Part 5

"Minä kysyisin, etkö tulisi meille syömään?" -- "Tervehdi ja kiitä, en voi ma sitä nyt." Lapsi seisoi hiljaa tuumiskellen, kunnes kysäisi: "Mikset voi sitä? Tuonko miehen takia et voi?" -- "Niin!" -- "Kuka hän on?" -- Magnhildin liikkui jo huulilla: "Se on minun --", mutta hän ei saanut sanaa sanotuksi, sen sijaan kääntyi hän toisaalle, salatakseen lapselta liikutustaan. Magda seisoi kauan ääneti, mutta vihdoin: "Miksi itket, Magnhild?" Tämä lausuttiin niin kauniisti; se soi kuin muistutellen koko siitä valoisasta maailmasta, joka nyt jälleen sulkeutui. Senjälkeen hän kuiskasi: "Älä kysele minulta enää, Magda pienoinen, vaan palaja kotiin tästä puutarhan portista, ja sano äidillesi etten minä enää voi tulla." Magda meni, katsahtaen vielä taakseen pari kertaa.

Magnhild poisti silmistään kaikki kyynelten jäljet ja lähti kaupungille ostoksille, sillä hänen ruokasäiliönsä oli melkein tyhjänä.

Kun hän kotiin tultuaan palasi salin kautta, istui Skarlie vielä tuolissaan, oli kaiketi hiukan nukahtanut; nyt hän haukotteli ja rupesi nysäänsä pistämään. -- "Olihan tuo herrasnainen tuollapuolen naimisissa, sanoit sa?" "Kyllä niin." -- "Onkos herra taiteilija myöskin nainut?" -- "En minä tiedä." -- "Minä näin heidän suutelevan toisiaan", sanoi Skarlie.

Magnhild kalpeni, sitten punastui. "Sitä en minä milloinkaan ole nähnyt!" -- "Ei, ei, he eivät kyllä uskoneet minunkaan sitä näkevän", sanoi hän ja sytytti piippuaan. Magnhild olisi saattanut lyödä häntä.

Magnhild meni keittiöön, mutta ei kuitenkaan voinut olla tulematta takaisin sisään. Skarlie virkoi: "Eipä ole kumma, että he suosivat sinua, sillä olethan siellä ollut asetettuna noin niinkuin esiliinan eli vartian virkaan." Magnhild tuli tuoden liinaa levitettäväksi pöydälle. Sen hän viskasi suoraan vasten miehensä nauravaa naamaa. Mutta Skarlie sieppasi sen lennosta kiinni ja nauroi vain rennommin, jopa niin että kyynelet helmeilivät silmistä, hän ei saanut hillittyä niitä.

Magnhild oli rientänyt takaisin keittiöön ja seisoi voin, juuston ja maidon edessä, joita hänen oli kannettava sisään, seisoi ja itki.

Ovi aukeni, Skarlie tuli liikaten. "Olen levittänyt pöydälle liinan", sanoi hän, olematta vieläkään vallan vapaa naurusta, "sillä se kai oli tuon tarkoitus?" -- ja nyt hän otti mitä oli esiin pantu, kappaleen toisensa perästä, ja kantoi sisään. Hän kysyi hyvänsävyisesti jotakin puuttuvaa, mitä lie ollut, ja sai myös vastauksen. Vähän jälkeenpäin nousi Magnhild itsekin ja asetti liedelle teevettä.

