Part 6

_Sanmarck_ (kuin ukkosen iskemänä). Mitä sanot? Oletko menettänyt järkesi? Etkö käsitä, että leikinlaskusi on rumaa, Hilda!

_Hilda_ (jäykästi). Se ei ole leikkiä, Alfred!

_Sanmarck_ (ravistaen häntä tuskan voimalla). Jumalan nimessä, missä ovat paperini? Vastaa, ihminen!

_Hilda_ (lujasti). Minä — minä olen ne polttanut!

_Sanmarck_ (äännähtäen kuin haavoitettu tiikeri). Polttanut!... (Kohottaa kätensä kuin aikoisi syöksyä hänen kimppuunsa, mutta lyyhistyykin huumaantuneena tuolille.) Polttanut!... Polttanut!... Polttanut! (Hänen äänensä kuolee lopulta kuiskaukseksi.)

_Hilda_ (raivon huumauksessa). Niin, sinun ylpeä unelmasi on nyt sirpaleina, niinkuin minunkin! Sinun vuosia kestäneestä työstäsi on vain hiukkanen tomua jäljellä! Näetkö nyt, kuka on voimakkaampi?... Sinä luulit olevasi kukistumaton, mutta nyt istut siinä avutonna kuin lapsi särkyneen lelunsa ääressä! Oo, sinä olet yhtä kurja ja heikko kuin muutkin! Tarvittiin vain isku oikeaan paikkaan!

_Sanmarck_ (sanomattomalla tuskalla). Ei, ei, sinä et ole voinut tehdä näin suunnatonta vääryyttä minulle! Sinä lasket vain kauheata leikkiä... Sano, että niin on, Hilda! Sano!...

_Hilda_ (nojaten hyllyyn). Älä toivo turhia! Kylmä totuus on, että niitä papereita ei enää ole!

_Sanmarck_. Hyvä Jumala! Onko sitten järkesi himmentynyt?

_Hilda_ (rajusti). Sinä näet, että sinunkin sydämeesi osataan, niin kivettynyt kuin se onkin! — Kuule, sinä rakastit noita elottomia papereitasi, eikö totta?

_Sanmarck_. Kaikki mennyttä! Taivas minua auttakoon!

_Hilda_. Sinä jumaloit tuota työtäsi! Sinun epäjumalasi on nyt luhistunut.

_Sanmarck_. Rakastin elämäntyötäni, onneton! Rakastin sitä enemmän kuin elämääni, jonka niin monta kertaa uskalsin vaaraan sentähden... Ja nyt on kaikki mennyttä! Miksi et riistänyt ennemmin elämääni, onneton?

_Hilda_ (uhmaillen). En tahtonut elämääsi, tahdoin työsi! Katsoin minullakin olevan siihen oikeutta!... Tiedätkö... jokaiseen noiden tutkimuksiesi renkaaseen liittyi minun yksinäisyyteni ja ikäväni. Mutta se ei herättänyt minussa rakkautta, vaan vihaa!

_Sanmarck_. Siksi sen olisi pitänyt olla sinulle arvokas!

_Hilda_. Toisen työ!... Ei koskaan, sanon minä!

_Sanmarck_ (rajattomalla mielikarvaudella). Käsitätkö, mieletön, mitä olet tehnyt? Olet tehnyt minusta kelvottoman humpuukimestarin koko tieteellisen maailman edessä!... Millä voin nyt todistaa, kaikki rohkeat väitteeni?... Oo, se oli kurjasti tehty. Sinun rikoksesi oli suurin, minkä ihminen voi milloinkaan toiselle tehdä! — Mutta ei hyödytä puhua siitä enää! Jos sen käsittäisit, et olisi sellaiseen tekoon ryhtynytkään. (Herpautuu synkkään äänettömyyteen.)

_Hilda_ (mittaillen lattiata; tuskansekaisella vimmalla aivan kuin omaa rohkeuttaan ylläpitääkseen). Oo, kuinka minä nautin nähdessäni sinut noin heikkona, noin muserrettuna, noin avuttomana! En tiedä teinkö oikein vai väärin, sen vain tiedän, että tein sinusta ihmisen... kuulitko?... Oo, minä säälin sinua!

_Sanmarck_ (hiljaa). Mieletön!

_Hilda_. Olen masentanut sinut! Voittanut sinut!... kuulitko, — voittanut! (Tarttuu tuolin selkänojaan.)

_Sanmarck_ (hillityllä tuskalla). Mennyttä!... Kaikki mennyttä!

