Part 10

"Kuule, isä", alkoi siellä nuori perheennainen puoleksi leikillään nuhdellen. "Onko se nyt miehen teko, että pakottaa omaa lastaan väkisin miehelle, jota hän ei kärsi mailla halmeilla! Onko sillä Miinan naittamisella niin suuri kiire? Onhan hän sinun ainoa lapsesi kotona! Kun hänen annat pois jäät aivan vierasten ihmisten kanssa taloasi hoitamaan. Etkö tunne ensinkään sydämmen rakkautta lastasi kohtaan?"

Mihkel katsoi hämmästyneen näköisenä maahan.

"Onkos hänellä rakkautta minua kohtaan?" virkkoi ukko masentuneella äänellä. "Jos hän olisi ajatellut isäänsä, ei hän salaa olisi piiloutunut. Hän tiesi hyvin, mitä etuja olisin saanut, jos Prits meille vävymieheksi olisi tullut."

"Minä tiedän, minä tiedän", vastasi Mari, "paroni on luvannut antaa paikan, mutta tahtoisitko sitten tuon vähäisen edun tähden myödä oman lapsesi? Tiedätkö, isä, Miinan sijassa olisin tehnyt aivan samalla tavalla ja pötkinyt pakoon!"

"Miksi et sitten nyt tuonut häntä kotiin?" kysyi Mihkel.

"Hän ei tullut! Hän ei tule ennen kotiin, kun isä ja äiti vakaasti lupaavat, etteivät pakota häntä Pritsille. Juuri sitä sanaa tulin tänne tuomaan."

"Hän ei tule kotiin?" kertoi Mihkel nyrpeänä ja kävi vihaisen näköiseksi. "Hänen pitää tulla tai muuten annan järjestyksen valvojan tuoda hänet väkisin! Sen hän ainakin pitäisi tietää!"

"No noh, no noh, isä! Kenen häpeä on, jos niin teet! Sittenhän kylän lapset osottavat sinulle sormea ja nauravat: 'Kas tuoss' on isä, joka tytärtä oikeuden kautta pakottaa miehelle!' -- -- --"

"Naurakoot", vihotteli Huntaugun ukko. "Kenen häpeä se on, ettei lapsi tahdo vanhemman sanaa kuulla! Pitääkö minun taipua lapsen mukaan, vai lapsi minun?"

Monen päivän tuska lapsen tähden oli kokonaan pehmittänyt äidin sydämmen. Hän oli täydellisesti Marin kanssa yhtä mieltä ja koitti rukouksilla taivuttaa ukkoa.

"Isä, taivu nyt tämä kerta!" virkkoi hän mielitellen. "Käske lapsen tulla kotiin, annamme hänen olla jonkun ajan rauhassa, ajatelkoon itse perinpohjin, tahtooko mennä Pritsille vai ei, annamme hänelle muutama kuukausi aikaa ja sitten kysymme uudestaan. Voihan niinkin olla, ettei Prits hänestä enää huolikaan. Hän oli tytölle hirmuisen vihainen, kun tästä lähti. Mutta jos hän Miinaa vielä uudestaan tahtoo, niin koittakoon sitten onneaan."

"Äiti on oikeassa", lisäsi Mari. "Paras on, että annatte hänelle aikaa ajatella asiaa. Mutta väkisin ei saa häntä pappilaan viedä! Hän juoksisi uudestaan pois ja sitten voisi käydä niin, ettette enää saisikaan häntä nähdä -- -- -- Jos tietäisitte, minkä näköinen hän oli, kun aamulla saapui meille väsyneenä pitkästä matkasta ja kasvot itkemisestä ajettuneet? En tahtonut häntä tuntea. Oli kuin haudasta noussut. Katsoi minuun kuin takaa-ajettu jänis, hetkeen aikaan ei saanut sanaa suustaan, vaan nyyhkytti kädet kaulallani -- -- -- Minä aloin häntä vähän nuhdella, että hän oli noin lapsellisen tempun tehnyt ja juossut pois vanhempien luota, mutta silloin hän huusi silmät tulta iskien: 'Väkisten en anna itseäni Pritsille, vaikka henkeni vietäisiin!' Ja sitten hän pyysi Peeteriä ja minua, että sallisimme hänen olla jonkun päivän luonamme ja sitten tulisimme vanhemmille hänestä puhumaan. Peeterin piti heti tulla teille sanomaan, että Miina on meillä, mutta minä tuumasin: 'Antaa heidän pari päivää itkeä tytärtään, kyllä he sitten herkemmin hänelle anteeksi antavat!'"

