Part 12

Paroni Heidegg itse oli vilkkaasti seurannut uuden asetuksen valmistustöitä maapäivillä. Muuten oli hän melkeinpä ensimmäisiä vanhoillisten joukossa. Hän ei kyllä pitänyt puheita, eikä antanut valita itseään komiteoihin, sillä hän ei viitsinyt vaivata itseään raskaammalla työllä, mutta sitä enemmän ymmärsi hän tuoda mielipiteensä ilmoille aatelismiesten seurassa, vastustaa ja kumota vapaamielisempien väitteitä. Suurella taidolla esitti hän kantaansa sekä kotona lähimmäisten naapuriensa joukossa perheellisessä tuttavapiirissä, että Tallinnassa maapäivien aikana klubissa, hotelleissa ja Petenbergin viinakellarissa viinilasien ja osterein ääressä.

Paroni Heideggin mielestä oli, niinkuin tiedetään, talonpoika itse syypää kurjuuteensa. Tuota velttoa, laiskaa ja huolimatonta talonpoikaa eivät mitkään huojennukset voineet auttaa -- ei, vaan ne hänet kokonaan lamauttaisivat. Paroni Rydiger Heidegg olisi hyvällä mielellä vielä puolustanut työ- ja maksukuorman suurentamista ja rangaistusten koventamista, jos sitä maapäivillä olisi julettu esittää. Hän taisteli kaikin voiminsa pitkäaikaisia kontrahteja, maasta häätämisoikeuden rajoittamista, työorjuuden huojentamista ja talonpoikain vapaan liikkumisoikeuden laajentamista vastaan. Kaikki selitykset ja todistelut, jotka tarkottivat näitä oikeuksia, kimposivat hänen rinnastaan takaisin kuin olisi hän vielä ollut varustettuna esivanhempain rautaisella kilvellä. Ainoa asia joka häntä ja hänen kaltaisiaan sai hiukankin myöntymään, oli pelko, että hallitus ottaisi tämän uudistustyön aatelistolta omiin käsiinsä, joka osaksi tapahtuikin, ja valmistaisi asetuksen, joka olisi vapaamielisten ehdotusta vieläkin vapaamielisempi.

Niinkuin muualla ei paroni Heidegginkään moision alustalaisilla talvella 1857 ollut mieltä kiinnittävämpää puheenainetta kuin uusi asetus. Kun ei paronilta saatu mitään tietää, koitettiin tiedustaa opmannilta. Mutta hän oli täysin samaa maata kuin herransakin ylpeä, korkea, umpimielinen eikä talonpojille myötätuntoinen. Sen lisäksi oli isäntä ankarasti kieltänyt häntä puhumasta mitään uudistuksista, sillä "pahuus tiesi, mitä nuo vastahakoiset lurjukset saavat päähänsä!" Opman Winter antoi siis kysyjille vielä tylymmän vastauksen kuin itse herra, hän näytti heille vahvaa keppiään ja vastasi: "Tuota tuottaa teille uusi asetus!" -- -- --

Sitten ahdistettiin alempia käskynhaltijoita. Vaan he eivät itsekään tienneet mitään varmasti. Kubja-Prits oli kyllä olevinaan kuin olisivat asetuksen 1315 pykälää hänen päässään, vaikka hän todellakaan ei tiennyt enempää kuin kansa itsekään. Sentähden se, joka asiata varovammin ja viisaammin häneltä koitti urkkia jäi suurimpaan hämäryyteen.

11.

KASVI VIERAASSA MULLASSA.

Ensimmäisten kiistojen jälkeen paronin ja paronittaren kanssa eli neiti Marchand moisiossa jotenkin hyvässä sovussa. Hän karttoi suurempia loukkauksia, kun huomasi, etteivät ne mitään hyödyttäisi, ettei hän voisi muuttaa talon tapoja ja kun hän oli päättänyt talossa viipyä vain moniaan kuukauden.