Puolta tuntia myöhemmin istuivat he molemmin vastatusten varhaisessa illallispöydässä. Nyt ei sanaakaan vastapäätä olevista. Skarlie kertoi työstänsä höyrylaivalla, mutta seisahtui samassa äkkiä, sillä Tande alkoi soittaa. Musiikkia tajuamaan oli hänellä herkkä aisti. Levotonna, melkeinpä vihaisena tuo soitto alkoi, mutta kuinka pian se kirkastuikaan! Ja se päättyi tuohon pikku sävelmään, joka aina siirsi Magnhildin takaisin hänen vanhempainsa kotiin, kaikkien veljesten ja sisarten valoisat rakkaat päähyet hänen ympärillään. Skarlie nautti oikein silminnähtävästi ja soiton loputtua hän ylisti sitä mitä hartaimmin. Silloin Magnhild kertoi laulavansa Tanden johdolla, tämän mielestä hänellä oli ääntä. Hän ei päässyt pitemmälle, kun soitto alkoi taas. Sen jälleen loputtua, sanoi Skarlie: "Tiedätkös mitä, Magnhild? Salli sinä sen miehen antaa sinulle kaiken opetuksen minkä voit häneltä saada, sillä hän on suuri taituri -- ja muun kanssa eihän sinun ole mitään tekemistä!" Skarlie oli erinomaisen hyvällä jäällä, vielä silloin kun hän matkasta väsyneenä astui satulasepän työpajan yläpuoliseen suojaan ruvetakseen makuulle.

Hän pisti piippuunsa tupakkaa ja otti englantilaisen kirjan ynnä kynttilän mukaansa.

Magnhild tuuletti perinpohjin huoneita ukon perään, avaten kaikki ikkunat. Hän käyskeli kauan edestakaisin pimeässä, ennenkun laskeutui levolle.

Ensi aamuna hän hiipi takatietä kouluun ja palasi samaa tietä kotia.

Siellä, koulussa oli valloillaan suuri ilo erään tiedon johdosta, jonka Skarlie vast'ikään oli tuonut heille, että koko joukko käsityön tuotteita, joille hän oli sitoutunut hankkimaan ostajia kaupungeissa, oli saatu myydyksi tavattoman edullisesti. Skarlie oli kyllä kertonut hänellekin saman asian aamupuoliskon kuluessa, mutta hän oli ollut niin omien ajatustensa vallassa, että tuskin oli sitä huomannut. Tuskin se aine oli lopussa, kun joku tytöistä (se oli sillä tunnilla, jolloin molempia sekä täysikasvuisia että lapsia oli yhdessä) alkoi ihmetellä Magnhildin ulkomuotoa, että se oli ihan toisenlainen kuin edellisinä päivinä. He kysyivät silloin, puuttuiko häneltä jotakin. Eikä hänellä myöskään ollut sitä pukua, s.o. rouva Bangin, joka somisti häntä niin suuresti. Etenkin kyhmyniska Maiju ja pitkä, suurisilmäinen Lotta olivat äänekkäimmät sekä ilossa että kummastuksessa. Magnhild ei tuntenut olevansa oikein hyvillä mielin heidän seurassaan ja lähti varhain. Heti kotiin tultuaan hän sai ilmoituksen merimiehen vaimolta, että Tande odotti. Lyhyt ottelu -- ja hän puki taas yllensä sen puvun, joka somisti häntä paraiten. Hänet otettiin vastaan samoin kuin eilen, toissapäivänä ja joka päivä, Tande tervehti keveästi kumartaen ja istuutuen pianon ääreen lyödä näpähytti alkusävelet. Hänen kartteliaisuudestaan erittäin tänä päivänä oli Magnhild hänelle niin kiitollinen, että hän, halutessaan palkita häntä siitä, ei löytänyt sopivaa keinoa millä sen tekisi.

Tultuaan portaista alas näki hän Skarlien ja rouva Bangin seisovan juttelemassa rouvan portilla. He nauroivat molemmin. Magnhild puikahti kenenkään näkemättä sisään ja tarkasti heitä pitemmälti.

Vilkasta eloa liikkui kumpaisenkin kasvoilla, siinä he kyllä olivat yhtäläiset, mutta siihen loppuikin kaikki yhtäläisyys, sillä niin rumalta Skarlie ei kumminkaan koskaan ollut näyttänyt kuin nyt rouva Bangin rinnalla. Kiiltonahkahattu, joka hänellä oli päässään, peitti päälliseksi vielä otsan, niin että koko kasvot saivat jotakin latistuneen näköistä, sillä otsa yksinään oli melkein kaiken muun kokoinen. Tässä silmänräpäyksessä vaivasi Magnhildia miehensä vastenmielisyys sormien perimpiin päihin asti.

