Part 5

Poro ja koira ovat siirtolaislappalaisen ainoat kotieläimet, ja ensimainittu, joka on märehtivä, korkeilla, haarukkeisilla sarvilla varustettu eläin, on hänen milt'ei ainoa rikkautensa. Hän syöpi poron lihaa, ja sen väkevästä maidosta tekee hän juustoa, jota hän käyttää leivän asemesta. Poron nahasta valmistaa Lappalainen vaatteita, jännesuonesta neuletta, sarvista nappeja, lusikoita y.m.s. Hän käyttää poroaan myös kuormankantajana ja ratsuna; tämä eläin jaksaa kantaa Lappalaista, vaan ei aivan helposti täysikasvuista Ruotsalaista. Vielä enemmin käytetään poroa vetämiseen. Talvella käytetään veneenmuotoista rekeä, jota kutsutaan "ahkioksi" eli "pulkaksi". Jos ei ahkio ole kovassa kuormassa, voi poro kuljettaa sitä 10-12 peninkulmaa päivässä, Porot elävät laumoissa, ja rikkaalla Lappalaisella on niitä väliin toista tuhatta. 2-300 pidetään välttämättömänä yhden perheen elatukseksi, sillä vaadin[6] antaa vaan noin 1 1/2 jumprua maitoa päivässä. Niinkuin jo on mainittu elää poro kesällä ruoholla, lehdellä ja muulla sellaisella, talvella jäkälällä, jota se etsii lumen alta. Muutamina vuosina sattuu, että maa peittyy jäällä, jottei peura voi jäkälää kaappia ylös. Tätä kutsutaan Lapissa "Flen'iksi", ja se tapahtuu silloin kun ankara pakkanen seuraa sadetta eli suojaa. Nämät tällaiset "flen" vuodet ovat Lappalaisilla varsin tukalat. Hänen poronsa kärsivät nälkää ja kuolevat joukoittain. Niiden ainoana ruokana on silloin naava, joten Lappalaisen on täytymys alinomaa kaataa sellaisia puita, joissa tätä löytyy, pitääksensä porojaan hengissä. Vaikeutta lisäämässä on sekin seikka, että tällaisina vuosina on vaikea saada poroja pysymää koossa, sillä ne kuljeksivat ympäri etsimässä jäkälää ja joutuvat silloin helposti kuleksivien susien, ahmojen tai poronvarkaiden saaliiksi.

Köyhimmät niistä ruotsalaislappalaisista, joilla ei ole poroja, elättävät itseään virroissa ja järvissä löytyvillä kaloilla ja nimitetään sentähden "kalastajalappalaisiksi". Nämät vaeltavat myös monasti ympäri paimenina ja kerjäläisinä ja joutuvat lopulta tavallisesti vaivaishoidon rasitukseksi. Jos kalastajalappalainen voi hankkia itselleen muutamia vuohia, on siten pantu alku vakavampaan, uudisasukkaan elinkeinoon. Lappalais-uudisasukkaat ovat tavallisesti ensimmäisessä polvessa huonoja maanviljeliöitä. Tuo vireä elämä, johon he paimentolaisina ovat tottuneet, houkuttelee heidät, vaikka ovatkin maanviljeliöitä, kuleksimaan ympäri mailla, metsillä, kokien elättää itseään metsästyksellä ja kalastamisella. Uudisasunto tulee siitä syystä useimmiten kehnosti hoidetuksi, vasta toisessa polvessa tavataan heidän seassaan ahkeria ja älykkäitä maanviljeliöitä. Eräs kohta joka on varsin omituinen, on se, että tuimat lappalais-uudisasukkaat kohtelevat muita Lappalaisia ylenkatseella eivätkä käytä lappalaista pukua, pitäen itsiään Ruotsalaisina tai Suomalaisina. Lappalaisten pukuna, joka on jotenkin samanlainen molemmilla sukupuolilla, on kesällä sininen tai harmaa vihriöillä taikka punaisilla hihakäänteillä ja samanvärisellä kauluksella varustettu sarkanuttu. Housut ovat tavallisesti samankarvaiset kuin nuttukin ja sidotaan alhaalta kiinni säären ympäri kirjavilla villanauhoilla. Villapaitaa käytetään yleisesti, mutta talvella käytetään sen sijassa myös turkkia, karvanen puoli sisäänpäin käännettynä. Kengät ovat erilaiset eri vuoden aikoina ja ovat Suomalaisten pieksujen näköiset. Sukkien asemesta käytetään eräitä tähän tarkoitukseen valmistettuja heiniä, "lappalaisruohoa", jota kierretään jalan ympäri. Parhaana koristeena on vyö, joka asianhaarain mukaan on kaunistettu hopea- tai tinakoristuksilla, rahoilla y.m.s. Päässä on sokuritopan muotoinen myssy, joka on tehty kirjavista vaatekappaleista ja kesällä varustettu punaisilla reunuksilla. Tupakkaa käytetään muutamissa lappalaiskylissä nuuskan muodossa, toisissa polttavat sekä miehet että naiset tupakkaa, jonkatähden näissä seuduissa piippu, tupakkakukkaro y.m.s. välttämättömästi kuuluvat pukuun. Talvella pidetään pelkästä peurannahasta valmistettuja vaatteita ja ankaran pakkasen vallitessa käytetään kahta nahkatakkia.

