Chapter 1
Produced by Tapio Riikonen
MACBETH
Kirj.
William Shakespeare
Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi 1885.
Näytelmän henkilöt:
DUNCAN, Skotlannin kuningas. MALCOLM, | hänen poikansa. DONALBAIN, | MACBETH, | hänen sotaväkensä päälliköt. BANQUO, | MACDUFF, | LENOX, | ROSSE, | MENTETH | Skotlannin ylimyksiä. ANGUS, | CATHNESS, | FLEANCE, Banquon poika. SIWARD, Northumberlandin kreivi, englantilaisen sotajoukon päällikkö. Nuori SIWARD, hänen poikansa. SEYTON, Macbethin adjutantti. Macduffin poika. Englantilainen lääkäri. Skotlantilainen lääkäri. Sotamies. Portinvartija. Vanhus. Lady MACBETH. Lady MACDUFF. Lady Macbethin kamarirouva. HEKATE ja kolme noitaa.
Lordeja, sotaherroja, sotamiehiä, murhamiehiä, seuralaisia ja lähettiläitä. Banquon haamu ja muita näkyjä.
Neljännen näytöksen loppupuoli tapahtuu Englannissa, kaikki muut tapaukset Skotlannissa.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus
Aukea paikka. (Ukkosen jylinää Ja leimauksia. Kolme noitaa tulee.)
1 NOITA. Kons' yhdymme taas; mi merkki sen, Rajuilmako, leimaus, ukkonen?
2 NOITA. Häly taistelun kun laannut on Ja voiton tuo tai tappion.
3 NOITA. Siis ennen laskemist' auringon.
1 NOITA. Ja paikka mikä?
2 NOITA. Nummen rinne.
3 NOITA. Macbethkin silloin saapuu sinne.
1 NOITA. Tulen, harmio.[1]
2 NOITA. Konna huutaa.
3 NOITA. Heti, heti!
KAIKKI. Häijy on kaunis ja kaunis on häijy; Sumussa ja pilvissä noidat ne leijuu.
(Katoavat.)
Toinen kohtaus.
Leiri Foresin lähellä.
(Miekankalsketta kuuluu. Duncan kuningas, Malcolm, Donalbain, Lenox ja seuralaisia tulee. Soturi verissään kohtaa heidät.)
DUNCAN. Ken tuossa verissään? On näkö hällä, Kuin kapinasta uuden uutukaista Hän tietäisi.
MALCOLM. Se sama mies on, joka Soturin oivan, karskin lailla iski Mun kahleist' irti. -- Terve, urho veikko! Nyt kuninkaalle kerro, kuinka sodan Ol' lähtiessäs laita.
SOTURI. Epävarma, Kuin kahden uupunehen uijan, jotka, Taidolleen haitaks, toisiins' iskevät. Macdonwald julmus -- kapinoitsijaksi Omansa aivan: kihistenpä versoo Hänessä muukin konnuus -- länsisaarilt' Avukseen kernit sai ja gallowglassit; Ja onnetar, hymyillen kirotyölle, Sai petturille portoks; mutta turhaan: Macbeth, jot' urhoks syystä mainitaan, Ilkkuillen onnetarta, maalla miekka, Jok' yhä vielä veritöistään höyrys, Miehuuden sankarina raivas tiensä Tuon orjan luokse suoraan; Ei kättä paiskannut, ei hyvästellyt, Vaan vatsan halkas leukapieliin saakka Ja kallon nosti meidän muurillemme.
DUNCAN. Oi urho serkku! Uros ansiosta!
SOTURI. Kuin päivän koita julmat ukonilmat Ja myrskyt haaksirikkojatkin seuraa, Niin hurman lähde tääkin turmaa huokui. Kuningas skottein, huomaa, huomaa! Tuskin Miehuuden aseill' oli oikeus lyönyt Käpälämäkehen nuo käppäät kernit, Kun Norjan herra, etuansa käyttäin, Aseilla kirkkailla ja virkein voimin Jo täytti päälle.
DUNCAN. Mut Macbeth ja Banquo? Heit' eikö säikyttänyt tuo?
