Part 20

"Jumalan kiitos! Minä pelkäsin, että sinä jo niin pitkällä olisit. Siis eivät nuo ystävälliset tunteet tuota ihmistä kohtaan ole sinua vielä saattaneet mihinkään kevytmielisiin toiveisiin tai päätöksiin."

Herbert pyyhkäsi hienolla, valkealla kädellään ruskeita hiuksiaan otsalta.

"Minä tahdon sinulle puhua ihan suoraan", virkkoi hän sitten katsoen alas. "Minä luulen, että tuo hyväsydäminen, sivistynyt ja henkevä neito voisi tehdä minut onnelliseksi, jos hän minua rakastaisi."

Paronitar näytti hämmästyneeltä. Hän kiinnitti ylpeän, kylmän katseensa läpitunkevasti pojan kauniisiin, miehekkäisiin kasvoihin. Ja ojensi oikean kätensä ikäänkuin vastustaen sellaisia tuumia.

"Herbert", vastasi hän pitkän aikaa ääneti oltuaan, "ei ole kaunista, että sinä minun kanssani lasket leikkiä sellaisista asioista."

"En minä laske leikkiä, äiti", vastasi Herbert. "Se on minun puoleltani täyttä totta. Mutta koska en aijo olla kevytmielinen, tahdon vielä tarkasti punnita mielipiteitäni ja tunteitani ja päätöksen teen vasta sitten, kun olen tullut selville asiasta."

"Sinä rakastat neiti Marchandia -- luulet häntä rakastavasi?"

"Niin, äiti."

"Ja hän sinua?"

"Hänestä minä en tiedä mitään. En ole häneltä sitä vielä kysynyt. Hän on niin syrjässä pysyvä, ankara itseänsä kohtaan ja arka."

"Sinä aijot häneltä kysyä, rakastaako hän sinua?"

Herbert nauroi punehtuen.

"Miksi en kysyisi? Sehän on luonnollista, kun minä häntä rakastan."

"Ja jos hän täyttää toiveesi, joka on luultavaa?"

"Silloin kysyisin häneltä, eikö hän tahtoisi tulla vaimokseni."

Rouva von Heidegg nousi ylös. Hänen silmänsä välkkyivät. Suurella vaivalla saattoi hän pysyä levollisena.

"Ja jos hän suostuu?" huudahti hän melkein hätäillen.

"Silloin tulisin sinun ja isän luo ja pyytäisin teidän suostumustanne -- neiti Marchandin ja minun avioliittooni."

"Mutta tiedäthän sinä, että et saisi meidän suostumustamme -- et milloinkaan!"

"Miksi en, äiti?" vastasi Herbert hyvin rauhallisena. "Tehän minua rakastatte ja toivotte minun tulevan onnelliseksi."

"Sinä näet unta, poikani! Tuo nainenhan ei ole ensinkään sinun vertaisesi! Ei hän siis voi tuottaa sinulle onnea!"

"Ei minun vertaiseni? Sitä en ymmärrä! Jos neiti Marchand on köyhä, niin olen minä rikas. Minä luulen, ettei Herbert Heideggin tarvitse rikasta vaimoa etsiä niinkuin joku velkaantunut luutnantti."

"Mutta tuon ihmisen sääty!"

"Hänen säätynsä? Neiti Marchand on aatelissäätyä niinkuin minäkin, sen lisäksi vielä hyvää, vanhaa, ranskalaista aatelissäätyä. Minä luulin sinun sen tietävän, äiti? Jos neiti Marchandin isä Sweitsin tasavallan alamaisena ei enää pidä väliä aatelisnimestään, niin se johtuu hänen valtiollisista mielipiteistään, joka ei kuulu minuun eikä muuta asiaa." Rouva von Heidegg alkoi astua kädet ristissä edes takaisin huonetta. Hänen hämmästyneille kasvoilleen oli noussut punaisia vihan täpliä.

