Part 11

Tuon hyvän lieden luona on tehtaanväki koolla. Tulenvalon ääressä viettää tuo työtätekevä perhekunta pitkän yksitoikkoisen talvensa. Perheennainen, tytär, palvelustyttö, kaikki kehräävät -- milloin moisiolle, milloin itselleen. Lieden luona tai pärejalassa palaa päre toisensa perästä karreksi, lapset niitä yhtä mittaan hoitavat palamaan tai sytyttävät uuden -- se on heidän tehtävänsä, heidän osansa ylenpalttisessa työssä. Palvelustyttö, joka kehrää moisioon, koittaa tuskallisella huolella saada kuontalon ja värttinän välillä juoksevan langan yhä hienommaksi ja sileämmäksi, jottei siihen jäisi ainoatakaan nystyrää. Sillä jos ei lankavyyhti kule sormuksen tai renkaan läpi, saa rouvalta kunniansa kuulla. Äidin rukin vieressä kyyköttää Manu aapinen ja tikku kädessä ja harjoittaa aakkosia. Kun hän väsyy, alkaa Jyts, joka jo on päreensytyttäjänä. Miehetkin pitävät huolta tulesta; he kiskovat koko joukon päreitä varastoon, tekevät lehmänkytkyitä tai luutia. Heikko punertava tulenliekki valaisee perheenmiehen kuivettuneet, kovat, ryppyiset kasvot, luo nuorien punottaville poskille surullisen, unisen heijastuksen. Puhellaan, nauretaan, lauletaankin, kunnes väsymys kuin hiipivä tonttu lähestyy kaikkia, kova taistelu alkaa sen voittamiseksi.

Toisessa talossa on villankehruutalkoot. Kuusi tai kahdeksan nuorempaa ja vanhempaa tyttöä istuu pienessä lämpimässä huoneessa ja kehrää lankaa. Vilkas puhe, nauraminen ja laulu saavat unohtumaan työn ikävyyden. Joku poika on tullut heille seuraa pitämään -- se enentää hauskuutta. Mutta katsokoon emäntä, ettei talkooväki rupea nurisemaan huonoa kestitsemistä ja että isäntä on väkevämpääkin hankkinut. Kyllä on hyvä, kun tuon työn saa pois huolestaan, sillä moision isännän kanssa ei ole leikitteleminen -- omaan työhön on kyllin aikaa! Jos emäntä ei sitä itse ehdi tehdä, antaa hän sen toiselle -- köyhiä on kyllin, jotka tarvitsevat ansiota. -- -- --

Neiti Marchand oli aikoja huomannut kuinka kova, vaativa emäntä paronitar Heidegg oli. Kyllä tiesi kunniansa jokainen kylännainen, jonka työ ei täyttänyt hänen vaatimuksiaan ja nuo vaatimukset olivat suuret. Liinalangan tarkastuksessa käytti rouva sormuksen suuruista hopeista rengasta. Se jolla oli kolme värttinällistä pellavalankoja valmiina, tuli sen moisioon vyyhdelle panemaan ja lukemaan pasmat. Jos ei vyyhti renkaassa juossut liukkaasti edes takaisin, silloin oli lanka hiukan vahvempaa kuin määrätty oli -- oi sitä musertavaa silmäniskua, niitä häpäiseviä sanoja, jotka syyllinen silloin sai nähdä ja kuulla.

Ja kuinka tarkasti hän tutki kankaita, joita hänelle kevätpuoleen alettiin tuoda! Pieninkin kutomisen vika kiihdytti hänen vihaansa, jokaisesta työstä, johon hän ei ollut tyytyväinen, määräsi hän rangaistukseksi toisen pahemman työn; eikä antanut rikolliselle tavallista lahjaa, myssyvaatetta. Myssynnauhoja saivat häneltä vielä monet -- mutta villaisen myssyvaatteen sai vain harvoin joku, jonka kunnianhimo ja huolellisuus oli saanut aikaan oikean mestarityön.

