Part 8

Palkinnon voittaminen Epsom'issa on jotakin suuri-arvoista. Hevonen, joka jonakin Derbyn-päivänä voittaa, tulee, vaikk'ei se ennen olisikaan mistään arvosta ollut, yleiseksi lemmikiksi ja kultakaivokseksi omistajalleen. Ensinnäkin saa se suurimman osan niistä maksuista, joita kukin kilpailija radasta maksaa; ja tämä summa nousi tänä vuonna (1861) 6,255 puntaan sterlinkiä (noin 156,000 Smk.). Tämäkin summa on vaan varsin vähäinen verrattuna siihen, mitä ne keräävät toisissa kilpa-ajoissa, jotka Derbyn loistovoittoa seuraavat. Tämmöisen hevosen kelvollisuus on jo itsessäänkin suuri pääoma. Englannin sanomalehdet kertovat sitte tämmöisen hevosen kokonaisen sukutaulun ja historian sekä omistajan että ratsupalvelijan nimen. Sitte hevonen myös piirretään, valokuvataan, jopa parhaimmilla taitureilla maalautetaankin, ja sen maalatut kuvataulut pääsevät vielä kaunistamaan kilpa-ajoja rakastavaisten salonkien seiniä.

Elämä Englannin kivihiilikaivoksissa.

Sata miljoonaa tynnöriä kivihiiliä nostetaan vuosittain Englannin kivihiilikaivoksista. Tämän äärettömän summan suurin osa saadaan Durham'in ja Northumberlannin reivikunnista eli suuresta pohjaisesta kivihiilikerroksesta, joksi sitä nimitetään. Kolme laivakululle sopivaa jokea juoksee tämän seudun lävitse ja siis tarjoaa kivihiilille mukavan ja helpon kuletuksen täältä meren rantaan. Tätä paitsi risteilee koko tienoota kaukaisempiinkin maakuntiin haaraileva rautatieverkko.

Kivihiili-alueilla työskenteleväiset ihmiset ovat melkein kokonaan tuntemattomia ja täydellisesti syvyyteen ja pimeyteen haudatuita. Aina viime aikoihin asti on paremmin tunnettu Afrikan mustia ihmisiä, kuin Durham'in ja Northumherlannin mustia asukkaita. Nykyjään on kuitenkin enemmän ruvettu huolehtimaan heidän tilastaan ja elämänsä suhteista. Niiden luku on noin 280,000. Paitsi kivihiilten varsinaisia murtajia, jotka ovat voimallisia miehiä, työskentelee kaivoksissa paljo muitakin. Ne pitävät "miinat" kunnossa ja vievät murretut kivihiilet päivän valoon. Kivihiilen murtajat työskentelevät 8 tuntia päivässä; kello 4:n aikana huutaja kulkee kylän ympäritse ja antaa tiedon, että kaivokseen laskeutumisen aika on käsissä. Työmiehet rientävätkin asunnoistaan, kantaen kukin turvallisuuslamppuaan, kylmää teetään, ruokaansa ja työkalujaan. Kaikki keräytyvät kaivoksen suulle, josta sitte työnjohtajan viitattua laskeutuvat kaivokseen. Ennen tämä laskeutuminen tapahtui kopassa eli köyden silmukassa. Koppa kiinnitettiin köyden päähän; väki istautui koppaan, jossa se sitte, kopan sinne tänne kiikkuessa, laskettiin alas. Tämä vaarallinen kiikkuminen maksoi monta ihmishenkeä. Köyden silmukassa oli vaivaloisempi, mutta varmempi laskeutua. Laskeutuva pisti toisen jalkansa silmukkaan ja piti kahden käden köydestä kiinni. Tässä ei ollut vaara muulloin, kuin köyden katketessa, tarjona; leijuilevasta kopasta sitä vastaan putoisi usein ihmisiä. Nykyään tähän tarpeesen tavallisesti käytetään rautatienvaunujen tapaista häkkiä. Siinä lasketaankin helposti 4:ssä ja 5:ssä minuutissa 1,200 jopa 1,500 jalan syvyyteen.

