Part 16

Poika tuo päreellä tulta. Nyt lukee Otto suoraan puhdasta venäjää. Miesten muoto kirkastuu.

"No mitä siinä sanoo?"

"Mitä sanoo? Sanoo: 'Tätä asetusta on saksain ja talonpoikain noudattaminen'."

"Kuka sitä sanoo?"

"Noh, etkös sitä tiedä: Sooworup,[7] kukas sitten? Onhan nimi alla."

"Luitko oikein."

"Lue itse paremmin."

Tuo viho viimeinen veitikka, toissilmäinen Otto, voi kyllä saada selvää jostakin venäjän kielisestä sanasta, mutta lukemisen ja lukemisen ymmärtämisen välillä on vielä iso ero. Mutta pelastaakseen kunniansa kunnan miesten silmissä, tulkitsee hän vapaasti tekstiä.

Miehet eivät tosin olleet Sooworupin nimeen oikein tyytyväisiä, he toivoivat keisarin nimen olevan alla, mutta vähän tyynempiä ja rohkeampia he nyt kuitenkin olivat, sillä tiesiväthän, että kirjassa oli venäjän kieltäkin ja kun siinä oli kenraalikuvernöörin nimi, josta kaikki olivat kuulleet ja kun oli sanottu että saksojen ja talonpoikain piti sitä noudattaa -- niin ei se nyt voinut aivan väärennetty olla.

Innokkaasti ryhdytään jälleen tutkimaan kirjan sisältöä. Kolme neljä miestä astuu kunnan vanhimman luo ja otetaan käsille lakipykäläin johdanto. Etsitään jostakin sanoja "vapaa maa", "helpotukset", "työorjuuden poistaminen" j.n.e. Kuinka vaikeaa on mitään ylipäätään löytää ja vielä vaikeampaa sitä mitä sydän toivoo. Johdannossa puhutaan paljon kaikenlaisista kontrahdeista -- "vero- ja työkontrahdeista" -- ja monenlaisista veroista niinkuin "rahaverosta", "viljaverosta", -- ja "erikoisverosta" ja "varsinaisesta raha- eli viljaverosta" sekä kruunun ja kunnan maksuista ja paljosta, paljosta muusta -- mutta toivotut sanat eivät tule eteen. Vapaasta maasta ei puhuta enempää kuin orjuuden poistamisestakaan. Ainoastaan "talon maista" ja "moision maista" puhutaan, ja useissa kohdin mainitaan "teko", "työsopimus" ja "työkontrahti" -- niin, puhutaan etenkin vakituisesta työsopimuksesta. Ei siis työorjuus vielä ollut poistettu. -- -- --

Koitetaan vielä katsoa, mitä sanotaan rajan panemisesta talon maiden ja moision maiden välille. Ahah, tuossa se onkin! Tarkka tutkiminen alkaa: "Moision isännät antavat talonpojille viljeltäväksi kaiken sen viljelysmaan, s.o. kaikki ne peltomaat, heinämaat, laidunmaat ja kartanomaat, jotka 9 päivästä Kesäkuuta 1846 ovat taloihin kuuluneet ja talonpoikien viljeltävinä olleet, mutta moision herroille jää näihin maihin ne perintöoikeudet, joista tässä laissa edelleen puhutaan. Mutta kun oikeudessa näytetään toteen, että talonpojat ovat ottaneet itselleen enemmän maata, kuin kirjoitetun kontrahdin eli suusanallisen sopimuksen mukaan heille on tuleva -- -- -- silloin se maa otetaan takaisin. Moision herralla on oikeus tehdä siitä kanne ja näyttää se toteen. Asia sitten tutkitaan oikeudessa." -- -- -- Edelleen puhutaan, että moision ja talonmaiden välille pannaan raja, ja että ainoastaan moision herralla on oikeus määrätä mihin ja kuinka ne rajat vedetään.

