Part 15

"Jos en sinua saa, niin on se sinun onnettomuutesi", virkkoi hän puoleksi kuiskaten. "Minä sitä en yksin kadu, vaan sinä itse vielä paljon enemmän. Minä annan sinulle vielä kerran sen hyvän neuvon: ole ymmärtäväinen ja rupea minun kunnialliseksi vaimokseni, muuten --"

"Muuten?" kysyi Miina katsellen pitkään ja tarkasti vastustajaansa.

Prits ei vastannut. Äänettömänä hän katsoi maahan. Sitten hän nosti päätään ja virkkoi kiihtyneellä äänellä:

"Minä en tahdo sanoa sinulle mitään muuta kuin, että sinulle ei käy hyvin, jos et tahto kuulla minun neuvoani. Minä annan sinulle vielä ajatuksen aikaa. Ole niin kauvan varuillasi. Ja jos tarvitset apua, niin ajattele minua. Hyvää yötä, Miina, ja muista sanojani!"

Miina ymmärsi, että Pritsin sanoissa piili joku uhkaus, mutta hän ei arvannut, mitä tämä aikoi tehdä. Toisinaan hän vain pelotteli, sillä Prits oli taitava uhkauksien sepittäjä. Mutta Miina päätti kuitenkin salaa olla varuillaan ja pitää silmänsä auki. Jos vaara uhkaa, niin se on Pritsin itsensä puolelta, ajatteli Miina. Siitä illasta asti katsoi Miina tarkasti iltasilla olivatko kyökin ovet ja akkunat kovasti kiinni. Sillä kuka tiesi, mitä konnankoukkuja tuo vihamielinen ja kostonhimoinen poika oli keksivä.

Mutta ei tapahtunut mitään pahaa. Miinan täytyi vain ihmetellä Pritsin itsepäisyyttä. Joka ikisenä päivänä kävi hän opmannin kyökissä vaihtaakseen uuden tytön kanssa jonkun sanan. Jos ei häntä siellä näkynyt varhain aamulla, tuli hän puolisen aikana ja jos ei silloin, niin illalla. Miehekkäänä koitti hän voittaa vihansa tytön kylmyydestä ja aina olla iloisen ja tyytyväisen näköinen. Kosimispuheet hän jälleen oli syrjään jättänyt, hän keskusteli vain jokapäiväisistä, vähäpätöisistä asioista, kysyi huolellisesti Miinan voimista, auttoi häntä tulen sytyttämisessä, kantoi hänelle puita ja vettä.

Harvemmin kuin kupias kävi Miinaa toinen kylämies katsomassa. Se oli Völlamäen Päärn. Kun hän ensimmäisen kerran tuli, olivat hänen kulmansa rypyssä ja ääni tuskainen.

"Laitoit meille tytöllä sanan, että lähdet moisioon palvelukseen", hän alkoi, "mutta olisit voinut minultakin neuvoa kysyä, ennenkun sellaisen tempun teit."

"Tempun? Onko se sitten niin paha temppu?"

"No, etkö sitten tiedä, ketä palvelet?"

"Tiedän kyllä", vastasi Miina, "mutta kun teen työni ja täytän käskyt -- mitä hän mulle sitten voi tehdä? Tiedäthän, ettei minun elämäni kotonakaan niin hyvä ollut. Ennemmin palvelen pelolla vierasta kuin joka päivä itken kotona pääni kipeäksi."

Päärn oli istahtanut oven suuhun penkille. Hän katseli synkästi eteensä maahan.

"Kuinka hän sitten sinua kohtelee?"

"Opman on tähän asti ollut erittäin hyvä. En ole hänen suustaan vielä kuullut väärää sanaa."

"Sitä pahempi", murahti Päärn.

"Kuinka niin?"

"Koittaa sinua varmaankin mielistellä. Etkös sitten tiedä, minkälainen mies hän on? Jumala sinua varjelkoon, Miina!"

