Part 3

Alituinen elatuksen murhe ei anna Saarijärveläiselle aikaa niihin köykäisempiin iloihin, jotka ilmestymät muiden seutujen kansan huveissa ja leikeissä. Ainoastaan Joulun ja Juhannuksen aikoina tavataan täällä yleisempi halu huvituksiin. Joulunpyhinä keräydytää hyppelyihin ja huvituksiin, vaikka ei niin usein ja lukuisasti, kuin onnellisimmissa ja rikkaimmissa pitäjissä on tavallista. Mutta, eipä yksin metsätorpankaan mökistä saa silloin puuttua kaunistettu ruokapöytä, joka viikkokausia täydessä kunnossa syöjiä odottaa; siihen on kerätty kaikki paras, mitä pitkän syksyn nälältä on voitu säästää, voidakseen huvittaa ja iloittaa tervetulleita jouluvieraita. Tänä aikana ei tule hänen asuntoonsa kukaan, jolle ei jotain tarjottaisi; köyhä on saanut aina osan hänen leivästään, ja nyt tahtoo hän rikkaallekin osoittaa vieraanvaraisuuttaan, jota ei saisi ylenkatsoa. Joulun juhlallisuuteen kuuluu myös pöydän ja penkkien huolellinen peseminen ja seinäin päreillä peittäminen. Tämä pärepeitto saa seinässä olla niinkauvan, kuin se päivittäisiin tarpeisin vähitellen poltetaan.

Juhannusyötä vietetään melkein iloisimmasti, kuin mitään muuta juhlaa. Silloin poltetaan n.s. kokkovalkeita, ja monta laukausta, joita teeren ja metsäkanan ampumiseen tuhlauksena olisi pidetty, ammutaan silloin juhlan kaunistukseksi. Kokon polttamiselle valitaan tavallisesti joku korkea, puoleksi poltettu honka jollakin aukealla kankaalla eli kukkulalla. Sen ympärille asetetaan kuivia puita ja muita pihkaisia polttoaineita, mitä korkeammalle sitä parempi; puoliyön aikana sytytetään kokko, joka sitte viulun soidessa ja hurraa-huutojen kaikuessa palaa. Nämä huvitulet tarjovat kauniina, puolihimmeänä kesäyönä laaksojen ja järvien takaa katsojalle viehättävän näön.

Saarijärven talonpoika on liikunnoissaan hidas, välinpitämätön ja harvapuheinen. Hänen luonteensa on hiljainen, kärsivällinen ja peräänantava. Se kurjuus ja ahdistus, jossa hän elää, on tehnyt hänen umpimieliseksi; kaikki voimat hänen olennossaan vaikuttavat sisäänpäin niin, että ne ainoastaan harvoin ja veltosti ryhtyvät ulkonaisiin toiminnoihin. Se suuremmoinen luonto, joka häntä ympäröitsee, ei ole koskaan hänelle suonut minkään varsinaisen valloituksen iloa; hän on aina näyttäytynyt korkeana ja pakoittamattomana, ja hänen sielunsa kasvillisesti mässää samalla, kun hänen fysikalliset voimansa uinahtelevat ja riutuvat. Tähän on kaksi seikkaa yhdistynyt: ensiksi että hänen täytyy olla, mikä hän myös on, hyvin rehellinen ja teeskentelemätön, sillä yksinkertaisuus ja hurskaus seuraa kaikkia uskonnoita; toiseksi, että hänen täytyy näyttäytyä kykenemättömältä, typerältä ja kelpaamattomalta kaikkeen urostyöhön, jossa vilkkautta ja tajua tarvitaan. Se on kuitenkin useammalla kuin yhdellä esimerkillä vahvistettu, että tämä näennäisesti sekasortoinen olento, kun hän toisiin suhteisin muutetaan, vähässä ajassa on muodostanut voimia, jotka eivät ainoastaan näyttäydy tyhjentymättömiltä, vaan myös niitä sukkelampaan ja keksiväisemmästi käyttänyt, kuin hyvälahjaiseltakin ja pitkän harjoituksen perästä voidaan odottaa.

* * * * *

Muist.

Näin sopi Saarijärveläisestä asunnon ja köyhyyden suhteen puoli vuosisataa tätä ennen kertoa; nyt ovat ne kohdat kuitenkin paljo muuttuneet: maanviljelys edistynyt, savupirtit valoisiksi tuviksi muutetut y.m. Suom.

