Part 7

Hänen kasvonsa olivat kehittyneet; silmät leimusivat entistään vielä lämpöisemmin; muutenkin täyteläs suu oli muodostunut vilkkaassa vaihtelussa ilmaisemaan iloa, hyvyyttä, tarmoa. Hänen muotonsa oli muhjennut, vartensa puhjennut upeammaksi, mutta hänen reippailta liikkeiltään ja loistavalta puvultaan ei tullut tuota havainneeksi. Hänen kämmenensä, jotka leveydellään muistuttivat kovan työn aikaa, sulkivat niin lämpimästi Magnhildin kädet väliinsä, ja kohta perästä istuivat he rinnatusten sylitysten, sill'aikaa kuin Rönnaug yhtä menoa jutteli neljän viiden viime vuoden ihmeellisistä vaiheista. Hän ei ollut tahtonut kirjoittaa, sillä eipä kukaan olisi häntä uskonut. Ja miks'ei hän ollut kirjoittanut, kuten oli luvannut, heti ylitultuansa, siihen oli aivan yksinkertaisesti syynä se, että hän jo yli kulkiessaan oli siirtynyt kolmannesta luokasta ensimmäiseen, ja syyn, mistä tämä oli aiheutunut, sen kaikki varmaan olisivat väärin käsittäneet.

Hän oli lähdettäissä Liverpoolista istunut ison matkalaivan etupartaalla. Silloin oli muuan herra tullut hänen luokseen ja lausunut huonolla norjan kielellä tuntevansa hänet, sillä niinkuin tyttö istui tuossa, samoin oli hän istunut hänen, herran kääsien takana, joku kuukausi ennen. Rönnaug muisti myöskin herran, ja he juttelivat sitten kahden kesken sen päivän ja useammankin. Sitten tuli herra jonkun rouvasihmisen kanssa. Seuraavana päivänä tuli hän taas saman rouvasihmisen kanssa ja kysyi Rönnaugilta haluaisiko tämä seurata heitä ylitse ensi luokan sijalla. Siinä aloittivat he sitten, rouvashenkilö ja Rönnaug englantilaisen keskustelun mainitun herran avulla. Siinä syntyi hupaisa kohtaus, paljon ihmisiä liittyi heihin lisää, ja leikki loppui siihen sopimukseen, että Rönnaug jäisi olemaan siellä ensi luokan matkustajain joukossa, hän ei todella itsekään tiennyt, kenen luona. Hän kylpi ja sai uudet vaatteet kiireestä kantapäihin, jossa puuhassa useita säätyläisnaisia oli auttamassa, ja sitten oli hän siellä heidän vieraanansa. Kaikki kohtelivat häntä ystävällisesti. Hän seurasi sitten ensinmainittua rouvashenkilöä höyrylaivalta maihin -- se oli tuon häntä ensinnä puhutelleen herran täti, -- ja sai pian tietää että saman herran kulungilla oli hän matkan suorittanut, ja sai sitten osakseen opetusta sekä mitä runsainta elatusta. Herran kulungilla he sitten myös tekivät yhdessä pitkiä matkoja. Kaksi vuotta oli hän nyt siitä asti ollut tämän miehen vaimona; hyvinkin vuoden, vanha lapsi oli hänellä mukanaan. Ja se lapsi pitää Magnhildin nähdä -- ei "huomenna", eikä myöskään "sitten", vaan nyt, _heti paikalla!_ Magnhild ei ollut pukeissa, no, saipa hän sitten kiirehtiä pukeutumaan, Rönnaug tulisi auttelemaan -- ja Magnhildin vastusteluista huolimatta seisoivat he molemmin hänen makuusuojassaan.

