Part 19
"Mutta kyllä oli miehellä rohkeutta vastata!" ihmetteli Maidlan kunnan vanhin ja katseli nauraen Sepän Antsiin ja Kokan Madiseen. "Etkö sinä muistanut, että olit haagioikeudessa?"
Purilaan työläisen silmät kiilsivät.
"Kun kerran olin siellä, niin tahdoinkin sitten olla ja kerrankin vaatia oikeutta -- tuli mitä tuli!" hän vastasi. "Mutta kuulkaahan sitten!"
"Sinä laiska koira naisinesi!" ärisi haagituomari. "Sinun vaimosi pitää tehdä kaikki, mitä moisiossa käsketään! Sinun naisesi tahtoo pitää eläimiä, mutta ei tahdo tehdä moision töitä! Onko hänellä lehmää?"
"Ei ole."
"Lammas on?"
"Ei ole."
"Sika on?"
"Ei ole."
"Kana on?"
"Ei ole."
Haagituomari jäi avoimin suin katsomaan minua.
"Mitä hiiden ihmisiä te olette?" huusi hän. "Ei ole mitään eläimiä!"
"Eihän minun ja vaimoni osaksi ole kämmenen vertaa maata moisiosta annettu", vastasin minä, "millä minä sitten eläimiä pidän?"
Nyt kutsuttiin kunnan vanhin sisälle.
"Tiedätkö, onko tuon miehen vaimolla lehmää?"
"Ei ole."
"Lammasta?"
"Ei ole."
"Sika on?"
"Ei ole."
"Kana on?"
"Ei ole."
"Mitä hiiden ihmisiä he ovat, kun ei ole eläimiä!" huusi oikeusherra kärtyisenä. "Tiedätkö ihan varmasti, ettei heillä ole ainoatakaan eläintä?"
"Kunnioitettava oikeus, minä varmasti tiedän, ettei heillä ole yhtään eläintä", vastasi kunnan vanhin, Ants Altsepp. "Ei sen talon isäntä anna emännänkään pitää muuta kuin kaksitoista kanaa, kuinka hän sitten itsellisnaisen antaisi pitää kanoja. Ei heillä ole yhtään elukkaa."
"Te laiskurit! Ei teillä ole yhtään eläintä!" ärjyi oikeusherra kasvot punaisena ja käski kunnan vanhimman menemään ulos.
Minä jäin yksin huoneeseen.
Samassa huudettiin sotamies sisään ja puhuttiin hänen kanssaan venäjää. Sotamies poistui, mutta tuli pian takaisin käsiraudat mukanaan. Näin kyllä, että minun alkoi käydä hullusti, mutta karaisin luontoni. Haagituomari antoi sotamiehille käskyn ja minun käteni pantiin rautoihin. Raudat väännettiin niin lujaan, että joka sormen päästä oli veri tulemassa.
Sitten kutsuttiin minut raudat käsissä pöydän ääreen ja oikeusherra kysyi:
"Lasketko vaimosi moisioon tekemään päivätöitä?"
"En laske, jos ei moisiosta hänelle anneta ruokaa työpäivinä."
Nyt karkasi herra pystyyn pöydän ääressä ja lykkäsi minut oven suuhun seisomaan, huutaen:
"Huomen aamuna kello kymmenen olet Tallinnassa oikeudessa!"
"Kunnioitettava oikeus, minä en voi huomenna lähteä kaupunkiin", selitin minä totisena. "Minulla ei ole huomiseksi sijollista työhön, eikä ole minulla evästäkään."
"Meihin ei kuulu sinun sijollisesi eikä evääsi", ärjyi haagituomari. "Naula leipää ja puoli tuoppia vettä sinulle kyllä riittää."
"Puoli tuoppia vettä on liian vähän kuumalla ilmalla", huomautin minä. "Antakaa vettä niin paljon kuin tarvitsen, eihän se maksa rahaa", sanoin ja rykäsin.
