Chapter 2
(Banquo ja Fleance lähtevät.)
MACBETH. Poika, käske, Ett' emäntäs, kun juomani on valmis, Kilistää kelloa. Käy maata sinä. -- (Palvelija lähtee.) Tuo onko puukko, silmissäni tuossa, Päin kättä kahva? Annas sinuun tartun! -- En sua saanut, ja tok' yhä näen sun. Sa, turman ilmiö, sua eikö koura Käsitä niinkuin silmä? Taikka tietkö Vaan mieliluulon puukko, tyhjä haamu, Vaan kiihtyneiden aivojeni luoma? Sun yhä näen, niin käsin tuntuvana Kuin tämän, jonka tässä paljastan. Sa näytät mulle tien, jot' aion käydä; Ja tuommoist' asett' on mun juuri tarvis. -- Muun aistimiston narriks silm' on tullut, Tai vie se niistä voiton. Yhä näen sun, Terä, kahva täynnä veripisaroita, Joit' äsken niiss' ei ollut. -- Tyhjää kaikki; Verinen teko vaan se silmissäni Näin kuvastuu. -- Nyt toinen puoli maata On niinkuin kuollut; häijyt unet hiipii Makaajan luo läp' uudinten; nyt velhot Hekaten kalvaan uhrijuhlaa viettää; Ja laiha murha, vartijansa, suden, Kehoitus-ulvonnasta säikkyneenä, Kuin himokas Tarquinius, määränpäähän Salaisin rosvoaskelin kuin haamu Näin hiipivi. -- Sa luja, vankka maa, Äl' askelteni astuntaa sa kuule, Ett' eivät itse kivetkin ne kielis Mun teistäni ja häiris tätä julmaa Yön rauhaisuutta, joka niille sopii! -- Täss' uhkaan, ja hän elää: sanat vaan Ne kylmää leyhkää kuumaan toimintaan. (Kello kilisee.) Nyt käyn, ja se on tehty; kello kutsuu. Tuot' älä kuule, Duncan: ääni sen Sun kutsuu helvettiin tai taivaaseen!
(Lähtee.)
Toinen kohtaus.
Sama paikka.
(Lady Macbeth tulee.)
LADY MACBETH. Mi heidät juovutti, mun rohkaisi; Mi heidät sammutti, mun tulistutti. -- Vaiti -- Hiljaa! -- Huuhkain vaan se siellä huikaa, Se turman enne, joka huutaa julmaa Hyv'yötänsä. -- Hän työss' on; ovi on auki; Kuorsaillen juopunehet vartijat Ivaavat tointaan. Moisen laitoin juoman, Ett' elämä ja surma kiistäkööt nyt, Ovatko hengissä he vaiko kuolleet.
MACBETH (sisältä). Ken siellä?
LADY MACBETH. Voi, heränneen heidän pelkään Ja tekemättä jääneen työn; -- ei rikos, Vaan yritys se meidät tuhoo. -- Vaiti! -- Asetin valmihiksi miesten puukot; Ne huomasi hän kai. -- Jos ei hän olis Isääni muistuttanut nukkuessaan, Min' oisin tehnyt sen. -- Mun mieheni!
(Macbeth tulee.)
MACBETH. Nyt on se tehty. -- Kuulitko sa mitä?
LADY MACBETH. Yöhuuhkan huudon vaan ja sirkan laulun. Puhuitko sinä?
MACBETH. Milloin?
LADY MACBETH. Äsken.
MACBETH. Alas Kun astuinko?
LADY MACBETH. Niin.
MACBETH. Hiljaa! Ken tuossa kamariss' on?
LADY MACBETH. Donalbain.
MACBETH (katsellen käsiään). Oi, näky surkea on tuo!
LADY MACBETH. Sa hupsu! Vai näky surkea!
MACBETH. Siell' unissansa Yks nauroi, toinen "murhaa!" huus, niin että Heräsi kumpikin: ma kuulin kaikki; Rukouksen sitten lukivat ja uneen Taas vaipuivat.
