Part 8

Hän nukkui ja näki unta, että hän ja mr. Skarlie tappelivat. Tuo oli suurilla, karvaisilla käsillään tarttunut hänen päähänsä, käsiinsä, hartioihinsa, tuo inhottava naama hampaattomat ikenet irvillään, tirkisti hymysuin hänen silmiinsä. Hän ei voinut torjua ilkiötä luotaan... nyt se oli taas hänen päässään kiinni kynsillään... Siinä samassa Magnhild huutaa huikahutti hänelle kerran, kohta toisenkin ja hän heräsi. Magnhild seisoi hänen vuoteensa ääressä. "Rönnaug!" -- "Niin, niin!" -- "Minä se olen -- Magnhild!" -- Rönnaug kohousi istualleen sängyssään vielä unen horroksissa. -- "Kyllä näen, -- sinä -- se olet sinä -- Ei todellako? sinäkö se oletkin, Magnhild? Tahdotko seurata mukanani?" -- "Tahdon!" Ja Magnhild heittäysi hänen ylitsensä ja hyrskähti itkuun -- millaiseen itkuun? Sellaiseen kuin lapsi, joka kauan oltuaan kauhuissaan löytää jälleen äitinsä -- "Herra Jumala, mitä on tapahtunut?" -- "Minä en voi sitä sanoa!" ja taaskin tuo pitkä, sydämen syvyydestä tyrskivä itku, ja niin irtausi hän hiljaa ja meni ja asettausi erikseen. -- "Mutta nyt sinä seuraat minua?" "Kyllä", kuului hän kuiskaavan ja sitten taas itkua. Ja Rönnaug ojensi käsivartensa, avasi sylinsä, mutta kun ei ketään siihen tullut, huippasi hän itse sängystä, ja otti ilonsa käytännön kannalta pukeutumalla huimaa vauhtia. Siinä eli iloa, voitonriemua sielussa.

Istuessaan siinä pukeutumispuuhissa sängyn laidalla tuli hän tarkemmin katselleeksi Magnhildia. Kesäyö oli valoisa, ja Magnhild oli kierittänyt ylös ikkunaverhon, avannut ikkunan ja seisoi siinä. Saattoi olla noin kolmen aika. Magnhild seisoi alushameessa, kaapu yllänsä, tuolilla oli kääry, siinä ehkä hänen pukunsa. Mitähän olikaan tapahtunut? -- Rönnaug meni toiseen huoneeseen pukeutumaan valmiiksi, ja kun Magnhild tuli perään, virui siellä levällään hänen uusi matkapukunsa, joka näin nyt näytettiin hänelle. Ei hän sanonut kiitosta, tuskin silmäilikään sitä, istui vain viereen ja itki uudelleen. Rönnaugin täytyi pukea hänet. Tätä tehdessään hän sipaisi: "Yrittikö tuo väkivaltaa?" -- "Ei, sitä hän ei ole koskaan tehnyt", sanoi Magnhild, "ne ovat muita asioita", ja itku valtasi taas hänet niin, että Rönnaug ei puhunut enempää vaan laittoi sekä hänet, että itsensä tuota pikaa valmiiksi. Hän riensi jälleen sisään herättämään amerikkalaista ystävätärtään, siitä alas saamaan majatalon väen valveille, hän tahtoi muka lähteä matkaan ennen tunnin kuluttua. Hän tapasi Magnhildin samassa asennossa, johon oli hänet jättänyt. "Ei, riipaise nyt itsesi ripeäksi! Ennen tunnin kuluttua on meidän täältä lähdettävä:" Magnhild jäi vieläkin istumaan, hän näytti tyhjentäneen kaikki voimansa siihen taisteluun ja päätökseen, johon hän vastikään oli päässyt. Rönnaug antoi hänen olla olojaan, olipa hänellä itselläänkin tarpeeksi tehtävää. Kaikki tavarat säälittiin kokoon ja lopuksi lapsi käärittiin matkavaippoihin sen heräämättä. Tunnin kuluessa olivat he kaikki aivan oikein kaluineen kaikkineen sulloutuneet sijoilleen hänen komeihin matkavaunuihinsa. Kaikki nukkui heidän ympärillään. Matka kulki valoisana huomenhetkenä kirkon sivutse. Aurinkoa ei vielä näkynyt, mutta itäinen taivas rusotti tunturien yläpuolelta, maisema lepäsi pimeiden varjojen peitossa, tunturien korkeimmat kupeet mitä syvimmän tummansinervän harsossa, virta, saamatta valon viiruakaan valaisemaan taisteluansa, viilsi uraansa niinkuin jono hurjia, rajupäisiä vieraita, jotka tunturilta tullen juuri tällä heräämisen hetkellä, syöksyivät alas kiihkosta kiehuen, riemusta riehuen ja nauraa hohottivat hurjaa menoansa ja onnistunutta aiettansa.

