Part 14

Illan kuluessa tanssin jälkeen saatiin vielä kuulla laulua. Syntymäpäivälapsi oli, niinkuin seurassa tiedettiin, laulaja, ja samoin löytyi vierasten joukossa naisia ja miehiä, jotka voivat antaa äänensä kuulua ja viimeksi lauloi myös ranskalainen neiti. Neiti Adelheid astuessaan pianon ääreen nouti herra von Lustigin itselleen säestäjäksi.

Nuori neiti lauloi puhtaasti helkkyvällä äänellään, mutta tunteettomasti ja värittömästi. Kohteliaisuudesta olivat kuitenkin mieltymyksen osotukset runsaat. Punaisin poskin läksi Adelheid äidin luo ja kuiskaili:

"En tahdo, että neiti Marchand tänä iltana laulaa!"

"Mutta jos vieraat tahtovat?"

"Aseta sitten niin, ettei heidän tahtoaan täytetä."

"Miksi niin, lapsi?"

"Hän on paha, keimaileva, halpamielinen olento! Meillä on nyt enemmän vieraita kuin koskaan ennen. Jos häntä nyt kiitetään, niin hän ajattelee itsestään vaikka mitä!"

"Mutta kuinka voin häntä kieltää laulamasta, jos vieraat sitä toivovat?"

"Kun rouva von B. ja herra von M. ovat laulaneet, niin anna, armas äiti, vain merkki, että tanssi taas alkaa!"

"Hyvä kyllä, lapseni!"

Ja rouva von Heidegg suuteli tytärtään poskelle.

Mutta Adelheidin tuuma ei onnistunut. Seurassa oli paljon niitä, jotka tahtoivat kuulla kauniin ranskalaisen laulua. Ja kohta kun edellämainitut olivat lopettaneet, alettiin ranskan ja saksan kielillä pyytää neiti Marchandia laulamaan. Rouva von Heidegg käski kyllä kiireesti Juliettea soittamaan tanssimusiikkia niinkuin hän tekikin, mutta varsinkin nuoret herrat osottivat siitä tyytymättömyytensä ja hampaita kiristäen täytyi Adelheidin nähdä, että hänen vihapitonsa nuotteineen astui pianon ääreen ja alkoi laulaa. Hänen säestäjäkseen oli rouva von S. ruvennut, jonka kanssa Juliette juuri vast'ikään oli puhunut soitannosta.

Kun ranskalainen alkoi laulaa läksi Adelheid salista. Hän värisi vihasta ja pienet valkeat kädet puristuivat kokoon, mutta ei hän kuitenkaan malttanut poistua niin kauvas, ettei olisi kuullut tuota hopeankirkasta,. mieleen painuvaa kellonhelinää, joka salissa liikutti ja innostutti kuulijoita. Paronin neiti kuunteli katkeralla mielin oven takana, kuinka hänen vastustajansa sai innokkaita mieltymyksen osotuksia ja kuinka hänen vielä piti esittää kaksi laulua lisäksi.

Kun tanssi jälleen alkoi, meni Adelheid saliin takaisin ja huomasi äitinsäkin olevan pahalla tuulella. Äidillinen kateus kiihdytti paronitartakin, sillä hän huomasi, että hänen oma tyttärensä joutui varjoon tuon "palvelus-ihmisen" rinnalla. Rouvan mielipaha oli vielä suurempi, kun hän ei keksinyt keinoja, joilla olisi voinut taistella sitä vastaan.

"En voinut sitä estää, armas lapseni", kuiskaili hän tyttärelleen. "Mutta sopivalla hetkellä tahdon antaa hänelle viittauksen, että en salissani siedä hänen laulamistaan."

Adelheid puri hammasta ja katseli vaanivin silmäyksin ympäri huonetta. --

Herbert tanssi nyt enimmästi vieraiden neitosten kanssa, mutta Juliette, vaikka kyllä herra Lustig oli hänet vapauttanut soittamisesta, katseli istuen päältä ja kieltäytyi tanssimasta, kunnes vihdoin katosi toiseen huoneeseen.