Magnhild oli paraiksi päässyt pukeutumisen puuhiin, kun Rönnaug kuljeksi ympäri huoneessa kysyen Magnhildilta vain yhtä asiaa, nimittäin, miksei Magnhild vielä ollut pukeissa, vaikka päivä jo oli niin pitkälle kulunut, mutta hän sai vain pitkäveteisen "noo'n" -- vastaukseksi. Rönnaug alkoi hyräillä, kulkiessaan ulommaisessa huoneessa. Vähän jälkeenpäin kuului hyräilystä sanojakin -- englantilaisia, joista Magnhild selvästi erotti sanan "disappointed." Magnhild osasi englannin kieltä, sillä kolmen viime talven aikana oli Skarlie lukenut sitä hänen kanssaan, hän osasi jo lukea ääneensä miehelleen erästä amerikkalaista viikkolehteä, jonka pitäminen siit'asti, kuin Skarlie oli siellä oleskellut, oli käynyt hänelle elämäntarpeeksi. Magnhild tiesi siis, että "disappointed" merkitsee "pettynyt." -- Toisinaan tapahtuu mielialassamme muutos sen johdosta että aurinko, joka äsken täytti koko huoneen, yht'äkkiä on poissa, ja ilma on harmaa, kolea sisällä samoin kuin ulkona. Näin Magnhild ehdottomasti tunsi epämääräistä pelkoa, ja aivan oikein: kun Rönnaug toistamiseen hyräillen kulki avoimen oven ohitse (tarkastellen seinäkuvia), heitti hän pikaisen sivukatseen sisälle Magnhildia kohti; ei se oikeastaan ollut epäystävällinen, ja kuitenkin se tuntui Magnhildista ikäänkuin nuolen ampumalta. Mitä ihmeen kummaa oli tapahtunut, tai oikeammin sanoen, mitä oli ilmi saatu? Sitä hänen oli mahdoton ymmärtää. Kun hän valmistuttuaan astui saliin, urkki hän ympärillensä kaikkialle. Mutta turhaan hän tähysteli nähdäkseen mitään sellaista, joka olisi ilmaissut jotakin hänen omasta mielestään salattavaa tai voinut herättää mielipahaa? Mitähän tuo lie ollut? Rönnaugin kasvojen sävy oli nyt aivan muuttunut -- ei, mitähän tuo nyt olikaan?

He menivät, molemmat ollen ääneti. Vielä kadullakin, missä varmaan oli monta muiston herättämis-aihetta, hän, joka äsken oli puhunut kolmea kieltä, osasi vaieta kaikilla kolmella. He kohtasivat kääseissä ajavan miehen, joka puhui kiivaasti nuoremmalle, seisauttamalleen miehelle. Molemmat tervehtivät Magnhildia, vanhempi väliäpitämättä, nuorempi voittoriemun loisto näppyisessä irvinaamassaan ja säkenöivissä silmissään -- vasta silloin Rönnaug heräsi. Vaikka koht'ikään viisi vuotta oli kulunut siitä kun hän kyyditsi sitä tuntematonta miestä, joka oli puhunut Magnhildin tarkoitusperästä, ja joka oli nähnyt hänet itsensä, Rönnaugin, suhteissa, joita tämä häpesi -- tunsi hän miehen heti. Rönnaug tarttui äkkiä Magnhildin käteen: "Do you know him? What is his name? Does he live here?" (Tunnetko hänet? Mikä on hänen nimensä? Asuuko hän täällä?) Hän ei muistanut kiireessään käyttää äidinkieltänsä. Magnhild vastasi ainoastaan viimeiseen kysymykseen: "Asuu, viime talvesta saakka." -- "What hänen nimensä on?" -- "Grong." -- "Have you puhunut hänen kanssaan?" -- "Enemmän hänen poikansa kanssa; se oli hän, joka seisoi tuolla." Rönnaug katsahti Grongin jälkeen, joka juuri ajoi kiivaasti -- voipa melkein sanoa vihaisesti, -- heidän ohitsensa.