"Ole nyt huoletta, Päärn! Minulle ei voi mitään pahaa tapahtua -- etkös minua tunne? Olisin elämääni täällä varsin tyytyväinen, kun vain Prits ei minua liian paljon kävisi kiusaamassa. Hän on kuin takkiainen kintereilläni."

"Sen saatoit edeltäkäsin arvata, mutta tulit kuitenkin tänne moisioon!" murisi Päärn.

"Se oli opmannin kova käsky. Kuka hänelle tohtii vastaan panna? Tiedäthän itsekin, mitä toiveita isälläni on. Jos hän rupeaa moision miesten kanssa juonittelemaan, niin ajetaan entisestäkin mökistään pois. Juuri vanhempaini tähden rupesin vieraan leipään -- voithan itsekin arvata, etten sitä tehnyt hyvällä mielellä."

Kun Päärn toisten tuli -- tavallisesti iltasilla -- ei hän enää nureksinut Miinan moisioon tulemista, mutta oli surullisen ja masennetun näköinen. Miina ymmärsi hänen murheensa ja koitti häntä kaikin voiminsa lohduttaa.

"Sinä luulet, että Prits minut sittenkin itselleen houkuttaa?" sanoi hän. "Älä sitä pelkää, ei hän minua voita. Minä koitan palvella opmannia niin uskollisesti, että hän on minuun tyytyväisempi kuin kehenkään toiseen tyttöön. Jos isä saisi paremman paikan, niin ei tarvitsisi pelätä Pritsin kostoa. Minä itse pyydän opmannia, että hän puhuu saksoille isästäni, ja luulen varmasti, että me ilman Pritsiäkin saamme sen paikan."

Päärn huokasi -- vaan ei sanonut minkätähden.

"Miina", sanoi hän lähtöä tehdessään. "Jos sinulle väkivaltaa tehdään -- sama kenenkä puolelta -- niin puhu kaikki minulle. Tiedäthän, ettei sinulla ole parempaa ystävää. Lupaatko minulle sen?"

"Kelle minä sitten puhuisin, jos en sinulle!" vastasi tyttö kostein silmin.

Mutta pitkään aikaan ei hänen tarvinnut kenestäkään kaivata. Prits oli taas kohtelias ja lempeä ja opman Winter oli oikein esimerkiksi kelpaava isäntä. Miina näytti häntä joka päivä yhä enemmän miellyttävän. Hänen kasvonsa olivat leppyiset kuin päivänpaiste, kun nuori tyttö järjesti pöytää ja toi siihen huolellisesti keitetyt ruuat. -- Miina oli aittamiehen äidiltä pian oppinut keittotaidon -- ja muuten osasi hän palvella sangen taitavasti ja ahkerasti. Opman Winter näytti koittavan osottaa itsensä paremmaksi tytön silmissä kuin mitä hänestä kansan keskuudessa puhuttiin. Hän tahtoi panna kaiken syyn entisten palvelijain huolimattomuuteen, laiskuuteen sekä viekkauteen. Monta kertaa virkkoi hän Miinalle kiitettyään tyttöä:

"Näethän nyt itsekin, että minun kanssani jokainen oikea ihminen tulee toimeen! Oletko sinä minun suustani kuullut pahaa sanaa? Enkö pidä huolta sinusta kuin sisarestani? Ne, jotka minua moittivat, ovat varkaita, laiskoja ja tottelemattomia, joille ei kukaan isäntä ole kyllin hyvä, olkoon hän sitten kissa tai enkeli."

"Minä en voi valittaa", vastasi Miina -- vaikka opmannin vaaniva katse, jolla hän usein tyttöä tarkasti, ei ensinkään häntä miellyttänyt.

Ensimmäisen pahan sanan kuuli Miina hänen suustaan, kun sattui seuraava tapaus.

Eräänä iltana oli Päärn jälleen tullut häntä katsomaan. Hän istui niinkuin ainakin oven suussa penkillä ja katseli tytön askartamista. Silloin aukesi ovi ja Kubja-Prits astui sisään. Huomatessaan vihamiehensä hän kalpeni; Miina näki, kuinka hänen keltaiset silmänsä iskivät tulta. Hän kävi pari kertaa ympäri huonetta kuin vihainen kukko. Sitten kääntyi hän työmiehen puoleen:

"Mitä tuollainen täältä moisiosta hakee. Etkös tiedä, mistä tie vie Uudentuvan mökkiin?"