Siirtolaislappalaisen teltti eli kota on rakennettu siten, että maahan on pystytetty useampia seipäitä jotka ylhäällä yhtyvät, jättäen kuitenkin aukon savua varten. Näiden päälle pingoitetaan paksua sarkaa turvaksi lunta, sadetta ja tuulta vastaan. Kodan sisässä oleva maa peitetään kuusenhavuilla ja koivunvarvuilla, joiden päälle levitetään poronnahkoja. Keskellä laattiaa on tulisija, joka on tehty muutamista irtonaisista kivistä, ja tämän päällä on savureiästä alas riippuvissa vitjoista keitinkattila. Tällainen teltti on tavallisesti kuusi jopa seitsemän jalkaa korkea ja kuusitoista jalkaa leveä. Siihen mahtuu noin kuusitoista henkeä. Kodan perällä on isännän paikka; muut perheenjäsenet istuvat ympäri laattiaa, sillä tuolia tai istuimia ei käytetä.

Jo neljännentoista vuosisadan alussa, kuningas Erik kolmannentoista hallitessa, koeteltiin kääntää Lappalaisia kristinoppiin; mutta tämä ei näy tapahtuneen erityisellä innolla ja menestyksellä. Vasta Kustaa ensimäisen aikana alkoi käännytystoimi suuremmalla voimalla, ja Kaarlo yhdeksäs rakennutti Lapinmaahan monta kirkkoa ja kaikenmoisia laitoksia niiden Lappalaisnuorukaisten kehotukseksi, jotka mielivät lukea itsensä papiksi Upsalan yliopistossa. Kirkollisasiat ovat järjestetyt samaten kuin Ruotsissa yleensä, niin että jumalanpalvelusta pidetään joka sunnuntai. Koska seurakunnassa on sekä Ruotsalaisia että Lappalaisia, täytyy jumalanpalvelusta toimittaa molemmilla kielillä, jonkatähden kaikki Lapinmaan papit ovat velvoitetut osaamaan niin ruotsia kuin lapin kieltä.

Tukholman asema.