Rouva von Heideggistä sanottiin, ettei hän milloinkaan nauranut palvelijain nähden eikä heidän puhuessaan. Vielä vähemmin näkivät kyläläiset hänen hymyilevän, väristen he tulivat ja kiirehtien lähtivät. -- -- --

Ja tuolle kristilliselle, jopa jumalisellekin naiselle ei milloinkaan tullut mieleen, että hän olisi ollut kiitollisuuden velassa heille, jotka täyttivät hänen arkkunsa aarteilla, joita hän ylpeänä emäntänä mielellään näytteli tuttavilleen. Hänellä oli eräässä sivuhuoneessa hinkalon suuruinen kirstu. Kun sen kansi avattiin loisti kuin lumihanki katsojaa vastaan. Arkku oli täynnä heleänvalkeaksi valaistua liinaa, jonka kauneus ja hienous sai asiantuntijat ihmettelystä huudahtamaan. Ei voitu ymmärtää, milloin hän tarvitsisi niin paljon liinavaatetta. Ja kankurit helskyttivät joka päivä uutta lisäksi.

Ei, paronitar ei kiittänyt noita halpoja työvoimia, joiden avulla hän ei tarvinnut tehtaita eikä rahakustannuksia. Hän oli kasvanut ja elänyt siinä luulossa, että nuo työvoimat, nuo maksuttomat koneet olivat häntä varten luodut, hänen mielivaltaansa annetut. -- -- Mitä maksoi heidän työnsä hänen myssykangaskappaleensa rinnalla, jonka hän antoi heille ikäänkuin kunniamerkiksi! --

Katsellessamme Viron kansan viimeksi kulunutta aikaa, on huvittavaa nähdä, kuinka etevästi aateli ymmärsi käyttää hyväkseen talonpojan "halpaa työvoimaa" ja sen ohella koitti suoda hänelle jonkinlaista "vapautta". Hän teki tämän niin perinpohjaisesti, ettei hänellä tähän päivään asti ole työvoimasta ollut puutetta, vaikka hän itseänsä kunnioittaa itsensäkieltävänä vapauttajana.

Pintapuolisesti katsellen, täytyy ihmetellä, kuinka helposti Viron aateli v. 1816 lahjoitti talonpojille vapauden. Hallitus tahtoi tehdä henkiorjuuden Virossa samanlaiseksi kuin Liivinmaalla; sitä varten piti asettaa komitea, joka oli toimeenpaneva moision maiden mittauksen. Mutta kustannuksia välttääkseen oli Viron aatelisto valmis uhraamaan omistusoikeutensa talonpoikiin itseensä nähden ja 1811 anoi se henkiorjuuden täydellistä lopettamista, joka toteutettiinkin lain kautta 1816. Mutta aatelismiesten uhraukset eivät mahtaneet olla liian suuret, kun niin herkästi niihin suostuivat. Vai vaikuttivatko heihin ehkä vapaamieliset, ihmisystävälliset aatteet? Viron aateliston joukossa saattoi kyllä olla hyväntahtoisia, lämminsydämmisiä miehiä, joihin lännestä tulleet, ihmisystävälliset aatteet olivat vaikuttaneet, mutta heitä oli kuitenkin verrattain vähän. Enemmistön puolelta, vapauden nimessä annettu lahja, tuotti kuitenkin oikeastaan antajalle hyötyä, mutta saajalle vahinkoa. Ja tämän aatelisto kyllä edeltäkäsin tiesi.