LADY MACBETH. Kaks siell' on nukkumassa.
MACBETH. "Kies' siunaa!" huusi yks, ja toinen "amen!" Kuin nämä pyövelkäten' ois he nähneet. Kuunnellen heidän tuskaans', suustan' "ament'" En saanut, he kun sanoivat: "Kies' siunaa!"
LADY MACBETH. Noin syvään älä tuota mielees paina!
MACBETH. Mut miks en sanoa ma voinut "amen"? Ma siunausta tarvitsin, ja "amen" Kurkkuuni tarttui.
LADY MACBETH. Noin ei tuommoisista Saa tuskitella; voipi tulla hulluksi.
MACBETH. Ma luulin äänen kuulleeni, mi huusi: "Herätkää! Macbeth unen murhaa!" -- unen, Tuon viattoman, joka huolten vyhdet Sekavat suorii, päivittäisen kuolon, Työn raittiin peson, sielunhaavain voiteen, Tuon luonnon toisen atrian ja parhaan Elämän juhlaruoan.
LADY MACBETH. Mitä puhut?
MACBETH. "Herätkää!" huuto kautta linnan kaikui.
Glamis unen murhas, ja senvuoks ei Cawdor Unt' enää saa, unt' ei Macbeth saa enää.
LADY MACBETH. Mut ken se huusi noin? Oi, armas thani, Sun jalo pontes hervahtuu, jos moista Noin kiihkoisesti mietit. Nouda vettä Ja käsistäs nuo rumat merkit huuhdo! -- Miks tänne puukot kannoit? Siellä niiden On paikka. Pois ne vie, ja verin tuhri Makaavat vartijat.
MACBETH. En sinne mene: Aatella pelkään tekoani; nähdä Sit' uudelleen en tohdi.
LADY MACBETH. Arka raukka! Tuo tänne puukot! Nukkuneet ja kuolleet Kuvia vaan on; lasta peljättää voi Kuvattu piru. Verta jos hän vuotaa, Niin sillä kultaan vartijoiden muodon, Syyn muodon näin he saavat.
(Lähtee. Kolkutusta ulkoa.)
MACBETH. Mikä kolke? --
Mik' on mun? Risahdustakin ma säikyn! Kenenkä kädet nää? Haa! Päästäni ne Repivät silmät maalle! Voiko suuren Neptunin koko valtameri pestä Tuon veren kädestäni pois? Ei, ennen Tää käsi meret määrättömät punaa, Viherjän muuttain ruskeaks.
(Lady Macbeth palajaa.)
LADY MACBETH. Mun käten' On samankarvaiset kuin sun, mut sydän Noin vaalas mua hävettäis. (Kolkutusta.) Tuo kolke Eteläportin' on. Pois kamariimme! Pisara vettä pois tän synnin huuhtoo; Kuin kevyt on se sitten! Sinust' uljuus On luopunut. (Kolkutusta.) Haa! kuules, taasen kolke! Yöpuku ylles, ett'ei kutsuttaissa Havaittais meidän valvoneen. -- Äl' anna Noin raukkamaisest' aatoksilles valtaa.
MACBETH. Tekoni tietäen mun paremp' oisi, Ett' itseän' en tietäisi (Kolkutusta.) Kolkkehellas Herätä Duncan! Voi, jos sen sa voisit!
(Lähtevät.)
Kolmas kohtaus.
Sama paikka.
(Portinvartija tulee.)