Vähän myöhemmin etsi häntä Herbert vanhan paronin kirjoitushuoneen vieressä olevasta kamarista, joka oli lukuhuoneena. Neiti Marchand istui akkunalla ja luki, kun nuori paroni astui sisään. Huoneessa oli hiljaista. Ainoastaan joskus kuului sinne heikosti tanssimusiikin säveleet.

"Näin kauvas ja yksinäiseen huoneeseen olette paenneet", lausui nuori Heidegg, pyyhkien nenäliinalla hikeä otsaltaan. "Niin, olen hiukan väsynyt."

"Vai väsynyt! Ehkeivät meidän herrat teitä miellytä?"

"Miellyttävät kyllä ja erittäinkin herra von S."

"Mutta onhan hän jo naimisissa!" nauroi Herbert.

"Sitä en pidä vikana."

Heidegg istuutui vanhaan, nahalla päällystettyyn nojatuoliin ja otti erään kirjan käteensä. Käännellessään sen lehtiä, kääntyivät hänen katseensa Julietteen, jonka kasvoja pöydällä oleva lamppu hyvin valaisi.

"Minä etsin teitä, neiti Marchand", virkkoi paroni pitemmän aikaa ääneti oltuaan.

Juliette katsahti kirjasta ylös.

"Minua? Minkätähden?"

"Tahdoin teitä kiittää laulustanne! Sydämmessäni tunnen vielä ihmeellistä, pyhää liikutusta."

"Kiitän myötätuntoisuudestanne, herra paroni!"

"Ja tahtoisin teille vielä kertoa jotakin, joka on ihmeellisempää. Selittäkää minulle arvoitus, joka johtuu mieleeni kuullessani teidän ääntänne, vielä enemmän nähdessäni teidän kasvojanne ja koko olentoanne! Minusta nimittäin on kuin olisin teidän äänenne jo ennen kuullut jossakin, kuin olisin nähnyt teidän kasvonne, silmänne, suunne, leukanne ja teidän koko olentonne. Enkä kuitenkaan voi muistaa, missä olisin teidät nähnyt. Ensimmäisestä hetkestä asti, kun teidät näin, tuli mieleeni tuo kysymys ja se on minua vaivannut tähän asti enkä ole voinut saada selitystä."

Juliette silmäili tarkkaavasti nuorta miestä.

"Sitä en tiedä, herra von Heidegg. Minä en ole teitä nähnyt ennenkun vasta täällä moisiossa."

"Oletteko ollut Preussissa, eli ehkä Berlinissä?"

"Ainoastaan matkustanut läpi. Etelä-Saksassa, Mynchenissä olin kerran jonkun kuukauden."

Herbert pudisti päätään.

"Siellä en ole käynyt."

"Ehkä olette nähnyt jonkun toisen, minun näköiseni ihmisen?"

"Sitä olen itsekin ajatellut, mutta en voi muistaa ketään. -- -- -- Mutta olen tehnyt erään johtopäätöksen, joka varmaankin on oikea. Tahdotteko sen kuulla, neiti Marchand?"

"Tahdon kyllä", vastasi neito ihmettelevin silmin, mutta paronin katseet olivat tutkivina ja totisina kiintyneet häneen. "Minä nimittäin luulen, etten teitä ole milloinkaan nähnyt", alkoi paroni Herbert. "En ole teitä nähnyt sellaisena kuin tuossa nyt istutte. Olen nähnyt teitä ainoastaan _osaksi_. Kerran olen nähnyt silmänne, toisen kerran kaulanne, kolmannen kerran leukanne, neljännen kerran suunne -- ja niin eteenpäin. -- -- -- Te ette minua ymmärrä?"

Juliette pudisti päätään.