Huntaugun Mihkel oli todellakin ollut tyttärestään murheellinen, vaikk'ei hän sitä ollut tahtonut näyttää, mutta nyt kun hän tiesi, että Miina oli elossa ja terve, ei ollut helppo häntä lepyttää eikä taivuttaa anteeksiantoon. Äidin ja tyttären piti kauvan puhua hänen kanssaan, ja todistaa, että ainoastaan hyvällä eikä pahalla oli jotakin aikaansaatava; heidän piti rukoilla jopa kyyneleitäkin vuodattaa, ennenkun hän vähänkin alkoi taipua ja vihdoin hän nyrpeänä huudahti:

"No hyvä, tulkoon kotiin ja minä annan hänelle pari viikkoa miettimisen aikaa. Mutta jos Prits häntä vielä tahtoo ja paroni minulle pitää sanansa, niin ei auta enää mikään -- minä saatan hänet vaikka väkisin pappilaan. Jos hän kovin panee vastaan, niin tietäköön, että hänellä on aika selkäsauna odotettavana ja annan hänen saada kunnan oikeudessa[5] tai moision tallissa kaiken kansan nähden sellaisen opetuksen, ettei se ikänä lähde mielestä."

Naisten täytyi tyytyä tähänkin myöntymiseen. He toivoivat, että ehkä aika keksii neuvon. Olihan puhuttu uudesta asetuksestakin, jonka piti suoda talonpojalle kaikkea hyvää ja jonka kohta piti tulla. Kuka tiesi vaikka isä sitten saisi uuden paremman talon ilman Pritsinkin toimittamista. Mari alkoi sitäkin toivoa isälle selittää, ja Mihkel, joka tulevaa vävymiestään rakasti ainoastaan noiden tulojen tähden, joita hän tältä toivoi, rupesi todellakin hieman rauhottumaan.

Jo seuraavana päivänä tuli Miina takaisin kotiin. Hän oli varmaankin kaiket päivät ja yöt kotoa lähdettyään itkenyt, sillä hänen silmänsä olivat punaiset ja turvonneet ja koko hänen muotonsa kalpea kuin olisi hän tautivuoteesta noussut. Äiti otti hänet vastaan puoleksi salaten hellyyttään, sillä hän ei sitä tahtonut varsinkaan isälle näyttää, mutta Mihklin kulmat olivat kurtussa ja silloin tällöin pääsi joku pistosana hänen suustaan. Kun ei Miina puolta sanaakaan puhunut vastaan ja äitikin vältti vastustamista, joka ukkoa olisi voinut ärsyttää, niin oli suurempi riita vältetty. --

Koska jokainen tiesi Miinan takaisin tulleeksi odotti Mihkel, että Kubja-Prits ilmaantuisi Huntaugulle tai kutsuisi hänet itsensä Pärtlille. Mutta ei mitään kuulunut. Pritsin viha ja häpeä turhasta kosioretkestä, josta hän oli joutunut koko pitäjän pilkan alaiseksi, oli varmaankin niin suuri, ettei hän enää tahtonut olla missään tekemisissä Huntaugulaisten kanssa. Mihkel sai pian tietää, että hänen arvelunsa oli tosi.