Hyödyn asemesta tuotti lahjoitettu vapaus Itämeren maakuntain talonpojille todellakin vahinkoa moneksi ajaksi. Tämän on moni aatelismies itsekin sen aikuisissa historiallisissa muistiinpanoissaan tunnustanut. Sillä kuinka voi ihminen käyttää vapauttaan, kun hänellä ei ole, mitä suuhun pistää? Aatelismies sanoi: Sinä olet vapaa, mutta jos tahdot elää, pitää sinun minua orjana palvella niinkuin ennenkin, sillä maa jossa elät on minun. Ja sinun pitää minua palvella vielä kovemmin kuin tähän asti, sillä nyt ei sinun työkuormaasi enää määrää verokirjan lauhkea laki, vaan nyt panen minä itse sulle "molemminpuolisen kontrahdin" nimessä verot, ja niihin on sinun ehdottomasti suostuminen, sillä mihin sinä pääset! Uusi asetus antaa sinulle kyllä paljon oikeuksia, joita sinulla ennen ei ollut, mutta me olemme pitäneet huolta, että sinä et saa käyttää niitä. Asetus, joka sinulle suo ne oikeudet, ottaa ne sinulta myös pois. Onhan meillä vielä kaikki isännyysoikeudet, ja sinun vapautesi on ainoastaan se, että me emme enää sinua uskalla myödä ilman maata niinkuin ennen. -- -- --

Oikeus talonpoikain myömiseen maan mukana oli todellakin vielä jäänyt moision herroille. Koska maalla ilman työorjuutta ei ollut melkein mitään arvoa, niin sai ostaja maan mukana lunastaa oikeuden työorjuuteen. Moision herrat, jotka olivat päässeet vapaiksi päärahan maksamisesta, jotka eivät enää olleet velvolliset katovuosina heitä elättämään eikä onnettomuuden sattuessa talonpoikia auttamaan, olivat oikeutetut jättämään talonpojat täydellisesti oman kohtalonsa varaan. He tiesivät, että talonpojat eivät voineet elää ilman maata, että heidän piti herroilta sitä vuokrata niillä ehdoilla, joita nämä heille määräsivät, ja etteivät moision omistajan pellot sentähden jääneet viljelemättä. Heidän ei siis enää tarvinnut pitää mitään huolta talonpojista, taikka heidän työkyvystään. Ennen oli heidän oma etunsa pakottanut heitä katsomaan, ettei talonpoika kuollut nälkään, sillä silloin olisi heidän pitänyt rahalla ostaa toisia työläisiä. Eräs Liivinmaan aatelismies, joka oli puolustanut henkiorjuutta, tunnusti suurimmalla tyytyväisyydellä: "Moision herra voi ilman suurempaa vahinkoa jättää jonkun talon taikka suuremman osan taloja ilman vuokralaisia, sillä hänellä on siksi varaa, että hän itse voi maitaan viljellä; mutta vuokratalonpoika ei voi talotta elää, hänellä ei ole varaa ylläpitää hevosia ja karjaa, hän on pakotettu elämään omalla pääomallaan ja joutuu vähässä ajassa kerjäläiseksi. Se pakottaa häntä henkensä elatukseksi vuokraamaan maata kovimmillakin ehdoilla ja usein ei hän voi täyttää yhteiskunnallisia velvollisuuksiaankaan."

Vapaanakin jäi talonpoika täydellisesti moision omistajan mielivallan alaiseksi, ja tämä käytti valtaansa väärin, jopa useinkin vielä entistä enemmän. Talonpoika sai kyllä vapauden, mutta ei mitään elämisen apuneuvoja, sillä kaikki maa ja sen mukana kaikki talonpojan tilan parantamisen keinot jäivät moision herroille. Talonpoika ei oikeastaan saanut vapautta, mutta vain sen nimen ja varjon. Henkiorjuus poistettiin vain nimellisesti. Mutta aatelin etuna oli se, ettei hänen nyt enää tarvinnut hävetä talonpoikain köyhyyttä eikä pelätä yleisön arvostelua. Nyt hän saattoi soimata veltoiksi ja laiskoiksi heitä, jotka eivät ymmärtäneet "vapauttaan" oikein käyttää.