"Pian tulee selitys. Niinkuin tiedämme löydämme yhdellä ihmisellä harvoin kaikki ne ominaisuudet, jotka meitä miellyttäisivät. Te esimerkiksi voitte tavata ihmisen, jolla teidän mielestänne on kaunis pää, mutta hänen kaulansa ei teitä miellytä eikä ehkä hänen päänsä asento; teistä hänen silmänsä ovat kauniit taikka ainakin miellyttävät, mutta hänen suunsa, tai leukansa tai nenänsä soisitte olevan hieman toisenlaiset; teistä on hänen vartalonsa sievä, mutta hänen käyntinsä ja liikkeensä eivät ole mieleenne. Ja kuinka suurta pettymystä tunnette, jos kauniista suusta kuulette epämiellyttävän äänen! Näin käy ollessamme elävien ihmisten seurassa ja samoin meistä tuntuu kuvia katsellessamme. Meidän oma erikoinen aistimme ja omat tunteemme, jonka mukaan asioita arvostelemme, tuottaa meille tuollaisia miellyttäviä ja vastenmielisiä vaikutuksia."

"Sen ymmärrän", vakuutti Juliette.

"Hyvä. Onko mielestänne sitten todennäköistä, että ihmisen havaintokyky tai ehkä mielikuvitus voi luoda kaikista noista miellyttävistä ominaisuuksista, joita hän eri aikoina ja eri paikoissa on ihmisissä tai kuvissa tavannut, kokonaisuuden, joka vastaa hänen kauneusihannettaan. Ja tähän kuvaan hän sitten joskus voi verrata ihmistä, joka häntä miellyttää -- kerrassaan miellyttää."

"Te siis tarkotatte, että muodostamme ihanteemme niiden tosiasioiden mukaan, joita olemme maailmassa havainneet."

"Niin, eihän meidän mielikuvituksemme saa muualta aiheita kuin siitä mitä havaitsemme."

"Oletteko te, neiti Marchand, tavannut sellaista ihmistä, jota nähdessänne johtuu mieleen: missä olen tuon ihmisen ennen nähnyt, missä hänen ääntänsä kuullut, kunnes vihdoin tulette siihen päätökseen, ettette ole häntä milloinkaan nähnyt ettekä kuullut?"

"En muista. Mutta pitääkö sellaisen ihmisen sitten aina olla miellyttävän? Eikö mielikuvitus voi epämiellyttäväänkin ihmiseen sovittaa ihannekuvaansa?"

"En tiedä. En ole sitä kokenut. Mutta minä luulen, että ihanteemme ovat aina miellyttävät. Mutta ihmeellistä on, että me ihanteellemme joskus löydämme vastineen elämässä. Se ihme on minulle sattunut."

"Teille?" kysyi Juliette ja omituinen ahdistus tuntui hänen rinnassaan ja hän joutui hämilleen.

"Niin minulle", vastasi Herbert. "Olen oikeassa, kun vakuutan, että olen teidät ennen nähnyt enkä ole nähnyt, että olen teistä koonnut osia, kunnes sain hengessäni valmiiksi teidän kuvanne. Tuon valmiin kuvan huomasin vasta silloin, kun näin teidät elävänä edessäni -- ei, vasta tänä iltana se mulle täysin on selvinnyt -- -- --"

Kumpainenkaan heistä ei ollut huomannut erästä kaunista, kiharatukkaista tytön päätä, joka oli ilmaantunut raolle jääneen oven taakse ja joka nyt heitä tähysteli kauniilla, mutta ilkeillä silmillään. Mutta tuo pää katosi kuin varjo kun Herbert liikutti tuoliaan. Ja kun hän nyt lausui nuo viimeiset sanat kääntyen neidon puoleen, temmattiin ovi äkkiä auki ja paronittaren kova, nuhteleva ääni kuului:

"Herbert!"

"Mitä, äiti!"

Hän nousi äkkiä ylös ja kiiruhti ovelle.

"Tahtoisin tietää, mitä tämä merkitsee?"

"Mikä niin, äiti?"

"Tämä hämärätunti yksinäisessä huoneessa kouluneidin kanssa! Tiedäthän Herbert, että sinulla on velvollisuuksia vieraita kohtaan!"

