Chapter 4

MALCOLM. Sitä säälin, Mink' uskon, ja sen uskon, minkä tiedän. Mit' auttaa voin, sen teen, kun aika myöntää. Se, mitä kerroitte, on kenties totta. Tuo hirmulainen, jonka pelkkä nimi Syö kieleen rakon, kelpo mieheks ennen Ol' arvattu; te häntä rakastitte; Hän viel' ei ole teille pahaa tehnyt. Nuor' olen, mutta hänen luonaan jotain Minusta voittaa voitte: viisast' antaa Viaton, heikko lammasraukka uhriks Vihaista Jumalata lepyttääkseen.

MACDUFF. En ole halpa.

MALCOLM. Mutta Macbeth on. Siveäkin ja hurskas luonto taipuu, Kun vaatii valtias. Mut anteeks suokaa! Mun luulon' ei voi teitä muuttaa. Kirkkaat Viel' enkelit on, vaikka kirkkain lankes. Vaikk' olis kaikill' ilkeill' armon muoto, On armo armon näköinen tok' aina.

MACDUFF. Siis toivoni ma kadotin!

MALCOLM. Siin' ehkä, Miss' epäilyni minä juuri löysin. Miks jätitte niin äkin vaimot, lapset -- Nuo kalliit lahjat, lujat lemmen paulat -- Hyvästi heittämättä? Älkää luulko, Ei epäluulon' ole herjaks teille, Vaan turvaks mulle. Saatattehan olla, Minusta huolimatta, kunnon mies.

MACDUFF. Siis vertas, vertas vuoda, maani kurja! Luo vahvaan juures, vankka hirmuvalta, Ei estää tohdi kunto! Näytä kauhus: On valtuus sulla siihen! -- Hyvästi! En luulemasi konna tahdo olla, Vaikk' alan kaiken saisin, mikä kynsiss' On hirmun tuon, ja idän aarteet lisäks.

MALCOLM. Pois närkästys! En varo yksin teitä. Ikeensä alla nääntyy maa, sen uskon; Se itkee, vuotaa verta; uuden haavan Lyö joka uusi päivä. Luulen lisäks, Ett' oikeuteni puoltajia kyll' on, Ja täältä jalost' Englannista tarjon' On tuhansia. Mutta kuitenkin, Tyrannin pään kun jalkan' alle poljen Tai miekan kärkeen nostan, kurja maani Kokea entist' enemmän saa vielä, Enemmän monin puolin kärsiä Saa hänen seuraajaltaan.

MACDUFF. Ken se oisi?

MALCOLM. Min' itse, johon, tiedän sen, niin pahett' On kaikenlaista juurtunut, ett' ilmi Jos puhkee se, niin musta Macbeth puhdas Kuin lumi on, ja Skotland-parka häntä Mun rajattoman ilkeyteni suhteen Lampaana pitää.

MACDUFF. Helvetinkään joukoss' Ei kirotumpaa perkelettä löydy Paheessa kuin Macbeth.

MALCOLM. Verinen on hän, Kavala, viekas, ahne, rietas, häijy, Kiukkuinen, kaiken nimellisen synnin Makuhun päässyt; mut mun hekkumani On aivan pohjaton: ei eukot, immet, Ei vaimot eikä tyttäret vois täyttää Himoini merta. Haluni se murtaa Kaikk' esteet, jotka tahtoani haittaa. Tämmöistä valtiasta parempi Macbethkin on.

MACDUFF. Rajaton hekkumakin Tyranni luonnoltaan on: varhain tyhjäks Mont' onnellista istuint' on se tehnyt Ja syössyt monen kuninkaan. Mut älkää Omaanne toki ottaa peljätkö. Himoille voitte laajan alan käyttää, Ja mailmalle kylmält' aivan näyttää. On naikkoj' yltäkyllin: ette moinen Lie korppikotka, että syötte kaikki, Jotk' ovat majesteetin mieliteon Uhriksi alttiit.