Saima.

Laajalle Itä-Suomen laaksoihin levittää Saima sinertäviä vesiään. Se ei ole yksinäinen, muista eroitettu järvi, niinkuin Laatokka, tahi Inari, tahi Oulunjärvi. Saimaksi eli Enonvedeksi nimitetään nuo suuret, välkkyvät vedet pohjan puolella Suomenlahtea ja länsipuolella Laatokkaa, joihin laskee pitkät rivit järviä, selkiä, lahtia ja salmia. Kaikki nämä avarat vedet ovat yhdistyksessä keskenään ja virtaavat etelään päin, toinen toiseensa, siksikun ne viimein juoksevat suuren, ja väkevän Vuoksen-virran kautta Laatokkaan.

Nykyään on näissä pitkissä, kiertelevissä vesissä viitoitettuja kulkuväyliä veneille, lotjille ja höyryaluksille. Purjehditaan järvenselästä toiseen, monta peninkulmaa eteenpäin, lukemattomien saarien, niemien, kannasten ja vaihettelevien rantojen sivuitse, aivan niinkuin merenrannikon saaristossa. Saimalla näkee kyllä maata joka taholla, mutta suurilla selillä näkyy maa kaukaa siintävänä. Vesi on niin kirkasta, että selvällä ja tyynellä ilmalla näkee pohjan melkoisen syvältä. Ja tässä kuultavassa vedessä kuvastelee taivas niin puhtaana, pienet, valkoiset pilvet leviävät kuin kyyhkyiset veden syvyydessä. Kun kesällä on lämmin, näyttävät järvet tummansinisiltä. Kukkuloilla nousee siellä ja täällä keveitä savupatsaita taivasta kohti: ne ovat kuusien peitossa olevain tupien savuja. Toisaalla lepää hieno pilvenhöyry puiden latvojen tasalla: se on mäkirinteessä olevan kaskimaan savua. Näihin keveisiin savupilviin yhdistyy lämpimässä ilmassa vesihöyryjä, ja ne synnyttävät hienon udun, jota sanotaan autereksi. Ja auer peittää hienoimman harson lailla kukkulat, rannat ja vedet; tämä vaikuttaa sen että kaikki näyttää niin pehmeältä, kuin olisi se puuvillaan käärittynä. Silloin ovat nuo suuret, kauniit tummansiniset vedet kuin loistavia kuvastimia, jotka ovat asetetut mustiin, harsikolla peitettyihin puitteisin; ja tämä on niin kaunista, että tuskin koko luonnossa kauniimpata on.

Eivät kaikki vedet ole niin ihanasti tummansinisiä ja niin viehättäviä matkustajan silmälle. Vesi ei ole yhtä läpikuultavaa kaikissa, ja ilma ei luo samaa suloa kaikille tienoille kesällä. Mutta joka on kerran nähnyt Saiman, tahi Näsijärven, tahi Mallasveden, tahi Roineen, tahi muut sellaiset sinivedet -- sillä sellaisia löytyy lukemattoman paljo, -- hän ei saata koskaan unhottaa sellaista näköä. Se koskee sydämmehen, ja täytyypä ihmisen kiittää kaiken hyvän Luojaa, joka on hänelle valmistanut niin ihanan asunnon maan päällä. Vaikka kaikkea tätä kauneutta kestää aivan vähän aikaa; -- vaikka Jumala antaa kaiken, jolla eloa on, vuorotellen viheriöidä ja lakastua, ett'ei ihminen rakastuisi maahan ja unhottaisi kotiansa taivaassa; -- niin tallettaa hän kuitenkin aina hyvän ja rakkaan muiston tästä suloisesta ihanuudesta. Syksy tulee, rannat kellastuvat, Saimalla vaahtoavat valkeina aallot myrskyn ajamina. Jonkun ajan kuluttua on kaikki jäätyneenä, lumet painavat kuusen oksia, ja sininen vesi on valkeana jäänä. Mutta havumetsät ovat silloin vielä viheriöinä, ikäänkuin toivon enteinä kuoleman keskellä, ja matkustaja katsoo, turkki yllä, tuolle suurelle valkoiselle jääkentälle päin ja kuuntelee, kuulisiko hän pian ensimmäisen leivosen liverrystä. Hän ajattelee kevättä, jolloin Saima on jälleen sininen, jolloin kuvastin taas on kirkas ja sen puitteet taas lienteät ja peitossa tuon hienon, utuisen harsikon alla, joka riippuu kuusien latvoista...