Ja lapsetkin olivat ruvenneet häntä rakastamaan hänen hyvän sydämmensä, lempeytensä ja väsymättömän kärsivällisyytensä tähden, eivätkä enää turhia ruvenneet kaipaamaan. Niin, neiti Marchandin ajatustapa oli jo aivan huomaamatta alkanut heihin vaikuttaa, että he nyt pitivät jo luonnollisena monta asiaa, joita alussa oudoksuivat. Sillä Julietten opetustapa oli edelleenkin vakavaa ja perusteellista, hän teki sen aivan tietämättään, tahtomattaan, sillä niin oli häntä itseäänkin opetettu. Lapsia oli yhä enemmän alkanut miellyttää hänen elävä, helpottava ja hauska opetustapansa. He puhuivat innostuksella neiti Marchandin oppitunneista. Neiti Ritterin ikävä, hermostunut päähänajamistapa oli heitä väsyttänyt. Erittäinkin kunnioitti hiljainen, tuntehikas Raimund uutta opettajaa ja puolusti häntä aina, kun toiset jotakin häntä vastaan sattuivat sanomaan. Ja kun lapset olivat niin tyytyväisiä kasvattajaansa eivätkä hänestä enää mitään pahaa puhuneet, niin ei vanhemmillakaan ollut syytä vaikeuttaa hänen tehtäväänsä.

Mutta Adelheid von Heidegg yksin ei ollut neiti Marchandin ystävä. Viimemainittu ei tiennyt hänelle tehneensä mitään pahaa, vaan koitti lempeydellä ja hienolla huomaavaisuudella voittaa hänet puolelleen, mutta turhaan. Paronin tytär koitti sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa kouluneidille osottaa, että he molemmat kuuluivat eri säätyluokkaan ja sen lisäksi tuntui Juliettesta usein kuin vihaisi tuo pieni, vasta lapsesta kehittynyt tyttönen häntä. Ensin ei neiti Marchand ymmärtänyt syytä siihen, vaan vihdoin selvisi hänelle, että Adelheid von Heidegg häntä kadehti hänen kauneutensa tähden. Nuori neiti pelkäsi, ettei hänen tavallista kauneuttaan ranskalaisen rinnalla kyllin huomattaisi.

Juliette oli seuroissa huomannut kuinka tyttö loi pahansuopia silmäyksiä häneen, jos hän sattui nuorempain herrain kanssa pitempään keskusteluun, jos he kiittivät hänen lauluaan, tai jos häntä useimmin pyydettiin tanssiin. Ja kuitenkaan ei Juliette voinut mitään, että nuo nuoret korkeat aatelismiehet sääty-ylpeydestään huolimatta seurustelivat mieluimmin "palvelusihmisen" kuin Adelheidin kanssa. Juliette ei todellakaan tehnyt mitään heitä erittäin miellyttääkseen. Moni noista herroista oli hänelle suorastaan vastenmielinen. Mutta he pyörivät hänen ympärillään kuin kärpänen tulen valon ympärillä. Kauneus ja henkevyys ovat miellyttäviä, olkoon niiden omistaja syntynyt talonpojan majassa tai ruhtinaan linnassa, olkoon hän palvelija tai hallitsija. He ihailivat ranskalaisen erikoista kauneutta ja hänen puhetapansa mielevyyttä ja rohkenivat keskuudessaan taikka toisten kuullen sen ilmilausua. Ja tuota ei kärsinyt pieni, kaunis, nuori paronin tytär.

Hänen tuskansa kasvoi aikaa myöten yhä suuremmaksi, kun hän naiselle ominaisella huomiokyvyllään pian ymmärsi, että hänen vanhempi veljensäkin yhä enemmän alkoi ihailla neiti Marchandia. Herbert Heideggin käytöshän kouluneitiä kohtaan ilmaisi lämmintä ystävyyttä, kunnioitusta taikka -- vielä enemmän. Kun Herbert huomasi Julietten läsnäolon, kun hän kuuli hänen äänensä, kun hän neidon kanssa puheli, saattoi hänen katseessaan erottaa jotakin erinomaista. Kasvot olivat silloin kirkkaat, hänen äänensä oli eloisa. Adelheid alkoi sitä tarkastaa ja punehtui vihasta huomatessaan, että hänen arvelunsa olivat oikeat ja oikeina pysyivät. Hän teki siitä veljelleen pari pistelevää viittausta. Tämä ei koittanut mitään salata, vaan vastasi rauhallisesti:

"Niin, neiti Marchand on kaunis -- hyvin kaunis! Ja miksi en iloitsisi tästä kauneudesta?"

Adelheidin kauniit kasvot muuttuivat hetkeksi rumiksi.

"Sinun aistiasi luulin toki paremmaksi!"

"Siskoseni, jos niin sanot, olet kateellinen!"