SOTURI. Heh, kyllä: Kuin jänis leijonaa, tai varpu kotkaa. Olivat, totta puhuin, niinkuin tykit Ladatut kaksin kerroin jyrinällä; Niin he Kahdesti kaksin kerroin löivät vastaan. Veressä kylpeäkö teki mieli, Vai uutta Golgathaako kuuluks tehdä, En tiedä minä -- Apua huutaa haavani; ma voivun.
DUNCAN. Kuin sanas kaunistaa sua haavas; maineen On maku kummassakin. -- Haavur' tuokaa.
(Soturi saatetaan ulos.) (Rosse tulee.)
Ken tuossa tulee?
MALCOLM. Jalo Rosse-thani.[2]
LENOX. Mi kiire hänen silmistänsä vilkkuu? Hoin katsoo se, ken jotain suurta tietää.
ROSSE. Jumala kuningasta varjelkoon!
DUNCAN. No, mistä matka, jalo thani?
ROSSE. Fifestä, armollinen kuninkaani. Siell', ilmaa piesten, liput Norjan liehtoo Väkemme viileäksi. Norja itse Hirveillä joukoillaan, ja apunansa Tuo kurja kavaltaja Cawdor-thani, Aloitti julman taistelun, siks että Bellonan rautahame sulho,[3] hälle Ruveten vertaiseksi, -- käsi kättä Ja miekka kavaltajan miekkaa vasten -- Masensi korskan mielen. Lyhyesti: Me voiton saimme.
DUNCAN. Mikä suuri onni!
ROSSE. Niin että nyt Sven, Norjan kuningas, Meilt' anoo rauhaa. Mutta kaatuneitaan Ei haudata hän saanut, ennenkuin hän Saarella pyhän Columbanin maksoi Viistuhat taaleria yhteiskassaan.
DUNCAN. Tuo Cawdor luottoan' ei enää petä. -- Julista hälle surma. Macbeth nyt On Cawdor-thanin arvon perinyt.
ROSSE. Sen täyttää tahdon koittaa.
DUNCAN. Hän minkä menetti, sen Macbeth voittaa.
(Lähtevät.)
Kolmas kohtaus.
Nummi. (Ukkosen jylinää. Samat kolme noitaa tulevat.)
1 NOITA. Miss' olet ollut, sisko?
2 NOITA. Sian tapossa.
3 NOITA. Entä sinä, sisko?
1 NOITA. Helmastaan laivur'akka kastanjoita Söi hotki hotkimistaan. "Annas", sanoin: "Pois hiiteen, noita!" huus se ihrahaaso. Mies Tiger-laivall' on Aleppoon mennyt; Mut hännätönnäpä rottana Perässä ma seilaan seulassa; Sen ma teen, sen ma teen, sen ma teen.
2 NOITA. Saat tuulen multa.
2 NOITA. Oi, sisko kulta!
3 NOITA. Ma toisen annan.
1 NOITA. Muut kaikki ma luonani kannan. Joka sataman ja sopen, Kaikki ilmansuunnat lopen Kiertäen ne kaartavat. Heinäks hänet kuivatan, Öin ja päivin karkoitan Unen hänen silmistänsä, Noidun hänen elämänsä. Yhdeksästi yhdeksän Raskaan viikon karsinnan Hivuen saa kestää hän. Vaikk' en laivaa hukkaan saiskaan, Myrskyn piestäväks sen paiskaan. Kas, mikä mulla!
2 NOITA. Näytä, näytä!
1 NOITA. Laivurin peukalo, näätkös vaan, Hän hukkui kotimatkallaan.
(Rummun pärrytystä ulkona.)
3 NOITA. Haa, rummut soi! Se on Macbeth, oi! Kaikki. Velhosiskot käsikkäin Maat ja meret kiitää näin Hyörin pyörin piirisillä: Kolme sulle ja kolme mulle Ja kolme vielä, siit' yheksän tullee. Seis! -- Nyt taika on kohdallaan.
(Macbeth ja Banquo tulevat.)
MACBETH. Näin julman kaunist' en ole päivää nähnyt.
