Part 17

"Nuoren paronin puheilla käymme vielä, ja jos hän samaa laulua laulaa, niin menemme papin luo ja pitäjän oikeusherran luo", ehdotti kunnan vanhin.

Miehet suostuivat siihen.

He lähestyivät kylää.

Kuinka surkeat asunnot ajattelevilla ja tunteellisilla olennoilla! Myyränkaivamilta multakasoilta näyttivät nuo matalat, kurjat, sysimustat hökkelit. Epäjärjestyksessä ne olivat karjapihoineen, retuisine navettoineen ja kallistuvine aittoineen puoleksi lahonneiden seiväsaitojen ympäröiminä. Kylän keskellä sijaitsevalla tantereella oli parin sylen pituinen mutalampi, jossa keväällä sammakot kurisivat ja rypevät siat kesällä nauttivat elämän iloa.

Pehmeä vihanta sammal talojen katoilla todisti niiden suurta vanhuutta. Paikoin olivat katot sisään vajonneet ja lakeisen kohdalta paistoi kurkihirret ja parrut näkyviin. Toisin paikoin olivat katon kannattajat mädäntyneet; ne paikat, joista sadevesi oli alkanut sisään tunkeutua, oli täytetty pellavalyhteillä, olilla ja pahnoilla, joiden päälle oli pantu painoksi seipäitä, halkoja ja vanhoja äkeitä, jotta ei tuuli olisi saanut kulettaa pois tukkeita. Huoneiden nurkkapuut oli jätetty epätasaisiksi. Riihenalasessa oli osaksi olista osaksi veistetyistä laudoista tehdyt ovet.

Päivän elähdyttävä valo ei helposti pääse noihin kurjiin hökkeleihin. Kamarin seinässä näkyy olevan pari aukkoa, toisessa on lasinkappale, toisen eteen on pantu puiset ristikot, ettei kissat pääsisi huoneeseen. Talvella, kun kylmä uhkaa jäätää kaljatynnyrin tapin kiinni, tukitaan akkunan aukko vanhoilla rievuilla. Aidat huoneiden ympärillä ovat vielä korjaamattomia. Naiset ovat niitä talvella koko lailla harventaneet saadakseen padan alle puita.

Perheenmiehet seisahtuivat vielä hetkeksi ulos neuvoa pitämään, milloin mennä nuoren paronin puheille, ja pitikö kaikkein lähteä yhdessä, vai koitteeksi joku yksin. He nojasivat aitaa vasten, ottivat esille piippunysät ja tupakkakukkarot, taulan ja tulukset ja saivat vihdoin savut nousemaan. Heidän totiset huolestuneet katseensa kiitivät yli harmaan kylän, yli tasaisen lakeudun ja vaalenneen karjamaan kauvas tummaa kuusimetsää kohti. Kylä sijaitsi korkeammalla kohdalla ja katsetta siitä kauvas ympäristöön rajoittivat vain siellä täällä matalat lepikot ja nuoret koivikot.

"Nöö! Nöö!" huusivat kylän pelloilla kyntäjät ja huutoja säesti piiskan läiske. Mutta mitä auttoivat huudot ja piiskan iskut noita ontuvia, laihoja ja takkukarvaisia työjuhtia. Surkeiden puuaurojen kuressa näkyi täysikäisten miesten rinnalla myös keskikasvuisia poikia, jotka tuskin jaksoivat nostaa ja kääntää raskasta auraa.

Parissa kohdassa pantiin jo perunoita. Hitaasti liikkuivat mustanruskealla pellolla naiset ja tytöt tappurahameissaan, joiden alta rapaiset jalat ja sääret näkyivät, päät peitetyt tappuralankaisilla liinoilla. He pistivät perunalohkoja tuoreisiin vakoihin, joita pojat väsyneillä hevosilla ajoivat.

