Part 18

Lähellä uunia katon alla poikki tuvan olivat karstaiset orret, joilla syksyllä viljaa kuivattiin ja joilla talvella pidettiin märkiä rankoja ja halkoja.

Niin sanottu kamari oli talvella kylmä ja kostea, sillä kahden, kolmen jalan paksuinen uuninseinä, joka oli kamaria vasten ei voinut sitä lämmittää. Se ei ollut tarpeellistakaan, sillä kamarissa ei asunut kukaan. Siinä pidettiin kaikenlaisia ruokavaroja. Siellä oli laudoista kokoonkyhätty kaappi, jossa pidettiin maitoastioita, silakkapyttyä ja akanaisia leipiä. Kaapin pohjalla oli pari rukinrullaa ja sipulipussi. Kamarissa oli myös tuttu kaljatynnyri, joka ei puuttunut mistään talosta ja sen vieressä pitempi penkki, jonka päällä olivat ohra- ja ruisjauhosäkit. Toisessa nurkassa orrella oli vanhoja vaatteita ja moneen kertaan paikatut turkit. Siellä täällä joku tyhjä säkki, kokoonkääritty köysi, naulalaatikko ja yhtä toista tavaraa nurkassa.

Toisenlainen sisustus oli talon kodassa eli vierustassa. Siellä olivat kangaspuut, pärekuvot, kelkan jalakset, pari paininpuuta, kaksi nuoralla kiinni sidottua heinähankoa, auranpuut, ruostuneita sirppejä ja viikatteen teriä.

Sepän talon kamarin lakka oli varmaankin samanlainen kuin kaikissa muissakin taloissa. Se oli pimeä, kylpyvastat riippuivat parittain orrella, pari kolme haravan vartta lattialla, vanhat riihihousut roikkuivat harjaspuussa ja kanneton kirstu katon nurkan alla.

Syötyään tunsivat kylämiehet ja isäntä kovaa väsymystä ja uni alkoi painostaa. Päivätyöläinen ja lapset olivatkin jo vaipuneet vuoteilleen, palvelustyttö rupesi penkille pitkäkseen ja emäntä vei vieraat palava päre kädessä kamariin lepäämään. Kohta nukkui koko talonväki. Kova kuorsaaminen kuului joka nurkasta, kuorsaaminen, joka olisi pannut akkunanruudut tärisemään, jos niitä olisi ollut. Tätä ääntä säesti kaksi sirkkaa liedellä, jotka helskyttivät talonpojille niin tuttua unilaulua -- laulua täynnä haikeaa, sydäntä liikuttavaa köyhyyden tunnelmaa.

Seuraavana aamuna lähtiessään sepältä päätti Uuudentuvan isäntä helluntaina taas tulla Juuruun kuulemaan, kuinka kirkkoherra selittäisi Antsille uutta asetusta. Mutta hän lupasi myös sanoa oman kuntansa vanhimmalle, että tämäkin jollakin tavoin koittaisi saada selvää asiasta.

Nyt oli rapainen tie tuulella koko lailla kuivanut ja molemmat miehet joutuivat vinkuvilla vankkureillaan istuen hyvissä ajoin Juuruun. Vaikka oli lukkaripyhä, tapasivat he koko lailla kansaa kirkolla. Kirkon ympärystä ja samoin kapakan edusta oli täynnä hevosia ja yhä vain tuli ajajia ja jalkamiehiä lisäksi. Siellä täällä tien vieressä, kirkon ympärillä kasvavien puiden alla, kirkon kapakan edessä ja vankkurein välissä seisoi suurempia ja pienempiä ihmisryhmiä vilkkaasti keskustellen. Kiihtymys ja ainakin tavallista suurempi vilkkaus kuvastui heidän kasvoillaan. Näytti kuin eivät olisi jumalanpalveluksen tähden nyt kokoontuneet kirkolle, vaan jostakin erinomaisesta syystä.