Rouva Bang oli pelkkää vireyttä, hänen ympärillään vilkkui ja välkkyi, joko hän nakkeli päätään, niin että hiuskiharat aallehtivat, tai vaihtoi jalkaa seuraten myötä ylävarrellaan, tai torjui luotaan jonkun ajatuksen toisella kädellään tai kuvasi toisen elävällä kädenkäänteellä.

Ne nopeat, varmat silmäykset, joita he vaihtoivat keskenään, näyttivät katsojasta taistelun otteilta. Mies nauraen, viekkaana, vaimo leimahtaen taistelun halusta. Ottelu ei ottanut loppuakseen -- siitäkö että he ehkä mieltyivät toisiinsa? tai taisteluun vai aineeseenko? Ellei Tande olisi tullut alas, olisivat he töin tuskin eronneet ennen päivällistä. Mutta silloin vaihdettiin tervehdykset, Skarlie tuli ontuen ja yhä edelleen hymyillen, ja molemmat muut astuivat rouva Bangin luo, joka nauroi ääneensä.

"Saakelin rouva!" lausui Skarlie riemastuneena, "kylläpä hän osaa vääntää pään nurin miehenpuolelta!" Ja rapsien nysäänsä tyhjäksi lisäsi hän: "Ellei hän olisi niin kiltti, olisi hän saamarin riivattu -- se nainen näkee kaikki!" Magnhild seisoi ja odotti lisää. Mies katsahti pari kertaa häneen, sillä välin kun hän täytti nysäänsä nahkakukkarostaan; hän näytti jotenkin siltä, joka ajattelee: "Sanonko ma sen vai enkö?" Magnhild tunsi tuon katseen ja meni. Mutta ehkä juuri tämä liikunto päästi kiusottelun halun voitolle. "Rouva oli tosiaan nähnyt, että yöllä loisti valkeaa työpajan päällisestä huoneesta. Mä ajattelin, että hän myöskin kysyisi, josko -- --" Magnhild oli jo keittiössä.

Päivällisten aikana ajoivat vaunut esiin. Skarlie oli aikeissa matkustaa ylämaihin ostamaan lihaa työmiehilleen meren rannalla.

Hänen matkalle lähdettyään tuli rouva Bang juosten poikki kadun. Kävi kuten aina: ei hän vielä ehtinyt hymyillen seista salissa, ennenkuin kaikki pahat ajatukset, joita Magnhild oli mielessään hautonut hänestä, häpeissään hiipivät tiehensä ja hän sanatonna rukoillen anteeksi taipui sen kiivauden alle, jolla rouva Bang nyt painoi häntä rintaansa vasten, suuteli häntä ja hyväillen laski hänen päänsä vasten olkapäätään -- tällä kertaa sanaakaan sanomatta. Mutta Magnhild suli myötätuntoon jokaisesta käden hivelystä, kuten ennen syleilystä ja suutelusta. Kun rouva Bang päästi hänet, lähtivät kumpikin omalle taholleen, Magnhild taittaen muutamia kuihtuneita oksia jostain kukasta ikkunalla.

Silloin hän tunsi rouva Bangin lämpöisen hengityksen poskellaan ja kaulallaan. "Ystäväni", kuuluu hiljainen kuiskaus hänen korvaansa, "suloinen, puhdas ystäväiseni! Sinä talutat petoeläintä lapsenkäsin."

Magnhild värisi kuullessaan nämä sanat, tuntiessaan tämän lämpöisen hengitelmän, joka valeli ne ikäänkuin loihtimalla. Rouva Bang näki kyyneliä vierähtävän Magnhildin kädelle: "Älä murehdi!" kuiskasi hän. "Laulussa omistat loihtusormuksen, jota voit kierahuttaa, milloin haluat pois! -- Älä itke!" Ja hän käänsi hänet ympäri itseänsä kohti. "Ehtoopäivällä on kaunis ilma, ehtoopäivällä liitymme taas yhteen metsässä ja salissa ja laulamme yhdessä ja nauramme yhdessä. Ah, ei meillä enää ole monta yhdessä-olo päivää!" Magnhildia pisti sydämeen, syksy oli lähellä -- ja niinpä hänen jälleen oli oltava yksin.