Että talonpojille annetaan maat elinajaksi viljeltäväksi -- se kohta miehiä miellyttää, mutta tyytymättömiä ollaan siihen, että moision isännille jää omistusoikeus maihin ja että hän voi talonpojalta maan, jonka tämä tai tämän edeltäkävijä on itselleen vuokrannut, oikeuden kautta takaisin ottaa. Sillä kun moision isännille jää maan omistusoikeus, niin on talonpoika yhä hänen valtansa alla -- vapaasta maasta ei ole puhettakaan -- ja moision isäntä voi myös ottaa pois talonpojan paremman pellon, vaikka se hänen aikanaan olisi tehty, niinkuin usein ennenkin oli tapahtunut.

Edelleen kuulevat miehet, että moision isäntä voi ottaa kuudennen osan talonmaista moisiolle viljeltäväksi ja että hän voi ottaa ne perheenmiehiltä, joilla ne nyt ovat viljeltävinä. Se kohta ei myöskään ole miesten mieleen. Silloinhan voipi kuka hyvänsä jäädä ilman maata, jos herra haluaa heidän maataan itselleen. Siis ei se maa, joka yksitoista vuotta on talonpojilla ollut, jäisi heille viljeltäväksi elinkaudeksi, vaan moision isäntä saisi sen ottaa itselleen. Nuo pykälät eivät todellakaan tyydyttäneet miesten toiveita.

Pitkällisten selailemisten ja etsimisten jälkeen joudutaan kaikellaisiin vuokrakontrahteihin. Se, joka moision herralta ottaa maapaikan, hänen tulee siitä maksaa, "joko työveroa, rahaveroa, viljaveroa tai monta erilaista veroa, ja kontrahtiin on kirjoitettava kaikki verot, joista asianomaiset ovat tehneet sopimuksia." -- -- -- Löydetään myös ne kohdat, jossa erilainen veronmaksu on tarkemmin selitetty. Parhaiten tuntevat miehet työveron, sillä siihen ovat jo tottuneet. Rahaverosta ja muusta verotavasta ei kukaan tiedä mitään, ne ovat uusia asioita, joista ei kannata päätään vaivata samoin kuin talojen ostamisesta, sillä rahaa, tuota kallista tavaraa, ei ole kenelläkään. Kirjassa puhutaan "vuotuisesta työsopimuksesta" ja "vakituisesta (elinkautisesta) työsopimuksesta." Ensimmäistä ei voi tehdä pitemmäksi kuin 12 vuodeksi, toinen tehdään "epämääräiseksi ajaksi, jolloin taloa ei voi muuten kuin oikeuden kautta ottaa pois perheenmieheltä", jos nimittäin kontrahdin täyttämisen laiminlyöminen, huono elämä tai isännän vahingoittaminen antaa siihen aihetta.

Jokainen tahtoisi nyt myöskin tietää, löytyykö uudessa asetuksessa jotakin "työveron" huojennuksesta; onko moision isännällä valta määrätä niin paljon työpäiviä ja maksuja kuin itse tahtoo, vai onko keisari siitä määrännyt helpotuksia. -- -- -- Käsketään moision isännän kanssa tekemään sopimuksia ja kontrahteja. Olihan se lupa jo ennenkin. Mutta meneppäs tekemään moision herran kanssa kauppoja! Hän sanoo sinulle; sinun pitää niin ja niin paljon maksaa -- mutta jos rupeat tinkimään, ajaa hän sinut ovesta ulos ja panee taloon toisen miehen, joka tyytyy kaikkeen.

Jopa vihdoin löytyi pääasia, jossa oli määrätty vuotuinen työvero ja vakituinen työvero. 127 pykälässä sanotaan: "Suurin työ ja maksu, jota talon työkontrahtiin voi panna on: jokaisesta talosta, jolla on 9 tiinaa keskinkertaista peltomaata, josta saadaan 450 puutaa keskinkertaisia heiniä ja jossa on 400 neliösyltä kartanomaata, ja karjamaata niinkuin 26 pykälässä määrätään, pitää vuodessa tehdä 250 hevospäivää ja 250 miespäivää, puida moision riihet, niinkuin 162 pykälässä määrätään, maksaa pienemmät moision verot ja langat kehrätä sen mukaan kuin lisälehdissä D ja E määrätään -- -- --" Lopuksi muistutus, että 1 tiin on 2,400 neliösyltä.

