Part 13

"Hyvät ihmiset", vastasi Herbert kohteliaasti hymyillen. "Teidän täytyy suoda minulle anteeksi, kun vakuutan, että myötätuntoinen sydämmenne ja hellä ihmisrakkautenne, jolle panen paljon arvoa, saattaisi teidät täällä käytännöllisessä toiminnassa pahaan pulaan. Te ette vielä tunne maata eikä kansaa, neiti Marchand! Ei ainoastaan moision isäntä, eikä vain moision poliisi oikeuden valvojana määrää ruumiinrangaistusta, vaan sen tekevät ylipäätään kaikki meidän alemmat lain valvojat: talonpoikain oma kunnanoikeus samoin kuin sitä ja moision poliisivaltaa ylempi maaoikeus, eli haagioikeus. Meidän rangaistusmääräykset koko valtakunnan ylemmissäkin oikeuksissa perustuvat ruumiinrangaistukseen, ja asian tila johtuu yksin siitä, että lainsäätäjät tarkasti tietävät, että meidän maalla ja meidän kansan keskuudessa ei tulla toimeen ilman sitä."

"Mutta tämä kansahan on niin hiljaista, niin alamaista", väitti Juliette.

"Niin, se on niin kovan vallan alla, että se pelkää. Mutta jos ei sillä olisi mitään pelättävää, niin ei hiljaisuudesta ja alamaisuudesta olisi puhettakaan."

"Ei, herra paroni", vastasi Juliette Marchand vapaasti ja iloisen varmana, "tuota luuloa en mitenkään voi hyväksyä. Vapaus ei ole vielä missään eikä koskaan tuottanut raakuutta eikä tapain turmelusta -- sen vaikuttaa ainoastaan väkivalta. Niinkuin väkivalta itse on raaka, niin voi myös sen kylvämä vilja olla raakaa."

"Olen kyllä, niinkuin sanoin sitä mieltä, että ruumiinrangaistus poistettaisiin", puhui Herbert edelleen, "mutta se voi tapahtua vain vähitellen, ei äkkiä. Mitä te, neiti Marchand siitä arvelette, kun kerron, mitä jokapäiväisessä elämässä tapahtuu ja joka osottaa, että talonpoika ei niinkään vihaa ruumiinrangaistusta! Hän ottaa ennen vitsoja kuin maksaa rahasakon -- se on meillä useinkin tapahtunut."

"Mistä hän maksaa, kun ei ole rahaa?"

"Olisi hänellä niin paljon rahaa!"

"Sitten johtuu se siitä, ettei teidän talonpojallanne ole inhimillistä kunniantuntoa eikä itsetietoisuutta ja tuo jälleen perustuu hänen halpaan inhimilliseen ja yhteiskunnalliseen asemaansa, johon hän on pakotettu. Tehkää, herra paroni, talonpoikanne vapauden ja sivistyksen kautta ajatteleviksi ja itsetietoisiksi ihmisiksi, ja saatte nähdä, että ennen myövät viimeisen vaatekappaleen selästään, kuin rupeavat alentavan ja häpäisevän ruumiinrangaistuksen alaiseksi!"

"Niin neiti, tuo ei voi tapahtua yhtä haavaa -- se vaatii aikaa. Ja mitä tehdä, ennenkun talonpoika kehittyy nykyisestä tilastaan?"

"Jäähän teille vankeusrangaistus."

Nuori Heidegg pudisti nauraen päätään.

"Sitä melkein ei rangaistuksena pidettäisikään. Mikä hätä työttömänä istuminen? Jos ruoka on niukka -- ei kotonakaan paljon parempi? Sen lisäksi on moision omistajalle vahingoksi pitää työläistä pari päivää kiinni."

Julietten kasvoille nousi tumma puna.

