Part 2

Kun ei Päärn nytkään mitään puhunut, näytti hänelle kupias selän takaa rusikkakeppiään ja alkoi tarkasti tutkia hänen kyntämistään. Mutta kyntäminen oli niin kunnollista, ettei työmiehen pahin vihollinenkaan keksinyt siinä mitään vikaa. Kubja-Prits läksi sen tähden kohta pois keppiä heiluttaen.

Kulbi-Kaielle toi aittamies perunamaalle sanan, että hänen illalla piti tulla moisioon herran luo. Vaikka kyllä tytön sydän oli aavistanut pahaa, säikähti hän sittenkin niin, että hänen kätensä alkoivat väristä.

"Herran luo?" hän kysyi. "Mitä pahaa olen tehnyt?"

"Mistä minä tiedän", vastasi aittamies. "Enhän minä ollutkaan yöllä riihimiesten luona."

Koska riihestä oli puhe, niin tiesi Kai varsin hyvin, minkätähden hänet paronin puheille kutsuttiin.

"Johan hän minut pieksi veriseksi ja nyt käsketään vielä oikeuden eteen!" alkoi hän itkien valittaa ja suuret kyyneleet vierivät pitkin pölyisiä, poroisia poskia.

"Mutta ethän toki siitä voi sanantuojaa soimata", lisäsi aittamies varottaen, ja kiirehti pois päästäkseen kuulemasta tytön valituksia. --

Päärn ja Kai tapasivat illalla herran moision pihalla. Paroni Heidegg tuli pellolta ja kääntyi juuri viinakeittiön nurkalta kartanoon päin, kun työmies lakkia nostaen ja alamaisesti kumartaen lähestyi häntä.

"Herra paroni on kutsuttanut minut tänne moisioon."

"Kuka sinä olet? Ah niin Völlamäen Päärn!" -- -- --

Paroni kääntyi kokonaan työmiehen puoleen ja tarkasti häntä teräksenharmailla, läpitunkevilla silmillään, joita ihmeellinen vetinen kehä ja suuret syvät kulmakarvat ympäröivät. Työmies kumartui ensin hänen edessään ja kätensä ojensi hän kuin totutusta tavasta herran jalkoja kohti, mutta kun paroni otti askeleen taaksepäin ja hänen muotonsa muuttui yhä kovemmaksi ja jäykemmäksi, oikasi Päärn itsensä suoraksi ja seisoi siinä voimakkaana ja kookkaana moision herran edessä.

"Päärn", lausui paroni Heidegg leppeämmin kuin olisi voinut arvata hänen jäykästä, ankarasta katseestaan. "Päärn, sinä et ole vielä yhtään parantanut mieltäsi. Sinä olet vielä sama vastahakoinen koira kuin pari kolme vuotta sitten."

"Niin olen, herra paroni."

"Soo, -- vai olet!" Paroni astui askeleen lähemmäksi. "Koska sanot sellainen olevasi, merkitsee se, ettet tahdokaan parantaa mieltäsi? Mitä?"

"Tahdon kyllä, mutta herra paronin voudit eivät sitä salli."

"Eivät salli? Sinä hävytön karkaat aivan ilman asiatta voudin niskaan ja pieksät häntä kaikkien työmiesten nähden ja julkeat vielä sanoa, että minun voutini eivät anna sinun tehdä parannusta?"

"Kupias löi minua syyttömästi, enkä minä häntä piessyt, vaan heitin hänet kintereiltäni leppäpensaaseen."

"Suusi kiinni! Kupias saa lyödä sinua, hänellä on oikeus siihen milloin tahtoo -- se on minun käskyni! Mutta sinä et saa lyödä voutia -- kuuletko! Sinä et saa häneen koskeakaan -- vouti on minun käskystäni liikkeellä, voutia tulee jokaisen orjan totella niinkuin minua itseäni!"

"Mutta ei paroni herra liene käskenyt häntä syyttömästi piestä ihmisiä."