PORTINVARTIJA. Sepä vasta kolkutusta, totta tosiaankin! Jos olisit helvetin porttien vartija, kylläpä saisit avainta kiertää! (Kolkutusta.) Kolk, kolk, kolk! Beelsebubin nimessä, ken siellä? -- Kas vaan, jyväsaksa, joka hirtti itsensä pelätessään hyvää vuodentuloa. Aikanasi tulet! Onko vaan hurstia tarpeeksi mukanasi, sillä täällä sitä hikoilla saat? (Kolkutusta.) Kolk, kolk? Toisen perkeleen nimessä, kuka siellä? -- Lainvääntelijä, tottamaar, joka kummankin riitapuolen asian valallansa vahvistaa, ja joka on Jumalan kunniaksi paljon konnankoukkuja harjoitellut, vaan ei kuitenkaan ole voinut itseänsä taivaaseen koukutella. Käy sisään, lainvääntelijä! (Kolkutusta.) Kolk, kolk, kolk! Kuka siellä? -- Vai niin, englantilainen räätäli, tänne tullunna siitä, että ranskalaisen housuista kaistaleen[8] varasti. Käy sisään, räätäli, täällä kyllä saumarautasi kuumenee! (Kolkutusta.) Kolk, kolk! Ei koskaan rauhaa. Ken olette? -- Mutta tämä paikka on helvetiksi liian kylmä. Lempo sitä kauemmin olkoon pirun portinvartijana! Ajattelin muuten laskea sisään kutakin ammattikuntaa muutamia, jotka ruusuista tietä kulkevat ijankaikkiseen ilovalkeaan. (Kolkutusta.) Kohta, kohta! (Avaa.) Pyydän muistamaan portinvartijaa.
(Macduff ja Lenox tulevat.)
MACDUFF. Niin myöhäänkö sä maata kävit, veikko, Kun myöhään näin sä nukut?
PORTINVARTIJA. Niin, nähkääs, ryyppäsimme toiseen kukonlauluun; ja juominen se vaikuttaa tuntuvasti kolmea asiata.
MACDUFF. Mitä kolmea asiaa se juominen sitten erittäin vaikuttaa?
PORTINVARTIJA. Niin, nähkääs, punaisia neniä, unta ja kusta. Lemmenseikoissa se auttaa ja kaataa: himoa se auttaa, mutta kyvyn se kaataa. Voipi sanoa, että liika juominen pitää lemmen suhteen lainvääntelijän virkaa: se luo sen ja tappaa sen; nostaa sen ja kaataa sen; yllyttää sitä ja kyllyttää sitä; voimistuttaa ja laimistuttaa; sanalla sanoen: vääntää sen uneen, pettää sen ja jättää sen.
MACDUFF. Luulenpa, että viina sinut viime yönä petti.
PORTINVARTIJA. Niin kylläkin, suut, silmät täyteen; mutta minäpä petoksen kostin; ja luulenpa, että kylläkin puoltani pidin, sillä vaikka hän pari kertaa sieppasi jalat altani, keksinpä keinon saada hänet maalle samaa tietä, mitä oli tullutkin.
MACDUFF. Hereillä onko herras? -- Kolkkeellamme Me hänet herätimme: tuossa on hän.
(Macbeth tulee.)
LENOX. Huomenta, jalo thani!
MACBETH. Terve teille!
MACDUFF. Kuningas joko noussut lie?
MACBETH. Ei vielä.
MACDUFF. Hän käski, että varhain herättäisin; Lie myöhä jo.
MACBETH. Vien teidät hänen luokseen.
MACDUFF. Sen tiedän suloiseksi vaivaks teille; Mut vaivaa on se kuitenkin.
MACBETH. Työ mieleinen se meille vaivan korvaa. Tuoss' ovi on.
MACDUFF. Ma huutaa rohkenen; Se työks on mulle pantu.
(Menee.)
LENOX. Lähteneekö Kuningas tänään?
MACBETH. Lähtee -- niin on määrä.
LENOX. Yö oli jylhä. Majassamme tuuli Kukisti savutorvet; valitusta Ilmassa kuultiin, julmaa kuolontuskaa Ja hirmuäänin ennustelemista, Paloa, murhaa, hävitystä hurjaa Ajalle tuskaiselle syntyväksi. Pimeyden lintu kaiken yötä huusi; Sanovat maankin olleen kuumeissansa Ja värisseen.
MACBETH. Niin, jylhä oli yö.
LENOX. Mun nuori muistini ei toista muista Sen vertaista.