"Omaa etua ei tässä pitäisi ajatella, herra von Heidegg", lausui hän lempeästi huomauttaen. "Teillä on hyvä ja armahtava sydän, aijotte ruveta antamaan toisille moision isännille hyvää esimerkkiä ajanmukaisissa uudistuksissa -- eikö olisi tien raivaaminen tässäkin asiassa korkeaa, kallista, ihanteellista ja aivan aatelismiehen arvoista. Koittakaa, herra von Heidegg, tutustua ja harjaantua tähänkin aatteeseen!"

Kauniin neidon rukoileva ja miellyttävä metalliääni hyväili nuoren miehen korvaa. Herbert katseli häntä syvästi ja tutkivasti ja jäi ajatuksiinsa.

"Minä tahdon koittaa, neiti Marchand, tahdon koittaa!" sopersi hän.

"Ja minä toivon menestystä kokeillenne!" huudahti Juliette kiitollisena ja myötätuntoisena.

He olivat jääneet seisomaan suuren pylvään nenässä olevan kukka-astian luo ja puhuivat siinä. Heidän luokseen astui nyt keski-ikäinen herra kahden nuoremman seuralaisen kanssa, jonka jälestä Herbert, jolle muut velvollisuudet johtuivat mieleen, kiirehti suureen saliin.

"Minun korviini kaikui tässä poliittinen keskustelu", alkoi vanhempi herra lempeästi, kohteliaasti hymyillen; "minä kuulin jotakin uudesta asetuksesta, taloudellisista uudistuksista, sivistyksen vaikutuksesta ja kaikkein viimeksi ruumiinrangaistuksesta. Ihmeekseni näin, että paroni Heideggin puhetoveri oli nuori nainen."

"Minkätähden ihmeeksenne?" kysyi Juliette yhtä ystävällisesti.

"Noh, eihän juuri nainen keskustele niin vakavista asioista, varsinkin näin hauskoissa pidoissa. Niin, niin noita ulkomaalaisia! He ottavat osaa kaikkeen, mitä taivaan ja maan välillä tapahtuu. -- -- -- Mutta kaunista ja esimerkiksi kelpaavaa, neiti Marchand, on se että te niin ystävällisesti toivotte meidän talonpojillemme sivistystä ja siveellistä kohoamista."

Herra, joka seisoi Julietten edessä, oli kookas ja lihava sekä kasvoilta aivan sileä ja parraton. Nuo lihavat, pyöreät kasvot terävine tutkivine silmineen muistuttivat Martin Lutheria. Vieraalla oli pitkä, musta verkatakki, korkea, puoleksi poskiin ulottuva valkea kaulus sekä valkea kaulaliina. Tästä ei ollut vaikea päättää, että hän oli hengelliseen säätyluokkaan kuuluva mies. Neiti Marchand tunsi hänet, hänen edessään seisoi Juurun kirkkoherra Berg. Hän oli jo monessakin seurassa nähnyt tuon herran ja pari kertaa kuullut kirkossa hänen saksalaisen saarnansa.

Juliette oli häntä jo tätä ennen tarkastanut vieraiden joukossa. Häntä huvitti tuo mies etevän käytöstapansa tähden. Alati kuumottivat seurassa hänen pyöreät kasvonsa kuin lempeä, pehmeä kuunpaiste; alati väikkyi hänen suupielissään ystävyyttä ja luottamusta herättävä hymy. Jos hän jonkun kanssa puheli, niin olivat hänen sanansa sileät, pyöreät, ei niissä voinut tavata kuhmuja, rosoja eikä särmiä. Eivät ne voineet ketään pahottaa taikka haavottaa, eikä kiihdyttää kiivaaseen väittelyyn. Hänen saksankieliset kaskunsa olivat toisinaan huvittavia, vaan eivät erittäin sattuvia, perussäveleenä niissä oli aina hyväntahtoisuus.