Punkaharju.

Savonmaa on saaristo järvien keskellä; maantie kulkee monessa paikassa harjuja myöten, joiden molemmilla puolilla on jyrkkiä mäkiä ja vesiä. Siellä saa matkustaja usein astua rattailta maahan lauttauspaikoilla. Kun Parikkalan pitäjäästä matkustetaan pohjaiseen päin Kerimäkeen, Sääminkiin ja Savonlinnaan on neljä lauttaus-paikkaa kulettavana, mutta se maksaa vaivan.

Tie kiertelee veden ympäröimää Punkaharjua pitkin, päästä päähän saarta, joka on lähes puolen peninkulman pituinen. Pitkin pituuttaan on harju niin kaitainen, että maantien levyys anastaa koko sen aallon muotoisen selänteen, ja niin jyrkkä, että sen syvyys kauhistuttaisi, jos ei luonnolliseksi aituudeksi olisi molemmin puolin rinteille kasvanut havu- ja lehtipuita. Tältä ylänteeltä, noiden koivujen ja petäjien heiluvain latvojen päällitse aukeaa lähellä ja kaukana kaikilla suunnilla ihanin ja vaihtelevaisin näköala selkien, salmien ja järvien yli. Oikealla puolen aukeaa ihana, suuri Puruvesi, vasemmalla puolen yhdistynyt rivi pienempiä selkiä, jotka ovat tuota vieläkin suurempaa Pihlajavettä. Kaikki nämät vedet luetaan Saiman laaksoon ja virtaavat hiljalleen etelään päin. Näiden välillä uipi Punkaharju, äärettömänä vesilintuna, levitettyin siivin ja ympärillä poikaset, nuo pienet saaret, jotka etsivät turvaa hänen sivuillansa. Ja pojat jälittelevät emäänsä: ne ovat pieniä kaitaisia harjuja, jotka välistä koukistuvat oikullisiin mutkiin, salpaavat kirkkaan veden salmiin ja lahtiin ja mutkistuvat somimpiin muotoihin. Heidän varjojensa välillä pujoittuu hopeavöitä toinen toiseensa; järvi järven vieressä kimaltelee niin kauas kuin silmä kantaa. Matkustaja ei väsy katsellessansa tätä luonnon suloista leikkiä. Alinomaa tapaa hän jotakin uutta, jota hän ei luule vielä ennen nähneensä, ja mihin ikänä hän menee, keksii hän toisia avaroita ja hymyileviä näköaloja, epätietoisena eikö viimeinen näkemänsä ole ihanampi, kuin kaikki edelliset.

Onnellinen ajatus oli johdattaa maantie kulkemaan tämän huvipuiston kautta. Punkaharjun tunsivat kauan aikaa ainoastaan ne, jotka sattuivat kulkemaan näillä tienoilla. Harju oli likimmäisten talonpoikaistalojen omaisuutta, ja talonpojat polttivat kaskea sen rinteillä, niin että osa niitä paljastui. V. 1844 lohkaistiin harju kruunun puistoksi, uhkasakko määrättiin kaikesta vahingon teosta, ja kaksi kaunista kartanoa rakennettiin vahdeille, toinen etelä-, toinen pohjoispuolelle saarta. Jälkimmäisessä saivat matkustajatkin majailla, ja siitä alkain on Punkaharju tullut yltä kuuluisaksi. Pieniä huvihuoneita on rakennettu muutamille kauniimmille näköpaikoille, ja siellä kulkee ihastuneita matkustajia pitkin kesää.

Epätietoista on milloin Punkaharju on ihanin. Muutamat ihailevat sitä silloin kuu aurinko kohoaa Puroveden takaa ja ulapat kimeltelevät ja koivujen lehdet näyttävät läpikuultavilta aamuruskossa. Toiset pitävät sen silloin ihanimpana kun kuu paistaa Pihlajaveteen ja harjun vastapuolinen sivu on synkässä varjossa. Sen voipi kuitenkin sanoa, että olkoonpa ilta tahi aamu, kesä-yö tahi auringonpaiste, maassamme ei löydy kauniimpata huvipaikkaa. Ja tämä on paljo sanottu Punkaharjusta. Se on silloin rikas rikkaimpien joukossa: se täyttää mielemme kiitollisuudella ja kunnioittamisella.