MALCOLM. Sitäpaitse itää Mun turmellussa luonnossani moinen Rajaton ahneus, että kuninkaana Tuhoisin aatelin ja maat sen veisin, Koristeet tuolta, taion tältä ryöstäin; Ja joka lisätulo, niinkuin höyste, Vaan nälkää kiihtäis. Rehellisten kanssa Ja hyväin riitaa etsisin ja heidät Surmaisin voiton tähden.

MACDUFF. Syvemmällä Sen vian juuret on ja tuhoisemmat Kuin suvikukan, hekkuman. Se miekka Se kuninkaamme kaatoi. Pois tok' pelko! Omillannekin tyydyttämään teitä On Skotland kyllin rikas. Korvannette Nuo viat muilla ansioilla!

MALCOLM. Niit' ei Mull' ole lainkaan. Kuninkuuden avut: Oikeudentunto, totuus, lujuus, kohtuus, Vakavuus, nöyryys, armo, laupeus, Miel' uljas, voima, hartaus, kärsiväisyys Minulta perin puuttuu; mutta kyllin Pahetta kaikkinaist' on, jota käytän Monella lailla. Ei, jos voisin, hornaan Valaisin sopuisuuden miedon maidon, Maan rauhan mullistaisin, sovun kaiken Pilaisin kerrassaan.

MACDUFF. Voi, Skotland-parkaa!

MALCOLM. Sanokaa, moisest' onko kuninkaaksi? Te kuulitte mik' olen.

MACDUFF. Kuninkaaksi? Ei elämäänkään, ei. -- Voi, kurja kansa, Jot' anastajan veriruoska sortaa, Voi, milloin taaskin nähnet riemupäiväs, Kosk' oikeakin kruunus perijä, Kirottun' oman tuomionsa kautta, Häväisee syntyään? Sun suuri isäs Pyhimys oli; kuningatar, äitis, Useimmin polvillaan kuin seisaall' oli Ja joka päivän eli kuollaksensa. Hyvästi! Nuo sun omistamas viat Pois Skotlannist' on syösseet mun. -- Nyt sydän, Sun loppui toivos!

MALCOLM. Jalo vihas, Macduff, Tuo syyttömyyden lapsi, mustan luulon Sielustan' karkoittaa ja mieleni Sovittaa kunnias ja kuntos kanssa. Pirullinen Macbeth on moisin juonin Kokenut valtaans' usein mua saada, Mut äly tarkka herkän uskon voitti. Jumala meidän välin ratkaiskoon! Nyt johtoos antaun; oman parjaukseni Peruutan tässä: luonnolleni vieraiks Julistan vammat nuo ja tahrat, jotka Ma syyksen' otin. Vaimost' en ma tiedä; En ole koskaan väärää valaa tehnyt; Omaani tuskin pyytänyt; en koskaan Sanaani syönyt; perkelett' en antais Suvulleen ilmi; totuus mulle rakkaamp' On henkeäni: ensi valheen' oli Tuo itse päälleni. Mit' olen, kaikki Sun omaas on ja kurjan isänmaan; Jo ennen tuloasi Siward-vanhus On valmis miehin kymmentuhansin Ryntäämään sinne. Häntä seuratkaamme! Yht' onnellinen olkoon taistelu, Kuin on se oikeakin! Vait olette?

MACDUFF. Näin mieleistä ja vastenmielistä Het' yhteen sovittaa on vaikeata.

(Lääkäri tulee.)

MALCOLM. No hyvä; toiste siitä. -- Lähteneekö Kuningas tänään käymään?

LÄÄKÄRI. Lähtee, herra. Parannust' ihmisraukat hältä vartoo; Ei parhain taito heidän tautiins' auta, Mut kun hän koskee, toipuvat he oiti: Niin hänen kättään siunannut on taivas.

MALCOLM. Ma kiitän, tohtori.

(Lääkäri lähtee.)

MACDUFF. Mik' on se tauti?

MALCOLM. Sanovat sitä riisiks. Olen usein Tuon hyvän kuninkaan tääll' Englannissa Tekevän nähnyt tuota ihmetyötä. Ties miten taivasta hän suostuttaa; Mut kovin koiteltuja, joita vaivaa Ajokset, haavat, surkeoita nähdä, Joit' ei voi lääkär' auttaa, parantaa hän, Ripustain kultarahan sairaan kaulaan Rukouksin hartahin. Sen lääkevoiman Sanovat hänen jälkeläisilleenkin Perinnöks jättävän. Tuon ihmeen lisäks On hällä Herralt' ennustajalahja; Ja armon todisteena runsas siunaus Valt'istuimesta virtaa.