"Minä huomaan, että nyt ovat viimeiset ajat käsissä", virkkoi hän purren sinertäviä huuliaan ja hänen matala, ahdas rintansa nousi ja laski. "Sen olisi jo aikoja pitänyt tapahtua jo aikoja!"

"Johan neiti Marchand on sanonut itsensä irti Juhannukseksi", huomautti Herbert nousten ylös. "Tuollainen äkkinäinen pois ajaminen herättäisi vain ikävää huomiota koko seurapiirissämme eikä sillä voitaisi estää sitä, joka jo on tapahtunut. Rauhotu siis, rakas äiti! Minä voin vakuuttaa sinulle, että neiti Marchand voi olla minulle yhtä vaarallinen, vaikka hän olisi etäämmälläkin. Hän ei todellakaan tee mitään minua mielitelläkseen, eikä anna minulle vähintäkään toivoa. Hän on niinkuin jo sanoin sinulle ja niinkuin sinä joka päivä itse näet, minua vasten kylmä ja umpimielinen kuin marmorikuva."

"Mutta jotakin olisi kuitenkin tehtävä!" huudahti äiti miltei tajuttomana.

"Minkätähden olisi jotakin tehtävä?" nauroi Herbert.

"Sinua ei vielä uhkaa mikään hätä eikä minuakaan. Minä sanoin sinulle, armas äiti, että tahdon vielä vakavasti ja miehekkäästi punnita tunteitani neiti Marchandia kohtaan. Jos huomaan, että ne perustuvat ainoastaan pintapuolisiin unelmiin ja tuon neidon erikoiseen kauneuteen ja mielevyyteen niin pian olen itsekin vapautunut rakkauden pauloista. Ja ennen kaikkea on sekin vielä huomioon otettava, voiko neiti Marchand vastata tunteisiini. Minä vapisen sitä ajatusta, mutta kaikki on mahdollista, ja silloin on minun pakko erota hänestä. Sentähden, äiti, antakaamme asian käydä omaa rataansa -- väkivallalla ei tässä mitään saada aikaan."

Paronittaren silmiin oli noussut kyyneleitä; oliko siihen syynä viha vai suru, on vaikea arvata.

"Herbert, armas, kallis lapseni, mikä sanomaton onnettomuus meitä uhkaa!" huusi hän asettaen molemmat kätensä pojan olalle. "Koeta päästä vapaaksi tuosta onnettomasta tunteesta, koeta vapautua -- ja sinä lahjotat minulle elämäni takaisin. Usko minua, poikani, tuo vieras ihminen ei voi sinulle tuottaa onnea! Minun äidillinen sydämmeni sen tuntee. Ensi hetkestä asti, kun hän meidän kattomme alla oli, tunsin vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ikäänkuin olisin aavistanut pahaa. Herbert, minä vannotan sinua, koeta kaikin voiminesi taistella tunteitasi vastaan, ja ajattele aina sitä, että me sinun vanhempasi emme milloinkaan voisi sinulle anteeksi antaa, jos saattaisit meidät koko seurapiirimme halveksimisen alaiseksi. Ole ymmärtäväinen kallis, kallis lapseni!"

Tuo oli ensimmäinen tumma pilvi, jonka Herbert huomasi siintävällä onnensa taivaalla. Hän olisi jo aikoja voinut sen huomata, ainakin sen selvästi mielessään kuvailla, sillä hän tunsi vanhempansa ja seurapiirin, joka häntä lapsuudesta asti oli ympäröinyt; mutta hän oli antanut rakkauden toiveiden pettää itseänsä, oli asettunut runolliseen mielikuvitusmaailmaan, jossa hän näki vain päivänpaistetta. Jonakuna järkevämpänä hetkenä oli hänen mieleensä kyllä johtunut, että hän ehkä saisi taistella vastuksia vastaan, mutta hän luotti omiin voimiinsa ja rohkeuteensa ja luuli helposti voittavansa esteet, eikä ruvennut asiaa huolehtimaan.

