Part 7

— Mihin minä nämä ryysyt saan sopimaan? Ja miten sinä jaksat noita penskoja vetää? kysyy Riikka.

— Pane nyyttiin, minä kannan selässäni, sanoo Otto.

— Höh... vaikka polvesi lokattavat kuin vanhan hevosen. Jaksaisivat nuo pennut juosta jälessä, edes alkumatkan.

Mitään vastaamatta menee Otto ulos, seisahtaa pihamaalle. Niin, mitä hänen pitikään? Jaa, Riikka käski äsken housuja saunasta hakemaan, repaleina riippuvia. Siihen se nyt jää saunakin, ainoa ilo, kyyhöttämään yksinäisenä ja hylättynä. Kohta särkyy ovi, eikä kestä kauan kiuaskaan. Tottapa se uusi asukas korjaa.

Otto nostaa lavojen pönkän paikoilleen, heittää kiukaalle pari maahan pudonnutta kiuaskiveä ja pönkittää sitten oven huolellisesti. Katkera tunne kasvoi sitä tehdessä, kiersi jo kuin kairalla sydänalaa.

Tuuli lennätteli lumihiuteita, ja pakkanen vihloi kipeitä niveliä. — Paleltuu ne lapsiparatkin tällaisella vinkalla... ka, navetan ovi on auki.

Siihen jäi navettakin, pieni ja matala. Lehmä oli pitänyt antaa pois, kun ei siellä kämpällä suvaittu, eikä ollut pitopaikkojakaan. Eläkelehmäpä se vain oli, kun oma oli tullut syödyksi sota-aikana.

— Siin' on housut, vedä omiesi lisäksi jalkaasi, ettei reitesi palellu, kehoittaa Otto ja heittää repaleiset sarkahousut Riikan eteen.

— Pane itse ryysysi, kivahtaa Riikka. Hän on tullut pahalle päälle kesken lähtöä, kun on huomannut, että kahvipurkki on tyhjä ja lähtökahvi jää saamatta.

— Ka, enhän minä kun hyvällä... näitä housuja... ne on vielä hyvät housut, kun vähän paikkaa, toimittaa Otto ja vasten tahtoaankin naurahtaa.

Riikan muoto ennustaa rajuilmaa, ja Otto istuu penkille odottamaan. Pitäähän toki Riikan saada lähtörippi pitää.

— ... tuo paljon sureta, vaikka tällaisesta pöksästä lähteekin. Kun ma otan ja kyöhäytän kokosen tuohon pöydälle, tuliaisiksi uudelle... pistää niin helvetisti vihaksi, kun ukko on tuommoinen kötys.

— No, no, elähän nyt, Riikka-kulta...

— Vai kulta... sanoisit: piru. Vai semmoisilla minua muka hyvittelet. Olisit aikoinasi torpan laittanut, niin ei tarttisi nyt kuin mustalaisten lähteä. Eikä edes kahvia saa tämä kuvatus akalleen riittämään.

Lapset katselevat ääneti vuoroin isään ja äitiin. Ovat kuin vahanukkia siinä ryysyissään. Oton käy sääliksi heitä, ja nytpä jo kuohahtaa viha hänessä, kun akka ilkeää haukkua kahvista, vaikka lapsille ei riitä edes kunnolliseen ravintoon.

— Kissan... sanonkoma mitä... kuonoosi.

Oton silmät kiiluvat kuin vihaisen eläimen. Riikka hölmistyy ja jää ihmeissään katsomaan, mistä se semmoisen miinauksen sai, Otto...

— Mitä se tuo nyt on?

— Sitä, että ei lapsilla särvintä... eikä vaatteita... niin tämä kahvista. Ala joutua siitä!

Vähitellen selviävät Rinteen mökin asukkaat taipaleelle. Lapset tiirottavat kuin viluiset oravanpojat vakassa, ja Otto vetää selkä koukussa kelkkaa lumisella metsätiellä. Riikka hynttää jälessä, olallaan nyytit, joissa on koko perheen talousvarastot. Sänkyrenkkana ja pöytä on saanut jäädä mökkiin, kun kämpällä on valtion sängyt ja vehkeet.