Imatra.

Kolm' on koskea kovaa, Kolme järveä jaloa, Kolme vuorta korkeata Saman ilman kannen alla.

Niin laulaa Kalevala, ja niissä

Ei ole Vuoksen voittanutta, Ylikäynyttä Imatran.

Moni koski sentään voittaa sen korkeuden, muutamat leveydenkin suhteen -- Pletschbach syökseytyy 925 jalan korkeudelta, Rhein-virran putomus Schaffhausen'in luona on 340 jalkaa leveä -- mutta veden äärettömän paljouden suhteen ei Imatraa mikään koski Euroopassa voita. Aivan sen alkupäässä on koetettu sitä paljoutta arvioita ja on laskettu että se nielee 18,823 kuutiojalkaa sekunnissa kitaansa, siis 67 miljonaa 64,600 kuutiojalkaa tunnissa. Ei se ole vaan yksi joki, joka täällä syökseytyy kallioin raon kautta, se on koko suuri järvistö, monta neliöpeninkulman alaa vettä, jotka täällä, suullaan ahdistettuna, halkaisevat esteenä olevan vuorimuurin ja karkaavat ulos mereen.

Suuri Saimaan vesistö laskee vetensä Vuoksen kautta Laatokkaan. Vuoksi halkaisee Saimaan etelärannan Harakka-nimisen pienen kylän kohdalla, noin 56:n Venäjän virstan päässä Viipurista ja 3 virstaa idempänä Saimaan kanavan alkua. Joen väylä on täällä 268 jalkaa leveä ja 7 syltä syvä, vielä majesteetillisesti rauhallinen, ikäänkuin olisi se vaan emonsa Saimaan jatkoa. Jonkun virstan päässä, Kalliosaaren kohdalla, alkaa kuitenkin virta näkyä, vaikka se vasta käy hiljaa, tyynesti, ikäänkuin vastahakoisesti poistuisi rauhallisesta emonsylistä. Pian tulee jyrkkiä kallio-äyräitä vastaan, jotka supistavat väylän ahtaammaksi; pitkiä rinnakkain käyviä vireitä ilmaantuu Vuoksen pintaan. Se tekee pienen polven itäänpäin, ikäänkuin kiertääksensä kahleitaan, mutta ne ei jää häneltä; hänen pakonsa tulee yhä joutuisammaksi; pinnan pitkät vireet köyristyvät lyhyiksi laineharjuiksi, jotka sikisoki syökseytyvät toinen toisensa päälle. Vuoksi alkaa tuntea voimansa, hän ei enää anna hillitä itseänsä, hän leviää taas kaunisten lehtorantojen välillä, vaan ei rauhoita enää kovaa virtaansa. Jo näkyy paikoitellen vaahtoa, omituinen maininki hyrskii rantoja vastaan ja pakenee takaisin syöstynä jällen. Taaspa tulee kallio-seiniä vastaan; nyt Vuoksi vasta oikeen suuttuu. Hänen ihana, sininen pintansa vilahtaa kellertäväksi, hänen kristallinkirkas, läpikuultava vetensä muuttuu suitsuavaksi valkoiseksi vaahdoksi, joka syökseytyy alas ensimmäisestä koskesta, jota myös "Pikku Imatraksi" sanotaan.

Vuoksi tässä paikassa on 570 jalkaa leveä. Vähän tyyntyneenä, mutta yhä vielä vaahtoisena taistelusta, saapuu se Siitolassa ensimmäiselle lauttauspaikalle, ja tänne jo kuuluu kaukainen, ukkosen jyrinän kaltainen kohina Imatrasta.

Siitolan alapuolella on vaan yksi pienempi koski enää, Linnunkoski. Sitten leviää virta majesteetilliseen leveyteen 1,140 jalkaan saakka. Mutta yht'äkkiä se sitten joutuisalla juoksullansa ehtii ahtaalle kalliosolalle, jonka harmaakivisten seinäin välillä sen summaton veden paljous kutistuu 139 jalan levyiseksi ja syökseytyy, 2,950 jalan matkalla, 63 jalkaa alemmaksi. Tässä se on Imatra.