Herbert lohdutti ja rauhotti äitiä niin hyvin kuin taisi ja erosi hänestä toivoen, että äidinrakkaus vihdoinkin huomaa sen mahdolliseksi, mikä nyt näyttää mahdottomalta. Mutta paronitar kiirehti puolisolleen helpottamaan sydäntään. Jopa tuntia myöhemmin paronikin otti pojan tutkinnon alaiseksi.

Hän ryhtyi asiaan aivan toisella tavalla. Hämmästykselle ja mielipahalle ei tämä järkevä, jäykkä ja voimakas mies antanut sijaa. Hän puhui pojan kanssa hetken aikaa kaikenlaisista syrjäseikoista. Vihdoin hän kääntyi asiaan.

"Jaa niin -- mitä minun sinulta vielä piti kysyä", puhui hän rauhallisella, keveällä tavalla, "äitisi pelkää, että sinä liian paljon olet kiinnittänyt katseesi neiti Marchandiin -- -- --."

"Hän miellyttää minua suuresti."

"No niin, onhan hän koko lailla miellyttävä, voithan kyllä huviksesi häntä katsella, voithan hänelle lausua joitakin kohteliaisuuksia, hänen kanssaan leikkiä laskea -- olethan nuori ja elonhaluinen poika -- mutta jos en erehdy, niin pelkää äitisi, että siitä voisi syntyä tyhmyyksiä."

"Mitä sinä tyhmyyksiksi nimität, isä?"

"Tyhmyydeksi sanon sitä, kun ihminen tyhjää ajanvietettä, tavallista leikkiä alkaa pitää täytenä totena. Sitä en minä nuorena ollessani tehnyt."

"Mutta jos leikki ei olekaan leikkiä."

"Mitä tyhjää, poikani! Nuorta reipasta poikaa miellyttää avarassa maailmassa monikin sievä ulkomuoto -- tänään yksi, huomenna toinen, ylihuomenna kolmas ja neljäs. Mutta mieltymys ei ole aina pääasia. Pääasia on, kenen nuo sievät kasvot ovat, jotka miellyttävät. Viisas nuori mies, joka välittää itsestään, tekee siinä erotuksen. Kaunista kättä voi puristaa, kauniita huulia joskus suudellakin, mutta sitten pitää päättää, harkita ja -- kääntyä takaisin, jos tekee mieli astua harhapoluille."

"Mutta jos ei se saattaisi harhateille?" Paroni Heidegg kiinnitti kylmät, läpitunkevat katseensa vakavammasti poikaan.

"Mitä sinä sillä tarkotat?"

"Minä tarkotan", vastasi Herbert, "että minun tunteeni neiti Marchandia kohtaan ei perustu pelkkään ajanviettoon ja leikinlaskuun, vaan että ne voisivat tuottaa minulle onnea. En luule olevani harhateillä, jos olen päättänyt tarkasti punnita asiaa."

"Pidät siis mahdollisena, että kerran voisit pyytää tuota neitoa omaksesi?"

"Pidän kyllä, isä."

Vanha paroni alkoi nauraa, ja tuon naurun piti olla pilkallista, mutta se muuttui nuhtelevaksi urinaksi, kun hän silmäili pojan totisia kasvoja.

"Herbert", virkkoi hän äänellä, joka kumisi kuin olisi jostakin kaukaa kuulunut. "Sinä tiedät, että minä ymmärrän leikin, jopa pitkällekin menevän leikin, ja tiedät että olen sinulle jo monen nuoruuden tempun anteeksi antanut, että pyyhkäsen kädelläni silloinkin, kun joku toinen isä vihasta väriseisi. Mutta minä neuvon sinua, ettet liian paljon koettelisi minun hyvää luontoani. Minä varotan sinua, Herbert."

Nuoren miehen kasvot olivat vaalenneet. Hänen kätensä, joka leikitteli kellonvitjoilla, värisi hiukan.