Iltapimeällä päästään kämpälle. Otto on väsynyt ja märkä kuin uitettu koira. Kämpän lavitsoilla loikoo miehiä, joiden joukossa Otto tuntee muutamia mökkiläisiä, samoin häädettyjä kuin hänkin. Joku heistä alkaa hänellekin härnäillä:

— No et jäänyt mökkiisi ja ruvennut talolliseksi. Sehän komiata olisi ollut, perr-setti.

Otto ei puhu sille viisastelijalle mitään. Lähentelee mestaria, jolle olisi perheen majoituksesta puhuttava.

— Noita lapsia on kovin paljon Otolla, sanoo mestari. — Mihinkä ne kaikki saa sopimaan?

Oton herkäksi käynyt mieli ärsyttyy nyt vähemmästäkin, saati siitä, että lapsien paljoudesta sanotaan.

— Kaipa heitä pitää nuijia vähemmäksi, kun ovat liikoja joka paikassa, ärähtää Otto.

— No, no, eihän niin... enhän minä nyt sitäkään... pitää sovitella.

* * * * *

Otto saa pienen putkan, syltämittaisen asunnokseen. Ahdasta siinä on lapsien kanssa. Eipä Riikkakaan näyttänyt kotiutuvan.

— Täällä käy semmoinen melu kuin markkinoilla.

Ulkona olivat työt käynnissä. Vintturit ja ranat vinkuivat ja kivivaunut rämisivät raiteillaan. Kuului huutoja ja kirouksia. Isot lamput valaisivat työmaata, mutta öinen korpi kohisi oudosti ympärillä.

Otto katseli kämpän ovella työmaata. Riikkakin tuli siihen. Näytti aralta kuin metsän otus.

— Miltäs tuntuu? kysyi Otto.

— Niinkuin oltaisiin jo likempänä helvetin portteja, sanoo Riikka. — Ihan henkeä ahdistaa.

— Kyllä siihen tottuu. Ja onhan täällä paljon muitakin.

— Kodittomia niinkuin mekin, sanoo Riikka ja poistuu. Otto jää siihen tylsästi tuijottamaan ranojen ja vaunujen ympärillä liikkuvia miehiä. Sysipimeältä taivaalta tuprusi lumia valoisaan aukioon, ja lumen seassa näyttivät miehet kuin aaveilta. Korpi huokaili raskaasti. Siihen tunsi Ottokin haikean mielensä sulavan.

24.

Talvi meni ja ilmat keikahtivat keväisiksi, kun päästiin maaliskuuhun. Mikäpä oli talven mennessä, kun oli kaikenlaista puuhaamista jokaisella. Uusien pikkutilojen isännät rehkivät työmaillaan, ja tunkioita ilmestyi heidän peltotilkuilleen kilvan suurtalojen kanssa. Hyvä oli yrittää omalla turpeella, kun ei ollut verotyökään vastuksina.

Elettiinhän sitä suurissakin taloissa niinkuin ennenkin. Mikä oli eläessä, kun rahaa oli kaapissa ja hinkaloihin eivät viljat mahtuneet.

— Jopahan nyt on jumalanviljaa, kun ei laareihin mahdu, tuumailivat isännät. — Loppuu se elon nuusa, kun nämäkin pikkuisännät puskevat jo kuin turilaat maan kimpussa.

Ei harmittanut enää kovin suuresti maan menetys niitäkään isäntiä, jotka olivat kitisseet ja vastaan harikoineet vielä syystalvella. Taisihan tuota päästä eteenpäin, vaikka oli vähemmänkin maata.

Eikä ollut puutetta työmiehistäkään. Oli monellekin tullut maatyö mieleiseksi, kun olivat maailman turulla nälkiintyneet sotavuosina.