Tämän pykälän kuultuaan katselivat miehet toinen toisiaan. Ilo ilmeni heidän kasvoilleen, mutta jotakin epäilystä oli vielä mielissä. Toivoa herättivät heissä sanat 250 hevos- ja 250 miespäivää. Tähänasti olivat kuusipäiväiset talonmiehet tehneet 300 varsinaista ja 300 apupäivää. Sehän merkitsi noin sata päivää helpotusta! Mutta mitä tuo 9 tiinaa merkitsi? Merkitsikö se entistä 18 tynnyrinalaa, vai enemmän taikka vähemmän? Oliko se entinen kuusipäiväinen talonkohta vai mikä? Venäjän tiin oli 2,400 neliösyltä -- mutta kuinka talonpoika sellaisesta heti selvän saisi.

Vasta perästäpäin, kun tiedusteltiin oppineimmilta ja itse tarkemmin mietittiin, saatiin selvää vieraista mitoista. Mutta tuo tieto ei taaskaan ollut ilahduttava. Sillä uuden mitan mukaan tuli talonpojalle koko joukon vähemmin maata. Talonmaat nimittäin olivat mitatut Ruotsin aikaisten mittojen mukaan. Kun kuuden päivän talolla tähän asti oli ollut 18 tynnyrinalaa keskinkertaista peltoa piti samalle talolle nyt annettaman 9 tiinaa (dessatinia), se on koko 2,32 tynnyrinalaa vähemmin, kuin ennen.

Vasta perästäpäin huomattiin myös, että maanjako uusien mittojen mukaan ei ainoastaan vähentänyt talonpoikien maita, vaan että uusi asetus vielä maata kohden määräsi uusia maksuja. Laidun- ja kartanomaa oli 1805 annetun asetuksen mukaan vapaa maksuista, ainoastaan pelto- ja heinämaista piti maksaa; mutta uudessa laissa vaadittiin verotalolta, jolla oli 9 tiinaa peltoa, karjamaasta 20 kylvymittaa[8] ja kartanomaasta 5 kylvymittaa rukiita.

Tällä kertaa ei kukaan huomannut, kuinka vähiin se huojennus hupeni, joka työpäivien luvun vähentämisen tähden ensin näytti koko suurelta. Ei kukaan arvannut vielä, mikä vahinko talonpojille tulisi uusien mittojen käyttämisestä ja uusien jo mainittujen verojen maksamisesta sekä vihdoinkin siitä, että talonpojilta tahdottiin ottaa pois ne viljelemättömät maatilkut, joita hän talonmaiden lisäksi aikojen kuluessa oli viljelysmaiksi muokannut ja joista myöskin oli veroa maksanut. Kun moision isännät vakuuttivat, että he olivat 26 prosenttia työorjuudesta huojentaneet, niin se oli äärettömästi liioteltua. Jos otamme lukuun edellämainitut vahingot, niin voisimme sanoa, että tästä orjuudesta oli tullut huojennuksia ainoastaan kuudes osa, mutta että sen sijaan hänen maistaan oli vähennetty enemmän kuin viides osa. --

Nyt koossa olevat miehet arvelivat, että 9 tiinaa varmaankin merkitsi kuusipäiväistä taloa, sillä "ei suinkaan talon entisiä maita kokonaan toisella tavalla voinut ruveta jakamaan", arveli kunnan vanhin. Olihan sekin hyvä, että työpäiviä vuodessa oli noin sadan verran vähennetty. Mutta samassa huusi Uudentuvan Jyri, joka oli katsellut lakikirjaa toisten väitellessä:

"Aputöistä ei puhuta mitään, miehet! Ei puolella sanallakaan puhuta mitään apupäivistä, toisen hengen päivistä, isännän ja emännän päivistä!"