Tulisen vihaisena hyppäsi herra jälleen ylös, tarttui minun rintapieliini ja sanoi:
"Tiedätkö sinä, kuka minä olen? Sinun, lurjus, pitäisi rukoilla minua, eikä panna vastaan. Mokomakin kötys!" Mutta minä vastasin:
"Näettehän, herra tuomari, että käteni ovat kiinni -- kuinka minä herraa voin rukoilla?"
"Tule sieltä oven suusta pöydän eteen!"
Lähdin pöydän luo ja jäin sinne seisomaan.
"Tule lähemmä! Pelkäätkö sinä pöytää?"
"En pelkää, mutta enhän voi pöydälle kivuta!"
"Ovatko sinun jalkasi väsyneet seisomisesta?"
"Niin, jalat ovat väsyneet ja kädet ovat kuoliintuneet raudoissa."
"Jos olet väsynyt, niin istu siihen tuolille pöydän viereen!"
Minä katsoin oikeusherraa silmiin ja kysyin:
"Tässä olemme nyt kolme miestä; kun minä vielä istun oikeuspöydän ääreen -- niin ketä sitten rupeamme tuomitsemaan?"
"Nyt minut pantiin kädet raudoissa keskelle huonetta seisomaan. Sotamies kutsui sisään kunnan miehen, ja Jyrin. Nämä pantiin minun kummallekin puolelleni seisomaan ja minä olin heidän keskellään."
Nyt lausui oikeusherra hitaasti totisella äänellä:
"Katsokaa nyt viimeisen kerran tuota rohkeata miestä ja viekää hänen vaimolleen sana, että hänen kallis miehensä lähtee! Hän ei enää tätä saa nähdä. Tekin näette hänet viimeisen kerran!"
Jyri ja kunnan vanhin olivat aivan kalpeat hämmästyksestä. Minun sydämmeni löi vihasta.
Nyt tuli oikeusherra ja pani käteni vielä kovemmin kiinni ja toverini ajettiin huoneesta.
"Lasketko vaimosi moisioon tekemään päivätöitä?" kysyi oikeusherra kääntyen minun puoleeni. "Jos lasket, niin pääset vapaaksi."
"En laske, tehkää minun kanssani, mitä tahdotte!" sanoin minä ja purin hammasta.
"Noh, sitten laitetaan vankikyydillä kaupunkiin!" päätti herra.
Nyt julmistui sydämmeni ja minä sanoin:
"Irrottakaa käteni! Minä en ole hevosen varas enkä miehen tappaja. Laskekaa irti, kuolen kohta! Tuokaa minulle kylmää vettä!"
Sotamies toi vettä. Minä join kahden kämmenen välistä kuin karhu. Vesi hiukan rohkasi minua. Sen nähtyään rupesi oikeusherra uudestaan kuulustelemaan.
"Kuinka monen päivän työläinen sinä olet?"
"Seitsemän päivän työläinen."
"Kuinka sinä, häpeämätön, minulle vastaat?"
"Olen niinkin seitsemän päivän työmies! Minä teen maanantaista lauvantaihin kuusi päivää viikossa moisioon työtä ja minun naiseni tekee yhden päivän, se on seitsemän päivää."
"Sinun vaimollasi on lämmin tupa asua."
"Minun naiseni tekee alati perheenmiehelle työtä ja on ikäänkuin hänen palvelijansa."
Oikeusherra astui hetken aikaa edes takaisin, kädet puuskassa, silmät maahan luotuina; hän näkyi miettivän. Sitten astuu jälleen minun luokseni.
"No, kuinka on? Lasketko vaimosi moisioon tekemään päivätöitä ja hakemaan kehruita? Jos lasket, niin päästän kätesi raudoista."
"Jos hänelle annetaan moisiosta syödä, niin lasken, muuten en, vaikka minut kappaleiksi hakattaisiin!" vastasin. Samassa valtasi minut sellainen vihanpuuska, että ravistin kovasti raudoissa riippuvia kahleita ja huusin kovalla äänellä: "irrottakaa käteni!"
Sotamiehet kutsuttiinkin sisään, he irrottivat käteni raudoista. Mutta ei minua sittenkään vielä laskettu menemään. Kirjoittaja rupesi kirjoittamaan niin että rapisi ja oikeusherra kysyi:
"Kuinka monen päivän työläinen sinä olet?"