Niin pian kuin häkki on pohjaan kerinnyt, ottavat työntekijät valonsa, työkalunsa ja vakuuslamppunsa. Joku alhaalla olevista vartijoista sanoo: "kaivos on varma!" jonka perästä kutsua jatketaan sisemmä. Ensimmältä he astuvat kaksittain rinnatusten, kunnes avonainen ja korkeanlainen pääkatu haarautuu ahtaisin sivu-tiehyeihin, joissa ainoastaan kumarruksissa voi kulkea. Kaivoksessa työskentelijät kyllä näitäkin menevät, mutta muille, jotka eivät ole maansisäisiin kävelyihin tottuneet, tuntuu semmoinen kulku pian työläältä ja väsyttäväiseltä. Alussa he kantavat kädessään avonaisia valkeita; mutta sisemmä tultuaan täytyy heidän ne sammuttaa, ja sytyttää vakuuslamppunsa, sillä siellä on paljo vaarallista kaivoskaasua. Se voisi helposti avonaisesta valkeasta syttyä aika räjähdyksellä. Työskentelijät eivät kuitenkaan pidä näistä lampuista, sillä ne valaisevat hyvin tummasti, vaan sytyttävät usein, kielloista huolimatta, kynttilänsä, josta taas usein räjähdykset saavat alkunsa. Pitkältä, sivukäytävissä kierreltyään he viimeinkin tulevat työpaikoilleen. Lapio, terävä vasara ja pari vaviota ovat heidän ainoat työkalunsa. Näillä kukin panee parastansa, ansaitakseen mahdollisimmasti ison päiväpalkan. Mutta tässä ei tule ainoastaan voima, vaan myös kätevyys kysymykseen, ja sentähden he jo nuoruudestaan harjoittelevatkin itsiään siihen. 6 tynnöriä on korkein määrä, mitä tottuneinkaan mies voi päivässä kivihiiliä murtaa. Niissä paikoin, joissa kivihiilikerros on vahva, on voima, vaan ohkaisimmissa kerroksissa kätevyys, saannin määrääjänä; sillä kädellä ja vasaralla on niissä ahdas liikuntatila. Tämmöisessä ahdistuksessa työmiehen täytyy käpristäidä aivan luonnottomaan asentoon, ottaakseen tilaa niin vähän, kuin suinkin. Ne nojautuvat joko yhdelle tahi molemmille polvilleen, makaavat kylellään tahi selällään, taikkapa kumarruksissaan istuvat, j.n.e. Työ on raskasta varsinkin silloin, kuin kerros on ohkaista ja kovaa. Työmiehet hikoovat kovasti; mätäneväiset kasvi- ja eläinaineet hajuavat, ja nämä n.s. aineiden haihtumiset turmelevat ilman sitä pahemmin, jota lämpöisempää se on. Ilman vetoa ei kaivoksen sisä-osissa ole juuri ollenkaan.