"Eiväthän he ole ainoastaan minun vieraitani."

"Yhdentekevä! Et sinä saa joka väliajalla antaa _houkutella_ itseäsi pois toisten seurasta."

"Houkutella? Minua ei ole kukaan houkutellut, äiti." Mutta hänen sanojaan ei otettu kuuleviin korviin, paronitar kääntyi houkuttelijan puoleen.

"Ja teille, neiti Marchand, täytyy minun sanoa, etten talossani salli tuollaisia -- kuinka sanoisin -- tuollaisia eri seuroja. Teillä voi sopivaisuudesta ja sopimattomuudesta olla omat vapaamieliset käsityksenne, mutta minun täytyy pyytää, että karttaisitte niiden toteuttamista minun kodissani."

Juliette oli noussut ylös.

"En ole tehnyt mitään hyviä tapoja loukkaavaa, paronitar!"

"Ei mitään? Todellakin!" Ja rouva katseli pilkallisesti Juliettesta Herbertiin ja sitten ympäri huoneen seiniä. "Tahtoisin sitten tietää, miksi ette istu soittamassa?"

"Olen väsynyt."

"Väsynyt, mutta täällä istuminen ei väsytä?"

"Olen väsynyt soittamiseen ja tulin tänne lepäämään, paronitar. Etten jäänyt tänne yksin olemaan, ei ole minun syyni."

"Äiti, sinä teet vääryyttä, neiti Marchandille", vakuutti nyt Herbert kohteliaasti, mutta varmasti. "Minä etsin neiti Marchandia täältä, istahdin hänen luokseen ja me rupesimme keskustelemaan. -- -- -- Luulen, että neiti Marchand kuuluu meidän kotiväkeemme, joiden kanssa me kaikki voimme vapaasti milloin hyvänsä seurustella. En näe siinä minkäänmoista sopimattomuutta, että istumme tässä lukuhuoneessa joka on kaikille avoinna."

Paronitar ei tiennyt todellakaan, mitä hänellä siihen olisi ollut muistuttamista, sentähden hän vain huudahti:

"Vait, Herbert! Siitä asiasta saamme vielä puhua" -- ja kouluneidin puoleen kääntyen: "Jos olette väsynyt, niin voitte mennä maata!"

Herbert ja Juliette poistuivat paronittaren perässä huoneesta. Kun ensiksi mainittu astui kirjoitushuoneeseen, näki hän, kuinka sieltä vastaiselle puolelle katosi valkea hame, joka jäi hetkeksi oven väliin.

Herbert tiesi, kuka äidin oli sinne johdattanut.

Kun hän kulki pienen salin läpi, näki hän vanhemman sisarensa seisovan kahden herran seurassa ja kuuli hänen heleästi nauravan. Neito katseli voitonriemuisena veljeänsä, mutta tämä pyyhkäsi hiukan tomua kädestään ja astui pystyssäpäin ohi. --

Juliette oli onnellinen, kun sai kadota omaan huoneeseensa. Ajatukset pyörivät hänen päässään ja sydän oli tunteita tulvillaan. Ei hän koskaan ollut niin kaivannut lepoa kuin nyt.

Mutta ennenkun hän pääsi omaan huoneeseensa, piti hänen vielä nähdä jotakin, joka lisäsi hänen sydämmensä tuskaa siveellisten epäkohtien tähden. Päästäkseen omaan kamariinsa piti Julietten kulkea pitkän käytävän läpi, joka jakoi talon huoneet kahteen riviin. Yhdestä valaistusta vierashuoneesta, jonka ovi oli auki, näki hän ohikulkeissaan kaksi ihmistä. Toinen oli tuo pitkä nuori kreivi, joka äsken oli salissa moittinut talonpoikain raakuutta ja tuhmuutta. Hän seisoi selin oveen päin. Hänen edessään seisoi palvelustyttö Mai puhtaissa vaatteissa, heleänvalkea esiliina edessä ja piti kädessään teetarjointa, josta kreivi otti lasin. Pidellessään lasia vasemmassa kädessään, ei tuo ylpeä, korkeasti sivistynyt, jalosukuinen aatelismies pitänyt arvoansa alentavana kietoa oikeaa kättänsä tytön vyötäisille, niin että Mai punastuen ja huudahtaen vetäytyi syrjään. -- -- -- Tuollaiseen huvitukseen ei ollut tuo talonpoikaistyttö kreiville liian halpa. -- --

