Part 30

Paksu, raskas sumu peitti koko seudun ja sulautui siihen paksuun lumeen, jota yöllä oli satanut. Vähän matkaa kulkuani jatkaissani, tapasin minä vanhan Indianilaisvaimon, joka lampaitaan ajoi laitumelle. Määkyen juoksi lauma hänen edellään ja jätti lumeen syvän tien. Eläimet odottivat kärsimättöminä, että voittorikas aurinko olisi sumun puhkaissut ja sulattanut vastenmielisen lumipeiton niiden niukalta ravinnolta. Hiukan ylempänä minä tapasin lammasvartijattaren villin pojan joka innollisena koirineen pyysi peltokanoja, joita pyhänä sitte likeisimmässä kylässä vähään hintaan möisi. Minä ratsastin sitte huonoa tietä myöten vuoren reunaa ylöspäin. Ylipääsemättömät suot ja kalliot tuottivat minulle pitkiä kierroksia. Monen tunnin kuluttua aurinko viimeinkin sumun tieltään lakaisi ja muutamassa silmänräpäyksessä lumen sulatti. Uusilla voimilla virkistettynä koetin minä tutustua tähän ihmisettömään kukkulaan. Minä seisoin jo melkein 14,000 jalan korkeudella, meren pinnasta luettuna. Vuoren jääpeittoiset kukkulat, joista muutamat huiput pilviä pitelivät, tähtäilivät minua molemmilta puolilta. Minun takanani oli yhä syveneviä vuoren laaksoja, siellä täällä olevine Indianikylineen; kaukaisuudessa näytti tämä aleneva näköpiiri taivaan ranteesen yhdistyvän, ja edessäni levitteliihe aaltomaisesti kuivat, äärettömät ylängöt, joita siellä ja täällä pitkät, matalat ja jyrkkälaitaiset vuoren selänteet risteilivät. Kuinka vähä auringon virkistävä voima oli eloa synnyttänyt ympärilleni, jossa kellahtavaiset tuskin sormen pituiset ruohopiikit vuoren viheriään jäätikköön sulautuivat! Iloisena minä tervehdin muutamia tuttuja kukkia, joita jo aarniometsissä olin tavannut. Täällä ne seisoivat kurjan mujun ja sammalen seassa; siellä ne kopeilivat komeiden palmujen seurassa. Näillä kukkuloilla ei elä perhonenkaan, ei kärpänen, tuskin joku hyönteinen; ja ahkera luonnontutkija on iloinen, jos hän jonkun kiven alta sattuu yhdenkään kovakuoriaisen löytämään. Siellä ja täällä rähmii joku sammakko kolostaan, ja joku nälkäinen sisilisko kiven kupeella kokee lämmittää kohmettuneita jäseniään. Mutta mitä etemmä minä ratsastin, sitä enemmän elämääkin ilmestyi. Kauniit ylänköjen hanhet parittain näpistelivät lammen niukkaa ruohoa; palokärki kalliolla koputteli ja laulaa kiekautteli, siten sinne kätkeynyttä hyönteistä piilostaan ajellen, ja satoja muita ääniä kaikui kukkuloilta. Huolettomana lenti tumma ibis sivuitseni, ja pienessä lätäkössä loiski vesilintusen parvi.