Jyrin ja Päärnun ei ollut vaikea saada tietää, mikä kirkkomiesten mielissä nyt liikkui. Tuo kiihtymys ei nyt ensi kertaa ilmestynyt, vaan jo viime pyhänä oli se ollut huomattavissa. Kansa oli tullut kokoon pohtiakseen talonpoikien polttavinta kysymystä, uutta lakia. Toisista kunnista tuli ihmisiä tietämään, kuinka kukin oli asian ymmärtänyt, mitä saksat olivat puhuneet ja tehneet ja mistä yleensä olisi voinut saada varmuutta 127 pykälän sisällöstä. Joka joukossa, missä miehiä ja naisia oli koossa, tuumailtiin ja keskusteltiin aputöistä. Jo ennen jumalanpalvelusta oli tuo keskustelu vilkasta, mutta vielä vilkkaampaa jumalanpalveluksen jälkeen kirkkokapakassa.

Jyri ja Päärn jäivät yhden ja toisen joukon luo seisomaan ja päältä kuuntelemaan. Ei ole helppo kuvailla, mitä kaikkia he tunnin aikana saivat kuulla. Jokainen koitti lain voimaan astumista ja moision isäntien menettelyä selittää omalla tavallaan, arvosteltiin, epäiltiin, ja vakuutettiin. Yhä ihmeellisimpiä arveluita asioista saatiin kuulla. Näytti kuin olisi tässä ollut uusi Babelin sekotus, ei tosin kielten puolesta, vaan sitä enemmän mielten.

Kaikesta tästä huomasi, että mielet eivät milloinkaan ennen olleet niin kuohuksissa olleet. Ennen kaikkea tunsivat ihmiset kauvan haudotuissa ja hiotetuissa toiveissaan pettyneiksi. Heille oli luvattu liika vähän. Mutta tuota vähääkään ei tahdottu vielä antaa, eikä kukaan ruvennut selittämään asiaa niin, että kansa sitä olisi uskonut. -- Tämä pani ymmärtäväisetkin päät pyörälle. Ja sen lisäksi tuli vielä uutinen, -- jonka Jyri ja Päärn vasta ensimmäisen kerran kuulivat. Kansa tiesi kertoa muutamista moision isännistä omassa ja naapuripitäjässä, jotka olivat Jyrinpäivästä asti vähentäneet aputekoja; kerrottiinpa että joku saksa oli kokonaan ruvennut noudattamaan uutta lakia, kaikki aputyöt lakkauttanut ja vähentänyt työorjuuden niinkuin se uudessa laissa oli säädetty.

Tietysti eivät tuommoiset sanomat rauhottaneet niiden mieliä, joiden moision isännät pitivät kiinni vanhasta asetuksesta, vaan vakaannuttivat heitä siinä luulossa, että saksat heitä kohtaan tahtoivat harjoittaa petosta. Sillä kun moniaat saksat vähensivät aputöitä tai poistivat ne kokonaan, niin olihan selvää, että laki sen vaati. Jopa pidettiin joissakuissa kunnissa kovasti neuvoa, että piti ruveta valittamaan asiasta Tallinnan kuvernöörille tai Riian kenraalikuvernöörille ja jos ei se auttaisi, niin sitten itse keisarille. Toiselta puolen tiedettiin kertoa, että joistakuista paikoin oli miehiä lähtenyt salaa Liivinmaalle venäjän papeilta pyytämään neuvoa ja lain selitystä.

Tällaisia uutisia kuultuaan ajoivat Jyri ja Päärn Juurusta kotiin ja levittivät noita tietoja yhdessä toisten kanssa, jotka myös samana päivänä olivat kirkossa käyneet, laajalle ympäri kuntaa. Mahtran miesten aputöiden tekemättä jättämisestä puhuttiin tietysti myöskin.