Suuren kaivoksen sisusta näyttää maanalaiselta kaupungilta, siinä on iso pääkatu, josta niin oikealle kuin vasemallekin haarailee useita sivukatuja. Tämmöiset kaivokset ovat, niinkuin Lontoo ja Parisikin, kartoitetut. Jokainen käytävä on tunnettu erityisellä nimellä ja nimitetty; sitä paitsi vielä tiedetään tarkoin, missä kaivoksen sopukassa kukin työskentelee. Kaivoksessa vallitsee kova kuri; siellä on yksi ylimmäinen peräänkatsoja, jolla on rajaton valta ja muutamia häntä tottelevaisia kurinpitäjiä. -- Raittiin ilman kaivokseen laittaminen on yksi kaivoksen tärkeimpiä tehtäviä. Sillä siellä kuin on 3 jopa 400 ihmistä yht'aikaa pilautuu ilma ihmisten hengityksestä ja ihohaihtumisesta; muuten kaivosilma on jo itsestäänkin vaarallisilla kaasuilla pilautunutta. Laskettu on, että jokainen työmies tarvitsee 250 kuutiojalkaa ilmaa minuutissa. Sentähden täytyy kaivokseen johdattaa 50,000 kuutiojalkaa ilmaa jokaisessa minuutissa ja pitää huoli siitä, että se pääsee vapaasti sen kaikkien osien kautta virtaamaan, siten alituisesti vaihtaakseen pilautuneen ilman raittiisen. Mutta se ei vielä ole kylliksi, että yhden aukon kautta ilmaa johdatetaan kaivokseen ja toisen aukon kautta sieltä ulos; sillä silloin saisi ainoastaan kaivoksen joku osa ilmaa. Ilmavirta on siis pakoitettava kaivoksen etäisimpiinkin loukkoihin. Kaivoksesta poistettavan ilman lämmittämällä pannaan ilmavirta siellä liikkeelle. Jos ilma kaivokseen vievässä suussa on esim. 15° ja ulostavassa suussa 60° lämpöistä, rientää se nopeasti kylmästä lämpimämpään paikkaan. Ilman lämmittämistä varten on ulostavaan suuhun laitettu uuni, jossa valkea palaa tiheän teräslankaisen häkin takana, ett'ei kaivoksesta tulvaava vaarallinen kaasu syttyisi.

Kivihiilikaivoksissa tapahtuvat räjähdykset pidetään välttämättöminä vahinkoina. Noin 1,000 ihmistä vuosittain joutuu niiden uhreiksi. Koska parhaista hiilistä valmistuu enin kaasua, ovat parhaat kaivokset vaarallisimmat. Joskus räjähdykset ovat kammoittavan voimallisia ja kuuluvat tykin pamaukselta. Kaasu kun on tukehduttavaa, ilma työlästä hengittää ja vakuuslamput riutuvat, on vaara läsnä. Hiilihappo, jota räjähdyksissä syntyy ja joka täyttää koko kaivokset, on vieläkin vaarallisempaa. Jos räjähdyksestä kuolee esim. 100 ihmistä, niin sanotaan 70 niistä hiilihappoon tukehtuneen.

Entisinä aikoina kaivosten työmiehet olivat puolivillejä ihmisiä, joilla tuskin oli mitään yhteyttä muun maailman kanssa; nykyään ne ovat kuitenkin johonkin määrään sivistyneitä. Pyhäkoulut ja kohtuuden seurat ovat vaikuttaneet hitaasti, mutta vakaasti. Nyt he eroavat muista työmiehistä ainoastaan ulkonäöltään. Ne ovat enimmästi pieniä, vääräjalkaisia ja kupevarintaisia. Kasvonsa ovat ryppyiset, otsansa matala ja poskiluunsa ulottuvaiset. Kelvollisilla kaivos-työmiehillä on tavallisesti isompi päiväpalkka, kuin muilla samallaisilla, ja talvi, jolloin muut työmiehet puutetta kärsivät, on heidän kultaisin aikansa. Silloin kivihiiliä kiivaasti kysellään, niiden hinnat nostetaan ja päiväpalkat korotetaan.

Ranska.

Lothringenistä, jonka Saksa viime sodassaan Ranskalta valloitti, matkustettua länteenpäin, tullaan ensin Champagnen maakuntaan, jonka kuivassa liitumaassa Spernay antaa meilläkin tunnetun vahtoisen champagne- (samppanja-) viinin. Tätä pohjaisempana on Normandia vakavine ja viisaine asukkaineen ja Rouen (Ruang) ja Havre de Grace (Haver dö Gras) kaupunkineen. Asukkaat ovat normantilaista sukuperää. Länsipuolella, myrskyisen meren rannalla, leviää sumuinen Bretagne, jonka kanervaille kankaille Brittiläiset muinoin sijoittuivat ja jossa nyt tehdaskaupunki Nantes kuvaistaan Loirevirrassa katselee.