Minä olin jo monta tuntia pitkittänyt tietöntä matkaani, kun yht'äkkiä huomasin edessäni kuolleen hevosaasin, jonka, uupuneena, ajaja varmaan oli siihen heittänyt nälkään ja viluun kuolemaan. Minä kun tulin likemmä, säikähti lentoon kolme ahnasta, isoa gamia, joiden terävä katse peninkulmain takaa keksii saaliin, ja oli nytkin ne tälle haaskalle tuonut. Ne pudistelivat kopeina päitään, ja samalla kuin ne lähettivät tulisia katseitaan minuun, levittivät ne mahtavat siipensä ja, kahden pääni päällä kierrellessä, kolmas haaskaa vartioiden uhkaavaisena karjui, kunnes minä, puollustaumaan varustettuna, varovaisesti tämän tavattoman paikan sivuitse pyssy selässäni ratsastin, vähintäkään häiritsemättä niitä, jotka tielle olivat atrioimaan asettautuueet. Nämä olivat ainoat petoeläimet, joita koko kukkuloilla tapasin. Täällä ei nähdä tiikerin tulista taistelua jalopeuran kanssa; ei mikään jättiläiskäärme väijy janoavaista hirveä, joka lammesta janoansa sammuttaa; eikä täryangerias uipaa hevosta hätyytä, miten itäpuolen aveilla tasangoilla. Näyttää siltä, kuin tuhansien hiljaisten vuorihuippujen rauhallisuus kuvastuisi myös eläimissä, joita niiden juurilla asuu. Niin minä ajattelin, ja luulin itseni ainoaksi järjelliseksi olennoksi, joka näillä hirveän jylhillä vuorilla hengitti, kun yht'äkkiä kohtasin kaksi löyhästi puettua Indiania ryysyihin käärittyinä. Ne keräilivät ahkerasti metsäeläinten lantaa, jota he lähisimpään hopeansulatuslaitokseen polttoaineeksi möivät, samalla kuin pieni poika vartioitsi heidän syöpiä lamojaan.