Tukholma tarjoaa mereltä tulijalle monenmoisia näköaloja. Mannermaata tulija ei ensin heti näe. Harmaat, paljaat ja vaahdon ympäröimät kalliot tervehtävät ensin rantaan lähenevää; mutta niillä ei ole mitään tulijalle tervetuliaisiksi tarjottavaa, ei edes sammalkouraa, sillä vesi on ne aivan alastomiksi huuhdellut. Näiden takana seisoo pari majakkaa heitä osoittamassa. Mutta pian kiiruhtaa myös eläviä tien osoittajia: luotseja. Saaristojen, luotojen, isojen selkäin ja kaitaisten salmien lävitse johdatetaan laiva viimein satamaan. Mutta koko tämän matkan muuten vaihteleva ympäristö näyttää matkustajalle vaan paljasta köyhyyttä ja kolkkoutta. Saarien rannoilla ei nähdä tuskin ainoatakaan kasvia, ei mitään viheriäistä; ainoastaan alastomia kallioita, jotka seinäin tavalla vedestä kohoutuvat. Vesi on näiden sivut niin silitellyt, ett'ei ruoho-mätäs, vielä vähemmin mikään kasvi ole niissä sijaa saanut. Niiden harjoilla kasvaa kuitenkin muutamia honkia; mutta nekin ovat tuulien ja myrskyjen piinaamisen tähden pieniksi jääneet. Voidakseen tuulien tuudituksia kestää, on niiden paras mehu ja kasvivoima juuriksi juosnut. Ne käärmeen tavoin kallioiden koloissa kiertelevät, ja missä joku kolo on ollut, sinne ovat ne kokeneet kätkeytyä. Juurien vieruksilla on sattumuksesta hiukan ruokamultaa pysähtynyt; sianpuolamet ja katajapensaat käyttävät sitä ravinnokseen. Tuskin minkäänlaista eläintä täällä tavataan. Muutamat kalalokit kirkuen kiitelevät niiden yllä ja ehkäpä joku sorsakin niiden salmissa soutelee. Siellä ja täällä nähdään joku kalastajankin mökki, muutamia vuohia kallioita kapuavan, taikkapa joskus isoimmilla saarilla muuan laiha lehmä, joka kanervikosta kokee einettänsä etsiä.

Me lähestymme kuitenkin mannerta. Köyhyys näyttää nyt vähemmän vaivaavalta. Taampaa näkyy jo metsiä; muutamia lehtipuita puikahtelee myös esiin; jonkun herrastalon valkoinen kivirakennus kuvastuu vihannalla pohjalla; paikka paikoin ympäröi niitä ruohovyöhykkeet ja osottavat ett'ei vesi ainoastaan kiveä niissä huuhtele.

Meri ei kuitenkaan ole tarjonnut niin jylhää näköalaa kuin maa. Valkoiset purjeet ovat kaikkialla liehuelleet. Mitä etemmä ehdimme, sitä tiheämmässä niitä nähdään. Näillä aluksilla on sama tie, kuin meilläkin. He aikovat Tukholmaan, ja viedä sinne sen tarpeita. Me näemme korkeilla halkopinoilla, eli suurilla heinäkasoilla lastatuiden alusten sivuitsemme kiitävän, kalkkivenheiden syvässä kelluvan, siistien purjelaivain ulkomaisilta matkoiltaan kopeina kotiinsa kiiruhtavan. Me menemme kaikki Vaksholman lahteen. Täältä purjehdimme me peräkanaa kapeata salmea "katselmuksen kautta." Tukholma lähestyy. Lyhyesti sanoen joka ainoa kallio nyt vihoittaa; talot ja huvilat kaunistavat nyt kukkuloita eli rantoja, johon maan pienikin lahdelma eli syvennys pistäytyy. Istutuksia on kaikkialla; pienet kyökkipuutarhat karviaismarja-pensaineen ja mansikkamaineen näyttävät niin houkuttelevaisilta, meheviltä ja hupaisilta; tuulimyllyt, joita emme ennen nähneet, viuhtavat myös nyt ilmaa. Perämies liikauttaa peräsintä: laiva kiertää erästä niemekettä, ja nyt avautuu näköala, kauneimpia, mitä tahdotaan nähdä. Oikealla, kaupungin ja maaseudun välille pistäytyy puolikätköinen, molempain luontoinen ja viehätyksellinen paikka. Se on Eläintarha. Vasemmalla kohoutuvat n.s. etelävuoret, ja takaa näkyy tiheä mastometsä ja kaupunki huoneineen, palatseineen ja tornihuippuineen.