Jopa maanantai-iltana kokoontuivat perheenmiehet jälleen kunnan vanhimman luo neuvottelemaan, kuinka menetellä moision isäntien kanssa. Vaikka kyllä kiihtymys oli suuri, ei vastustaminen saanut kannatusta. Väkivalta oli noille kaikille, jotka olivat moision herrojen edessä tottuneet vapisemaan ja ryömimään, kokonaan vieras. Tällainen ajatus nostatti mieliin haagioikeuden kuvan keppeineen ja vitsakimppuineen ja teki rohkeimmatkin kielet mykiksi. Kunnan vanhimpain ja ymmärtäväisten perheenmiesten neuvoa päätettiin seurata ja hankkia vielä parempia tietoja asiasta, ennen kaikkea kuulustella papilta. Olihan hän heidän sielunpaimenena ja hänen piti edes puoleksi puhua totta, vaikka itse olikin saksa. Jos sitten vihdoinkin oli saatu varma tieto siitä, oliko keisarin lakia muutettu tai väärin selitetty -- niin oli sitten vieläkin aikaa hankkia oikeutta tuntuvammalla tavalla.

Näin päättäen erosivat miehet neuvottelukokouksestaan.

15.

JUURUN PAPIN LUONA.

Helluntaina jumalanpalveluksen jälkeen tapasi Uudentuvan Jyri Ants Tertsiuksen kirkon kapakan edessä, jossa hän puheli Maidlan kunnan vanhimman, Ants Piipun ja Atlan kunnan apumiehen, Kokan Madisen kanssa. Heidän puheaineenaan oli tietysti jälleen "uusi verokirja", joksi kansa nimitti äsken ilmestynyttä lakia, Mahtran kunnan vanhin oli pyytänyt molempia virkatovereitaan tulemaan mukanaan kirkkoherran puheille, kuulemaan "mitä seurakunnan sielunpaimen sanoisi apupäivistä".

"Noh, sinä tunnet kirjan -- mene sinä edellä, me tulemme perässä", esitti Maidlan kunnan vanhin.

"Sinä Jyri voisit myös seurata meitä, että meitä olisi useampia, jotka kuulisivat kirkkoherran selityksen", sanoi Sepän Ants, antaen kättä sukulaiselleen.

"Enhän minä ole kunnan virkailija", vastasi hän.

"Mikä sitten! Olethan talon mies, eikös asia koske sinua niinkuin meitäkin."

Mutta kun papin vielä piti haudata kuolleita, vihkiä pareja ja kastaa lapsia, joka vei hetken aikaa, niin läksivät miehet siksi aikaa kapakkaan kieltä kastamaan ja piippuun panemaan. Olihan kapakka täällä niinkuin melkein kaikkialla aivan kirkon juuressa. Kirkon ympärillä kasvavat lehtipuut ja pensaat vain erottivat moision viinalähteet Jumalan temppelistä. Totisena kohosi vahva ja matala kirkon torni ja sen yksinkertaiset harmaat kivimuurit näkyivät puiden ja pensaiden välistä. Mutta pitkän tomuisen tien ääressä siinä vieressä sijaitsi musta sälekattoinen, kivestä tehty kapakka, jonka ovesta ja akkunoista väkevä tupakansavu ja viinanhaju vähitellen tunkeutui keväiseen ilmaan. Harmaa, ahdistavan huonolla ilmalla täytetty, avara huone oli kansaa täynnä. Suurin osa seisoi; istujia oli vain pitkän pöydän ääressä, joka ulettui oven luota, toisen akkunan äärestä aina toiseen seinään. Avonaisen uunin edessä tunkeili ihmisiä. Kapakan isäntä laski levollisena ankkurista vaskiseen astiaan viinakeittiön puhdistamatonta viinaa. Köyhät väsyneet talonpojat, jotka kirkossa olivat toistensa nojalla puolitoista tuntia torkkuneet, heräsivät täällä jälleen hetkiseksi eloon, kulkeakseen sitten vielä veltompina ja unisempina kotiin päin.