"Isä", virkkoi hän hetken ääneti oltuaan, "pysyisitkö päätöksessäsi, jos varmasti tietäisit, että sillä vahingoittaisit minun elämäni onnea?"

"Tiedätkö", vastasi vanha paroni ankarasti, "minä luulen ettei ihmisen onni ole yhden ainoan ihmisen varassa -- ei ainakaan sinun onnesi ole tuon neidon varassa. Tuo on tunteellisuutta, joka pian katoaa, nimittäin, jos itse miehekkäästi koetat sitä voittaa. Minä toivon että sinä tahdot koettaa."

"Voi olla, mutta mitä, jos asia sittenkin olisi niin kuin nyt luulen?"

"Silloin kysyn sinulta: voitko sinä elättää vaimoasi ja itseäsi?"

Herbert katseli silmät suurina isää: hän ymmärsi tuon uhkauksen. Mutta kun hän ei siihen vastannut mitään, viittasi isä kädellään, että hän sai lähteä. Häntä oli varotettu -- tuntuvasti varotettu!

Nyt alkoi Herbertille kova taistelu itsensä kanssa, taistelu, joka kesti yöt, päivät, ja vei työhalun ja unen. Nyt hän ei saanut heittäytyä tunteisiinsa, vaan hänen piti myöskin ruveta kuulemaan järjen varottavaa ääntä. Ja kun tuo ääni oli ristiriidassa hänen tunteittensa kanssa, niin kasvoi hänen tuskansa päivä päivältä. Isä oli uhannut jättää hänet varattomaksi ja hän tiesi, että tuo mies piti sanansa. Mutta mitä piti hänen alkaa tyhjin käsin? Hakea toiselta palveluspaikkaa. Hän, rikkaan paroni Heideggin poika? Kuinka surullinen tulevaisuus! Ja sitten vielä vanhempain, sisarten ja veljien, jopa koko seurapiirin vaino ja ylenkatse! Nuo kaikki olivat seikkoja, jotka olisivat tulisimman rakastajankin panneet punnitsemaan, mitä hänen rakkautensa maksoi. Hänen piti kaiken tuon vahingon korvaukseksi saada jotakin täysin arvokasta.

Hetkiä oli, jolloin hän alkoi epäillä, oliko hänellä oikeutta tehdä väkivaltaa omalle perheelleen ja itselleen. Mutta kun hän jälleen näki rakastetun kauniit, totiset kasvot ja kuuli hänen äänensä kellonkuminan, niin katosivat kerrassaan kaikki uhkaavat epäilykset, silloin hän jälleen tunsi itsensä varmaksi, voimakkaaksi ja rohkeaksi taistelemaan tuon naisen puolesta, hänen tähtensä ilolla uhrautumaan ja tekemään työtä toisenkin palveluksessa, saadakseen hänen kanssaan yhdessä elää. Huomasiko Juliette mitään hänen tunteistaan ja taisteluistaan? Sitä hän ei tiennyt. Toisinaan hänestä tuntui kuin olisi neidon silmä erityisen lämpimänä kiintynyt häneen, kuin olisi äkkinäinen puna noussut hänen poskilleen, kun Herbert odottamatta hänet tapasi ja kuin olisi hänen äänessään kuulunut heikko värinä, kun Herbert jollakin myötätuntoisella sanalla koetti alottaa hänen kanssaan keskustelua. Mutta tuo kaikki saattoi olla luuloa taikka pelkkää toivoa. Sillä sitten tuli taas Herbertin mieleen hänen kylmä, arka ja syrjässä pysyvä olentonsa ja katkeruudella hän ajatteli, että hänen koko taistelunsa saattoikin olla turha, että hänen tuulentupansa eivät koskaan toteutuisi.

Vihdoin hän ei enää kestänyt tuota epätietoisuutta. Hän päätti päästä varmuuteen.