"Kateellinen? Kenelle? Neiti Marchandille? Naurettavaa!"

Voi, minkälaista ylenkatsetta tuon pienen neitosen ruususuu osotti!

"Eikös neiti Marchandin kauneus ole kaikille selvä?" kysyi Herbert. "Me nuoret herrat lähellä ja kaukana olemme siitä aivan samaa mieltä."

Tämän kuullessaan kalpeni Adelheid, oli kuin hänen sydämmeensä olisi pistetty terävä, pitkä oas. Siitä hetkestä asti hän vihasi tuota palvelusihmistä, jonka kauneutta suurisukuiset miehet saattoivat ihastella.

"Kaikesta päättäen", vastasi sisar värisevällä äänellä, "ei paroni Herbert Heideggille ole synniksi, jos hän pitää meidän kouluneidin kauneutta epäjumalanaan. Sehän on tuollaisille ihmisille lankeemukseksi. Onhan meidän Maiekin kaunis tyttö. -- -- --"

Adelheidin hermostunut viha Juliettea vastaan puhkesi joku aika myöhemmin kiusallisella tavalla ilmi. Maaliskuussa vietettiin hänen seitsentoista vuotista syntymäpäiväänsä suuremmoisella tavalla. Vieraiden luku oli harvinaisen suuri, heidän joukossaan erittäin paljon nuoria neitoja ja herroja. Laajat vannehameet, välkkyvät silkki- ja loistavat juhlapuvut kuhisivat verkaisien hännystakkien rinnalla juhlallisesti koristetussa, kirkkaasti valaistussa pitosalissa. Paljon kultaa ja kalliita kiviä, kukkaryhmiä, ja kirkkaita silmiä. Pitkiä, soreita neitoja, reippaita, vahvoja miehiä. Paljon komeita, hienoja, syntyperäisen sivistyksen leimaamia kasvoja. Kuinka suuri erotus näiden ja savutuvissa elävien välillä! Täällä komeutta, terveyttä, iloa -- siellä kuihtumusta ja rumuutta. Ruumis, henki, ymmärrys, taito -- kuinka ne ovat täällä ja kuinka siellä kehittyneet! Täällä on kasvanut kuin uhkea palmumetsä, siellä versonut matala kanervikko. -- -- --

Adelheid Heidegg, seuran lellitelty syntymäpäivälapsi oli valkeassa puvussaan kaunis kuin kukka. Hän oli suurella huolella pukeutunut. Mutta toisia samanlaisia oli paljon ja vielä kauniimpiakin. Mutta he kaikki olivat Viron sivistyneiden saksalaisten näköisiä, joukossa jokapäiväisiä, jopa rumiakin. Mutta kun kouluneiti Marchand yksinkertaisessa, keltaisessa leningissään, keltainen kukka mustansinertävissä hiuksissaan, ilmestyi vieraiden joukkoon, niin nähtiin herrain seurassa erityistä liikettä, joka oli kuin tuulenpuuska nuoressa metsässä. Joka silmäys ilmaisi mieltymystä. Sillä ranskalaisessa oli jotakin, joka toisilta puuttui.

Juliette tunsi asemansa talossa ja koitti käyttäytyä sen mukaan. Hän oli joka asiassa luonnollinen, syrjässä pysyvä ja mukaantuva. Enimmästi seurusteli hän kolmen oppilaansa kanssa puhellen ja keksien jotakin hauskuutta. Hänen ihailijansakin näyttäytyivät alussa välinpitämättömiltä, eivätkä olleet häntä huomaavinaan. Sen vaati harjaantunut kohteliaisuus vanhempia, sukulaisia ja koko ylhäissäätyistä seuraa kohtaan.

Silloin oli neiti Marchandilla tilaisuutta tarkastaa vieraita syrjäisestä paikastaan ja kuunnella siellä ja täällä heidän keskustelujaan. Vanhat kaljupäiset tai vähätukkaiset herrat, silmät kuopalla, suut itsetyytyväisessä hymyssä -- moni vielä pitkä ja suora, moni jo hartiat kumarassa -- puhuivat enimmästi maanviljelyksestä, valittivat talonpoikiaan, tai kiittivät hevosiaan, jahtikoiriaan ja pyssyjään, jota seurasi monet metsästysjutut. Vanhemmat rouvat vannehameissaan istuen kuin heinäruvoissa, hiukset sileästi ohimoille kammattuina, puhuivat paljon lapsistaan, kaikellaisista perhetapauksista, emännöitsijäinsä ja palvelijainsa vioista. Paljon oli valittamista siveellisten hyveiden ja muinaisten ihanteiden rappeutumisesta nykyaikana. Tiede, taide ja kirjallisuus joutuivat harvoin keskustelun alaisiksi. Maalaisaatelista oli näille asioille koko lailla vieras.

