Part 7

Tämän maan ihmiset elävät hyvin vanhoiksi. Kuusikymmenisenä he ovat vielä aivan raittiita vähäisittäkään vanhuuden vammoitta. Me näimme miehen, joka oli 103 vuoden vanha. Naapurit sanoivat vielä ukon tekeytyvän todellisuutta nuoremmaksi, ja että hän olisi aina 111 vuotinen. Kuudenkymmenen miehenä me olisimme häntä pitäneet. Vähäistä ennen oli hän nainut neljänkymmenen vuotisen vaimon sekä häissään aikalailla hypellyt ja rakkopilliä puhaltanut.

Ossian'in[9] muisto heräsi meihin elävänä eräässä pienessä kylässä. Mies kansallispuvussa istui kivellä kirkkotarhan vieressä. Hänen pitkää lumivalkoista partaansa tuuletar heilutteli; hänen ulkomuotonsa vivahti villiltä; pari tummaa silmää tuijotti korkean, paljaan kallon alta. Polviensa välissä piti hän pientä harppua, josta hän houkutteli muutamia säveleitä, niillä säistääkseen voimallista, synkeä-äänistä vanhaa kansanlauluaan. Se oli yksinkertaista, enemmän puhetta kuin laulua. Koko kylä oli hänen ympärilleen keräytynyt; kaikki kuuntelivat huomaavaisina. Meille sanottiin: "ukko on laulaja, joka kyliä kiertelee harppuineen." Hänellä ei ollut varsinaista kotoa, mutta joka pirttiin oli hän tervetullut, niinkuin entiset runoniekat.

Irlantilaisen kansan köyhyys.

Irlantilaiset kuuluvat samaan sukuperään kuin vuori-skotit. Ne kuuluvat yleensä katolilaiseen kirkkoon. Vuoteen 1829 olivat katolilaiset sortotilassa, sillä kaikki heidän kansallisoikeutensa olivat heiltä riistetyt. Sentähden Irlantilaiset ovatkin taitamattomia ja köyhiä. He ovat yleensä hitaita, taika-uskoisia, siivottomia ja köyhiä sekä elävät sikain ja kanain kanssa yhdessä tuvassa.

"Irlannin talonpoika" -- sanoo eräs Englantilainen matkustaja -- "on taitamaton, laiska ja tulevaisuudestaan huoleton. Mutta sen on hän ainoastaan silloin, kuin hänen vaivannäkönsä ei lupaa vastaavaa palkintoa. Siitäpä syystä näkyykin suuri erilaisuus yhteisen kansan luonteessa ja tilassa niissä maan osissa, joissa kunto ja ahkeruus ovat vastaavan palkkansa saavuttaneet. Tämän suuren köyhyyden ensimmäinen seuraus Irlannissa on, sama kuin muissakin maissa, ääretön kerjääminen; täällä tapaa sitä paitsi n.s. satunnaisia kerjäläisiä enemmän, kuin missään muualla maailmassa. Matkustajasta näyttävät nämä kerjäläiset olevan kaikki samaa lajia; sillä molemmissa tapauksissa näkee hän samaa: repaleisen olennon. Varsinaiset kerjäläiset etsivät kuitenkin ainoastaan semmoisia kyliä, joissa matkustajat hevoisia muuttavat, ja kaupunkeita. Täällä ne näyttävät ryysyjään ja vammojaan, rukoillen armollista almua. Irlantilainen talonpoikakin on mitä itsepäisin vaivaisapua kiristämään. Nämä satunnaiset kerjäläiset ovat tosin viheliäisiin ryysyihin puettuina, mutta samoin ovat myös Irlantilaisten pienemmät talonomistajat ja työkansa, jotenka heitä on vaikea puvustaankin eroittaa. Mutta tavatessamme jonkun äidin, joka tuskin alastomuuttaan voi peittää, kantamassa rintalastaan selässään ja kaksi kolmi puolialastonta lasta ryysyisen isänsä kanssa kämpivän hänen perässään, tavatessamme nämä raukat majain ympäristöllä tallustelemassa, teiden vierillä istumassa tahi polkuteitä maataloihin rientämässä, eli, vielä varmemmin nähdessämme sivuitsemme kiiruhtavan vanhemman miehen kulossa kulkevan ja tajutonna edessämme töllistävän -- tiedämme silloin tavanneemme maamiehen, köyhän, apua tarvitsevaisevan perheenisän. Nämä satunnaiset kerjäläiset uskaltavat tavallisesti mennä ainoastaan maataloihin ja mökkeihin; harvoin rohkenevat he isojen maiden omistajain huoneisin astua, ja jos he kohtaavat jonkun hyvästi puetun, varallisen näköisen miehen, katsovat he huolimattomasti häneen, aivan kuin toisen sukuiseen olentoon, sillä he luulevat, ett'ei heillä toisiinsa voisi olla minkäänlaista sääliväisyyttä."