Juliette oli salissa ihmetellyt, kuinka taitavasti kirkkoherra Berg ymmärsi ottaa osaa jokaiseen keskusteluun. Hän puhui vanhojen rouvien kanssa palttinoista ja kilpikankaista, nuorten neitojen kanssa runoista ja huvituksista, vanhojen herrain kanssa hevosen kasvatuksesta ja pernataudista sekä nuorten herrain kanssa jänismetsästyksestä ja "Estonia" osakunnan juomingeista. Joka aineeseen puuttui hän miellyttävällä, hauskalla tavalla ja jokaiselle ymmärsi hän sanoa sellaista, johon tämä oli tyytyväinen.

"Taloudellista edistystäkin toivon teidän talonpojillenne, herra pastori", vastasi Juliette. "Ja paroni Heideggin kanssa väittelimme juuri ruumiinrangaistuksesta, joka minusta on niin kauhean vastenmielistä, eikö sitä täällä voisi kokonaan poistaa."

"Niin, neiti Marchand", virkkoi kirkkoherra, "nuo ovat tärkeitä kysymyksiä, epäilemättä hyvin tärkeitä kysymyksiä ja siinä asiassa tehdään varmaankin vielä parannuksia, joita ei tähän asti ole tehty. Meidän Vironmaan aatelistoa -- nämä herratkin voivat sen todistaa -- ei suinkaan voi kukaan syyttää siitä, ettei se ole voimainsa ja ajan vaatimusten mukaan huolehtinut talonpoikain parasta. Kohta, neiti Marchand, astuu uusi talonpoikain asetus voimaan -- jättiläistyö, joka on kestänyt seitsemäntoista vuotta ja jonka tekijät suuremmaksi osaksi olivat vain meidän aatelismiehiämme. Tuo uusi laki on loistavana todistuksena Viron aateliston uhrautuvasta mielestä talonpoikia kohtaan."

"Mutta ruumiinrangaistus on sallittu tuossakin asetuksessa", huomautti Juliette.

"Jumala paratkoon", virkkoi nyt toinen niistä herroista, jotka pastori Bergin mukana olivat. Hän oli punatukkainen nuori mies ja puhui katkonaisesti, hieman nenäänsä. "Jumala paratkoon, sanotte neiti Marchand? Tahtoisin tietää, kuinka ihmisten kanssa tultaisiin toimeen ilman vitsoja? -- Ainoa keino turmelusta vastaan. Koeteltu keino. -- Laiskuuden lääke. -- Vapaus on haaveilua. -- Vapaus ilman kepittä on heikkoin sydänten runollista kuvittelua. -- Pehmeys olisi rikos. -- Talonpoika perin tyhmä. Ja raaka."

Sitten puhui toinen kirkkoherran seuralainen. Se oli eräs jättiläisen suuruinen, valkeapäinen ja matalaääninen nuori kreivi. Hän puhui erinomaisen huolettomasti ja leväperäisesti ja nauroi melkein joka lauseelle ilman minkäänmoista aihetta.

"Neiti ajattelisi toisin ruumiinrangaistuksesta, kun olisitte itse olleet pari viikkoa moision omistajana -- haha!" hän sanoi. "Vuoden perästä olisi moisio mennyttä kalua -- haha! Talonpojat repisivät silmät päästä -- varastaisivat kuin korpit -- yksikään ei tulisi enää työhön -- ajaisivat elävänsä moision viljapeltoon -- haha! -- -- -- Neiti luulee, että ruumiinrangaistus on heistä niin kovaa? Mitä tyhjää! Eivät he huudakaan. Saavat kai he teillä täällä niinkuin meilläkin melkein joka päivä ruoskaa -- onkos neiti kuullut huutoa?"

"Olen, herra kreivi, ja hyvin kamalaakin!" vastasi Juliette. "Ne ovat tyttöjä -- haha! He kiljuvat tavan vuoksi -- haha!"

"Ei, olen kuullut miestenkin huutoa."