Juliette kiiruhti kuin takaa-ajettuna pitkin käytävää huoneeseensa, heittäytyi juhlapuvussaan sohvalle ja painoi kasvonsa käsiinsä. -- -- --

Alhaalla salissa kysyttiin häntä. Rouva von Heidegg selitti levollisena, että neiti Marchand oli pyytänyt anteeksi -- hänen piti äkkinäisen päänkivun tähden poistua seurasta.

12.

VIIMEINEN APUNEUVO.

Eräänä päivänä huhtikuun alussa sai Huntaugun isäntä moisiosta käskyn tulla opmannin puheille. Mihkel arveli, että hänelle ehkä aijottiin puhua uudesta paikasta, sillä Yrjönpäivä oli kohta käsissä, ja hän lähti iloinen toivo mielessä menemään. Mutta kun opman rupesi selittämään hänelle asiaansa, kävi Mihkel nolon näköiseksi.

"Mihkel, sinulla on kotona nuori ja terävä tyttö kuin mansikka", alkoi Winter kovalla, kähisevällä äänellään.

"On kyllä, herra opman."

"Olisi vahinko, jos tuollainen kaunis tyttö jäisi kylään tekemään raskasta talon työtä, sellaisen pitäisi joutua kevyempään ammattiin, niin saisi hän hienomman miehen."

"Hän on minun ainoa lapseni kotona -- pitäisikö minun panna hänet parempaan ammattiin, ja mihin?"

"Moisioon, Mihkel! Minä ajoin palvelustyttöni pois, sillä hän kävi liian suurisuiseksi. Nyt tarvitseisin palvelijaa. Lähetä Miina moisioon!"

Mihkel hämmästyi. Siihen oli hänellä montakin syytä. Ensiksi oli aivan järjetöntä antaa ainoata, palkatonta työläistään toisen palvelukseen ja toiseksi oli Winter opman tunnettu ilkeäksi, raa'aksi mieheksi, jonka luona palvelijat eivät milloinkaan kauvan menestyneet, sillä hän pieksätti heitä aivan syyttömästi ja kolmanneksi tiedettiin, että hän harjoitti toisellakin tavalla suurta mielivaltaa moision naisia kohtaan. Kylässä puhuttiin, että kunnassa oli ainakin puoli tusinaa "kasvattilapsia", joilla kaikilla oli sama isä, ja tätä isää ei löytynyt kylän poikain joukosta.

"Herra opman puhuu varmaankin leikkiä", virkkoi Huntaugun isäntä nöyrästi. "Miinahan kohta menee miehelle -- Kubja-Pritsille niinkuin herrat tietävät, -- ja silloin teidän taas pitäisi etsiä uutta palvelustyttöä."

"Kupiashan minulle itse häntä ehdottikin", vastasi isännöitsijä. "Hän sanoi tytön häntä kylässä karttavan -- ja arveli, että hän moisiossa paremmin saa tyttöä tavata, kun hän alati on lähellä ja nähtävissä. Kun aika joutuu, että tahtovat häitä pitää, niin en minä kiellä."

"Prits ehdotti?" toisti Mihkel hitaasti. "Ei hän siitä ole minulle sanaakaan puhunut!"

"Ei hän ole ehtinyt: vasta eilen puhuimme", selitti opman, mutta lisäsi päättävästi: "Mitä siitä niin kauvan arvelee ja tinkii! Minä tahdon sinun tytärtäsi itselleni palvelijaksi, sinä tuot hänet huomenna moisioon, ja asia on päätetty!"