Ennen pitkää tapasikin hän Julietten yksinään puutarhassa. Eräänä iltapäivänä oli tämä mennyt sinne kukoistavien omena-, päärynä-, sireeni- ja akaasiapuiden varjoon. Hän istui puutarhan takimmaisessa nurkassa pienessä lehtimajassa kirja kädessä, ja leikkivien lasten äänet kaikuivat etäämmällä.

Juliette katsoi ylös kirjasta vasta sitten, kun näki Herbertin varjon lankeavan kirjan valkeille lehdille. Nähdessään nuoren paronin jäi hän kysyvänä katsomaan tulijaa.

"Häiritsenkö?" kysyi Herbert.

"Ei, mutta --"

"Mutta?" toisti Herbert hymyillen. "Tuo mutta ehkä merkitsee, että te ette toivo minun tänne tuloani."

"Suoraan sanoen -- en", vastasi neiti avomielisellä tavallaan.

"Miksi ette, jos uskallan kysyä?" tiedusteli Herbert Heidegg melkein hämmästyen.

"Minun täytyy ihmetellä teidän kysymystänne, herra paroni", virkkoi neiti totisena. "Minä en tahtoisi enää antaa aihetta epäluuloon, että tahdon teitä houkutella luokseni. Ja jos te tahtoisitte minua varjella tuosta aiheettomasta epäluulosta, niin ette lähestyisi minua ollessani yksin."

Huolimatta tuosta vastustuksesta asettui Herbert istumaan vastapäätä Juliettea puolapuiselle tuolille.

"Sallikaa, neiti Marchand, että minä vastaan tuosta onnettomuudesta, niinkuin kerran ennenkin olen tehnyt ja vielä suokaa anteeksi rohkeuteni, jos en anna ajaa itseäni pois. Olen jo aikoja koettanut saada tilaisuutta puhua kanssanne kahden kesken, ja kun se nyt vihdoinkin on onnistunut, niin olkaa myötätuntoinen minulle, älkääkä enää koettako paeta."

Hän puhui puoleksi leikillä, puoleksi rukoillen, ja hänen silmissään oli niin ihmeellinen loiste, että Juliette jäi istumaan vaikka varovasti.

"Puhukaa, herra paroni!"

"Niin, jos se olisi niin helppoa", nauroi Herbert ja tunsi kuinka veri nousi hänen poskiinsa. "Minä en ole arka mies, mutta kun te katselette minua vakavilla, nuhtelevilla silmillänne, niin tuntuu minusta kuin tapaisitte minut jossakin pahanteossa ja sanat jäävät kurkkuuni. -- -- -- Minä tahtoisin kysyä teiltä jotakin, neiti Marchand. Lupaatteko olla aivan suora, ei jättää mitään sanomatta, ei millään ehdolla poiketa sivuasioihin?"

"Minulla on tapana aina vastata suoraan, herra paroni."

"Hyvä. Muistatteko vielä meidän keskusteluamme kirjastossa sisareni syntymäpäivänä?"

"Muistan. Te puhuitte ihanteista, joita mielikuvituksemme vähitellen voi luoda yksityisten henkilöiden erikoisista ominaisuuksista, kunnes erikoispiirteistä syntyy täydellinen kokonaisuus."

"Niin. Ja minä kerroin teille, että olin löytänyt ihanteeni toteutuneena todellisessa henkilössä. Silloin ajattelin teitä, neiti Marchand."

"Siihen en minä ymmärrä mitään sanoa."

"Mutta minä kysyn teiltä vielä jotakin. Onko terävä silmänne minun olennossani huomannut jotakin, joka antaisi teille aihetta erikoisiin arveluihin?"

"Olen", vastasi Juliette vakavasti. "Jos en ole erehtynyt, koetatte te osottaa kohtaani tunteita, joita voin nimittää lämpimäksi ystävyydeksi, kun en tiedä toistakaan nimeä."

"Ehkä löydätte sittenkin toisen nimen?" virkkoi Herbert rukoilevasti ja ojensi kätensä kuin olisi tahtonut tarttua neidon hienoon, valkeaan käteen, mutta jonka tämä väisti pois.