_Hilda_. Niin, rakkaani! Onko sinun niin vaikeata tottua siihen ajatukseen?

_Sanmarck_ (jylhästi). On... (Nousee kolkon päättäväisenä ja ottaa pöydän laatikosta pienen putken. Hilda peittää silmänsä ja peräytyy kauhistuneena ovelle.)

_Hilda_ (hätäisesti). Sinä piilotit jotain, Alfred! Minne sinä lähdet?

_Sanmarck_ (soinnuttomasti). Laboratoorioon.

_Hilda_. Mitä aiot...?

_Sanmarck_. Sinulle en mitään. (Lähestyy ovea.)

_Hilda_ (änkyttäen; sulkee tien). Sinä... sinä siis aiot... (Kiljaisten.) Alfred!

_Sanmarck_ (käskevästi). Väisty!

_Hilda_. Tapa minut ensin. Vain minun ruumiini yli voit päästä!

_Sanmarck_ (luonnottoman levollisesti). Luuletko, että voin tämän jälkeen jäädä elämään? Tiedemies hävitköön elämästä samalla kuin työnsäkin. Sitä ei kukaan kummastele. Minun kunniani vaatii sen!... Väisty, onneton!

_Hilda_. En elävänä! Minä en laske sinua!

_Sanmarck_ (lujasti). Sinulla oli rohkeutta surmata minun elämäntyöni! Niinpä saat ottaa omalletunnollesi minun elämänikin! (Viskaa hänet tuimasti syrjään.)

_Hilda_ (hurjana tarrautuen häneen kiinni). Alfred! jumalan tähden, mitä aiot!

_Sanmarck_ (viskaten hänet uudelleen syrjään entistä rajummin). Sinun täytyy kestää se! Ei mitään huutoja eikä hälinää! (Avaa oven.)

_Hilda_ (peräytyy seinälle ja nojautuu siihen tukkien korviaan; vihlovasti). Noin heikoksi en sinua uskonut!

_Sanmarck_ (säpsähtäen). Heikoksi! Mitä tarkoitat?

_Hilda_. Tahdot paeta onnettomuutta, jota et voi kestää! Minä uskoin... olin varma... ettei sinua voi mikään murtaa!... Jumalani, en tiedä mitä ajattelin! (Vaipuu tuolia vasten polvilleen äärimmäisessä hermojännityksessä.)

_Sanmarck_ (vaipuen synkkään mietiskelyyn). Olet oikeassa!... Se olisi heikkoutta!

_Hilda_ (nyyhkyttäen). Jos meistä kahdesta toinen on liikaa maailmassa, niin varmaankin se olen minä.

_Sanmarck_ (menee pöydän luo ja laskee putken pöydälle; surullisen nuhtelevasti). Hilda, Hilda, tätäkö varten elimme kymmenen vuotta yhdessä?

_Hilda_ (murtuneena). Oo, Alfred!

_Sanmarck_ (hiljaa). Sääli, että niin paljon tarmokasta ja hedelmällistä työtä meni hukkaan!

_Hilda_. Etkö sääli itseäsi myöskin, Alfred?

_Sanmarck_. En... Ihminen ei ole korvaamaton; vain ihmistyö voi sitä toisinaan olla! (Tulee etualalle, vaipuu tuolille, kuiskaten.) Nyt ymmärrän, että elämässä on hetkiä, jolloin eläminen kysyy suurempaa rohkeutta kuin kuolema! (Vaitiolo.)

_Hilda_ (nousten; hiljaa). Mitä aiot nyt tehdä, Alfred?

_Sanmarck_ (lujasti). Alkaa uudelleen!

_Hilda_ (tuijottaen häneen). Sinä — sinä siis aiot alkaa uudelleen.

_Sanmarck_. Niin.

_Hilda_. Sinä voit alkaa alusta? Sinulla on voimaa ryhtyä työhösi uudelleen?

_Sanmarck_. Niin kauan kuin on elämää, on uskoakin! Vain kerran on uskoni pettänyt... Se tapahtui hetki sitten.

_Hilda_ (kiihkeästi). Sano minulle, mistä olet saanut tuon rajattoman uskosi ja voimasi?

_Sanmarck_. Vuosien työstä ja siitä päämäärästä, jota se tarkoitti!

_Hilda_ (henkeään pidätellen). Ja sinun päämääräsi?

_Sanmarck_. Tähtää ikuisuutta. Minulla ei ole lapsia, mutta tahdon jättää jälkeeni teon, johon minun persoonallisuuteni on painanut lähtemättömän leimansa, teon, joka ei häviä minun kanssani!