"Mitä! Eikö mitään kylvy-, sonnanveto-, heinä-, leikkuu-, perunanotto-, viinankeitto-, rahdinvetopäivistä?" huusivat iloisina useammat yhtaikaa.

"Ei ole!" vastasi Jyri, jonka ympärille miehet äkkiä kokoontuivat. "Tässä puhutaan vain riihenpuimisesta, kehräämisestä ja veronmaksuista."

"Työpäivät ovat ehkä toisessa paikassa."

"Eivät voi olla toisessa paikassa", vastasi Jyri, "sillä tässähän sanotaan selvästi, että tuo on kaikkein suurin työ ja maksu, jonka yhden talon työkontrahtiin saa panna. Eikä kirjassa viittaa mihinkään toiseen kohtaan."

"Noh, siis on aputyö poistettu, mitä muuta!"

"No niin, pitäähän sitä ollakin jotain huojennusta!"

"Lue tuo kohta vielä kerran!"

Jyri lukee.

"Meille ei siis jää muuta", puhuvat perheenmiehet yhtaikaa, "kuin kuusipäiväisestä talosta 250 hevos- ja 250 miespäivää tehtäväksi."

"Ja moision riihen puinti, veromaksujen suoritus ja kehruut", lisäsivät toiset.

"Mutta missä kymmenysmaksut?" huudahti Huntaugun Mihkel.

"Niin oikein -- missä kymmenysmaksut?" toistivat toiset.

Jälleen pantiin päät yhteen ja alettiin tutkia.

"Kymmenyksistä ei myöskään puhuta mitään, ainoastaan vähemmistä veromaksuista. Nekin ovat siis poistetut."

Hetkeen aikaan ei puhuta mitään, katsotaan vain toinen toisiaan silmiin.

"No, sehän jo olisi vähän niinkuin paikallaan", tuumasi joku. "Mutta katsokaahan, ehkä löytyy vielä jotakin, josta saa vähän henkeään vetää."

"Katsokaa tarkemmin, eikö aputöistä ja kymmenysmaksuista puhuta toisessa paikassa", neuvoo Ojan isäntä, joka ei uskalla iloita ennen kun varmasti asian tietää.

Taas tutkitaan pykäliä, avataan yksi ja toinen kohta kirjasta -- ei löydetä aputöistä eikä kymmenyksistä mitään. "Mutta jos se on poistettu, niin pitäisi siitä jotakin mainita", arveli kunnan vanhin, vaan hänelle vastataan "mitä siitä puhuu -- mitä ei ole ylös pantu, se on poistettu!" Nyt miehet vielä tahtoivat tietää, kuinka veronmaksut ja kehruut olivat määrätyt; ehkä uusi laki siinäkin teki huojennuksia. Hetken aikaa kuluu, ennenkun lisälehdet D. ja E. löydetään kirjan viimeisiltä sivuilta. Sieltä nähdään, että molemmat verot ovat melkein entisellään.

Vihdoin katsotaan, mitä riihenpuimisesta on sanottu. Sitä selitetään viidessä kohdassa. Työ on hieman kevennetty ja työaika tarkemmin määrätty. Riihen puijalta ei enää vaadita koko vuorokauden yhtämittaista työtä, vaan annetaan hänelle välillä lepoaikaa. Jos työntekijä oli yötyössä, ei hänen tarvinnut puida kuin kolme riihtä viikossa.

Seuraavana iltana kokoontuivat perheenmiehet jälleen kunnan vanhimman luo. Sinne vietiin mukana kaikki parhaat lukijat ja uteliaina tutkittiin taas uutta lakia. Kyllä koitettiin löytää siitä vielä joku helpotus, mutta vaikka asetusta kuinka olisi selailtu, ei tullut sittenkään enempää.