(Rosse tulee.)

MACDUFF. Ken se tuossa?

MALCOLM. Maanmiehiä, mut hänt' en vielä tunne.

MACDUFF. Kah, terve, kunnon serkku!

MALCOLM. Nyt ma tunnen. Jumal' armas, torju kaikki, mikä meidät Tekevi vieraiks toisillemme!

ROSSE. Amen!

MACDUFF. No, kuink' on Skotlannin?

ROSSE. Voi, kurjaa maata! Se itseään jo kauhistuu. Ei ole Se enää äitimme, vaan hautamme. Se, jok' ei mitään tiedä, saattaa siellä Hymyillä joskus. Vaikerrus ja parku Ja ilmaa viiltäväinen huuto kaikuu, Mut sit' ei kenkään tarkkaa; hullutusta On syvä murhe; kenen kellot soivat, Ei kysy kenkään; kunnon miesten henki Pikemmin lakastuu kuin hatun kukka: He potematta kuolee.

MACDUFF. Liian jyrkkää,

Mut liian totta!

MALCOLM. Mikä uusin suru?

ROSSE. Jo päivän vanha kertojaansa nauraa; Jokainen hetki uuden tuo.

MACDUFF. Mitenkä puolisoni voi?

ROSSE. No, hyvin.

MACDUFF. Ja kaikki lapsukaiset?

ROSSE. Hyvin hekin.

MACDUFF. Tyranni heidän rauhaans' eikö uhkaa?

ROSSE. Ei; rauha oli heillä, kun ma läksin.

MACDUFF. Sanojas älä säästä. Kuink' on laita?

ROSSE. Kun tänne läksin sanaa tuomaan, jota Niin raskas oli kantaa, huhu kulki. Ett' asehiss' on monta kelpo miestä; Jok' ompi sitä luultavampaa, koska Tyrannin joukotkin näin liikkehellä. Nyt apu tarpeen on. Te Skotlannissa Uroja luokaa! naisten käteen miekka! Tää kurjuus poistakaa!

MALCOLM. Tuloa teemme: Se lohduks olkoon. Siward-urhon meille Ja miestä kymmentuhatt' England antaa: Parempaa, taitavampaa sotamiestä Ei kristikunnass' ole.

ROSSE. Moinen lohtu Jos olis mullakin! Mut sananipa On ulvottavat erämaassa, missä Ei korvaa kuulevaa.

MACDUFF. Ne ketä koskee? Yleistä tuskaako vai yksityistä Ja yhden omaa?

ROSSE. Joka kunnon sielu Siit' ottaa osansa, mut suurin osa Sun yksinomaas on.

MACDUFF. Jos mun se on, Sit' älä peitä; tuo se heti tänne.

ROSSE. Äl' ijäks kieltä kammo, joka korvas Nyt täyttää haikeimmilla sävelillä, Mit' on ne koskaan kuulleet.

MACDUFF. Haa! Min' arvaan.

ROSSE. Linnanne vallattu on; vaimo, lapset Tylysti murhatut; jos tavan kerron, Niin lisään tuohon uhririistan röykköön Teidänkin ruumihinne.

MALCOLM. Armon Herra! -- Mies, älä silmiäsi hattuun peitä; Tuo tuskas ilmi: suru, joll' ei kieltä, Kiduttain kiusaa vaivattua mieltä!

MACDUFF. Lapsetko myöskin?

ROSSE. Vaimo, lapset, orjat, Mitä vaan löyttiin.

MACDUFF. Voi, ett' olin poissa! Ja vaimonikin myös?

ROSSE. Niin.

MALCOLM. Lohtukaatte! Tulinen kostomme se olkoon lääke, Mi tämän kuolontuskan parantaa.

MACDUFF. Häll' ei ole lasta! -- Kyyhkyseni kaikki? Sanoitko: kaikki? -- Lemmon kotka! -- Kaikki? Kuin? Kaikki poikaseni äitinensä Ja yhdess' iskussa?