"Vaiti! teidän joukossanne ei olekaan syyttömiä! Te olette kaikki kelmejä, roistoja, varkaita ja laiskottelijoita! Kiittäkää Jumalaa, että teillä vielä on niin armollinen herra kuin minä olen. Joka lyönnin, jonka saatte, olette hyvin ansainneet -- -- Ja sinä, vastahakoinen karhu, sinä julkeat sanoa minulle vasten kasvoja, että kupias on sinua syyttömästi lyönyt. Olethan sinä voutia häpeämättömillä sanoilla kaikkein kuullen soimannut. Olethan sinä häntä '_siaksi_' sanonut."

"En ikinä!"

"Ja minkätähden häntä niin puhuttelit?"

"Sentähden että hän löi tyttöä päähän, niin että verta tuli."

"Mitä se sinuun kuului?"

"Ei mitään."

Varmaankaan ei paroni Heidegg koskaan ennen ollut työläisen kanssa, jolle hän vielä pahasta rikoksesta oli vihainen, niin kauvan keskustellut. Mutta tuo suuri voimakas "hirtehinen", joka nyt seisoi hänen edessänsä ja joka kuitenkin kaikessa talonpoikaisessa tuhmuudessaan ymmärsi enemmän kuin toiset vertaisensa -- ja osasi antaa sattuvia, luontevia vastauksia -- se miellytti väkisinkin paroni Heideggin väkivaltaista, mutta pohjaltaan ritarillista mieltä.

"Onkos Kai sinun naisesi tai morsiamesi?" hän kysyi.

"Ei ole."

"Vai hyvä ystävä?"

"Ei vähääkään."

"No, miksi sinä häntä rupesit puolustamaan?" Tähän kysymykseen ei Päärn vastannut mitään. Hän katseli levottomasti herran jalkoja. Vihdoin hän virkkoi: "Minä en voi nähdä verta."

Jos niin suuri rikoksentekijä ei olisi seisonut paronin edessä -- olisi hän varmaankin purskahtanut nauruun. Tuo jättiläinen tuossa ei voinut verta nähdä! -- -- -- Mutta paroni ei naura vaan huutaa ankarasti.

"Minä saatan sinut haakenrihterin[3] luo!"

"Eikö moisiossa ole vitsoja?" kysyy Päärn.

Paroni katsoo häneen, kääntää hänelle selän, astuu edes takaisin, tutkii kepillään maata ja kysyy vihdoin:

"Moision vitsat ovat siis sinulle rakkaammat kuin haakenrihterin?"

"Rakkaat eivät kumpaisetkaan ole minulle", vastaa työmies. "Mutta kun herra paroni saattaa minut oikeuteen, pitää paroni herran laittaa minun mukaani kirja ja siitä on herralla työtä ja suurta vaivaa?"

Vôllamäen Päärn tietää nimittäin sisareltaan, joka on moisiossa sisäneitsyenä, että paronille ei mikään maailmassa ole niin vastenmielistä kuin kirjoittaminen. Joka kirjeen -- vähäpätöisemmänkin -- kyhäämiseen kuluttaa hän monta tuntia, on vihainen kuin leijona, ärjyy jokaiselle, joka silloin uskaltaa hänen oveaan avata, heittää sulkakynän toisensa jälkeen nurkkaan ja vie, kun hirveä työ vihdoinkin on valmis, sen puolisollensa korjattavaksi. Mutta rouva laatii sen kokonaan uudestaan, ja sitten paroni vasta sen kirjoittaa puhtaaksi. Sen ohella sadattelee hän kuin pakana, ja on koko päivän pahalla tuulella.

Vôllamäen Päärn tietää siis varsin hyvin, mitä hän tarkottaa puhuessaan paroni herran "työstä ja vaivasta".

"Jos tietäisin, että sinä tekisit parannuksen, Päärn, niin en saattaisi sinua haakenrihterin luo", sanoi paroni, pyörittäen suuria, harmaita viiksiään.

"Paroni herra tietää, ettei haagrehtikään ole mikään mielenparantaja. Herra paroni ehkä muistaa minun isä vainajaani?"