Hän tapasi kerran sattumalta Pärtle-Jaanin kylän raitilla. Mies ei aikonut ensin tervehtiäkään. Mutta kun Huntaugun ukko sittenkin rupesi pakinoimaan hänen kanssaan, murisi Pärtle-Jaan läpi hammasten.

"On sekin miehen teko, kun suotta tahtoo toisen lapselle häpeää tuottaa."

"Niinkuin minä sitä olisin tahtonut!" koitti Mihkel selittää. "Tiesinkö minä, tytön pakoon lähtevän? Annoinhan Pritsille neuvon, että hänen piti ensin tehdä tytön kanssa asiansa selväksi ja sitten vasta tulla viinojen tuontiin! Mutta he olivat pari viikkoa sitä ennen riidassa, ja sitten tulee kosimaan!"

"Minkätähden sinä olet isä, muistathan, mitä minulle ja Pritsille lupasit meillä: 'tytön pitää totella minua, siitä saatte olla varmat!' -- -- -- Mokomaakin tottelemista! Juoksee pakoon ja kun takaisin tulee, niin sitten vain silitetään! Minä olisin lastani opettanut, että hän sen unissaankin olisi muistanut!"

"Ei se opetus hänelle vieläkään myöhäistä ole", puolusti itseään Huntaugun ukko. "Mutta minun mielestäni sellaisessa asiassa voi enemmän saada aikaan hyvällä kuin pahalla. Henkeähän en voi häneltä ottaa -- eikä se Pritsiäkään hyödyttäisi. Olen antanut tytölle miettimisen ja parannuksen aikaa, Jos ei Prits häntä tahdo jättää, niin tulkoon ja puhukoon hänen kanssaan; luulen että tyttö nyt olisi taipuvampi kuin ennen, kun vain poika ymmärtäväisesti tahtoo asian selittää."

"En luule, että minun poikani tulee itseään narriksi tekemään!" vastasi Pärtlen Jaan ylpeästi. "Niinkuin sellainen mies ei tyttöjä saisi! Hänellä niitä olisi vaikka joka sormelle! Huntaugun Miina voi odottaa Uudentuvan päiväläistä -- sekin on hänelle liian hyvä!" Näin hän sanoi ja käänsi Mihklille selkänsä.

Huntaugun isäntä ymmärsi kyllä isän suuttumuksen, ja arvasi myös millä mielialalla poika heitä kohtaan oli. Ei Mihkel myöskään ihmetellyt sitä, ettei Pritsiä enää Huntaugulla näkynyt. Kun hän pari viikkoa myöhemmin kirkolla tuli Mihkliä vastaan, käänsi tämä päätään ja astui, niinkuin isänsäkin kylän raitilla, tervehtämättä ohi. Pritskin nähtävästi kantoi vihaa juuri Miinan isää kohtaan.

Mihkel luuli, että Prits nyt oli heittänyt sikseen kosija-aikeensa. Ja epäilyttävää oli, olisiko Mihklillä asiain näin ollen moisiostakaan mitään toivomista, sillä kostaakseen tahtoi varmaankin kupias tehdä kaiken voitavansa, jotta paroni peruuttaisi lupauksensa. Huntaugun mieli oli tästä syystä kovin paha ja sen saivat tytär ja äiti kylläkin usein tuntea.

Mutta vaikka kyllä Miina kotona paljon sai kärsiä, täytti erinomainen rohkaseva tyytyväisyys kuitenkin hänen sydämmensä; hän alkoi toivoa, että vihdoinkin pääsisi vapaaksi vastenmielisestä kosiasta ja tuota toivoa seurasi toinen vielä parempi: Völlamäen Päärn saattaisi aikaa myöten häntä jälleen lähestyä. Miina nimittäin luotti niin täydellisesti Päärnun kykyyn ja miehekkyyteen, että luuli hänenkin vielä kerran saavan oman paikan, että hänelle moisiosta annettaisiin isän talo tai joku toinen maakohta, jossa hän voisi elää itsenäisenä miehenä. Olihan paroni hänelle sanonut, että jos hän mielensä parantaa eikä enää vastusta käskynhaltijoita, niin olisi hänellä toivoa päästä Völlamäen isännäksi. Vihdoin ehkä alkaisi Huntaugun ukkokin taipua ja ottaisi Päärnun kotivävyksi, kun hän olisi vankka, ahkera ja huolellinen työmies. -- -- --