He saapuivat toisen hotellin luo oikealla puolen, kysyttiin palvelusneidolta, eikö joku rouvashenkilö pienen lapsen kera ollut poikennut sinne. Heitä osotettiin toiseen kerrokseen. Siellä seisoi se herrasnainen, joka oli ollut Rönnaugin seurassa. Tämä kysyi häneltä englannin kielellä, missä lapsi oli, samalla kuin hän esitti miss Rolandia mrs. Skarlielle, jonka jälkeen kaikki kolme menivät lähinnä olevaan huoneeseen nukkuvan lapsen luo. "Todellakin, olemmeko saaneet kehdon!" huudahti Rönnaug englanniksi ja heittäysi polvilleen kehdon ääreen. Magnhild jäi seisomaan sen eteen vaikk'ei aivan lähelle sitä. Kaunis oli lapsi, mikäli hän saattoi nähdä. Rönnaug kallistautui lapsen yli, katsahtamatta ylös tai puhumatta mitään. Mutta Magnhild näki suuria kyyneliä vierivän hienolle vaipalle, joka oli levitetty kehdon päälle. Vaitiolo tuntui tuskalliselta.

Rönnaug nousi ja silmäisten syrjästä Magnhildia meni hän nopeasti tämän ohitse etumaiseen suojaan, jonne Magnhildin myös vihdoin täytyi seurata häntä. Silloin seisoi Rönnaug akkunan ääressä. Samassa seisahtuivat vaunut ulkopuolelle, Magnhild näki kolmen miehen vetävän niitä; ne olivat uudet kauniit matkavaunut, komeimmat mitä hän milloinkaan oli nähnyt. -- "Kenenkä nuo ovat?" -- "Minun!" vastasi Rönnaug.

Betsy Roland tuli sisään ja kysyi jotakin. Rönnaug seurasi häntä ulos. Heti perästä palattuaan sisään, astui hän suoraan Magnhildin luo, joka vielä istui katsellen vaunuja. Rönnaug kietoi toisen käsivartensa hänen kaulansa ympäri. "Will you go with me in this carriage through the country, Magnhild?" Jo koskettelusta oli Magnhild pelästynyt, hän tunsi Rönnaugin silmät, tunsi hänen hengityksensä, käsivarsi lepäsi hänen päällään kuin rautakanki, vaikkei se suinkaan pusertanut. "Tahdotko matkustaa mun kanssani läpi maakunnan in this -- näissä ajoneuvoissa, Magnhild?" kuuli hän vielä kerran kysyttävän vapisevalla äänellä. "Tahdon", kuiskasi Magnhild.

Rönnaug laski hänet, meni toisen akkunan luo eikä enää katsahtanut huoneen sisään. "Ovatko nuo vaunut Amerikasta?" -- "Lontoosta." -- "Mitäs niistä annoit?" -- "Charles bought it." [Charles osti ne] -- "Onko miehes mukanasi?" -- "Yes -- on!" -- ja Rönnaug lisäsi: -- "Not here; Constantinople, -- delivery of guns. -- September we are to meet -- Liverpool." [Ei täällä; vaan Konstantinopelissa -- kanuunain hankinta. Syyskuussa tapaamme Liverpoolissa.] Ja hän katsahti ylös Magnhildiin suurin silmin. Mitä hän sillä tarkoitti?

Magnhild tahtoi mennä. Rönnaug saattoi häntä portaita alas. He menivät molemmin pois vaunujen luo, joiden ympärillä seisoi paljon väkeä, väistyen samalla vähän sivummalle. Rönnaug osoitti miten mukavasti vaunut oli sisustettu ja pistäessään päätänsä niiden sisään hän kysyi: "Sinun huoneesi upstairs, are they to be let?" (yläkerrassa, ovatko vuokrattavana?). -- "Ei, semmoinen touhu tuottaa niin paljon vaivaa." Rönnaug lausahti pikaan "hyvää yötä" ja harppasi rappuja ylös tiehensä.

Magnhild ei ollut montakaan askelta astunut ennenkun hän tunsi, että hänen varmaan olisi pitänyt pyytää Rönnaugia asumaan ullakkohuoneissa. Olisiko hänen nyt käännyttävä takaisin? Johan nyt!

Tästä tuli yksi Magnhildin unettomia öitä. Rönnaug oli säikähdyttänyt häntä. Ja tuo matka? Sille hän ei ikipäivinä tahtonut lähteä.