"Seitsemän päivän työmies!"
"Kuinka sinä, tomppeli, vastaat!"
"Minä vastaan oikein."
Nyt laski herra molemmat kätensä minun olkapäilleni, pisti nenänsä minun nenäni kohdalle ja haisteli, olinko juonut viinaa, kun olin niin rohkea. Mutta ei mitään -- olinhan, Jumalan tähden, raitis. Mitä nyt tehdä? Ei muuta kuin alkaa taas uudestaan samaa laulua ja kysyy, kuinka monen päivän työläinen minä olen. Vastaan hänelle niinkuin ennenkin.
"Vait lurjus!" karjuu hän mulle. "Luuletko nyt paimenpoikain kanssa puhuvasi? Etkö tiedä, että puhut oikeusherran kanssa."
"En ole herralle valehdellut, puhun oikein", vastasin minä.
Nyt hyppäsi jälleen pöydän ääressä pystyyn ja huusi:
"Minä panen sinut kellariin!"
"Niin, oikeusherralla on valta minut sulkea kellariin, mutta en minä sittenkään ole pahantekijä."
"Ah, sinä vastaat yhä vielä sillä tavalla! Tiedätkö, minä pidän sinua kellarissa, kunnes kuolet. Ymmärrätkö, mitä sanon sinulle?"
"Ymmärrän kyllä!"
"Sano minulle, kuinka olet niin rohkea, että tulet moision herran päälle kantamaan? Kuinka sinä uskallat tulla naisen päiviä pois tinkimään?"
"Eikös niitä ole uudesta verokirjastakin poistettu, siinä sanotaan, että jolla ei ole moisiosta maata eikä asuntoa, ei tee moisioon tuntiakaan palkatta työtä."
"Kuka sinulle näytti sitä uutta verokirjaa?"
"Se kirja oli kuvernöörin oikeudessa",[12] vastasin minä. "Eräs oikeusherra näytti minulle sitä ja sanoi, tässä on uusi laki. Ja minä luin."
"Näytettiinkö sitten todellakin sinulle sitä kirjaa kuvernöörin oikeudessa?" kysyi Uudentuvan Jyri kertojalta.
"Ei näytetty, enkä minä ole kuvernöörin oikeudessa käynytkään", nauroi Ants Veit. "Sen sanoin vain haagituomarille kiusaksi, että hän olisi ruvennut pelkäämään."
"No mitä hän siihen sanoi?"
"Kuka se oikeusherra oli?" kysyi haagituomari. "Tunnetko häntä?"
"En tunne. Siellä oli paljon oikeusherroja."
"Sinun pitää tuntea se herra."
"Mutta minä en tunne."
"Kyllä sinä tunnet, kun nahkoihisi saat -- kyllä tuska avaa suusi!"
Kutsuttiin sotamies sisään. Tämä nosti rangaistuspenkin toiseen huoneeseen, vei vitsakimpun sinne myös ja jäi odottaen seisomaan penkin luo: nyt piti hänen työnsä alkaa. Herra käski minun riisua vaatteet yltäni ja virkkoi ilkeästi nauraen:
"Nyt saat selkäsaunan, kyllä se sinut tekee viisaammaksi! Sitten voit toisillekin puhua, kuinka hyvästi sinulle oikeutta jaettiin. Mene eteistupaan, siellä saat päätöksen!"
Siellä seisoi sotamies valmiina penkin ääressä, vitsakasa penkin vieressä maassa. Sotamies käski minun riisumaan vaatteet.
Otin sitten pitkän nuoran vyöltä ja heitin sen lattialle niin että läiskähti; sitten kiskasin takin, liivit ja kysyin:
"Mihin päin panen pääni? Ehkä saadaan taas syytä, ettei ymmärrä itseänsä pieksättää!"
"Pane pääsi oikeushuoneen ovea kohti!"