Voi sitä riemua, joka nousi mökkisessä, kun Miina eräänä iltana pakonsa jälkeen sinne salaa ilmaantui! Tuo riemu ei näyttäytynyt sanoissa, vaan pojan ja äidin silmäyksissä. He katselivat niin kiitollisina ja niin liikutettuina nuorta tyttöä, että hänestä tuntui, kuin olisi hän tehnyt oikean suurtyön. Aluksi ei lausuttu sanaakaan. Äänettöminä he vain puristivat toistensa käsiä. Vihdoin lausui Päärn äänellä, jonka väkisin koitti saada, äreäksi:

"On vielä nuori tytärlaps, ja kuitenkin niin itsepintainen! Onko ihminen enää täysijärkinen: juoksee pois vanhempain majasta yön selkään ja katoaa kuin tuhka tuuleen! Etkö sinä ensinkään sitä ajatellut, kuinka monelle ihmiselle sellaisella tempulla teit murhetta! Minä luulen, etteivät he kukaan maanneet silmän täyttä sinä yönä samoin kuin emme mekään!"

"Niin, olisit vain kuullut, kuinka Päärn tilallaan ähki ja puhki -- oli kuin kipeä!" puhui vanha muori. "Ja tiedätköhän sitäkään, että hän sinua yhtenä yönä salaa kävi etsimässäkin?"

"Missä niin?" kysyi Miina punehtuen ja nauraen. "Mitä sitä nyt enää perustaa ja urkkii!" virkkoi nuori mies kädellään viitaten ja katsoi ikäänkuin ujostellen ja pahastuen nurkkaan. "Kävin kerran leikin vuoksi läpi metsän -- siinä kaikki. -- -- -- Pääasia on nyt, että elät ja olet terve."

"Missä te oikeastaan luulitte minun olevan?" tiedusteli Miina, jota keskustelu nähtävästi huvitti. "Kun sinä metsässä kävit, niin luulit ehkä minun riippuvan jossakin oksassa?"

Pojan puolesta vastasi äiti; että ensin eivät hämmästyksestä osanneet mitään ajatella; mutta sitten kun Miina jo pari kolme päivää oli poissa ollut eikä mistään löytynyt, silloin heille molemmille kerrassaan oli tullut mieleen: mihin muualle hän olisi voinut mennä kuin sisarensa luo! "Pane mieleen", oli Päärn puhunut äidille, "sieltä hän kerran vielä ilmestyy!" Ja tuo toivo oli antanut heille molemmille surun huojennusta.

Miina vietti Uudentuvan mökissä onnellisen hetken. Puhumatta Päärnun kanssa mitään tulevaisuudesta, tunsivat kuitenkin molemmat erinomaista kevennystä ja iloa sydämmessään: olihan pelottava vastustaja nyt voitettu! He luulivat niin paljon tuntevansa Pritsiä, ettei miehen ylpeys sallisi hänen enää ajatella tyttöä, joka hänelle oli tehnyt niin häpeällisen kepposen! Tuossa rohkaisevassa toivossa he toisistaan erosivat. -- -- --

Mutta suuresti he erehtyivät, kun luulivat tuntevansa Prits Valkmannin tahi hänen tunteensa Miinaa kohtaan. Sillä joku viikko myöhemmin tapahtui jotakin, joka osotti, ettei Prits tyttöä vielä ollut unohtanut. Siitä antoi hän Miinan isälle aivan odottamattoman merkin.