(Macduff palajaa.)
MACDUFF. Oo, kauheata, kauheata, kauheata! Ei kieli eikä sydän sua saata Käsittää eikä nimittää!
MACBETH & LENOX. Mik' ompi?
MACDUFF. Nyt taitotekonsa on tuho tehnyt! Kuin kirkonvaras murtanut on murha Vihittyyn Herran huoneeseen ja hengen Templistä ryöstänynnä.
MACBETH. Kuinka? Hengen?
LENOX. Kuninkahanko?
MACDUFF. Menkää huoneeseen, ja Sokaiskoon silmät teiltä toinen Gorgo; -- Mua älkää puhumahan vaatiko -- Nähkää, ja puhukaatte sitten itse. -- (Macbeth ja Lenox lähtevät.) Hoi, hätäkello soimaan! -- Nouskaa, nouskaa! -- Petosta! Murhaa! Banquo, Donalbain! Ja Malcolm! Nouskaa! Pois tuo veltto uni, Tuo kuolon hahmo; itse kuoleman te Nyt näette! -- Nouskaa katsomahan kuvaa Sen suuren tuomion! -- Malcolm! Banquo! Nouskaa Kuin haudasta ja aavein' ilmi tulkaa, Ett' ois tää hirmu täysi! Kello soimaan!
(Hätäkelloa soitetaan.) (Lady Macbeth tulee)
LADY MACBETH. Miks talon nukkujia kokoon kutsuu Noin jylhä torvi? Sanokaa!
MACDUFF. Lady armas, Mun kerrottavani ei sovi teille: Sanani murhan tois, jos vaimon korvaan Ne koskis. (Banquo tulee.) Banquo! Banquo! Murhattun' on Kuninkaamme ja herramme!
LADY MACBETH. Voih! voih! Meilläkö?
BANQUO. Hirveintä, miss' olkoonkin! -- Sanasi, Macduff, peruuta, ja sano, Ett'ei niin ole.
(Macbeth ja Lenox palajavat.)
MACBETH. Voi, jos oisin kuollut Vaan tiimaa ennen tätä tapausta! Olisin autuas silloin. Tästä lähtein Ei totuutt' ole lainkaan maailmassa; Petosta kaikki! Armot, arvot tyhjää! Elämän viini maahan juossut on, Ja kerskaks kellariin jäi pelkkä sakka.
(Malcolm ja Donalbain tulevat)
DONALBAIN. Hukassa mikä?
MACBETH. Te, vaikk' ette tiedä: Verenne alku, synty, hetesuoni Tukittu on, tukittu itse lähde!
MACDUFF. Isänne on he murhanneet.
MALCOLM. Voi! Ketkä?
LENOX. Sen passarit on nähtävästi tehneet. Verissä oli kädet, kasvot heillä, Ja puukot heidän pieluksillaan vielä Ol' aivan kosteat. He tuijottivat, Tunnoiltaan ollen aivan. Moisten hoidoss' Ei ole turvattuna ihmishenki.
MACBETH. Voi, että vimmoissani tapoin heidät!
MACDUFF. Miks teitte sen?
MACBETH. Ken säikkynyt ja viisas Voi samass' olla, lempeä ja hurja, Kuninkaan mies ja puoleton? Ei kenkään. Tulinen lempi kiihkoissansa voitti Sävyisän järjen. Tässä makas Duncan.
Hopeapäässä veren kultareunus Ja haavat ammottain kuin aukko, josta Tuho sisään ryntää; tuossa murhamiehet, Värihin ammattinsa tahrattuina, Rivoina puukot hurmeen tahmass' aivan. Ken, joll' on sydän lempivä, ja siinä Rohkeutta näyttää tätä lempeänsä, Vois mieltään malttaa?
LADY MACBETH (pyörtyvinään). Auttakaa mua täältä!
MACDUFF. Ladyä hoitakaa!
MALCOLM. Me vait olemme, Me, joill' on tässä suurin surun syy!