VII.

He seisoivat jälestä puolenpäivän ylhäällä pianon luona ja lauloivat, kun kuulivat Skarlien tulevan kotiin, alipuoliseen saliin. Mutta he eivät vaihtaneet tästä sanaakaan keskenään, jatkoivat vain. He lauloivat vihdoin kynttiläin ollessa viritettyinä, mutta avointen ikkunain takaa.

Magnhildin tultua alas, oli Skarliekin avannut ikkunansa ja istui nurkkatuolissaan. Hän nousi ja sulki ikkunat, laski alas käärekaihtimet ja sytytti sill'aikaa kynttilät. Mutta vielä pimeässä alkoi hän kiitellä äsken kuulemaansa laulua ja varsinkin sen säestöä. Hän kiitteli myös Magnhildin ääntä samoin kuin rouva Bangin altoa, mutta palasi silloin aina Magnhildin sopraanoon: "Se on puhdas -- niinkuin itsekin olet, lapseni!" hän sanoi. Hän oli juuri silloin tulitikulla koskettanut kynttilän liekkiä, ja seisten tämän yläpuolella näytti melkein kauniilta. Niin hiljaiset ja vakavat olivat hänen älykkäät kasvonsa. Mutta eipä aikaakaan, kun jo toiset tuumat alkoivat niissä elehtiä. Muutos oli tulossa.

"Sillä välin kuin te lauloitte, tuli rouva Bangin mies, insinöörikapteini tänne." Magnhild luuli miehensä pilaa puhuvan. Mutta Skarlie lisäsi. "Hän makasi tuolla akkunakomerossa ja kuunteli." Sitten Skarlie nauroi.

Tästä Magnhild pelästyi niin kovin, ettei hän pitkään aikaan saanut unta silmiinsä sinä iltana. Ensi kerran katseli hän rouva Bangin suhdetta siltä puolen, että tämän mies oli ehkä vastenmielinen vaimolleen. Entä jos sitte nuo kaksi todella rakastivat toisiaan! Otaksu, että hän itse olisi siinä asemassa! -- Hän tunsi itsensä hehkuvan kuumaksi, sillä Tanden kuva seisoi paikalla hänen edessään.

Heti aamulla herätessään hän ehdottomasti teroitti korvaansa kuullakseen, jokohan myrsky jo raivosi. Hän pukeutui ripeästi ja meni sisään, missä Skarlie jo hankkiutui matkalle. Osa kapineita, joita tällä piti olla mukanaan, ei ollut vielä saapunut; hänen täytyi lähteä mukanaan vain ne mitkä hänellä oli, ja muutaman päivän perästä palata noutamaan loppuja tavaroitaan. Hän sanoi ystävällisesti jäähyväiset.

Magnhild saattoi häntä alas koululle asti. Tuskin oli hän sieltä palannut, kun näki punapartaisen ja vaaleatukkaisen miehen tulevan ulos rouva Bangin luota. Mies ohjasi Magdaa kädestä. Se oli varmaan Magdan isä; tytöllä oli hänen tukkansa karva ja jotakin hänen kasvonsa ilmettä, vaikk'ei muuten mitään hänen piirteitään tai muotoaan, mies oli kai siksi liian jykevä. He tulivat kadun poikki, astuivat sisään ja portaita ylös -- eihän sentään saattanut syntyä mitään kiistaa, kun lapsi oli mukana. Magnhild kuuli Tanden menevän ja pukeutuvan, ja hän kuuli äänekkään "Hyvää päivää, oletko _sinä_ täällä!" lausuttuna Tanden puheella. Sitten ei mitään enempää, ovi suljettiin hiljaa. Magnhild oli niin peloissaan, että hän tarkkasi pienintäkin oudompaa ääntä ylhäältä päin. Mutta hän kuuli vain asteltavan, milloin yksin, milloin kaksittain, -- nyt avattiin ovi, hän kuuli ääniä, mutta ei mitään kiistaa. He tulivat alas kaikki kolme ja menivät ulos. Kadulla seisoi jo rouva Bang, säteillen puvussaan ja juhlahymy huulillaan. Tande tervehti häntä, hän ojensi tälle sydämellisesti kätensä. Kaikki neljä astuivat talon portin ohi ja puutarhatietä sisään, mennäkseen tavallista polkua niittyjen poikki metsään ja sieltä tunturille. Ensin astelivat he ryhmässä, vitkaan, sitten isä käveli lapsen kanssa, joka näytti tahtovan ohjata kulkuetta, heidän perässään rouva Bang ja Tande, hyvin hitaasti, hyvin tuttavallisesti; perinnä jäi paikalleen Magnhild, äärimmäisen hämmästyksen vallassa.