Kaikki olivat kuitenkin pettyneet toiveissaan. Uudessa laissa oli kyllä säädetty ylimalkaisia talonpoikain tilan parannuksia, niinkuin sellaisia, jotka koskivat yhteiskunnallisia oikeuksia, oikeuslaitosta, poliisijärjestystä, kouluja y.m. mutta yksityisen toimeentuloon ei se paljon vaikuttanut, vaikka hän kyllä sai vapaamman liikkumisoikeuden, jonka mukaan hän voi asettua koko Venäjän maahan asumaan. Mutta sekin oikeus oli monien määräysten kautta paljon rajoitettu. Moision isäntä oli vieläkin varannut itselleen liika suuren vallan talonpoikain yli. Moision ja talonpoikain talous jäi vielä "vapaiden kontrahtien" perustalle, mutta vapaus oli oikeastaan vain moision isännillä ja talonpoikain oikeuden valvojaksi jäi ainoastaan moision isäntä itse.

Vaikka perheenmiehet lakikirjaa tutkittuaan hiukan iloisempina niistä helpotuksista, joita heille oli luvattu, läksivät kotiin, olivat he kuitenkin vielä alla päin, sillä olivathan nuo suuret toiveet pettyneet. Mutta sorrettu virolainen tyytyy pian vähempäänkin -- vähän parempaa oli kuitenkin odotettavissa -- olihan sekin jotain! -- -- --

Eräänä päivänä tuotiin kuntaan sana, että pitäjän oikeusherra ilmoitti perheenmiehille, että he nyt, kun uusi asetus oli ilmestynyt, voivat tehdä moision isäntien kanssa uusia kontrahteja uuden lain mukaan.

Kohta sen perästä kokoontuivat paroni Heideggin talonpojat moisioon. He kysyivät nuorta paronia, joka Yrjönpäivästä asti oli ollut isäntänä. Mutta heidät vietiinkin vanhan paroni Heideggin puheille -- nuori oli matkustanut Tallinnaan, ilmoitti Tohver miehille.

Vanha paroni oli yhä vielä entisessä moisiossa, sillä hänen uudessa moisiossaan oli asuinrakennus palanut. Nyt rakennettiin sinne uutta asuntoa ja sentähden piti vanhan paronin ehkä vielä. Juhannukseen asti olla pojan luona.

Miehet eivät halukkaasti menneet hänen puheilleen, varsinkaan kun heidän ei hänen kanssaan pitänyt tehdä kontrahteja. Mutta paroni Heidegg oli käskenyt heidän astua sisään ja kolme neljä perheenmiestä täytti tämän käskyn, vaan toiset jäivät eteiseen odottamaan. Niinkuin tavallisesti kädet housuntaskuissa, selkä puoleksi miehiin päin käännettynä, kulmat ankarasti rypyssä, otti herra paroni miehet vastaan.

"Mitä asiaa?"

"Tulimme nuoren herran kanssa tekemään kontrahteja uuden lain mukaan", alkoi kunnan vähin.

"Minkä uuden lain mukaan?"

"Paroni herra tietää, että nyt on Jyrinpäivästä alkaen uusi laki voimassa, ja pitäjän oikeusherra sanoi, että sen asetuksen mukaan voi tehdä uusia kontrahteja."

"Soo! Mikä vika sitten vanhoilla kontrahdeilla on?"

"Noh, ne apupäivät ja toisenhengen päivät ja leikkuupäivät -- tietäähän herra paroni itse paremmin kuin me!"

Paroni pyörähti ympäri ja katseli karsaasti kunnan miestä.

"Oletko hullu, vai!" karjui hän. "Sinä lurjus olet olevinasi kunnan vanhin etkä tiedä mitä laissa seisoo!"

"Tiedän kyllä, herra paroni", vastasi mies tyynesti ja nöyrästi. "Laissa seisoo 127 pykälässä, että jolla on 9 tiinaa peltomaata, sen pitää tehdä moisioon 250 hevospäivää ja 250 miespäivää, puida moision riihet, kehruut kehrätä ja maksaa pienet verot. Mutta apupäivistä ja muista aputöistä ei puhuta mitään."