X.

Minkä hän ensiksi näki, tullessaan aamulla kymmenen jälkeen ulos makuusuojastaan, oli taaskin Rönnaug, joka tullen lastauspaikalta juuri oli menossa hänen -- ei hänen, vaan papin luo, sen nuoren pastorin, joka asui Magnhildin luona entisessä satulasepän työpajassa. Rönnaug, hänkö papin luona? Vielä kello 11 hän oli siellä. Ja tullessaan ulos, pastorin, nuoren ujon miehen saattamana, pisti hän vain pikimmältään päänsä Magnhildin majaan, tervehti ja katosi taas pastorin seurassa.

Magnhild sai vielä enemmän ihmettelyn aihetta, kun hän päivemmällä näki Rönnaugin Grongin seurassa. Tämä pisti hänen vihakseen, vaikkei hän itsekään selvästi tiennyt miksi. Sitten seuraavana päivänä käväisi Rönnaug häntä katsomassa, mutta aivan pikipäinsä; juteltiin hiukan niistä näistä lastauspaikan asukkaista, joita Rönnaugia oli huvittanut tavata uudestaan, mutta ei matkasta sanaakaan. Kului useita päiviä, eikä asiasta mainittu -- oliko hän ehkä jättänyt sen sikseen!

Mutta sitte kuuli Magnhild samasta matkasta muilta: ensiksi merimiehen vaimolta, joka siivosi hänen huoneitaan, sitten siltä, jolta hän osti kalaa, vihdoin kaikilta. Mikä siis neuvoksi? Sillä lähteä mukaan hän ei millään ehdoin tahtonut.

Rönnaug kertoi hänelle lukevansa norjaa Grongin, samoin, jottei kiusaisi liiaksi yhtä kerrallaan, pastorin johdolla; hän sanoi myöskin kirjoittavansa "aineita", ja naurahti. Näin lyhyesti hän kosketteli henkilöitä, suhteita, kuvaten niiden luontoa ja laatua -- ja tuosta heti taas toisiin asioihin! Magnhildia ei kutsuttu tulemaan hotelliin. Rönnaug veti usein lastansa pienessä vankkurissa, jonka hän oli ostanut. Hän seisahteli silloin ja näytti lastaan kaikille ihmisille, joita kohtasi, mutta Magnhildille hän ei kertaakaan tullut lapsen kanssa.

Rönnaug herätti erinomaista huomiota lastauspaikalla. Satamissa tosin ei ole harvinaista tavata merkillisiä onnen ja olojen vaiheita. Mutta päättäen Rönnaugin antamista lahjoista, koko hänen esiintymisestään, täytyi hänen olla upporikas, samalla kun hän kuitenkin oli kunnollisin ja luontevin kaikista. Magnhild kuuli vain yhtenään häntä kiiteltävän; ainoastaan pastori tuli kerran sanoneeksi, että häntä varmaan haittasi se kärsivällisyyden puute, joka on onnenlapsen omituisuus.

Mutta mitähän Rönnaug kuulikaan Magnhildista? Sillä siitä ei kai ollut epäilemistäkään, että hän tiedusteli muilta sitä mitä hän ei kysynyt Magnhildilta itseltään. Niin hän tekikin, vaikka perin varovasti. Oli oikeastaan vain kaksi, joilta hän kyseli asiaa suoraan: toinen oli pastori, toinen Grong.

Pastori sanoi, että kaiken aikaa, minkä hän oli siellä ollut, ja se oli kohta kokonainen vuosi, ei hän ollut koskaan kuullut tai nähnyt muuta kuin hyvää. Skarlie oli enemmän epäilyttävä henkilö. Yksimielisen todistuksen mukaan oli hän sijoittunut tänne asumaan ainoastaan perinpohjin opastuakseen olosuhteihin ja sitten käyttääkseen niitä edukseen -- "tarvitsematta kilpailla kenenkään kanssa tai olla kenenkään valvonnan alaisena." Hän oli "ivailija ja kyynikko", vaikkei pastori voinut kieltää, että toisinaan oli hauskaa jutella tuon miehen kanssa. Pastori ei ollut koskaan kuullut muuta kuin että Skarlie suurella arvonannolla kohteli vaimoansa -- eli oikeammin kasvattitytärtänsä, sillä missään muissa suhteissa nuo kaksi tuskin olivat keskenään. Ja nuori ujo pastori näytti itse kovasti pelästyvän siitä että hänen täytyi tämmöistä puhua.