Iltapäivällä tuli Magda isänsä kanssa yli Magnhildin puolelle. Herra myhäili Magnhildille ja pyysi anteeksi rohkeuttaan; tyttö pikkarainen tahtoi häntä vihdoin tulemaan tervehtimään ystävätärtänsä, sanoi hän.

Herraa pyydettiin istumaan, mutta hän ei istunut heti. Hän katseli Magnhild rouvan kukkia, puhui niistä asiantuntemuksella, jommoista Magnhild ei ennen ollut kuullut, ja pyysi saada lähettää hänelle muutamia muita, joiden hoitotapaa hän selitti. "Pikku Magda ne oikeastaan lähettää", sanoi hän hymyillen kääntyessään Magnhildin puoleen. Tällä kertaa Magnhild tunsi, että herra arasti silmäili häntä.

Hän katseli kuvatauluja seinillä, Kölnin siltaa, Niagaran vesiputousta, Washingtonin kaupungin valkoista taloa, kauppamatkuetta erämaassa ja Horace Vernetin Juditia, katseli muutamien outojen, monasti kömpelöiden, osittain vieraspukuisten miesten ja naisten valokuvia. "Teidän miehenne on varmaan matkustellut paljon?" sanoi hän, ja antoi katseensa liukua muotokuvista takaisin Juditiin, seisoessaan siinä pyyhkäisten partaansa.

"Oletteko jo kauankin ollut naimisissa?" kysyi hän ja istautui. "Pian kolme vuotta", Magnhild punastui. -- "Sinun täytyy ottaa yllesi virkapukusi, niin että Magnhild saa nähdä sinut siinä", sanoi pienokainen, seisten pystyssä isänsä polvien välissä ja hypistellen milloin hänen paidannappejaan, milloin hänen partaansa. Isä hymähti. Pari piirrettä silmäin vieressä ja joku piirre suupielessä pääsivät hymähtäessä selvemmin ilmi ja todistivat murhetta. Ajatuksissaan taputteli hän pienokaisen päätä, tämä kallisti päänsä hänen rintansa nojaan niin tyynesti, niin turvallisesti.

Herra heräsi haaveistaan luoden suuren, aran silmäyksen Magnhildiin, alkoi silittää partaansa ja lausui: "Täällä on hyvin kaunista, täällä." -- "Milloin Magnhild saa ne kukat, joista puhuit?" keskeytti tyttö. -- "Kohta tultuani takaisin kaupunkiin", sanoi isä ja hyväili häntä. -- "Isä rakentaa linnoja", selitti pienoinen eikä ylvästelemättä, "isä rakentelee kotonakin", hän lisäsi, "isä rakentelee yhtenään, ja nyt meillä kohoaa talon katolta tornit, ja huoneet ovat tulleet niin koreiksi -- sinun pitäisi nähdä ne!" Ja tyttönen ryhtyi kertomaan niistä Magnhildille, mitä hän muuten jo kyllä ennenkin oli tehnyt. Isä kuunteli häntä sillä hymyllä, joka ei mitään hymyä ollut. Ja ikäänkuin tästä päästäkseen lausui hän äkkiä: "Olimme kävelyllä edelläpuolisten, vähän matkaa ylhäällä vuorella" -- pikku Magda selitti heti missä he olivat --, "ja sieltä --", hän aikoi kaiketi sanoa jotakin, mutta tämän ajatuksen ehti varmaan toinen ajatus ehkäistä kesken.