"Se ei olekaan ihmeteltävää, että semmoiset ihmiset, jotka kaikki ovat köyhiä ja siis kerran kerjäläislauman kumppaneita, pitävät pyhänä velvollisuutenaan kerjäläisten auttamisen. Harvoin näkee majaa, jonka liedellä ei kerjäläinen istuisi. Hän jakaa perheen kanssa heidän niukan ateriansa. Tämä vieras kulkija on hyväntekijäinsä luokasta, ja hänen historiansa on kaikkien maamiestensäkin historia. Hän on jättänyt kotoseutunsa, sillä hän häpeää tutuiltaan kerjätä. Mies lähettää usein vaimonsa eineen etsintään ja jää itse kylmään, autioon mökkiinsä, miehuullisella uljuudella kurjuuttaan hautamaan. Jos Irlannin talonpoikaa kaikki onni kammoo, jos vuodentulon toivo pettää, jos kerjuu ei auta, mitä tekee hän silloin? Hän hiipii yöllä majastaan, varastaa muutamia perunoita, lypsää jonkun lehmän tahi näpistää jotakin muuta hiukan. Ryöstöön maanteillä, toisten huoneisin varkain tunkemiseen ja murhaan on hän harvoin syypää. Jos Irlantilainen tekee murhan, tapahtuu se kostoksi, eikä koskaan ryöstön himosta. Samoin myös hän ei koskaan varasta rikastuakseen, vaan pelastaakseen itsensä ja perheensä nälästä. Hän ei muista, ett'ei tarkoitus pyhitä välikappaleita. Irlantilaisen luonne on kuitenkin kunniallinen; köyhimmätkin maamiehet ovat rehellisiä ja oikeuden ystäviä."

Sama matkustaja kertoo vielä Irlantilaisten suuresta köyhyydestä. Hän tapasi pääkaupungin kadun kulmassa seuraavaisen kirjoituksen: "Rahan puute on niin suuri, että peljätään vaivaishuoneen ovien sulkemista välttämättömäksi." Sieltä kuitenkin tänä aikana on kaksi- jopa kolmetuhattakin köyhää saanut ainoan ravintonsa. Sitte hän näki Dublinin (lue: Dablinin) pääkadun käytävällä kaksi aivan alastonta lasta makaavan. Vilusta väriseväisinä tunkeutuivat he mitä likimmä toinen toisensa kuvetta, siten toinen toistaan lämmittääkseen. Se kylmäkiskoisuus, jolla sivuitse rientävä kansa heitä katsahteli, todisti selvään, ett'ei tuommoiset tapaukset Dublin'issa olleet harvinaisia. Hyvin-voimisen esimerkiksi mainitsee sama mies, että pohjaisessa Irlannissa on eräs seutu, jonka talonpojilla on leipää ja voita sekä kirnupiimää perunainsa höysteinä syödä.

Semmoinen suuri köyhyys ei yksinomaisesti riipu sorrosta, jossa kansa näihin asti on huokaillut, vaan kansan hitaudesta ja huonosta teollisuudesta. Irlantilaisen mielen-tylsyyteen on taas syynä se taitamattomuus, jossa katolilaiset papit tätä kurjaa kansaa pitävät.

Lontoo (London[10]).

Lontoo, maailman suurin kaupunki, sijaitsee 1200-1500 jalan levyisen Thames-(Tähms-)joen molemmilla puolilla, ja on lännestä itään noin 2 peninkulmaa pitkä. Joen ylitse on jännitetty 17 siltaa, jotka kaupungin eri osia yhdistävät. Thamesin pohjaisella sivulla on Lontoon suurin osa, johon myös sen vanhimmat osat City ja sitä lännempänä oleva Westminster kuuluvat, sen eteläisellä sivulla sijaitsee Lontoon kolmas pääosa.