"Etkös sinä sitten tiedä, missä kupiaan tupa on?" vastasi Päärn rohkeana ja rauhallisena.

"Pidä suusi kiinni!" kiljasi Prits tuimasti. "Minä voin käydä, missä tahdon -- sillä olen moision käskynhaltija! Mutta katso sinä, että paikalla lähdet."

"Sinunko käskystäsi?" vastasi Päärn, ojentaen voimakasta vartaloaan. "Minulla on sama oikeus olla täällä kuin sinullakin."

"No, sen tahtoisin nähdä!" karjui Prits, jonka suun ympärille ilmaantui keltaista vaahtoa. "Korjaa nyt pian luusi tästä kyökistä, taikka lähden opmannin luo, ja silloin on sinulla taas hyvä sauna valmis."

Päärn pysyi paikoillaan kuin kivipatsas. Prits näytti miettivän, pitikö hänen itse karata miehen niskaan vai etsiä muualta apua. Jopa asettuikin taisteluasentoon, kun Miina tarttui hänen käteensä.

"Olkaa nyt alallanne", huusi hän rukoillen. "Te olette molemmat vieraassa talossa ja rupeatte riitelemään! Siten teette vain minulle pahaa. Kun opman sen kuulee, niin minä teidän tähtenne saan rangaistuksen."

"Aja sitten tuo köntys ovesta ulos!" huusi kupias kähisevällä äänellä.

"Päärn, ole nyt järkevä ja ala mennä", rukoili Miina.

Mutta tyttö ei vielä oikein tuntenut tuota "vastaista koiraa", kun luuli hänen perääntyvän vihollista, varsinkin jos huomasi, että tämä sitä pitäisi voittonaan. Päärn sylkäsi nurkkaan, istui vielä varmemmasti penkillä ja vastasi kovin tyynesti:

"Ei, minä jään vielä istumaan."

Nyt kiskasi Prits itsensä Miinan kädestä irti ja karkasi ulos ovesta, joka vei opmannin huoneeseen. Miina tiesi, että Winter herra oli kotona. Hän istui konttorissa niinkuin hän nimitti kirjoitushuonettaan ja selaili moision tilikirjoja.

"Päärn lähde nyt pois, lähde kuitenkin pois!" rukoili Miina ristissä käsin. "Tiedäthän, mitä he jälleen sinulle tekevät!"

Mutta Päärn oli jo niin itsepäisellä tuulella, ettei häneen enää vaikuttanut sydämmellisin rukouskaan.

"Minkätähden minun pitäisi lähteä? Enhän ole tehnyt pahaa", vastasi hän synkän, kiihtyneen näköisenä.

Nyt kuului kova riiteleminen viereisestä huoneesta. Kohta sen jälkeen ilmaantui opman herra tulipunaisena ovelle. Hänen selkänsä takaa hiipi kupias kyökkiin.

"Ulos!" huusi opman kiukkuisena Päärnun ja Pritsin puoleen kääntyen. "Ulos sinä -- ulos molemmat! Minun kyökissäni ei ole teillä kummallakaan mitään asiaa -- ei sinullakaan mitään, Prits!"

"Mutta, herra opman", koitti kupias puolustautua. "Vaiti!" huusi herra Winter. "Olen nähnyt sinut liian usein täällä. Muistatko, ettei sinullakaan täällä ole asiaa! Kissa kortteeriinsa! -- -- -- Ja sinä, päivätyöläinen, mitä sinä, lurjus, siinä vahdit? Etkö tiedä missä kylä on?"

Sekä kupias että Päärn katsoivat parhaaksi poistua. Prits katosi kuin tuuli. Hän tunsi opmannin kiivastumisen, että vastustaminen vain olisi lisännyt tulta tappuroihin. Hitaasti kömpi myös Völlamäen Päärn ovesta ulos.