Miesten silmät kantoivat moisionkin pelloille, jotka etelän puolella, kirkkotiestä asti yhtyivät kyläpeltoihin. Sielläkin ahersivat _heidän_ väkensä ja _heidän_ hevosensa. Niinkuin harmaa kahle liikkuu moision mustalla pellolla perunan panijain pitkä rivi ja kyntäjät hikoilevat heidän rinnallaan. Keppi kädessä seisovat työnjohtajat heidän kintereillään ja monta kertaa päivässä suhisee keppi ilmassa ja lankeaa sitten jonkun työorjan selkään. Tuota vapautta ovat nuo ihmiset jo nauttineet yli neljäkymmentä vuotta! -- -- --

Perheenmiehet arvelevat paremmaksi, että pieni joukko vain lähtee nuoren paronin puheille ja jo ylihuomenna, sillä kamaripalvelija Tohver oli sanonut kunnan vanhimmalle nuoren herran jo huomenna palaavan kaupungista.

Mutta ei ketään haluttanut ruveta lähettilääksi. Tuumatessa kuluu aika -- onhan tänään kallis työpäivä melkein hukkaan mennyt -- mutta heitä pelottaa, johan moisio sanakin on heille vastenmielinen. Tänäänkin jo uhattiin vitsoja -- kuka tietää eikö uhkausta jo ylihuomenna pantaisi toimeen! -- -- -- Vihdoin kuitenkin tehdään päätös: kunnan vanhin johtajana ja kolme vanhinta, arvokkainta perheenmiestä lähtee moisioon.

Nyt eroavat miehet ja jokainen astuu hitaasti halealla mielellä savutupaansa. Raskas, musta murhe täyttää heidän sydämmensä. Kotona ei heillä ole kerrottavana parempia uutisia kuin isännän ankarat sanat: "Teidän pitää vielä kymmenen vuotta eteenpäin samalla tavalla orjailla!" Ja kuka tietää eikö sittenkin vielä pitennetä aikaa kymmenen vuotta lisää.

14.

MAHTRASSA KÄYNTI.

Erinomaisen kiihkeinä odotettiin pari päivää myöhemmin perheenmiesten lähetystön takaisin tuloa nuoren paronin luota. Jokainen joka kynnelle kykeni lähti ulos ja toiset menivät jo tielle vastaan.

Miesten synkät katseet eivät tietäneet hyvää. He olivat alla päin ja kävelivät hitaasti.

"Ettekö päässeet nuoren puheille!"

"Miksi emme päässeet?"

"No, mitä hän sanoi?"

Kului hetki aikaa ennenkun miehet osasivat mitään vastata. Niin masennetuilta he tuntuivat.

"Mitä hän sanoi? Puhui samoin kuin vanhakin", virkkoi vihdoin kunnan vanhin.

Vähitellen sitten kertoivat kaikki.

Nuori paroni oli ottanut heidät aivan lempeästi vastaan. Oli ollut kokonaan toisenlainen saksa kuin vanha. Puhui tyynesti huutamatta, ei suuttunut joka sanasta ja antoi talonpoikainkin puhua. Mutta lakia oli selittänyt melkein samalla tavalla kuin isäkin. Kaikki piti olla entisellään, kunnes talonmaat olivat moision maista erotetut, mitatut ja arvioidut. Ja siihen oli määrätty kymmenen vuotta aikaa. Mutta hän oli luullut, ettei mittausta vielä kymmenessäkään vuodessa koko maakunnassa voisi valmiiksi saada. Hän sanoi että moisiot toimittavat mittaamisen piirikunnittain; koko maakunnassa on yhdeksän piirikuntaa ja arvan kautta määrätään, missä järjestyksessä maat ovat mitattavat. Jossa kunnassa maat ovat mitatut ja arvioidut, siinä pannaan heti uusi asetus toimeen, mutta arpa on arpa. Moisiolla on myös todellakin oikeus ottaa pois talolta maata, jos sillä sitä on enemmän kuin uuden lain mukaan siihen kuuluu taikka voi hän siitä lisätä talonpojalle työtä ja maksuja. Ja sen lisäksi moision isäntä vaihtaa moision maata talon maihin ja asettaa talon perheet mihin kohtaan hän itse tahtoo.