Aurinko oli jo ollut kaksi tuntia korkeimmallaan. Alkaen aina aamusta varhain olin minä yhtämittaa ylöspäin noussut. Minun läähöttäväinen hevosaasini lyhensi ehtimiseen askeleitaan ja tavan takaa seisahtuikin, ja näytti ainoastaan vastahakoisesti enää etenevän. Minä hyppäsin sen seljästä ja niin helpoitin sukkelan eläinraukkani kuormaa, jota se oli aamusta asti kantanut. Nyt minä astuin reippaasti ylöspäin; pian kuitenkin aloin tuntea korkeudessa vähenevän ilmapainon rasittavaista vaikutusta, ja joka askeleella tunsin itsessäni ennen kokematonta vastenmielisyyttä. Minun täytyi seisahtua hengittämään, mutta ilmaa en tahtonut sittekään saada; minä koetin kävellä, mutta sanomaton tuska valloitti minun; sydän sykki kuultavasti; hengitys muuttui lyhkäiseksi ja katkonaiseksi; koko maailma tuntui rintaani painavan; huulet muuttuivat sinisiksi, paisuivat ja pakahtelivat; silmäluomien hienot suonet pullistuivat, repesivät, ja nokkuen veri niistä valui. Samassa suhteessa aistintenkin toimi väheni, näköni, kuuloni ja tuntoni melkein kokonaan loppui; tummanharmaa sumu hämärsi silmiäni, jotka usein muuttuivat punaisiksi, kunnes viimein veri niistä tihkuili. Minun päätäni pyörrytti, aistimeni ikäänkuin katosivat, ja vapisevana täytyi minun maahan masentua. Puoli horroksissa olin minä siinä hetken maannut, kunnes sen verran toinnuin, että eläimeni selkään pääsin; sillä takaisin täytyi minun pyrkiä. Mustia, pahanilman pilviä oli taivaan ranteelle keräytynyt, lukemattomat salamat vilahtelivat tummalla pohjallaan, ja yhä lähenevä ukkonen uhkasi minua, jolla ei katon suojaa ollut, peloittavalla luonnon näytelmällä. Mutta varsinainen ukonilma asettui synkkänä metallirikkaiden vuorten kukkulain ympärille, ja ainoastaan ohkaisemmat pilvet minua hätyyttivät. Ilma muuttui pian riehuvaksi myrskyksi, joka jäistä tuulta silmilleni tuiskutti, ja joka hetki uhkasi minua tukehduttaa. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa oli koko seutu jalan paksuisen lumivaipan peitossa; suot ja kukkulat, laaksot ja kalliot näyttivät yhdeltä ainoalta pinnalta; jok'ainoa tien jälki oli kadonnut, ja minun tilani huononi vaan joka hetki. Jos minä olisin silloin tämän ylängön niin tuntenut, kuin sittemmin, olisin minä tieni suunnittanut lintujen lennon mukaan; mutta onnettomuudekseni minä seurasin eräiden metsäeläinten jälkiä, jotka suolle katosivat. Minä huomasin tämän liian myöhään. Eläimeni yht'äkkiä upposi niin syvään, ett'ei enää päässyt ylös. Minä peljästyin; astuin varovaisesti alas, ja sanomattomalla vaivalla onnistuin minä tikarillani saamaan lumen sen jalkain ympäriltä ja auttamaan sen takaisin kadonneelle polulle. Minä ratsastelin kauvan sinne ja tänne, etsien tietä tässä äärettömässä erämaassa. Viimein sen löysinkin. Se oli peitetty luurangoilla ja pääkalloilla, joiden terävät piikit lumipeittonsa alta näkyivät ja muistuttivat niiden kuormaeläinten kuolemaa, jotka tälle tielle olivat uupuneet. Nämä olivat tervetulleita tunnusmerkkejä yksityiselle matkustajalle! Nyt pilvet pikaisesti hajosivat, ja polttavat auringonsäteet porottivat kirkasta lumivaippaa. Yht'äkkiä silmäni sairastuivat niin sanottuun surumpe-tautiin. Ainoastaan peitetyin silmin voin minä nyt matkaani jatkaa. Tämän lisäksi minua vielä vaivasi kiusaava pelko, että ikuinen silmätauti eli täydellinen sokeus oli minun saavuttanut. Puolen tunnin kuluttua näytelmä muuttui. Taivas, joka taas äkkiä pimeni, vuoti salamoidessa ja jyristessä, ja kauhea myrsky peitti maan taas uudestaan lumella; taas aurinko tillahti, mutta vaan kohta jälleen pilvien ta'a piiloutuakseen. Sanomattoman vaivaloisesti jatkoin minä matkaani. Hevosaasini tuskin enää jaksoi jalkojansa nostaa yhä paksunevasta lumesta. Silloin tuli yö. Jähmeys ja kylmyys, voimattomuus ja nälkä, matkan vaivat ja kärsimiset olivat minun tehneet niin kykenemättömäksi, että tuskin ohjakset käsissäni pysyivät; jalkani olivat melkein tunnottomat, vaikka ne olivatkin hyvässä suojassa puujalustimissa. Tätä paitsi vielä tiesin, että lähimmäiseen, ystävälliseen majaan oli vielä yli kahdeksan Saksan peninkulman matkan. Yön pimeydessä ja paksussa lumessa oli tien löytäminen mahdotonta. Minun väsynyt eläimeni, joka neljänätoista tuntina ruoatta ja levotta raskaine tarakoineen oli enimmästi vastamäkeä noussut, ei enää jaksanut kävellä. Minä luulin jo olevani hukassa: minä pelkäsin joutuvani joko enenevän kylmyyden eli lisäytyvän lumen uhriksi, kun odottamatta oikealla huomasin pitkälle pistäytyvän kallion liepeen ja aukon sen alle. Minä tutkin sitä pikaisesti. Se oli kuitenkin myrskyn ja lumen suojaksi sopiva. Vaivaloisesti sain eläimeni tarakan purkaneeksi ja satulapatjani sekä viittani märälle maalle vuoteekseni levittäneeksi. Hevosaasini kytkin minä läheisen kiven viereen, jossa se nälkäisen tavoin jaloillaan kaiveli lumenalaisia ruohoja. Yhtä nälkäisenä minäkin istuin iltaselle, jona minulla oli vähän käryytettyjä Turkkilaisia vehniä ja palanen juustoa, ja vaivuin väsyneenä kovalle vuoteelleni, jolta yölintujen laulut ja rähinät vielä unen kauvaksi aikaa karkoittivat. Kun sitte viimeinkin olin väsymyksen voittamana nukkunut, ilmestyivät äsken saadun silmätautini seuraukset uudestaan. Minä heräsin sanomattomaan silmäpoltteesen. Silmäluomet olivat puoleksihyytyneellä verellä kiinni liimatut. Minä hyppäsin ylös ja oikein ääneeni karjasin kivittävissä tuskissani. Nyt oli uni ja rauha poissa. Vilusta ja polttavasta tuskasta vavisten odotin minä milloin kivellä istuen milloin seisoen päivän valkenemista. Mutta hitaasti kuluu yö onnettomalta. Tähtikirkas taivas peitti vuoren, ja jokainen jääkylmä puhallus oli myrkkyä seudun elämälle. Kuolon hiljaisuus peitti koko seudun ja hitaasti tunnit kuluivat. Yö tuntui minusta ijäisyydelle. Kun minä arvelin, että päivä jo koittaisi, rakoutin minä kivisteleväisiä silmiäni, mutta minä näin ainoastaan kammoittavan asemani. Asuntoani tarkastaessa, huomasin minä kauhulla, että kovaksi jäätynyt ihmisruumis oli minulla päänaluisena. Minä vavahtelin ja riensin elukkaani etsimään, jättääkseni tämän kamalan paikan; mutta onnettomuuteni ei vielä ollut kaikki. Oivallinen eläimeni makasi kuolleena. Nälissään ei se yöllä ollut joutanut huolellisesti valitsemaan ruokaansa, vaan oli syönyt myrkyllisen "garbancillon" ja heti kuollut. Minun kumppani-raukkani, joka niin monta kovaa oli kanssani kokenut!