"Miina", sanoi opman Winter nyt ankarasti tytölle, "minä en salli, että teet kyökistäni tuollaista markkinapaikkaa! En tahdo enää nähdä täällä yhtä enkä toista. Tiedänhän, että nuo molemmat pyrkivät sinua lähelle, mutta minä tahdon talossani pitää järjestystä, muistatko? Jos he vielä kerran tulevat, niin aja heidät pois. Kupias tietää, mistä tie kulkee minun konttoriini, ja tuo työläinen tietää, missä hänen mökkinsä on."

"Päärn on minun hyvä ystäväni -- hän tuli minua katsomaan", vastasi Miina.

"Sellaisesta ystävyydestä ei ole lukua", -- ärjäsi opman vihaisesti. "Heitä en salli kyökissäni!"

Hän kääntyi ja lähti huoneeseensa. Mutta Miina ihmetteli opmannin lauhkeata muotoa, kun hän kohta sen jälkeen lähti isännälleen illallista viemään.

"Ei sinun tarvitse olla pahoillasi", lausui hän asettaen pitkävartisen piippunsa nurkkaan. "Nuori ihminen tarvitsee opetusta. Voithan itsekin arvata, etten voi sallia tuollaisia riitapukareita. Muista se, äläkä laske heitä enää sisälle. Pritsiähän et itsekään suvaitse eikä tuossa mökkiläisessä ole sinun ottajaasi. Mitä hyötyä sinulla sitten heistä on? Ole järkevä tyttö, Miina, ja sinulla on minun luonani hyvä olla."

13.

UUSI ASETUS ILMESTYNYT.

Kun uusi "Viron talonpoikain laki" 1857 vuoden kuluessa oli käännetty saksan ja viron kielille, julaistiin "Viron Kuvernementin Sanomissa" 21 p. huhtik. 1858 venäjänkielinen virallinen ilmoitus, että samana vuonna Yrjönpäivänä 23 p. huhtik. oli laki astuva voimaan. Talonpojille piti tieto siitä annettaman kirkkojen kanslioissa ja kunnan vanhinten tuli saada uusi laki painettuna pitäjän oikeuspaikasta.

Talonpoikain erehdyksiin ja suureen epäluuloon oli osaksi syynä se epätarkka ja yhtenäisyyttä puuttuva tapa, jolla heille annettiin tietoja uudesta laista. Kirkoissa oli se niinkuin tavallisesti kolmena pyhänä perätysten julkiluettava; mutta niin ei tapahtunut; papeille oli muutamissa pitäjissä ensimmäisen lukemisen jälkeen ilmoitettu, ettei heidän enää seuraavina pyhinä tarvinnut lukemista jatkaa. Toisissa pitäjissä kuuluuttivat papit, minä päivänä heidän piti julkisesti ja juhlallisesti antaa uudesta laista tietoja yleisölle. Odotettuna ja määrättynä pyhäpäivänä riensi kansaa kosolta kirkkoon, mutta kaikkein suureksi pettymykseksi ilmoitettiin siellä, että seuraavana pyhänä pitäjän oikeusherra virastossaan antaa tietoja asetuksesta eikä kaikille, vaan ainoastaan kunnan vanhimmille. Mutta tämäkään ei tapahtunut joka paikassa, vaan seuraavana pyhänä puhuttiin taas kirkossa, että uutta asetusta ei selitetä pitäjän oikeusvirastossa vaan kunnan vanhinten kokouksessa -- varmaankin sitten kunnan oikeudessa. Näin ei uuden asetuksen juhlallisesta julkilukemisesta tullut mitään. Pitäjän oikeusherrat eivät viitsineet antaa minkäänmoista selitystä uudesta laista kunnan vanhimmille, vaan antaessaan heille uudet asetukset käteen, neuvoivat heitä kysymään papeilta selitystä, jos eivät itse voisi siitä selvää saada. Näin kävi Juurun pitäjässä. Mutta oli sellaisiakin sielunpaimenia, jotka ennen uuden lain julkilukemista pitivät juhlallisen jumalanpalveluksen, ja rukoilivat Jumalan siunausta moision isännille niistä suurista oikeuksista, joita nämät armosta olivat lahjoittaneet talonpojille. Mutta kun kansa oli näitä oikeuksia odottanut ainoastaan keisarilta ja luullut moision isäntien olleen niitä vastaan, niin pudistettiin tällaista kiitosjumalanpalvelusta kuullessa epäluuloisesti päätä. Myöskin lain voimaan astumisen ajasta oltiin epätietoisia. Toisissa pitäjissä sanottiin, että laki kokonaisuudessaan ei vielä astuisi voimaan 23 p. huhtikuuta, mutta varmasti muuten yleensä luultiin, että asetus heti astuisi täydellisenä voimaan. Vasta myöhemmin saatiin tietää, että ne pykälät, jotka koskivat työveroa, astuisivat voimaan vasta sitten, kun talonmaat olivat mitatut ja arvioidut. Mutta sitä ennen oli virallisessa lehdessä "Maavalla Kuulutaja" varmasti ilmoitettu, että uusi laki 23 p. huhtikuuta oli täydellisenä voimaan astunut ja että silloin myöskin vanha asetus oli menettänyt lain voiman. Nämä seikat olivat syynä siihen, että käsitykset uudesta laista olivat hyvin sekavat.