DONALBAIN. Vait'-olo paras: täällä kova onni Vois kairanreiän lymyst' äkkipäätä Karata meihin. Pois! Ei kyyneleemme Viel' ole kypsät.
MALCOLM. Eikä valloillansa Surumme suuri.
BANQUO. Ladyä hoitakaa! (Lady Macbeth kannetaan pois.) Alastoman ja paljaan heikkoutemme Kun saamme verhotuksi, yhtykäämme Tät' inhaa verityötä tutkimaan. Meit' epäilys ja kauhu värisyttää; Kädessä Kaikkivallan seison tässä, Ja luihun kavalluksen salajuonta Ma sodin vastaan.
MACDUFF. Minä myös.
KAIKKI. Me kaikki.
MACBETH. Nyt täysi miehen asu joutuun ylle! Salissa sitten yhdytään.
KAIKKI. Hyv' on!
(Kaikki lähtevät, paitse Malcolm ja Donalbain.)
MALCOLM. Mit' aiot? Hyv' ei ole tänne jäädä. Surua teeskellä on viekkaan helppo. Ma lähden Englantiin.
DONALBAIN. Min' Irlantiin. On ero turvaks kummallenkin meille. Tääll' ovat hymyt tikareita täynnä, Ja verisin on veriheimolainen.
MALCOLM. Tuo murhan nuoli, joka ammuttiin, On vielä lennossansa. Paras meidän On sitä karttaa. Ratsun selkään siis! Vähemmälle nyt jäähyväiset jääkööt. Pois varkain! Konsa turma tuloss' on, Ei varas lie ken turvaa pakohon.
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Linnan edustalla.
(Rosse ja eräs vanhus tulevat.)
VANHUS. Vuoskymmeniä seitsemisen muistan; Sill' ajall' olen monta kummaa nähnyt Ja julmaa päivää; mutta kaikki leikiks Tää hirmu-yö on tehnyt.
ROSSE. Näet sä, isä: Vihoissaan ihmistöistä taivas uhkaa Veristä lavaa. Kello näyttää päivää, Mut synkkä yö tukeuttaa taivaan lampun. Yön kunniaksko vaiko päivän hävyks Maan kasvot hautaa pimeys nyt, kun niitä Elävän valon tulis suudella?
VANHUS. Se luonnotont' on kuin tuo öinen työkin. Tiistaina hiirensyöjä huuhka sieppas Ja tappoi pilviss' ylvästävän haukan.
ROSSE. Duncanin ratsut -- kumma, mutta totta -- Nuo somat, kauniit, rodun valiot, Hurjistuneina pilttuuns' särkivät, Kurista huolimatta maalle syösten Ikäänkuin sotaan ihmiskuntaa vastaan.
VANHUS. Sanotaan, että toisiaan he söivät.
ROSSE. Niin tekivätkin; sen ma kummakseni Näin omin silmin. -- Tuossa kunnon Macduff! (Macduff tuke.) No, miltä näyttää?
MACDUFF. Ettekö te näe?
ROSSE. Jo tiettyn' onko, ken on murhan tehnyt?
MACDUFF. Ne, jotka Macbeth tappoi.
ROSSE. Taivaan taatto! Mik' etu heillä siitä?
MACDUFF. Lahjotuita! Kuninkaan pojat, Donalbain ja Malcolm, Paenneet ovat, joka tekee heidät Epäiltäviksi.
ROSSE. Sekin luonnotonta! Oo, kunnianhimo ahnas, joka ahmaat Noin oman elinmehus! -- Luultavasti Kuninkaaks nyt saa Macbeth.
MACDUFF. Nimitetty Hän on ja Sconiin kruunattavaks mennyt.
ROSSE. Ja missä Duncanin on ruumis?
MACDUFF. Colmes-killin pyhään kätköpaikkaan viety, Miss' esi-isienkin lepää luut.
ROSSE. Menettekö te Sconihin?
MACDUFF. En, serkku; Ma Fifeen lähden.