Jos taas kaupunkia lähestytään länsi- eli Mälarin puolelta, tarjoaa vesi ja maa samanlaista vaihetusta; mutta kaikki täällä on viehättävämpää, rikkaampaa, kuin saaristossa. Mälari on luonnon ihanuuksista rikkain järvi Ruotsissa. Sen kristallinkirkkaasta vedestä kohoutuu lukemattomia lehtopukuisia saaria ja saarekkeita. Siellä purjehtii kuin puistossa.

Matkustaja, joka on useissa kaupungeissa käynyt, huomaa Tukholmassa ja sen ympäristössä niiden kuuluisampain kanssa monta yhtäläisyyttä. Hän on esim. täällä huomannut Konstantinopolin penkereitä,[7] Edinburg'in kuuluisia kallioita, Geneven järven ja Venedig'in kaivannoita. Yhtä ihanoita näköaloja matkustajan eteen leviää myös Tukholmasta katsellen, kuin sinne mennessäkin. Vaikka mille kukkulalle täällä noustaan, nähdään sininen vedenpinta lahtineen yltäympäri; vuorten jyrkkiä, paljaita seiniä, eli lehdoilla vihannoittuja rinteitä; vedenpintaan kuvastelevaisia palatseja, pieniä hupaisia huoneita ja ränstyneitä mökkejä. -- Muiden vanhain kaupunkien kanssa Tukholma kilpailee rakennusten vaihtelevaisuudessa. Kaikki kadut eivät ole suoria eikä leveitä. Kaupungin vähitellen kasvaminen voidaan nähdä. Se oli ensin nykyiseen n.s. kaupunkiin ahdistettu. Rauhalliset porvarit, jotka muurien sisällä turvaansa etsivät, alkoivat täällä kaupitella ruokatavaroitaan, ulkomaalaisia kankaitaan, eli takoa haarniskoitaan, silitellä kultavitjojaan, pohjailla kenkiään eli ommella nuttujaan samalla, kuin raskaat rautapukuisten sotamiesten askeleet ympäristöä kai'uttivat. Rakennukset täällä ovat kuin yhteen sullotuita, ahtaita ja korkeita. Kaupunki muuttui pian liian pieneksi, väkiluku, liike ja tilan tarves kasvoi. Hengelliset olivat jo aikoja sitte tästä ahdingosta muuttaneet. Useimmat Tukholman kirkot ovat muinaisia luostari-kirkkoja. Niiden ympärille kihermoittiin asumaan. Isoisten palatseilla ei kaupungissa tilaa ollut. He rakensivat kankaille, pienemmät seurasivat heitä. He tahtoivat myös olla mukana. Niin lisäytyi kaupunginosia ja katuja. Nyt, kun pienetkin ovat suuriksi tulleet, rakentavat he itsekseen, anastavat yhden paikan toisensa perästä; muinoiset isoiset saavat seurata perässä, niin hyvin kuin voivat.

Tukholman linna.