"Ne ovat nuoria poikia, ne karjuvat koiruuttaan -- haha! Meillä ei huuda melkein kukaan. He ovat siihen rangaistukseen niin tottuneet, pitävät sitä niin jokapäiväisenä asiana, etteivät silmiäänkään räväytä, kun käsketään talliin -- haha! Minä tahtoisin tietää, kuinka neiti heidän kanssaan tulisi toimeen, jos heittäisi vitsat ja kepit tuleen -- haha! Sehän olisi melkein kuin sotamies taistelussa heittäisi pois pyssyn, sanoen tahtovansa voittaa vihollisen pelkillä nyrkeillään -- hahaha!"

Neiti Marchand ei vastannut mitään tuohon henkevään puheeseen. Hänen sijastaan jatkoi kirkkoherra Berg lempeänä ja sovinnollisena:

"Epäilemättä on ruumiinrangaistus vastenmielinen rangaistustapa -- siinä olen täysin neiti Marchandin puolella. Mutta maailmassa on vielä nykyäänkin paljon pahaa, joka kyllä on ikävää, hyvin ikävää, mutta joka ei tule yhtä haavaa autetuksi. Jumalan avulla ainoastaan voimme kehittyä paremmiksi tässäkin asiassa. Kun evankeliumin kirkkaat säteet alkavat perinpohjin vaikuttaa talonpoikaimme siveelliseen elämään, niin joutuu vihdoin aika, jolloin maamme vallitsijat ja johtajat, joille Jumala kansan kohtalon on uskonut, voivat ilolla halpana keinona heittää nurkkaan ruumiinrangaistuksen. Sillä mielihyvää heille ei todellakaan tuo rangaistustapa tuota."

"Eikö sitten Jumalan sana nykyaikanakin vaikuta talonpoikiimme toivotulla tavalla?" kysyi Juliette.

"Ei, Jumala paratkoon! Hengellinen välinpitämättömyys, synnin pimeys on vielä hyvin suuri."

"Mutta olen huomannut, että teidän talonpojat käyvät hyvin ahkerasti kirkossa."

"Kapakassa käyvät ahkerasti -- kirkossa makaavat -- haha!" vastasi liinatukkainen nuori kreivi.

"Minä en sano kaikista, armas neiti", virkkoi pastori lauhkeasti. "Minun seurakunnassani on myös paljon heränneitä henkiä ja heidän siveellinen elämänsä on laittamaton. Mutta te tiedätte -- rikkaruohon kylväjä ei nuku, hän on minunkin nisuvainioillani väsymättä yöt päivät työssä. Paljon, paljon työtä on minulla vielä häntä vastaan."

"Varsinkin, kun teillä ei ole kouluja, jotka voisivat olla teille avuksi", huomautti kouluneiti.

"Niin oikein, kallis sisareni! Mutta sitäkin ovat jo meidän moision isännät ajatelleet, ja ennen pitkää alkaa joka kunnassa säännöllinen koulutyö, jolle toivon kaikesta sydämmestäni menestystä. Minä olen suuri koulun ystävä, neiti Marchand, ja tahdon kaikin voimin harrastaa laissa määrättyjen koulujen perustamista pitäjässäni. Toivon, että jo kymmenen vuoden perästä on talonpoikaimme henkinen ja siveellinen elämä aivan toisella kannalla".[6]

Nyt yhtyi heidän seuraansa vielä eräs vaaleatukkainen jättiläinen -- kreivin vanhempi veli. Hänellä oli melkein neliskulmainen, kovin suuri pää, luonnottoman suuret pallisilmät ja pitkä ulospäin pistävä leuka. Joka tämän herran kookkaan ulkomuodon ensi kerran näki kuulematta hänen ääntänsä, hämmästyi kovin, kun kreivi alkoi puhua; hänen äänensä oli naisen, oli lapsen ääni. Tuo vastakohta vartalon suuruuden ja äänen heikkouden välillä teki kuulijaan naurettavan vaikutuksen. Neiti Marchandkin nauroi salaa, kun kreivi esittämisen jälkeen alkoi puhua -- Juliette tunsi tähän asti vain hänen nuoremman veljensä.