ROSSE. Minä menen Sconiin.
MACDUFF. Hyvästi! Ett'ei toteen vaan käy aate: Parempi uutta oli vanha vaate!
ROSSE. Hyvästi, isä!
VANHUS. Herran siunaus teille Ja niille, jotka pahan hyväks sääntää Ja vihamiehet ystäviksi kääntää!
(Lähtevät.)
KOLMAS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Fores. Sali linnassa.
(Banquo tulee.)
BANQUO. Nyt olet se: kuningas, Cawdor, Glamis Ja kaikki, mitä ennustivat velhot. Petosta vaan sun käyttäneesi pelkään. Mut sanottiin tok', ett'ei sukuus jäis se, Vaan että kuningasten kanta-isäks Tulisin minä. Totuutta jos heiss' on -- Ja sinusta, Macbeth, se selvään nähdään -- Miks ei he minullenkin ennustajiks Ruveta vois ja toivoani nostaa? Mut vaiti siitä!
(Torventoitauksia. Macbeth kuninkaana, Lady Macbeth kuningattarena, Lenox, Rosse, hoviherroja, hovinaisia ja seuralaisia tulee.)
MACBETH. Tuossapa se paras On vieraamme!
LADY MACBETH. Jos hän ois unhotettu, Ois suureen juhlahamme aukko jäänyt, Ja pilall' oisi kaikki.
MACBETH. Tänä iltan' On juhlapidot meillä, pyydän, että Tulette tekin.
BANQUO. Teidän korkeutenne Vaan käskeköön, ja velvollisuus teihin Mun sitoo siteill' ikikestävillä.
MACBETH. Lähdetten iltapuolla?
BANQUO. Lähden, herra.
MACBETH. Tän päivän neuvotteluss' oisi muuten Mieltänne kuultu, jok' on aina viisas Ja onnekas; mut huomiseks se jääköön. Kauasko matka on?
BANQUO. Niin kauas, että Se ajan täyttää tästä iltaan asti. Paremmin jos ei hepo juokse, täytyy Yölt' ottaa lainaks pari synkkää tiimaa.
MACBETH. Pois älkää jääkö vaan!
BANQUO. En, ruhtinaani.
MACBETH. Veriset lankomme ne Englannissa, Ma kuulen, piilevät ja Irlannissa. Tunnustamatta julmaa isänmurhaans' Valeita outoj' ajavat he kansaan. Huomenna siitä, jolloin muutenkin Kokohon meitä vaatii valtatoimet! Ratsaille joutuun! Hyväst'! Illalla Siis tavataan. Mukana onko Fleance?
BANQUO. On, herra. Aika kiiruhtaapi.
MACBETH. Olkoot Heponne varmat jaloiltaan ja virmat! Näin satulainne turviin jääkäätten! Hyvästi! -- (Banquo lähtee.) Jokaisella nyt kello seitsemään on Vallassaan aika, että seurast' oisi Sen suuremp' ilo. Iltaan asti yksin Tahdomme jäädä. Siksi, Herran haltuun!
(Kaikki lähtevät, paitse Macbeth.) (Palvelija tulee.)
Mies, kuules! Ovatko ne miehet täällä?
PALVELIJA. He linnan portill' odottavat, herra.