Grong sitävastoin sanoi, että Magnhild oli laiska, itserakas, vaativainen letukka. Se ei viitsinyt edes itse sitoa sukkanauhojansa, sen hän oli omin silmin nähnyt. Se käsitöiden opetus, minkä Magnhild kerran oli pannut alkuun, oli aikaa sitten jätetty erään kyttyräselkäisen Maria nimisen tytön ja erään "pitkän Loviisan" toimeksi. Magnhild opetti noille silloin tällöin jotakin uutta, mutta ei sekään ollut hänen ansiotansa, vaan hänen miehensä, joka matkoillaan älysi ja otti onkeensa yhtä ja toista hyvää ja sitte taivutti vaimonsa panemaan ne käytäntöön kotosalla. Skarlie oli ylipäänsä aimo toimekas mies, joka oli virittänyt elämää koko tähän tylsään, tietämättömään seutuun, ehkä vähinsä myös peijannut niitä näitä -- mutta täytyyhän sitä maksaa oppirahojakin.

Entäs tuo Magnhildille aiottu päämäärä? Pyh! Grong oli aikoja sitten heittänyt menemään kaikki mokomat lorut. Hän oli kolme vuotta sitte Norrlannissa nähnyt vanhan äijän, joka lasna oli yksin pelastunut kokonaisesta pikku-pitäjästä; muut oli lumivyöry haudannut alleen. Mies oli aika lurjus; oli elänyt 66 vuoden vanhaksi tekemättä hituakaan, paitsi mitä vähän souteli, ja hän kuoli viime vuonna vaivaistalon hoitolaisena. Mikähän tuonkin päämäärä lienee ollut? Hyvin harvassa niitä on, joilla on jotakin tarkoitettu.

Grong oli siihen aikaan huonolla tuulella. Hän oli uskonut lahjakkaan poikansa määrätyksi johonkin, ainoastaan tämän vuoksi ukko eli -- ja silloinpa poika hulttio ei tehnyt muuta kuin että rakastui! Mutta Rönnaug, joka ei tietänyt mitään Grongin omasta kohtalosta, pelästyi pahasti hänen ankarasta tuomiostaan. Ei hän myöskään päässyt pohtimaan asiaa hänen kanssaan, sillä ukko julisti suoraan sydämmestään ikävystyneensä Magnhildiin.

Niinpä Rönnaug siis jälleen pyrki ja pääsikin itse Magnhildin pakinoille, mutta tapasi hänet niin umpimielisenä, että oli aivan mahdoton päästä häntä lähemmäs. Jos Rönnaug siis mieli pysyä aikeessaan, ei ollut muuta neuvoksi kuin yllättää hänet arvaamatta.

Siksipä hän eräänä päivänä niin väliäpitämättömällä äänellä kuin suinkin ilmoitti Magnhildille aikovansa ylihuomenna matkustaa. Magnhildin ei tarvitse ottaa mukaansa mitään enempää sälyjä, sillä jos he jossakin pysähtyisivät, sopisi heidän siellä ostaa mitä tarvitsisivat. Niin aikoi hän itse tehdä.

Tämä oli klo 9 vaiheilla edelläpuolisten, ja aina 12:teen asti Magnhild ponnisteli saadakseen kokoon sähkösanomaa miehellensä, joka juur'ikään oli ilmoittanut hänelle saapuneensa Bergeniin. Sähkösanoma sukeutui lopuksi tähän muotoon:

'Rönnaug, naimisissa rikkaan amerikkalaisen Charles Randon'in kanssa, New-York'ista, on täällä. Tahtoo saada minut mukaansa pitkälle matkalle.