Annoin sitten viimeisenkin ihonpeitteen pudota maahan, heittäydyin vatsalleni penkille, panin jalat ristiin ja pistin kädet leuvan alle. Näin katsoin kuin koira herran silmiin, joka seisoi minun vieressäni. -- -- --
Luulin, että nyt alkavat vitsat leiskua. Odotan ja odotan -- mitä hittoa? Ei yhtä kertaa lyödä! -- -- --
Samassa tartutaan minun olkapäähäni ja oikeusherran ääni kuuluu:
"Nouse ylös, senkin lurjus! Jos kolmannen kerran vielä tulet minua häiritsemään, niin saat armottomasti kuusikymmentä tulista!" Ja antaessaan minulle kepillä vasten rintaa, huutaa hän vielä: "Ymmärrätkö, mitä oikeusherra sinulle sanoo?"
"Ymmärrän kyllä", vastasin minä, ja uusi rohkeus täytti sydämmeni. "Enkä tulekaan enää tähän oikeuteen aikaani viettämään noiden kuudenkymmenen lyönnin tähden."
Kun aloin jälleen panna vaatteita ylleni, repi oikeusherra rikki sen kirjan, joka ennen oli kirjoitettu, otti pöydältä lakikirjan ja rupesi sieltä lukemaan, kun kirjuri kirjoitti. Mutta minä odotin eteistuvassa. Kun kirja oli valmis ja pantu kiinni, tuli herra ja antoi kirjan minulle. Sitten avasi oven, lykkäsi minut ulos ja paukahtaen sulkeutui ovi minun perääni. Mihin minun piti viedä se kirja, siitä ei puhunut puolta sanaa. -- -- --
Jyri ja kunnan vanhin istuivat kyyryksissä pihassa, aidan luona kuin koirat. He odottivat minua, että miten minun kävi.
"Pääsithän kuitenkin pois?" kysyi kunnan mies, ja hänen kasvonsa kävivät iloisiksi.
"Pääsin kyllä", vastasin minä, "mutta minun pitää vielä mennä takaisin sisään."
"Mitä sinä vielä sinne menet?" huusivat molemmat säikähtäen. "Etkö sinä jo ole väsynyt! Älä mene häntä enää suututtamaan!"
"Mutta hän antoi minulle kirjan, enkä tiedä, minne minun se pitää viedä", virkoin minä. "Vai otatko sinä kirjan? Sinä tänä aamuna toit sellaisen, voit siis nyt jälleen ottaa tämän!"
Mutta kunnan vanhin vastaa: "Mihin minä sen panen, en minä ota!"
"Noh, sitten pitää lähteä itse ja kysyä, mihin kirja on vietävä", vastasin minä ja astuin uudestaan huoneeseen.
Herra oli porstuassa vastassa. Kysyi heti, mitä vielä tahdoin.
"Kunnioitettava oikeusherra antoi minulle kirjan, mutta minä en tiedä, minne sen vien -- vienkö moisioon, vai jätänkö taskuuni ikuiseksi muistoksi?"
Voi, kun herra hyppäsi ylös käsiään levittäen!
"Sinä et siis tahdo ehjin nahoin tästä lähteä?" karjui hän. "Tahdot saada verisen takapuolen."
"En minä tahdo, kunnioitettava oikeusherra, mutta minun pitää kuitenkin tietää, mihin minä tämän kirjan vien?"
"Pitäjän oikeustuomarille! Hän kirjoittaa nimensä alle ja sitten viet moisioon herrallesi!" Ja nyt survasi hän minut niskasta pihalle. -- -- --
"Nyt veljet, lähdemme rauhassa -- tämä oikeudenkäynti on loppunut", virkoin pihassa toisille, jonka jälkeen läksimme pois.