MACBETH. Tuo sisään heidät! -- (Palvelija lähtee.) Tämä tila ei Niin mitään ole, jos ei turvaa ole. Tuon Banquon suhteen suuri mull' on pelko: Sen miehen kuninkaallisessa luonteess' On jotain hirveää. Hän uskaljas on; Ja paitse tätä rohkeutt' on hällä Älyä, joka varmast' uljaat tuumat Vie määrän päähän. Muut' en ketään pelkää Kuin häntä. Henken' alleen masentaa hän, Niinkuin Antonion suhteen Caesarin Sanotaan tehneen. Velhoja hän sätti, Kuninkaan nimen kun he mulle soivat, Ja käski heidän haastaa hälle. Silloin Profeettain lailla tervehtivät häntä Lukuisten kuningasten kanta-isäks. Mun päähän' asettivat mahon kruunun Ja kourahani kuivan valtikan, Jonk' outo muukalainen siitä riistää, Kun poikaa mull' ei ole. Niin jos on, Ryvetin sieluni Banquon lapsen tähden, Sen tähden hurskaan Duncanin ma tapoin, Sen tähden tunnonrauhan' myrkytin Ja autuuteni helmen ihmiskunnan Viholliselle myin hänt' auttaakseni Kuninkaaks, Banquon lasta kuninkaaksi! Ei, ennen taisteluun sun haastan, onni, Ja sodin kanssas henkeen, kuolemaan! Ken siellä? -- (Palvelija palajaa kaksi murhaajaa seurassaan.) Pois, ja varro, kunnes kutsun. -- (Palvelija lähtee.) Teit' emmekö me eilen puhutelleet?
1 MURHAAJA. Kyll', armollinen herra.
MACBETH. Hyvä! No, Olettenko sit' aprikoinneet? Tietkääs, Se hän on, joka ennen muinen salpas Teilt' onnen tien, vaikk' arvelitte siksi Mua viatonta. Sen jo viime kerrall' Osoitin teille; selväks tein, kuin teit' on Petetty, peijattu; ma keinot näytin Ja niiden käyttäjät ja kaikki, josta Jo pöhkökin ja mielipuoli huomaa Sen Banquon työksi.
1 MURHAAJA. Sen te selvititte.
MACBETH. Niin, mutta vielä muutakin, jok' aiheen' On tähän yhdyntäämme. Olettenko Niin kärsiväiset luonnostanne, että Tuon siedätten? Niin laupiaatko, että Mies-paran tuon ja hänen lastens' eestä Rukoilette, tuon, jonka käsi raskas Teit' alas hautaan painoi sekä saattoi Ijäksi omaisenne mieron tielle?
1 MURHAAJA. Kuningas, miehiä me olemme.
MACBETH. Niin, miehistä te kirjoiss' ehkä käytte Kuin lukki, hurtta, häkki, tiisti, rakki Ja luppakorva, joilla koiran nimi On kaikilla; mut arvolistass' ero On talon-, lintukoiran, vilkkaan, laiskan Ja viekkaan välillä, sen lahjan mukaan, Jonk' aulis luonto kullenkin on suonut, Ja josta kullakin on eri kölli Muist' eroitteeksi, jotka lista merkkii Samaksi kaikki. Niinpä ihmisenkin. No, jos nyt listass' oletten ja ette Alinta miehenluokkaa, ilmaiskaa se, Niin povellenne uskon toimen, joka, Jos teette sen, vihollisenne sortaa Ja rakkauteeni kiinni teidät solmii. Hän elämällään terveyteni tärvää; Paranen, jos hän kuolee.
2 MURHAAJA. Minä, herra, Mies olen, jota mailman iskut, potkut Niin härnänneet on, ett'en huoli mitä Mailman kiusaks tehnen.
1 MURHAAJA. Minä myöskin
Niin vaivattu, niin kovan onnen lyömä, Ett' elämäni alttiiks annan, jos sen Parantaa sillä voin tai päästä siitä.
MACBETH. Ett' oli Banquo vihollinen teille, Nyt tiedätten.
2 MURHAAJA. Niin oli.
MACBETH. Niin myös mulle, Ja niinkin verivihaisesti, että Jokainen hetki hänen elämästään Mun sydänvertan' kysyy. Voisin kyllä Hänestä päästä julkivaltaa käyttäin Ja tunnustan sen suoraan, mut en saata Eräiltä ystäviltä, jotka meille On yhteiset ja joihin panen arvon; Vaan täytyy mun hänt' itkeä, vaikk' itse Ma hänet tapoin. Senpä vuoksi teiltä Apua kosin nyt, näin ihmisiltä Tekoni peittäin monestakin syystä.