Pohjan ja etelän rajalla, sumean Seine-virran rannalla pääkaupunki, Parisi, ylvästelee enemmällä kuin 2,000,000 asukkaalla. Korkeat, komeat rakennukset, mukavat kadut, suuret yleiset paikat, puutarhat, ruiskukaivot, hupaiset laiturit ja sivut tekevät tämän kaupungin Euroopan yhdeksi kauneimmista kaupungeista. Bulevardit eli leveät, istutuksilla kaunistellut ja kaupungin ympäri kieriävät kadut eroittavat varsinaisen kaupungin sen monista esikaupungeista. Seinen saarella, Cité, kohoaa Notredamin-kirkko valkoisen- ja mustan-ruutuisine marmorilaattioineen, nelikulmaisine korkeine torneineen ja monine Ranskan kuningasten vartalokuvineen. Tämän saaren alapuolella on suuri Louverin (lue Luverin) palatsi, jossa jaloimmat taideteokset säilytetään. Kalteri yhdistää tämän rakennuksen Tuileriain (l. Tyljerioin) palatsiin, jonka länsi-sivuun Tuileriain puutarha leveine lehtokujineen, käytävineen ja nurmikkoineen päättyy, josta sitte suurenmoinen elyseissiläinen (Champs elysées-) puisto alkaa. Tuileriain likellä tapaamme Palais Royal'in (l. Paläh Roajal) kauniine puutarhoineen ja kiitettyine ravintoloineen ja kahviloineen.

Koko kaupunki on ympäröitty muureilla ja valleilla, jotka sen tekevätkin yhdeksi ainoaksi mahdottomaksi linnoitukseksi, joka on vähintäänkin peninkulmaa pitkä joka suunnalle. Tästä linnoituspiiristä vähän ulompana on 16-20 erikoista varustusta, joista Mont Valeria (Mong Valeriäng) on merkillisin ja korkeimmalla paikalla. Parisin eteläpuolella, muhkeassa puutarhassa on Versailles-kaupunki, jonka pätevää linnaa kalleimmat maalaukset ja kuvanveisto-tuotteet kaunistavat.

Höyrylaivat vievät matkustajan tästä maailman-kaupungin metelistä, ranskalaisen tieteen, teollisuuden ja valtiollisen elämän keskipisteestä, sitte Havre'en. Rautateitä Parisista menee Belgian pääkaupunkiin Brüsseliin (l. Brysseliin), eteläänpäin Bourgognen (l. Burgonjen) viinimaitse Rhone-virralle ja Ranskan paratiisiin, Provenseen (l. Provangsiin), jossa Välimeren kaunis Toulon'in sotasatama on. Lumen peittämistä Pyreneitten vuorista tullaan koillisen Ranskan äärettömille hietalakeuksille ja rämeille (Les Landes), jossa 20 ja 30 peninkulman matkalla ei kasva muita kuin kanervia, petäjiä ja korkkipuita. Sen köyhät asukkaat elävät parhaastaan lampaiden hoidolla sekä pi'in ja hartsin valmistuksella; he ovat mainioita puukenkäin tekijöitä ja taitavia korkeilla puujaloilla lammeissaan kävelemään.

Parisin eläintarha.

Vuonna 1626, Ludvig XIII:sta hallitessa, perustettiin Parisin eläintarha Jardin des plantes (Schardäng dä plangt-) puutarhassa. Sen jälkeen sitä on ehtimiseen enennetty, ja kaipaa nykyään vertaistaan Euroopassa. Joka päivä se on yleisölle avoinna ja sittekin käy siellä joskus päivittäin aina 30,000 ihmiseen. Ne tahtovat ihailla siellä olevia kauniita laitoksia ja merkillisyyksiä. Mekin tahdomme siellä käväistä.