Vapaus antoi talonpojalle oikeuden tehdä moision herran kanssa vapaaehtoisia kontrahteja. Mutta kun talonpojilla ei ollut mitään apuneuvoja, joiden nojalla olisivat herroilta voineet vaatia helpotuksia, olivat he siitä syystä jääneet herran armon alaisiksi. Talonpojan työ- ja maksukuorma oli jäänyt yhtä suureksi kuin ennen, vieläpä oli sitä nähtävästi kovennettukin. Entiset, vuonna 1805 valmistetut verokirjat eivät enää pitäneet paikkaansa, kun oli tehtävä vapaaehtoisia kontrahteja, ja moision herrojen oli helppo vaatia suurempia veroja, kun talonpoikain oli pakko niihin suostua.

Vapaus antoi talonpojalle oikeuden muuttaa toiseen moisioon. Mutta talonpojat huomasivat pian, että moision herrain vaatimukset olivat joka paikassa samanlaiset s.o liian suuret, sillä jokainen ajatteli omaa etuaan! Muualle muuttaminen ei tuottanut talonpojalle voittoa, vaan tappiota Hän jäi ennemmin entiseen paikkaansa ja maksoi enemmän veroa työllään ja maanviljelystuotteillaan, kuin alkoi etsiä toista isäntää Jos ei hän suostunut herran määräämiin ehtoihin, saattoi hän menettää tuon kurjan majansa, jossa hän oli syntynyt ja kasvanut, jonka maata hänen esi-isänsä suurella vaivalla olivat raivanneet ja viljelleet. Ja hänen olisi pitänyt vaimoineen lapsineen lähteä toista isäntää etsimään, joka olisi voinut panna hänelle vielä kovempia ehtoja. Näin pakottivat olot häntä tyytymään kaikkeen, mitä häneltä vaadittiin ja tekivät hänestä vielä kurjemman orjan, kuin hän henkiorjuuden aikana oli ollut. Tilastaan hän ei missään voinut valittaa, sillä kontrahti oli laillinen. Talonpojalla ei siis ollut mitään hyötyä asunnon valitsemisoikeudestaan.

Talonpoika oli vielä saanut oikeuden omistaa maata ja muuta kiinteätä omaisuutta, palvelus-, vuokra- ja kaikenlaisessa työssä tehdä vapaaehtoisia suostumuksia, muuttaa, niinkuin jokainen kansalainen, persoonansa ja omaisuutensa toiseen maanpaikkaan. Mutta talonpoika ei saanut asunto-oikeutta kaupungissa eikä siellä omistaa kiinteätä omaisuutta, ei saanut ruveta kaupunkilaisen palvelukseen, eikä vuokrata kaupungin tontteja! Sanalla sanoen: talonpojalla oli lupa ostaa maata vain Viron moision herralta, joka kuitenkaan sitä ei pienissä palstoissa tahtonut myödä, koska se ei ollut hänelle edullista. Moisiot, näet, olivat suurimmaksi osaksi kiinnitetyt lainauskassaan, ja moision omistaja, jos hän pienen osan maastaan olisi myönyt, olisi vain pienemmän summan saanut käyttää omaksi hyödykseen, kun suurin osa olisi mennyt lainauskassaan velan korvaukseksi. Niin oli siis talonpojilla oikeus tehdä vain sellaisia sopimuksia, jotka heitä kiinnittivät maanviljelystöihin ja työorjuuteen yksin Vironmaalla ja Viron moision herrain kanssa.

Mutta kun aatelismies valmisti virolaiselle vapauslain, keksi hän siihen vielä yhden rajoituksen.