"Ei, minä en löydä toista nimeä", lausui Juliette. "Enkä tahtoisikaan toista nimeä löytää."

"Te ette tahtoisi?"

"En."

"Juliette!"

"Kuinka?"

"Neiti Marchand -- suokaa anteeksi", korjasi Herbert. "Minua murehduttaa teidän vastauksenne. Sallitteko minun sanoa, kuinka minä nimitän lämmintä ystävyyttäni teitä kohtaan?"

"Olkaa hyvä!"

"Minä nimitän sitä palavaksi rakkaudeksi, Juliette! Se on tunteitteni ainoa ja oikea nimi!"

Heidän yläpuolellaan, lehtimajan viheriällä katolla viserteli iloisesti rohkea lintu ja nousi sitten pyristen lentoon. Julietten sysimustiin hiuksiin oli keinuvilta lehdiltä pudonnut punertavan keltainen lehtimato, joka siellä hitaasti ryömi kuin vierevä veripisara. Nuorten, vaalean vihreiden lehtien läpi tunkeutuva valo muuttui heikoksi vihreäksi hohteeksi, joka antoi Julietten heleän valkealle näölle melkein kivuloisen muodon, josta hänen suuret mustat silmänsä sitä häikäisevämmällä loistolla esiintyivät.

"Herra paroni", vastasi neito hetken ääneti oltuaan aivan tyynenä. "Minä en tahdo ruveta teidän kanssanne väittelemään siitä, kuinka oikean nimen te tunteillenne annatte. Minä uskon, että olette puhunut täyttä totta, sillä teistä en voi luulla, että te minun kanssani tahdotte leikitellä kevätrakkautta, joka yksitoikkoiseen maaelämään tuottaisi hieman hauskuutta. Mutta minä tiedän myös, että ihminen helpoimmin erehtyy tunteiden alalla, että hän siinä pian kadottaa arvostelukykynsä. Te ette ole ensimmäinen, joka minulle puhutte sellaisista asioista, ja ne, jotka niin ovat tehneet, ovat sen pian unohtaneet, kun perästäpäin huomasivat erehtyneensä."

"Minä en erehdy, Juliette", sopersi Herbert niin lujasti kuin olisi tahtonut koko henkensä liittää siihen vakuutukseen. "Minä olen tutkinut, koetellut ja koettanut järkevästi arvostella tunteitani -- mutta niissä ei ole sisältö eikä väri muuttunut. Minun rakkauteni teitä kohtaan on oikea ja puhdas."

"Te ette antanut minun puhua loppuun", vastasi Juliette totisena. "Minä sanoin, etten tahtonut väitellä siitä, minkä nimen te tunteillenne annatte. Mutta tahtoisin vielä lisätä, että teidän pitäisi koettaa vapautua noista tunteista, ne suotta häiritsevät teidän mielenrauhaanne."

"Suotta?" toisti Herbert, ja hänen silmissään kuvastui masentava hämmästys. "Teidän sydämmenne ei ole enää vapaa?"

"Se on vapaa."

"Te olette kuitenkin lujasti päättänyt, että te ette milloinkaan voisi minun tunteisiini suostua?"

"Sellaista päätöstä en suinkaan ole tehnyt. Se olisi liian äkkipikainen päätös. Luulen päin vastoin, että toisissa oloissa alkaisin vakavasti miettiä sanojanne, sillä te miellytätte minua."

"Toisissa oloissa? Minkälaisissa?"

"Herra paroni, tarkotatteko sanoillanne, että todellakin tahtoisitte saada minut vaimoksenne?"

"Mitäs sitten muuta, Juliette?"

"Silloin täytyy teidän tuntea ne olot, jotka meidät erottavat!"

"Minä tunnen ne, mutta minä tahdon taistella niitä vastaan ja jos te minua rakastaisitte, niin voittaisin ne."