BANQUO. Etäälläkö on Fores? -- Keitä nuo Noin kuihtuneet ja pukimeltaan jylhät? Maan asukkailt' ei näytä he ja sentään Maan päällä käyvät. Eloss' olettenko, Ja olennoita, joilta vastuun saapi? Mua ymmärtävän näytte: kaikin viette Rosoille huulillenne kurtun sormen. Näytätten naisilta, mut partanne Mua kieltää teitä siksi päättämästä.
MACBETH. Jos voitte, puhukaa! Keit' oletten?
1 NOITA. Oi, terve, Macbeth! Terve, Glamis-thani!
2 NOITA. Oi, terve, Macbeth! Terve, Cawdor-thani!
3 NOITA. Oi, terve, Macbeth! Kuninkaaks saat kerran.
BANQUO. No, mitä tuijotatte? Säikyttenkö Noin sulosointuisia uutisia? -- Nimessä totuuden, keit' oletten te? Kuvitelmia vai tosi-olennoita! Jalolle kumppanillen' ennustatte Olevan onnen lisäks[4] suurta valtaa Ja kruunun toiveita, ett' oikein siitä Hän hurmaantuu; vaan mulle ette haasta. Jos ajan kylvön tiedätten ja näette, Mik' itu nousevi ja mik' ei nouse, Niin vastatkaa! En kerjää enkä pelkää En armoanne enkä vihaanne.
1 NOITA. Terve!
2 NOITA. Terve!
3 NOITA. Terve!
1 NOITA. Vähempi kuin Macbeth, ja suurempi.
2 NOITA. Vähemmän onnekas, tok' onnekkaampi.
3 NOITA. Et kuninkaaksi saa, mut niitä siität. Macbeth ja Banquo, terve kumpikin!
1 NOITA. Kumpikin terve, Banquo ja Macbeth!
MACBETH. Seis, hämärät ennustajat! Selvän tahdon. Kun Sinel kuoli, tulin Glamis-thaniks; Vaan miten Cawdoriks? Viel' elää Cawdor, Mies parhaillaan; ja kuninkaaksi pääsö On luultavaa ja varmaa yhtä vähän Kuin tulo Cawdoriksi. Mistä saitte Tuon kumman tiedon? Miks täss' auhdoll' aholl' Eteemme käytte, moista ennustellen Profeettain lailla? -- Puhukaa, ma vaadin!
(Noidat häviävät.)
BANQUO. Poreita maall' on niinkuin vesilläkin; Nuo oli niitä. -- Mihin hävisivät?
MACBETH. Pois ilmaan! Minkä ruumiiks luulit, haihtui Kuin henki tuuleen. -- Voi, kun eivät jääneet!
BANQUO. Tosi-olennoistako nyt haastelemme, Vai olemmeko syöneet hulluheinää, Mi mielen viepi?
MACBETH. Lapsistanne tulee Kuninkaita.
BANQUO. Ja teistä kuningas.
MACBETH.
Ja Cawdor-thani myöskin, eikö niin?
BANQUO. Niin aivan sanat kuuluivat. -- Ken tuossa?
(Rosse ja Angus tulevat.)
ROSSE. Kuningas onnellisen tiedon saanut On voitoistas, Macbeth; ja kuullen, kuinka Kapinan liekiss' alttiiks panit henkes, Hänessä ihmetys ja kehu kilvan Sinusta kiistää. Tuosta vaienneena, Ja päivätyötäs silmäten, hän huomaa Sun pöyhkäin norjalaisten riviss' aivan Kamoksumatta surman hirmukuvaa, Jonk' itse loit. Kuin rakeet taajaan seuras Sanoma sanomaa, jokainen tuoden Sun ylistystäs kruunun puoltajana Ja hänen eteensä sen kaatain.
ANGUS. Meillä Kuningas sulle laittaa kiitoksensa; Eteensä sua saattamaan vaan käskee, Ei sua palkitsemaan.
ROSSE. Ja vielä korkeamman arvon merkiks Sua käskee tervehtiä Cawdor-thaniks. Siis, terve, jalo thani! Se sun arvos.
BANQUO. Haa! Puhuvatko perkeleetkin totta?
MACBETH. Viel' elää Cawdor; miksi lainapukuun Puette mun?