Nuorten seurassa olivat huvitukset pääasiana. Kevyt, pintapuolinen pilapuhe oli yleinen, vanhentuneet kaskut; hienot, mutta ei alkuperäiset kohteliaisuudet lensivät sinne tänne ja paras kaikesta tanssi, jota kaikki nuo sievät pienet neitoset silkkikengissä jo aikoja sitten olivat odottaneet.

Kaikessa oli opettajaneiti näkevinään tuota ylen kohteliasta imartelevaa, ja usein hyvin sydämmellistäkin seurustelutapaa, jota kaikki vieraat, nuoret ja vanhat toisilleen osottivat. Yksimielisyys, rauha ja riemu vallitsivat tuossa seurassa. Siinä keksi yksi yhtä, toinen toista. Heidän mielipiteensä sopivat yhteen niinkuin heidän elinehtonsakin olivat yhdenarvoiset. Heillä oli yhdenlaiset ajatukset, yhdenlaiset harrastukset, sentähden kunnioitti ja rakasti jokainen toisessaan omaa itseään. Juliette kysyi ihmetellen itseltään, olivatko nämä samat ihmiset, jotka tämän piirin ulkopuolella niin aivan toisiksi muuttuivat, jotka kohteliaisuutensa, hienoutensa, sydämmellisyytensä kerrassaan sulkivat kuin rautaiseen tuppeen ja näyttivät vain teräviä, vetistäviä piikkejä. Olivatko nämä samat ihmiset, jotka armottomasti pieksättivät omia palvelijoitaan, sitä kylmäverisinä katselivat eivätkä heille milloinkaan antaneet ystävällistä, lämpimästä sydämmestä lähtevää sanaa, ja sen lisäksi raskauttivat heitä työkuormalla, joka ei aatelismiehille toimekkaina maanviljelijöinä voinut olla tuntematon?

Nuoret herrat joivat kovasti, sillä liköörit ja viinit olivat hyvät; siitä oli rikkaan paroni Heideggin kellari kuuluisa. Rikkautta osotti myös ruokapöytä. He söivät, joivat ja olivat iloiset ja hauska elämännautinto kuvastui jokaisen kasvoilla.

Kun tanssi alkoi, käski paronitar neiti Marchandia soittamaan. Mutta näytti kuin olisi tahdottu hänet soittokoneen ääreen unohtaa. Hän soitti järkiään melkein tunnin ajan eikä tahdottu häntä siitä vapauttaa. Silloin Herbert häntä armahti ja antoi kutsua herra Lustigin, joka niinkuin tavallisesti oli paennut yksinäiseen huoneeseensa; hänen piti istua neiti Marchandin asemelle pianon ääreen.

Nyt Herbert ensimmäiseksi vei ranskalaisen neidin tanssiin. Hänen esimerkkiään noudattaen tekivät samoin myös muutamat toiset herrat. Nythän he jo muutenkin saattoivat opettajattaren kanssa tanssia, se ei herättänyt huomiota; mutta kun neiti Marchand alkoi tulla huomatuimmaksi henkilöksi, kun pian tanssittiin hänen kanssaan enemmän kuin jonkun tavallisen paronin tai kreivin tyttären kanssa, kun moni hänen kanssaan joutui hyvin vilkkaaseen keskusteluun -- niin se alkoi jo moniaita hermostuttaa.

Kaikkein hermostuttavinta oli se Adelheidille ja erittäinkin vielä sitten, kun tämä näki kouluneidin ympärillä muutamia herroja, joita salaa toivoi omiksi ihailijoikseen. Herbertin huomaavaisuudesta Juliettea kohtaan oli hänen sydämmensä jo ilmankin täysi.