City eli vanha kaupunki on Lontoon alkuperäinen sydän; siellä on P. Paavalin kirkko, Towern, Brittiläinen museo, Pörssi, Raastupa, Pankki, Lordmayorin palatsi, uusi Tullihuone ja Postihuone. Tämä kaupunginosa on maailman kaupan pääpesä ja useampien kansain rahanliikkeen keskus. Kaikilla Englannin tukkukauppijailla on konttuori eli asian-ajaja Cityssä; mutta tuskin kukaan niistä suurista kauppijoista siellä asuu. Kello 9 ja 11 välillä puolisen edellä kauppijaat kiitävät yhteisvaunuilla (omnibuseilla), höyrylaivoilla ja höyryjunilla maa-asunnoistaan, perheittensä parista konttuoriinsa ja kello 4 ja 6 välillä puolisen jälkeen taas takaisin. Westminsterissa on kuninkaallinen palatsi, Westminster-abbey, suuria puistoja (Hydepuisto y.m.), parlamenttirakennus, tuomioistuimet ja hallituskolleegiot. Cityn ja Westminsterin pohjaisella puolella on Westend, jossa ylhäinen yleisö asuu. Siellä on muhkeita rakennuksia, suuria puutarhalaitoksia ja kallisarvoisia kauppapuoteja, niin käytännöllisiksi ja komeiksi, kun ajatella voi, laitettu. Cityn itä- ja koillispuolella on Ostend, jossa varsinkin laivurit, satama-työmiehet, käsityöläiset ja kaikenlaiset tehtaiden palvelijat asuvat.

Alimmaisin kaupungin silloista on uusi Lontoonin-silta, joka tuli valmiiksi v. 1831. Se on graniitista (harmaasta kivestä) tehty, 958 jalkaa pitkä, 53 jalkaa leveä ja viiden holvikaaren kannattama. Tämän sillan alapuolelta alkaa Lontoon varsinainen satama, sillä suuret laivat eivät pääse sitä ylemmäksi. Noin neljänneksen matkaa Lontoonin-sillasta alaspäin on tuo merkillinen tunneli,[11] joka on joen alaitse rakennettu. Southwarkissa on alituinen höyrykoneiden ryske, ja senpätähden tämä kaupunginosa onkin savuun ja pölyyn kätkettynä. Täällä on nimittäin suuria tehtaita ja kaikenlaisia käsiteollisuus-laitoksia, värjäyslaitoksia, valimoita, lasitehtaita, suovan-keittimöitä y.m. Näiden monenmoisten työpajoin välillä on suuria pääkatuja ja satoja ahtaita jokia, joissa työkansa enimmäkseen asuu. Thames-joen vilkkaan liikkeen näemme parhaite jollekin sillalle. Westminsterisilta on kuudes alhaalta lukien, Portlannin kivestä tehty 15 holvikaarelle. Waterloon-silta on pisin, nimittäin 1,278 jalan pituinen, graniitista tehty ja neljäs alhaaltapäin. Blackfriarin eli mustain munkkien silta on kolmas. Lontoon-sillalle, joka on alimmaisin, näkyy Towern, suuret laivaveistimöt ja kaupunkia suuri osa. Sille kihisee kaikensäätyisiä ihmisiä harvenematta aamulla kello 8:sta kymmeneen illalla. Höyrylaivat toinen toisensa perästä vievät kulkevia ylös ja alas, toiselta rannalta toiselle. Niiden savutorvet ovat niin rakennetut, että ne voidaan kumartaa siltain alaitse kiitäessä.