Päärn lausui tämän äänellä, jossa kuului tasainen värinä ja hänen miellyttävä rauhallinen muotonsa on muuttunut hirmuisen totiseksi.

Paroninkin kasvot ovat muuttuneet. Hänen vasen silmäluomensa alkaa väristä, hänen pitkät viiksensä liikkua, ja hän vetäytyy työmiehestä vähitellen kauvemmaksi. -- -- --

"Hyvä kyllä, Päärn", hän sanoo, "sinun pitää moision tallissa saaman viisikymmentä suolaista."

"Neljäkymmentä, herra paroni, eikä suolaista", vastaa työläinen.

"Sinä tingit? Hyvä -- neljäkymmentä _suolaista!_ Ja nyt suusi kiinni!"

Näin sanoen kääntyy paroni Heidegg Kulbi-Kaien puoleen, joka koko ajan oli itkien ja nyyhkien seisonut Päärnun selän takana.

"Mikä sun nimesi on?"

"Kai!"

"Kenen tytär olet?"

"Tooma-Tönun Mihklin."

"Sinä olet soimannut voutia -- saat kartanon tallissa kolmekymmentä suolaista."

"Hyvä, kulta, herra paroni --."

"Vaiti!"

"Armoa, herra paroni, armoa!" Kai lankee maahan polvilleen, ojentaa rukoillen kätensä; mutta paroni kääntää hänelle selkänsä ja alkaa lähteä. -- -- Mutta tuskin on hän päässyt viisi askelta eteenpäin, kun Vôllamäen Päärn taas seisoo hänen luonaan.

"Herra paroni! Vielä sana!"

"Mitä sinä vielä tahdot?"

"Milloin herra paroni antaa minulle takaisin isäni talon?" Tuo oli kaikkein julkeinta rohkeutta! Mieheltä on vastustuksen tähden otettu maa, ja nyt vaikka hän samasta syystä jälleen on joutunut syytteen alaiseksi, tulee hän vaatimaan maatansa takaisin!

Paroni Heidegg ei tiedä, mitä hänen pitää vastata. Jos ei hän tuota miestä pelkäisi -- ja paroni ei tiedä itsekään oikein miksi hän tätä pelkää -- ja jos hän ei hänestä mitään välittäisi -- niin antaisi paroni Heidegg sitoa kiinni tuon häpeämättömän ja lähettäisi hänet rohkean julkeutensa tähden haakenrihterin luo. Mutta kun paroni Heidegg häntä pelkää ja hänestä välittää -- toisinaan myös hänen työkuntonsa ja ahkeruutensa tähden -- niin ei vastaa hänelle muuta kuin:

"Isäsi paikan annan sinulle takaisin, kun olet mielesi parantanut etkä enää vastusta vouteja. Mutta tuosta kysymyksestäsi saat vielä lisäksi kymmenen suolaista." -- -- --

"Tallin luo molemmat!"

Näin hän sanoo ja lähtee edellä talliin. Molemmat syynalaiset viivyttelemättä seuraavat häntä.

"Vartija, missä vitsat?"

"Kyllä täällä vitsat ovat valmiina!"

"Kahdelle suolavettä, vartija!"

"Valmis, herra paroni!"

Kolmas rangaistuksen alainen on vielä jälellä. Neljäntoista vuotinen poika. Kynti huolettomasti. Jätti kivien vierukset kyntämättä ja ajoi vääriä vakoja. Viisitoista lyöntiä ilman suolaista.

"Suolaisiksi" nimitettiin moisiossa sitä, kun vitsat ennen lyöntejä ja lyöntien aikana kastettiin suolavedessä. Haakenoikeudessa sata lyöntiä tai kartanossa viisikymmentä "suolaista" -- se oli yhtä kova rangaistus. Koska paroni herra ei mielellään kirjoita kannekirjoja eikä tahdo vaivata oikeusherroja jokaisesta pienestä asiasta, niin laittaa hän omassa talossaan itse jakaa oikeutta ja on pahempia rikoksia varten käyttänyt "suolaisia". Asia on sama. Mutta moision poliisivallan loukkaamista kartetaan siitä syystä suuremmalla huolella.