Talonpoika, joka omavaltaisesti läksi Vironmaalta, joutui tuon lain nimessä kunnan puolesta sotamieheksi. Moision herrain eduksi oli lakiin pantava tämäkin musertava pykälä, sillä he arvasivat, että heidän suunnattomat vaatimuksensa pakottaisivat tuon kärsivällisen ja orjuuteen tottuneen virolaisen talonpojankin lähtemään kotimaastaan ja etsimään naapuri kuvernementissa toimeentuloaan, vaikkakin hänen rakkautensa savutupaansa ja kotikontuunsa oli liikuttava. Mutta tuokaan määräys ei vielä riittänyt. Sama rangaistus säädettiin myös niille talonpojille, jotka uskalsivat pyytää muuttokirjaa ruvetakseen palvelukseen toisessa kunnassa tai maakunnassa. Kunnassa, jonka kirjoissa he olivat, merkittiin heidät poissaoleviksi. Kunnan virkailijat nostivat sellaisten puolesta arvan ja nämä joutuivat sotamiehiksi, sillä asetuksessa sanottiin: "Kun arpa lankeaa sellaisen kunnanjäsenen osalle, joka kunnasta on poistunut (vaikkapa luvallakin), ja hän joutuu vieraassa kunnassa sellaisiin olosuhteisiin, joissa hän asetuksen mukaan olisi sotapalveluksesta vapaa, niin tulee hänen sittenkin lähteä sotamieheksi oman kuntansa puolesta!" Näin oli siis Viron talonpoika kiinnitetty omaan maakuntaansa, omaan kuntaansa ja omaan moision herraansa. Jos ei hän tahtonut seuraavassa sotaväen otossa joutua sotamieheksi, niin hänen piti jäädä siihen kuntaan, jossa oli kirjoissa, piti olla herrallansa "halpana työvoimana".

Näin teki vapaus köyhän talonpojan aikaa myöten entistä köyhemmäksi. Mutta Viron moisioiden rikkaus karttui vuosi vuodelta ja niiden myyntihinta oli muutamassa vuodessa suhteellisesti noussut ostohintaa monin verroin suuremmaksi. Kun talonpoikain luku ensimmäisinä vuosina vapauttamisen jälkeen nopeasti kasvoi, niin saivat moision herrat yhä lisää "halpaa työvoimaa", ja jota enemmän heitä oli, sitä halvemmaksi he kävivät.

10.

UUSI ASETUS TEKEILLÄ.

Viron talonpoika oli nauttinut vapautta neljäkymmentä vuotta, mutta hän oli köyhempi ja onnettomampi kuin henkiorjuuden aikana. Vapaus oli antanut hänelle oikeuden kiinteimistön omistamiseen, mutta ei ainoakaan perheenmies ollut niin paljon vaurastunut, että olisi voinut ostaa itselleen talon. Ja talonpojan hyväksi oli kuitenkin vapaus annettu. Mikä ihme sitten, että nykyinen työorja huutavassa hädässään alkoi odottaa uutta vapauttavaa lakia, samoin kuin henkiorja neljäkymmentä vuotta sitten vapautta. Hän odotti sitä niinkuin pitkän vahingoittavan poudan perästä odotetaan sadetta.

Tuo odotus kesti kauvan. Se perustui pelkkiin huhuihin. Ainoastaan epävarmoista suupuheista tiesi talonpoika, että jotakin oli tekeillä, jotakin tulossa. Varmoja tietoja hänellä ei milloinkaan ollut siitä, milloin saksat sääsivät lakia. Se tavallisesti pidettiin salassa tai ainakin puoleksi salassa. Ensiksi ei saksalaisen sääty-ylpeys sallinut keskustella talonpoikien kanssa yleisistä asioista, ja toiseksi koittivat he pitää salaisuutena talonpoikia koskevien uusien asetusten säätämisen. Sillä Viron aateli ei mitään pelännyt niin kovasti kuin talonpoikain rauhattomuutta. Ja nuo uudistukset herättivät usein levotonta kiihotusta, sillä niistä toivottiin enemmän kuin ne antoivat, ja siten pettyi kansa vapautumisen toivossa tuosta armottoman raskaasta ikeestä.