Niinkuin parina edellisenä pyhänä, oli nytkin kapakassa ja sen edustalla kirkon ympärillä paljon kiihtyneitä ihmisjoukkoja. Nytkin pohdittiin toisista kunnista ja pitäjistä tulleita uutisia. Ja ne olivat kylläkin jännittäviä, sillä monessa paikassa kuuluivat talonpojat tehneen lakon aputöiden tekemisessä, niinkuin Kosen pitäjässä, joissakuissa kunnissa Ojansuussa, Orussa, Uudessa moisiossa, Tammikussa, Tuhalassa j.n.e. ja toisissa paikoin uhattiin seurata näiden esimerkkiä. Ikäänkuin äkkinäinen myrskyn puuska kävi yli maan ja siellä, missä se ei vielä ollut valtaan päässyt, kuultiin kaukaa sen kohinaa ja mielissä oli kuin salaista vavistusta. Joka puolella kansan joukossa saattoi huomata yhä totisempia, synkempiä kasvoja, yhä uhkamielisempiä katseita.

Kun Mahtran kunnan mies seuralaisineen astui kapakasta ja lähestyi kirkkoa, huomasi hän, kuinka kirkkoherra Berg virkatakissaan ja samettilakki päässä, astui kotiinsa. Pappilan yksikerroksinen kivirakennus laajoine mataloine rappusineen, tuoreine pensasaitoineen ja puineen oli aivan kirkon juuressa. Miehet astuivat takaovesta sisään -- Ants Tertsius edellä, toiset yksitellen ja hitaasti perässä.

He seisoivat suuressa, yksinkertaisessa huoneessa, jossa pastori otti kansaa vastaan, odottivat hetken aikaa! sitten ilmaantui punottavine, pyöreine Lutherus kasvoineen kirkkoherra Berg, joka oli heittänyt yltään kirkkotakkinsa. Kylmästi, mutta leppeästi kysyi hän Mahtran kunnan vanhimman asiaa, sillä tämä oli astunut esiin, kun toiset vielä nöyrästi ovella kumarsivat ja jäivät sinne seisomaan.

"Tulimme kirkkoherralta pyytämään selitystä siihen uuteen lakiin", alkoi Sepän Ants. "Kun pitäjän oikeusherra antoi meille Jyrinpäivänä lakikirjat käteen, sanoi hän, että jos ette itse saa selvää, niin voitte mennä kirkkoherralta kysymään."

"No, mistä asiasta te sitten ette saa selvää? Osaathan sinä, Ants, lukea, etkö sinä lue lakia niille, jotka eivät osaa lukea!" vastasi kirkkoherra ja istui kirjoituspöydän ääressä olevaan nojatuoliin.

"Osaan kyllä lukea", vastasi Ants Tertsius, "mutta saksat eivät varmaankaan tällä kertaa osaa hyvin lukea. Me luemme toisin, he toisin. Laissa sanotaan 127 pykälässä, että jolla on 9 tiinaa peltomaata, pitää tehdä 250 hevos- ja 250 miespäivää eikä ole mitään mainittu apupäivistä."

"Soo, mihin ne sitten ovat jääneet?"

"Eivätkös ne ole poistetut?"

"No, kukas sitten Mahtran ja Maidlan herrain lannat ajaa, leikkuut leikkaa ja perunat ottaa ylös?"

"Me varmaankin", vastasi Ants.

"Mutta te tahdotte siitä saada rahaa."

"Noh, onhan rahaa kyllä saksojen taskuissa ollut, eikös meidänkin taskuissamme saisi olla."

Pastori nousi ja astui kirjakaapin luo.

"Minä en kyllä vielä ole lukenut tuota uutta asetusta", virkkoi hän avaten kaapin oven ja etsien lakikirjaa, "mutta en minä luule, ettei siellä olisi apupäiviä. Mikä pykälä se oli, jonka mainitsit?"

"Sadas kahdeskymmenes seitsemäs", vastasi Sepän Ants.

Pastori otti kirjan kaapista, vei sen pöydälle ja etsi kysymyksessä olevan pykälän. Luki ja luki. Katseli hetken kirjaa eikä puhunut mitään. Vihdoin alkoi kirjaa selailla. Hänen kasvonsa osottivat kummastusta ja kun ei hän sitä tahtonut näyttää, nojasi hän päätään kätensä varaan.