Kello oli puoli kolme. En ollut tänä päivänä vielä saanut suun täyttä. Vatsaa rupesi kauheasti nipistämään. Läksimme Triigin moisiosta Kuimetsän Vaopereen kapakkaan; siellä ostin kolmen kopekan edestä korttelin viinaa ja söimme ensimmäisen kerran. Sitten jälleen eteenpäin. Juurun moisiossa annoin kirjan pitäjän tuomarille. Hän kirjoitti nimensä alle ja nyt kirjoineni kotiin päin. Maidlan Mällun kapakassa otin vielä toisen korttelin viinaa; sen kaasimme kuin kolmeen myyrän reikään. Vihdoin jouduimme Purilaan kylään. Toiset läksivät kotiin, mutta minun piti lähteä moisioon kirjaa viemään. Annoin sen opmannille.
"Pääsitkö ehjin nahoin vai annettiinko sinulle juoksupalkkaakin?" kysyi opman.
"En ole mitään palkan edestä tehnytkään", sanoin opmannille.
Ei puhunut minulle sitten enää mitään.
Toisena päivänä läksin työhön ja kuulin, että opman oli kupiaalle sanonut:
"Toisia itsellisnaisia ei tarvitse enää ottaa työhön, mutta Antsin vaimon pitää vielä tehdä päivätöitä siitä oikeudessa juoksemisesta."
"Noh, laitatko naisesi työhön?" kysyi Völlamäen Päärn, kun Ants lopetti.
"Enhän minä niin hullu ole!" nauroi viimeinen. "Kun kaikki toiset työläisten naiset ovat vapaat, minkätähden minä sitten vaimoni työhön laittaisin! Jos heillä olisi oikeutta sitä vaatia, niin vaatisivathan kaikilta päivätöitä!" --
Näin kertoi Ants Veit helluntaipyhinä 19 p. toukokuuta Juurun kirkkomiehille. Mutta sen jälkeen tapahtui vielä jotakin. Antsin käsikirjoituksesta lisäämme tähän kertomuksen täydennykseksi vielä lopunkin.
"Nyt olivat kaikki työmiesten vaimot ja yksinäiset naiset vapautetut moision päivätöistä. Mutta ei ollut ainoata miestä, joka olisi minulle siitä hyvästä antanut kopekkaakaan rahaa taikka viinaryyppyä. Mutta vielä veikeämpää oli se, että toiset kaikki olivat vapaina, vaan minua koetettiin vielä orjuuttaa. Eukkoani en pannut enää päiviä tekemään. Kesä kului rauhallisesti. Syksyllä, Mihklin päivänä, kun perheennaisille annettiin moisiosta työtä, heitettiin meidänkin emännälle kolme naulaa pellavia: 'Siin'on, vie työläisen vaimolle pellavat kehrättäväksi! Mitä nuori ihminen työttömänä kotona istuu!'"
"Oi, kunnioitettavat saksat, en minä, vanha ihminen, näitä rupea kantamaan! Hän on nuori, tulkoot itse hakemaan!" Emäntä ei tuonut.
Viikko kului. Käsky tuli kotiin. "Tule moisioon käsityötä hakemaan!" Eukko aikoi lähteä, mutta minä en laskenut. Kului taas aikaa Mardi-päivään. Mardi-päivänä muuttivat saksat kaupunkiin asumaan. Minä tulin juuri työstä kotiin ja aloin hevosta riisua valjaista, kun kunnan vanhin ja tämän apumies ilmaantuivat meille. Minä kysyin, mitä he niin myöhään illalla meille tulivat, vai missä kävivät?
"Tulimme sinua viemään moisioon", virkkoi kunnan mies.
"Voi, voi, mitä pahaa minä olen tehnyt?"
"Emme me tiedä."
"Kuka kutsui moisioon?"
"Opman kutsuu, ja kädet käskettiin kiinni sitoa."
"Minä juuri läksin opmannin näkyvistä ja hän ei puhunut minulle sanaakaan", vastasin minä. "Odottakaa hiukan, minä riisun hevosen valjaista, sitten tulen heti!"
Mutta nyt astui vaimoni pihaan, näki kunnan miesten minun kanssani puhuvan ja kysyi:
"Mitä te meille tulitte?"
"Me tulimme tuomaan sanaa, että Antsin pitää tulla hakemaan sinun työtäsi moisiosta. Sinulle on määrätty kolme naulaa pellavia kehrättäväksi!"