Ne maattomat, jotka eivät olleet vielä päässeet omaan turpeeseen käsiksi, odottivat. Toiset kiukkuaan pursutellen, toiset hiljaisina päivätyöläisinä mietiskellen, milloin tulisi heidän vuoronsa. Puuttomat ahot ja lihavamultaiset suot odottivat heitä, ja ehkäpä ne joskus vapautuisivat heidän viljeltävikseen.

Vapautuisivatko?

Ei lain avulla, ehei sitä muutettaisi. Ja ihmisyyden apua ei kannattanut odottaa siellä, missä se ei tähänkään asti ollut tuottanut mitään näkyvää.

* * * * *

Savuniemen pirtin sängyssä makaili Hentu isäntä niinkuin ennenkin. Oli koettanut karistaa pois mielestään semmoiset kuin maa-asiat. Olipa tuota vielä maata siksi, että toimeen tuli. Viljaa oli aitoissa, monessakin, ja Leena lihotteli sikoja, että sai silavaa suoliinsa. Uni ei menettänyt myöskään viehätystään, kävi herja vain joka päivä makeammaksi.

Leena oli muuttanut palvelijoita. Se muuttikin niitä aina. Torasi heille ja suututti ja sai sitten pestailla keskellä vuotta uusia.

Nyt olikin uudet piiat hyvinvoipia, iloisia ja muutenkin mukavia. Siinä pirtin sängyssä loikoessa olikin mukava heitä tiirailla, kun lattiata laastessaan ja astioita huuhtoessaan kuuristelivat ja näyttelivät paljaita kinttujaan.

Muuten oli Leenalla ne entiset tapansa. Pörisi aina kuin sontiainen siinä korvan juuressa ja vei väliin unirauhankin Hentulta.

Mitäpä siitä. Kun veti hattureuhkanan korvilleen ja sitten kallistui sänkyyn, ei tietänyt mitään Leenan törinästä.

* * * * *

Ei surrut enää kovin suuresti Arvolainenkaan maallisen tavaran katoamista. Eipä kannattanut päätään vaivata tämän nykyisen maailman tautta. Eläkööt ja rehkikööt miten haluttaa. Jos olisi vastaan kangertanut, ei se olisi auttanut kuitenkaan. Pojillakin oli jo niin jäykkä niska, ettei sitä saanut taipumaan. Tekivät kaikessa omin päinsä ja määräilivät talossa kuin isännät ainakin.

Ja jos olisi ryhtynyt entiseen tapaansa isännöimään, olisi akkakin alkanut suulastaa vastaan, kun oli aina niiden poikien puolesta. Olihan niin hyvä katsoakin heidän meininkiään ja olla syrjässä kaikesta. Söi ja joi ja kellotti kamarin sängyssä ja käveli väliin huvikseen, silloin kun ei sanaa harjoittanut.

Ja olihan sitä aina kaikenlaista muutakin mukavaa, josta ei hiiskunut muille, vaan piti omina lystinään ja tietoinaan. Mitäpä niistä, olisivat vain suutaan soittaneet kylillä.

Loviisa emäntä oli väsynyt yhtämittaiseen temmestämiseen pirtin ja keittiön välillä. Tyttäret Eeva ja Liisa, olivat ryhtyneet emännöimään. Koville siinä oli pitänyt emännän heidät panna, mutta kun sai heidät alkuun, niin ripeästi sujuivat tehtävät. — Kyllä niistä emäntiä tulee, vaikka isompaankin taloon, sai jo emäntä kehaista.

Pojat olivat pyytäneet entistä Rinteen Ottoa takaisin mökkiinsä, kun isännän puuhaama asukas ei siihen tullutkaan, mutta Otto ei sanonut enää tulevansa. Olisi ehkä suostunut poikien pyyntöön, jos olisivat luvanneet töitä talosta. Pojat vaikenivat, kun hän tunnusteli, vieläkö olisi kelvannut päiväläiseksi Arvolaan. Mitäpä ne enää hänestä, vanhasta ja vaivaisesta.