"Tässä pykälässä ei todellakaan ole mainittu mitään aputöistä", virkkoi hän viimein.

"Mutta kuitenkin vaativat saksat niitä yhä edelleen!"

"Kyllä varmaankin on jossain toisessa paikassa mainittu, että teidän pitää tehdä aputyöt, kunnes maat ovat mitatut", arveli pastori.

Ants huomautti, että mitä hän oli kirjaa tutkinut, niin ei aputöistä ollut mitään missään sanottu.

"Noh, senhän saatte kohta kuulla", lopetti pastori, jota varmaankin odotettiin puoliselle. "Mahtran herra tulee kohta moisioon, kyllä hän itse teille uuden asetuksen kuuluuttaa. Kyllä te sitten saatte nähdä, minkälainen se on."

Hän nousi ylös ja antoi siten merkin perheenmiehille, että heidän oli aika lähteä. Hän oli huomannut, että toisilla miehillä oli samaa asiaa kuin Sepän Antsilla.

Tähän mitättömään selitykseen täytyi noiden neljän totuuden etsijän tyytyä. Äänettöminä, kulmat rypyssä poistuivat he pappilasta. Hymyilevä, keväinen päivä ja pensaissa tirskuttavat varpuset ottivat heitä kuin pilkaten vastaan. -- -- -- Suurempi joukkokunta uteliaita kirkkomiehiä, joka oli nähnyt heidän menevän sisään, odotti portilla. Nämä kokoontuivat miesten ympärille ja kyselivät kirkkoherran selitystä.

"Hänkin sanoi, ettei uudessa verokirjassa ole apupäiviä", vastasi Uudentuvan Jyri kuuluvalla äänellä.

"Vai niin sanoi!" kuului ääniä vastaan. "Noh sittenhän onkin oikein, mitä kansa sanoo, että keisari on poistanut aputyöt."

"Mutta kirkkoherra sanoi vielä, että aputeoista puhutaan jossakin toisessa paikassa, ja käski odottaa, mitä saksat itse meille sanovat", lisäsi Mahtran kunnan vanhin.

Pilkallisesti sanottiin siihen:

"Mitä saksat itse puhuvat? No niin, nehän ne ovat parhaita meille toden sanomaan! Eivätkös saksat jo ole meille lakia selittäneet! Kyllähän me heidän selityksensä tiedämme. Minkätähden sitten ei kirkkoherra itse selitä? Onhan oikeusherra sanonut, että kirkkoherran pitää selittää!"

Ja toiset vastasivat.

"Kirkkoherrahan on itsekin saksa! Eihän hän uskalla meille puhua muuta kuin, mitä toiset herrat edellä sanovat ja mitä he hänen käskevät sanomaan. Kirkkoherra on itsekin moision isäntä! Hän meitä kyllä osaa varottaa, että meidän pitää aina olla alamaisia ja täyttää moision isäntäin käskyä ja tyytyä kaikkeen, mitä saksa ja Jumala meille suovat. -- -- -- Älkää olko tyhmiä ja luulko, että kirkkoherra pitää talonpoikain puolta ja puhuu meidän hyväksemme!"

Ants ja hänen seuralaisensa erosivat vähitellen joukosta ja läksivät hevostensa luo poismennäkseen. Mutta pappilan portilla keskusteltiin vielä kauvan asiasta. Ja kun ihmiset vihdoin hajaantuivat, levittivät he laajalle tietoja kansan joukkoon ja niinkuin tavallisesti lisättiin uutisiin aina jotakin omasta päästä. Vihdoin oli tosiasioihin tullut niin paljon lisää, ettei totuudesta enää ollut varjoakaan jälellä. Kun Uudentuvan Jyri oli sanonut papin myöntäneen, ettei uudessa verokirjassa ollut apupäiviä, niin tunnin aikaa myöhemmin kertoivat kirkkomiehet, että kirkkoherra oli sanonut uudessa verokirjassa aputyöt _kielletyiksi_, ja että saksat eivät niitä _saa_ talonpojilta vaatia. Tämä tietysti taas lisäsi kiihtymystä -- ja vakaannuttiin siinä luulossa, että saksat tahtoivat lakia kiertää. Ja mielten kuohu yhä kasvoi. --