Ensimmäinen, joka otetaan tallissa käsille on neljäntoista vuotinen työläinen, joka ei tahdo kyntää oikeita vakoja. Hän vapisee kuin haavanlehti, itkee kuin tehtäisiin hänelle suurta vääryyttä eikä pelossaan ymmärrä avata edes housujaan, vaan avaa paidannappeja, kuin olisi se ollut tarpeellista. Vahti tulee hänelle apuun. Tuo mies tietää mitä tarvitaan. Kohta on pojan punainen iho paljas ja käy pian vielä punaisemmaksi. Hän huutaa niin, että koko kartano kajahtaa. Ensimmäiset lyönnit panevat hänet huutamaan, jälkimmäiset rääkymään. Ihmiset, jotka liikkuvat kartanolla, säikähtävät ja kiiruhtavat sisälle. Naiset pitelevät korviaan ja poikain sydän on kurkussa. Mutta paroni Heidegg seisoo tallissa huutajan vieressä, näkee, kuinka veriset vaot muodostuvat ihoon, ja rohkasee pieksäjää, että hän ei unohtaisi velvollisuuttaan. -- -- -- Eihän paroni Heidegg tahdo eikä tee muuta kuin oikeutta. Syyllisiä täytyy kurittaa, muutoin menevät ihmiset hukkaan. -- -- --

Pojan perästä otetaan tyttö käsille. Hän pyytää yhä vielä armoa, vaikka kyllä tietää, ettei se mitään auta. Häntä hävettää kauheasti, kun hänen pitää miehille itsensä paljastaa. Vahti, iso ankaran näköinen vanhus kastaa vitsat pytyssä olevassa suolavedessä ja hänen kurja työnsä alkaa. Tyttö parkuu vielä kipeämmin ja kuuluvammin kuin poika. Hänen äänensä muuttuu vihdoin pelkäksi vinkumiseksi, joka viiltää kuulijoita luihin ja ytimiin.

Viimeksi tulee Völlamäen Päärnun vuoro. Hän ei huuda, ei ainoatakaan ääntä lähde hänen suustaan. Käskemättä on hän paljastanut itsensä, käskemättä heittäytyy hän maahan. Hän painaa päänsä käsien väliin ja puree hampaat lujasti yhteen. Hän tuntee, kuinka lämmin veri alkaa tippua pitkin ihoa ja neljäkymmentä lyöntiä saatuaan tunkeutuu hänen rinnastaan hiljainen, maahan painunut korina, joka viimein muuttuu ähkimiseksi -- -- --. Kun rangaistus täydellisesti on annettu, nousee hän maasta ylös, ottaa vaatteet selkäänsä ja luo sen ohella paroniin silmäyksen, josta tämä ei ymmärrä, osottaako se vihaa vai ainoastaan tuskaa.

Monella moision herralla on tapana antaa rangaistun vielä suudella vitsakimppua ja kiittää herraa rangaistuksesta. Paroni Heidegg ei sitä tahdo. Hän vain varottaa rangaistuja muutamilla isällisillä sanoilla, että he nyt ottaisivat opikseen ja vasta karttaisivat tottelemattomuutta. Sitten hän kääntää heille selkänsä ja poistuu tallista. Hän on sillä välin saanut hyvän ruokahalun ja illallinen odottaa häntä. -- --

Kun tallissa rangaistiin syynalaisia, tapahtui kartanon puistossakin jotakin.

Siellä on paronin kouluneiti neljäntoista vuotiaan tyttären ja kymmenen vuotisen pojan kanssa kävelyllä. Neiti Juliette Marchand on vasta muutaman päivän ollut moisiossa ja yleensä Virossa. Hän tuli sinne Pietarista. Hän on kotoisin ranskalaisesta Sweitsistä. Venäjällä oli hän asunut lähes vuoden.