Huntaugun työpoika toi isännälle eräänä lauvantai-iltana moisiosta tiedon, että kupias odotti häntä sinä iltana kapakassa, että hänellä oli ukolle jotakin asiaa. Mihkelin silmät levisivät suuriksi tämän kuullessaan. Viiu katsoi tyttäreen ja tämä kalpeni. Mutta isäntä pisti heti paremmat turkit ylleen -- ulkona oli jo kauvan sitten ollut kova talvi -- ja läksi kapakkaan.

Kupias olikin jo siellä. Nauraen otti hän Huntaugun isännän vastaan. Hänen punottavasta näöstään saattoi huomata, että hän jo pikaristaan oli saanut hyvän tuulen. Hän oli nyt kokonaan lauhtunut mies. Kun hän oli Mihklille kättä antanut, niinkuin ei heidän välillään olisi ollut pienintäkään kaunaa, vei hän ukon viereiseen pienempään huoneeseen, johon kapakan isäntä tavallisesti laski vain paremmat ystävänsä ja moision käskynhaltijat.

He olivat siellä aivan kahdenkesken. Prits tilasi puoli tuoppia viinaa. -- -- -- Mihkelin ihmetteleminen yhä kasvoi. -- -- --

"Huntaugun ukko", alkoi Prits, lyöden Mihkliä olalle. "Kahden niin ymmärtäväisen miehen kuin me olemme, ei pitäisi toisiaan vastaan kaunaa kantaa. Muistatko?"

"Muistan kyllä", vastasi Mihkel, "mutta minunko puoleltani se alkoi!"

"Et sinäkään siihen aivan syytön ole -- olet vain vähän naisekas mies, mutta -- sovitaan pois entiset! On minussa itsessänikin syytä -- sen huomaan vasta nyt -- -- -- Tuossa käsi, Huntaugun ukko, sovitaan pois ja koitetaan vasta viisaampia olla."

Mihkel otti estelemättä vastaan liinatukkaisen pojan käden. Hänen kasvoilleen ilmestyi ihmettelyn rinnalle myös mielihyvän ilme. Hän oli ylpeä siitä, että leppyminen alkoi Pritsin puolelta ja vielä niin sydämmellisellä tavalla.

He joivat toistensa kanssa ja panivat piiput savuamaan. Prits käänsi sitten puheen toivottuun päämaaliinsa.

"Minä säälin tyttöä", virkkoi hän suoraan ja hänen keltaiset silmänsä katselivat pöydällä palavaa talikynttilän liekkiä. "Alan nyt vasta tuntea, että häntä säälin. Hyi, pahuus, että me niin tyhmästi ajoimme asiaamme!"

"Tyhmästi kyllä", vastasi Huntaugun ukko. "Sinun olisi pitänyt antaa aikaa, mielitellä tyttöä, ja sitten vasta lähestyä." -- -- --

"Niin vahingosta viisastuu! Mutta nyt, isäntä, käytän toista keinoa, jos vielä tahdot tyttäresi antaa minulle."

"Milloin minä häntä sinulta olen kieltänyt! Sanoinhan isällesikin, että tulkoon Prits ja koittakoon uudestaan!"

"Niin koitankin uudestaan!" huusi kupias kiiltävin silmin. "Enkä enää pahalla, en enää niin äkillisesti, vaan vähitellen ja hyvällä, -- aina hyvällä."

Ja nyt selitti hän tarkemmin aikeensa. Hän tahtoi antaa Miinalle aikaa keväisiin. Sillä välin koittaisi hän olla tytölle kohtelias, nöyrä, lähestyä häntä ystävällisesti ja mielitelien. Heidän piti useimmin toisiaan tavata joko Huntaugulla, Pärtlillä, tuttavien taloissa taikka moisiossa. Toisena joulupäivänä piti Pärtlillä olla vanhemman veljen häät. Älköön Mihkel koko perhekunnan kanssa jääkö sinne tulelta, -- kutsun hän lupasi pian heille toimittaa. Mutta yhtä asiaa hän ehdottomasti vaati: Mihkelin piti miehen sanalla luvata, ettei hän ketään muuta kosijaa Huntaugulle ota vastaan, kunnes asiat Pritsin ja Miinan välillä toisella tai toisella tavalla selviäisivät.