"Soo! Siis voi hän ottaa viljelysmaan perheenmieheltä ja antaa hiekka-, nummimaata tai turvesuota sijalle?" huusi joku kiukkuisella äänellä.

"Ei tiedä! Eikös saksa tee aina, mitä itse tahtoo. Mutta kyllä hänen oikeastaan pitäisi aina antaa niin paljon pelto-, heinä- ja karjamaata kuin hän talonpojalta ottaa."

"Ja orjuus ja aputyöt ja kymmenykset jäävät sitten vielä entiselleen."

"Niin sanottiin! Hyvästä sydämmestään sanoi paroni tahtovansa vastaisuudessa -- Jumala tietää milloin -- suoda hiukan huojennuksia, vähentää apupäiviä. Viittasi siihen, että hän sen kyllä hetikin tekisi, mutta isän tähden, joka vielä on täällä ja toisten moision isäntien tähden, ei sitä heti uskalla."

Miehet huokasivat, toiset sylkivät, toiset alkoivat kiukuissaan kirota.

"Se on petosta."

"He valehtelevat molemmat!"

"Se on lain rikkomista!"

"Saksat eivät tahdo antaa meille keisarin lakia! Keisari on poistanut aputyöt, vähentänyt orjuutta ja maksuja, mutta nuo tahtovat sen salata ja selittävät lakia väärin!"

Näin huudettiin yhtaikaa, ja miesten näöt punottivat vihasta ja silmät välkkyivät.

"Minä en tee enää aputöitä, tulkoon mitä tulee!" päätti samassa eräs tukevakasvuinen perheenmies, Oinaan Kaarel, jonka kauhean suuri käsi oli mennyt nyrkkiin.

Toiset eivät siihen virkkaneet mitään, mutta heidän totinen miettivä näkönsä todisti, että nuo sanat olivat painuneet heidän mieliinsä.

"Sehän olisi tyhmästi", huudahti Kaarel vielä, "jos me emme sitä noudata, jonka keisari on meille luvannut! Tiedämmehän kaikki, mitä laki sisältää. Kuinka he tohtivat asetusta rikkoa? Miehet, me jätämme aputyöt tekemättä!"

Toiset vaikenivat yhä vielä, mutta kunnan vanhin, arka mies ja muistaen virkaansa, alkoi rauhottaa. Ei se käy päinsä. Sehän olisi saksojen vastustamista! Siitä ei koituisi hyvää. Parempi olisi vielä kuulustaa muualta, kuinka laki oikein on, ja sitten vasta pitää neuvoa, mitä tehdä.

Nämä rauhottavat sanat muuttivat miesten mielen, sillä Oinaan Kaarelin sanat olivat pyörineet monenkin kielellä. Erottiin siis taas ja vielä raskaammalla mielellä kuin viime kerralla. --

Tänään oli lauvantai. Illalla, kun Päärn työstä tuli kotiin, sanoi hänelle Uudentuvan nuori isäntä.

"Jos et olisi liian väsynyt, Päärn, niin pistämme hevosen valjaisiin ja körötämme Juuruun päin."

"Mitä sinne?"

"Pitämään lauvantai-iltaa. Eikä juuri Juuruun, vaan Mahtraan. Minullahan on siellä kaukainen sukulainen, hänen luonaan voimme olla yötä ja huomenna mennä sieltä kirkkoon."

"Onko sinulla sitten Mahtraan asiaa?"

"On kyllä vähän. Ei lähde mielestäni uusi asetus. Siihen nähden eivät asiat ole oikein. Tahtoisin saada kuulla mitä Sepän Ants Mahtrassa arvelee -- tunnethan minun sukulaiseni -- kunnan vanhimman siellä. Hän on tarkka ja kirjoja tunteva mies -- ehkä ovat Mahtran miehet jo selvillä."