Tämmöinen peloittavainen kohtaus olisi kovimpaakin vavistuttanut. Minä palasin takaisin luolaan -- mitäs muuta voin tehdä. Pilvetöntä maailmaa hallitsi voittoisa aurinko; yöllä lumen peittävät tasangot ja kukkulat oli se jo vihannoiksi muuttanut; iloisina linnut visertelivät ympärillä; jänekset hypähtelivät kallioita pitkin ja pitkäkaulaiset metsäkauriit uteliaina lähestyivät minua, tietämättöminä menneen yön kamaluuksista. Sanomaton lohdutus täytti murheellisen sieluni, ja minä astuin rauhoitettuna luolaan, kuollutta kumppaniani tarkastamaan. Ehkäpä se oli yksi minun kansalaisistani, matkustaja, jonka nälkä ja kylmä ovat uuvuttaneet? Ei, se oli eräs puoli-Indiani. Monta syvää haavaa sen ruumiissa osoitti, että häjynkuriset Indianit olivat hänen kivittäneet ja sitte tänne vetäneet.

Minä sieppasin pyssyni ja ammuin vuorijäneksen, keräsin vähän puita ja, lämmitettyä luupuikkoa vartaanani käyttäen, laitoin minä itselleni huonosti maistuvan aamiaisen. Sen jälkeen odotin minä rauhallisesti, mihin kohtaloni kallistuisi. Kello oli vähän yli 12, kuin minä vähän väliä kuulin yksitoikkoisen huudon. Hämmästyneenä, mutta iloisena minä ääntä kuullostelin. Minä kiipesin lähimmäiselle kalliolle ja huomasin sieltä kuinka kaksi eilen tapaamaani Indiania ajoi lantakuormiaan lähimmäiseen vuorilaitokseen. Minä kiiruhdin joutuin alas ja sain heidät vähän tupakkia annettuani antamaan minulle yhden lamoistaan. He tulivat mielellään kanssani luolalle. Minun tavarani pantiin laman selkään. Minä heitin tuskallisen alakuloisuuden tunteella kourallisen multaa ruumiille ja niin jätin tämän onnettoman seudun.