"Minä kuulin teidän puhuvan talonpojan kouluuttamisesta", virkkoi hän kimeällä äänellään -- "siitä voin teille kertoa hauskan esimerkin --."

"Kun se vain ei olisi liian pitkä?" kysyi hänen veljensä huolestuneena.

Kreivi nimittäin ei pitkäveteisten kertomusten tähden ollut suosittu seuroissa. Hänen kertomuksillaan ei ollut päätä eikä määrää, ja vielä pahempi oli se, että ne olivat kaikki varsin vähäpätöisiä, ne eivät päättyneet huvittavasti. Kun hän koitti olla sukkela, ei kertomuksissa sukkeluutta ollut ja silloin joutuivat kuulijat kiusalliseen asemaan: heidän olisi pitänyt nauraa, mutta eivät voineet.

"Olkoon pitkä taikka lyhyt -- huvittava se kuitenkin on", vastasi kreivi veljelle. "Kertomus osottaa, mihin kouluuttaminen vie talonpojan. Raakalaiseksi hän tulee -- raakalaiseksi, ylpeäksi ja pahaksi. Niin, herrat, se on tosi. -- -- -- Viime kesänä maalattiin, niinkuin tiedetään, meidän asuinhuoneet. Maalarisällien joukossa oli myös eräs, joka on kotoisin meidän kunnastamme. Hän on meidän entisen kapakan isännän poika. Isäni luvalla oli hän pantu kouluun ja sitten maalarinoppiin. Puhui saksankieltä -- mutta kamalasti, perin vanhanaikaisesti -- ja ymmärsi tehdä jotenkin hyvää työtä. Mutta kuinka raaka, herrat, kuinka raaka! -- -- -- Eräänä hyvänä päivänä astun minä saliin, jossa juuri maalattiin lattiaa. Kolme sälliä tekee siellä työtä, niiden joukossa meidän kapakan poika. Katson, katson -- oikein -- yksi polttaa! Luulen, että hän minut nähdessään ottaa paperossin suustaan -- ei puhettakaan! Maalaa edelleen, lakki päässä, paperossi suussa. Savu nousee kuin uunin piipusta. Mitä luulette, herrat, minun sanoneeni? Minä huusin: 'Paperossi suusta, lurjus!'" (Kreivin voimakas huuto oli nuoren tytön kiljahtamisen kaltaista, jonkatähden kuulijain suut menivät nauruun.)

"Ja hän vastasi?" kysyi joku seurasta.

"Niin, ajatelkaa, mitä tuollainen vastasi! Tuijottaa minuun ja kysyy: 'Minkätähden'? -- 'Sinä näet, kuka sinun edessäsi seisoo!' ärjyn minä. Tiedättekö mitä hän tekee? Katselee ympärilleen ja ihmettelee: '_Sinä?_ Kenen kanssa te oikeastaan puhutte?' -- 'Sinun kanssasi!' -- Pudistaa päätään ja rupeaa edelleen maalaamaan, niinkuin olisi jollekin toiselle puhunut. -- 'Paperossi suusta!' pauhaan minä uudestaan. Mutta hän vastaa: 'Sitten kun se loppuu!' -- 'Tässä on polttaminen kielletty!' huudan minä. Mutta nyt tulee raakuuden huippu: hän vastaa minulle: '_Te poltatte itsekin!'_"

"Poltitteko te sitten itsekin", kysyi neiti Marchand.

"Poltin", vastasi kreivi.

Juliette ei voinut pidättää nauruaan. Onneksi hän pääsi kukka-astian varjoon.

"Mutta vielä paljon paremman jutun voin teille samasta asiasta kertoa", alkoi kreivi henkeään vetäen. "Ajatelkaa kuitenkin --."