Tietoja asiasta oli antanut myöskin J. V. Jannsenin "Perno Postimees", joka 1857 alkoi ilmestyä. Mutta kun sillä Tallinnanmaalla, jossa kansa oli hyvin alhaisella sivistyskannalla, ei ollut paljon lukijoita, niin sen ääni kuului vain muutamiin pitäjiin sillä seudulla. Huhupuheiden kautta saatiin kuitenkin kuulla, että tämäkin kansanlehti oli ilmoittanut uuden lain heti astuvan täydellisenä voimaan.

Uusi laki ilmestynyt! Vihdoinkin ilmestynyt! Tuo ilosanoma levisi ensimmäisten julkisten kuuluutusten jälkeen kuin kulovalkea laajalle yli koko maakunnan. Kansan ahdistetusta rinnasta nousi helpotuksen huokaus, sen käyristynyt selkä ojentui suoraksi, sen kosteissa silmissä loisti toivon säde. Keisari on kuullut hädästämme ja rientänyt avuksemme. Ei moision isäntäin vastustus eikä asian talonpojilta salaaminen auttanut. Nyt on meillä laki ja tahdomme tehdä ja ottaa vastaan ainoastaan sen, mitä siinä käsketään ja säädetään.

Tuskin olivat kunnan vanhimmat tuoneet uudet lakikirjat pitäjän oikeuspaikasta kotiin, kun joka puolella alkoivat ihmiset juosta heidän luonaan. Jokainen tahtoi omilla silmillään nähdä tuon kalliin kirjan ja korvillaan kuulla mitä se sisälsi. Ylellinen työ ja ahdistava köyhyys olivat syynä siihen, että uutta lakia oli odotettu kuin taivaallista ilmestystä. Kansan oppimattomassa mielessä liikkui siitä kaikellaisia ihmeellisiä, hämäriä unelmia. Huhuttiin moision orjuuden täydellisestä poistamisesta, maan maksutta jakamisesta jokaiselle ja kaikellaisesta yksilön vapaudesta, jota ei tarkemmin osattu määritellä. Pyhällä kunnioituksella katseltiin kunnan vanhimman pöydällä olevaa kallista kirjaa ja moni hämmästyi nähdessään sen suuruuden -- yli kolme sataa laajaa sivua ja se sisälsi 1,315 pykälää ja sitäpaitsi paljon lisäyksiä, selityksiä ja ehdotuksia! Mistä kohdasta sellaista piti alkaa lukea -- johan siinä oli kokonainen, pieni raamattu. Ja oliko se lukeminen itsestäänkään niin helppoa! Olihan kunnan vanhimmissakin sellaisia, jotka eivät osanneet lukea, ja jos osasivat, oli se kankeata tankkaamista tikku kädessä. Mutta rohkea alkaminen on jo puoleksi voitolle pääsemistä. Ja oma silmä on siinä työssä kuninkaana. Käskettiin kyllä papilta kysyä selitystä, jos ei itse saisi selvää, mutta kuka tietää, millä tavalla hän selittäisi. Pappi on saksa niinkuin toinenkin. Vai hänkään soisi hyvää talonpojalle! -- -- -- Ja sanomattomalla innolla alettiin tutkia uutta kirjaa, väiteltiin epäselvistä kohdista, temmattiin kirja kädestä käteen ja yöllä nähtiin unta vain asetuksen pykälistä. Monessa paikassa toimitettiin tutkimista niin perinpohjin, että kirja oli miesten käsissä rikki kulunut.