Matkustus Magdalena-virralla.

Höyrypilli antaa lähtömerkin; peräinen suuri ratas pannaan liikkeelle. Columbian lippu nousee mastoon ja liehuilee tuulessa. Satoja nenäliinoja liikkuu; kaikuva hurra-huuto lähtee rannalta ja toinen samanlainen laivalta vastaan, ja niin mennään.

Magdalena-virran höyrylaivat näyttävät kömpelöiltä kolmikertaisilta lastialuksilta; perässä on suuri, myllynrattaan tapainen pyörä; aluksen ulkosivut ovat kirjaviksi maalatut: valkoiseksi, punaiseksi ja siniseksi. Alimmainen kansi on avonainen; koneet ja uunit ovat sillä; pitkin laivan portaita on tavaroita ladeltu; matala seinä estää niitä mereen putoamasta. Tämän pohjan päälle pystysuorain pylväiden päähän ovat toiset kannet korkealle toisistaan raketut. Jos tavallinenkaan myrsky tulisi, puhaltaisi se tämän ristikon kumoon; mutta sillä ei ole mitään vaaraa, sillä Magdalena-virralla ei koskaan tuule. Portaat johtavat alimmaiselta pohjalta ylimmäiselle; ne ovat ensimmäisessä luokassa matkustavaisten hallussa. Eräs matala rintavarustus reunustaa niitä, ja niiden keskellä on koju, joka sisältää ruokahuoneen ja suojia matkustajille. Kun suojissa on lastuiset varjostimet akkunain asemasta, voidaan hyvin hyvästi nähdä näihin pieniin hökkelöihin, jotka ovat hyvin vastenmielisiä niille, jotka rauhassa tahtovat olla. Herroille annetaan usein lepopaikat ruokahuoneissa, joka aterian jälkeen riippumatoilla täytetään.

Maata mennessään saa kukin itselleen vuoteen laittaa; hän saa, nimittäin, itse riippumattonsa laittaa. Se peitetään sitte nelikulmaisesta harmaasta musliinikankaan kaistaleesta tehdyllä katolla, joka tarkasti vuoteesen sidotaan, etteivät verenhimoiset hyttyset unta häiritseisi. Mutta turha toivo! Tuskin on tänne vaatekojuun keritty, ennen kuin korvia särkevä ääni sen täyttää. Nämä ovat vihollisten, jotka sotahuutonsa alkavat. Aamusella herätään tästä umpinaisesta kojusta koko ruumis ja paisuneet kasvot täynnä kirveleviä haavoja.

Jos matkustaja sitte aamu-unen ottaisi, estää sen palvelija, joka määrätyllä ajalla tulee sisään ja huolimatta, jos riippumatot ovat tyhjiä taikka ei, laskee ne kaikki alas. Mielellään taikka väkisin on koko makuujoukko pian jaloilleen saatettu. Nyt tuodaan pesuvettä. Yksi toisensa perästä käyvät nyt yövieraat kirveleviä kasvojaan Magdalena-virran sekaisessa vedessä kastelemassa ja niitä sitte auringon paisteella kuivaamassa, ett'ei heidän tarvitseisi pyyhkeiksi tuoduilla likasilla ryysyillä niitä takaisin liata.