"Nyt ei ole enää muuta neuvoa", virkkoi Sepän Ants miesten yhdessä eteenpäin astuessa, "kuin pitää lähteä jalan syten kaupunkiin. Minulla on siellä hyvä tuttava, kauppias -- herra Hermann -- tunnette ehkä hänet -- on oppinut monta kieltä -- kysyn vielä häneltä selitystä."

Toiset tietysti hyväksyivät aikeen. Kun he asiaa harkiten edelleen kulkivat, näki Uudentuvan isäntä oman päivätyöläisensä keskustelemassa toisen nuoren miehen kanssa vankkuria vasten nojaten. Ja Sepän Antskin huomasi Päärnun ja ojensi hänelle kätensä tervehdykseksi ja kaikki jäivät siihen seisomaan.

"Noh, mitä uutta verokirjasta kuuluu?" kysyi Uudentuvan renki. "Oliko papin selitys hyvä?"

Miesten huolestuneet kasvot ilmaisivat jo vastauksen.

"Jotakin hyvää tästä kaikesta nyt kuitenkin on", puhui Völlamäen Päärn, "ehkäpä saksatkin sentään rupeavat vähän pelkäämään. Kun itse haagituomari peruuttaa lyönnit -- niin on jo viimeinen päivä käsissä."

"Kenelle hän sitten peruutti lyönnit?" kysyttiin.

"Tuolle minun rippikoulutoverilleni -- Antsin ukon, Purilaan päivätyöläiselle. Sinähän Jyri hänet tunnet! Hän on jo käynyt oikeutta uuden verokirjan tähden. Oli uhattu haagioikeudessa antaa hänelle selkään -- ollut jo vatsallaan penkillä ja sotamiehet vitsakimppu kädessä -- mutta siitä ei tullut mitään! Laskettu mies niine hyvineen menemään. Ei uskallettu lyödä. Eivät tohdi rikkoa liian julkisesti lakia, muuten nousisi kapina ja niin tulisi petos ilmi."

"Minkätähden hän moision kanssa kävi oikeutta?" tiedusti Sepän Ants.

Purilaan päivätyöläinen niisti nauraen nenäänsä.

"Vaimoni tähden. Minkätähden rengin vaimon pitää tehdä moisioon päiviä, kun ei hän moisiosta ole saanut peltoa eikä huonetta? Onhan tietty, ettei sitä uuden lain mukaan ole tarvis tehdä. Minulla on nuori nainen kotona -- tuhat tulimmaista, minkätähden minun pitää laskea hänet moisioon työtä tekemään? Otin ja menin sen asian tähden pitäjän oikeuteen ja sitten haagrehtiin."

"Ja tahdottiin antaa selkään?"

"Noh, väkisten!"

"Ja sittenkin pääsit ehjänä pois?"

"Ei merkkiäkään minuun koskettu."

Miesten pyynnöstä kertoi Purilaan mies seuraavan tapauksen.

16.

ANTS VELT KÄY MOISION HERRAN KANSSA OIKEUTTA.[10]

"Kuulkaa, päivätyöläiset", sanoin minä eräänä päivänä toisille, "minkätähden meidän vaimomme tekevät moisioon päivätöitä; eihän heillä kellään ole moisiosta peltoja eikä mökkiäkään! Onhan jo kuultu uudesta verokirjasta, että jolla ei ole moision maata eikä asuntoa, sen ei tarvitse tuntiakaan moisiolle tehdä. Lähdetään pitäjän oikeuteen kuulemaan, mitä siellä siitä asiasta sanotaan."

"Oh, kuka moision kanssa tohtii oikeutta käydä?" vastasivat toiset työmiehet.

"Tulkaa kuitenkin edes joku minulle seuraksi", virkoin minä. "Juurun herra on hyvä mies; saamme kuulla, mitä hän sanoo."