"Se on epätietoista, paroni Heidegg! Minä katselen noita asioita järkevämmin kuin te, sillä olen ylipäätään kovin järkevä ihminen. Olen jo kylläkin kauvan kulkenut yksinäni ympäri maailmaa, olen siis oppinut itsenäisesti ajattelemaan ja perinpohjin tutkimaan oloja, joissa elän. Yksinäinen, turvaton nainen, kehittyy lujemmaksi kuin moni mies. Minä siis luulen, että teidän taistelunne niitä oloja vastaan, jotka meitä erottavat, tuntuisi teistä liian kovalta, ja päättyisi lopultakin häviöön. Taikka voitto, jonka te vihdoinkin voisitte saada, ei olisi teille eikä minulle toivottava, ei olisi voitettavan asian arvoinen. Ennen kaikkea tahtoisin teiltä kysyä: onko tuo taistelu yleensä tarpeellinen?"

"Se on tarpeellinen, jos ilman sitä en voi teitä omakseni saada!" vastasi Herbert.

"Ja tuon omistamisen pidätte niin välttämättömän tarpeellisena?"

"Niin, sillä siitä riippuu elämäni onni."

"Teidän ei pitäisi sitä noin varmasti vakuuttaa, paroni Heidegg", virkkoi Juliette lempeästi. "Sellaisesta elämän onnesta, joka riippuu yhdestä ainoasta ihmisestä, luemme vain kirjoista, mutta sellaista tosi elämässä tapaamme harvoin. Luulen, että te ette ole erilainen kuin yleensä ihmiset. Ei paroni, te olette nuori, elinvoimainen, terve ja reipas mies, koko maailma on teillä vielä täydessä kauneudessaan ja suuruudessaan monta vuotta avoinna. -- -- Te löydätte epäilemättä siellä vielä monta naista, joiden kauniista silmistä säteilee teitä vastaan elämänne onni -- odottakaa vaan! -- -- -- Eivätkö minun järkevät sanani jo ala teihin vaikuttaa?" lisäsi Juliette hymyillen.

Herbert pudisti kiivaasti kaunista, miehekästä päätään.

"Ei", vastasi hän, "vaan teidän sananne loukkaavat minua, ne koskevat minuun. Minun täytyy surukseni niistä huomata, ettei teillä ole hellempiä tunteita minua kohtaan."

Neiti Marchand katseli mietteissään lehtimajan aukosta sinistä taivasta, jolla valkeat pilvet kuin joutsenet hiljakseen kiitivät etelään päin. Jälleen viserteli lintu väriseväin lehtien välissä; kaksi pääskystä, jotka ajoivat toisiaan takaa, koskettivat siivillään lehtimajan edessä maanpintaa ja suristen lensivät suuret ruskeat kuoriaiset puusta puuhun, törmäten siellä täällä äkkiä jotakin runkoa vastaan.

Juliette ajatteli, ennenkun hän vastasi. Eikö hänen rinnassaan väreillyt tunteita tuota nuorta, kaunista, kohteliasta, miellyttävää miestä kohtaan? Miksi ei? Olihan Juliette Marchand nainen niinkuin joku toinen; hän kyllä huomasi tuon miehen puoleensa vetävän olennon, hän saattoi antaa arvoa nuoren herran lahjoille ja henkisille ominaisuuksille, ja hänen hellä, myötätuntoinen sydämmensä ei ollut tuolle kaikelle välinpitämätön. Mutta silloin johtuu hänen mieleensä miehen ympäristö ja kylmä väre pudistuttaa hänen ruumistaan. Ei, ei, ei huutaa varottava ääni hänen povessaan -- karkota kaikki houkutukset, sinun onnesi ei kukoista täällä. -- -- --

"Armas ystävä", vastasi Juliette Marchand, ja katseli pitkään ja lempeästi nuorta paronia silmiin. "Johan sanoin, että suotuisimmissa oloissa varmaankaan en olisi välinpitämätön teidän tunteillenne. Tunnen, että meistä voisi tulla hyvin, hyvin hyvät toverit. Mutta tuo tunne ei ole minussa vielä ensinkään kehittynyt, sillä en ole mitään tehnyt sitä edistääkseni -- enkä nytkään aijo sitä ruveta kehittämään. Olen tähän asti tukehduttanut tuota tunnetta, koittanut sen kokonaan voittaa ja sen tulen vastakin tekemään."