"Eikös se ole sinulle kiusalla määrätty, kun rupesit oikeutta käymään ja toisten naisten päivätöitä poistamaan", virkkoi vaimo.
Olin riisunut hevosen valjaista ja vienyt syömään.
"Noh, lähdetään nyt, koska tahdotte! Mutta älkää tässä panko käsiäni rautoihin, vaimoni näkee ja rupeaa jälleen vinkumaan. Lähdetään etemmä!"
"Noh, lähdetään sitten."
Pääsimme lähelle moisiota.
"Noh, sitokaa nyt kiinni käteni!"
"Ethän sinä lähde pakoon?"
"En lähde, mutta teillä on käsky sitoa minut, niin tehkää se!"
"Ei ole tarvis. Menemme samalla tavalla perille."
Kunnan vanhin lähti sisälle. Opman kysyi, oliko Ants mukana.
"Niin, Ants on täällä."
"Tule sisälle! -- -- -- Otatko vaimosi työt kotiin, vai ei?" kysyi opman.
"En ota."
"Etkö todellakaan ota?"
"En! Eikä minun eukollani paremmin maata ja kontua ole kuin toisillakaan päivätyöläisten naisilla, että hänen pitäisi moision töitä tehdä!"
"Noh, eivät toiset ole käyneet oikeutta."
"Onko se sitten mikä vääryys, jos joku käräjäin kautta etsii oikeutta?"
"Sinä otat vaimosi työt ja viet kotiin", lausui opman. "Jos et, niin lähdet ensi tiistaina Oruun haagioikeuteen. Et sinä sieltä enää pieksemättä takaisin tule! Tiedäthän sinä, että Purilaassa ja Orussa ovat samat saksat. Ne eivät jätä sinua rankaisematta. Olkoon se vain kiusasta, mutta he tahtovat kostaa sinulle, kun rohkenit ruveta käräjöimään. Vie työ kotiin ja mene ulos!"
Näin puhui opman kovin vihaisena ja lisäsi:
"Minä olen vanha opman, mutta niin julkeata miestä en ole vielä nähnyt kuin sinä olet. Sinä uskallat moisiolle vastaan panna!"
Minä läksin huoneesta ja odotin porstuassa niinkauvan, kun kunnan vanhin tuli huoneesta.
"Lähdetään kotiin!" virkkoi hän.
"En minä tule", vastasin minä. "Minä lähden opmannin puheille vielä", vastasin minä.
Läksin takaisin huoneeseen.
"Mitä sinä vielä tahdot?" kysyi opman.
"Minä pyydän opmannilta hyvää neuvoa!"
"Mutta ethän sinä kuule minun neuvoani!"
"Kyllä minä kuulen, jos se on mieleiseni", vastasin minä.
"Kuule minun neuvoani", vastasi opman, "ota ne pellavat, vie ne kotiin ja vaimosi ottakoon köysikela ja kiertäköön langasta paksua kuin köyttä. Se ei ole minun asiani. Mutta minä neuvon sinua päästäkseni käskystä vapaaksi. Jos et sinä kuule neuvoani, niin minä otan tulevana tiistaina toisen päivätyöläisen, sidotan sinut tuohon rekeen kuin lampaan keritsijänsä eteen ja lähetän sinut Orun moisioon. Etkä sinä sieltä enää ehjin nahoin pääse. Huomaa, siellä sinusta tehdään vaivainen! Jos lähdet mihin moisioon tahansa -- joka paikassa on moision isäntä oikeusherrana. Eikä sinulle anneta oikeutta, mutta vitsoja voit kyllä saada. Sentähden kuule, mitä sinulle opetan!"
"Tapahtukoon opmannin tahdo!" vastasin minä vihdoin, kun olin itsekseni miettinyt.
Läksin sitten moisioon, otin pellavat, vein ne kotiin, annoin eukolle ja sanoin:
"Pyydä nyt isännältä köysikelaa, kehrää sillä pellavat eikä sinun tarvitse sitten mennä moisioon vyyhteämään, minä teen itse sinulle sellaiset vyyhdinpuut kuin moisiossa on. Sitten ei sinulla ole niin paljon vaivaa."