"Mene yksin, ja jos voitat eikä sinulta enää vaadita päiviä, niin maksamme sinun päiväsi ja aikasi", vastasivat toiset.

"Voi te kesäketut ja hätähousut!" huusin minä. "Kasvaako teidän takapuolessanne kauroja, kun ette uskalla oikeuteen tulla? Tule, Tönun Jyri, sinä olet rohkea poika, lähdetään yhdessä pitäjän oikeuteen -- huomenna on juuri käräjäpäivä Juurun moisiossa!"

Tönun Jyri[11] suostuikin tuumaan, ja toisena päivänä läksimme käräjiin. Mutta siellä sanottiin, ettei asia kuulunut pitäjän oikeuteen, vaan haakenrihterille.

Seuraavana tiistaina otin sijollisen työhön ja me läksimme Jyrin kanssa haagrehtiin. Mutta siellä sanoi oikeusherra minulle: "Minulla ei ole tänään aikaa sinua ottaa esille; tuossa on, vie tuo kirja moision herralle ja tule tulevana tiistaina uudestaan!"

Minä vein kirjan moision herralle. Siellä ei minulle puhuttu mitään. Mutta opman kysyi, oliko minulla sijainen työssä, kun itse uskalsin mennä oikeuteen.

"On minulla päivämies työssä."

Seuraavana tiistaina otin jälleen miehen työhön. Mutta varhain aamulla tulee kunnan vanhin meille.

"Noh, nyt lähdemme haagrehtiin."

"Mitä sinä sinne lähdet?" kysyin minä.

"Minä vien sen kirjan, jolla sinua huudetaan oikeuden eteen."

"Noh, lähdetään sitten! Kas, johan Tönun Jyrikin tulee!"

Mutta nyt rupesi minun nuori vaimoni itkemään ja rukoilemaan: "Rakas, kulta mies, älä mene, jää kotiin, he tekevät sinut vaivaiseksi!"

"Ole vaiti!" vastasin naiselle. "Minä hankin sinulle oikeutta. En voi olla menemättä. Muutoin olen kuin hiiri loukussa. -- -- -- Lähdetään nyt menemään!"

"Jyri, sinä olet oikein säikähtyneen näköinen", virkkoi kunnan vanhin toverilleni, johon varmaankin vaimoni pelko oli vaikuttanut.

"Älä pelkää, Jyri", koetin minä häntä rohkaista, "eihän sinulle tehdä mitään, ethän sinä ole päällekantaja. Mutta tule minun mukanani ja katso, kuinka minun käy. Sitten voit toisille kertoa, kuinka vaikeaa on käydä oikeutta, muuten eivät toisetkaan usko, mitä oikeuden käyminen merkitsee."

"Niin, itse kyllä tahtoisivat päästä vapaiksi naisten työstä, mutta pelkäsivät oikeuteen menemistä", virkkoi kunnan mies, Ants Altsepp nauraen.

Lähdimme sitten menemään. Vaimo jäi kotiin sydän täynnä ahdistusta. Jyri ei puhunut koko matkalla mitään. Samassa hän virkkaa:

"Kas, tuolla paistaa jo Triigin moisio! Minun koko ruumiini vapisee."

"Eihän sinulla mitään hätää ole! Antsin puhe se vain jotakin vaikuttaa", lausui kunnan vanhin.

Kello oli puoli kymmenen, kun tulimme Triigin moisioon, jossa haagituomari oli. Kunnan mies vei kirjan sisälle. Kirjoittaja oli kysynyt, oliko Ants Veit paikalla. Mies oli sanonut, että on pihassa. -- "Käske tulla sisälle!" -- Kunnan vanhin kutsui minut huoneeseen.

"Mikä sinun nimesi on?" kysyi kirjoittaja juhlallisella äänellä.

"Ants Veit."

"Onkos nyt sinun aikasi tulla? Tahdot käydä oikeutta, mutta et joudu oikealla ajalla paikalle! Ajoit kapakan kautta ja ryyppäsit viinaa!"