Ajattelepas sanomattoman suurta puistomaista ruohokenttää, jota pienoiset tiehyeet risteilevät! Monta sataa harvinaista eläintä asuu täällä. Jokaisella eläimellä on oma pieni huoneensa erilleen aidatun pienen puutarhan keskellä; siinä se käyskentelee, katsastelee ympärilleen. Käväiskäämme ensin tuossa pensaisessa aitauksessa, oikealla sivulla. Siellä asuu kettu-perhe, joka tähän vuoden aikaan aivan hyvin jo viihtyy Parisin leppoisen taivaan alla. Astukaamme tuon pienoisen majan edustalle, jossa nämä kauniit, leppoiset eläimet asuvat! Ne eivät ensinkään pelkää; ne vakavina vaan suopeilla, mustilla silmillään tarkastelevat ympärilleen, silloin tällöin maistaen sinne ripisteltyä kotomaistaan (Lapin) mieliruokaa -- islannin jäkälää. Tässä pienessä puutarhassa, aivan edellisen vieressä, näet kauniita, pitkä- ja silkinhieno-villaisia angora-vuohia aivan arastelemattomina syövän. Katsopas nyt tuota kirjavaa, keltaista ja mustajuovaista kaunista eläintä tuolla etempänä! Se on Zehra. Vastapäätä olevassa aitauksessa on kylmän Islannin kummallisia oinaita. Ne ovat paksuissa tumman ruskeissa eli mustissa turkeissaan. Ne tulevat niin tutusti vastaamme, pistävät kielensä pitkälleen, näyttävät pieniä valkoisia hampaitaan ja syövät mielellään niille tarjotuita leivänmuruja.

Islantilaisten vieressä asuu Astrakhanin oinaita ja lampaita ja niiden likellä taas Javan ylevä hirvi. Solakan, Indialaisen keltaisenruskean metsävuohenkin näemme Sumatralta tänne tuoduksi. Toisessa aitauksessa kävelee kamelikurki-pari ja kummallinen Marabut-hägeri.[14] Ne, jotka maailmassa elävät satojen peninkulmain päässä toisistaan, tavataan täällä parhaassa naapurisovussa.

Nyt me menemme rantahäkeissä asuvaisten petoeläinten luoksi. Kuulepas mikä mörinä! Siell' on karhu Aasian Kamschatkasta. Hänen naapurinsa, myöskin karhu, on tullut kaukaa -- aina Cordillerin vuoreilta Amerikasta. Seuraava häkki näyttää tyhjältä. "Eipäs vaan!" -- "Etkö näe tuolla nurkassa kahta viheriänkeltaista, säkenöivää tähteä." Ne ovat mustan Javalaisen pantterin tulisilmät. Aivan seinä seinässä tämän kanssa majailee Algerian pantteri. Sen likimäisenä naapurina on jaguaari-pari,[15] joka mielellään antaa auringon paistaa monenkarvaiseen turkkiinsa ja väsyneenä haukoittelee, aukoen avaraa, vaahtoista kitaansa katsojain kauhistukseksi. Nyt tulemme Afrikan ja Aasian jalopeuran ja jalopeurattaren luoksi. Sen perästä me näemme Indiasta Coromandelin ja Afrikasta Senegal ja Kapmaan pilkkuisia ja juovasia hyenoja. Kukas voisi uskoa tuota pientä, sarvilantioista petoa niin kauhistavan väkeväksi, niin hirmuiseksi? Vankalla kepillä luulisi sen voitavan karkoittaa, ja kuitenkin se uskaltaa joskus käydä jalopeurankin kimppuun.