Ainoastaan syrjäteitä sai talonpoika kuulla, kuinka saksat maapäivillä päättivät asioista, jotka koskivat heidän toimeentuloaan. Opmannin suusta pääsi toisinaan huomaamatta joku merkillinen sana, kamaripalvelija tai palvelustyttö, joka hiukan ymmärsi saksaa, sai kuulla jonkun vajanaisen lauseen ja kertoi sen toisille; herra, joka itse talonpojalle jotakin ilmoitti, oli jo harvinainen otus.

Siitä oli jo kulunut kauvan aikaa, kun Viron talonpojat alkoivat kallistaa korviansa tuollaisille huhuille uudesta asetuksesta. Moni saattoi, samoin kuin Völlamäen Päärn, sanoa, että he olivat kuulleet noista asetuksista koko elinkautensa. Sillä jo seitsemän vuotta sen jälkeen kun vapauslaki lopullisesti ja täydellisesti oli voimaan astunut vuonna 1839 alettiin keskustella talonpojan tilan parantamisesta ja tuo uudistustyö kesti kokonaista seitsemäntoista vuotta. Valmiiksi saatujen asetusten julkaisemiseen kului sitten vielä kaksi vuotta. Tietysti oli asia ajottain talonpoikien mielistä aivan unohtunut, kun olivat kyllästyneet pitkään odotukseen taikka kun uudistustyö oli keskeytetty.

Kyllä senaikuisilla maapäivillä olivat mielet kiihtyneet! Pakko parannusten toimeen panemiseen oli suuri. Taloudellisen ja henkisen tilansa rappiolle joutuessa oli talonpoika aivan perikatonsa partaalla ja tämä tila uhkasi häviötä itse moision isännälle, jonka työ- ja maksuvoima oli häviämässä. Hallitus taas, jolle talonpojan hätä ei ollut tuntematon ja joka siitä pelkäsi koituvan vahinkoa valtion tuloille, pakotti aatelia uhrausten tekemiseen. Mutta kuka sitten tahtoo mielihyvällä jotakin uhrata. Itämeren maakuntain aatelin itsekkäisyys ja omanvoitonpyyntö oli vuosisatojen kuluessa, jolloin se rajattomasti oli nauttinut henkiorjuuden tuottamia etuja, kasvanut niin suureksi, niin luonteeseen juurtunut, että aatelismies piti oikein rikoksena, jos häneltä vaadittiin joitakin uhrauksia talonpoikain hyväksi. Sentähden jokainen ehdotus, joka viittasi moision herran omistusoikeuden rajoittamiseen, herätti kiivasta vastustusta.

Viron aateliston kunniaksi täytyy tunnustaa, että sen joukossa kyllä eivät kaikki olleet jyrkästi vastustavalla kannalla. Maapäivillä esiintyi enimmästi kaksi, toisinaan kolmekin puoluetta, vanhoillinen, vapaamielinen ja keskipuolue. Vapaamieliset, jotka puolustivat uudistuksia, eivät tehneet sitä niin paljon hyväsydämmisyydestä, kuin siitä syystä, että heillä oli tarkempi taloudellinen ja valtiollinen huomiokyky, selvempi käsitys ja laajempi näkökanta. He tavallisesti sanoivat: "Näin eivät asiat kauvan voi olla, jota kauvemmin viivyttelemme, sitä vaikeammaksi käy työ, sillä tekemättä ei se voi jäädä." Mutta vanhoilliset eivät voineet nähdä omia, itsekkäitä lähimpiä etujaan pitemmälle. He eivät itselleen tunnustaneet: Mitä sinä tänään et anna, sen täytyy sinun kaksinkertaisesti huomenna maksaman.