Niinkuin Tukholma ylimalkaan asemansa puolesta on maailman merkillisimpiä kaupunkeja, on Tukholman linnakin maailman ihanimpia rakennuksia. Sillä ei ole korkeita valleja eikä syviä hautoja, ei upeita muureja eikä lujia torneja, jotka sen tekisivät mainioksi, vaan se vaikuttaa syvästi katsojan mieleen ja herättää hänessä kunnioituksen tunteita yksinkertaisen suuruutensa kautta. Jos etäältä katselemme tätä linnaa, näyttää se matalalta, sillä se on niin avara. Mutta asetuttuamme sen juurelle, huomaamme oitis, että se on kirkontornin korkuinen. Jos lähestymme Tukholmaa miltä puolelta tahansa, vetää heti huomiomme puoleensa tuo keskellä kaupunkia kohoava linna, monine suurine ikkunoineen ja pitkine muurineen. Ne, jotka ovat paljon maailmaa nähneet, vakuuttavat, että sen näkeminen herättää rinnassa samoja tunteita, kuin suuren Pietarinkirkon katseleminen Roomassa; muutamat menevät niinkin pitkälle, että sanovat sen vaikuttavan katsojaan samaa, kuin jos Niilivirralta Egyptissä katseleisi tuon muinaisen jättiläiskaupungin Theben äärettömiä loistorakennuksia.

Linna on neliön muotoinen, itää ja länttä kohden pistäytyy siitä neljä matalampaa kylkirakennusta. Itäpuoleisten kylkirakennusten välillä on puita ja kukkia kasvava kohonne, niin kutsuttu Logården, jonka ulkosivua rajoittaa marmorireuna, jota kaunistaa loistokukilla koristetut posliiniastiat. Linnan piha on suuren korin muotoinen. Pohjaispuolelta johtaa linnan portille niin sanotut roomalaiset. portaat, joissa ei ole mitään astuimia. Nämät portaat kulkevat linnan koko etusivulla ja mainitaan Lejonanmäeksi, sillä niiden keskikohdalla on kaksi suurta, pronsista valettua jalopeuran kuvaa, jotka seisovat marmori-alustoilla ja ovat Kaarlo XII ajoilta.

Kun astumme eteläiseen portinkäytävään, tulemme mahdottoman suureen porrashuoneesen. Tämän lävitse kulkee pihalta ajotie niin sanotulle linnanmäelle, ja tämän tien kummallakin puolella on kahdet kohtamoportaat, joita myöten päästään linnan ensimmäiseen kertaan. Itäiset näistä portaista vievät linnankirkkoon, läntiset valtiosaliin, jotka molemmat huoneet täyttävät kaksi kerrosta tällä puolella linnaa. Kirkko on komea; yltä yleensä hohtaa kiilloitettu marmori ja kulta.

Valtiosali, joka on kirkkoa avarampi, on Ruotsin suurin ja komein sali. Täällä avaa ja päättää kuningas juhlallisesti valtiopäivät, ja silloin nähdään salin länsi-päässä, muutamia astuimia ylempänä laattiata, hänen puhtaasta hopeasta tehty valtaistuimensa. Tämän kummallakin puolella seisovat kuninkaiden Kustaa II Adolf'in ja Kaarlo XIV Juhanan marmorikuvat. Tässä salissa on myös kruunaustansseja ja muita harvinaisempia hovijuhlia pidetty. Niinkuin jo mainitsimme, on tämä linna maailman ihanimpia rakennuksia. Kaikki on siinä kaunista, suuremmoista ja komeata, mutta missään emme näe liiallisia, turhamaisia koristuksia, vaan kaikkialla, sekä ulko- että sisäpuolella vallitsee sievin kohtuus. -- Linnan itäisen kylkirakennuksen edustalla on Kustaa III:n kuvapatsas, jonka on tehnyt tuo kuuluisa ruotsalainen kuvanveistäjä Sergel.