MALCOLM. Se kestäkää kuin mies.

MACDUFF. Sen kyllä teenkin; Mut tuntea se täytyy myös kuin mies. Mun täytyy muistaa, ett' on eloss' olleet Nuo kalliit henget. -- Näkikö sen taivas Eik' auttanut? O, syntinen Macduff! Sun tähtes surmattiin he. Mua kurjaa! Mun syntini eik' omiensa tähden He teurastettiin. Herran rauha heille!

MALCOLM. Hio sillä miekkas; harmiks muuta murhe; Sydäntä älä hellytä, vaan kiihdä.

MACDUFF. Voi, naisen lailla itkeä ma voisin Ja kielin kerskata! -- Hyväinen taivas, Pois viipy nyt! Tuo lempo Skotlannin Eteeni saata, silmä vasten silmää; Tuo liki miekkaa mies; jos pelastuu hän, Niin anteeks myöskin taivas hälle suokoon!

MALCOLM. Se miehen kielt' on. Nyt luo kuninkaan! On väki valmis; hyvästit vaan puuttuu. Macbeth on niittoon kypsä: taivaan vallat Hiovat sirppiään. Hymyillä koita: Niin pitk' ei yö, ett'ei sit' aamu voita.

(Lähtevät.)

VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Dunsinan. Huone linnassa.

(Lääkäri ja kamarirouva tulevat.)

LÄÄKÄRI. Kaksi yötä olen kanssanne valvonut, mutta en saata kertomustanne todeksi huomata. Milloin hän viimeksi unissaan kulki?

ROUVA. Sitten kun hänen majesteettinsa sotaan läksi, olen nähnyt hänen vuoteeltaan nousevan, yönuttuun pukeuvan, menevän kamariinsa, ottavan paperia, kääntävän sitä, kirjoittavan, lukevan, sinetillä sen lukitsevan ja taasen käyvän maata, ja koko ajan sikeimmässä unessa.

LÄÄKÄRI. Suuri on häiriö luonnossa, kun yht'aikaa saattaa unen hyvyyttä nauttia ja valvovan töitä toimitella. Mutta -- paitse kävelemistä ja muuta toimimista -- oletteko kuullut hänen tuossa unen hyörinässä mitään puhuvan?

ROUVA. Olen, ja semmoista, jota en tahdo matkia hänen jälkeensä.

LÄÄKÄRI. Minulle sen voitte sanoa; ja hyvä, jos sen tekisitte.

ROUVA. En teille, enkä muille: ei ole mulla sanoilleni todistajaa.

(Lady Macbeth tulee, kynttilä kädessä.)

Nähkääs, tuossa hän tulee! Tuo on aivan hänen tapaansa; ja sikeimmässä unessa, niin totta kuin elän. Tarkastelkaa häntä; hiljaa!

LÄÄKÄRI. Mistä hän on kynttilän saanut?

ROUVA. Se oli hänen vuoteensa vieressä. Hänellä pitää aina olla kynttilä palamassa: se on hänen käskynsä.

LÄÄKÄRI. Näettekö, hänen silmänsä ovat auki.

ROUVA. Niin, mutta näkö on ummessa.

LÄÄKÄRI. Mitä hän nyt tekee? Kas, kuinka hän hieroo käsiänsä.

ROUVA. Hänen tapansa on menetellä, ikäänkuin hän käsiänsä pesisi. Olen nähnyt hänen sitä tekevän neljänneksen tuntia yhteen mittaan.

LADY MACBETH. Vielä tuossa sittenkin on pilkku.

LÄÄKÄRI. Vait! Hän puhuu! Tahdon, muistin avuksi, kirjaan panna mitä hän sanoo.

LADY MACBETH. Pois, kirottu pilkku! Pois, sanon minä! -- Yks, kaks: nyt on aika käsissä. -- Helvetti on pimeä! -- Hyi, mylord, hyi! soturiko, ja pelkuri? -- Mitä me sitä pelkäämme, kuka sen tietää, kun ei kelläkään ole voimaa vaatia meitä tilille? -- Mutta kukapa olisi uskonut siinä vanhuksessa niin paljon verta olevan?