Vapaamielinen puolue vaati ennen kaikkea talonpojan taloudellisen tilan parantamista. Henkiorjuuden lakkauttamisen jälkeen, jolloin moision isännän ei enää tarvinnut pitää huolta talonpojan elättämisestä, oli viimeksimainittu maan puolesta aivan osaton. Moision herra ajoi hänet tilaltaan pois, otti maan itselleen -- talonpoika sai mennä, minne tahtoi! Näin hävitettiin Virossa, niinkuin tiedetään, kokonaiset suuret kylät. Talonpojalla, joka eli alituisessa poishäätämisen pelossa, ei ollut halua pitää minkäänmoista huolta omasta maanviljelyksestään; hän katsoi vain hetken tarpeita ja imi voiman maasta. Jos siis tahdottiin parantaa hänen taloudellista tilaansa sekä hänen itsensä, että moision hyväksi, piti annettaman hänelle parempaa varmuutta pysyväisestä asuinpaikasta. Moision omistajan ja talonpojan välillä oli saatava aikaan pitempiaikaisia tai elinkautisia kontrahteja, taikka vielä paremmin oli moision herran määrättävä joku erityinen osa maastaan ainoastaan talonpojan käytettäväksi, eikä olisi hänellä oleva oikeutta sitä talolle takaisin ottaa.

Vapaamieliset tekivätkin tämän suuntaisia ehdotuksia, ja varsinkin viimeksimainittu tuli koko lainsäädännössä tärkeimmäksi kohdaksi. Mutta tämä herätti kiivasta vastustusta vanhoillisten puolelta. Heidän omaisuuteensa tahdottiin puuttua! Heiltä tahdottiin ottaa oikeudet, heidän perintöomaisuudellaan tehtäisiin mitä tahansa. He viittasivat talonpoikain vapautuslakiin, jossa selvin sanoin oli kaikki maa ehdottomasti heidän omaisuudekseen tunnustettu, -- niin, olivathan he talonpojille suoneet vapauden juuri sillä ehdolla, että nämä perheenmiehinä yhä edelleen pysyisivät paikoillaan! -- -- -- Pitkien, enimmästi kiivaiden keskustelujen jälkeen voittivat kuitenkin vihdoin vapaamieliset ja heidän sekä välttämättömät että luonnolliset parannusehdotuksensa saivat riittävää kannatusta, vaikk'ei kuitenkaan ilman melkoisia rajoituksia. Päätökseksi tuli, että kaikki maat, jotka 1846 olivat olleet talonpojilla viljeltävinä, piti heidän maikseen tunnustettaman, mutta kuudes osa siitä maasta jäädä moision herran vapaaehtoisen käytännön alaiseksi, jotta hän siinä voisi pitää asumassa talon palvelijoita.

Yhtä itsepäisesti tahtoivat vanhoilliset säilyttää "vapaan kontrahdin", joka vapauttamisen jälkeen oli käytäntöön otettu ja joka sitten moision isännille oli ollut niin edullinen, mutta talonpojille tuottanut tappiota. Vapaamielisille oli jo aikoja selvinnyt, että "vapaasta" verosopimuksesta ei ole puhettakaan siinä, jossa toinen on toisen taloudellisen ylivallan alainen. Tuo "vapaa kontrahti" juuri oli pääasiallisena syynä talonpoikain köyhtymiseen ja oltiinhan maapäivillä koossa juuri heidän tilansa parantamista varten. Huomattiin, että vanha verokirja paljon paremmin kuin nykyinen vapaaehtoinen sopimus oli suojellut talonpoikia moision isäntäin kiskomisilta. Sentähden piti myös uuteen lakiin lisätä pykäliä, joissa ainakin työveroon nähden veron suuruus oli arvioitava verotilan mukaan. Tämäkin ajanmukainen parannus tuli vihdoin päätökseksi.