Tapahtui eräällä tanssin väliajalla, että parit olivat salista lähteneet kävelemään toisiin huoneisiin, jossa seisoivat ja istuivat pienemmissä ryhmissä. Adelheid oli huomannut, että neiti Marchand kahden hänen ihastelijansa seurassa istui pienessä salissa kaminan luona ja että he olivat vilkkaassa keskustelussa. Adelheid kuuli Julietten nauravankin heleällä metalliäänellään, vaikka hän muuten aina oli niin totinen. Siinä oli kyllä. Neiti Adelheid astui tuon pienen ryhmän luo ja sanoi niin terävällä äänellä kuin hän ikinä voi:

"Neiti Marchand pitää herroille varmaankin esitelmää talonpoikain kurjasta elämästä?"

Molemmat herrat katsoivat häneen.

"Kuinka niin arvelette, neiti?" kysyi toinen.

"Sehän on neiti Marchandin mieliainetta", vastasi Adelheid väkinäisesti nauraen. "Minä luulen, että jos neiti Marchandille olisi mahdollista, hän panisi heidät kaikki moisioon elämään, mutta meidät heidän saunoihinsa."

"Ei, sitä en tekisi", vastasi kouluneiti rauhallisesti.

"Mitä sitten?"

"Ennen kaikkea en pilkkaisi köyhyyttä, vaan tuntisin sääliä."

"Se merkitsee -- me olemme raakalaisia, jotka emme tunne sääliä? Neiti Marchand yksin on helläsydämminen?"

"Sitä en tarkottanut -- niin ylimalkaista johtopäätöstä en tahtonut tehdä. -- -- -- Mitä minuun tulee, niin täytyy tunnustaa, että sääli kouristi sydäntäni, kun kävin kerran sellaisessa mökissä, jota te neiti von Heidegg nimitätte saunaksi. Se ei todellakaan ollut ihmisasunto, vaan musta pimeä kuoppa, johon tuskin panisin eläimiänikään. Ja jos tuon sanomattoman surullisen asunnon nähdessäni tunsin mielipahaa, niin en lue sitä itselleni häpeäksi enkä vääryydeksi."

Adelheidin rusottava poski kävi tulipunaiseksi, hän kiinnitti katseensa kuin terävät naskalit kouluneitiin.

"Tarkottiko tuo opetus erityisesti minua?" kysyi hän vihasta värisevin äänin.

"Ei, minä vain ilmoitin oman mielipiteeni inhimillisestä, myötätuntoisuudesta", vastasi Juliette yhä vielä rauhallisena.

Mutta juuri tuo rauhallisuus, joka antoi vastustajalle voimia torjumaan hänen syytöksiään, kiidytti neitosta niin, että hän ei voinut itseään hillitä.

"Neiti Marchand", virkkoi hän kiivaasti. "Toivoisin, etten tarvitsisi kuulla teidän parannussaarnojanne. Sen lisäksi pyytäisin teitä muistamaan asemaanne meillä, sillä ensiksi ei ole teillä mitään oikeutta puhutella minua tuolla tavalla ja toiseksi ei teidän paikkanne ole täällä herrojen joukossa, vaan tuolla -- soittokoneen ääressä!"

Syvä äänettömyys seurasi näitä sanoja. Ympärillä jäätiin seisomaan, sillä sanat olivat etäämmällekin kuuluneet. Juliette kalpeni, mutta jäi istumaan kuin huumaantuneena.

"Adelheid", kaikui samassa Herbert Heideggin ääni; nuori paroni ilmestyi äkkiä kuin maan alta sisaren luo ja laski kätensä hänen olalleen. "Adelheid, sinulla ei ole oikeutta puhua neiti Marchandille tuolla tavalla ja hänelle antaa määräyksiä. Eikä neiti Marchand ole milloinkaan loukannut meidän talon tapoja, sillä hän on aivan yhtä oikeutettu olemaan tässä seurassa kuin sinäkin. Hän voi siis istua missä tahtoo ja soittaa, jos häntä haluttaa. -- -- -- Niin, sisareni, on asia", lisäsi hän, koittaen naurulla lieventää tapauksen ikävyyttä.

Herrat alkoivat puhua toisia asioita hämmentääkseen kiusallista mielialaa, etäämmällä olijat siirtyivät vilkkaasti kuiskaillen muualle. -- -- -- Mutta neiti Adelheid huomasi, että hän oli maltittomuudellaan käyttäytynyt tuhmasti, ett'ei häntä missään piirissä hyväksytty ja siten oli hän saanut kovan rangaistuksen -- hän katosi kuin tuuli pienestä salista.