Neiti Marchand johti juuri lasten huomiota syksyisen luonnon kauneuteen, osotti heille kuinka värikkään ihana oli metsä monen karvaisessa puvussaan, kuinka sen iloinen rauhallinen vaikutus oli virkistävä ihmishengelle. Mutta äkkiä kalpeni nuori ranskalainen neito, hän otti askeleita takaperin ja tarttui kuin apua etsien tytön ja pojan ympäriltä kiinni. Hänen suuret mustat silmänsä tuijottivat sanomattoman säikähtyneinä kartanoon päin -- sinne päin, josta juuri kuului ääni, joka pysäytti veren suonissa.

"Jumalani, mikä siellä on?" huusi hän vavisten.

Paronin lapset katsoivat toinen toisiinsa ja hymyilivät.

"Siellä joku murhataan! Jumalani -- apuun, apuun!"

Ja neiti Marchand aikoi lähteä juoksemaan, vetäen lapsia mukaansa.

Pikku Kuno alkoi kovasti nauraa neidin hätää, mutta kuitenkin tallista kuuluvan melun tähden pisti sormet korviinsa. Ada von Heidegg sanoi kouluneitiä rauhottaen:

"Älkää pelätkö, eihän se ole mitään!"

"Kuinka? Eikö se ole mitään? Huutaahan siellä ihminen aivan kuin olisi hengen hädässä!"

"Ei, häntä rangaistaan. Tuolla on joku, joka on tehnyt jotakin pahaa ja jolle pappa annattaa vitsoja."

"Vitsaa? Mutta eihän tuo ole lapsen ääni!"

"Minkätähden hänellä sitten pitäisi olla lapsen ääni? -- -- -- Jaa niin" -- lisää Ada neiti samassa. "Te luulette, että vain lapsille annetaan vitsaa? Ei, meillä saavat täysi-ikäisetkin vitsaa, kun ovat tehneet pahaa."

Neiti Marchand katsoo tyttöä kuin epäilisi hänen puhuvan leikkiä. Mutta neiti von Heidegg on ihan totinen.

"Ja aikaihmisiä lyödään niin, että he huutavat -- että he _noin_ huutavat?" virkkaa ranskalainen.

"Niin, neiti Marchand! Huomaattehan, ettei heitä lyödä leikin vuoksi, vaan rangaistaan pahanteosta."

"Mutta eikö teillä sitten ole oikeusistuinta?"

"Se on oikeus, neiti Marchand!"

Ulkomaalainen silmäilee tyttöä, joka puhuu niin rauhallisesti ja hänen kasvonsa ilmaisevat sanomatonta kauhua ja yhä lisääntyvää hämmästystä.

"Neiti von Heidegg, eikö teitä pelota? Kuno, miksi et pakene pois?" huutaa hän lyöden käsiään yhteen.

"Neiti Marchand", vastaa nuori tyttö, "meille ei tuo ole enää mitään uutta. Me olemme sitä jo monta kertaa kuulleet. Meidän pitäisi kyllä mamman tahdon mukaan olla sisällä, ettemme kuulisi tuota onnetonta melua, mutta mitä tehdä -- olemme viipyneet vähän kauvemmin ulkona. Mutta nyt, neiti Marchand, kiiruhtakaamme kotiin."

Neiti Marchand ei milloinkaan ollut niin valmis pakenemaan. Mutta tuo sydäntä särkevä tuskanhuuto, joka tunkeutui hiljaisen puiston läpi ja pelotti linnut puiden oksilta lentoon, näytti jäykistävän neidon jalat aivan kuin maahan kiinni. Hän vain nosti ristissä olevat kätensä taivasta kohti ja huusi Ada von Heideggiä, joka myös piteli korviaan:

"Ettekö voisi juosta isänne luo ja rukoilla tuon ihmisen puolesta?"

Ada pudisti kiivaasti päätään.

"Mitä te ajattelette, neiti Marchand! Pappa ei milloinkaan sallisi meidän lasten pistää nenäämme hänen asioihinsa."

"Mutta mitä vääryyttä tuo ihminen sitten on tehnyt?"