_Hilda_ (äärimmäisessä tuskassa). Jumalani! Silloin olen minä... Oo, se on niin hirveätä ajatella!

_Sanmarck_. Mikä sitten?

_Hilda_ (nojaten hyllyä vasten; väristen). Olen surmannut sinun suuren ajatuksesi.

_Sanmarck_ (hymyilee katkerasti).

_Hilda_ (epätoivoisesti). Oi, Alfred! Alfred!... Miksi et koskaan sanonut sitä minulle näin selvästi!

_Sanmarck_. Erehdyt, Hilda! Olen sen aina sanonut yhtä selvästi. Mutta tarvittiin äärimmäinen onnettomuus, tarvittiin hävitystä ja pirstaleita, ennenkuin saatoit sen ymmärtää. Eikö se ole kauheata?

_Hilda_ (murtuneena). Me emme ole koskaan toisiamme ymmärtäneet, Alfred.

_Sanmarck_. Sinä et ole itseäsikään ymmärtänyt. Mutta minä olen.

_Hilda_. Et koskaan!

_Sanmarck_. Sinä olet murrosaikojen nainen, yksilöllisyydestäsi arka ja epäluuloinen. Kaikissa miehen tarkoituksissa sinä epäilet vääryyttä ja sortoa. Siksi sinä aina näet miehessä vain kilpailijan ja asetut vastarintaan.

_Hilda_. Oi, Alfred!

_Sanmarck_. Kasvatus on vieroittanut sinut pois naisen entisistä elämänarvoista. Mitään uusia niitä vastaavia se ei ole pystynyt sinulle antamaan. Esiäitiesi uhrautuvaisuutta sinä halveksit orjamaisuutena, mutta sinun nerosi ei voi luoda uusia elämänmuotoja sen tilalle.

_Hilda_. Se ei ole totta! En ole koskaan sellaista ajatellut!

_Sanmarck_. Et, se on ollut vaistomaista sinussa. Se on ilmennyt ainaisena tyytymättömyytenä! Olet sielullisesti särkynyt sukupuoleton olento. Sinun olemassaolosi tarkoitus on yksinkertaisesti vain elää, mutta se ei riitä, Hilda! Onnellisesti elääkseen täytyy ihmisellä olla myöskin tarkoitusperä, minkä vuoksi elää.

_Hilda_ (synkästi). Minä luulen, että kaikki olisi toisin, jos meillä olisi ollut lapsia. (Istuutuu.)

_Sanmarck_. Aivan varmaan! Silloin sinunkin elämälläsi olisi ollut sisältöä.

_Hilda_. Voi, miksi ei niin käynyt!

_Sanmarck_. Se on helppoa käsittää. Mikä aviopuolisoille on mahdollista, ei ole taistelutovereille. Lapset ovat terveen luonnon ja eheän tunne-elämän kukkasia eikä epänormaalin suhteen ja katkeruuden tuloksia.

_Hilda_ (toivottomasti). En ole oikeastaan tahtonut pahaa. Mutta minun käsissäni on kaikki muuttunut nurjaksi. Minulle on itse elämäkin muuttunut rikokseksi!

_Sanmarck_ (tavattoman pehmeästi). Hilda poloinen! Sinä olet nurjasti vaikuttaneen aatevirtauksen itsetiedoton uhri.

_Hilda_. Niin... ehkä niinkin.

_Sanmarck_. Olet taistellut oikeata itseäsi vastaan ja antanut väärennetyn voittaa. (Vajoo synkkään mietiskelyyn.)

_Hilda_ (nousee synkän päättäväisenä; heittää harhailevan katseen ympärilleen ja sanoo hiljaa). Koko elämäni on ollut erehdys! Pohjaton, sovittamaton erehdys! (Menee hitaasti pöydän luo ja huomaa lasiputken; tuijottaa siihen hetken. Ottaa sen uuden ajatuksen valtaamana.) Nyt tiedän jotakin, joka ei ole erehdys. Hänen kunniansa on pelastettava. (Katselee putkea ajattelevaisena ja lisää päättäväisesti.) Niin, tämä viimeinen ainakin on oikea! (Hiipii sivuovelle ja heittää viipyvän katseen tohtoriin.)

_Sanmarck_ (havahtuu ja kääntyy). Mihin menet, Hilda?

_Hilda_ (matalasti). Lepäämään! Olen väsynyt.

(Tohtori menee pöydän luo ja huomaa putken kadonneen. Säpsähtää ja aikoo hyökätä Hildan luo, mutta hillitsee itsensä. Katselevat hetken vaieten toisiaan.)