Se, jolle kunnia lankee tämän linnan rakentamisesta, on tuo nerokas Nikodemus Tessin. Hän ei kuitenkaan itse ehtinyt sitä valmistamaan, vaan lopputyön täytyi hänen jättää pojallensa, tuolle loistavan mainiolle kreivi Kaarlo Kustaa Tessin'ille. Tätä linnaa alettiin rakentaa jo kuningas Kaarlo IX:n hallitessa. Mutta kun mainitun kuninkaan ruumis par'aikaa makasi näytevuoteella, hävitti kauhea tulipalo koko linnan, sekä tuon vastaraketun osan että jäännöksen vanhastakin. Töin tuskin saatiin kuninkaan ruumis pelastetuksi. Kaarlo XII:n aikana alkoivat taas nuo monet, pitkälliset sodat, jotka nielivät valtion kaikki varat. Vasta Joulukuussa 1754 valmistui linna siihen määrään, jotta hovi taisi muuttaa sinne. Se on samalla paikalla kuin entinenkin linna. Viimemainitun rakennutti mahtava Birger Jarl, hän, joka v. 1249 perusti Hämeenlinnankin ja pakoitti Hämäläiset kasteesen. Birger Jarl rakennutti nimittäin Stadsholm'in korkeimmalle harjulle suuren pyöreän tornin, jota kutsuttiin nimellä "Kärnan" (ydin).[8] Tämä oli linnan keskus ja sai sittemmin nimen "Tre kronor" (kolme kruunua) sen kupoolissa olevan koristuksen tähden. Itse linna oli soikea, nelisivuinen ja varustettu sekä kulma- että kylkitorneilla; pihoja oli siellä kaksi. Sitä paitsi ympäröitsi sitä suuremmaksi osaksi korkeat ympärysmuurit ja vesikaivanto, jossa laivat voivat kulkea.

Norjan luonto.

Norjan voidaan sanoa sanan täydessä merkityksessä vuorimaaksi, josta suurin osa on tuntureita. Melkein Ruotsin ja Norjan rajalla 69:stä leveysasteesta alkaen kulkee etelään päin vuorijono, joka tosin siellä ja täällä taittuu, mutta joka kuitenkin kokonaisuudessaan sen nimen ansaitsee. Muutamin paikoin kohoaa korkeita kukkuloita, mutta yleensä se ei ole 3,000 jalkaa korkeampi. 62 asteen eteläpuolella tunturi vähitellen alenee Norjan eteläosassa, johonka verrannollisesti isollainen alanko muodostuu. Tunturissa, joka 63 asteen paikoilla kääntyy länteen ja sitte kulkee etelään aina 59:teen asteesen, voidaan kyllä nähdä jälkiä yhtämittaisesta vuorijonosta, mutta pääasiallisesti voidaan kuitenkin tunturia täällä pitää avarana ylätasankona, josta siellä ja täällä kohoutuu korkeita vuoriselänneitä ja kukkuloita, jotka kohoutuvat aina 8-9,000 jalan korkeuteen. Itse ylätasangot, jotka ovat vähän aaltomaisia, ovat joskus 12-15 maatieteellisen peninkulman levyisiä. Niin pitkältä kuin silmä kantaa tässä synkässä ja yksinäisessä erämaassa, jossa villit peurat majailevat, ei nähdä muuta kuin peuranjäkälän j.m.s. kasveja, joiden voittava kellertävä väri antaa seudulle sanomattoman yksitoikkoisen näön. Näillä seuduilla ovat korkeimmat ja jylhemmät tunturistot ja useimmat jäätiköt.

Norjan kaakkoisen osan laaksot kulkevat säännöllisesti pohjaisesta etelään. Ne ovat usein niin kapeita, että joki, joka niissä aina vuorilta tulvailevaa vettä vierittelee, peittää suurimman osan niiden jotenkin tasaisesta pohjasta. Länsirannikolla sitävastaan tunkeutuu meri useissa paikoin syvinä lahtina maahan lännestä itään ja muodostaa täällä n.s. vuonoja, jotka, miten monet itäisemmät laaksotkin, jollakin tavalla voidaan pitää suuren tunturiston rotkoina.

Maan suurin osa on siis suuri ylätasanko, jota erisuuntaiset syvät laaksot risteilevät. Laaksoissa ja niiden rinteillä asuvat useimmat ihmiset, ja harvoin tavataan 2,000 jalkaa ylempänä kiintonaisia ihmisasuntoja. Eipä edes paimentolaistupiakaan, joissa parina kesän kuukautena karjain kaitsijat asuvat, ole säännön mukaan 3,000 jalkaa merenpintaa korkeammalla.