Ne luonnonvaikutelmat ja tunteet, joita tämmöinen matka muuten olisi voinut tuottaa Magnhildille -- virkistysretkenä monivuotisten kärsimysten jälkeen tai ensi peninkulmana uudella elon taipaleella lapsuusystävänsä uhkeissa vaunuissa -- -- ne haipuivat tyhjiin väsähtyneen turtumuksen tilaan. Olihan koko hänen elämänsä tähän päivään asti ollut vain monivuotista lepoa tottumusten siteissä, niin että yhden illan mielenliikutus oli tyhjentänyt hänen voimansa. Hän ei ikävöinyt mitään enemmin kuin sänkyä. Ja Rönnaug, joka mieli nähdä vastakohdan ihmeet kerrassaan toteutuneina, ei tahtonut ainoastaan päästä omiin vaunuihinsa, kaksi hevosta edessä (nousujen alkaessa tahtoi hän neljä hevosta valjaihin), -- vaan hän tahtoi myös nukkua jossakin sen majatalon vierasvuoteessa, jossa hän oli piikana palvellut. Ja niin he tekivätkin, ja kolmen tunnin unet siellä nukuttiin. Talon emäntä tunsi Rönnaugin; mutta kun tämä ei miellyttänyt Rönnaugia, ei heidän välillään syntynyt mitään juttelua.

Nukuttuaan he söivät ja maksoivat, ja sitten täytyi Rönnaugin omakätisesti kirjoittaa kyytikirjaan. Se oli kaikki julman hauskaa. Hän luki siinä viimeiseksi kirjoitettuna: kaksi henkeä, 1 hevonen, seuraava kyytiasema -- ja reunaan lisättynä:

"Meille linnut liversivät kvit-kvit! _Meill'_ asua aiotte kai, kvit-kvit?" "Emme aattele rahtuakaan, tra-raa, Vaan lemmimme toisiamme, tra-raa!"

"Mitä hassutusta tämä on?" Molemmat muut lähenivät; Betsy Rolandille se käännettiin.

Nyt muistivat he kaikki, että juuri silloin kun he ajoivat majatalon pihaan, he olivat nähneet herran ja rouvasihmisen ajavan vaunuissa sieltä ulos nopeasti heidän ohitsensa ylämaihin päin. Herra oli kääntynyt poispäin, ikäänkuin karttaakseen heidän katsettansa, naisella oli ollut harso kasvojen edessä.

He puhelivat vielä tästä vaunuissa istuessaan ja eteenpäin ajaessaan, sillä välin kuin kaikki talon väki oli kokoontunut. Matkustajamme älysivät, että runosäkeet eivät voineet olla muiden kuin kahden vastanaineen onnellisen sepittämät, -- ja niiden ajatusyhtymäin johdosta, joille ei mitään voi, tuli Magnhild ajatelleeksi niitä kahta nuortamiestä sahvianisaappaissa ja naista, jonka tukka oli niin omituisesti nutturalle pantu, jotka heidän häämatkansa illalla kohtasivat heitä lähimmässä majatalossa. Tästä tuli hän muistaneeksi omia häitänsä, siitä ajatelleeksi mitä kaikkea hän oli kokenut kaikkina näinä vuosina, kuinka perus-ohjetta vailla hänen elämänsä oli kulunut ja kului, katsoipa sitä taappäin tai eteenpäin.

Tästä oli kuitenkin valjennut ihmeellinen päivä, aurinko oli kohonnut tällä kohtaa niin korkeiden tunturien yläpuolelle. Laakso, vaikkakin ahdas, oli siinä asemassa, että aurinko täytti sen paisteellaan alhaalta asti. Virta soukkeni täällä, samalla kuin sen juopa kävi kivisemmäksi; se juoksi valkoisena vaahdosta, missä aaltojen telme kiehui, riensi ruohon vihreänä, missä telme tyyntyi, sinisenä, missä pengermän harju sitä varjosti, harmaana missä se savisesta pohjasta nosti liejua pinnalle. Ruoho alempana pörrötti karheina karvatyppäinä, ylempänä nostellen keskeltään suuria voikukkia, suurimpia mitä he vielä olivat nähneet.