_Magnhild_.'

Hänestä tuntui olonsa kuin kavaltajan, kun hän täsmälleen klo 12 pani tämän sähkösanoman menemään. Kavaltajan? Ketä vastaan? Oliko hän sitte velvollinen tilintekoon kellekään? -- Miten olikaan, pois hän lähti sinä iltapäivänä, jottei häntä tavattaisi kotona. Kun ehtoolla palasi kotiin, oli sillä välin saapunut sähkösanoma:

"Huomenna kotona höyrylaivalla. _Skarlie."_

Rönnaug haki Magnhildia klo 8 seuraavana aamuna; hän tahtoi yllättää häntä ihan valmiilla matkapuvulla, joka löytyi hotellissa. Mutta Magnhildin puolella oli ovi lukossa. Rönnaug kiersi toiselta puolen ja kurkisti sisään sänkykamariin ikkunasta, jossa kartiini oli vedetty ylös. Magnhild oli ulkosalla! Hän joka harvoin oli jalkeilla ennen kello 9.

Hyvä, mitäs muuta kuin sinne klo 9. Ovi lukossa! Klo 10 samoin; sitten sinne järjestään joka neljännestunnin kuluttua, mutta yhäti lukossa. Silloin alkoi Rönnaug epäillä. Ja klo 11 hän antoi runsaat juomarahat kahdelle poika naskalille, että nämä seisoisivat vartioimassa ja ilmoittaisivat hänelle kun näkisivät Magnhildin tulevan kotia.

Itse oli hän hotellissa odottamassa. Kello tuli 1, 2, 3 -- ei mitään tietoa. -- Hän tarkasti vartioitansa, nämä järjestyksessä. Kello tuli 4, 5; -- taas tarkastus. Tuli 6, -- silloin tuli toinen poika karkua juosten, ja Rönnaug hattu kädessä portaita alas poikaa kohti.

Hän tapasi Magnhildin keittiössä. Magnhild hommasi niin tulisella kiireellä, ettei Rönnaug saanut hänelle sanaa sanotuksi. Hän kierteli lakkaamatta keittiön, pihan, huoneitten väliä. Oli hän kellarissakin, oli hyvin kauan. Rönnaug odotti, mutta kun Magnhild ei koskaan päässyt lepoon, etsi hän hänet käsille syömäkammiosta. Kysyi siellä, eikö Magnhild voisi seurata häntä pikimmältään hotelliin. Ei ollut aikaa. Hän latoi par'aikaa voita lautaselle. "Kelle voita latelet?" -- "Aa --". Hänen kätensä, joka piteli lusikkaa värisi; sen Rönnaug huomasi. "Tuleeko Skarlie höyrylaivalla -- nyt?" Magnhild ei voinut kieltää; sillä olisihan se kohta nähty perättömäksi, ja sentähden hän sanoi: tulee. -- "Niinpä olet siis kutsunut häntä tulemaan?" Magnhild laski lusikan kädestään ja meni sisään. Rönnaug perään.

Ja nyt kävi selväksi, kuinka paljon hyvää, mehevää norjaa Rönnaug täll'aikaa oli oppinut, jos se ei ollutkaan aivan puhdasta tai virheetöntä. Hän kysyi ensin, tiesikö tämä sitä että Skarlie estäisi hänen matkansa. Ja kun Magnhild, sen sijaan että vastaisi, pujahti sänkykamariin, riensi Rönnaug perään, sanoen, että "tänään et kumminkaan pääse käsistäni."

Tämä "tänään" kertoi Magnhildille, että Rönnaug jo kauan oli pitänyt häntä mielessään. Jos akkuna, jonka ääressä Magnhild nyt seisoi, olisi ollut vähän väljempi, olisi hän varmaan hypännyt siitä ulos.