Sanottu ja tehty.
Vaimo kehräsi pellavat käärmeen vahvuisiksi -- ja rangaistus oli saatu, käsky täytetty.
Kahden ja puolen vuoden perästä läksin moision herralta vuokraamaan pientä taloa. Herra sanoi:
"Noh, nyt tulet minulta taloa pyytämään! Pari vuotta sitten olit ylpeä mies, kävit minun kanssani käräjiä ja poistit minulta paljon päiviä!"
"Niin, haukkui minua pahanpäiväisesti, mutta vuokrasi minulle sittenkin toivotun paikan -- minun isäni tähden, joka niinkuin hän sanoi, oli viisitoista vuotta ollut hänen leivässään."
Näin kuului tuo pieni, tosi tapaus.
17.
HERBERTIN IHANNE.
Neiti Adelheidin syntymäpäivän jälkeen vallitsi paroni Heideggin talossa hyvin raskas mieliala. Juliette Marchand tunsi olevansa paronittaren ja Adelheidin alentavan epäilyksen alaisena, joka teki hänen seurustelunsa heidän ja myös Herbertin kanssa hyvin kiusalliseksi. Paronitar ja Adelheid olivat pahoillaan Herbertin "merkillisestä" käytöksestä kouluneitiä kohtaan ja myöskin siitä kylmyydestä, jolla hän heitä kohteli. Nuoresta paronista taas tuntui, kuin olisi pahansuopa, kova käsi sinä yönä paljastanut hänen pyhimmät tunteensa.
Siitä asti, kun äiti kirjastohuoneessa oli Juliettea loukkaavilla sanoilla nuhdellut, tunsi Herbert olevansa pakotettu vaikenemaan. Hän ei sen perästä puolella sanallakaan viitannut siihen puheaineeseen, joka heiltä mainittuna iltana keskeytettiin. Mutta hänen tunteensa kaunista neitoa kohtaan eivät siltä olleet muuttuneet. Ei, vaan yhä selvemmin ja varmemmin huomasi Herbert, että hän todellakin oli mieltynyt tuohon vakavaan, henkevään ja siveellisesti niin korkealla kannalla olevaan naiseen. Hän oli todellakin mielestään löytänyt ihanteensa ja se häntä yhä enemmän innostutti. Hän eli monta viikkoa kuin ihanassa, huumaavassa unennäössä ja unohti silloin usein koko todellisuuden, unohti äidin ja isän, unohti kaikki vaikeudet ja esteet, jotka heidän puoleltaan voisivat kohdata, jos unelmista kerran piti tosi tulla.
Neiti Marchand pysyttelikin hänestä syrjässä entistä enemmän. Hän koetti olla kuin ei olisi muistanutkaan Herbertin tunteiden purkausta tai kuin ei olisi hän sitä puhetta oikein ymmärtänyt. Kohteliaasti, mutta kylmästi vastasi hän Herbertin puhutteluun ruokapöydässä tai muualla, jossa he tapasivat toisensa, ja hän näytti välttävän heidän kahdenkeskistä yhdessäoloaan. Hän ei tahtonut rahtuakaan antaa, varsinkaan paronittarelle ja Adelheidille aihetta siihen luuloon, että heidän välillään mitään erinomaista olisi.
Nämä eivät todellakaan voineet heissä mitään sellaista huomata, mutta sittekin oli heissä vanhaa epäluuloa; he päättivät päin vastoin, että tuo ranskalainen "mamseli" oli taitava näyttelijä, joka hyvästi osasi peittää salaisia aikeitaan. Sillä kun köyhällä kouluneidillä oli rikas paroni voitettavana, niin täytyi hänen tietysti käyttää kaikkia keinoja. -- -- --
Äidin ja tyttären epäluulo sai uutta aihetta siitä, että Herbert niin huonosti osasi salata tunteitaan. Vaikka ei hän mitään virkkanutkaan, niin puhuivat sitä enemmän hänen silmänsä, jotka niin usein kiintyivät ihastuneina ja ikävöivinä kouluneidin kalpeisiin kasvoihin.