Kun sitte kaikki ovat kasvonsa pesseet, tulee palvelia uudestaan ja nöyristellen tarjoilee sokuroitua ja aniksilla höystettyä paloviinaa. Kello 10 aikana kutsutaan aamiaiselle. Ruokalajia on monta, vaan ei suinkaan maukkaita. Paistin palaset näyttävät kenkäin pohjilta; lihasoppa on inhoittavaista; kaikki liha on aivan maus-pippurin vallassa; ainoat mitkä maistuvat hyvältä, ovat jälkiruoaksi annetut hedelmät; viini on hapanta kuin etikkaa. Palvelija ja hänen apulaisensa on siivoton ja likainen. Joka muistuttaa likaisen veitsen saaneensa, rientää palvelija, ottaa veitsen, pyyhkäisee sitä pari kertaa rasvaa tippuviin hiuksiinsa ja pistää sen tyytyväisenä takaisin syöjälle. Jos heille kääntää selkänsä, lipovat he kohta viinilasia; jos puhuu naapurinsa kanssa, kourii hän jonkun lautaista. Päivällinen on aamiaisen kaltainen. Kukaan ei lähde säälien pöydästä. Ainoastaan suuri nälkä pakoittaa näihin aterioihin osaa ottamaan.

Allamme olevalla kannella puuvillakääryjen, matkalaukkujen ja halkopinojen keskellä on palvelioiden kyökki. Mullalla täytetty puulaatikko ja kolme sen sisällä olevaa kiveä tekee heidän keittiönsä. Kivillä laskettu pata kiehuu. Padassa on vettä, maisia, muutamia kalutuita luita ja perunoita. Keitto kun on valmista ja pata tulelta nostettu, ryntäävät nälkäiset merimiehet sen ääreen. Koirain tavoin kokevat he ensin kovat osuudet kouria; vaikka sopan lämmin ei vielä ole kiehumapistettä alemma, pistävät he kuitenkin sormensa liemeen ja haalivat sieltä kokkareita; pian luut ritisevät ja ratisevat kilpaan purekselijain hampaissa.

Tällä tavalla eräs matkustaja kertoo Siimon Bolivar-laivasta joka v. 1876 kulki Magdalena-virralla.

Patagonialaiset.

Vaikka viime aikain merimiehet eivät ole Patagoniassa tavanneet 9-10 jalan pituisia ihmisiä, vakuuttavat he kuitenkin, ett'eivät missään ole nähneet ihmisiä, joita yleensä pituuden ja paksuuden suhteen voisi Patagonialaisiin verrata. 2-300 miehestä löytyy tuskin 6, joka olisi 6 jalkaa ja 2-3 tuumaa lyhempi; vaimot ovat suhteellisesti yhtä suuria. Pää ja kasvot ovat leveitä, mutta kädet ja jalat ovat heikommat, kuin kokoon katsoen niiden luulisi olevan.

Patagonialaisten väri on tummasti punaisen ruskea -- ruostuneen raudan ja puhtaan vasken välillä, kuitenkin vaskea tummempi ja mahonkipuuta vaaleampi. Heillä ei ole mitään päähinettä; sekaiset, suorat ja karheat hiuksensa sitovat he eläinten jänteillä verkon tapaiseksi mytyksi ohimoilleen. -- Suuret, vuodista tehdyt kaaput, joihin he itsensä käärivät, riippuvat hartioilta aina kantapäihin saakka ja muuttavat vieläkin jättiläismäisemmäksi heidän muotonsa. He maalaavat mustalla, punaisella ja valkoisella värillä hyvin luonnottomia kuvia ruumiisensa, esim. renkaita silmäinsä ympärillä ja poikkipäin juovia kasvoihinsa. Jalkineina heillä on jonkinlaisia hevosennahkaisia kenkiä; puiset eli luiset kannukset -- jos eivät rautaisia saa -- hihnoilla nahkaisen vipu-ansan päähän yhdistetyt kuulat ja bamburuohoinen köykäinen, teräväpäinen keihäs täydentää heidän pukunsa. Naisilla on aivan samanlainen puku, kuin miehilläkin. He kampaavat ja kahteen leveään patukkaan hiuksensa palmikoivat; ne eivät riipu taaksepäin miten meillä, vaan kahden puolen kasvoilla.