Hän vaipui mietteihin. Silloin alkoi yläpuolella Tande soitella. Herra Bangin kasvot valvahtivat, niistä ilmeni suuri, arka silmäys; sitte painoi hän päänsä alas ja alkoi sivellä tytön hiuksia. "Tuo soittaa erinomaisen kauniisti", hän virkkoi ja nousi seisaalle.

Seuraavana päivänä kapteini lähti matkaan. Hän tulisi mahdollisesti takaisin tapaamaan linnoituskenraalia, jonka kanssa hänen oli lähdettävä tarkastusmatkalle. Jälellejääneiden elämä solui vanhaan väyläänsä.

Eräänä iltana ilmestyi Magnhild rouva Bangin luona silmiinpistävän retuisesti puettuna.

Heti kun rouva tämän havaitsi, vilkaisi hän häneen ja suojeli itse hänen paluuretkeänsä. Magnhild oli niin häpeissään, että hän ei tahtonut mennä jälleen sisään. Ja kesken rouva Bangin hymyileviä lohdutussanoja, Magnhildin mieltä liikutti rouvan alituinen hyvyys, hänen hellä huolenpitonsa. Oli niin outoa kuulla Magnhildin puhuvan suunsa oikein puhtaaksi, että rouva syleili häntä ja kuiskasi; "Niin, lapsi, voitpa sanoa että minä olen hyvä sinulle, sillä sinä tapat minut!" Magnhild riuhtautui nopeasti irti; hän ei pyytänyt sanoilla mitään selitystä, sillä sitä tehdäkseen oli hän liian hämmästynyt, mutta silmät, kasvojen ilme, ryhti -- ovi oli avoinna, äkillisen hämmästyksen tilasta hän joutui hämilleen. Tande kääntyi sillä välin hyräillen Magdan puoleen, ikäänkuin hän ei olisi mitään huomannut ja alkoi leikkiä tyttösen kanssa. Sittemmin puheli hän Magnhildille tämän laulusta, jota hänen ei enää mitenkään pitäisi jättää kesken. Jos asiaa voitaisi järjestää niin, että Magnhild saisi asua kaupungissa (ja helpostihan sitä niin voitaisiin), niin hän sekä itse auttaisi häntä että hankkisi hänelle parempaa apua toisilta.

Rouva Bang kuljeskeli edestakaisin, järjestellen illallista. Palvelustyttö tuli kantaen tarjotinta, jolla oli kermaa y.m., ja miten lie sattunutkaan, tuli rouva Bang sysänneeksi tarjotinta ihan noiden kahden edessä ja hänen yrityksensä estää astioiden kaatumista jäi onnistumatta siitä syystä että nuo muut eivät kyllin pian ehtineet apuun -- kaikki kierähti kumoon. Molempain naisten hameet tahrautuivat; Tande koetti heti nenäliinallaan pyyhkiä Magnhildin pukua puhtaaksi. "Te olette vähemmin huomaavainen minua kuin häntä kohtaan", nauroi rouva, joka oli paljon pahemmin tahrittu kuin Magnhild. Tande katsahti ylös: "Minä tunnenkin Teidät paremmin kuin hänet", vastasi hän ja pyyhki edelleen.

Rouva Bang kalpeni harmaaksi. "Hannu!" huusi hän ja hyrskähti itkuun. Hän syöksähti viereiseen suojaan. Magnhild ymmärsi tätä yhtä vähän kuin edellistä kohtausta. Niin, kuluipa kuukausia, ennenkuin hän eräänä päivänä kulkiessaan yksinään maantiellä lumisohjossa, ja ajatustensa liitäessä tuhannen peninkulman päässä rouva Bangista ja koko tuosta kohtauksesta, yht'äkkiä pysähtyi: -- se ajatus minkä rouva Bang oli sanoihinsa salannut oli äkkiä selvinnyt hänelle.