"Noh, ajetaan sitten", vastasi Päärn, hetken aikaa mietittyään, "ei minua niin kovin väsytä. Mutta luuletko, että saksat siellä toisella tavalla asian selittävät? He ovat kaikki yhdessä neuvossa."

Niin arveli Jyrikin. Mutta selville pitää kuitenkin päästä! Ja jos ei Sepän Ants osaa oikeata selitystä antaa, niin voidaan ainakin pyhänä mennä Juuruun papin luo. Pitäjän oikeusherra oli sanonut, että tämä antaa selityksen.

Hevonen oli pian valjaissa ja Jyri ja Päärn, molemmat pyhävaatteissa istuivat puuvankkureissa, jonka pyörät armottomasti kitisivät.

Matkalla eivät miehet nähneet mitään sanottavaa uutta. Joka puolella samat kurjat kylät kivisine tai hiekkaisine peltoineen, samat laihat harmaat, kuloruohon peittämät heinä- ja karjamaat, samat koivikot, kuusikot ja männiköt, kaukaa häämöttävät suuremmat metsät ja samat korkeiden puistojen sisästä välkkyvät moision rakennukset.

Noin kello yhdentoista aikana he lähestyivät Mahtran kylää. Se sijaitsi vähän ylevämmällä paikalla, nuorta koivikkoa kasvavain niittymaiden keskellä, yhdellä puolella kohosi vähän suurempi ja tiheämpi metsä. Talojen rakennukset olivat yhtä kurjat kuin miesten kotikylässä, osaksi vieläkin kurjemmat, sillä Mahtran kunnassa oli paljon perin köyhiä. Moisio oli täällä ammoisista ajoista asti sortanut talonpoikia.

Moisio itse, joka näkyi heinämaan koivujen välistä, ei ollut rakennusten puolesta mikään erinomainen: yksinkertainen, matala, puinen, puutarhan ympäröimä herraskartano, kivinen viinakeittiö, navetat ja aitat, siinä kaikki.

Nyt pysähtyivät Jyri ja Päärn Sepän pihaveräjälle; se oli talo, jossa asui Mahtran kunnan vanhin Ants Tertsius, joka oli Uudentuvan Jyrin sukulainen äidin puolelta. Mutta katselija huomasi heti, että Sepällä oli isäntä, joka rakasti järjestystä ja joka väsymättömän ahkeruutensa kautta oli saavuttanut paremman toimeentulon. Asuinhuoneita peitti koko sileä, hyvin tehty katto, riihenovi uusi, aitta hyvässä kunnossa, aidat ehjät, piha ei ollut rapainen ja lauvantai-ehtooksi siivottu ja laastu. Ei missään ajelehtinut työkaluja ja ajoneuvoja, kaikki olivat tavallisessa pitopaikassaan.

Jyri ja Päärn olivat luulleet, että Sepän väki jo oli asettunut levolle, mutta ihmeekseen tapasivat he talonväen vielä valvomassa, ja isännän koko talo oli täynnä vilkkaasti keskustelevia kylämiehiä. Tulijat huomasivat, että siellä pidettiin jotakin kokousta, sillä vieraat olivat kaikki miehiä ja heidän joukossaan tunsi Jyri joitakin Mahtran isäntiä. Pöydällä, isännän edessä oli avattu lakikirja ja sanat: "työpäivät", "toisen hengen päivät", "sonnanveto", "leikkuu" j.n.e. kaikuivat heidän korviinsa. Puhe, oli niin vilkasta, että tuskin huomattiinkaan tulijoita. Sepän isäntä näki kylälliset vasta, kun olivat hetken aikaa seisoneet oven suussa.

"Kas, tuollahan tulee toisenkin kunnan miehiä meidän neuvotteluumme", lausui Ants Tertsius nousten ylös ja ojentaen ystävällisesti vieraille kättä. "Ja kas, kenenkä vielä näen, Uudentuvan Jyrin ja Völlamäen Päärnun! Mistä te sitten näin myöhään vielä tulette?"