Huono lukija oli sekin kunnan vanhin, joka eli paroni Heideggin moision läheisyydessä. Kun perheenmiehet ensimmäisenä iltana tulivat hänen luokseen ja pyysivät hänen lukemaan uutta lakia sai hän puolen tunnin aikana hiki päässä tuskin selvää päällekirjoituksesta ja parista ensimmäisestä pykälästä ja nekin jäivät kuulijoille hämäriksi, sillä lakikieli on kankeata. Hänen apumiehensä ja toiset kunnan virkailijat eivät olleet myöskään paljon oppineempia.

Ensin tyydyttiin vain siihen, että uteliaina katseltiin kirjaa kuin mitäkin merkillistä asiaa. Se kävi kädestä käteen, yksi huomasi yhtä, toinen toista merkille pantavaa.

"Katsokaa nyt ensiksi miehet, onko siinä keisarin allekirjoitusta", lausui Töntsun Peeter, jonka huonot silmät huomasivat vain kirjan laajuuden ja koon.

Ruvettiin etsimään kaikkein korkeimman allekirjoitusta; katseltiin alusta ja lopusta.

"Ei näy missään", sanoi Siimu-Jyri.

"Mitä puhut -- tuossahan se on", neuvoi Pärtlen Jaan, joka raamattua ja rukouskirjaa luki koko hyvin. "Tuossahan seisoo suurilla puustaveilla: Suuren majesteetin Herra Keisarin ja koko Venäjänmaan Itsevaltiaan nimessä." -- -- --

"Niin -- nimessä", huusi Tooma-Tönun Mihkel, "mutta missä on keisarin omakätinen allekirjoitus? Kyllähän saksat hänen nimessään voivat tehdä mitä tahtovat!"

"Katso vielähän sillä rivillä on kirjoitusta, minkätähden heitit kesken, Jaan?" sanoi joku Pärtlen vieressä.

"Itsevaltiaan nimessä", lukee Jaan edelleen, "Itsevaltiaan nimessä valtakunnan senaatista annettu käsky!"

"No niin! Senaatin käsky on tähän kirjoitettu, mutta missä on keisarin allekirjoitus?" huudettiin yhtaikaa. "Lue alempaa, nimi on aina viimeksi alla!"

Jaan lukee hitaasti ja tankkaamalla:

"Hal-li-tus-neu-vos-ton puolesta. Puheenjohtaja: Kreivi D. Blu-blu-_Bluudow_."

Kaikkein silmät levisivät suuriksi. "Kreivi" sana ei miellytä ketään.

"Mikä kreivi?" huudetaan epäluuloisesti. "Mikä hänen nimensä on?"

"Kreivi Blu-Bluu-Bluudow!"

"Mistä moisiosta se lienee?"

"Kuka niitä kaikkia saksoja tietää! Mutta tuo ei ole oikea allekirjoitus, miehet! Olkoon vain joku lakimies, mutta ei hänen nimensä voi asetuksen alla olla."

"Tuo tänne kirja -- minä katson itse", huutaa Oina-Kaarel kiivaasti. "Katso, toisella sivulla on vielä kirjoitusta!"

Hän on huono lukija, mutta rohkea yrittämään. Hän alkaa toiselta sivulta.