Norjassa on paljo järviä; mutta useimmat niistä ovat hyvin pieniä ja meren pintaa paljoa korkeammalla, niinkuin esim. Gjendin (3,170 j.), Bygdin (3,470 j.); molemmat ovat jotenkin 61 1/2° paikoilla. Useista näistä pienistä järvistä joet juoksevat aivan vastakkaisia suuntia. Tässä suhteessa merkillisin järvi on 1,990 jalkaa merenpintaa ylempänä oleva Lessjöverksvan; tästä järvestä alkaa kaksi jokea, Laagen etelään ja Nauma pohjaan.

Maa suurimmaksi osaksi on hetteiköitä, joista moni voitaisiin viljeltäväksi tehdä, mutta jotka nykyisessä tilassaan pilaavat ilmaston ja tekevät viljan viljelyksen vaaranalaiseksi ympäristössään. Ainoastaan Kristianian hippakunnassa, joka tekee noin 1/4 osan koko maanpinnasta, on aina 54 1/2 m.t. neliöpeninkulmaa rämeitä ja hetteiköitä viljelykselle sopivassa ilmanalassa ja 36 m.t. neliöp. sen yläpuolella. Viime aikoina on ruvettu hetteitä ojittamaan ja kuivaamaan, ja hyöty tästä vuosittain enemmän ja enemmän nähdään.

Vaikka metsät nyt ovat jo hyvin haaskatut, peittävät kuusi- ja honkametsät kuitenkin vielä suurimman osan maata. Eteläisillä seuduilla on myös pieniä tammi- ja pyökki- ja pohjaisissa seuduissa myös koivumetsiä; mutta mitään muita puunlajeja ei Norjassa metsiksi asti kasva.

Edellä mainitusta voidaan helposti nähdä, että viljelysmaata Norjassa ei paljoa ole, ja melkein hämmästyy kuullessaan, että koko Norjassa ei ole 50 m.t. neliöpeninkulmaa enempää viljelysmaata. Tämän tähden Norjaan täytyykin tuoda hyvinäkin vuosina paljon viljaa. Kuinka suuri osa tästä viljelysmaasta käytetään pelloksi eli keinollisiksi ja luonnollisiksi niityiksi, ei tässä voida sinnepäinkään määrätä.

Hammerfest.

Norjan Suomessa (Finnmarkissa) Tromsön hippakunnassa on, paitsi Tromsön pääseutua, Hammarfest -- maapallon pohjaisin kaupunki -- eräällä saarella. Elämä näin kaukaisen pohjaisen kaupungissa ansainnee tarkempaa kertomista. Tämä pieni paikka, joka kauvan oli melkein mitätön, on tässä vuosisadassa alkanut vähän vaurastua. Kaupungissa on nykyjään noin 1,000 asukasta, suuria makasiineja ja monta "ravintolaa."

Kesillä, jolloin monia satoja laivoja, enimmäkseen norjalaisia jaaloja ja venäläisiä lotjia, tänne saapuu, tarjoaa Hammarfest erittäin vilkkaan näön. Kaikki ovat työssä ja liikkeessä. Voitonhimo ja seurustelemisen halu vieraiden kanssa pitää tämän pienen kaupungin asukkaat lakkaamattomassa toiminnossa. Työpäivää kestää myös niinkauvan, kuin haluttaa, sillä aurinko täällä ei moneen viikkoon laskeudu. Mutta tämä valon, ilon ja onnen aika pian loppuu. Pakkanen palautuu, laivat katoavat, ja äskeinen vilkas satama on hiljainen ja autio. Pitkä yö ilmoittaa tuloansa alituisesti himmenevällä taivaalla ja talvipukuun pukeutuvalla maalla. Mitään valoa ei nähdä muualta, kuin palavista lampuista, jotka ainoastaan päivällishetkenä voidaan sammuttaa, ei antaakseen tilaa päivänvalolle jota ei siellä olekaan, mutta väsyneitä silmiä lepuuttaakseen. Kaikki yhteys muun maailman kanssa näkyy loppuneen, ainoastaan sattuman tapaisesti voidaan postia tänne synkälle seudulle odottaa kertomaan mitä muualla maailmassa tapahtuu. Mutta mitä enemmän ihmiset tuntevat itsensä toisista eroitetuiksi, sitä enemmän ystävyys ja luottamus sitoo heitä keskenänsä; niin myös on täällä.