Lontoon parhaimmat kirkot ovat: P:n Paavalin-kirkko Cityssä ja Westminster-kirkko kaupungin läntisessä osassa. Vanha P:n Paavalin-kirkko paloi vuonna 1666. Nykyisen kirkon peruskivi laskettiin 1675 ja 1710 sai viimeinen kivi sijansa sen rakennuksessa. Työn valmisti mainio rakennusmestari Kristoffer Wren 35 vuodessa. Kirkko maksoi noin 28 miljoonaa markkaa, joka summa saatiin kivihiili-veroista. Englantilaisten tapana on tätä kirkkoa verrata Rooman Pietarin-kirkkoon, jota 20 rakennusmestaria teetti 150 vuotta 19 paavin aikana, ja johon koko katolinen kristikunta varoja keräili. P:n Paavalin kirkko on rakennettu pitkän ristin muotoon. Korkeus laattiasta 30 jalan korkuiseen kullattuun ristiin oi 404 jalkaa; pituus on 500 jalkaa. Toisen pääkirkon, Westminster-abbeyn, rakentaminen aloitettiin v. 1245 ja valmistui se vasta silloin, kuin Wren sai valmiiksi kirkon kaksi, 225 jalkaa korkeata, tornia. Tuskinpa missään tavataan täydellisemmäksi, göötiläiseen tapaan valmistettua rakennusta. Keskimmäistä pääkupua kannattaa 48 harmaata marmorista patsasta. Täällä Englannin kuninkaat ruunataan ja tänne moni niistä on haudattu. Siellä olevista lukuisista hautapatsaista mainittakoon Henrik seitsemännen, kuningatar Elisabethin, hänen sisarensa Marian ja Maria Stuartin. Westminster-abbeyssä voidaan lukea Englannin historiaa, vaikka aivan toisella lailla kuin kirjasta. Näitä katsellessa tuntuu siltä, kuin ne kuolleet, joiden luut lepäävät omistajainsa kuvilla kaunistettujen hautapatsaiden alla, katseleisivat ja puheleisivat meidän kanssamme. Useimmat hautapatsaat ovat n.s. "runonurkassa." Täällä lepää kaikki suuri ja jalo, mitä Englanti on synnyttänyt. Täällä seisoo Shakspear'in (Shähkspihr'in) valkoinen marmoripatsas; täällä lepää Milton, Goldsmith ja monta muuta Englannin etevää runoilijaa. Täällä lepää etevä näyttelijä Garrick, saksalainen musikus Händel, kuuluisa luonnontutkija ja suuretieteilijä Isak Newton (Njut'n), suuret valtiomiehet Pitt ja Fox, sekä flaamilaisten vapauden edustaja, ylevä Wilberforce, että monta, monta muuta.

Lontoon laivatokat.

Towern'in alapuolella ovat Lontoon laivatokat. Melkein peninkulman matkan käyttävät nämä vieretysten olevat keinolliset satamat. Viisi-, jopa seitsenkertaisetkin pakkahuoneet ympäröivät niitä. Satamoissa ankkuroidut laivat kelluvat, pakkahuoneissa kaikenlaiset tavarat tallennetaan. Towern'ista heti alkavat Katariinan-tokat, niiden jälkeen seuraavat niin sanotut Lontoon-tokat, joiden yläpuolella Länsi-Indian-tokat (Westindian Docks). Viimemainitut ovat pienen järven kokoisia; 400 suurinta Länsi-Indian tavarain tuojaa voi yht'aikaa niissä olla vierettäin. Sinä vuoden aikana, jolloin nämä laivat Thamesiin tulevat, on pakkahuoneissa usein tavaroita 400 miljoonan markan arvosta. Näiden satamain yhteinen pinta-ala on 2,000 tynnörinalaa; niihin mahtuu 1,200 laivaa, ja pakkahuoneissa on tilaa enemmän kuin 12 miljoonan sentnerin tavaroille.

Näin suuria lukuja täytyy meidän ihmetellä, joka onkin luonnollista, vaan kuitenkaan emme ole vielä kaikkia maininneet, sillä joen oikealla sivulla on vielä kolme satamaa eli tokkaa. Thames on Lontoon varsinaisena satamana aina Gravesend'ista[12] kaupungin keskustaan saakka. Kauvimpana lännessä, Lontoon-sillan likellä on parhain tullihuone, jossa muinoin tulli otettiin. Se kävikin päinsä kunnes Lontoo sai nykyisen avaruutensa ja Thames nykyisen merkityksensä; mutta, jos nyt, jolloin usein 300 laivaa päivittäin purjehtii jokea ylös, tahdottaisiin jokainen laiva tullihuoneen edustalle tutkittavaksi seisahtumaan, niin pitäisi Thamesin olla kolmesti niin leveä, kuin se on, ja tuskin sittenkään sijaa kaikille riittäisi. Sitä paitsi nämä lukuisat laivat kokonaan sulkisivat joen, joten laivain täytyisi omistajainsa vahingoksi viikkokausia odottaa, ennenkuin toiset tieltä kerkiäisivät.

Tämän epäkohdan karttamiseksi juuri satamat rakennettiin. Erityiset sillat ovat olleet näidenkin toimien etunenässä; sillä Englannin on melkein kaikkien suurempain töiden täyttämisestä yksityisiä yhtiöitä kiittäminen; hallituksessa ei niistä ole muuta vaivaa, kuin suurien verojen kantaminen.