Mutta nyt punapäinen paroni, joka oli kiittänyt ruumiinrangaistusta, laski kätensä kertojan olalle ja huusi nenäänsä:

"Kiitämme -- siinä jo kyllä. -- Sinä olet oikeassa -- aivan oikeassa! -- Kouluuttaminen on vahingoksi talonpojalle. -- Ei ylpeydessään näe enempää kuin nenä on pitkä. -- Raaka -- vastahakoinen -- suurisuinen. -- Aivan niin minäkin ajattelen! -- Talonpoikaan ei opetus pysty. -- Uninen ja veltto. -- Sivistys on korkeampia säätyjä varten. -- Kyntämiseen ei tarvita kirjatietoja. -- Vihdoin ei tahdo enää kukaan ajaa lantaa. -- Suokaa anteeksi, neiti, karkeat sanani!"

Kirkkoherra oli huomaamatta kadonnut seurasta. -- -- --

Hänen sijaansa lähestyi Herbert von Heidegg pienen, vilkkaasti puhuvan, vanhanpuoleisen herran kanssa, jolla oli kultasankaiset silmälasit.

"Ohoo", huusi nuori paroni, silmäillen pientä ryhmää, "kolme yhtä vastaan -- se on liikaa! Tässä neiti Marchand, tuon teille vapaamielisen toverin; te kahden voitatte kaikki vastustajat. -- -- -- Herra v. S. Liivinmaalta, jonkun kuukauden vasta ollut moision isäntänä Virossa -- neiti Marchand, hänestä olen teille kertonut."

"Heidegg kertoi minulle, mitä te arvelette meidän oloistamme", alkoi vieras herra elävästi ja sellaisella äänenpainolla kuin olisi hän seisonut maapäiväin puhujalavalla. "Niin minä vakuutan teille heti, että tunnen ystävyyttä talonpoikia kohtaan. Heillä oli oikeus vaatia uudistuksia, perinpohjaisia uudistuksia, ja se oikeus tulee heillä edelleenkin olemaan. Nurkkaan kaikki vanha roska -- eteenpäin vapauden ja sivistyksen tiellä! Meidän tähänastinen huolettomuutemme, kylmyytemme, itserakkautemme on meille jo tuottanut paljon pahaa ja tuo edelleen vielä enemmän. Odottakaa vain, hyvät herrat! Me olemme seitsemättä sataa vuotta pitäneet ohjakset liian kovissa kourissa -- siitä saamme vielä rangaistuksen. Saatte nähdä, kuinka käy, kun uusi asetus astuu voimaan! Se antaa talonpojille suuremman liikkumisoikeuden. Talonpoika voi asettua asumaan koko Venäjän valtakunnassa mihin tahtoo. Aavistatteko, hyvät herrat, mitä se merkitsee? Tuossa oikeudessa piilee paha haltija, joka voi käydä meille pelottavaksi. Luuletteko, että talonpoika jättää tuon oikeuden käyttämättä? Ei hän niin tyhmä ole! Ei, hyvät herrat! Nyt alkavat talonpojat muuttaa sisämaahan, niin että te silmät suurina sitä katselette."

"Siis pidätte liikkumisoikeuden laajentamista pahana -- haha!" huomautti nuorempi kreivi voiton riemulla.

"En ensinkään!" huudahti liiviläinen herra. "Minä päin vastoin valitan ettei täydellinen liikkumisvapaus jo aikoja sitten ole ollut oikeutettu -- ainakin henkiorjuuden lopettamisesta asti. Silloin me emme enää nukkuisi, emmekä rupeaisi silmiämme hieromaan vasta huomenna, kun se on myöhäistä. Jos vapaa liikkuminen olisi ollut sallittu, niin tuottaisivat meidän moisiomme nyt kaksin, kolminkertaisen sisääntulon, sillä koko taloutemme olisi seurannut tieteellisiä uudistuksia, meidän vainioillamme tehtäisiin työtä uudenaikaisilla koneilla ja muilla työkaluilla -- mutta ennen kaikkea olisi meillä teräviä, virkkuja, kyllin levänneitä työntekijöitä. Talonpoikaimme tähänastinen, maksuton työvoima tulee meille nyt rangaistukseksi. Niin pian kun saavat suuremman liikkumisoikeuden, asettuvat talonpojat Venäjän äärettömille heinälakeuksille, ja me saamme pian kärsiä työväen puutetta -- se on, jos emme pian suo talonpojillemme suuria, suuria huojennuksia. Mutta noita huojennuksia olisi meidän jo aikoja sitten pitänyt heille antaa, niin olisivat he nyt niin juurtuneet omaan kontuunsa, ettei kukaan ajattelisikaan poismuuttoa. Mutta mitä me teimme? Me uuvutimme talonpojan perinpohjin ja tahtoisimme niinkuin huomaan, vielä edelleenkin sitä tehdä! Siten ajamme talonpojan, jota ilman emme voi toimeentulla, vieraiden luo -- tiehän on hänellä nyt jo avoinna. Minä aijon tätä muistuttaa teille, kun sanani toteentuvat."