Tuon lupauksen antoi Mihkel tarkemmin asiaa ajattelematta.

"Sinun tulee myös pitää huolta siitä, että äiti on minun puolellani", vakuutti Prits vielä.

"Hän oli sinun puolellasi ja on vastakin oleva!" huudahti ukko varmalla äänellä.

Ja nyt juotiin ja poltettiin ja luvattiin ja vakuutettiin puoleen yöhön. Yhä uudestaan selitti yksipäinen kosija, että Miinasta hän ei voinut luopua, tyttö oli hänen sydämmeensä niin juurtunut, ettei hän yölläkään saanut lepoa eikä rauhaa. Lyöden nyrkkiä pöytään hän vakuutti, että ennen hän päänsä menettää, kuin luopuu tuosta naisesta. Ja eikös hän ollut mies, jonka piti kelvata joka tytölle? Mitä oli hän Miinalle tehnyt, että tämä häntä niin karttoi? Hän tahtoi häntä pitää armaana kuin kultamurua, täyttää kaikki hänen toiveensa, korottaa hänet emännän arvoon, hellitellä häntä kuin saksan lasta. -- -- -- Vihdoin joutui hän viinan vaikutuksesta niin tunteidensa valtaan, että itkuun purskahti.

Molemmat olivat aivan "dobra" miehet, kun vihdoin kapakasta erosivat. Prits saattoi ukkoa vielä kappaleen matkaa kylään päin ennenkun kääntyi takaisin moisioon. --

Kauhistuen huomasi Miina, että siitä illasta asti alkoivat Huntaugulla entiset tuulet puhaltaa. Isä ei häntä kyllä enää soimannut eikä hänelle kiukutellut kuin ennen, mutta kun vähänkin tilaisuutta sattui, antoi hän Miinan tietää, että hän tyttöön nähden vielä hautoi entisiä tuumiaan ja aikeitaan.

Alettiin jälleen seurustella Pärtlin perheen kanssa ja vielä ahkerammin kuin ennen; jopa ilmestyi Prits jälleen lauvantai- ja pyhäiltoina Huntaugulle; jopa kokoontui jälleen viinapulloja kaapin taakse nurkkaan. -- -- --

Prits ei nyt kohdellut Miinaa ylimielisesti. Hän oli tytölle hyvin ystävällinen, kohtelias, melkeinpä nöyrä, ei koskaan maininnut onnistumattomasta kosijaretkestään eikä Miinan pakenemisesta, ei puhunut omista aikeistaan ja koitti kaikessa osottaa suurinta varovaisuutta.

Niin mentiin sitten myös toisena joulupäivänä Pärtlille häihin. Miina oli -- sulhasen toivomuksesta -- väkinäisesti lupautunut morsiusneidoksi -- hänen sulhaspoikansa tietysti oli Prits. Siellä syötiin, juotiin, tanssittiin ja ystävyysliitto tehtiin yhä lujemmaksi. Pritsin ystävät pitivät myös huolta siitä, että Miina ja Prits tapasivat toisensa heidän luonaan. Näin olivat siis Pritsin aikeet oikealla tolalla ja hänellä oli hyvä toivo niiden onnistumisesta.

Mutta kun itsepäinen kosija alkoi itsekseen miettiä, kuinka hänen asiansa oli edistynyt, niin täytyi hänen puristaa kätensä nyrkkiin ja tunnustaa, että hänellä ei ollut paljon toivoa. Sitä tyttöä riivasi itse paholainen. Ei ainoatakaan lämpimämpää silmäystä ollut hän koko pitkänä aikana neidolta saanut. Kovuus ja tuimuus häntä kohtaan ei vahaakaan auttanut, mutta yhtä jäykästi vastusti hän Pritsin hellempää ja lämpimämpää lähestymistä. Ja Miinan puolelta huokui miestä vastaan niin kylmä, kolkko henki, että poika paran silmiin toisinaan nousi vihan kyyneleitä.