LÄÄKÄRI. Kuuletteko tuota?

LADY MACBETH. Fifen thanilla oli vaimo: missä hän nyt on? -- Mitä? Eikö nämä kädet koskaan tule puhtaiksi? -- Pois nuo, mylord, pois nuo! Te pilaatte kaikki tuolla säikyllänne.

LÄÄKÄRI. Vai niin, vai niin! Olette saanut tietää mitä teidän ei pitäisi.

ROUVA. Hän on puhunut mitä hänen ei pitäisi, siitä olen varma. Taivas tiesi, mitä hän lie saanut tietää.

LADY MACBETH. Aina vaan se vereltä haisee; kaikki Arabian höysteet eivät voisi tuota pientä kättä hyvänhajuiseksi saada. Oh, oh, oh!

LÄÄKÄRI. Sepä vasta huokaus? Hänellä on raskas paino sydämellänsä.

ROUVA. En tahtoisi semmoista sydäntä rintaani, vaikka koko hänen korkean arvonsa saisin.

LÄÄKÄRI. Hyvä, hyvä!

ROUVA. Suokoon Jumala, että niin olisi!

LÄÄKÄRI. Tälle taudille ei minun taitoni voi mitään. Olen toki ihmisiä nähnyt, jotka ovat unissaan käyneet ja kuitenkin Herrassa nukkuneet omaan vuoteeseensa.

LADY MACBETH. Peskää kätenne! Yönuttu yllenne! Pois tuo kalpea muoto! -- Sanon vieläkin kerran: Banquo on haudattuna; hän ei voi haudastaan päästä.

LÄÄKÄRI. Todellakin?

LADY MACBETH. Maata, maata! Portilla kolkutetaan. Pois, pois, pois, pois! Kätenne mulle! Tehtyä ei voi tekemättömäksi tehdä. Maata, maata, maata!

(Lähtee.)

LÄÄKÄRI. Meneekö hän maata nyt?

ROUVA. Suoraa päätä.

LÄÄKÄRI. Käy huhut julmat. Teko luonnoton Tuo luonnottoman tuskan. Salaisuuttaan Miel' arka kuuroon pielukseensa purkaa. Ei lääkäri, vaan pappi täss' ois tarpeen. Suo, Jumal', anteeks meille kaikillen! Silmäilkää häntä! Piiloon kaikki, mitä Tuhokseen hän vois käyttää! Silmät auki! -- Nyt hyvää yötä! Mielen turmellut Hän multa on ja näön hurmannut. Mit' aattelen, en ilmoittaa ma tohdi.

ROUVA. Hyv' yötä, herra tohtori!

(Lähtevät.)

Toinen kohtaus.

Tasanko lähellä Dunsinania.

(Menteth, Cathness, Angus, Lenox ja sotamiehiä tulee rumpuinensa, lippuinensa.)

MENTETH. Englantilaiset saapuu; heitä johtaa Malcolm ja Siward, hänen setänsä, Ja Macduff urho. Kosto heissä hehkuu; Syy moinen hurjaan verileikkiin veisi Pyhimyksenkin.

ANGUS. Birnam-metsän luona Tapaamme heidät; sieltä tulevat he.

CATHNESS. Muassa onko Donalbain, ken tietää?

LENOX. Ei varmaankaan. Mull' ylhäisist' on lista: Siwardin poika siis' on, ynnä monta Parrattomaa, jotk' ensi urostyötään Nyt näyttävät.

MENTETH. Tyranni mitä tehnee?

CATHNESS. Varustaa vahvaks lujan Dunsinanin. Sanovat toiset häntä hulluks; toiset, Vähemmän vihaiset, sen nimittävät Urouden raivoks. Varma vaan on, ett'ei Hän järjestyksen vyöhön pingoittaa voi Kipeät' asiaansa.

ANGUS. Nyt hän tuntee, Kuink' istuu käteen salamurha; nyt hänt' Ainainen kapina pattoudesta soimaa; Ei käskyläitä töissään johda lempi, Vaan pelko. Nyt hän tuntee, kuinka arvo On höllässä, kuin jättiläisen nuttu On varas-kerin päällä.