Puhuja oli noin neljänkymmenen vuotinen, keskikokoinen mies, jonka päivänpaahtamilla kasvoilla kuvastui rohkeutta ja lujaa tahtoa, mutta myöskin lämmintä, sydämmellistä lempeyttä. Hänen harmaissa, terävissä silmissään oli älyä ja eloa. Hän puristi lujasti karkealla kädellään sukulaisen ja tuttavan kättä ja huusi kamariin, johon oma perhe oli kokoontunut, että lapset uusille vieraille toisivat istuimia.

"Tulimme kuulemaan, kuinka teidän puolella uutta lakia selitetään", vastasi Uudentuvan perheenmies. "Meidän saksa tahtoo väkisten noudattaa vanhaa asetusta."

Tuo puhe herätti heti Mahtran miesten vilkasta huomiota Kaikkein silmät ja suut kääntyivät vieraan puoleen.

"Aivan kuin meilläkin", sanoivat jotkut. "Ja mitä saksa teille sitten sanoi? Miks'ei hän tahdo uutta lakia ottaa vastaan?"

"Sanoo, että ensin pitää maat mitata, ja siihen toimeen kuluu vähintäin kymmenen vuotta. Sitten vasta tehdään uudet kontrahdit."

"No niin, nuo kukot kuuluvat joka puolella laulavan samaa nuottia", sanoi Adran Hindrek Mahtran perheenmiesten joukosta. "He ovat kaikki tässä asiassa tehneet päätöksen ja puhuvat joka paikassa samalla tavalla. Teettekö sitten yhä edelleen aputöitä?"

"Olemme vielä tehneet."

"Mutta eihän sitä ole laissa?"

"Ei kyllä ole, mutta minkäs sille saa! Johan meidän vanha paroni uhkasi vitsoja, kun uskalsin hiiskua, ettei laki vaadi aputöitä. Kuka tietää mikä asetus se oikeastaan onkaan! Ei ole keisarin allekirjoitusta eikä ruunun sinettiä alla. Tyhjiä lehtiä toinen puoli -- paina tai kirjoita päälle, mitä tahdot! Oletteko te sitä huomanneet?"

"Kyllä olemme", vastasi Sepän Ants. "Minä sen heti huomasin. Mutta olkoon se laki nyt, mikä on -- kunhan edes sen täyttäisivät mitä siinä on! Aputöistä ei ole koko kirjassa merkkiäkään, mutta moisiossa niitä vaaditaan vanhan asetuksen mukaan. Ettekä te varmaankaan tiedä, että me kerran jo jätimme aputyöt tekemättä?"

"Noh, kuinka se tapahtui?"

Isäntä kävi paikoilleen istumaan ja alkoi kertoa:

Toukokuun ensi päivinä olivat Mahtran miehet lähtenee moisioon uuden lain mukaan tekemään kontrahteja. Niinkuin tietty vallitsi Mahtran moisiossa isännöitsijä Rosenberg, sillä omistaja, herra von Helffreich asui toisessa moisiossaan, Piiumetsässä. Miesten asian kuullessaan oli opman vihastunut. "Mitä uusia kontrahteja te tahdotte?" oli hän huutanut miehille. "Eivätkös vanhat ole kyllä hyvät!" Mutta miehet olivat vastanneet, että uusi laki salli ja vaati uusien kontrahtien tekemistä. Isännöitsijä ei ollut tietävinään siitä mitään, ja sanonut, että kaikki jää entiselleen. Miehet olivat sitten sanoneet että pitäjän oikeudessakin oli kuuluutettu, että kontrahdit ovat uudistettavat. Tämä tieto oli pannut isännöitsijän ajattelemaan ja vastannut miehille, että isännät odottaisivat siksi kun herra itse tulisi Mahtraan, sitten lupasi hän herran kanssa puhua kontrahdeista.