ANGUS. Hänestä hylky elää; Mut raskas tuomio painaa hänen päätään, Jok' on jo surman oma. Norjan kanssa Pitikö yhtä hän, vai salaa auttoi Kapinamiestä, vaiko molempiin Hän maansa turmaks yhtyi, sit' en tiedä; Maanpetos selvä vaan ja tunnustettu Kukisti hänet.
MACBETH (syrjään). Glamis ja Cawdor-thani! Vaan suurin puuttuu. -- (Ääneen.) Kiitos vaivastanne! No, ettekö nyt usko lapsistanne Tulevan kuninkaita, kun ne, jotka Tekivät minut Cawdor-thaniksi. Moist' ennustivat?
BANQUO. Luottakaa vaan siihen, Niin halu teissä pian kruunuun syttyy, Ohitse Cawdor-arvon. Kummallista! Useinpa, meitä tuhoon vietelläkseen, Puhuvat hornan henget meille totta; Rehellisiä pikku-seikoiss' ovat, Pettääkseen suuremmissa. -- Serkut, kuulkaas!
MACBETH (syrjään). Kaks tosi ennustusta! Oiva johto Komeaan kuninkuuden näytelmään! -- Tuhansin kiitoksia, hyvät herrat! -- (Syrjään.) Yliluonnollinen kiusaus tuo, ei paha Se olla voi, ei hyväkään: -- jos paha, Miks onnen esimaun mulle soi se, Aloittain totuudella? Cawdor olen. Jos hyvä, miks siis valtaa mieltän' aatos, Min hirmukuva nostaa hiukset pystyyn Ja, vastoin luonnon tapaa, kylkiluihin Sydäntän' jäykkää lyöttää? Tosi kauhu On mielen hirmuluomain suhteen tyhjää. Ja pelkkä murhan kuvitus jo jäytää Olentoani niin, ett' elon kaiken Tukeuttaa houre tuo, ja mitään muuta Ei ole, pait se, mikä viel' ei ole.[5]
BANQUO. Kas kuink' on kumppanimme haltioissaan!
MACBETH (syrjään). Jos sallimus mun kuninkaaksi tahtoo, Se kruunatkoon mun myös; en itse liiku.
BANQUO. Uus arvo ompi niinkuin vieras puku; Sopivaks vasta tottumus sen tekee.
MACBETH (syrjään). No, tulkohon jos mitä! Kuluu hetki, Vaikk' olis myrskyinenkin päivän retki.
BANQUO. Me teitä odotamme, jalo Macbeth.
MACBETH. Oi, anteeks! Unhotettuj' asioita Ajuni raskas hautoo. Hyvät herrat, Vaivanne kirjass' on, jot' aamuin illoin Selaillen luen. -- Nyt kuninkahan luokse! -- Tapausta mieti, ja kun aika kypsyy Ja muuten tilaisuutt' on, haastelkaamme Siit' avomielin sitten.
BANQUO. Mielist' aivan.
MACBETH. Mut siksi vaiti! -- Tulkaa, ystävät!
(Lähtevät.)
Neljäs kohtaus.
Fores. Huone kuninkaan linnassa.
(Torventoitauksia. Duncan, Malcolm, Donalbain, Lenox ja seuralaisia tulee.)
DUNCAN.
No, joko mestattu on Cawdor? Eikö Palanneet ole toimittajat vielä?
MALCOLM. Ei, herrani; mut puhuttelin miestä, Jok' oli nähnyt hänen kuolevan. Hän kertoi, että petoksensa suoraan Hän tunnusti, teilt' armost' anteeks anoi Ja syvää katumusta osoitti. Niin kaunista ei mikään elämässään Kuin elämästä lähtönsä: hän kuoli, Kuin olis kuolemaa hän harjoitellut, Pois heittäin kallehimman kalleutensa Kuin kalun joutavan.