Tande oli noussut; sillä Magnhild oli peräytynyt ollakseen ottamatta häneltä enempää apua vastaan. Että _hänen_ pitäisi tehdä niin ja että Tanden nimi oli Hannu, oli ainoa mitä hän vielä ymmärsi. Tande käveli edestakaisin huoneessa. Hän oli kovin kalpea, senverran kuin Magnhild saattoi nähdä, sillä oli alkanut pimetä. Pitäisikö hänen mennä sisään rouva Bangin perään, tai ylimalkaan ollenkaan mennä? Magda oli keittiössä, vihdoin hän arveli paraaksi mennä tämän luo. Ja siellä auttoi hän tyttöä panemalla uutta marjahilloa muutamista tölkeistä lautasille. Keittiön viereisestä huoneesta kuuli hän pian hillittyä keskustelua ja nyyhkytystä. Kun Magda ja hän tulivat lautasineen saliin, ei siellä ollut Tandea. Illallinen viipyi niin kauan, että Magda nukahti ja Magnhild meni.

Vähän jälestä kuuli hän Tanden tulevan. Seuraavana aamupäivänä lauloi hän Tanden johdolla, joka käyttäysi aivan kuin tavallisesti. Rouva Bangin hän iltapäivällä sattumalta kohtasi kadulla. Tämä teki pienen oikaisun Magnhildin vapaaharjoitelmiin, joita hän vähän aikaa ennen oli kuullut avoimesta akkunastaan, samalla kun hän hiukan korjasi Magnhildin hatun asentoa, joka ei ollut aivan säntillään.

Skarlie tuli takaisin. Hän kertoi eräällä Bergenin matkalla saaneensa kapteini Bangin seurakseen.

Eräs henkilö samalla laivalla, sanoi hän, tunsi rouva Bangin suhteen herra Tandeen ja oli ottanut sen puheiksi. Magnhild epäili pahasti itsekseen, että tuo "eräs" ei ollut kukaan muu kuin Skarlie itse, sillä tämän edellisen kotona käynnin jälkeen oli hän kuullut viittauksia samaan suhteeseen sekä Tanden huoneensiivoojalta, merimiehen vaimolta että parilta muiltakin.

"Kapteini oli kiltti", kertoi Skarlie, "hän oli itse mielestään arvoton saamaan rakkautta niin rikkaalta hengeltä. Hän oli sentähden iloinen siitä että puolisonsa oli löytänyt vertaisensa." Magnhild virkkoi: "Sinä näytät tyytyväiseltä; minun mielestäni sinä olet vielä likaisempi kuin se, mitä sinä -- -- ." Magnhild oli juuri menossa rouva Bangin puolelle ja menikin huolimatta päättää puhettansa.

Hänen oli mentävä Magdan kanssa "esitykseen", jota vanha ruotsalainen tuhattaituri vaimoineen lapsineen aikoi antaa tuolla talon takana niityllä.

Magnhildin saapuessa seisoi jo rouvakin valmiina; hän tahtoi mennä mukaan. Syy tähän selveni myös kohta, s.t.s. Tande tuli saattamaan rouvaa. Hän tiesi kertoa kenraalin tulleen.

Näin he siis lähtivät liikkeelle, Magda ja Magnhild, rouva Bang ja Tande. Joukko ihmisiä oli kokoontunut, enin osa kuitenkin aitauksen ulkopuolelle, jossa maksu oli vapaaehtoinen. Aitauksen sisäpuolella oli "varatut paikat", toisin sanoen istumapenkkejä ja näille paikoille rouva Bang seurueineen ohjasi kulkunsa.