Näin puhui herra von S. edelleen ja kosketteli montakin tunnettua seikkaa. Hänen mielipiteensä todistivat, että hän oli paljon nähnyt, lukenut ja ajatellut. Hän ei ollut vain ihmisystävällinen tunteellinen ihantelija, vaan terävä ja vapaamielinen maanviljelijä, jonka johtopäätökset perustuivat tarkkoihin huomioihin ja käytännöllisiin tosiasioihin.

Molemmat kreivit ja punapäinen paroni eivät suinkaan vastustamatta kuunnelleet häntä. Syntyi väittely, jota Juliette ja Herbert äänettöminä kuuntelivat, sillä herra von S. näytti hyvin voivan pitää puoliaan vastustajilleen. Hän ei ollut vain parempi puhuja kuin nuo kolme, vaan hänellä oli parempi ymmärrys, hän esitti tosi asioita ja esimerkkejä. Juliette huomasi, että sen, mitä hän oli pelkästä inhimillisestä myötätuntoisuudesta toivonut sorretulle talonpojalle, sen juuri esitti puhuja moision isännän kannalta katsoen välttämättömänä tarpeena. Heidän, jotka tätä eivät tahtoneet huomata, vaan pysyivät järkähtämättömänä entisellä kannallaan, heidän piti joutua ennen tai myöhemmin pulaan. Se joka oli pahaksi jo sata vuotta sitten, oli sitä nyt paljon suuremmassa määrässä ja tulevaisuudessa se oli tuottava pelkkää perikatoa. "Me Itämeren maakuntain suurviljelijät emme voi kestää yleistä kilpailua, jos pysymme nykyisellä taloudellisella kannallamme, ja me olisimme pakotetut pysymään samalla kannalla, jos meidän pitäisi työskennellä taloudellisesti ja henkisesti rappiolle joutuneiden ihmisten kanssa. Halpaa työvoimaa jää meille vielä kyllin, vaikka talonpoikain elämä paranee, sillä kaikki maa on meidän; mutta meiltä puuttuu elinvoimaisia työmiehiä ja _maksukykyisiä_ alustalaisia, jotka meidän ja itsensä hyväksi voisivat kaivaa maata ja löytää sinne kätketyitä aarteita. Pienviljelijöiden kilpailua ei meidän pitkiin aikoihin tarvitse pelätä, sillä meillä on vielä sata kertaa paremmat elinehdot kuin heillä ja heidän pitää lunastaa meiltä maakappale -- hinnasta, jonka me saamme määrätä -- mutta me myymme, mitä emme milloinkaan ole ostaneet."

"Mutta tehän ostitte moisionne!" virkkoi kimeä-ääninen kreivi.

"Niin, mutta mistä siihen sain rahaa?" kysyi lasisilmä herra myötätuntoisesti nauraen.

"Sitä en tiedä."