Mutta ennenkuin Rönnaug ehti ryhtyä mihinkään toden teolla, tapahtui jotakin. Kadulta kuului melua ja naurun rähinää ja sen seasta raivokas miehen ääni "Ja sinäkö tahdot kieltää minua ripille menemästä, sen ulkokullattu perkele?" Hiljaa -- ja siitä taas helakka naurun rämäys. Arvatenkin mies samalla joutui poliisin käsiin ja vietiin pois, poikien ja ämmäin äänet yhtyivät huutaen ja nauraen yleiseen hälinään, hiljeten hiljenemistään etääntyessään.

Ei kumpikaan kamarissa olijoista ollut poistunut paikaltaan. He olivat kumpikin katsahtaneet ulos ovesta salin ikkunoihin päin, mutta olivat myös kumpikin kääntyneet jälleen sisään, Magnhild puutarhaa kohti. Mutta Rönnaug oli tämän keskeytyksen johdosta muistanut ompelukone-Marttaa, joka aikanaan oli ollut lastauspaikan kauhuna ja riemuna. Tuskin oli siis meteli tauonnut, kun hän lausui: "Muistatko Masiina-Marttaa? Muistatko, että sanoin sulle jotakin miehestäsi ja hänestä? -- Olen nyt tiedustellut tarkemmin, ja tiedän enemmän. Mutta arvollesi alentavaa on elää saman katon alla Skarlien moisen miehen kanssa."

Magnhild pyörähti ympäri kalpeana, ylpeänä. "Se ei koske minuun." -- "Eikö se koske sinuun? Sinä istut hänen huoneissaan, syöt hänen ruokaansa, pidät hänen vaatteitaan ja nimeään -- eikö se koske sinuun?"

Mutta Magnhild sujahti hänen sivutsensa saliin suomatta hänelle sanaakaan vastineeksi. Hän jäi seisomaan yhden kadunpuoleisen ikkunan ääreen.

"Niin, ellet tunne tuosta häpeää, Magnhild, niin olet jo syvemmälle vaipunut kuin uskoinkaan."

Magnhild oli juuri nojannut päätänsä akkunapieleen. Nyt kohotti hän sitä senverran että saattoi katsahtaa Rönnaugiin ja hymyillä, sitten laski hän sen jälleen alas. Mutta tuo hymyily viritti punastuksen Rönnaugin poskille, sillä hän tunsi tuossa heidän yhdessä vietettyä nuoruuttaan verrattavan toisiinsa.

"Minä ymmärrän, mitä ajattelet" -- hänen äänensä värisi -- "enkä luullut sinua niin ilkeäksi, vaikka kyllä heti kohdatessamme huomasin erehtyneeni siinä että ikävöin sinua."

Mutta tämä oli kai hänen omastakin mielestään liian ankaraa, sillä hän pysähtyi. Eihän hänen aikeensa sitäpaitsi ollutkaan rikkoa välejänsä Magnhildin kanssa, päinvastoin! -- Ja niinpä hän suuttui Magnhildille, joka oli saattanut hänet niin pahasti unohtamaan itsensä! Eikö tuo ollut alusta asti toiminut niin? Kuinka lämpimästi hän olikaan tullut, ja kuinka kylmästi häntä oli kohdeltu! Ja näitä ajatellessaan hän alkoi puhua ääneensä.

"En tiennyt mitään ihanampaa maan päällä kuin saada näyttää sinulle lastani! Eihän minulla ollut ketään toista, jolle sitä näyttäisin. Mutta sinä et tahtonut edes nähdäkään sitä -- sillä et viitsinyt muuttaa vaatteitasi niin vähäisen asian vuoksi." Hän oli alkanut lempeästi, mutta ennenkun pääsi loppuun, värisi ääni ja hän tyrskähti itkuun.

Yht'äkkiä Magnhild kavahti pystyyn ja ohjasi askeleensa -- ensin keittiön ovelle, mutta siellähän juuri olikin Rönnaug, sitten sänkykamarin ovea kohti, mutta muisti ettei sinne auttaisi paeta, kääntyi siitä takaisin, kohtasi Rönnaugin, ei tiennyt minne mennä -- ja peräytyi entiseen asemaansa.