"Mutta, Jumalan tähden, miksikä niin?" huudahti nuori paroni melkein kiivaasti.

"Senhän olen jo sanonut! Te ette milloinkaan muista, että olen kehittynyt ja järkevä ihminen. Minä aavistan onnettomuutta, vaaraa, jos olisin teitä vastaan toisenlainen kuin olen. Minä en luota sellaiseen rakkauteen, joka olisi niin täydellinen, että se voisi kärsiä ja unohtaa elinkautisen onnettomuuden ja tuollainen onnettomuus minun luullakseni uhkaisi meitä, jos yhtyisimme."

"Mihin te luulonne perustatte?"

"Eikös se teille itsellenne ole selvä, ajatelkaa vain vanhempianne --."

"Heidät luulen kyllä voittavani, he rakastavat minua."

"Ja jos he teille antaisivatkin anteeksi -- niin minulle eivät milloinkaan --. Johan teidän äitinne minua nyt vihaa; meidän ja heidän rauhansa olisi ainaiseksi rikkoutunut, ja mitä olisi sellainen elämä kummallekaan? Samanlaisia ovat kaikki teidän lähemmät ja kaukaisemmat omaisenne -- teidän sisarenne on suorastaan minun viholliseni -- ja vihdoin on teidän koko seurapiirinne --."

"Te, Juliette, voittaisitte pian kaikkein sydämmet -- se on aivan varma!" huusi Herbert kiihkeästi. "Ja jos te olisitte minun vaimoni, minun nimeni olisi teidän, te olisitte minun suojelukseni alainen, niin ei pahinkaan vihamies uskaltaisi teitä loukata."

"Mutta huomauttaa tahdon teille, että minulla myös on toiveita ja vaatimuksia. Seurapiiri, jossa minun pitää elää, jonka kanssa tulen olemaan yhdessä, pitää yleensä olla vähänkin minun mieleni mukainen. Minun täytyy tunnustaa -- teidän seurapiirinne on minulle vieras ja tulee vieraana pysymään. Me emme ymmärrä toisiamme. Meidän välillämme ei ole mitään, joka meitä yhdistäisi ja puoleensa vetäisi. Ja minä pelkään, ettemme mekään kaikissa asioissa toisiamme ymmärtäisi, sillä tehän ajattelette ja tunnette niinkuin teidän seurapiirinne. Joka taholla, mihin vain silmäni luon, on kuin näkisin suurilla kirjaimilla piirretyt sanat 'ei, ei'."

"Kuinka synkästi te kaikkia kuvailette!" huokasi Herbert katkerasti.

"En synkästi, vaan luonnollisesti, ystäväni. Mutta te näette vain valoisaa, synkille puolille ummistatte silmänne. Taistelu teidän isäänne ja äitiänne vastaan tekisi teidän ja minun elämäni ristiriitaiseksi ja samassa myös heidän elämänsä. Ja siihenhän, armas ystävä, ei meillä ole pakkoa -- se olisi rikos itseämme ja toisia vastaan."

"Minä voin erottaa itseni kaikesta, mikä minut yhdistää heihin ja heidän seurapiiriinsä, ja me muutamme sinne, jossa te tunnette olevanne kotona!" huusi Herbert Heidegg, sillä jota kauvemmin hän istui tuon neidon läheisyydessä, sitä enemmän hän joutui hänen salaperäisen vaikutuksensa alaiseksi.

Juliette liikutti myötätuntoisesti päätään.