DUNCAN. Ei mikään taito Voi mielentilaa kasvoist' arvata. Ylimys oli hän, ja häneen luotin Ma ehdottomasti. (Macbeth, Banquo, Rosse ja Angus tulevat.) Oi jalo serkku! Mua kiittämättömyyden synti raskas Juur' rasitti. Niin kauas eelle ehdit, Ett'ei sua palkintoni kerkein siipi Tavoittaa voi. Jos vähemp' olis vaatees, Ett' tasan kiitoksen ja palkan panna Ma saattaisin! Nyt ken ne kaikki jaksaa Sun ansiosi täysin määrin maksaa!
MACBETH. Velvollisuus ja virka täyttäjänsä Jo palkitseepi. Vastaan suvaitkaatte Vaan ottaa työmme: kruununne ne ovat Ja valtikkanne käskyläät ja lapset; Ne tehtäväns' on tehneet, jos ne teille On kunniaks ja mieliks.
DUNCAN. Tervetullut! Sua aloin istuttaa ja täyteen kukkaan Sun tahdon saattaa. -- Jalo Banquo, sun ei Vähemmät ansios, ja niit' ei tehdä Vähemmän tiedoks. Annas, sua halaan! Käy sydämmelleni!
BANQUO. Jos siihen juurrun, On laiho teidän.
DUNCAN. Runsas riemuni, Kyllyyttään huima, surun kyynelkätköön Lymytä koittaa. -- Pojat, langot, thanit Ja muut te meitä likeisimmät, kuulkaa: Jälkeiseksemme Malcolm-esikkomme Nyt nimitämme. Cumberlandin prinssi Nimenä häll' on täst'edes. Mut yksin Ei kunniaan hän nouse: tähden lailla Jokaista ansiota arvomerkin Kirkastaa pitää. -- (Macbethille) Ja nyt Invernessiin, Ain' yhä velkaan teille jäädäksemme.
MACBETH. On vaivaa lepo, mik' ei hyödyks teille. Sanoman itse vien, ja tulollanne Ma riemastutan puolisoni korvaa. Nöyrimmät jäähyväiset!
DUNCAN. Kunnon Cawdor!
MACBETH (syrjään). Vai Cumberlandin prinssi![6] -- Siinä porras, Johonka suistun, jos en yli hyppää; Se tiellän' on. Te, tähdet, sammukaa! Ei mieltän' mustaa valo nähdä saa. Kamo kättä, silmä! Mut se tulkoon, se, Mi tulleena on kauhu silmälle.
(Lähtee.)
DUNCAN. Niin, kunnon Banquo; niin on uljas hän, En kyllästy ma häntä kiittämään: Se on herkkuani. Seuratkaamme häntä, Mi huolien meitä vastaan ottamaan on Edeltä mennyt. Serkku verraton!
(Torventoitauksia. Lähtevät.)
Viides kohtaus.
Inverness. Huone Macbethin linnassa.
(Lady Macbeth tulee sisään, kirjettä lukien.)
LADY MACBETH. "He kohtasivat minut voiton päivänä, ja olen täydellisimmästi vakuutettu siitä, että heillä on enemmän kuin ihmisen tieto. Kun haluni paloi heiltä enempää kyselemään, muuttuivat he ilmaksi ja haihtuivat. Tuosta kun ihmeissäni siinä seisoin, tuli kuninkaalta lähettiläitä, jotka minua tervehyttivät Cawdor-thaniksi, jolla nimellä sitä ennen noitasiskot olivat minua tervehtineet ja tulevaan aikaan viitanneet, lausuen: 'terve sulle, kuninkaaks saat kerran!' Tämän olen tahtonut ilmoittaa sinulle, sinä rakkahin osakas kunniastani, ettet, tietämättömänä siitä, mikä suuruus minulle on luvattu, jäisi oikeutettua iloasi vaille. Pane se sydämmellesi, ja hyvästi jää!"
Glamis sa olet, Cawdor myös, ja onnen Luvatun saat. -- Mut luontoas ma pelkään: Siin' ihmistunnon maitoa on liiaks, Ett' oikotien se löytäis. Suureks mielit, Himoa sull' on kunniaan, mut pahuus, Sen kätyri, sulta puuttuu. Hartain halus On hurskaan halua; et pettää tahtois, Vaan vääryydellä voittaa. Suuri Glamis, Sa sitä mielittelet, joka huutaa: "Noin tulee tehdä sun, jos mua mielit", Ja jota pikemmin sa pelkäät tehdä Kuin tekemättä jättää. Tänne riennä, Ett' oman henkeni ma korvaas valan, Ja kielin uljain kaikki pieksen pois, Mi sua tuosta kultarenkaast' estää, Joll' onnetar ja henkimailma näyttää Sun kruunanneen jo. -- (Palvelija tulee.) Mitä kuuluu?