2 MURHAAJA. Me teemme, herra, mitä käskette.
1 MURHAAJA. Niin, vaikka henki --
MACBETH. Miehuutenne kuultaa Jo silmistänne. Tunnin kuluessa Osoitan teille paikkanne ja määrään Sopivan ajan ihan piiramalleen. Tän' iltan' on se tehtävä eik' aivan Lähellä linnaa: minuun -- muistakaa se -- Syyn kaunaa ei saa jäädä. Hänen kanssaan -- Ett'ei jäisi puolitekoon työmme -- Fleancen, Tuon hänen poikansa, jok' ompi myötä, Jonk' ero täält' on yhtä tärkki mulle Kuin isän, täytyy synkän hetken onnest' Osansa saada. Tuumimaan nyt menkää; Koht' etsin teitä.
2 MURHAAJA. Valmiit' ollaan, herra.
MACBETH. Teit' oiti kutsun; vartokaatte tuolla. (Murhaajat menevät.) Päätetty siis! -- Jos, Banquo, taivaasen Sun pyrkii sielus, nyt se tehköön sen!
(Lähtee.)
Toinen kohtaus.
Toinen huone linnassa.
(Lady Macbeth tulee, palvelija jäljessä.)
LADY MACBETH. Täält' onko Banquo lähtenyt?
PALVELIJA. On, rouva, Mut palaa yöksi.
LADY MACBETH. Sano kuninkaalle, Ett' olis puhuttavaa hiukan mulla, Jos häll' on tilaisuutta.
PALVELIJA. Kyllä, rouva.
(Lähtee.)
LADY MACBETH. Kaikk' ompi turhaa, hukkatyötä vaan, Jos kyllääns' ei saa halu saamastaan; Parempi olla murhattujen mailla Kuin murhaajana tunnon rauhaa vailla! (Macbeth tulee.) No, herrani, miks yksin noin te käytte, Kamalat haaveet seurana, ja mieless' Ain' ajatus, jonk' esineensä kanssa Jo olis kuolla tullut? Miksi muistaa Mit'ei voi auttaa? Tehty mikä tehty!
MACBETH. Ei surmaans' saanut käärme, sai vaan haavan, Ja paranee; ja kurja ilkeytemme Sen kammoo hammast' aivan niinkuin ennen. Hajotkoot taivaat, maat ja mailman pylväät, Ennen kuin pelvoss' atriamme syömme Ja nukahdamme mieless' unen hirmut, Jotk' öisin meitä vaivaa! Paremp' olla Tuon kuolleen luona, jonka lähetimme Omaksi rauhaksemme ikirauhaan, Kuin sielun piinapuilla lakkaamatta Tuskissa olla. Haudassaan on Duncan Ja elon kuumeen jälkeen hyvin nukkuu. Pahintaan petos tek': ei teräs, myrkky, Ei ulkosodat, kapinat, ei mikään Hänt' enää saavuta.
LADY MACBETH. Oi, miehen' armas, Sulosta jylhä katsees, ole tänään Iloinen, kirkas vierastesi kanssa.
MACBETH. Niin kyllä, armahani; samoin sinä! Sa koko huomiosi Banquoon käännä; Hänt' ennen muita silmin, kielin etsi. Viel' epävarmat ollen, täytyy meidän Imarteen virrass' arvoamme pestä, Sydämmen valhenaamaks tehdä kasvot, Sen tosilaadun peittäin näin.
LADY MACBETH. Nuo heitä!
MACBETH. Oi, vaimo, skorpioneja on täynnä Mun sieluni! Viel' elää Fleance ja Banquo.
LADY MACBETH. Mut heill' ei ikuisuuden valtakirjaa.
MACBETH. Se lohduttaa: he ovat saatavissa. Iloitse siis! Ennenkuin yökkö päättää Yölentonsa ja koppakuoriainen Hekaten mustan käskyst' univirttään Nukuttavalla hyrinällä soittaa, On teko tehty lajiaan mitä julmin.
LADY MACBETH. Mik' on se teko?