Kääntykäämme nyt toisaalle! Mikä karjunta kaikuu tuolta korkeasta, pyöreästä, aidan ympäröimästä rakennuksesta, jossa kaikenlaisia eläimiä elamoi! ne riippuvat, kiipeilevät ylös ja laskeutuvat alas. Se on apina-huone. Siellä on kiivinnuorta, nuorakiikkuja ja kapeita käytäviä ja tikapuita ympäri kattoa. Nuo iloiset, pitkähäntäiset eläimet kiipeilevät pitkillä käsivarsillaan ja ajavat toisiaan näillä kapeilla käytävillä ihmeteltävällä nopeudella. Kuinka tänne kotoutunut nuoriso samalla riemuitsee! Katsos, kuinka rivakasti nuo naurattavaiset uskaltajat nuoraan nappaavat; kuinka ne nuolen nopeudella niillä pyörivät, pää milloin ylös- milloin alaspäin; kuinka ne nuorissa kiikkuvat; kuinka ne yhdestä nuorasta iskevät toiseen, aina pettymättä! Tuolla kaksi apinaa painii keskenään, mutta kolmas ei sitä kärsi, vaan eroittaa ne toisistaan. Katsos tuota harmaahäntää, joka tahtoo ruskea-häntäistä rangaista! Se hätyyttää sitä. Edellinen kiipeää nuoraa myöten ylös; toinen kerkesi toista tietä pikemmin. Sitte ne rupesivat räystäässä (talon ja seinän liitteessä) kiinniottosille. Ne menivät ympäri katonrajaa semmoista vauhtia, tekivät semmoisia liikkeitä tuossa kapeassa käytävässään, että meitä oikein pyörrytti sitä katsellessa. Ajettava putosi, vaan ei maahan asti; sillä hän iski pudotessaan pitkät sormensa nuoraan kiinni ja laskeutui kiiruusti sitä myöten alas sekä kätkeytyi sitte toisten joukkoon.

Tuolla etempänä Chilin kondori levittelee mahtavia siipiään. Täällä näemme lammikon, jossa Indian, Amerikan ja Afrikan hanhet ja vesilinnut kilpaa kaakottavat samalla, kuin hiljalleen melovaiset joutsenet auringon antavat säteillä lumivalkoisiin siipiinsä. Tuolla punaisessa, Alankomaiden tiilistä monikulmaiseksi raketussa huoneessa asuu suurimmat eläimet, nelijalkaisten ylevimmät olennot. Isokuningas, pitkäkärsäinen norsu, asuu siellä. Kaksi sinervänharmaata tapiiria[16] on hänellä seurustelijana, kavalijeerinä. Näiden likehdällä asustelevat lauhkeat kamelit ja dromedarit. Norsun toisella puolella näet muutamia pöyry-rintaisia ja hirveä-sarvisia puhvelihärkiä. Ne ovat raivossa ja tavan takaa ryntäävät kehikkoonsa, juuri kuin tahtoisivat sen pirstoiksi ruhtoa. Pohjais-Amerikan iso piisonhärkä sitävastaan makaa tuolla kedolla ja pudistelee lyhytvillaista harjaansa, se on kuin sammalinen kallion lohko.

Viimeiseksi tulemme me eläinmaailman jättiläisen, giraffin luoksi; sen Egyptin pascha v. 1827 lähetti Parisiin. Kummallisen vaikutuksen se tekee meihin, kuin se pitkän, suippean päänsä joko laskee alas taikka helposti nostaa sen 16 jalkaa korkean aidan harjalle ja kummallisilla, mustilla, suopeilla ja viisautta puhuvilla silmillään ystävällisesti katsastelee lapsiin, jotka kummastellen ja ihmetellen sitä töllistelevät. Sen koko olento ilmoittaa jotakin satumaisuutta. Kaksi Indialaista härkää (zebusta), kuin karitsaa, leikkii sen vierellä, ne ovat hopeanharmaita, hyvin miellyttäviä ja giraffin rinnalla niinkuin sen sylikoiria. Takana istuu kolme eli neljä papukaijaa, jotka meitä muistuttavat Etelä Amerikasta.

La Cité. (Saint-Louis'in saari).