Kävelkäämme jonkun sataman ympäri. Lontoon satamat valitsemme niiksi. Ne eivät ole suurimmat, vaan liikkeelleen vilkkaimmat, ja niiden pakkahuoneissa on useimpaa tavara-lajia. Eräs City'n kauppias hankki hyväntahtoisesti meille sisälle-pääsöliput, jotka meille aukaisivat kaikki portit ja ovet, ja niin saimme katsella, mitä halusimme. Erään pakkahuoneen oven päällä oli sanat "Ivory house" s.o. Norsunluu-huone. Sehän oli kummallinen päällekirjoitus, -- me menimme sisään. Näytettyämme lupa-lippumme saimme heti tien-osottajan, joka meitä vei yhdestä isosta salista toiseen. Ja joka paikassa näimme vaan arvaamattoman suuria norsun hammas-, sarvikuonon sarvi-, kilpikonnan kuori- ja sahakalan hammas-kasoja. Siltä kadulta, jolla norsunluu-huone ja m.m. isoa pakkahuonetta on, tulimme me sanomattoman suurelle, säännöttömälle, aukealle paikalle, joka etelään ulottui aina suurimpaan vesisäiliöön ja jota joka sivulla kaikenlaiset pakkahuoneet ympäröivät. Niin pitkältä kuin silmä kantoi, näkyi ammeita ammeiden vieressä, tavara-läjiä tavara-läjien vieressä. Niiden välitse suikerteli ristiin rastiin kapeita katuja, joilla kihisi hevosia, vaunuja ja ihmisiä. Vasemmalla sivulla oli kaikki merkillisen sinistä. Eräs erillään seisova viisikertainen rakennus veti varsinkin huomiomme puoleensa; sen tekivät sen tummansininen ovi ja siniset akkunainpielet. Sisällä olivat myös portaat, seinät siniset ja siellä työskentelevillä miehillä siniset verhot, kasvot ja kädet. Me astuimme sisään, ja silloin seisoimme Indigo- eli siniväri-huoneessa, joka on maailman suurin ja rikkain laatuisiaan huoneita. Monissa tuhansissa paikoissa tätä kallista tavaraa tallennettiin ja moni niistä ei ollut avattu sitte, kuin Bengalista ne olivat lähetetyt pitkälle merimatkalleen. Mutta indigopöly on kaikkea muuta hienompaa. Se tunkeutuu pienimmästäkin kolosta, ja sitä paitsi avataan siellä päivittäin satoja pakkoja ostajille tavaran näytteeksi. Sentähden ei se olekaan kummallista, jos kaikki saavat semmoisen tummansinisen karvan eli näön.

Indigo-huoneen yläpuolella on suuri Teevarasto. Koko huone, maasta viidenteen kertaan asti oli täyteen ahdattu monella sadalla tuhannella pienellä ruskealla mytyllä, joita ulkopuolelta verhoaa kiinalaisella kirjoituksella varustettu paperi. Me menimme yhdestä suuresta huoneesta toiseen; kaikkialla oli vaan isoja pinoja samoista paketeista. Jos vertaisimme nämä lukuisat tavarako'ot huoneisin ja niiden väliset käytävät katuihin, niin saisimme siten kokonaisen pienen kaupungin. Mitä etemmä menimme, sitä isommat ja täyteläisemmät salit tapasimme. Meidän täytyi itseltämme kysyä: millä erinomaisella tavalla tämä paljous nautitaan! Ulkomaalaisen, joka ei tunne Englannin tapoja eikä tiedä kuinka yleinen siellä teen juonti on, täytyy tätä ihmetellä. Melkein jok'ainoa Englantilainen juo teetä kello 6 aikana iltasella; ainakin yhteinen kansa sen tekee. Kello kun lyö 6, jättää muurari savilapionsa, salvumies kirvensä ja rientää telineeltään teetä juomaan. Mestarit, kisällit ja oppipojat -- olivat he sitte mitä laatua hyvään, -- palvelijat kotona, merimiehet laivoissa, sotamiehet kasarmissaan ja yksin sairaskin vuoteellaan, kaikki muistavat silloin teensä. Englannissa ei tee siis olekaan ylellisyys-tavara, vaan välttämätön ravinto elämän ylöspidoksi.