9.

HALPA TYÖVOIMA.

Jota kauvemmin neiti Marchand oli Virossa, sitä selvemmin alkoi hän huomata, kuinka alhaisella, alkuperäisellä kannalla koko talous kaikkine tarpeellisine työkaluineen moisiossa oli. Juliettella ei tässä asiassa ollut perinpohjaisia tietoja, ja hän saattoi ainoastaan pintapuolisesti sen käsittää, mutta toisinaan oli erotus ulkomaiden ja tämän maan välillä niin silmiin pistävä, että hänkin sen huomasi.

Kaikki työkalut ja maanviljelystarpeet olivat täällä aivan yhtä huonot kuin köyhimmillä, oppimattomilla talonpojilla vähäistä maakappaletta viljellessään. Niinpä olivat täällä aurat, äkeet, puima-aseet, maitotalouskalut j.n.e. kaikki puusta, kaikki huonoa, pelkkää kotityötä! Ei löytynyt nimeksikään tai ainakin harvoissa paikoissa maanviljelyskoneita, joita ulkomailla jo talonpojatkin käyttivät. Kaikki työ oli käsin tehtävä ilman sen ajan parempia apukeinoja. Ja näin oli laita toisissakin moisioissa, joita kouluneiti sattui näkemään herrasväen kanssa ajaessaan.

Kun hän siitä kerran oli puhunut paroni Herbertin kanssa, oli tämä olkapäitään kohottaen vastannut: "Niin, me olemme aikamme jälessä, mutta siihen ovat meidän olomme syynä: meillä on ollut liika paljon halpaa työvoimaa -- mitä meidän siis on tarvinnut hankkia kalliita koneita ja ulkomaisia työkaluja!"

Tuo "halpa työvoima" oli talonpoika. Se oli kone, joka ei rahaa maksanut, ei vaatinut korjauskustannuksia, eikä sen vanhenemista tarvinnut pelätä. Ei se ollut ainoastaan halpa työvoima, vaan täysin maksuton. Hän kynti, äesti, kylvi, niitti ja leikkasi; hän pui viljan, harjasi liinat, noukki perunat, keitti viinan, keritsi lampaat, kehräsi langat, kutoi kankaat, hoiti karjan, kuletti maanviljelystuotteet kaupaksi -- ja kaikesta tuosta hän ei saanut muuta kuin maatilkun, jota moision omistaja ei tarvinnut. Hän tyytyi työpäivään, joka kesällä kesti 17 tuntia ja ajottain, riihenpuintiaikana 48 tuntia. Hän maksoi vielä omista tuloistaan kymmenykset isännälleen -- vain siitä hyvästä, ettei tämä tuota vähää häneltä olisi pois ottanut. Oman ihonsa hän vaatetti tappuroilla -- palttinan ja villakankaan vei hän isännälle. -- -- --

Mitä sitten tarvitsi ostaa kalliita koneita ja työkaluja, kun oli kyllin saatavana niin hyviä tuloksia tuottavaa työvoimaa!

Neiti Marchand ei nähnyt, taikka näki harvoin -- kuinka "halpa työvoima", talonpoika vanhanaikaisilla työkaluilla ja uupuneella hevosellaan raatoi pellolla ja niityllä, kuinka kolmentoista vuotiaat kasvavat pojat hartiavoimillan nostivat auraa maan sisästä, kuinka alaikäiset tytöt ja raskaat vaimot polttavassa päivänpaisteessa hikosivat heinä- tai leikkuuvainiolla ja kuinka he selkä koukussa perunavaoissa ahkeroivat, kuinka tytöt ja pojat päivätyöstä kuollakseen väsyneinä, yöt läpi varstoja heiluttivat, kuinka päivätyöläiset tuiskussa ja tuulessa rahtia ajoivat kaupunkiin, kuinka karjapäivätytöt, iho polvia myöten jäässä, kurjissa tappurahameissaan kahlasivat lumihankien läpi moision ja kylän väliä. -- -- -- Ei neiti Marchand myöskään nähnyt, kuinka joka puolella, niin toisen kuin toisenkin kintereillä, kupiaan, voudin, aittamiehen ja opmanin keppi pani käymään noita maksuttomia koneita ja kiihotti heidän liikkeitään. -- -- -- Jos hän olisi kaiken tämän nähnyt, olisi hän pannut kädet ristiin ja vielä enemmän kysynyt, eikö tässä maassa tunneta siveysoppia, kristillistä lähimmäisen rakkautta!