"Hyvä", olivat perheenmiehet sanoneet. "Koska te ette voi uusia kontrahteja tehdä ja odotatte itse herraa, niin mekin jätämme aputyöt tekemättä, kunnes uudet kontrahdit ovat valmiit, sillä uusi laki on Jyrinpäivästä voimassa ja miksi meidän pitää suotta moisiolle tehdä päiviä, jotka laissa ovat poistetut!"

Lähteneet kotiin ja jättäneetkin päivät tekemättä. Mutta pian oli opman kutsunut perheenmiehet moisioon. Nyt oli hänen kanssaan noussut kiivas väitös uusista asetuksista. Miehet olivat perustaneet vaatimuksensa lain 127 pykälään, jossa kaikki tehtävät ja maksut oli lueteltu. Mutta opman Rosenberg oli selittänyt lakia aivan toisella tavalla -- melkein niin kuin Jyri oli omasta herrastaan jutellut. Mitä asetuksessa oli puhuttu työorjuuden huojennuksesta, se pantaisiin täytäntöön vasta silloin, kun maat olivat mitatut, talonmaat moision maista erotetut, rajat määrätty ja talonkohdat taksotettu niiden hyvyyden mukaan.

"Mutta onhan kirkossa selvin sanoin kuuluutettu, että uusi asetus 23 päivästä huhtikuuta on voimassa", vastanneet miehet "ja siitä ei ole missään sanallakaan mainittu, että monias kohta vanhasta asetuksesta jää edelleen voimaan. Kuka ennen on kuullut, että uusi asetus julki kuuluutetaan, vaikka vanha vielä osaksi on voimassa!"

"Te ette osaa lukea lakia", oli opman vastannut. "Siinähän on sanottu, että maa on mitattava, sillä muuten ei tiedetä, kellä enemmän, kellä vähemmän on maata ja ilman sitä ei voi uusia kontrahteja tehdä."

"Mutta seisoohan laissa", vastanneet miehet, "että kaikki se maa jää talonpojille, joka 9 p. kesäkuuta 1846 on heillä ollut. Voihan herra mittuuttaa maat ja joiltakuilta ottaa pois jonkun kappaleen jos tahtoo, mutta eihän meidän siltä ole pakko edelleen kantaa vanhaa orjuutta, jonka laki on poistanut."

Näin oli väitetty pitkän aikaa. Kun miehet olivat selittäneet, että he eivät tahdo aputöitä enää tehdä, oli isännöitsijä lausunut:

"Te kaikki sokeudessanne erehdytte suuresti, mutta olkoon! Minä sanon teille jotakin. Tehkää työnne vanhalla tavalla, ja minä maksan teille puhtaalla rahalla joka päivän ja joka tunnin, jos se oikeudessa teille tuomitaan ja sanotaan, ettei teidän tarvitse aputöitä tehdä."

Opmannin suuri varmuus oli pannut miehet epäilemään. Kun hän niin rohkeasti lupasi maksaa päivät, ja vielä ilman herran tietämättä niinkuin omasta kukkarostaan -- kyllä hän varmaankin jotakin tiesi! Muuten epäilivät miehet, että tuossa kaikessa piili suuri petos; saksat tahtoivat keisarin käskystä huolimatta jättää talonpojat osattomiksi tuosta uudesta laista. Mutta sittenkin katsottiin viisaammaksi tällä kertaa vielä tehdä aputyöt, kunnes jostakin saataisiin varmuus, kuinka tuo uusi laki oikeastaan oli luettava. Vastaanpanemisesta saattoi koitua enemmän pahaa kuin hyvää, ja velaksi jääneet päivätkin tahtoivat perheenmiehet vielä maksaa.

"Herran itsensä kanssa ette siis vielä ole asiasta puhuneet?" kysyi Völlamäen Päärn.

"Emme ole. On luvannut tulla vasta helluntaipyhiksi. Mutta tietysti silloin lähdemme häneltä itseltään kysymään."