Tultuamme Parisin muutamiin osiin, joissa emme ole johonkuhun kuukauteen käyneet, ovat ne niin muutetut, että tuskin tunnemme niitä, vielä vähemmän ymmärrämme, mitenkä semmoiset muutokset niin vähässä ajassa ovat voineet tapahtua. Näin on varsinkin Citén-saaren, Parisin keskipisteen laita. Tämä saari on myös kaupungin vanhin osa; Notre Damen kirkon perustus painaa täällä vielä muinoisia Roomalaisia muureja, ja vielä tavataan siellä isoista kaivoksista rahoja ja muita muistoja Roomalaisesta ajasta. Täällä näemme myös Oikeuspalatsin ja siinä pyhän Ludvigin-kappelin. Tämän rakennuksen pohjainen kylkehinen on Parisin vanhin huone; sen takana on poliisiviraston rakennus. Muutamia vuosia takaperin oli Cité-saaren suuri osa vielä vanhoilla huone-ryhmillä täytetty. Sen kapeat kadut, joilla huonomaineista kansaa asui, yön aikoina huonosti valaistiin ja sentähden kunnon ihmiset niitä karttoivatkin. Ja, kumma kyllä, kahden eli kolmenkymmenen askeleen päässä tästä rikosten lohkerosta oli putka ristikkoakkunoineen ja Oikeuspalatsi korkeine portteineen. Sen huoneen akkunoista, jossa rikosasiain oikeus istuu, näkyvät nuo lokerot, joissa juuri ehkä nytkin tuomittu rikos tehtiin. Romaanin kirjoittaja Eugén Sue "Parisin Salaisuuksissaan" kuvasi aina julmimmat tapahtumat La Cité'n osassa tapahtuneen, ja vielä nytkin, muutama kuukausi sitten, näytettiin pimeällä, tuskin kuuden jalan levyisellä kadulla se piilopaikka, jossa, tämän romaani-ruhtinaan mukaan, Rudolf olisi pitänyt rosvoin kanssa öisiä kokouksiaan. Tämän likeiset rantakadut[17] olivat niin kammoittavat, että yövahteja niille lisättiin. Nämä kadut kun hävitettiin, löydettiin muutamissa etäisissä holveissa useita ihmisten luurankoja.

Ludvig Filipin hallitessa jo ruvettiin tätä kaupungin osaa repimään hajalle. Mutta vasta Napoleon III:n hallitessa tehtiin siinä kokonaiset mullistukset. Useita vuosia on jo siitä, kuin kaukana la Cité'stä aloitettiin jättiläisrakennus. Monet huonerivit purettiin ja ihmetellen kerrottiin, että eräs bulevarti, joka piilisuoraan pohjasta etelään koko Parisin halkaiseisi, piti laitettaman. Lumivyörykkeen tavalla eteni tämä jättiläisrakennus, ensin Seine-joen poikki, sitte la Cité'n halki, taas Seinen ylitse sekä vihdoin aina Sorbonneen.

Kaksi paikkaa meillä on vielä mainittavana. Niissä ilmoitetaan Parisin iloiset ja vakavat puolet ja ne ovat eli oikeimmin ovat olleet la Cité'ssä. Ensimmäinen on Prado, Parisin ylioppilaitten suurin ja enimmin käyttämä hyppypaikka. Ylioppilaat katoaisivatkin kokonaan tämän jättiläiskaupungin kihinään, jos he eivät pysytteleisi yksissä. Sentähden he asuvatkin samassa kaupungin osassa, Latin, käyvät yhteisissä kahviloissa, ravintoloissa, lukuseuroissa j.m.s. -- ja viimeksi Pradossaan. Kova kolaus oli siis heille, kun he kuulivat, että Prado piti hävitettämän ja purettaman. Kauppa-tuomio-istuimella on nyt siinä paikassa mahtava, linnamainen rakennuksensa.