Neiti Marchand tiesi vain sen, mitä sattui huomaamaan moisiossa ja sen ympäristössä. Nyt talvisaikaan näki hän vieläkin vähemmin. Siellä navetoissa askaroitsivat kohmettuneet karjatytöt lyhyissä tappurahameissaan lehmien ympärillä, syöttivät, juottivat ja lypsivät niitä, ja samaten tappuraisissa paksulankaisissa huonoissa vaatteissa miehet ja pojat ajoivat karjalle pehkuja, olkia ja heiniä. Naiset kylästä kantoivat moisioon pellavia, joita olivat loukuttaneet ja kaapineet, ja joita heidän vielä perillä piti puhtaiksi harjata Joku aika myöhemmin ilmestyi vielä joukko naisia päässä korkeat munanmuotoiset myssyt ja sepelpäisiä tyttöjä puettuina Vörun vaateparteen. Näille paronitar jakoi pellavia tappuroita ja villoja, joita he kelkoilla kotiin vetivät -- -- --

Jos neiti Marchand olisi voinut katsoa noihin karstaisiin savuisiin, olkikattoisiin hökkeleihin, olisi hän ihmetellyt, kuinka koko kylä oli muuttunut pieneksi tehtaaksi, kuinka kaikkein noiden vaimojen, tyttöjen ja lasten kädet liikkuivat nopeasti, täyttääkseen emäntänsä kirstut kaikellaisilla kalleilla kankailla. -- --

Talvinen päivä on lyhyt -- täytyy jatkaa sitä illasta ja yöstä, sillä emännän töitä on paljon. Kehrätä kahdeksan naulaa liinoja pellavalangoiksi, niin hienoiksi, että kelpaavat saksoille liinavaatteiksi -- se ei ole leikin tekoa! Taikka jos on villoja, niin raasi ne kahteen kertaan ja kehrää sitten langaksi, niin että sormia pakottaa. Eivätkä tappuratkaan itsestään tule langoiksi! Ja sen lisäksi on sinulla oma perhe ja perhekunta vaatetettavana!

Astumme tuollaiseen pieneen tehtaaseen, jollaiseksi talon tupa talven aikana on muuttunut. Kädensuuruisesta, nokisesta, hikisestä akkunasta ei puolipäivästä asti paista auringonvalo sisään. Surkea päretuli vain valaisee työntekijöitä silloin kun ei uuni lämpiä. Paksu ummehtunut ilma täyttää pienen huoneen; tarpeellisimmat huonekalut -- pöydät, rahit, seinään kiinnitetyt, olilla täytetyt makuusijat, joiden alla on rikkaläjiä, eivät näytä kovin hauskoilta. Nauloilla seinissä riippuu vanhoja, karheita vaatteita, ylempänä karstaiset orret, alla epätasainen, kuoppainen savilattia. Nurkassa suitsuaa suuri kiuvas, jonka päällä palvelijat toisinaan nukkuvat.

Mutta kuinka hyvä onkaan tuo suuri, vahva, mustunut uuni talven aikana, kun ulkona tuisku vinkuu, oven kohdalla kolkuttaa, ja uhkaa peittää koko mökin hangen alle, tai kun pakkanen panee aidan seipäät paukkumaan, ja jäätää oven ja akkunan tuumanpaksuisella härmällä.