"Mutta minä tiedän. Minä möin moision Liivinmaalla -- tietysti hyödyin kaupassa. Sen oli isäni ostanut, joka myöskin oli entisen moisionsa edullisilla ehdoilla myönyt. Ja hän oli saanut moision perinnön kautta ja tuon moision ensimmäinen omistaja, sukumme esi-isä oli sen saanut 'lainaksi' eli -- lahjaksi. Näin oli pääoma, jolla ostin uuden moision, joutunut minulle ja voin siis sanoa, etten ole maata, jota aijon talonpojille myödä, ostanut. Mutta talonpojan täytyy todellakin meiltä ostaa maa omalla rahallaan."

Tanssin piti jälleen alkaa, ja neiti Marchand kiiruhti soittokoneen ääreen, vapauttaakseen herra Lustigin siitä velvollisuudesta. Pian erosivat väittelijätkin. Herra von S., tuo lammas vuohten joukossa, jonka taloudelliset mielipiteet saivat niin vähän kannatusta seurassa, tarttui jälleen Herbertin käsivarteen ja astui hänen kanssaan suureen saliin. Äskeinen väittely ei ollut hänelle tuottanut suurta huvitusta, kun vastustajat olivat liian heikkoja. Herbertin kanssa keskusteli hän halulla, sillä hänessä hän tapasi miehen, joka kykeni tunkeutumaan asian ytimeen.

Herra von S. oli niitä harvinaisia moision isäntiä, joista talonpojat puhuivat hyvää, vaikkakin hän vasta kuudetta kuukautta vallitsi uutta moisiotaan. Hän oli ystävällinen ihmisille, koitti jokaiselle tehdä oikeutta eikä suvainnut työnjohtajien liiallista kovuutta. Palvelijat ja talonpojat huomasivat pian uuden herransa harvinaiset ominaisuudet ja häntä kiiteltiin pian pitäjän rajojen ulkopuolellakin.

Samoin kiiteltiin tuon moision herran puolisoa. Rouva von S. kuului erääseen vanhaan, kuuluisaan Liivinmaan aatelissukuun, joka ei kuitenkaan estänyt häntä osottamasta alempaa kansaa kohtaan myötätuntoisuutta ja anteliaisuutta. Hänen luokseen eivät perheennaiset tulleet värisevin sydämmin, eivätkä kiirehtien lähteneet moisiosta. Jos ei liinalanka kulkenut renkaasta läpi, niin ei rouva heittänyt sitä takaisin eikä vaatinut köyhän naisen kehräämään omista aineistaan toista ja hienompaa lankaa niinkuin rouva von Heidegg, vaan hän lausui pari opettavaa sanaa vastaisen varalle eikä jättänyt huonoakaan kehrääjää ilman pientä vastalahjaa. Hän oikein kuulusteli köyhien puutteita, antoi sairaille ilman maksutta rohtoja ja hänen ja hänen miehensä ensimmäisenä työnä oli kyläkoulun perustaminen, jolle juuri nyt moision aineista ja moision työvoimilla rakennettiin taloa.

Neiti Marchand tutustui myös rouva von S:een näissä pidoissa, ja Juliette mieltyi heti kaikesta sydämmestään tuohon rakasmieliseen ja luottamusta herättävään naiseen.

Adelheid von Heidegg oli tuon ikävän kohtauksen jälkeen hyvin pahalla tuulella, Tanssiminenkaan, joka tuolle nuorelle, elinhaluiselle neidolle tuotti niin suurta riemua, ei nyt enää miellyttänyt. Hän hautoi pienessä kauniissa päässään kostontuumia tuolle "nenäkkäälle ranskalaiselle mamselille" ja samoin veljelleen, joka tuota naista oli niin "naurettavalla tavalla" puolustanut, mutta häväissyt häntä, Adelheid von Heideggiä, koko seuran läsnäollessa. Ei olisi äidille kaipaaminenkaan ollut miksikään hyödyksi; Adelheid tunsi salaa itsensä syylliseksi ja pelkäsi Herbertiä, joka itseään puolustaen saattoi antaa asialle aivan toisen leiman kuin mitä hän toivoi. Hän päätti vihdoin odottaa sopivaa hetkeä, takaapäin iskeäkseen vastustajaa.