Ja sitten Riikkakin ärhenteli:

— Vai jo nyt mökki joutaisi meille, kun ei siihen muita saatu... harakanpesään! Antaa vain ponssarien pitää mökkinsä ja tehdä itse työnsä. Pian se tulee semmoinen aika, että köyhä kansa saa mökit ja maat ilmaiseksi. Roletaarit ei herkeä huutamasta, ennenkuin uusi vallankumous tasaa rikkailta tavarat.

Riikka oli valtion kämpässä saanut valistusta toisilta työmiesten muijilta, ja nyt hän huusi julki mielipiteensä niinkuin toisetkin muijat.

— Vai pitäisi tässä heidän armopaloilleen... lihapössien... Pannaan vain vuosia pari kolme ja kyllä se vielä köyhänkin akan maha ihroittuu ja keikahtaa yhtä pystyyn kuin nykyisten emäntienkin. Se on vissi! Sitä ennen ei kumarreta rikkaita eikä kaivata heidän kannikoitaan. Ei täältä, kun ei sieltäkään. Ei tipu!

Jopa Ottokin jauhaa samaa kuin toisetkin miehet:

— Venään malliin se on laitettava täälläkin, ei siitä muuten selvää tule. Pois porvaliloilta talot ja tavarat yhteiskunnalle. Mikä se on, että toiset saa paasata lihapatojen ääressä, kun toisten suolet joka rupeaman väli nälkää huutaa... niillä sitten mukamas uudet torpparilait ja muut... sekin laki yhtä mutkikas kuin esivallan peräsuoli. Ei siitä köyhä kostu ei niin pennin vertaa.

— On se tuo Otto...

— On se. Tässä työlästyy, kun on ikänsä odottanut maata kuin lehmä kesää, eikä sitä saa kuitenkaan.

25.

Aapo oli purkanut Harjamaassa kaikki rakennukset ja ajeli hirsiä takamaalle, uudelle palstalleen. Kelit olivatkin jo lopussa, ja vähällä piti, ettei loppuja hirsiä saisi ajaa sulassa maassa.

Ei ollut enää mitään taloutta Harjamaassa. Lehmätkin oli kuljetettu Jänkän uudistaloon ja siellä olivat vanhukset niitä hoitelemassa.

Oli sanottu, että Aapo saisi muuttaa kiirettä pitämättä ja siirtää rakennuksensa syyspuolella ja vaikkapa vielä seuraavana talvena, mutta Aapo ei halunnut olla enää päivääkään entisessä kodissaan, kun se kerran oli häneltä riistetty.

— Sulassa maassako minä syyspuolella hirsiä ajan, ja seuraavana talvena minulla on yhtä täysi talous kuin Rentullakin.

Vaikka toiselta puolen paloikin rakennushalu ja oma maa viehätti jo monella tavalla, tuntui silti haikealta vanhan kodin hävitys.

Liina oli kaikessa hyvänä apuna ja toverina. Pistäytyi vähän väliä, kun hän oli rakennuksia purkamassa, Harjamaassa ja puhui tulevaisuudesta niin, että unohtui haikea mieli.

Nytkin tuli tyttö tiellä häntä vastaan ja hyppäsi reippaasti kuormalle.

— Soo, ruuna, koetappas kiirehtiä, että päästäisiin oman tuvan tekoon. Mitä luimistelet? Osalliseksi minäkin aion tulla.

Oli pitkä myötäle ja tie tiheässä kuusikossa kantavaa. Aapokin nousi kuormalle Liinan viereen.

— Tulekin katsomaan talon paikkaa, pyysi Aapo.

— Saatan minä tulla, vaikka en joutaisi niin kauan viipymään. Kiire on minullakin.

— Mitäpä siitä kiireestä... tuskin juhannukseen saan tuvan valmiiksi ja pitäisi saada kaikki kuntoon, ennenkuin sinä tulet.

Hänellä ei ollut varaa palkata kalliita miehiä, ja yksin ei kovin paljon kerkiäisi. Muuttokustannuksista tosin kuului saavan korvausta vähäisen osan, mutta se oli sitten vasta, kun sitä sai. Velkaakaan ei voisi tehdä.

— Mutta niinhän me suunniteltiin, että sinä tekisit koko kesän peltoja ja ottaisit miehiä rakennukselle, sanoi Liina.