Mutta hallituksen puolelta tehtiin aateliston ehdotuksiin vielä huomautuksia, parannuksia, täydennyksiä ja muutoksia enemmän kuin heidän mielestään oli tarpeellista. Voi niitä komiteoja, joissa tekeillä oleva laki vielä piti kypsytettämän! Aateli oli hallituksen käskystä saanut ehdotuksensa valmiiksi 1849. Mutta sitä ei siinä muodossa hyväksytty, vaan se annettiin eräälle komitealle täydennettäväksi ja korjattavaksi. Siinä oli sekä hallituksen että moision herrain valitsemia jäseniä ja se työskenteli Tallinnassa. Sitten tarkasti lakia Pietarissa eräs valtion komitea, johon myös kuului moision edustajia. Mutta kovemman tulen läpi kävi asetus vihdoin niinsanotussa Itämeren komiteassa Pietarissa, jossa sitä taas täydennettiin ja korjattiin ennenkun se saavutti hallituksen hyväksymisen. Vihdoin 5 p. kesäkuuta 1856 oli uusi Viron talonpoikain laki niin valmis, että se sai kaikkein korkeimman vahvistuksen.

Mutta sen jälkeen se ei vielä voimaan astunut. Se oli ensin käännettävä saksan ja viron kielille. Tämä työ toimitettiin seuraavana vuonna 1857. Voimaan piti lain astua Yrjönpäivänä 1858. --

Epäselvä huhu, että keisari jo aikoja sitten oli piirtänyt nimensä uuden asetuksen alle, kierteli jo laajalta talonpoikain keskuudessa, ennenkun se vielä oli tapahtunutkaan. "Veltolla" talonpojalla on hyvät korvat, kun huhutaan jotakin, josta hän toivoo apua hätäänsä. -- "Mutta", lisättiin epäluuloisesti -- "saksat pitävät asetusta meiltä salassa." Varmempia tietoja asetuksen olemassaolosta ja sen voimaan astumisesta saatiin vasta keväällä 1857. Siellä, täällä olivat moision herrat jo itsekin tunnustaneet, että asetus oli tulemassa, kun talonpojat olivat käyneet helpotuksia pyytämässä. Sen nämä usein tekivät saadakseen jotakin kuulla uudesta asetuksesta. Ja usein he siinä onnistuivatkin.

Juurun pitäjässä päästiin alituisesti asiasta tiedusteltua vihdoin perille, sillä Mahtran moision isännöitsijä Rosenberg oli talonpojille suoraan sanonut, että uusi asetus oli ennen pitkää tuleva. Mahtran perheenmiehet läksivät nimittäin keväällä 1857 moisioon pyytämään uusia kontrahteja. Hekin luulivat, että uusi asetus jo keisarin tahdosta piti olla voimassa, vaan että moision isännät eivät tahtoneet sitä julaista. Sentähden he vaativat uusiin kontrahteihin asetuksen mukaisia helpotuksia. Mutta opman selitti heille, ettei hän voinut tehdä uusia kontrahteja ennenkun uusi laki ilmaantuisi, jonka mukaan kontrahdit olivat tehtävät. Siihen asti piti kaikki olla entisellään sekä perheenmiesten työorjuus että maksut.

Tästä selityksestä päättivät Mahtran miehet, etteivät moision isännät enää koittaneet heiltä salata uutta asetusta. Mahtran perheenmiehiltä ja toisilta, jotka moisiosta olivat saaneet samanlaisia vastauksia, levisi ilosanoma kauvas yli pitäjän rajojen. Mutta sittenkin oli paljon epäilijöitä, jotka niinkuin Uudentuvan päiväläinen sanoivat: "Ei se tule, jota saksa ei tahdo." Paroni Heidegg esimerkiksi ei ollut perheenmiehilleen asiasta hiiskunut puoltakaan sanaa. Parille kysyjälle vastasi hän karkealla pilkallisella tavallaan: "Eikö teillä, laiskurit, nyt kyllä hyvä ole olla? Vai vielä toivotte suurempia huojennuksia. Sittenhän jo täitkin teidät söisivät!"