"Va-val-ti-on sih-tää-ri-ri-ääri."

"Mikä hiiden ääri?" virkkaa joku joukosta. "Mitä sinä meille ääristä luet, lue alle pantu nimikirjoitus!"

"Ahaa -- tuossa se on: si-sih-tee-ri V. B-u-t-But-k-o-w-Butkow."

Taas vieras allekirjoitus! Miehet käyvät yhä kiihkeimmiksi. Joku tempaa taas kirjan käteensä. Selaillaan lehtiä ja etsitään edelleen. Kirja kulkee neljännen ja viidennen käteen. Keisarin allekirjoitus ja täydellinen nimi puuttuu; todellakin. Vihdoin löytää joku seuraavan lauseen.

"Suuren Herra Keisarin käskystä on Viron Talonpoikain laki _noudatettavaksi annettu_." Ja toisessa paikassa: Suurin Herra Keisari on Valtioneuvoston täysistunnossa armollisimmasti _vahvistanut ja voimaan pannut_ Viron Talonpoikain lain. Ja lopuksi: Suuri Herra Keisari on tämän _läpikatsonut_.

Tuo heitä vähän rauhotti, mutta täysin tyytyväisiä he eivät olleet. Joku huutaa:

"Mutta missä on valtakunnan sinetti?"

Nyt alkaa tarkka sinetin etsiminen. Etsitään alusta, lopusta ja keskeltä -- valtion sinettiä ei ole missään! Uusi hämmästys.

"Ei ole Keisarin allekirjoitusta eikä sinettiäkään!" huudetaan nuristen. "Mikä laki se on, jossa ei ole valtakunnan sinettiä."

"Kunnan vanhin, toitkohan vain oikeusmieheltä oikean kirjan kotiin?" kysyy Huntaugun Mihkel. "Ehkä hän pisti sinun käteesi jonkun väärän asetuksen."

"Ei niihin saksoihin ole luottamista", virkkoi Hallikka Mats nylkien.

"Toin, mikä minulle annettiin", vastasi kunnan vanhin.

"Etkö sinä katsonut, oliko siinä valtion sinettiä! Ei ainakaan ole keisarin allekirjoitusta. Voivathan he panna sinne mitä tahtovat, että on käsketty ja vahvistettu ja läpikatsottu -- mutta kuka sen tietää todeksi."

"Ehkä on kirja väärin käännetty venäjän ja saksan kielistä -- ja sen tähden ei ole uskallettu sinettiä panna alle."

Kunnan vanhinta harmitti, kun hän ei voinut miehille asiaa selittää ja virkkoi:

"Mitä te nyt kiistelette siitä kirjasta vaikk'ette vielä tiedä sen sisältöäkään! Olkoon allekirjoitusta ja sinettiä tai ei -- pääasia on, että laki itse on hyvä. Kun ei teissä ole lukijoita, niin antakaa kirja minulle ja menkää kotiin. Parin päivän perästä sanon sitten teille, mitä siinä on sanottu meitä koskevaa."

Tähänkään neuvoon ei oikein hyvin tyydytty. Uteliaisuus oli niin suuri, ettei tahdottu ilman vähintäkään tietoa kotiin mennä. Ja epäluulo, joka virolaisilla aina on saksalaisia vastaan, oli jälleen kiihtynyt. Kun nämä olivat tuota asetusta niin kauvan salanneet ja vastahakoisesti antaneet kuuluuttaa, niin oli pelättävä, että he itse kirjalle olivat tehneet jotakin, joka tulisi talonpojille vahingoksi.

"Mitä nuo puhtaat lehdet sitten merkitsevät?" huusi samassa Uudentuvan Jyri, joka oli saanut kirjan käteensä. "Katso, joka painetun lehden välissä aina puhdas lehti!"

Kokoonnuttiin Jyrin ympärille, pantiin päät yhteen ja huomattiin todellakin vasta nyt, että puolet lehdistä oli puhtaita.

"Tuossa on joku petos -- pankaa merkille!" sanoi Huntaugun Mihkel.