PALVELIJA. Illall' On täällä kuningas.
LADY MACBETH. Oletko hullu? Mukana eikö herras, ja hän eikö Tuost' olis ennalt' ilmoittanut?
PALVELIJA. Anteeks, Mut totta on se. Tulossa on thani: Yks kumppaneistani, jok' eeltä riensi, Niin oli hengetön, ett' tuskin sanaa Sai suustaan.
LADY MACBETH. Häntä hoitakaa; hän suurta Tuo sanomaa. (Palvelija lähtee.) Kähisten itse korppi[7] Nyt Duncanin tuloa onnetonta Mun katton' alle raakkuu. Tulkaa, henget, Te murhamielen kätyrit, naisluontoni Muuks muuttakaa ja luokaa minut täyteen Julminta hirmuisuutta päästä jalkaan! Vereni saentakaa, salvatkaa Tie säälilt', ett'ei tunnonvaivan etsot Mun päätöstäni julmaa järkyttäisi, Rakentain sen ja teon väliin rauhaa! Mun rinnoilleni tulkaa, maidon sijast' Imemään sappea, te murhahenget, Te näkymättömät, miss' ikänänsä Tuhoa väijytte! Tule, synkkä yö, Sakeimpaan hornan savuun peity, ett'ei Terävä veitsen' haavaa näe, jonk' iskee, Eik' alta mustan vaipan taivas pilku Ja huuda: "seis, seis!" (Macbeth tulee.) Suuri Glamis! jalo Cawdor! Suurempi kumpaakin: -- "sä, joka kerran" -- Sun kirjees yli kurjan nykyisyyden Mun nostatti, ja vastaisuuden tunnen Jo nykyhetkessä.
MACBETH. Oi, armahani, Yöks tänne Duncan saa.
LADY MACBETH. Ja lähtee -- milloin?
MACBETH. Aamulla -- niin on määrä.
LADY MACBETH. Ei näe koskaan Se aamu aurinkoa. Kasvos, armas, On niinkuin kirja, josta kummia Lukea saattaa. Pettääksesi aikaa Mukaannu aikaan; silmin, käsin, kielin Jaa mieltymystäs; ole niinkuin kukka, Viaton päältä, mutta käärme alla. Pidettävä on tulijasta huolta; Sa tään yön suuret toimet jätä mulle; Tuleviks päiviksi ja öiksi nuo Yliherruuden ja vallan meille tuo!
MACBETH. Enemmän toiste.
LADY MACBETH.
Katse kirkas vaan! Se pelkur' on, ken muuttaa muotoaan. Muu kaikki jätä mulle.
(Lähtevät.)
Kuudes kohtaus.
Sama paikka. Linnan edusta.
(Torvensoittoa ja tulisoihtuja. Duncan, Malcolm, Donalbain, Banquo, Lenox, Macduff, Rosse, Angus ja seuralaisia tulee.)
DUNCAN. On kaunis tämä linnan paikka; ilma Suloinen, vieno hentoj' aistejamme Sukoillen kuihkoo.
BANQUO. Kesävieraan pääskyn, Tuon templin-asujamen, pesät hauskat Todistaa, että huokuu täällä taivaan Imanne henki. Joka nurkkaan, soppeen Ja patsaaseen ja räystääseen se tehnyt On riippumajan kehdoks poikasilleen. Miss' asuu lintu tää ja pesii, siellä, Sen olen huomannut, on ilma lauha.
(Lady Macbeth tulee.)
DUNCAN. Kah, itse armas emäntämme! -- Lempi, Mi seuraa meit', on vaivaks usein, vaikka Kiitämme siitä niinkuin lemmest' aina. Täst' oppikaa, ja vaivoistanne meille Kost'jumal' lausukaa ja puuhistanne Kiitelkää meitä.