"Saanko pyytää, neiti Marchand?" virkkoi Herbert tarjoten neidolle käsivarttaan, kun toiset herrat kohteliaasti nousivat ylös.

Juliette heräsi kuin unesta. Hän otti vastaan nuoren herran käsivarren. Hiljakseen hän tämän kanssa seurasi toisia kävelylle lähteneitä pareja.

"Olette loukkaantunut, neiti Marchand?" kysyi hän hiljaa.

"En, ainoastaan hämmästynyt!"

"Teillä on oikeus olla sekä vihainen että hämmästynyt. Minä pidän huolta siitä, että sisareni pyytää teiltä anteeksi. Yleisen häiriön vuoksi en ruvennut sitä heti vaatimaan."

"Minä en ensinkään toivo tuota anteeksi pyyntöä, herra paroni", vastasi Juliette ystävällisesti. "Minä en ole niin arkaluontoinen, että loukkaantuisin kokemattoman lapsen ajattelemattomista sanoista. Teidän puolustuksenne tuottaa minulle kyllin hyvitystä -- kiitän teitä!"

Herbert silmäili ihastunein, lämpimin katsein Julietten marmorin valkeita kasvoja.

"Kuinka hyvä te olette!"

"Hyvä? Minä en mahda olla kovinkaan hyvä, koska annan aihetta vihaan."

"Voi, tuota lapsellista vihaa!" virkkoi Herbert viitaten kädellään.

"Mutta tuolla lapsellisella vihallakin on aiheensa. Luulen tuntevani sen. Kuinka mielelläni tahtoisin tehdä selväksi sisarellenne, ettei hänellä tarvitse olla mitään syytä pelkoon minun puoleltani ja että olisin onnellinen jos voisin voittaa hänen luottamuksensa ja rakkautensa -- mutta tähän saakka en ole häntä voinut lähestyä. -- -- -- Nyt kuitenkin olemme jo kyllin puhuneet tästä asiasta."

"Minä tahdon pitää huolta siitä, ettei sisareni teitä vastaan, neiti Marchand, enää riko kohteliaisuuden vaatimuksia", virkkoi paroni kulmat rypyssä. "Ja nyt voimme todellakin puhua jostakin muusta. -- -- -- Minun tulee teitä kiittää jostakin asiasta, neiti Marchand."

"Minua?"

"Niin! Minun täytyy tunnustaa, että teidän mielipiteenne talonpoikiemme kurjuudesta on herättänyt minussa ajatuksia ja olen huomannut, että teidän katsantotapanne ei ole niin outo kuin se alussa tuntui. Minä luulen, että olomme ovat parannettavissa -- niin, nopeammin kuin meillä yleensä luullaan. Mutta pääasia olisi, että edes jotkut tekisivät alun ja toiset seuraisivat perässä."

Julietten suuri syvä katse kohtasi lämpimänä paronin kasvoja.

"Olen iloinen siitä tunnustuksesta, mutta mistä te sitten minua kiitätte?"

"Siitä, että saitte minut ajattelemaan. Viivyin kaksi vuotta Preussissa, opin tuntemaan sikäläisiä oloja, näin kyllä, että talonpoika siellä eli paljon paremmin kuin meillä, mutta luulin sen johtuvan ainoastaan Preussin talonpoikain korkeammasta sivistyksestä, Saksan kansan suuremmasta toimekkuudesta ja paremmasta luonteesta. Mutta nyt olen miettinyt teidän esittämiänne näkökohtia. Teidän mielestänne virolaisten velttous johtuu heidän pitkäaikaisesta raskaasta elämästään sekä täydellisen henkisen sivistyksen puutteesta. Jos näitä puutteita poistettaisiin, niin saattaisi toivoa, että talonpoikamme kehittyisivät toimekkaiksi, virkuiksi, ajatteleviksi. Te olette tässä asiassa varmaankin oikeassa."

Julietten täytyi tahtomattansa nauraa. Oliko tuo nyt niin vaikea ymmärtää. Ja hänenkö piti tuota tulla opettamaan noille korkeasti sivistyneille miehille, jotka tässä maan paikassa valtaa pitivät. Kyllä nämä herrat ymmärsivät oman säätynsä etua valvoa ja omaan elämäänsä parannuksia keksiä -- kaikki muu oli heille vierasta ja epäselvää.