Tunturit ylinnä kimalsivat. Tumma hongisto nousi; niiden povelta ja helmasta niin mehuisan rehevänä, että ken sitä oikein osasi katsella, hän ehdottomasti virkistyi siitä. Täällä likinnä tietä kasvoi lehtimetsää, sillä hongisto: oli siitä hakattu pois, mutta muuten se kyllä uutta alaa valloittaen tunkeusi jälleen esiin sankasta emämaastaan taempaa. Maantie oli pölytön. Metsän laidassa välkkyi tunturikukkasia ja niissä viimeiset kastehelmet siltä päivältä. Matkailijat seisauttivat ja poimivat kukkia, istuivat sitten ja huvittelivat lasta kukilla, sitoivat seppeliä, joilla sitä koristivat. Vähän ylempänä, missä virta vaipui syvemmä heidän allensa, niin ettei sen pauhina painanut kaikkia muita ääniä kuulumattomiin, livertelivät lintuparvet riemuissaan. Rastaat joko yksitellen tai parvittain hyppivät keikkuen puusta puuhun, niiden voimakas sävel virvotti mieltä; joku säikähtynyt metso pakeni väkevin siivin siuvaisten pois oksien välitse. Hevosten jäljissä juokseva koira säikähytti riekkoja lentoon; ne kirkuivat, lentää räpyttivät, lymysivät kanervikkoon, kirkuivat ja pelosta pyrähtivät uudelleen lentoon, mutta palasivat kiertäen kaartaen entisille asemilleen. Niillä oli varmaankin pesänsä täällä, missä koivuja kasvoi niin taajassa pienen kanervalaikan ympärillä.

"Oi, kuinka olen halunnut tälle matkalle! Ja Charles, joka laski mun sille!" -- Kyynelet kimalsivat Rönnaugin silmissä, mutta hän keskeytti puheensa suudeltuaan lastaan: "Ei mitään kyyneliä! Miksi?"

Ja hän lauloi:

"Shed no tear! Oh shed no tear! The flower will bloom another year. Weep no more! Weep no more! Young buds sleep in the roots with core."

Suomeksi:

Älä itke yhtään kyyneltä! Ens' vuonna kukkii kasvi taas Jo lakkaa kyynelöimästä! Nuoret silmikot uinuu juurissa.

"Tämä on meidän kesämatkamme, Magnhild! The summer-travels in Norway! Nyt eteenpäin!"

Mutta Magnhild kallistui alas ja kätki kasvot käsiinsä.

"Kyllä olosi kääntyy hyväksi, Magnhild! Charles pitää siitä huolta, hän on niin kiltti!"

Mutta juuri silloin hän kuuli Magnhildin nyyhkyttävän, ja niinpä hän pidättyi.

Se aurinkoinen päivä, jona he matkustivat, se raikas, tuoksuva tunturi-ilma, jota hengittivät, se riemastus joka kohtasi heitä metsästä, tämän kaiken johdosta elpyneet lapsuuden muistot kävivät Rönnaugille liian valtaviksi. Hän unohti Magnhildin ja lauloi jälleen. Sitte otti hän luokseen lapsen ja jutteli lenteillä mielin sille ja miss Ro landille. Hän hämmästyi, kun Magnhild kysyi häneltä "Rakastatko sinä miestäsi, Rönnaug?" -- "Josko häntä rakastan? No --! Kun mr. Charles Randon sanoi minulle 'Minä tahdon huolehtia Teidän kasvatustanne, Rönnaug, toivon, että tuotatte minulle iloa', -- no, niin tuotin hänelle iloa. Kun mr. Charles sanoi minulle: 'Rakas Rönnaugini, olen melkomäärin Teitä vanhempi; jos kuitenkin tahtoisitte ruveta minun vaimokseni, niin olen varma siitä, että tulisin onnelliseksi'; -- no, hyvä -- hän tuli onnelliseksi. Ja kun mr. Charles sanoo: 'armas Rönnaug, katso, että vaalit pikku Harryä, niin että tapaan teidät kaikki Liverpoolissa syyskuussa ja norjalaisen ystävättäresi myös mukana', -- niin tapaa hän meidät Liverpoolissa syyskuussa ja pikku Harryn terveenä -- ja norjalaisen ystävättäreni myös!" ja hän suuteli lasta ja sai sen nauramaan.