Paronitar ei ollut puhunut mitään siitä, mitä hän pidoissa oli nähnyt. Hän oli päättänyt pitää tarkemmin silmällä poikaansa ja neiti Marchandia ja sitten ratkaisevalla hetkellä keksiä jonkun esteen. Mutta Julietten käytös ei antanut siihen aihetta. Herbert muuttui kuitenkin joka päivä niin, ettei äiti voinut kauvemmin kestää huoltaan, vaan päätti saada selvää asiasta. Hän rupesi eräänä päivänä puhumaan pojan kanssa kahden kesken.
"Tahdotko sinä, lapseni, olla suora minulle?" hän kysyi.
"Enkö minä aina ole ollut suora sinua kohtaan, äiti?" vastasi nuori paroni, suudellen äidin kättä.
"Luulen, että sinä viimeisinä aikoina salaat minulta jotakin, ja se minua loukkaa", alkoi paronitar. "Vastaa minulle, Herbert, onko sinun ja neiti Marchandin välillä salaista ystävyyttä?"
Herbertin kulmat menivät ryppyyn. Hän vilkasi äkkiä äitiin.
"Salaista ystävyyttä?" kertoi hän. "Minun ystävyyteni neiti Marchandia kohtaan ei ole salainen, se on julkinen. En ole sitä keltään tahtonut salata. Ja olen pahoillani siitä, että neiti Marchand minun ystävyyttäni viime aikoina karttaa, kuin olisi se joku vääryys. Mutta minä myös tiedän, mistä se tulee!"
Pojan viimeisissä sanoissa oli viittaus, jonka äiti hyvin ymmärsi.
"Sinun vastauksesi ei mielestäni ole aivan suora", virkkoi rouva von Heidegg. "Minä en tarkottanut tavallista ystävyyttä, vaan tahtoisin saada tietää, tunnetko sinä neiti Marchandia kohtaan jotakin enemmän kuin ystävyyttä, jota kyllä sinun ja hänen välillään vallitsevain olojen tähden, oikeastaan voisi nimittää sala- tai epäystävyydeksi."
"Minkälaiset olot sitten neiti Marchandin ja minun välilläni ovat?" kysyi Herbert.
"No, sen sinun kyllä itsekin pitäisi tietää! Minä luulen sinun kyllä ymmärtävän, että neiti Marchand ei milloinkaan voi kohota nykyistä asemaansa suurempaan arvoon, hän on nyt palvelus ihminen, joka vähästä palkasta opettaa sisartasi ja veljiäsi. Paroni Herbert Heideggistä voimme, meidän seurapiirimme ja minäkin toivoa, ettei hän milloinkaan unohda omaa säätyään ja miehistä kunniaansa."
"Neiti Marchandin palkan edestä palveleminen tulee siitä, äiti, ettei hänen isänsä ole niin rikas kuin minun, jos minun isäni olisi köyhä, pitäisi minunkin palvella. Rikkaus tulee sattumalta, sen suo kohtalo, johon meillä useinkaan ei ole mitään ansiota. Ja minä luulen, ettei palveleminen ja työnteko ole millekään säädylle häpeäksi. Minäkin teen työtä, äiti."
"Sinä teet itsellesi työtä, poikani, sinä et rahan edestä palvele toista", vastasi rouva terävästi. "Mutta olkoon! Minä huomaan sinun puheestasi jotakin, joka tuottaa minulle todellista murhetta. Tuntuu, kuin olisit sinä jo sitäkin ajatellut, että neiti Marchand olisi kelvollinen meidän moision tulevaksi emännäksi. Vai erehdynkö? Ja jos minun pitää uskoa sinun puhettasi, niin olet tullut siihen vakaumukseen, että hän kyllä kelpaisi!" lisäsi rouva pilkallisesti naurahtaen.
Herbert nosti päätään.
"Ei, äiti, niin pitkälle en ole vielä tulevaisuuden tuumissani ehtinyt -- sen voin sinulle suoraan sanoa!"