— Ei ole rahaa, nauroi Aapo.

Tyttö nojasi häneen.

— Kuulehan, minä tiedän neuvoa mistä saat lainan. Ja korkojakaan ei tarvitse maksaa, eikä liioin pääomallakaan ole kiirettä.

— No missä se semmoinen rahamies on? kysyi Aapo arvaamatta tytön ajatusta. — Enkä minä kehtaisi velkaa pyytää.

— Jos nyt pyytäisit kuitenkin, naureksi tyttö.

— Voisinhan minä järjestää koko asian.

— Sinä! — Aapo katseli tyttöä. Osasi se olla veikeä ja aina semmoinen, että toinen tuli hyvälle tuulelle, vaikka olisi ollut alakuloinenkin.

— Niin, niin. Etkö ottaisi minulta, kun oikein kauniisti pyytäisin. Onhan sinun kuitenkin kerran otettava, ja meillä olisi nyt kotona rahojakin useita tuhansia, puheli tyttö. Ja kun Aapo näytti, aikovan estellä, pisti hän kätensä pojan suun eteen ja jatkoi silmät loistavina:

— Ajattele, miten mukavaa olisi, kun saisimme juhannukseen kaikki valmiiksi. Isäkin sanoo, että turha sinun on muualta velkaa ottaa, kun kerran meillä on rahaa. Hän näes luulee, että sinä aiot valmistaa kaikki yhtä menoa.

— Niinkö hän sanoo?

— Niin, ja kyllä se minustakin olisi siten sopivinta.

Aapo näytti miettivän asiaa.

— Jos sitten pitänee sinulta lainata, sanoi hän. — Mieluimmin minä raivaisinkin korpea kuin rakennuksella näpertelisin. Saisihan noille näyttää, miten uudismaahan peltoa anotaan.

Tultiin rakennusten paikalle. Sopivasti oli Aapo lautakunnan miesten kanssa kartanon paikan valinnut. Länteen viettävä sileä rinne ulottui järven rantaan, ja pohjoispuolella oli suojaava, kaunis metsä. Paikalla oli joskus ollut ihmisasunto, koskapa siinä kasvoi vahvarunkoisia pihlajia ja nurmettunut kiviraunio, uunin pohja, oli aukeaman keskellä.

— Mitäs sanot? kysyi Aapo tytöltään, joka siinä tarkasteli ympärilleen.

— Tämä on kaunis paikka, en osaa muuta sanoa.

— Ja sinä tyydyt tällaiseen?

— Vaikka mihin sinun kanssasi. Vai pelkäätkö, että vielä oikuttelisin sinulle? Opinhan sitä kai minäkin jotain elämästä, naurahti tyttö.

Tätä tunnustusta oli Aapo odottanutkin.

* * * * *

Palattuaan myöhemmin Karjamaahan tapasi Aapo äitinsä siellä. Pihamaa oli jo melkein sula, ja äiti penkoi jotain aitassa, joka oli vielä purkamatta.

Aapo riisui hevosen ja kytki sen pihapihlajaan appeelle.

Tuli mieleen kesä ja Harjamaan kukkivat pihlajat. Niiden varjossa oli hän leikkinyt lapsena ja levännyt miehenä. Nyt ne jäävät siihen.

Aapo istui pihakivelle ja tunsi ikävän kuristavan kurkkuaan. Vanha koti ei kai niin vähällä unohtuisikaan kuin hän jo oli ollut valmis uskomaan.

Äiti tuli aitasta ja kulki hänen ohitseen. Näki Aapon surulliset kasvot.

— Voi poika poloinen... koettaisit jättää ikävät mietteesi.

— Niin minä jätänkin, sanoi Aapo ja tekeytyen reippaaksi nousi korjailemaan valjaita.

— Ei se suremalla muutu, sanoi vielä äiti.

— Eipä ei... ja hyvähän on sielläkin, kun pääsee oikein asettumaan. Onhan meillä nyt kuitenkin omaa maata.

26.