"Ehkä herra opman lupaa --."

"En minä lupaa mitään! Älä sinä rupea jörisemään! Itsehän olet mies, joka toivot parempaa paikkaa! Etkö häpeä!"

"Eihän Miina osaa vähääkään herrasväen töitä -- ehkei herra opman ole tyytyväinen häneen --."

"Kyllä minä opetan", nauroi opman rasvaisella äänellään kädet housuntaskuissa. "Eikä minulla niin erinomaisia töitä olekaan -- olenhan poikamies. Jos hän on terävä tyttö niin tahdon isääkin muistaa. Sehän on sinulle yhdentekevää, jos elätät ja vaatetat omaa lastasi tai otat hänen sijaansa vieraan palvelijan."

"Voinko sitten toivoa, että moision isännät muistavat minua Jyrinpäivän aikana?" myöntyi Mihkel.

"Jos minä tahdon, tapahtuu kaikki, mutta jos en tahdo, saat jäädä Huntaugulle! Ja nyt hyvästi, ukko -- huomenna odotan Miinaa."

Nöyrästi kumartaen läksi Huntaugun Mihkel isännöitsijän luota ja meni Kubja-Pritsiä tapaamaan. Hän asui aittamiehen ja voudin kanssa samassa rakennuksessa lähellä moision viinakeittiötä, ja sattuikin olemaan kotona.

"Prits", virkkoi Huntaugun isäntä antaessaan kupiaalle kättä, "mitä hulluja sinä olet puhunut? Opman sanoi, että sinä olet ehdottanut meidän Miinaa palvelijaksi?"

"No niin, mitä sitten?"

"Etkö sitten tiedä, että minä itse häntä tarvitsen?"

"Antaisithan hänet minullekin naiseksi! Ei sinulla silloinkaan olisi hänestä apua."

"Se on toinen asia. Mutta nyt -- anna ainoa lapsesi vieraalle palvelijaksi ja ota itse palvelija taloosi."

Kupias rupesi asiaa selittämään.

"Katso, Mihkel! Miina on minua kohtaan samanlainen kuin ennenkin; kylmä kuin jääpuikko, puhumaton kuin puupölkky. Etkö luule minun tietävän, mistä se tulee? Hän käy salaa Uudentuvan mökissä, siellä hänelle selitetään kaikki asiat ja pannaan hänen päähänsä kaikellaisia juttuja. Mitä hän sitten minusta välittää! Mutta jos hän on kylästä kauvempana ja täällä minä häntä pidän silmällä, niin voin ehkä paremmin hänen kanssaan puhua. Täällä hän vasta oppii minua tuntemaan, ja ehkä meidän asiastamme sitten vihdoinkin jotakin tulee."

Huntaugun ukko arveli, että ehkä kupias on oikeassa. Hän ei olisikaan ollut asiaa vastaan, jos hän olisi tiennyt, että hänellä siitä on etua. Sentähden hän virkkoi viisastellen "Mutta minä en voi tyttärestäni luopua. Jos hän menee miehelle, on toinen asia. Mutta vieraan luo palvelukseen -- sitä en tahdo."

"Sanoitko sinä sen opmannille?"

"Sanoin, kyllä!"

"Nyt olit tuhma mies! Opman vihastuu ja tekee sinut herran silmissä niin huonoksi, että sinulla ei ole mitään toivomista."

"Luuletko sitten, että voin mitään toivoa?"

"Tietysti! Niinkauvan kun sinä minun ja opmannin kanssa olet hyvissä väleissä, voit kaikkea toivoa, mitä sydämmesi haluaa, ja jos Miina vielä kerran on minun vaimoni --."

"Hyvä kyllä, hyvä kyllä", nauroi Mihkel pistäen piippuunsa, "enkös sitten tekisi kaikki, mitä moision saksat toivovat! Saatan huomenna Miinan opmannin luo ja jään itse odottamaan hyvää paikkaa. Jos sen saan Jyrinpäiväksi, on hyvä; mutta jos en, niin otan heti tytön jälleen kotiin. -- -- -- Sinulta pitäisi minun kuitenkin vielä jotakin kysyä."