"Taivas tietää? Toisinaan ollut väliäpitämätön tai laiska tai tottelematon, toisinaan myös varastanut. Ihmiset ovat jo niin turmeltuneet, niinkuin pappa ja vouti aina sanovat. Kepittä ja vitsatta ei saa mitään aikaan. Ja niin on asia joka moisiossa, ei yksin meillä, neiti Marchand."

Ada neiti selitti tämän totisena ja rauhallisena kuin vanhat ihmiset ja hänen kaunis muotonsa oli huolestuneen näköinen ihmisten parantumattoman kehnouden tähden.

Samassa taukosi huuto. Neiti Marchand vetää helpotuksen huokauksen. Hän pyyhkii kädellään heleänvalkeata otsaansa, johon kylmä hiki on noussut. Ada neiti ja Kuno ovat ottaneet sormet korvistaan. Viimeksimainittu nauraa ja sanoo kerskuen:

"Mutta kyllä te olette arka, neiti Marchand? Katsokaa minua -- pelkäänkö minä? En hituistakaan! Olenhan minä mies, mutta te olette nainen, neiti Marchand."

"Kuno, sinä miellyttäisit minua enemmän, jos et olisi niin rohkea", vastasi opettajaneiti ahdistus rinnassa.

He alkavat kiireesti astua kartanolle. Kiiruhtaja on neiti Marchand. Hän pitelee lapsia kädestä ja vetää heitä mukaansa. Tahtoen tai tahtomatta hän rientää sinne päin, josta huuto kuului. Mutta tuskin ovat he päässeet pari askelta, kun opettajaneidin jalka jälleen jäykistyy ja hänen hienoille siroille kasvoilleen ilmaantuu uusi tuskainen tunne.

"Vielä yksi onneton!" hän sopertaa, "ja vielä naisihminen!"

Tallista kaikuu Kulbi-Kaien läpitunkeva vinkuminen.

"Lähtekäämme pian kotiin, neiti Marchand!" huutaa nyt myös Ada von Heidegg hiukan pelonalaisena, sillä kouluneidin hirmuinen säikähdys vaikuttaa häneenkin.

"Ada, piestäänkö _naisiakin_ vitsoilla?" kysyi ranskalainen neiti kalpein huulin.

"Piestään, neiti Marchand!"

"Kuka heitä pieksee?"

"Vahti."

"Mieshenkilö?"

"Niin."

"Ja missä isänne on?"

"Siellä mukana."

"Katsoo päältä, kun naista lyödään, paljaalle iholle lyödään?"

"Niin, niin, niin!" huudahtaa neiti Ada kärsimättömästi, ja hänen punaiset, tuoreet huulensa menevät pahasti kurttuun. "Minä en ymmärrä, mitä siinä niin paljon kysymistä on? Onhan pappa moision herra ja hänen käskystään rangaistaan jokaista syyllistä, olkoon hän mies tai nainen!"

"Neiti Marchand", kysyy Kuno, niittäen kepillään ruohon ja kukkasten latvoja tien vieressä, "eikö teitä miellytä se, että pahoja ihmisiä lyödään?"

"Ei, en ole siihen tottunut."

"Kuinka teidän kotona sitten pahoja ihmisiä rangaistaan?"

"Heiltä otetaan vapaus joksikin ajaksi, taikka heidän pitää maksaa sakkoa."

"Otetaan vapaus?"

"Niin, heidät erotetaan toisista ihmisistä ja suletaan yksinäiseen huoneeseen."

"Ei mitään muuta?"

Kunon lyödessä heinänpäitä ottaa neiti Marchand Adaa hellästi vyötäisistä kiinni:

"Ada", hän lausuu puoleksi rukoillen, "emmekö voisi saada nähdä noita ihmisiä, joita nyt lyötiin?"

"Nähdä, minkätähden?"

"Minä tahtoisin heidän kanssaan puhua pari sanaa."

"Mistä sitten?"

"Kysyä heiltä, mitä pahaa ovat tehneet."

"Sen saamme paremmin tietää papalta tai voudilta."

"Ada, minä tahtoisin heidän itsensä kanssa puhua, ainoastaan pari kolme sanaa!"