_Sanmarck_ (hiljaa). Vai olet sinä niin väsynyt!... Hilda parka!

_Hilda_ (soinnuttomasti). Anna minun mennä, Alfred. Älä nyt ymmärrä minua väärin.

_Sanmarck_ (syvällä tuskalla). Mutta ajattele Herran nimessä, mitä aiot tehdä! Hilda!

_Hilda_ (luonnottoman tyynesti). Koskaan en ole ollut suunnastani niin varma kuin nyt.

_Sanmarck_. Kuule, Hilda... älä mene: Sinä kielsit minua hetki sitten. Lähtisitkö nyt itse! Kas niin, Hilda, ajattele...

_Hilda_. Sinulla on suuri päämääräsi, minulla vain ainainen katumus ja tuska! Minä en uskalla elää!

_Sanmarck_. Sinä uskallat! Tehdään sovinto tai erotaan ystävinä! Tee mitä tahansa, Hilda, mutta älä sitä! Hilda, minä pyydän...

_Hilda_ (toivottomasti). Me emme voi elää yhdessä, emmekä erota. Nyt minua kahlehtii sinuun rikos... Me voimme vapautua vain yhdellä tavalla.

_Sanmarck_ (rukoillen). Hilda, älä tee sitä. Ajattele, mihin pimeyteen jätät minut! Kaikkialla on vain tyhjyyttä. En näe rahtuakaan eteeni!

(Kartio tulee ja seisahtaa tyrmistyneenä ovelle. Hilda tuomaa hänet.)

_Hilda_ (nopeasti). Minulle selvenee tieni. Hyvästi, Alfred! Anna minulle anteeksi, jos voit! (Poistuu nopeasti ja lukitsee oven.)

_Sanmarck_ (syöksyen ovelle). Hilda!... Älä mene! Viivy vielä hetkinen! Hilda! (Koettaa avata ovea.)

_Kartio_. Onneton, miksi laskit hänet; Etkö huomannut, mitä hänellä oli mielessä? (Koettaa myöskin avata ovea.) Mihin hän meni?

_Sanmarck_ (toivottomasti) Laboratoorioon. (Vaipuu tuolille.)

_Kartio_ (parkaisten). Hyvä Jumala!... jossa on sinun hirvittävät myrkkysi ja happosi! Ja tuossa mielentilassa! (Pudistaa häntä kauluksesta.)

_Sanmarck_ (käheästi). Räjähdyselohopea.

_Kartio_ (epätoivoisesti). Meidän täytyy murtaa ovi!

_Sanmarck_. Toivotonta! Se vain kiirehtisi päätöstä.

_Kartio_. Jumalani! Tätä en voi kestää! (Hyökkää ovea vastaan ja saa sen epätoivoisilla ponnistuksilla auki Syöksyy huoneeseen, mutta palaa heti puristaen tuskallisesti ohimoltaan.) Hän on sulkenut rautaovet!

_Sanmarck_ (käheästi). Minä aavistin sitä.

_Kartio_. Sano sitten, mitä on tehtävä?

_Sanmarck_ (kolkosti). Ei mitään! Tämän asian on kohtalo ottanut käsiinsä.

_Kartio_ (äärimmäisessä tuskassa). Hän surmaa itsensä! Jumalani, eikö kukaan voi sanoa, mitä on tehtävä?

_Sanmarck_ (painaen hänet vastustamattomasti istumaan sohvalle). Odotettava! Ehkä hän tulee itse toisiin ajatuksiin. Pieninkin varomattomuus vain jouduttaisi päätöstä. (Lyhyt vaitiolo.)

_Kartio_ (voihkaisten). Jumalani! Tämä odotus vie järkeni! (Syöksyy taas ylös.)

_Sanmarck_. Jota kauemmin kuluu aikaa, sitä enemmän on toivoa! (Kartio hyökkää uudelleen ovelle ja avaa sen. Kuuluu korvia huumaava räjähdys ja ryske; juuri avatusta ovesta lyö tulta ja sauhua; seinästä luhistuu kiviä ja rappausta.)

_Kartio_ (kaatuen sohvalle). Kaikki on ohi!

_Sanmarck_ (vaipuen istumaan). Siis kumminkin! Hän rakasti minua kumminkin! (Valittaen.) Hilda, Hilda raukka!

(Tela, Jenny, rouva Sanmarck sekä muita naisia ja herroja syöksyy huoneeseen hyvin kauhuissaan.)