MENTEITH. Ei siis kummaa, Jos sielu kurja säpsähtää ja säikkyy, Kun kaikki siinä itseänsä kiroo Siit' että ompi siinä.

CATHNESS. Matkaan nyt, Ja arvo sille, kelle arvo tulee. Pois sairaan valtakunnan lääkärille; Ja hänen kanssaan pelastukseks maamme Veremme viime tilkkaan uhratkaamme!

LENOX. Ei enempää, kuin että siitä kostuu Kuninkaan kukka vaan, ja ruuhkat poistuu. Nyt Birnamia kohti!

(Lähtevät, marssien.)

Kolmas kohtaus

Dunsian. Huone linnassa.

(Macbeth, lääkäri ja seuralaisia tulee.)

MACBETH. Vie hiiteen tietos! Paetkoot vaan kaikki! En pelkoon vaivu, kunnes Dunsinaniin Birnamin metsä kulkee. Malcolm-nulkki, Hän eikö vaimon luoma? Sanoivathan Nuo henget, joille kaikk' on vaiheet tutut: "Älä pelkää, Macbeth: sua ei vaimon luoma Voi voittaa." -- Paetkaa siis, viekkaat thanit, Englannin heinikkoihin yhtykää! Mult' uljuutta ja mieltä valtavaa Epäilys, pelko uupumaan ei saa. (Palvelija tulee.) Hiis mustatkoon sun, maidonkarva konna! Tuon hanhennaaman mistä sen sait?

PALVELIJA. Tuloss' On kymmentuhat --

MACBETH. Hanheako, lurjus?

PALVELIJA. Ei, soturia.

MACBETH. Mene, raavi silmäs Ja punaa pelkos, maitomaksa hölmö! Häh? Mitä sotureita? Hiiteen sielus! Nuo liinahtavat poskes pelvon luovat. Häh, mulkosilmä, mitä sotureita?

PALVELIJA. Englannin sotajoukko, kuninkaani.

MACBETH. Pois naamoinesi! -- Seyton! -- Sairaaks ihan Tuo minut saattaa -- Seyton, hoi! -- Tää puusti Ijäksi nostaa mun tai maahan paiskaa. Elänyt olen kylläks; elon-aika Jo syksyyn kallistuu ja lehden lähtöön; Ja ijän seuralaiset -- kuuliaisuus, Kunnia, rakkaus, ystävysten joukot -- Ne mennytt' on; sen sijaan kirousta Salaista, syvää kuulen, mairett' inhaa, Jot' epäis sydän-parka, jos vaan tohtis. -- Seyton!

(Seyton tulee)

SEYTON. Mit', armollinen herra, suvaitsette?

MACBETH. Mit' uutta muuta?

SEYTON. Kaikki totta, herra, Mit' ompi kerrottu.

MACBETH. Ma tappelen, Siks että liha luistani on vuoltu! Tuo sotisopani!

SEYTON. Ei vielä aika.

MACBETH. Puen ylleni sen. Lisää ratsuja Vakoomaan maata; hirteen joka miesi, Ken pelvon mainii! Sotisopani! -- No, kuink' on sairaan?

LÄÄKÄRI. Enemmän kuin sairaus Kiduttaa häntä synkät mielihoureet, Jotk' unen hältä vie.

MACBETH. Hänt' auta. Taikaa Sull' eikö mielen tautiin, taitoa Nykiä surun juuret muistist' irti, Aivoista kaikki tuskan piirteet poistaa Ja armaall' unheen vastamyrkyllä Tuhota rinnasta se tuhon aine, Mi jäytää sydäntä?

LÄÄKÄRI. Siin' itseänsä Potilaan itse auttaa täytyy.

MACBETH. Koirille rohtos! Min' en siitä huoli. Sopani kiinni! Savua tänne! -- Seyton, Ne ratsut -- Thanit, tohtor', jättävät mun. -- No, joutuun! -- Tohtori, jos maani virtsaa Sa voisit tarkastaa, sen taudin löytää Ja terveyteensä entiseen sen saattaa, Sua raikkaast' ylistäisin, että kaiku Sua jälleen ylistäisi. -- Irti, sanon! -- Raparperiko, senna vai mik' aine Nuo engelsmannit täältä pois vois huoltaa? Oletko heistä kuullut?