He vaihettivat hevosia majatalossa. Molemmat muut jäivät istumaan vaunuihin, mutta Rönnaug astui alas, osaksi nähdäkseen jälleen vanhoja tuttuja paikkoja, osaksi koska hän tahtoi itse kirjoittaa päiväkirjaan. "Se kuului asiaan", sanoi hän. Kohta perästä tuli hän hymysuin ulos päiväkirja kädessään. Saman osotteen alla, nimittäin: "kaksi henkilöä ensi kyytiasemalle" -- sattuvasti kuvaten näitä "kahta henkilöä" ja heidän suhdettansa todellisuuteen, etteivät edes olleet katsoneet ensi majatalon nimeä! -- oli kirjoitettuna seuraavasti:

"Silmut, marjat, koko kukka, koko kasvi lempeen yhtyy; kourillaan kun talvi ryhtyy oksiin -- kasvin perii hukka. Lemp' ei tunne keskimaata -- Elää täytyy sen tai laata!"

Rönnaug käänsi tämän englanniksi Betsy Rolandille, ja kaikki kolme koettivat, mikä norjan mikä englannin kielellä, selittää arvoitusta omalla tavallaan. Siinä olivat kaikki yhtä mieltä, että tässä oli epäilemättä kaksi rakastavaa matkailemassa, jopa varsin omituisissa olosuhteissa -- mutta missä? Olivatko vastanaineita vai ainoastaan rakastavia, olivatko pakoretkellä, vai kujeilivatko vain muuten piloillaan onnella kestetyn taistelun jälkeen, vai -- -- niin olihan siinä monta mahdollisuutta tarjona! Rönnaug tahtoi jäljentää säkeet, ja Magnhild tarjosi hänelle sitä varten lehden muistiinpanokirjastaan. Hänen ottaessaan tämän esiin, putosi siitä kirje, hän kummastui siitä itse. Vaan silloinpa hän muisti saaneensa sellaisen postissa noin tuntia sen jälkeen kuin hänen miehensä eilen illalla oli tullut kotiin. Otellessaan tämän kanssa oli hän toistaiseksi pistänyt kirjeen taskukirjaansa. Kun hän ei koskaan kirjeitä saanut, ei hän voinut ymmärtää keitä tämä saattoi olla. Nuo kaksi Amerikasta tullutta eivät havainneet ulkomaista postimerkkiä kirjeen kuoressa. Magnhild huomasi sen kohta. Hän avasi kuoren, siitä tuli esiin kirje hienosti kirjoitettu hienolle paperille, pitkä kirje. Siinä oli ylinnä München, ja alinna -- lukiko hän oikein? -- Hans Tande! Hän kääräisi kirjeen kokoon itsekään tietämättänsä samalla kuin hehkuva puna peitti hänen kasvonsa ja kaulansa. Molemmat muut eivät olleet mitään huomaavinaan, ja Rönnaug ryhtyi runosäkeitä kopioimaan.

He ajoivat reippaasti eteenpäin ja antoivat Magnhildin olla olojansa. Mutta tämä joutui yhä enemmän hämilleen, niin että hänelle itselleen kävi tuskalliseksi istua vaunuissa muiden kanssa. Hän pyysi nöyrästi saada astua maahan ja kävellä vähän matkaa. Rönnaug hymyili ja käski ajajan seisahduttaa -- tässä oli tasanko, jolla hevoset saattoivat levähtää sen ajan. Matkailijain maahan astuttua, Rönnaug talutti Magnhildia muutaman askelta taempana olevan pienen metsikön luo ja sanoi: "Kas niin, mene nyt tuonne ja lue kirjeesi!"

Magnhild päästyään metsään seisahtui. Hänen mielenliikutuksensa pakotti häntä siihen. Hän tähysti ympärilleen, ikäänkuin peläten täälläkin olevan ihmisiä läsnä. Aurinko välähti sieltä täältä kellastuneiden havuneulasten lomitse, luhistuneiden lahoin kantojen kylkiin, tummanvihreälle sammaleelle kivien päällä sekä niiden välissä kasvavalle kanervalle. Täällä vallitsi täysi hiljaisuus, loitompaa auringon valaisemalta metsän ranteelta kuului vain yksinäisen linnun viserrystä, lapsen lallatusta ja Rönnaugin naurua. Se soi niin heleästi puiden välistä.