"He puhuvat yhtäpäätä maiden mittaamisesta", virkkoi Peerupuun Jaak, "mutta nyt parastaikaa mitataan maita meillä ja myöskin Kosen pitäjässä. Ettekö ole nähneet noita upseereja, jotka siellä täällä ovat olleet mittaamassa? No siinähän se mittaaminen onkin ja kyllä siitä pian valmista tulee, sillä meidän puolelta ovat upseerit jo lähteneet pois. Mutta nämä puhuvat meille niinkuin tulisi vielä suuri maanmittaus, joka, pahuus ties, vie kuinka paljon aikaa hyvänsä. Kaikki on valhetta ja petosta, pankaa merkille!"

Puhuja oli tavallaan oikeassa, sillä siihen aikaan rakennutti sotaväen ylihallitus Vironmaalle sotaväen kasarmeja, ja sitä varten mitattiin maata. Mutta se toimi ei tietysti mitenkään koskenut Viron talonpoikain lakia.

"Antakaa, miehet, sitten meille myös hyviä neuvoja, mitä meidän pitää tehdä", virkkoi Uudentuvan Jyri. "Sentähden me oikein Mahtraan tulimmekin. Ants, sinullahan on päänuppia -- mitä sinä nyt tuumaat? Luuletko sinäkin, että meitä tahdotaan pettää?"

Mahtran kunnan vanhin katsoi miettien eteensä.

"Varma tieto on pääasia", vastasi hän, "ennen ei voi mitään puhua. Minulla on kaupungissa tuttu kauppias, tarkka ja ymmärtäväinen mies, osaa venäjän ja saksankin kieltä; hänen luokseen aijon mennä. Mutta ensin koitan jostakin saada käsiini venäjän kielisen lakikirjan ja annan siitä hänen katsoa, mitä sanotaan 127 pykälässä."

"Käskettiinhän kirkkoherraltakin kysyä", huomautti Jyri.

"Niin, hänenkin luokseen pitää kyllä mennä", sanoi Ants Tertsius. "Lähtisin jo huomenna, mutta hänpä ei ole huomenna kotona -- on lukkaripyhä. Noh viikon perästä ovat helluntaipyhät, silloin käyn muutenkin kirkossa ja menen papinkin puheille. -- -- -- Mutta oikeastaan en häneen suuresti luota. Jos saksat tahtovat meitä pettää, niin ei kirkkoherrakaan tohdi totta puhua."

Vasta myöhään yöllä erosivat Mahtran perheenmiehet kunnan vanhimman majasta. Lyhyen ajan kuluessa olivat he jo pitäneet monta tällaista kokousta, mutta rauhattomina ja alaspainettuina läksivät miehet nytkin kotiin, sillä punnittava asia jäi epäselväksi niinkuin ennenkin; ei missään näkynyt ikävöityä sädettä, joka olisi valaissut pimeää tietä.

Kun Mahtran miehet olivat poistuneet, toimitti Sepän emäntä kylällisten kiellosta huolimatta heille ruokaa pöytään, mutta isäntä puheli sillä välin vielä vierasten kanssa. Yhä keskusteltiin uudesta asetuksesta sekä talonpoikain huonosta toimeentulosta ja vihdoin miesten jo pöydässä istuessa tiedusteli emäntä perheellisiä kuulumisia. Kylämiesten hevosista oli renkipoika pitänyt huolta ja palvelustyttö laittoi kamarin lattialle vieraille olkivuoteen, peitteeksi pannen vanhoja takkeja ja turkkeja.

Talon sisustus oli samanlainen kuin senaikuisten talojen joka puolella. Vaikka Sepän Ants oli vähän paremmissa varoissa, niin ei hänen asunnostaan sitä juuri voinut huomata, sillä siinä ei ollut suurempia mukavuuksia ja kaunistuksia kuin ylimalkaan talonpoikain asunnoissa -- vaan hänen toimeentulonsa näkyi ainoastaan paremmin täytetystä aitasta, paremmasta ja suuremmasta karjasta sekä huolellisemmin hoidetuista pelloista. Huoneillaan ja vaatteillaan ei senaikuinen Tallinnanmaan talonpoika vielä voinut ylvästellä; hyvä oli jos sai vatsansa paremmin ravituksi kuin köyhä, nälkiintynyt itsellinen, jos leipä oli vähemmin akanaista, jos silakat tynnyristä eivät niin pian loppuneet ja pyhäpäivinä oli lihapala pöydälle panna ainakin syksystä keväisiin asti.