Ada kohautti olkapäitään niinkuin ihminen, joka ei toisen mieltä ensinkään ymmärrä. Sitten jäi hän katsomaan neidin kalpeita kasvoja ja hymyili. Kouluneideillä on enimmästi aina omituiset, kummalliset oikkunsa. Hän oli juuri sanoa sen Juliette Marchandille, mutta sai kuitenkin vielä sanan päästä kiinni ja sen sijaan virkkoi:

"No, jos se teitä huvittaa, niin voimme mennä heitä vastaan tielle. Mutta pappaa täytyy meidän siellä karttaa."

He kääntyivät puiston läpi kartanon sivurakennuksiin päin, joiden sivuitse kulki tie kylää kohden. Rangaistun naisen kauhea huuto oli sillävälin vaijennut, tallin luota ei kuulunut enää minkäänlaista ääntä. He ehtivät puistosta aidan ja viinakeittiön välille, kun ensimmäinen rangaistuksen saanut, neljäntoista vuotias poika jo oli sieltä poistunut. Sitävastoin lähestyi tallin puolelta kurituksen saanut tyttö. Hän nyyhkytti suonenvedontapaisesti, pyyhki silmiään ja ontui. Neiti Marchand, Ada ja Kuno lähestyivät aitaa suurten puiden varjossa. Kun tyttö kulki ohi, kutsui neiti Ada häntä viron kielellä.

Kai aikoi nyyhkien ja ontuen mennä eteenpäin, mutta Kuno juoksi hänen luoksensa ja huusi kovemmin:

"Kuule, sinä, neidit tahtovat sinua puhutella!"

Tyttö katsoi itkusta turvottunein silmin ympärilleen, ja kun hän näki, että pitkä sirkeä neiti astui hänen luokseen jäi hän nöyrästi seisomaan.

Ada rupesi tulkiksi ranskalaiselle neidille.

"Opettaja neiti tahtoo tietää, mitä pahaa olet tehnyt, kun tänään sait vitsoja?"

"Vouti pieksi minut veriseksi ja minä sanoin hänelle 'murhamies'!"

"Minkätähden vouti sinua löi?"

"Silmäni olivat hetkeksi ummistuneet -- olin hyvin väsynyt."

Neiti Marchand pyysi kysymään, oliko hänellä ollut hyvin raskasta työtä. Kai vastasi, että hän kaksi päivää ja kaksi yötä oli ollut nukkumatta työssä.

Neiti Marchand puristi kätensä suonenvedontapaisesti ristiin ja loi tyttöön sellaisen katseen, että tämä kuin koira, joka vainuaa hyvää ihmistä, juoksi hänen luokseen ja suuteli hänen molempia käsiään. Neiti Marchand ei hämmästyksissään voinut tehdä muuta kuin vapauttaa kätensä tytön kourista ja hyväillä hänen itkusta mustuneita poskiaan. -- -- -- Sitten hoippui Kulbi-Kai kylätietä myöten eteenpäin.

Kohta lähestyy tallin puolelta jättiläisen kokoinen, karkeapintainen talonpoika. Hänen tummat kasvonsa punottivat, silmät olivat veriset, silmäluomet turvonneet, ja suu oli niin lujasti kokoon puristunut, kuin ei sieltä moneen aikaan ainoaa sanaakaan pääsisi ilmoille.

Tätä miestä luulivat nuo kolme odottajaa siksi ihmiseksi, jota oli ensin rangaistu, joka niin kauheasti oli karjunut, sillä poikaa he eivät olleet nähneet. Ada tunsi Vôllamäen Päärnun, sillä hänpä oli sisätytön Maien veli ja kävi toisinaan kartanossa sisarta katsomassa.

"Päärn, minkätähden sinua tänään piestiin?" huusi tyttö heleällä äänellä.

Nuori talonpoika ei seisahtunut, ei lausunut sanaa, mutta hän loi tien vieressä seisovaan pieneen joukkoon katseen, joka hetkeksi pidätti neiti Marchandin sydämmen sykkimästä.