"Soo! Kuka ne apupäivät sitten tekee?"

"Eikös herra paronin pidä ihmisiä palkata", virkkoi Uudentuvan Jyri.

"Vai niin! Herran pitää rahan edestä palkata ihmisiä ja te makaatte kotona!" Ja herra rupesi suurella pilkkaavalla äänellä nauramaan.

"Keisarin asetuksessa niin sanotaan", puolusti itseään Jyri. "Me kaikki katsoimme sen kirjasta."

"Sinä tahdot varmaankin kunnan oikeudessa saada selkääsi!" huusi paroni ja kääntyi Uudentuvan nuoren perheenmiehen puoleen.

Jyri vaikeni. Ei hän tahtonut selkäänsä saada ei kunnan oikeudessa, ei moisiossa eikä haagituomarin luona. Mutta nyt uskalsi Töntsun perheenmies puhua.

"Mehän olemme tuhmat talonpojat, herra paroni", virkkoi hän alamaisesti, "mutta siinä uudessa asetuksessa sanotaan todellakin niinkuin tässä on puhuttu, ja keisarihan sen lain on antanut -- -- --."

"Sen lain olemme me, teidän moision isännät tehneet", ojensi paroni "ja keisari on meitä siitä kiittänyt, sillä me olemme teille, vetelyksille, enemmän luvanneet kuin olisitte ansainneet!"

"Siis ovat saksat meille kuitenkin luvanneet helpotuksia? Eikös herra paroni tahdo nyt lupausta täyttää?"

"Kyllä, mutta siihen menee vielä aikaa -- vähintäin kymmenen vuotta."

Miehet vilkasivat hämmästyneinä toisiinsa. Kolkko äänettömyys vallitsi hetken aikaa huoneessa.

"Mutta onhan kuuluutettu, että uusi asetus jo Jyrinpäivänä astuu voimaan", huomautti toisten miesten selän takaa Hallikka Mats.

"Ja pitäjän oikeusherra ilmoitti, että perheenmiehet voivat moision herrain kanssa tehdä uudet kontrahdit uuden lain mukaan", lisäsi Tooma-Tônu.

"Se on valhe, oikeusherra ei ole sanonut, että te uuden asetuksen mukaan alatte työtä tekemään. Te oinaat ette ole saaneet selvää uudesta laista! Te saatte vielä tehdä aputyönne entisellä tavalla, ja koko orjuuskin jää vielä kymmeneksi vuodeksi entiselle kannalleen! Ja tiedättekö minkätähden? Teillähän on paljon enemmän maata kuin asetuksessa on luvattu! Sentähden mitataan teidän maanne kymmenen vuoden kuluessa, ja mitä on liikaa -- otetaan pois!"

Siinä oli uutinen! Näin selitettiin täällä uutta asetusta! Miehet seisovat kuin suolapatsaat. Hämmästyneenä katselevat he kuin apua ja armoa pyytäen tuota ankaraa isäntäänsä. Puhua ei kukaan enää voi eikä ymmärrä. Huoneessa vallitsee sellainen hiljaisuus, että saattaisi kuulla nuppineulankin putoamisen. He seisovat liikkumattomina paikoillaan.

"No, mitä te siinä odotatte?" sanoo paroni. "Jos ei teillä ole muuta sanomista, niin voitte mennä!"

Hitaasti ja puolipyörryksissä astuvat miehet ulos. Eteisessä katselevat odottajat heitä yhtä hämmästyneinä, sillä paronin kovaäänisen puheen olivat he selvästi sinne kuulleet. Koko joukko jää hetkeksi sinne seisomaan, mutta ei kukaan hiisku sanaakaan. Sitten iskevät toisilleen silmää merkiksi, että tuosta pelottavasta paikasta pitää lähteä, ja melkeinpä varpaillaan hiipivät paljaspäiset miehet ovesta ulos. Vasta moision pihassa uskalletaan painaa vanha, kulunut, suuri huopahattu päähän, jossa pitkä, harjaamaton tukka liehuu. Vähitellen katoavat miesten rohtimiset polvihousut, mustat vaskinappiset liepeettömät takit ja korkeat päähineet puiden ja pensasten varjoon. Moision pihassa he eivät uskalla ruveta asioitaan keskustelemaan. Nyt, niinkuin aina ennenkin vaivaa heitä noiden uhkeiden, korkeiden huoneiden läheisyydessä masennettu ja ahdistava tunne. -- -- --