Toinen, vakavamman tarkoituksen paikka la Cité'ssä on matala, pimeä ja synkkä rakennus: la Morgue.[18] Sinne viedään kaikki poliisien tapaamat tuntemattomain ihmisten ruumiit kaikkien katseltaviksi. Semmoisia enimmästi ovat hukkuneet ja itsensä murhanneet; sinne myös murhatutkin viedään. Rakennus on yhtenä suurena avonaisena huoneena, jonka verrattoman iso ristikko jakaa kahteen puoliskoon. Isompi puolisko on katselijoille, pienempi ruumeille. Voi! tuo ristikon takainen osa ei ole koskaan tyhjä! Ruumiin takana riippuvat ne verhot, jotka sitä löytäissä pukivat. Utelijas yleisö virtaa sinne ja sieltä; herrat ja naiset, päälliköt ja työmiehet, vanhat vaimot ja lapset kiiruhtavat sinne ja -- ehkäpä murhaajan itsensäkin joku salainen voima vetää sinne, vielä kerran uhrinsa nähdäkseen. -- Yksi silmäys, huudahdus, pikainen sana pettää hänen; kaksi salaisen poliisin asiamiestä, jotka tahallansa tänne ovat piiloutuneet, ottavat hänen kiinni. Hän hämmästyy; hän tunnustaa; hän on itse antautunut oikeuden käsiin! Semmoisiakin sattumia on tapahtunut.

Mutta la Morgueen vastapäätä oleva Notre Damen kirkko on ikäänkuin lohdutus kaikelle tälle. Silmäys tähän ihmeelliseen rakennukseen, joka viime aikoina on kolmensadan jalan korkuisella keskustornilla kaunistettu, täyttää alakuloisen mielen toivolla ja lohdutuksella.

Les Landes'in[19] hietanummi.

Les Landes'in hietanummi on Gironde- ja Adour-jokien välillä; se on paikoin viljeltyä tahi lammasten laiduinta ja paikoin taas hedelmätöntä hiedikkoa. Koko tämä rantue on n.s. dünein (l. dynein) rajoittama. Dünit ovat meren kohoavia hietaharjuja (joskus 150 jalan korkuisia) jotka tuulen mukaan muutteleivat ja vuosittain vievät maata 60 jalan paikoille. Les Landes'in asukkaat ovat pieniä, laihoja ihmisiä, joiden iho on kalpea ja väritön, hiukset suorat ja mustat, silmät lyijynharmaat, katsanto synkeä, kasvot raskasmieliset ja harvoin hymyynkään ihastuvat. Vaikka Landes'läisellä on heikko ruumiinrakennus ja vuoden isoimman ajan kuumeen vaivaama, täytyy sen kuitenkin kestää kovimmat työt ja peloittavat rajuilmat.

Hänen ahdasta, likaista asuntoaan yksin Vihantamaan villitkin halveksivat. Sen paras huone on kyökki, jonka takalla julman iso pata isännöi; siinä emäntä hämmentelee "eskoton"-velliään, joksi ne sanovat maisi- ja hirsivelliään, ja joka on heidän tavallisin ravintonsa. Tässä kyökissä naiset kehräävät, lapset odottavat ruokaansa ja miehet kertovat, miten noitaukko on haudasta nousnut -- se on heidän satujensa tavallisin aine. Vaimojen huoneet ovat pimeitä pesiä, joihin päivä ei ensinkään pääse. Niihin miehet ja naiset yöksi kohtaavat. Muutamat makaavat paljaalle laattialle levitetyllä lammasnahalla, toiset taas pahanpäiväisissä sängyissä kahden höyhenpatjan välissä, jossa he joskus kestävät lämpöä semmoista, jossa muna melkein kypsyisi.

Paimenet ovat kanervakankaiden ja soiden vartijat. Ne kuin enimmästi asuskelevat kaukana muista ihmisistä, joita he eivät viikkokausiin näekään, kantavat ne mukanaan maisi- eli hirsijauhopussia, pahentunutta sianlihapalaa ja pataa, jossa he mainion vellinsä keittävät -- sekä vettä, jonka kitkerää makua ne kokevat etikalla ja suolalla vähentää. Pitkillä puujaloilla, jotka sen pitentävät 6 jalkaa, samoaa paimen kanervikkoja, kahlaa lampeja ja kilpailee seudun kesyttömäin vuohien kanssa nopeudessa. Näin kuleskellessaan hän kertaa samalla lankaa eli kutoo sukkaa. Jonkun virkaveljensä kohtaaminen suo hänen yksinäisille hetkilleen joskus edes pienen huvin. Karjansa terveys on silloin parhaana puheen aineena.