Magnhild uskalsi jälleen vetää kirjeen esiin, hän kääri sen auki. Sen taitteet olivat menneet sekaisin. Hän levitti sen sileäksi eteensä, niinkuin vanhanpuolinen vaimo katselee arkussa kauan talletettua morsiuspukuansa. Yksinäinen säde osui siihen oksain lomitse ja vilhui siinä levotonna, milloin pyöreänä, milloin pitkulaisena. Säteen valokehässä näki hän sanan tai kaksi muita selvemmin: "Suuria toiveita -- ja petin" oli siinä -- suuria toiveita -- ja petin, hän luki sen ja vapisi. Ah, ah, ah! Uudestaan ja yhä uudestaan hän luki tuon ja korjasi niin rikkaan sadon odotusta, pelkoa, muistoja -- onnellisuuden ja taistelon muistoja -- -- hän ei malttanut istua, hän nousi seisaalle, mutta ainoastaan istuakseen jälleen ja koettaakseen. Pitkä, helakka naurahdus Rönnaugilta pujahti puitten välistä ikäänkuin sauva, johon Magnhild turvikseen tarttui. Hän sai rohkeutta hänen rohkeudestaan ja silmäili sinne tänne kirjeeseen, ei lukeakseen sitä, vaan nähdäkseen uskaltaisiko hän lukea. Mutta hän oli liian kiihtynyt voidakseen sovitella yhteen hajanaisia lauseen sirpaleita ajatelmiksi ja johtui itse tietämättänsä lukemaan kirjeen yhteen jaksoon. Hän ei tajunnut kaikkea mitä luki, mutta hänestä tuntui kuitenkin ikäänkuin yhdessä oltaisi, kättä puserreltaisi, kosketeltaisi. Hänen ympärillään humisi ja suhisi ikäänkuin soittoa, Tanden soittoa, hän oli jälleen lähellä tätä, sen tuoksun, sen silmäyksen, sen kainon vaiteliaisuuden piirissä, jossa hän Tanden luona oli maistanut maisen elämän ylhäisintä onnea. Timantti viilteli valorenkaita pianolle, soittelijan hieno käsi loihti leikiten "kukkasia nurmelle." Ollen kokonaan Tanden luona alkoi Magnhild hurmaantuneena lukea kirjettä uudestaan, käsitti enemmin, seisahtui, riemastui sanatonna, luki kyynelten valuessa. Hän pysähtyi tietämättänsä, ainoastaan koska hän ei nähnyt, alkoi uudestaan huomaamattansa, keskeytti, hyrskähti itkuun, luki, lopetti alottaakseen jälleen taas. Kolme, neljä, viisi kertaa toistamiseen. Hän ei voinut enempää! --

Mitä ajatuksia ja tunteita, joita hänessä ennen oli tuhannesti liikkunut, hän nyt ajatteli ja tunsikaan uudelleen, ja mitä ajatuksia ja tunteita, joita hän ei milloinkaan ollut aavistanut!

Ensimmäinen eheä vaikutus, minkä hän sai kootuksi puolikosteassa metsän katveessa, jossa hän istui piillen, oli ikäänkuin kimppu väräjäviä säteitä. Se oli se aavistus jonka hän sai -- se ei ollut lausuttuna, ja kuitenkin se hengitti joka riviltä (tuhat kertaa suloisempana näin!), se aavistus, niin se varmuus, että hän, juuri _hän_ oli rakastanut häntä! ja tätä lähinnä se täysi tieto, mikä Tandella samaan aikaan oli ollut hänen, Magnhildin rakkaudesta -- kauan, kauan, ennenkuin hän itse oli sen tajunnut! -- ja johon hän, Tande, ei sentään ollut kajonnut, eipä silmäykselläkään. -- Kuinka hienotunteinen, kuinka moitteelta säästävä hän oli ollutkaan! Ja mitä kaikkea hän sentään olikaan nähnyt hänessä, Magnhildissa! Oliko se totta, saattoiko se olla totta?

Oi, vähät siitä! Mutta saada tuntea pohjimmiten kaikkea, mitä Tande oli tuntenut, se oli Magnhildin surussa ikäänkuin aurinko, joka kostean ilman takaa vähitellen soluu utukerroksiin, luoden tuhansia, ennen aavistamattomia valovaikutelmia ylös ja alaspäin. Mikä virkoamisen tunne vuosikausien tyhjyyden, kaipuun, sureksinnan perästä!