Miesten joukosta puuttui joku. Se oli Huntaugun Mihkel. Kohta, kun nämä olivat huoneesta eteiseen astuneet, pistäytyi Mihkel, joka siellä oli kuunnellut ovesta paronin luo.

Jo ovessa köyristyi miehen selkä. Äänettömänä odotti hän hattu kädessä, kunnes herra rupesi puhumaan.

"Mitä sinä tahdot, Mihkel?"

Mihkel pani hattunsa lattialle, polvistui paronin edessä ja syleili hänen polviaan.

"Tulin herra paronia kiittämään uudesta paikasta. Kävin jo kerran moisiossa, mutta ei ollut vanhaa eikä nuorta paronia kotona."

Ja jälleen puristaa hän herran säärivarsia.

"Hyvä, hyvä!" ja paroni torjuu miestä takaisin; tämän kädet ovat mustat ja hiuksista ja vaatteista nousee piipun, savun ja hien haju. "Mene, seiso tuolla oven luona!"

Mihkel siirtyi selkä vielä kyyryssä oven luo.

"Olet siis tyytyväinen paikkaasi?"

"Olen kyllä, herra paroni! Onhan se maiden puolesta vähän kunnollisempi kuin Huntaugu ja suurempikin."

"No katso, kuinka sinun herrasi pitävät sinusta huolta. Mutta te talonpojat ette ole milloinkaan tyytyväisiä. -- -- Oletko sinäkin sitä mieltä, ettei enää tarvitse vanhalla tavalla tehdä taloon työtä?"

"Oi en herra paroni! Kuinka tämmöinen semmoista rohkenisi ajatella. Teenhän minä, mitä saksa vaatii. Tietäähän saksa parhaiten asetukset."

"Sinä puhut järkevästi, Mihkel", kiittää paroni, kävellen edes takaisin. "Sano noille toisille, että he ovat tyhmät kuin lampaat. Ja älköön kukaan uskaltako jättää apupäiviä tekemättä. Heti laitetaan haakenrihterin luo. Kyllä se sitten panee vitsat ja kepit heilumaan."

"Kyllä minä heille sanon, herra paroni."

"Ja kuuntele sinä, mitä he puhuvat ja mitä neuvoa pitävät, ja tule sitten moisioon puhumaan minulle."

"Kyllä, kyllä, herra paroni."

"Voit nyt mennä!"

Jälleen kumarretaan, jälleen syleillään polvia ja sitten kuuden päivän perheenmies lähtee matkaansa. --

Mihkel on todellakin Yrjön päivästä asti uudessa paikassa. Se otettiin köyhältä ja velkaantuneelta perheenmieheltä. Sekä opman että paroni olivat pitäneet Mihkelille sanansa ja mies ymmärsi siitä olla kiitollinen.

Huntaugun taloa kävi Völlamäen Päärn itselleen pyytämässä Mutta vanha paroni, jolla vielä oli isännyysvalta näytti hänelle ovea, sillä opman, joka tiesi Päärnun aikeet oli häntä moittinut, ja kun paroni itsekään ei pitänyt häntä parhaimpana miehenä, niin oli siinä kyllä. Heidegg antoi talon eräälle perheenmiehen pojalle omasta kunnastaan.

Kun entinen Huntaugu, nyt Ristmäen perheenmies astuu opmannin asuntoon tuotakin hyvää miestä kiittämään ja tytärtään katsomaan, astuivat toiset miehet allapäin kylää kohti.