Herbert näytti valinneen tuon niin sopimattoman puheaineen tanssipidoissa haihduttaakseen sitä tuskallista mielialaa, johon olivat joutuneet. Hän aikoi esittää neidolle taloudellisia tuumiaan aivan kuin olisi hänen rinnallaan kävellyt maamies, joka oli ylen innostunut asiaan.

Kun moisio hänen haltuunsa oli joutuva, piti hänen ennen kaikkea antaa talonpojille niin paljon huojennuksia, että päästyään varoihinsa voisivat rahassa maksaa veronsa ja vihdoin lunastaa talon omakseen. Vielä aikoi hän vähentää niin sanotuita apupäiviä taikka ehkä kokonaankin poistaa ne. Hän valitti sitä, ettei hänen isänsä omassa kunnassaan ollut vielä perustanut yhtään koulua. Mutta uusi asetus teki koulujen perustamisen kuntiin välttämättömäksi, sillä jokaisen kunnan, jossa oli enemmän kuin 300 asukasta piti omalla kustannuksellaan ylläpitää koulu ja pienempien kyläkuntien piti siinä asiassa liittyä yhteen. Aateliston piti sitäpaitse perustaa ja ylläpitää kaksi opettajaseminaaria kussakin kuvernementissa. Herbert aikoi tarkasti pitää huolta omasta koulustaan ja katsoa, että sinne otettaisiin kelvollisia opettajia. Hän aikoi myös herättää moision isäntien harrastusta korkeimpien kansakoulujen perustamiseen. Niitä oli saatava yksi joka pitäjään tai ainakin yksi parin kolmen pitäjän osalle.

Neiti Marchand katseli häntä lempein, iloisin silmin.

"Aijotteko todellakin niin tehdä, herra paroni?" hän kysyi.

"Aijon", vastasi Herbert. "Osaksi heräsi se ajatus minussa jo ulkomailla, sillä huomasin siellä, kuinka moni asia sujui koulunkäyneiden talonpoikain avulla helpommin ja yksinkertaisemmin kuin meidän velttojen 'luonnonihmisten' keskuudessa. Mutta ajatukseni on vakaantunut päätökseksi vasta nyt, kun teidän terävät mutta oikeat arvostelunne ovat minuun vaikuttaneet."

"Te olette hyvä ja lempeä, herra paroni", virkkoi kouluneiti ystävällisesti, "ja minä uskon varmasti, että ette tule katumaan kokeitanne siihen suuntaan. Ovathan köyhät ihmiset täällä jo myötätuntoisesta silmäyksestäkin kiitollisia."

"Tietysti", puhui nuori paroni edelleen, "heitän talossani kaikki vanhat talouskapineet aikaa myöten romuhuoneeseen. Ajanmukaiset työaseet -- koneet, koko maanviljelys on asetettava uudelle kannalle."

"Eikö teidän uudistustuumissanne vielä ole yhtä kohtaa?" kysyi Juliette lyhyen äänettömyyden jälkeen.

"Mitä ajattelette?"

"Ruumiinrangaistusta. Ettekö heitä sitäkin keskiaikaista kamalaa tapaa romukammioon?"

"Niin, neiti Marchand, sitäkin olen ajatellut", vastasi Herbert. "Uuden, kohta ilmestyvän asetuksen mukaan onkin moision omistajan oikeutta siinä kohden paljon rajoitettu; isännyysoikeutensa nimessä voi hän palvelijalleen, työläiselleen ja päiväläiselleen vastustamisesta, huolimattomasta työnteosta tai rauhanrikkomisesta rangaistukseksi määrätä vain 18 lyöntiä taikka panna hänet kahdeksi päiväksi vedelle leivälle. Tähän asti voi isäntä määrätä 50 lyöntiä ja enemmänkin. Minä aijon käyttää ruumiinrangaistusta ainoastaan poikkeustapauksissa."

"Te ette kuitenkaan aijo kokonaan poistaa ruumiinrangaistusta?" kysyi Juliette hämmästyneellä äänellä.

"Aikaa myöten, neiti Marchand! Ajatelkaa, että jos tuon rangaistuksen kokonaan poistaisin, ei minulla olisi mitään keinoja, jonka avulla voisin palvelijaini ja työväkeni keskuudessa ylläpitää järjestystä. Heidän joukossaan on paljon raakoja, kelvottomia ihmisiä."

"Mutta jäähän teille vankeusrangaistus ja rahasakko?"