LADY MACBETH. Vaikk' ois palvelumme Vähimpään asti kaksin kerroin tehty Ja vielä kahdistettu, pientä ois se Ja turhaa verrattuna siihen suureen Ja laajaan kunniaan, jot' oletten te Kerännyt huoneellemme. Näiden uutten Ja vanhain lahjain palkaks meill' ei muuta Kuin esirukous.
DUNCAN. Missä Cawdor? Häntä Kannoilla seurasimme majaa hälle Tilataksemme; vaan hän ajaa joutuun, Ja lempi, tuima niinkuin kannus, auttoi Hänt' ennen meitä kotiin. Vieraaksenne, Ihana emäntä, nyt yöksi jäämme.
LADY MACBETH. Mit' omaa alamaisell' on, hän itse Ja kaikk', on lainaa, hyvä ruhtinaani; Me vaadittaissa tilin teemme, jättäin Omanne teille.
DUNCAN. Käsi mulle! Nyt Isännän luokse. Lemmittymme on hän, Ja vastakaan näit' armomme ei puutu. Suvaitsetteko, emäntäiseni?
(Lähtevät.)
Seitsemäs kohtaus.
Sama paikka.
(Torventoitauksia ja tulisoihtuja. Edeskäypä ja useita palvelijoita kulkee näyttämön poikitse, kantaen astioita ja ruokia. Macbeth tulee.)
MACBETH. Jos tehtynä se olis tehty, paras Se olis oiti tehtynä. Jos välttää Vois murhan seuraukset ja nuottaan nostaa Vain menestystä, jotta tämä isku Tääll' olis kaikki kerrassaan, vain täällä, Täll' ajan katovalla kannikalla, En tulevaisest' elämästä piittais. Mut moiset työt ne tuomitaan jo täällä. Verinen oppi, opittuna kerran, Takaisin kääntyy omaan keksijäänsä. Oikeuden tarkka käsi huulillemme Sekoittamamme myrkkymaljan nostaa. Tääll' ompi hällä kaksinainen turva: Vasalli olen ensinkin ja lanko; Se murhan kieltää jo. Sitt' isäntänä Murhaajalt' ovi sulkea mun tulis Eik' itse veistä käyttää. Lisäks Duncan Niin hellä haltija on, valtatöissään Niin puhdas, että hänen ansionsa Pasuunakielill' enkelitten huutais Julminta kirousta murhatyölle. Ja sääli, niinkuin vastasyntynyt Alaston lapsi, myrskyn siivill' ajain Tai taivaan keruubina ratsastain Oroilla ilman näkymättömillä, Tuon hirmuteon lietsois joka silmään, Ett' itkuvirtaan myrsky hukkuis. -- Kannust' Ei muuta mulla hankkeen kylkeen ajaa Kuin huima kunnianhimo, joka hyppyyn Yrittää, mutta ylenniskoin suistuu. -- (Lady Macbeth tulee.) No, mitä nyt?
LADY MACBETH. Hän koht' on atrioinnut. Miks pois sa läksit?
MACBETH. Kysyikö hän mua?
LADY MACBETH. Tiedäthän sen.
MACBETH. Tuo tuuma jättäkäämme. Hän juur' mua kunnioitti; ja ma olen Väeltä kaikenlaiselt' ostanunna Kultaisen maineen, jota käyttää täytyy, Kun on sen hohde kirkkain, eikä oiti Pois heittää noin.
LADY MACBETH. Oliko toivo, johon Puit itses, päissään? Unestansako se Nyt herää, silmät haljakkana katsoin Äskeistä mielityötään? Rakkautes Nyt vasta oikein tunnen. Pelkäätkö sä Yht' uljas olla työssä, toiminnassa Kuin haluissas? Sit' omistaako tahdot, Mink' elon kaunistukseks katsot, mutta Omissa silmissäsi pelkur' olla Ja sanoa kuin kissa tarinassa: "Tekisin, jos vaan uskaltaisin."
MACBETH. Vaiti! Kaikk' uskallan ma, mitä sopii miehen; Ken enemp' uskaltaa, ei ole mies.