Kova kolkko keväinen tuuli puhalsi yli harmaan niityn, yli alavan tasangon, keikutti koivujen alastomia oksia, pani männyt salaperäisesti suhisemaan ja leikitteli viimevuotisissa, vaalenneissa ja kuivissa ruohikoissa. Kylmältä ja elottomalta tuntui vaalean sinisellä taivaalla aurinkokin, joka koitti herättää eloon uinuvaa luontoa. Ilmassa oli jotakin raskasta, painostavaa, tuossa kylmässä, terävässä päivänvalossa jotakin haavottavaa, kiusallista. Ja koko maa, niin pitkälle kuin silmä kannatti, oli kuin sanomattoman kaihon vallassa. Siinä ei ollut mitään, joka silmää olisi ilahduttanut tai lohduttanut. Näytti kuin joku salaperäinen voima olisi noitunut niityt, nurmet, metsät ja pensastot.

Kylän laihat pellot olivat täynnä pyöreitä kiviä, jotka irvistivät kuin hampaat kuolleen pääkallossa. Toiselta puolelta ympäröi niitä vetinen ja mättäinen heinämaa, jossa äsken irralleen laskettu kylän karja etsi heikkoja ruohonpäitä ja kuivettunutta kuloheinää. Eläinraukat! Talvi oli vaikuttanut heihin kuin pitkällinen tauti: laihat olivat, että joka kylkiluun saattoi lukea. Nälkäisen ahneudella kalvoivat he mättäitä saadakseen edes jotakin vatsaansa.

Oikealla puolella oli kylän peltomaa, vasemmalla äsken hangen alta esiintullut, vaalennut vihertävä rukiinoras. Kesantopellot eivät olleet paremmat kuin keskellä oleva suviviljamaakaan. Kiviä ja kunnaita täynnä. Yhdellä kunnaalla kasvoi suuri, väärä mänty, jonka alla kansan tarinan mukaan oli joku matkustaja tapettu. Kylän puolella oli maanpinta monesta kohdasta kuin nyletty, siellä ei noussut paitsi ohdakkeita minkäänlaista vihantaa tainta. Kylänmiehet ajoivat sieltä soraa ja karkeaa hiekkaa tien ja permantojen täytteeksi.

Miehet astuivat päät kumarassa perätysten rapaista vesilammikkoista ja kuoppaista tietä myöten eteenpäin.

"Mikä nyt neuvoksi -- teki lain valheeksi!" ajattelivat ja huokailivat he.

"Täytyy vielä kuulustaa, mitä nuori sanoo, kun tulee kotiin", huomautti kunnan mies.

"Mitä hän sanoo! Saksa on saksa. Mitä yksi sanoo, sen sanoo toinenkin."

"Niin, eikä isä olisi voinut niin rohkeasti puhua, jos olisi tiennyt, että pojalla on toinen mieli."

"No pitää kuitenkin tiedustaa, mitä nuori tuumaa."

"No, kyllä nyt on paholainen merrassa, jos aikovat vielä kymmenen vuotta noudattaa vanhaa lakia. Eikö keisari siitä mitään tiedä."

"Ei tiedä, kun eivät tahdo. Näettekö miehet, laissa seisoo, että se maa, joka 9 päivänä kesäkuuta 1846 oli talonpojilla, on luettava talon maihin. Tiedämmehän kaikki, milloin tuota uutta lakia maapäivillä ruvettiin tekemään. Sitähän on jo tehty kymmenen vuotta. Ja johan pari vuotta sitten puhuttiin, että keisari oli allekirjoittanut lain. Ja tämä sanoo nyt että laki astuu voimaan vasta kymmenen vuoden perästä! Ne kymmenen vuotta, jotka keisari antoi vanhemmalle sukupolvelle ovat jo kuluneet."

Selitys oli miesten mielestä todennäköinen. Sillä minkä vuoksi sitten kansalle kuuluutettiin uutta lakia, jos se vasta kymmenen vuoden perästä voimaan astuisi!