"Mutta mikä?"

Katseltiin ja arveltiin.

"Noh, kyllähän tuon arvaa!" tuumasi Oja-Jaan. "Saksat aikovat sinne pistää uusia asetuksia, joista keisari ei tiedä mitään! Tekevät tyhjäksi, mitä nyt on painettu ja pistävät päiviä ja maksuja tyhjille lehdille niin paljon kuin tahtovat."

Tuskainen hiljaisuus seurasi tätä selitystä. Yhä ahdistavammin painoi epäluulo miesten sydämmiä. Niin, olisi edes joku osannut antaa oikean selityksen, että yksinkertaisesti vain ne lehdet olivat kirjan käyttäjän muistiinpanoja varten. Mutta kaikki olivat he yhtä tietämättömiä ja yhtä epäluuloisia, sentähden jokainen selitti arvelunsa omalla tavallaan, ja joka ei sitä uskonut, joutui lopultakin siihen varmaan johtopäätökseen, että puhtaat lehdet lakikirjassa, jossa ei löytynyt keisarin nimikirjoitusta ja valtion sinettiä, ei tietänyt hyvää.

"Mutta ehkä kirjoitetaan niihin jotakin vapaasta maasta, joka annetaan talonpojille", huudahti joku, jolla oli valoisammat toiveet.

"Ei, niihin merkitään haakenrehtin lyönnit niille, jotka lähtevät vapaata maata saamaan", virkkoi joku pilkkakirves.

"Mitä arvelette, miehet?" sanoi Hiiren Joosep, kylän nahkuri. "Me kiskomme nuo puhtaat lehdet kirjasta irti, sitten ei niihin saa mitään kirjoittaa."

"Oletko hullu!" nuhteli kunnan vanhin ja ojensi kättään kirjaa tavottaen, "vai sinä menisit lakikirjasta lehtiä repimään!"

"Ei, sitä ei tohdi", vakuuttivat kaikki toiset totisina. "Se on meille laiksi annettu, niin tulee se pitää lakina, kunnes varmasti tiedämme, että se on väärä laki."

Kirjaa katseltiin ja selailtiin edelleen.

"Kuulkaa, miehet, onhan tässä saksan tai venäjän kielistäkin kirjoitusta", huomautti Oinaan Kaarel samassa, "sitäpä ei ole kukaan vielä huomannut! Katso, tuossa toisella lehdellä, heti alussa -- kaksi riviä, toinen suurempi, toinen pienempi."

Löydettiin todellakin kirjan nimilehdeltä kaksi riviä vieraskielisiä sanoja. Mutta mitä se auttoi! Ei kukaan osannut niitä lukea, vielä vähemmin selittää niiden merkitystä; eivät tienneet sitäkään, olivatko ne venäjän vai saksan kielisiä sanoja. -- -- -- Mutta pian keksittiin keino. Töntsun mökissä eli yksisilmäinen Otto, vanha sotamies, joka päissään ollessaan haukkui koko kuntaa venäjän kielellä. Heti lähetettiin isännän poika häntä noutamaan.

"Tuo hänet tänne vaikka parsilla makaisi", huusivat perheenmiehet pojan jälkeen.

Pian tulikin Otto. Poika olikin jo sanonut hänelle, mihin häntä tarvittiin, sentähden oli mies itsetietoisen näköinen ja astui ylpeänä miesten joukkoon.

"Osaatko lukea venäjää?" kysyi isäntä.

"Etuperin vai takaperin?" vastasi Otto suutaan muikistaen.

"Lue etuperin!"

Lakikirja asetettiin miehen eteen pöydälle ja näytettiin vieraskieliset rivit. -- -- -- Otto astuu likemmä ja alkaa silmiään selvitellä. Selvittää ja selvittää. Astuu lähemmä ja taas siirtyy etemmä. Vihdoin pistää punaisen nenänsä aivan paperiin kiinni.

"Tulta!" huutaa mies, vaikka kyllä akkunan aukosta vielä valoa loistaa.