Vanha "taituri" oli jo paikalla, vaimonsa avulla järjestämässä kapineitansa. Ukko oli naurettaviin asti Skarlien näköinen, oli kaljupäinen, pystynenäinen, rotevarakenteinen, eikä hänen ulkoihmisensä ollut rattoisia eleitä vailla. Ja tuskin oli Magnhild tämän havainnut, kun hän kuuli Magdan kuiskaavan äidilleen: "Näetkös, kuinka tuo on Magnhildin miehen näköinen!" Rouva hymähti. Samassa tuli vanhus heitä kohti. Sillä "varattujen" paikkojen joukossa oli hänellä vielä yksi "erityisemmin varattu", nim. selkänojalla varustettu. Hänen äänensä oli kovin käheä, ja puheensa, niin kauas kuin sitä kuuli, oli niin hassunkurista ruotsin ja norjan sekamelskaa, että lähinnä olijat nauroivat ja se klovnimainen kohteliaisuus, jota hän silloin heti esitti houkutteli edempänäkin seisovia nauramaan. Mutta heti kun naurettiin, Tande peräytyi pari askelta. Rouva Bang astui esiin ja Magda ja Magnhild seurasivat.

Vanhalla "taiteilijalla" oli paljoa nuorempi vaimo, mustatukkainen, kolosilmä, laiha olento, jossa ilmeni jotakin onnensa hukannutta. Samassa huipahti teltasta esiin kiharatukkainen, vilkassilmäinen poikaveitikka, kasvoissaan ja vartalossaan hieno ilme, joka ei ollut hänellä äidin, ja vielä vähemmin ilvehtijän, isän perintöä. Hän oli puettu ilveilijäksi, mutta oli itse teossa kaikkea muuta. Hän seisoi hiljaa äitinsä ääressä ja kysyi tältä jotakin ranskaksi. Rouva Bang, johon Tanden itserakas arkailu vaikutti vastenmielisesti, puhutteli poikaa tämän äidinkielellä. Poika tuli esiin, mutta vain katsellakseen häntä etäältä ylhäisesti. Tämä huvitti rouvaa, joka otti esiin kukkaronsa ja antoi hänelle isomman rahan. _"Merci, madame!"_ sanoi poika ja kumarsi.

"Suutele kädelle!" komensi vanhus. Poika suuteli ujosti ja nopeasti. Hän juoksi takaisin telttaan, josta kuului parin hurtan haukunta.

Liikuntoa syntyi joukossa istuvien takana. Siellä oli nainen, kolmen, neljän vuoden ikäinen lapsi käsivarrellaan, joka pyrki esille. Hän ei jaksanut seisoa ja pitää lasta ijäti -- sanoi hän -- hän tahtoi istua. Hän oli siksi yhtä hyvä kuin kukaan muukin.

Mutta ei ollut mitään paikkaa tyhjänä, paitsi ensi penkillä. Niinpä siis nainen astui sinne esiin, yleisön iloisesti melutessa, sillä nainen oli tunnettu. Olihan se "kone-Martta." Kaksi vuotta takaperin oli hän tullut paikkakunnalle mukanaan lapsi ynnä kaksi ompelukonetta, suurempi ja pienempi, joilla hän elätti itseään, sillä hän oli reipas ja kätevä. Hän oli hyljännyt miehensä ja lähtenyt matkalle erään kauppiaan kanssa, jonka erikoisalana olivat m.m. ompelukoneet. Tämä oli pettänyt hänet. Hän oli sitten hairahtunut onnettomaan vikaan tuon tuostakin ryypätä itsensä juovuksiin ja oli silloin raaka ja törkeä. Hänen kasvonsa olivat nyt kuin tuhon raastamat, hänen tukkansa sikin sokin pörröllään. Mutta häneltä näytti vielä liikenevän melko määrin voimaa poisrajuttavaksi. Hän istui aivan likitysten rouva Bangin viereen, joka siirtyi vähän sivummas, koska uudesta naapurista lähti väkevä Baijerin oluen löyhkä.

Vanha "taituri" oli nähnyt tuon ehdottoman liikkeen rouva Bangin puolelta. Kohta hän oli käsillä ja käski Marttaa, käheästi ja äreästi, istumaan muualle.