Sitte tulimme maanalaiseen viini-varastoon ja sen yllä olevaan tupakki-varastoon. Tupakkia oli kolmea eri lajia. Ensin tulimme sikarihuoneesen, jossa usein 1,500 isoa mahongista arkkua seisoo vieretysten. Kun tiedämme jokaisen arkun arvon yleensä olevan noin 2,000 markkaa, niin saamme koko varaston hinnaksi noin 3,000,000 markkaa. Sitte on edessämme n.s. Valikko-huone, edellisen kokoinen. Siinä parhaat tupakkilajit säilytetään. Ne ovat puhvelihärkäin taljoihin eli muihin keinollisiin kimppuihin käärittyinä, kunnes Englantilainen ne kerii sikareikseen. Viimeinkin tulemme sitte n.s. rotningin pakkahuoneesen, joksi sitä satamoissa sanotaan. Sen laattian ala ei ole vähemmän kuin 20 tynnörinalaa, jota kuitenkin yksi, lukemattomain patsaiden kannattama, katto peittää. Barry, se sama mainio rakennusmestari, joka uuden parlamenttihuoneen rakennutti, on rotningin pakkahuoneenkin teettänyt. Jos satumme silloin paikalle, kuin Amerikan suuret tupakki-lähetykset tulevat, niin tuskin yhtään, tuon verrattoman huoneen, soppea löydämme tyhjänä.

Seuratkaamme nyt leveitä portaita myöten alas viinikellariin! Kellarin oven edessä portaat leviävät pieneksi porstuaksi. Tässä tarkastettiin meidän sisälle-pääsylippumme, varsinkin niissä nähdäkseen, oliko meillä lupa myös viinien maistelemiseen. Nyt saimme me oppaan, joka antoi heti meille kummallekin kaivoslampun käteen, ja niin astuimme pimeään holviin. Viini-aamien väliset käytävät olivat hiekoitetut ja ratakiskoitetut; niitä myöten on, näet, helpompi raskaita aameja kuletella. Kaikille suunnille koko silmänkanto-matkan, näkyi vaan aameja aamien vieressä, jotka katosta riippuvain lamppujen tummassa valossa näyttivät aamimetsältä. Tämän kellarin pinta-ala tekee monta tynnörinalaa ja kiskoitetut käytävät ovat yhteensä yli kahden peninkulman pituiset. Tämä ei ole ainoa, vaan se on suurin satama-kellareista, ja luultavasti myös suurin, mitä ihmiskädet näihin saakka ovat maan sisustaan tehneet. Me seisahdimme ehtimiseen ja maistoimme eri viinilajeja, joita aijoimme ostaa. Hiukan viinien höyryistä hurmottuneina, tulimme viimein ulos tästä jättiläishuoneesta ja ihmettelimme lopuksi niitä melkein todellakin äärettömiä ammeita, joissa viinejä se'otellaan. Suurimpaan niistä mahtuu enemmän kuin 30,000 kannua.

Englantilaiset kilpa-ajot.

Epsom'in (Surreyn reivikunnassa Lontoon lounaispuolella) kilpa-ajot alkavat joka vuosi Toukokuun 28 päivänä ja kestävät melkein kokonaisen viikon. Mutta paras kuitenkin on 29, n.s. Derbynpäivä; nimensä on se saanut reivi Derbystä, joka tämän kansanjuhlan perusti v. 1780. Kokonainen juhlan edellisviikko puhutaan niin seuroissa kuin ravintoloissa ja yhteisvaunuissakin ainoastaan siitä "kuka voittaa." Yksinpä parlamentin[13] jäsenetkin pitävät "lupaa" Derbyn päivänä. Minä matkustin yhteisvaunuilla Lontoosta Epsom'iin. Näky, joka meille maantieltä näkyi, oli todellakin kummallinen. Siellä oli liike, meteli ja hälinä semmoinen, jonka kaltaista en koskaan ole nähnyt. Silmänäkö vaunuja vaunujen perässä. Vaunujen jono muodosti katkeamattoman kolmikertaisen rivin. Siinä nähtiin kaikenkaltaisia ajokaluja: kalleimpia, neljän hevosen vetämiä juhlavaunuja esiratsastajoineen ja pieniä aaseilla ajettavia vaunuja. Puolitiehen kun päästiin, seisotettiin vaunut hevoisten juottamisen tähden. Matkustajatkin huudahtelivat toivovansa olutta, jolla pölyn kuivaamaa kurkkuansa kostuttaisivat. Epsom-tien kestikievareissa vallitsi tänä aamuna kauhea sekamelska. Neljänneksen hevoisiamme lepuutettua, jatkoimme me matkaamme. Vihdoin viimeinkin tulimme pieneen kylään ja siitä eräälle aukealle kedolle, jossa oli arvaamaton paljous telttoja ja puoteja, vanhoja hevosia, apinoita, koirilla ratsastajoita, nyrkittäjiä ja suuri paljous Lontoon yleisöä. Me olemme Epsom'issa.