Kevät jo kulkee mailla. Lehti on eräänä lämpimänä yönä puhjennut puihin, ja ahorinteillä loistavat esikot upeassa väriloistossaan.

Rinteen Otto on ihmetellyt tänä lauantaina, miksi hän on odottanut niin kiihkeästi iltakellon sointia työpaikalla. Se selviää hänelle, kun kello on vihdoinkin soinut ja miesjono vaeltaa kivikkopolkua kotiinsa.

Niin ne olivat menneet muinakin lauantaina, kukin kotiinsa, ne, joilla sellainen oli. Hänen oli vain pitänyt jäädä kämpän kolkkoon ahtauteen, kuulemaan kirouksia ja näkemään huonoa elämää.

Hän kaipasi entiselle mökilleen, joka vieläkin oli siellä autiona.

Mikä sen ikävän nyt niin polttavana toikin tänä lauantaina? Hän on joka lauantai miettinyt elämäänsä ja usein viikollakin muistanut entistä mökkiään, kaivannut saunaa ja lauantaitunnelmaa, johon ei täällä päässyt milloinkaan, mutta nyt poltti ikävä kuin tulella. Hän taisi olla sairaskin, koskapa ei ollut ruoka mennyt oikein alas koko viikolla ja jalatkin tuntuivat aina niin kovin raskailta.

Mutta ilma oli niin kaunis ja tuuli lämmin, että piti lähteä entisiä olinpaikkoja katsomaan. Riikka sitä panee vastaan, lähtöä, mutta hän nyt lähtee vaan. Sattuu sairauskin tulemaan, niin sitten jää käynnit käymättä.

Ei jouda Otto syömäänkään, niin on kiire lähtöön. Haukkaa vähän mennessään ja sanoo Riikalle:

— Elähän odota illalla kotiin, jos sattuu niinkuin väsyttämään ja pitää johonkin kylään yöpyä.

Jalka nouseekin kankaan kivikkopolulla keveämmin kuin moneen aikaan. Ei tunnu väsyttävänkään, vaikka päivällä oli pitänyt istua työpaikalla moneen kertaan, milloin mestarin silmä sattui välttämään.

Se olikin nyt jo kevät ja se se virvoitti vanhaakin. Siellä entisillä olinpaikoilla, naapureissa, pääsevät miehet jo kynnökselle. On hupaisaa aikaa, kun saavat siementä sirotella omaan maahan.

Sitä ajatellessa vääntää kitkerä kipu sydänalaa. Olisi hänkin ollut torppari, niin olisi nyt saanut perkata omilla peltosaroillaan kauniin kevään tultua.

Jos häntä enää jaksaisi omaa maata viljellä, kun voimat tuntuivat joka päivä vain vähenevän. Mutta ne olivatkin häneltä menneet tässä yhtämittaisessa renttuamisessa, vieraan työssä ja puutteita kärsiessä.

Ja pojat jo auttaisivatkin häntä. Nyt olivat siellä missä isäkin, kiertolaisen koulussa kaikkea pahuutta oppimassa. Pelaavat jo korttia ja reuhaavat kuin toisetkin isommat maankiertäjät.

Sitäkin ajatellessa koski kipeästi. Hänenkin pojistaan tuli sellaisia, vaikka ennen kuvitteli, että kun saa omaa maata, niin opettaa pojat kunnon työmiehiksi ja ihmisiksi.

Väsyttipä se kävely, vaikka alussa tuntui kepeältä askeleet. Piti istua lepäämään.

Kylläpä tuuli oli nyt lauhkeaa. Lehtikin kasvoi näkösilmässä, ja mätäs työnsi nuorta heinää. Kohta saisi laskea lehmän laitumelle, jos olisi oma mökki ja lehmä.

Rinteen mökki läheni, ja sitä mukaa kuin maat tulivat tutummiksi, heltyi Otto vanhoihin muistoihin.

Tuota polkua sitä taivallettiin, kun kesäaamuina mentiin taloon työhön. Silloin ei vanhuus jalkoja painanutkaan, ja kevyesti kääntyi raskas aura aina vaon päässä. Isäntä kehuikin, että tehkääpä niinkuin näette Oton tekevän. Sen käsissä liikkuu työkalu eri tavalla.