"Mitä sitten?"

"Tahtoisitko sitte täällä katsoa, ettei tytölle tehdä väkivaltaa?"

Kubja-Prits silitti leukaansa.

"Kuinkas muuten. Voithan itsekin arvata, että pidän huolta omasta, tulevasta vaimostani. Eikä opman hänelle mitään julkea tehdä, kun tietää, että hän on minun morsiameni."

Kun Huntaugun isäntä lähti kotiin pelkäsi hän, että Miina panee vastaan kodista lähtemistä. Sillä se tyttö oli lujatuumainen, rohkea ja itsepäinen. Mutta ihmeekseen huomasi Mihkel, että Miina suostui tuumaan.

"Sinun pitää lähteä opmannille palvelukseen", lausui isä. "Sitä vaaditaan -- ei voi panna vastaan."

"Voinhan mennä", vastasi tyttö ajateltuaan hetken asiaa.

Hän tiesi hyvin, minkätähden hän niin mielellään tahtoi lähteä kodistaan. Hänen elämänsä siellä ei ollutkaan hauskimpia. Hän oli niin kyllästynyt isän ainaisiin muistutuksiin Pritsille menemisestä, että hän jo itsekin oli ajatellut johonkin lähtemistä. Opmannin vaatimus tuntui hänestä sentähden helpotukselta. Kyllä hän ymmärsi, että hän mennessään moisioon, saisi paljon kärsiä Pritsin tähden, mutta mitä siitä. Kaikki oli helpompaa kuin kuulla isän alituista torumista ja pistelemistä.

Vastustus tuli aivan toiselta puolelta. Huntaugun emäntä alkoi opmannin vaatimuksen ja Mihkelin lupauksen tähden valittaa ja hätäillä.

"Oletko hullu?" huudahti hän melkein kyynelsilmin. "Annat oman ainoan lapsesi pois kotoa -- annat tuollaiselle turkkilaiselle palvelukseen, josta ei kukaan tiedä hyvää puhua!"

"Voinkos sitten vastustaa opmannin käskyä?" puolusti itseään isäntä. "Tiedäthän, mitä toivon moisiosta."

"Tiedän kyllä, tiedän kyllä!" virkkoi äiti taas. "Mutta pitääkö sinun sentähden myödä oma lapsesi? Saadaksesi hiukan paremman paikan, kauppaat oman tyttäresi vieraille. Mitä, jos minä en laske Miinaa moisioon?"

"Äiti", lausui Miina, "anna minun mennä koitteeksi! Minulla on aivan hyvä mieli, jos isä sentähden saa paremman paikan! Paha on opmannille vastaan paneminen -- tiedät itsekin, että hän voi isälle tehdä paljon pahaa."

Äidin täytyikin vihdoin suostua. Hän itsekin toivoi parempaa taloa ja suurempia tuloja, sillä he olivat sangen köyhiä. Huntaugun huonoista maista he tuskin saivat elatuksensa. Joka kevät ahdisti heitä puute sekä ihmisten että eläinten ruuasta, ja Mihkelillä oli suuri velka kunnan jyväaittaan.

Niin erosi siis Miina seuraavana päivänä kodistaan ja läksi moisioon palvelukseen. Itkien katseli äiti hänen peräänsä ja Mihkelkin oli liikutettu. He eivät koko päivänä puhuneet sanaakaan toisilleen eikä heidän käynyt syöntinsäkään.

Mutta Miina otettiin opmannilla ystävällisesti vastaan. Herra Winter katseli tyttöä niin tarkasti kuin markkinamies ostettavaa hevosta ja hänen iloiset, hymyilevät kasvonsa osottivat, että hän oli kauppaan tyytyväinen. Vanha vaimo, joka toisinaan oli opmannilla auttamassa, laittoi kohta uudelle palvelustytölle ruokaa ja opman keskusteli hauskasti Miinan kanssa hetken aikaa.