Vasta myöhemmin pyrkivät ajatukset esiin yksitellen, eikä oikeastaan ennenkuin Rönnaug saapui. Se olikin niin vaikea lukea, tämä kirje, se tuntui paikotellen ikäänkuin käännökseltä vieraasta kielestä. -- Mutta nyt kirjeeseen! -- --

'Minä palajan etelästä. Luulin olevani kyllin voimakas. Ah! -- Sanomalehdet ovat kai kertoneet Teille, että olen sairas. Mutta ne eivät tiedä, mitä minä nyt tiedän.

Ensimmäinen, minkä teen tässä uudessa tietävyydessäni, on että kirjoitan Teille, rakas Magnhild.

Te kummastutte tietenkin tuskallisesti nähdessänne minun allekirjoitukseni. Minä herätin suuria toiveita -- ja petin, silloin kun ne piti täytettämän.

Tuhannesti olen sitten ajatellut, kuinka vastahakoiselta Teistä on täytynyt tuntua mennä pianon luo ja koetella laulua, jota me kolmisin olimme yhdessä opiskelleet, tai harjoitelmaa, jota me kahden olimme suoritelleet. Olisi tosiaankin ihme, jos voisitte siinä edistyä.

Tuhannesti olen myös itsekseni miettinyt, kirjoittaisinko Teille ja sanoisinko, mitä nyt viimeinkin sanon Teille että tämä on ollut elämäni syvin murhe.

Te vapautitte minut eräästä kerran rikkaasta, mutta sitten ala-arvoisesta suhteesta, ja tämä kaikki koitui minulle nousuksi. Viattomuuden itu sielussani oli jälleen saanut ilmaa. Tämän vapautuksen koko laajuutta en oivaltanut, niin kauan kuin olimme yhdessä. Ja kiitokseksi siitä mitä teitte minulle, olen hävittänyt Teidän elämäänne minkä vain olen voinut. Mutta olen myöskin ikävöinnyt saadakseni sanoa Teille mitä nyt uskon, nimittäin: meidän tarkoituksemme täällä maan päällä ei ole ainoastaan se, minkä itse tunnemme, ei ainoastaan se minkä uskomme olevan elämämme päätehtävän. Kun Te, itse siitä tietämättänne annoitte minulle puhtaamman, korkeamman suunnan, täytitte Tekin tarkoitusperän, rakas Magnhild. Se oli ehkä vähäinen, mutta olikin ehkä vain sadannes jostakin suuremmasta elintehtävästä, jota olette suorittanut paljon useampia kohtaan itse aavistamattanne sitä.

Magnhild, nyt voin minä sanoa sen joutumatta väärinkäsitetyksi ja samalla myös vahingoittamatta, sillä Te olette tullut puoliviidettä vuotta vanhemmaksi, ja minä lähden pois -- niin, nyt minä uskon Teille tulevan siitä apua, että saatte kuulla sen. Siis: sielunne viattomuus oli ihmeellisen kohtalonne kautta kasvanut siveellisyydeksi, joka Teissä ilmeni voimana, suurempana kuin kenessäkään muussa, jota olen tuntenut. Se oli sitä ihanampi, kun se ei itse tietänyt ilmauksistaan. Se hengähti kaiken, ujostelevan tottumattomuutenne jok'ainoasta liikkeestä. Se tuli minun huomattaviini ei ainoastaan Teidän punastuksessanne, Magnhild, ei, vaan myöskin äänenne soinnussa, sekä siinä välittömässä suhteessa, johon asetuitte jokaista kohtaan, jolle puhuitte, tai jota vain silmäsitte tai tervehditte. Se ihminen Teidän lähellänne, joka ei ollut puhdas, esiintyi inhottavana. Te opetitte langenneellekin, mikä kauneus siveellisyydellä on.

Teillä on täysi oikeus iloita siitä, mitä tässä sanon Teille. Niin soisinpa, että se vielä enemmän kuin ainoastaan ilahuttaisi Teitä. Ei ole hyvä murehtia hukkaan mennyttä elämäntarkoitusta, Magnhild, ja Grongilta saamistani kirjeistä saatan ymmärtää, että Te nyt teette niin. Ken ei saavuta ensimmäistä tai suurinta, mitä mielisi saavuttaa, ei silti saa heti vaipua alakuloiseen toimettomuuteen, sillä täten hän ehkäisee sen tuhatlehtisen päämäärän, mikä elämänpuulla on. -- Ehkä itse pettymyksenkin täytyi olla siinä mukana?'