LADY MACBETH. Mik' elukka sun pani aikees mulle Ilmaisemaan? Kun sen sa uskalsit, Sin' olit mies; ja jos vaan uskaltaisit Enempää olla, kuin mit' olit, oisit Enemmän vielä mies. Ei aikaa silloin, Ei paikkaa ollut, vaan ne luoda tahdoit; Nyt itsestään ne tarjon' on, vaan tarjo Masentaa sun. Imettäjänä tunnen, Kuink' armas rakastaa on imulasta; Vaan parhaillaan sen myhäillessä mulle Sen hellist' ikenistä nännin oisin Pois temmannut ja pirstaks aivot lyönyt, Jos vannonut sen oisin kuin nyt sinä.
MACBETH. Jos ei se käy --
LADY MACBETH. Ei käy! Sa täyteen määrään Vaan mieles pingoita, niin kyllä käy se. Kun Duncan nukkuvi (ja uneen hänet Piankin matkan vaivat uuvuttavat), Molemmat hänen passarinsa huumaan Niin viinillä ja juomill', että muisti, Tuo aivon vartija, uduksi muuttuu Ja höyrypannuks järjen tallepaikka. Kun sitten päissään nukkuvat kuin kuolleet Elukan-untaan, mitä emme silloin Vois vartijattomalle Duncanille Me kahden tehdä? Mist' ei silloin syyttää Vois juopuneita passareita, joiden Viaksi tämä suuri murha pannaan?
MACBETH. Vain poikia sa siitä! Uljas luontos Ei muuta luoda voi kuin miehenpuolta. -- Kun hänen kamarissahan me verin Punaamme nukkunehet passarit, Omia heidän puukkojansa käyttäin, Ken sit' ei uskois heidän työkseen?
LADY MACBETH. Muuta Ken tohtis uskoa, kun murhan jälkeen Ulinan päästämme ja tuskanhuudon?
MACBETH. Min' olen valmis; hirmutyöhön tuohon Jokaisen jänteen pingoitan. Nyt matkaan! Iloiseks vaan nyt koita teeskeleitä Ja viekas mieli viekkain kielin peitä.
(Lähtevät.)
TOINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Paikka sama. Linnan piha.
(Banquo ja Fleance tulevat, jälkimmäinen tulisoihtu kädessä.)
BANQUO. Mik' aika yöst' on, poika?
FLEANCE. Kuu on maillaan; En kuullut ole kelloa.
BANQUO. Puol'yöstä Se mailleen käy.
FLEANCE. On myöhempi, ma luulen.
BANQUO. He, miekkan' ota! -- Taivaass' ollaan tiukat: Sen kaikki kynttilät on sammuksissa. -- Tuoss', ota tuokin? -- Raskas niinkuin lyijy Mua painaa uupumus, ja kuitenkaan En tahtois nukkua. Oi, armon vallat, Aatokset häijyt torjukaatte, joilla Leponi häirii luonto! -- Miekkan' anna! (Macbeth tulee; ja palvelija, tulisoihtu kädessä.) Ken siellä?
MACBETH. Ystävä.
BANQUO. Viel' ylähällä? Kuningas jo nukkuu. Hän oli harvinaisen iloinen Ja väellenne jakoi runsaat lahjat. Nyt tällä timantilla tervehtii hän Suloista emäntäänsä, sulkein siihen Kiitokset äärettömät.
MACBETH. Äkkipäätä Tahtomme joutui puutteen alamaiseks Ja suurt' ei aikaan saanut.
BANQUO. Hyvin kaikki. -- Unissan' yöllä näin nuo velhosiskot: Osaksi totta ennustivat teille.
MACBETH. Mitäpä heistä! Mut jos aika myöntäis, Puhella sopis asiasta hiukan. Määrätkää hetki.
BANQUO. Milloin suvaitsette.
MACBETH. Jos tuumaan suostutten, kun siksi tulee, -- Keräätte kunniaa.
BANQUO. Jos kerätess' en Vaan sitä menetä; jos puhtahana Valani säilyy, povi saastatonna, Niin suostun kyllä.
MACBETH. Hyvää yötä siksi.
BANQUO. Ma kiitän; samaa teille.