Sepän talon tupa oli päivän aikana pimeä eli puolipimeä niinkuin kylän tuvat ainakin. Oveen oli tehty suuri aukko, sillä tuo kämmenen suuruinen, nokisella lasinkappaleella varustettu akkuna, joka kuin kipeä silmä oli tuvan peräseinässä, ei voinut täyttää akkunan eikä valontuojan tarvetta. Mutta tuosta suuresta oviaukosta pääsi savu ulos ja valo sisään. Sieltä hyppäsivät kanat, kissa ja koira sisään ja sikakin pisti usein totisen miettivän kärsänsä sen reunalle, sanoakseen perheelle omalla kielellään, 'hyvää huomenta'. Siitä aukosta tulevalla valolla tehtiin päivän aikana kaikki sisätyöt ja toimet, siellä tuvassa kehrättiin ja kartattiin villoja, kudottiin kankaita, höylättiin astialautoja eli kärrynlavoja, pantiin päivätyöläiselle evästä pussiin, suittiin päitä ja kirkkoon lähtiessä pukeuduttiin parempiin vaatteisiin. Etempänä tuvassa vallitsi hämärä, varsinkin uunin edessä nurkassa, jossa halkoja, hiilihankoa, luutaa ja pataa pidettiin, oli niin pimeä, että olisi voinut vaikka kaataa toisen ihmisen. Karsinassa oli päivätyöläisen seinään kiinnitetty yhden jalan varassa oleva vuodelava eli niin sanottu "postivankkuri", jonka alle oli laitettu kanahäkki. Talvisaikana torkkuivat siellä kanat ja kukko piti aamulla herättäjän virkaa; nyt se oli eläjistä tyhjä. Kehno niinkuin sänky itse oli sen sisusta: alustana pahnaiset olet, olkitukko päänalusena, jokapäiväinen takki sen päällä ja vanhat rikkinäiset turkit peitteenä.

Etupuolisella seinällä oli isännän ja emännän aviosänky melkein samalla tavalla sisustettuna, siinäkään ei olkien peitteenä ollut muuta kuin tappurainen hursti. Pari höyhenpatjaa ja punainen villainen peite antoivat vuoteelle kuitenkin miellyttävämmän näön. Palvelustytön makuupaikka oli tavallisesti penkillä taikka lattialla, lapset makasivat uunin edessä nurkassa. Pitkä valkoinen ruokapöytä kamarin puoleisella seinustalla, yksinkertaiset penkit ja rahit, pari rukkia vanhasta aurapuusta tehtyine istuimineen nurkassa, Peräseinällä moniaita työaseita: koururauta, näveri ja kirves. Riihenalusen[9] oven luona jalallinen vesisaavi, korennot, ja ämpärit.

Mutta koko huonetta ikäänkuin hallitsi määrättömän suuri tulisija, talon kunnianarvoinen kivikiuvas. Se täytti melkein puoli tupaa ja oli niin korkea, että uunille lämmittelemään piti nousta portaita myöten, kun talvipakkasella tuli työstä tai ajosta. Uunin sivuilla kulkivat rauhallisina ruskeat russakat ja sen raoissa pitivät sirkat kilpalaulajaisia. Se antoi lämmintä koko tuvalle, siinä keitettiin ja paistettiin ja siitä saatiin tuhkaa lipeäksi, jolla pesuja tehtiin, sillä saippua oli siihen aikaan liian kallista talonpojille -- lipeää ja karttua käytettiin saippuan asemesta.