LÄÄKÄRI. Olen, herra Kun sotaan hankkii kuningas, niin aina Jotakin kuuluu.

MACBETH. Jäljestäni tuo se. -- Ei ennen surma mua saavan näy, Kuin Dunsinaniin Birnam-metsä käy.

(Lähtee.)

LÄÄKÄRI. Jos Dunsinanist' arvon pääsis pois! Ei hyötykään mua tänne vetää vois.

(Kaikki lähtevät.)

Neljäs kohtaus.

Tasanko Dnnsinanin lähellä. Loitompana metsä.

(Liehuvin lipuin ja helisevin soitoin tulevat Malcolm, Siward-vanhus ja hänen poikansa, Macduff, Menteth, Cathness, Angus, Lenox, Rosse ja marssivia sotamiehiä.)

MALCOLM. Lähellä, toivon ma, on päivä, joka Tupiimme turvan tuo.

MENTETH. Ei epäilystä.

SIWARD. Mik' on se metsä tuossa?

MENTETH. Birnam-metsä.

MALCOLM. Siit' oksan joka miesi taittakoon Ja kantakoon sit' edessään: näin voimme Lukumme salata ja harhaan viedä Vihollistemme silmät.

SOTAMIES. Senpä teemme.

SIWARD. Sanovat, että Dunsinaniss' yhä Tyranni varman' on ja piiritystä Siell' aikoo kestää.

MALCOLM. Tuki viimeinen! Kun tilaisuutta pienintäkin saavat, Kapinan pienet, suuret nostattavat. Pakosta häntä seuraa jotkut, nekin Sydämmin pensein.

MACDUFF. Jääköön tuomiomme, Siks kunnes näemme päätöksen; nyt reippait' Olkaamme sotureita.

SIWARD. Läsn' on hetki, Mi varmoill' osoittaapi perusteilla Mit' omaa on ja mitä velkaa meillä. Nuo tyhjät mietteet turhan toivon luovat, Päätöksen varman miekan-iskut tuovat. Me niihin turvatkaamme.

(Lähtevät, marssien.)

Viides kohtaus.

Dunsinanin linnassa.

(Macbeth, Seyton ja sotamiehiä tulee liehuvin lipuin ja rumpujen pauhatessa.)

MACBETH. Lippumme pystyyn muurin ulkopuolle! "Tulevat", huudetaan jo. Linnan vahvuus Ivaapi piiritystä. Siellä maatkoot, Siks että heidät nälkä syö ja rutto! Jos heit' ei meidän miehet auttais, uljas Ois tehty vastus, parta vasten partaa, Ja kotiin heidät piesty. Mikä melu?

(Naisten huutoa ulkona.)

SEYTON. Se naisten huutoa on, hyvä herra.

(Menee.)

MACBETH. Ma muistan tuskin, miltä pelko maistuu. Ol' aika, jolloin väristys mun valtas, Kun öisen huudon kuulin; satu julma Sai tukan nousemaan, kuin olis henki Siin' ollut. Kauhuist' olen saanut kyllän; Ei hirmu, murhamielen suosituinen, Mua enää peloita. (Seyton palajaa.) Mit' oli huuto?

SEYTON. Kuningatar on kuollut, hyvä herra.

MACBETH. Hän olis saanut toiste kuolla; aikaa Kyll' olis ollut sille sanomalle. -- Huomenna, huomenna ja huomenna! Näin päivä päivält' aika vitkaan mataa Elämän kirjan viime tavuun asti. Jokainen eilispäivä synkkään hautaan On narrin vienyt. Sammu, pikku tuohus! Elämä vaan on varjo kulkevainen, Näyttelijä-raukka, joka näyttämöllä Rajuupi aikansa ja katoo sitten; Tarina on se, hupsun tarinoima, Täynn' ilmaa, tulta, mutta mieltä vailla. -- (Sanantuoja tulee.) Sa kieltäs tulet pieksemään; no, joutuun!