"Kello on puoli kymmenen ja minä olen jo täällä", vastasin minä. "Kello kymmenen alkaa oikeus, enhän minä ole myöhästynyt. Ja herra kirjoittaja sanoo, että olen juonut viinaa. Kahteen viikkoon en ole nähnytkään, kuinka toinen juo ja vaikka sen tänään olisin nähnytkin, en olisi sittekään juonut. Minä en ole juovuksissa."

"Eihän selvä ihminen juokse oikeuteen käräjäherrain kiusaksi", vastasi kirjuri. "Mutta kyllä sinun viisautesi täällä sinusta saadaan lähtemään! Tänään pitää sinun selästäsi juosta verta niin, että koirat sitä voisivat latkia!"

"En minä tänne tullut selkääni saamaan, vaan oikeutta hakemaan", virkoin minä. "Joka mies, jolle vääryyttä tehdään, lähtee käräjiin oikeutta etsimään. Mutta jos siellä oikeuden sijasta ihmisen iho kappaleiksi hakataan, niin se ei ole oikeutta."

"Selkääsi sinä olet tullut ottamaan ja sitä myöskin saat", virkkoi kirjuri. "Ja sinun pitää tehdä kaikki, mitä moisiossa käsketään. Joka panee vastaan ja ei täytä moision käskyä, hän saa oikeudessa selkäänsä. -- -- -- Odotahan, oikeusherra tulee paikalla; silloin saat päätöksen ja enemmänkin vielä jos tahdot! Kerro sitten toisillekin, kuinka sinulle oikeutta käräjissä jaettiin!"

Tuo kaikki oli, niinkuin perästäpäin huomasin, puhuttu minun pelottamisekseni. Varmaankin toivottiin, että minä rupeisin armoa rukoilemaan ja peruuttamaan kannettani.

Kello oli yksitoista kun haagituomari tuli. Hän kysyi mitä minä oikeudessa vaadin. Minä rupesin asiaa selittämään ja sanoin:

"Minä käyn kuusi päivää viikossa työssä ja olen perheenmiehen muassa ja minun vaimoni on itsellisenä sen miehen luona, jota palvelen. Minun vaimoni tekee Jyrin päivästä Mihklin päivään yhden päivän viikossa moisioon, se on 23 päivää kesässä, ja talvella kehrää moisiolle kolme naulaa pellavia. Mutta minun naiseni ei saa moisiolta peltoa eikä mökkiä. Mistä hyvästä hän sitten tekee moisiolle päivätöitä ja käsitöitä?"

"Mutta sinun vaimosi elää moision maalla", virkkaa haagituomari.

"Siitähän maasta jo talon vuokraaja tekee moisiolle päivätyöt ja maksaa verot!" vastasin minä. "Ja perheenmiehellähän on lupa pitää työntekijöitä niin paljon kuin tarvitsee."

"Eihän sinun vaimosi talonmiehellä ole palveluksessa. Onhan hän sinun vaimosi ja hänen pitää siis moisioon tehdä päivätöitä!"

"Mutta mistä hän saa ruuan moision päivätöitä tehdäkseen? Perheenmies antaa hänelle ruuan, kun hän on tämän työssä; mistä hän silloin saa syödä, kun on moision päivätöissä?"

"Ottakoon mistä tahansa, se ei ole minun asiani!" karjuu oikeusherra.

"Minun vaimoni tekee työtä siinä, josta saa syödä", sanoin minä edelleen. "Tyhjällä vatsalla ei ihminen voi työtä tehdä; kun hän tekee työtä, niin hänen pitää saada syödäkin. Jos moisiosta annetaan ruoka, niin lasken naiseni sinne työhön, muuten en. Hän saa minulta ylöspidon, kun hän paikkaa vaatteeni ja kun hän asuu perheenmiehen tuvassa, niin siitä hän tekee perheenmiehelle työtä, mutta sitä eväspussia ei ole, jolla hän voisi tehdä moision päivätyöt."