Heidän majansa ovat hyvin mustalaisten talttain näköisiä. Maahan lyötyjen seipäiden ympärille seiniksi ja katoksi asetetaan eläinten vuotia niin, että säännötön maja syntyy. Siinä on kolme seinää, vaan neljäs, tavallisesti itäsivu, on avonainen. Majat ovat noin 7 jalkaa korkeat ja 10-12 jalkaa pitkät ja leveät; peräseinä -- läntinen -- on monta jalkaa korkeampi.

Majan kalustona ovat ainoastaan aseet ja vuodat, joilla maataan. Aseista ovat kuulat vaarallisimpia. Ne ovat tehtynä parista kolmesta pyöreästä piikivestä, kovista savipalloista, rautapaloista, vaskimalmista eli lyijypalasista, joista kukin erikseen nahkapalaan kääritään ja ripustetaan yhtä pitkiin hihnoihin, joiden alapäät ovat yhdistetyt. Yksi kuula otetaan oikeasen käteen, niitä kahta muuta heilutetaan muutaman kerran pään ympäri ja sitte koko kimppu heitetään tähdättyyn esineesen. Kuulia ei tarkoiteta esineesen, vaan koetetaan niitä heittää niin, että hihnat ottaisivat johonkin esineen osaan, jonka tähden kuulat sitte esineen ympärille niin kietoutuisivat, että eläimen olisi vaikea pakoon päästä. -- Eräänä toisena heittoaseena on yksi kuula samasta aineesta ja suuruudesta kuin edellisetkin. Tämä kiinnitetään hienompaan, noin käsivarren pituiseen hihnaan. Sitä, noin naulan painoista kuulaa he pyörittävät kiivaasti päänsä ympäri ja heittävät sen sitte viholliseensa melkein luodin voimalla. Taistelussa pidetään hihnan vartta keskeä kiinni ja kuulaa käytetään, kuin taistelu-vasaraa.

Patagonialaisten paraana ruokana ovat tamman liha, kamelikuret, vyötiäiset (armadillit) ja "guanacot". He ovat paljaita herkkusuita ja syövät kaikkea, mitä käsiinsä saavat. Lihaa he keittävät ja paistavat sekä sitä sitte rasvan kanssa syövät. Kahta metsäkasvin juurta ja cardua-artischoken (cynera-cardunculus) kukkia he myös keittävät ja syövät. He käyttävät koiria ja hevosia metsästykseen; mutta eivät syö edellisiä ja jälkimmäisiäkin vasta sitte, kuin ne tulevat kykenemättömiksi työhön. Monet seudut ovat täynnä sarvikarjaa, mutta niiden lihaa ei pidetä tamman lihan arvoisena.

He eivät kasveja viljele elatuksekseen, ja eroavat muista raakalaisista siinä, että he muita enemmän karjanhoidon ja metsästyksen yhdistävät keskenään. Heistä on vielä mainittava, ett'ei yksikään heidän heimoistaan mitään vakinaista maanosaa omista ja että ne vapaasti kiertelevät 40-52 asteen välillä eteläistä leveyttä. He suuresti rakastavat kierteleväistä elämäänsä ja kulkevatkin usein aika kyytiä; onpa esim. sama heimo, joka Syyskuussa oli Magelhaeni-salmen rannikolla, Helmikuussa tavattu Rio-Negron rannoilla, jotka paikat kuitenkin ovat toisistaan 220 maant. peninkulman etäisyydellä. Ne heimot, joilla on sarvikarjoja, eivät näytä mielellään jättävän hyviä laitumiaan, joista kuivuuden tähden siellä onkin suuri puute. Edes ja takaisin kuleksiminen näyttää olevan heidän päätehtävänsä. Metsästykseen he ryhtyvät ainoastaan muun elatuskeinon pettäessä. Silloin heitä keräytyy koko heimo yhteen, muodostavat suuren ympyrän ja, piirin vähitellen pienetessä, kuulillaan kumoavat kaikki eläimet, joita vaan saavat. Heidän koiransa ovat opetetut metsästämään. Saalis jaetaan sitte suhteellisesti perheen väkiluvun mukaan.