Mutta tätä ei Rönnaug itse asiassa nähnyt, sillä nyt hänen oma mielensä oli kiihkeästi kuohuksissa. "Sinulla ei ole ollenkaan sydäntä, Magnhild; hirveää on että täytyy sanoa se! Niin kauan olet antautunut loassa laahattavaksi, kunnes olet menettänyt kaiken tunteesi, -- niin oletkin vain! Kun minä pakotin sinua katsomaan lastani, et viitsinyt edes suudella sitä! Et edes kyykistynyt sen puoleen, et sanonut ainoata sanaa, et sanaakaan, et nähnyt kuinka kaunis se oli!" -- Puhe tukahtui jälleen itkuun. "Mutta se on ymmärrettävissä", jatkoi hän, "sillä eihän sinulla itsellä ole lasta ollut. Sitä en tullut ajatelleeksi -- sillä muuten olisin palannut _heti_ paikalla! -- Kuinka _minä_ petyin -- no, siitä olenkin Charlesille kirjoittanut!" -- Hän keskeytti itsensä puhuen uuteen, pontevampaan äänisävyyn: "Minä en tiedä, mitä sinä ajattelet. Tai on varmaankin kaikki sinussa kuollut! Kun sinulla on vara valita ihan vapaasti -- ja silloin valitset Skarlien! Mennä kirjeellä Skarlieta noutamaan!" -- Astellen kiivaasti edes ja takaisin hän jatkoi: "Ei, ei! Tämä on kuitenkin sama Magnhild, joka oli niin hieno ja puhdas, että pelasti minun!" Hän seisahtui ja katsoi Magnhildiin. "Mutta sitäpä en koskaan unohdakaan, _ja sinun on tultava minun kanssani, Magnhild_!" -- -- Ja äkkiä heltyen: "Eikö sinulla ole sanaakaan minulle? Etkö voi käsittää, että minä pidän sinusta? -- -- Etkö vähääkään välitä siitä, että olen tullut tänne sinua hakemaan aina Amerikasta?"

Hän ei tarkannut, että tuli lausuneeksi koko asiansa, hän seisoi vain ja odotti saadakseen nähdä Magnhildin heräävän ja kääntyvän häneen päin. Hän ei ollut kyllin likellä, nähdäkseen että kyyneliä jo putoili ikkunalaudalle. Hän näki vain ettei Magnhild liikahtanut, ei hievahtanut paikaltaan. Tästä hän sydäntyi, ja äkkinäisenä päätöksissään, kuten ainakin sydämen kuohuessa kyllyyttään, hän lähti pois. Magnhild näki hänen itkien kiirehtivän katua ylös katsahtamatta sisään.

Eikä Rönnaug hillinnyt itkuansa, eipä silloinkaan kun hän kallistui lapsensa yli suudellakseen sydänkäpyään. Hän otti sen kerta kerralta syliinsä, ikäänkuin oikein varmistuakseen elämänsä aarteesta.

Hän oli odottanut että Magnhild tulisi perästä. Kello tuli 8, ei tullut ketään Magnhildia; se tuli 9, ei vieläkään ketään; silloin hän heitti vaipan hartioilleen ja hiipi satulasepän talon ohitse. Mies lienee jo aikaa tullut. Siellä oli aivan hiljaa eikä ketään ikkunoissa. Rönnaug kääntyi takaisin kotia, ja riisuessaan maata pannakseen hän harkitsi, mitä nyt oli tehtävä, pitäisikö hänen todella lähteä paluumatkalle ilman Magnhildia, -- näin hän ajatteli vain silmänräpäyksen -- ei, hänen oli jäätävä ja anottava apua! Hänen tuli uskaltaa taisteluun, vaikkapa itse Skarlieta vastaan, apunansa pastori ja Grong ja muuta kunniallista kansaa. Hän arvosteli asiaa kenties hieman amerikkalaiseen tapaan, mutta varma hän oli.