Herra Winter oli neljänkymmenen vuotinen, keskikokoinen, lihava mies. Hänen päälakensa oli paljas, kasvonsa punottivat ja vatsa suuri kuin ainakin opmannilla. Hän ei katsonut milloinkaan ihmisiä silmiin heidän kanssaan puhuessaan, vaan silmäili heitä vain sivultapäin, kun he muualle katselivat. Ei hän nyt Miinaakaan katsellut suoraan silmiin, mutta tarkasti kyllä häntä, kun hän muualle silmäili.

Illalla ilmaantui Prits kyökkiin. Hän oli hyvin mielistelevä. Ystävällisesti hän kysyi Miinan voimista ja virkkoi sitten:

"No, nyt sinusta tulee niin hieno ihminen, ettei maailmassa moista. Ja siitä saat kiittää minua."

"Sinua?"

"No niin! Minähän sinulle toimitin tämän paikan."

"Kuinka niin?"

"Eikös isäsi puhunut?"

"Ei."

Miina sanoi oikein. Mihkel ei siitä ollut kotona puhunut mitään, sillä hän oli pelännyt Miinan vastustamista.

"Opman kysyi minulta", selitti Prits edelleen, "että enkö tietäisi hänelle neuvoa mukavaa tyttöä. Miks'en, ajattelin minä, kaikkein mukavin on Huntaugun Miina, ja heti sanoin sen hänelle. Luulen, että tulet olemaan elämääsi tyytyväinen täällä."

"Saa nähdä."

Prits istui kyökin pöydän reunalle, aivan kuin olisi hänellä ollut täydellinen vapaus talossa. Vanha ihminen, aittamiehen äiti, oli lähtenyt pois kyökistä.

"Kuule, Miina", virkkoi kupias hetken aikaa ääneti oltuaan. "Olkoon elämä täällä kuinka hyvä tahansa, niin luulen, ettet sittenkään kauvan ole toisen palvelijana, etkä tahdo kyläänkään takaisin mennä. Sano nyt kerrankin oikein suoraan: tahdotko tulla minulle, vai et?"

Miina katseli ajatuksissaan hellan alla räiskävään tuleen, josta punertava valo heijastui hänen raittiille kasvoilleen.

"Tiedäthän, Prits, että en tahdo", vastasi hän lauhkealla, ystävällisellä äänellä.

"Mutta minkätähden et?" huudahti kupias ja vihan puna nousi hänen poskilleen.

"Me emme ole toisillemme luodut, Prits", puhui Miina vakavalla, leppeällä, melkeinpä lohduttavalla äänellä. "Kyllähän sinun pitäisi sen itsekin ymmärtää. Minun vereni ei vedä sinun puoleesi -- tunnen sen selvästi sydämmessäni."

"Mutta Uudentuvan päiväläisen puoleen vetää."

"Olkoon, kuinka on, mutta sinun ja minun välimme on niinkuin sanoin. Kuule, Prits, ole nyt järkevä mies, eroa minusta, etsi itsellesi toinen nainen ja kaikki on hyvin. Minkätähden niin kovin kiusaat itseäsi ja muita? Niinkuin tyttöjä ei olisi muualla maailmassa!"

"Ei minun osalleni ole muuta kuin sinä!" lausui Prits hammasten välistä, ja silmäili kiihkeänä Miinaa. "Minun pitää saada sinut, enkä huoli kenestäkään toisesta. Ja minä sanon sinulle, tyttö, sinä tulet minulle, vastusta niin kauvan, kun tahdot!"

"Ja jos en sittenkään tule?" kysyi Miina, jonka sydämmessä jälleen nousi entinen vastahakoinen henki. "Väkisin et minua kuitenkaan saa ja hyvällä olet jo kyllin koittanut."

Prits astui aivan tytön eteen. Hänen silmänsä kiilsivät uhkamielisesti.