Molemmanpuolinen tarve synnyttää hyväntahtoisuuden, ja hyväntahtoisuus taas puolestaan seurailun. Kukaan ei ole liian ylhäinen, ei liian alhainen, kaikki näyttävät yhtyvän yhdeksi perheeksi. Kun siis joskus tyyni ja kirkas kuuvaloinen ilta houkuttelee, keräytyvät kaikki (ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta), joilla on varaa jonkinlaiseen seuraelämän huviin, osaa ottamaan, ja tekevät köykäisissä reissään, joita sukkelat hevoset eli peurat vetävät, jonkun huvimatkan ympäristöön, sitten yhteiseen huviin keräytyäkseen.

Tämmöiset matkat ilahuttavat usein semmoisella näytelmällä, jota ainoastaan pohjaisimmat seudut voivat niin täydellisessä kauneudessa tarjota; tämän tarjoavat napataivaan revontulet. Kun silloin vuorten takaa nähdään muutamia huikaisevia valosoihtuja, joita vähitellen säännöttöminä säteinä korkeuteen tupruilee eli yht'äkkiä lehahtaa taivaan laelle, siellä silmänräpäykseksi yhdistyäkseen säihkyväksi ruunuksi, jonka erinomaiset väriloistot ja singahtelevaiset ja vavahtelevaiset säteet suitsuttavat tulta kaikille suunnille, sekä yht'äkkiä loppuvat, seuraavassa silmänräpäyksessä uudestaan ilmestyäkseen vieläkin häikäisevämmässä loistossaan, niin ei semmoisina hetkinä pyritä etelän polttavaan auringon valoon, vaikka se paratiisimaisten puutarhain ylitse paistaisi.

Seelanti ja Kyöpenhamina.

Seelannin saari näyttää puutarhalta eli oikeammin puistolta, jossa viljelys ainoastaan luonnon suloisuutta nähtävämmäksi saattaa. Viheriöitä kunnaita ja meheviä niittyjä vaihtelee muhkeiden viljavainioiden kanssa. Kaupungit ja kylät ovat harvinaisia ja tavallisesti tiheiden lehtimetsäin ympäröimiä. Paljoa useammin nähdään yksityisiä talonpoikaistaloja. Maan parhaina kaunistuksina ovat kuitenkin sen pyökki-metsät. Tämä puu ei siellä kasva yhtenä runkona, vaan kohoutuu yhdestä juuresta monihaaraisena, joista jokaisella on oma tuuhea lakkansa. Metsät, maan parhaimmat rikkaudet, ovat usein monta peninkulmaa avarat. Niiden tummasta viheriästä vilahtelee siellä ja täällä niittyjen vaaleampiviheriä. Näillä likeisten talojen karjat käyskentelevät ja kellojaan soittelevat. Hyvät tiet (chaussét) risteilevät saarta eri suunnille ja yhdistävät erityiset seudut keskenään. Maakansa on yleisesti hyvinvoipaa. Siihen on osaksi pääkaupungin läheisyys syynä, sillä sinnehän he voivat tavaroitaan kalliisen hintaan myödä, osaksi maan erinomainen hedelmällisyys.