Siitähän sitä hyvästyikin ja koetti yhä enemmän saada näkyvää. Ja kun isäntä lupaili vielä torpanmaita, kun ensin muutaman vuoden talon peltoja aurailisi.

Jäi saamatta torpat ja muut.

Olipahan entisen kotiahon rinteellä lehti isompaa kuin muualla. Niin se oli aina ennenkin. Noista koivuista sai Riikka aina ensimmäiset uudet saunavastat.

Siinä oli entinen mökki. Pihapolku näytti ottavan nurmea, ja saraheinää kasvoi tuvan kynnyksen alla. Saunan ovi oli pudonnut saranoiltaan ja kiuas särkynyt.

Jopahan pihatuomet tekivät kukkanuppuja ja pihlaja kasvatteli lehtisilmujaan. Perunamaa oli siinä syksylliseltään.

Tuuli tyyntyy ja lampi kuvastelee rantojaan. Otto muistaa, että lammessa on haukia ja mustapintaisia ahvenia, joita on muina kesinä onkinut autereisina iltoina työstä päästyään. Nyt on venhe jo lahonnut ja tapin reiästä kasvaa heinää. Se jäi jo viime syksynä siihen huonouttaan.

Kovinpa nyt heikottaakin. Jaksaneeko kylään kävellä yöpymään. Jalat ovat lyijynraskaat, ja koko ruumiissa on outo raukeus.

Jos jäisikin vielä kerran kotiin yöksi?

Otto laskeutuu pihanurmelle lepäämään. Siinä on hyvä muistella menneitä ja kuunnella rastaan laulua.

Kovinpa se nyt...

Otto aikoo nousta, mutta voimat ovat häneltä tyyten lopussa. Taisi tulla hänelle majanmuutto keskellä keväistä iltaa. Ja eipä sillä väliäkään. Parasta kun vain jäisi tähän entisille piharikoilleen.

Otto tuntee, miten sydän harventaa lyöntejään. Siihen ei ole montakaan hetkeä, kun se lakkaa kokonaan lyömästä, ja silloin sitä pääsee kaikesta eroon.

Riikka jää köyhäinhoitoon, mutta ehkäpä lapsensakin auttavat. Olisi saanut Riikkakin tulla samaan matkaan tänä suvisena lauantaiehtoona.

Jää tässä vihamiehet sovittamatta ja ehtoolliset saamatta... tällaisen ehtoollisesta taida olla niin väliäkään... maattoman... Ja kun hän ei ole viime aikoina enää vihannut ketään, niin eipä ole anteeksi pyytämistäkään. Riikalta olisi, kun niin monta puutteen päivää sai hänen tähtensä kärsiä. Eihän sekään hänen syynsä... jos olisi ollut torpanmies, niin... saisivat nyt edes pojat omaa maata.

Samenevilla silmillään Otto näkee saunan mustan oviaukon ja oven, joka on pudonnut saranoiltaan. Ajatukset ovat sekaisin kuin sotkuinen vyyhti hänen päässään, ja hän ihmettelee, miksi Riikka ei laita saunaa lämpiämään, vaikka on lauantai.

Hän onkin jo pikku talon mies ja laskeutunut siihen omalle pihalleen lepäämään. Pojat ovat kynnöksellä ja Riikka tyttärien kanssa hakee lehmiä laitumelta. Ne lypsetään tarhassa, ja lehmisavu kiiriskelee kartanon ja pihamaan yllä ja painuu hienoisena pilvenä lammelle. Onkin jo heinäaika, ja hän palaa poikien kanssa niittämästä. Laaja ruispelto lainehtii siinä ja poikien kanssa ihaillaan sen rehevyyttä. Pihaan tullessa puhuu hän pojille, miten silloin elettiin, kun he olivat vielä pieniä ja hänen piti käydä valtion työssä, eikä talo tahtonut antaa omaa maata. Hän neuvoo poikia, miten maata pitää rakastaa ja kunnioittaa ja säästää jokaista puutakin metsässä. Viikatteet lasketaan porraspuulle, ja lämminnyt sauna ja puhdas, laaja pirtti odottavat raatajia.