Patagonialaisilla on selvempi käsitys omaisuudestaan, kuin Amazoni-virran aarniometsäin alkuasukkailla. Heidän joukossaan on köyhiä ja rikkaita, ja rikkautenaan on hevosia ja koiria. Rikkailla on 40-50 hevosta ja monta tusinaa koiria; köyhillä ainakin 1 eli 2 hevosta ja 1 koira. Muissa suhteissa ei heidän käsityksensä kuitenkaan ole kehuttava. Jos esim. eräs perhe on jo metsästysosansa syönyt, menee jokainen nälkäinen vielä likisimmän, parhaimman naapurinsa luoksi, jolla vielä on lihaa, ja syö kysymättä tarpeekseen. Heidän tapansa ja käsityksensä kuitenkin osottaa, että he ovat saavuttaneet korkeamman sivistyksen (?), kuin Brasilian alkuasukkaat. Heillä on useita hyviä ja pahoja jumaluuksia ja uskovat, että edelliset asuvat suurissa maakoloissa. Nämä hyvät jumaluudet kun maan loivat, loivat he ensin Patagonialaiset maanalaisissa koloissaan, antoivat niille keihäät, joutset, nuolet ja kuulat sekä lähettivät ne maailmaan itsestään huolta pitämään. He uskovat, että Hispanialaisten jumalat ovat heidät luoneet samalla tavalla, mutta antaneet heille keihäiden asemesta joutset ja nuolet, miekat ja kiväärit. Silloin kuin petoeläimet, linnut ja muut pienemmät eläimet luotiin, tulivat ensin pienimmät ja kauneimmat suurista maanalaisista luolista; härät ja lehmät olivat viimeisiä, ja ne hämmästyttivät suurilla sarvillaan niin, että he suurilla kivillä tukkesivat nämä maanalaisten luolain suut, ett'ei sieltä enää muita suuria metsäeläimiä tulisi. Sentähden ei Patagonialaisilla ollutkaan sarvikarjaa, ennenkuin Hispanialaiset, jotka olivat viisaampia ja päästivät niitä reijistä tulemaan, toivat niitä maahan.

Patagonialaisilla on myös aavistus kuolemattomuudesta, sillä he uskovat, että heidän sielunsa kuoleman jälkeen palaa näihin luoliin, siellä oman heimonsa jumaluuksien kanssa asuakseen. Heillä on myös jonkinlainen jumalanpalvelus, joka kuitenkin kokonaan koskee vaan pahoja henkiä eli voimia.

Jokaisella miehellä on vaan tavallisesti yksi vaimo, mutta muutamilla rikkailla, jotka omistavat 40-50 hevosta ja muita tavaroita, on myös 4 eli 5 vaimoa. Useammasti otetaan vaimo ostamalla, kuin vapaehtoisella sopimuksella. Vaimot ovat hyvin uskollisia ja ahkeria. Koko heidän elämänsä on vaan katkeamattoman työn ja vaivan jono; sillä lasten kasvatuksen ja hoidon lisänä on heillä melkein kaikki halvimmat työt ja toimitukset. Miehille kuuluu ainoastaan metsästys ja sota, karjan vartioitseminen ja elatuksen hankkiminen. Kaikki muut toimet kuuluvat vaimoille. Vaimo ja mies harvoin toisensa hylkää, eipä vielä vanhuudessaankaan. Myös ani harvoin mies lyö vaimoansa. Mutta kun Patagonialainen kerran on vihastunut, ei hänen sivistymätön vimmansa mitään säästä. Patagonialaiset kohtelevat rakkaudella sairaitaan, ja antavat vanhoille kunnian ja arvon.