* * * * *

(Viisi päivää myöhemmin.)

'Magnhild, minä en puhu näin puolustellakseni itseäni. Joka kerta kuin aattelen Teidän lauluanne, tiedän mitä olen ehkäissyt edistymästä. Siinä oli puhtaus jota ei intohimo ollut koskettanut, sentähden se puhdistavasti värähti läpi sieluni. Siitä tuoksui hyviä muistoja, jotka palauttivat mieleeni lapsuuden ajat, äitini, hyvät opettajani, ensimmäiset käsitykseni soittotaiteesta, ensimmäisen haluni saada tyydykettä rakkaudelleni tai kauneuden kaipuulleni. Myöskin elämän ensimmäiset heleät värit soluivat jälleen esiin, ne jotka tosin eivät vielä olleet räikeitä, mutta eivät myöskään lian tahrimia.

Ajattelen tätä laulua taiteellisesti kehitettynä, kauttaaltaan sielullista elämää säteilevänä -- mikä ilmestys! Ja tämän minä olen ehkäissyt.

Ostin yhdessä ollessamme muutamia isänne tekemiä solkia. En näyttänyt niitä kellekään. Silloisessa ympäristössäni ne olisivat herättäneet epäluuloja ja siten rauhattomuutta. Mutta näissä soljissa tajusin perinnäisiä taipumuksia, Magnhild -- suvun tehtäviä, joita Teidän luontaislahjanne jatkaisivat. Teidän isänne töissä ilmenee viaton mielikuvitus, kärsivällisyys, epätäydellisessä ikäänkuin huokaus vielä arvokkaampien, valloilleen vielä päästämättömäin voimien povesta.

Onko kaikki tämä nyt seisahtunut, sentähden että _Te_ olette seisahtunut, joka olette suvun viimeinen ja lapseton? Ei, en minä itseäni puolustele.'

* * * * *

(Minun on taas täytynyt jättää kirjeeni kesken useaksi päiväksi. Nyt täytyy yrittää jatkaa loppuun.)

'Älkää antako sen, minkä minä olen rikkonut Teitä ja siten valitettavasti myös useita muita vastaan sekä nykyaikana että tulevaisuudessa, kelvata Teille puolusteeksi olemaan sen takia tästä lähin enää mitään tekemättä! Voittehan, jos tahdotte, laskea valloilleen sen mitä Teissä piilee kykyjä, tavalla tai toisella. Ja tehkää nyt niin senkintähden että minä rukoilen sitä Teiltä! Te voitte keventää rikokseni taakan ajatukselleni nyt elämäni viimeisinä hetkinä.

Niin oloani helpottaakin tätä kirjottaessani. Se lempeys, jolla Te vielä kaikesta huolimatta ajattelette minua (minä tunnen sen!) lähettää minulle sanoman.

Teidän tulee, minkä suinkin voitte, pelastaa elämäni työ, myöskin siinä missä se jäi keskeneräiseksi, kuten se on aljettu. Teidän tulee se rakentaa ja parantaa päiseksi, Magnhild!

Tunnette kai kuitenkin tämän rukouksen samalla lohdutukseksi?'

* * * * *

(En päässyt pitemmälle, mutta tänään voin paremmin.) 'Jos tämä auttaa avaamaan Teille jälleen mailman, niin että astutte sisään ja käytte käsiksi siihen -- niin, jos kaikki se, minkä joko tykkänään laiminlöitte tai jätitte puolitiehen, voipi saada arvon olla renkaana tehtävässä ja täten tulla rakkaaksi -- silloin teette hyvää minulle, muistakaa se! Jääkää hyvästi!

Ah niin, jää _hyvästi!_ Minun on muita kirjeitä kyhättävä enkä jaksa paljon. _Jääkää hyvästi!_

_Hans Tande_.'

* * * * *

(Kahdeksan päivää myöhemmin.)

'Siirrän kirjeeseeni Teille seuraavan kohdan toisesta kirjeestä toiselle henkilölle:

Ei ole totta, että rakkaus on _kaikille_ kulkutienä elämään. Ehk'ei se ole sitä edes puolillekaan niistä, jotka saapuvat perille _tosi elämään_.