* * * * *

Laskeva päivä punasi lammen pintaa ja rastas viserteli pihakuusessa. Otto ei noussut enää siitä entiseltä pihanurmeltaan.

27.

Korpeen avatun aukion laidassa heilui Aapo hurstisissaan, väännellen kangella tervaskantoa, joka itsepäisesti aikoi pysyä paikoillaan. »No se nyt on ihme, ettet sinä...» Kannon käkkyräkourat rutisivat, ja mies kellahti kankineen kumoon. Mutta jopa kaatui kantokin.

Aapo heitti kangen juuriläjää vasten ja pyyhkäisi paitansa hihalla kasvojaan. Saa nyt jäädä. Onkin juhannusaatto, ja päivä kiertää jo pohjoiselle. Pihasta kuuluu karjan kotiinhuuto. Liina siellä huhusi hoidokkejaan ja laitteli saunaa lämpiämään.

Aukio korven laidassa oli vasta alussa. Uuden kodin rakennus oli vienyt Aapolta aikaa, vaikka rakentamassa olikin kokonaan vierasta voimaa. Nyt se oli jo siellä metsän rinnassa valmiina, ja hän saisi kokonaan antautua pellon raivaukseen.

Aapo katseli valmiita peltosarkoja. Maa oli lihavaa, savipohjaista. Kyllä se raivaajansa vaivat maksaa, kun sen ensin saisi kasvukuntoon. Vaikeata se oli, äärettömiä ponnistuksia kysyvää, ja illoin hän olikin niin väsynyt, palattuaan raiviolta, että ei jaksanut montakaan sanaa vaihtaa nuoren vaimonsa kanssa.

Hän näki, että Liina kärsi siitä. Mutta olihan pelto raivattava, elämä saatava alkuun.

Moni joutuikin tässä uudessa palstajärjestelyssä näin raivaamaan tiluksensa koskemattomaan metsään, kuinka moni sen sitten jaksaisi tehdä lopullisesti, velkahuolien painamana.

Eihän käynyt kieltäminen, että monelle tuli velkataakka, jonka painavuutta ei ollut osannut edeltäpäin kuvitellakaan. Ja velka oli aina velkaa, varsinkin kun korkomenot yht'äkkiä nousivat moninkertaisiksi.

Voimakkaat jaksaisivat siinä taistelussa, mutta miten kävisi heikommille? Vikkikin oli sanonut pian jättävänsä koko hoidon silleen.

Se oli surullista, että asiat olivat näin, kun vasta oltiin uudistusten alussa. Kaikki eivät edes olleet ehtineet saada palstojaan erotetuksi.

Mutta vaikka oli näin, ei silti pitäisi heittäytyä rennoksi, vaan iskeä kyntensä yhä lujemmin maahan. Aikahan voi kaikki puutteellisuudet korjata, mutta hukkaan menetettyä työaikaa ei mikään.

— Hei, Aapo. Tule jo pian sieltä! huusi Liina pihasta.

Aapo olikin jo kävellyt puolitiehen peltoa, mutta jäänyt vielä tarkastamaan perunan taimistoa, joka näytti uudismaassa lupaavalta. Peltopalan hän oli raivannut aikaiseen keväällä ja kuokkinut valoisina öinäkin, rakennusmiesten nukkuessa.

Aapon kasvoilla kuvasteli tyytyväisyys. Ensi kesänä lainehtii jo ruislaiho korpiaukeamassa, ja uusia sarkoja ilmestyy yhä lisää peltoaitaukseen.

Pihapolulla tuli Liina häntä vastaan. Mielihyvällä katseli Aapo hänen nuorekasta olentoaan. Avojaloin, lyhyessä hameessaan tepasteli Liina siinä tanssiaskelin ja pyysi häntä hakemaan koivuja ja pihlajia tupaan.