SANANTUOJA. Kuningas armollinen! Sanoisin mitä nähneheni luulen, Mut enpä tiedä kuinka --

MACBETH. No niin. Sano!

SANANTUOJA. Kun vahtina ma kunnahalla seisoin Ja katsoin Birnamiin, niin metsä käyvän Minusta näytti.

MACBETH. Valhettelet, orja!

(Lyö häntä.)

SANANTUOJA. Vihanne kärsin, jos en puhu totta. Sen nähdä voitte virstan parin päässä, Ja niinkuin sanoin: metsä, joka käypi.

MACBETH. Jos puhut valhetta, niin lähipuussa Saat elävänä riippua sa, kunnes Kutistaa nälkä sun. Jos puhut totta, Voit mielist' aivan saman tehdä mulle. Lujuuteni jo pettää: aavistan jo Tuon paholaisen kaksikielisyyttä. Totuuden varjolla hän valheit' ajaa: "Älä pelkää, kunnes Dunsinaniin kulkee Birnamin metsä." -- Ja nyt metsä kulkee Päin Dunsinania. -- Aseihin! joutuun! -- Jos tott' on tuo, niin yhdentekevää, Jos täältä pakenee tai tänne jää. Jo kyllästyä alan aurinkoon; Nyt mailma se vaikka hukkukoon! Soi, jyry! Tule, hukka! Myrsky, myllää! Ma kuolla toki tahdon pantsar' yllä.

(Lähtevät.)

Kuudes kohtaus.

Sama paikka. Kenttä linnan edustalla.

(Liehuvin lipuin ja rumpujen pauhatessa tulevat Malcolm, Siward, Macduff y.m. ja sotamiehiä, lehvät kädessä.)

MALCOLM. Nyt lähell' ollaan; lehväsuojat maahan Ja tosi etehen! -- Te, kunnon setä, Ja jalo poikanne, mun serkkuni, Alatte leikin. Me ja kunnon Macduff, Me teemme mit' on vielä tekemättä, Sovitun käskyn mukaan.

SIWARD. Hyvästi! -- Jos tietäis vaan, miss' on tuon pedon säily, Niin selkään tulkoon, jos ei miekat häily!

MACDUFF. Nyt kaikki torvet soimaan! Soikahat, Te veren, surman julkihuutajat!

(Lähtevät. Miekankalsketta kuuluu.)

Seitsemäs kohtaus.

Toinen osa sotakenttää.

(Macbeth tulee.)

MACBETH. Sidottu olen paaluun; en voi paeta, Vaan täytyy mun, kuin karhun, härnyy kestää. Miss' on se, jok' ei ole vaimon luoma? Ma häntä pelkään, muut' en ketäkään.

(Nuori Siward tulee.)

NUORI SIWARD. Nimesi?

MACBETH. Kauhistut, jos saat sen kuulla.

NUORI SIWARD. Sna. En, vaikka tulikuumempi se oisi Kuin mikään helvetissä.

MACBETH. Macbeth on se.

NUORI SIWARD. Nimeä korvalleni ilkeämpää Ei mainita vois perkelekään.

MACBETH. Eikä Peloittavampaa.

NUORI SIWARD. Sen sa valhettelet, Kirottu julmus! Miekallani valheeks Sen todistan.

(Taistelevat ja nuori Siward kaatuu.)

MACBETH. Sin' olit vaimon luoma. -- Aseille nauran vaan ja ilkun säilää, Mi vaimon luoman miehen käessä häilää.

(Lähtee.) (Miekankalsketta. Macduff tulee.)

MACDUFF. Se tuoll' on melu. -- Näytä kasvos, julmus! Jos muu kuin minun miekkani sun surmaa, Niin vaimon, lasten haamuilt' en saa rauhaa. Nuo kerni-raukat jääkööt: heillä keihäs Kädessä palkast' on. Sua, Macbeth, etsin! Ma muuten terin ehjin miekan kätken Taas työttömänä tuppeen. -- Tuolla lienet: Tuo kova kalske ilmaisee, ett' ompi Siell' ylhäisiä. Voi, jos hänet saisin: Muut' en sult', onni, pyydä!