Minä uteliaisuudessani halusin nähdä valmistuksia siihen suureen kilpa-ajoon, joka nyt oli vallannut kaikkien huomion. Yksikään "Jokkeye" (ratsupalvelija) ei saanut painaa enempää kuin 8 1/2 stonea (1 stone on jotensakin 15 lb.). Nämä keräytyvät punnituspaikalle. He ovat pieniä, köykäisiä ja väkeviä miehiä, joita ensi-silmäyksellä luulisi poika-nulikoiksi, jollei heidän rypistyneet kasvonsa puhuisi päinvastoin. Paikalle tullessaan on heillä suuret saappaat jaloissaan ja pitkät ruskeat päällysvaipat yllään; mutta vasta näistä riisuutuneina, köykäisissä monen karvaisissa silkkiverhoissa asettuvat he yksi toisensa perästä punnitus-lavitsalle. Muutamat heistä ovat erittäin keveitä; jotkut painavat ainoastaan kolmesta neljään stone'en. -- Kello soi -- se oli käsky hevosia satuloimaan. Utelias ihmisjoukko kuohahti hevosaituukseen; minä seurasin kuhinaa.

Rata järjestettiin, ja jokainen tähtäsi aituuksen sinne päähän, josta kilpailun piti alkaa. Tuommoisen kilpailun johtaminen ei ole helpoimpia tehtäviä, sillä, voidakseen antaa merkin, joka kaikki kilpailijat panee samassa silmänräpäyksessä kiitämään, tarvitsee hänellä olla intoa, malttia ja varma silmä; sillä muutamat noista hillitsemättömistä juoksijoista panee täyttä vauhtia jo ennen, kuin oikea hetki on lyönytkään, ja silloin niitä on yhtä mahdoton, kuin lentävää nuolta, seisahduttaa. Toiset taas viuruilevat sivuille, eivätkä seiso rivissä. Hevoset kun viimeinkin ovat saadut järjestykseen, lyö alkumerkin antaja sauvansa maahan ja karjaisee: "Go!" (ann' luistaa!) Samassa silmänräpäyksessä putoaa perillä liehuva punainen lippu alas. Siihen juuri meidän hurjain ratsastajien silmät tähtäävät. -- "Ne alkavat! Ne ovat alkaneet!" kaikuu kaikkialta. Kilparata tutisee niin että se näyttää melkein elävän. Juoksiamet kiitävät ensin noin 1,200 jalkaa suorassa rivissä. Sitte rivi alkaa vähitellen muuttua kaaren muotoiseksi ja katoaa viimein kentällä olevain huoneiden taakse. Nämä silmänräpäykset ovat ijankaikkisuuden pituisia ja tuskallisen epävarmuuden höystämiä niille, jotka ovat vetoja lyöneet. Kuoleman hiljaisuus valtaa nyt tuon äärettömän ihmisjoukon; levoton odotus polttaa ei ainoastaan Epsomiin keräytyneiden aivoja, vaan koko kansan odotuksen tunne on tänä päivänä jännitetty ja Epsom'iin tähdätty. Lontookin on jo saanut sananlennättimellä tiedon, että hevoset ovat kilpansa alkaneet. Nyt ne taas näyttäytyvät. Väkijoukko ei voi hillitä innostustaan; se puhkeaa huudoksi: "Hurraa, Dundee voittaa!" "Ei, se on Ketteldrnm." Dundee ja Ketteldrum on niiden hevosten nimet, jotka tuon pärskyvän parven etupäässä rientävät; ne nimet kaikuvat hurrahuutojen pauhusta taukoamatta kunnes maali on saavutettu. Tämän etupuolella on palkintotuomarien korkotila. Joukko innokkaimmista katselijoista hyppäsi nyt aidan ylitse radalle ja juoksi kilpakentän toiseen päähän. Sillä aikaa oli silmänräpäyksessä ripustettu taululle numero, joka osotti, että hevonen, joka voitti, ei ollutkaan Dundee, vaan Ketteldrum.