Siinä katseessa välkkyi jotakin, jonka kaltaista Juliette ei vielä milloinkaan ollut ihmisen silmissä nähnyt. Ikäänkuin suojellen ja jonkunlaista suojelusta etsien tarttui nuori neito Adan ja Kunon ympäriltä kiinni ja veti heitä tien vierestä takaisin.

Äänetönnä, suorana, jäykkänä kulki Völlamäen Päärn heidän ohitsensa.

Sattuvasti sanottiinkin tuota miestä kankeakaulaisten kuninkaaksi. -- -- --

3.

HUNTAUGUN MIINA.

Illan ruskot läntisellä taivaan rannalla ovat tummenneet, mustat pilvet peittävät viimeiset kultaiset valojuovat, syksyinen pimeys kattaa maan, tiheää, raskasta, kylmää kosteutta huokuu ilma. Viidakot ovat sysimustat eivätkä kohise, niityiltä nousee ilkeä, paksu sumu ja heikosti, epätasaisesti niinkuin kuoleva henki vilkkuu sieltä täältä joku tulensilmä läpi synkän pimeyden.

Kun Völlamäen Päärn on päässyt pois kartanon läheisyydestä käy hänen kulkunsa hitaammaksi. Hänen, suuret tukevat jäsenensä alkavat nyt tuntea, että niille on annettu liikaa. Koko viikon työ ja vitsat eivät ole olleet tähänkään jättiläiseen koskematta. Hänen selkäänsä kirvelee ja polttaa ja joka askeleella tuntuu tuska koko ruumiissa. Se pistää kylkeen, niin että hän tuon tuostakin voihkasee. Paita on hänen selässään kiinni kuin liimattu ja kun hän kädellään sitä irrottaa, tuntuu kuin revittäisiin kappale nahkaa ihosta irti. Miehen suu on kuiva, niin että kieli jää kurkkulakeen kiinni. Ei hänen kaikeksi onneksi tarvitse hevosta ajaa -- sen vei poika jo kotiin.

Tiellä huomaa Päärn jonkun seisovan. Tuo näkyy häntä odottavan. Lähemmäksi tultuaan tuntee hän Kulbi-Kain. Päärn aikoo sanaakaan lausumatta mennä ohi, mutta tyttö astuu hänen rinnalleen ja kulkee siinä eteenpäin.

Tyttö näkyy odottavan, että Päärn rupeaisi puhumaan. Kun ei siitä tule mitään, astuvat he hetken äänettöminä.

"Päärn", alkaa Kai vihdoin ja tarttuu poikaa äkkiä takin hihasta kiinni.

"Mitä sinä tahdot?"

"Olet mies, Päärn!"

"Minkätähden?"

"Kun minun puoltani olet pitänyt."

"Milloinka olen sinun puoltasi pitänyt?"

Ihmeellinen kysymys! Kai koittaa katsoa pimeässä häntä silmiin. Hän huomaa, että Päärnun kulmat ovat rypyssä ja hänen kasvonsa kalpeat.

"Etkö sinä sitten tänä päivänä minua puolustanut?" kysyy hän arasti.

"En!"

"Ketä sitten?"

"Sinua en ainakaan!"

"Mutta sanoithan, kun Prits minua löi --."

"Sanoin, mitä sanoin -- sen olisin tietysti sanonut -- olit siinä sinä tai joku toinen!"

Päärn lausuu sen niin tuimasti, että tytön suu jää kiinni. Kai kyllä arvaa, että ihminen, joka on saanut viisikymmentä lyöntiä ei voi olla paremmalla tuulella. Sentähden hän vaikenee pitkän aikaa. Mutta hänen sydänraukkansa tuntee sittenkin niin voimakasta myötätuntoa tuota miestä kohtaan, joka hänen tähtensä oli itselleen tuottanut niin kovan rangaistuksen, ettei hän voi olla sitä ilmaisematta. Hän tarttuu miestä jälleen käsipuoleen ja tällä kertaa lujemmin kuin ennen. Sitten astuu hän hänen eteensä tielle.