Imatran näkö on huimauttavan jylhä. Sen jylinä kuuluu 6:n virstan päähän, ja kuuluisi vieläkin etemmäksi, jos ei se sekaantuisi ylipuolella olevain pienempäin koskien kohinaan. Kovinkaan huuto ei kuulu rannasta rantaan. Vesi ei ole nyt yhdessä ainoassakaan kohdassa säilyttänyt luonnollista väriänsä; se on kellertävä; se ei virtaa enää, se syökseytyy katselijan sivuitse huimauttavalla mahdilla.

Kosken alkupäässä vyöryy vesi penkerettäin tasaista pintaa myöten, mutta pian se kohtaa vuorivinkelon pohjasta kohoovia, monikärkisiä kallioita. Näitä vastaan sattuessaan, virran laine pirskahtaa hajalleen vaahdoksi; se tyrskähtää ylös valkeiksi vesipatsaiksi, jotka kuitenkin jälleen loiskahtavat alas, ennenkuin ovat täyteen korkeuteensa kohonneet, ja jättävät sijan uusille. Kosken alipuoli on yhtä kiehuvaa, kuohuvaa, utuun peitettyä nielua. Hopeanhohtavaa vesihuurua aina väikkyy sen yli, vivahdellen päivänpaisteessa kaikille vesikaaren väreille. Harmaakiviset kallioseinät vapisevat tuntuvasti, ikäänkuin olisi niiden alla joka hetki uusia kruutiräjähdyksiä sytytetty. Ei mikään voima taida mitään Imatran kauheata vyöryä vastaan. Väkevinkin meidän maan kaloista, lohi, joka kaikki muut kosket ja putoukset voittaa ei pääse Imatrassa mihinkään. Joskus sattuu kosken yläpuolelta vahva pölkky virran valtaan, ja Imatran alipuolelle päästyään tulee se jälleen näkyviin pieninä pirstoina. Täälläkin, samoin kuin Niagara-putouksen rannoilla, kerrotaan taruja varomattomista venemiehistä, jotka kosken yläpuolella yrittävät soutaa poikki virran, vaan joutuvat nieluun. Repale vaatteista, lastunen veneestä on sitten jälleen tullut näkyviin; he itse ovat kadonneet näkymättömiin, kuulumattomiin.

Imatra on katseltava kumpaiseltakin puolelta, ja siksi kuin kahlesilta joskus vasta on molemmat rannat yhdistävä, saamme koettaa rohkeuttamme vasussa, joka kahleihin kiinnitettynä vedetään yli. Äyräät molemmin puolin ovat äkkijyrkkiä, aina kosteita, liukkaita, vaarallisia kallioseiniä. Jaloimman näön saa kun seisoo alimmaisella kalliolla kosken oikealla puolella; sinne näkyy Imatran ylin suu hohtavan hopeaisena porttina, jonka kautta helmipilvi syökseytyy ulos. Värivivahdukset ovat siinä monellaiset, aina auringon aseman ja äyräitten tuoman varjon mukaan. Sanomattoman synkkä ja ihmeyttävä on Imatra syksyisenä kuutamo-yönä, koska mustat varjot ympäröitsevät kiehuvaa, yhäti säkenöivää nielua, jonka jylinä hämmästyttää hiljaista yötä.

Oikeanpuoliselle rannalle on ravintola sekä lystihuoneita rakennettuna, jotka tässä jylhän-ihanassa luonnonkuvassa edustavat Eurooppaa ja nyky-aikaa. Hillimättömät luonnonvoimat ja kappale erämaata ovat aina viehättävä näkö hienotunteisille, sivistyneitten joukoille. Ihmeellä katselevat he noita hiiden patoja, jotka vesi on sorvannut kallioihin, niin myös niin kutsuttuja Imatran kiviä, eriskummallisia savi-liuskakiven kappaleita, joita lapset siellä myöskentelevät matkalaisille, ja joita muualla ei löydy missään, paitsi hiukka Nevajoessa ja paikoittain Pohjais-Amerikassa. Vasemmanpuolisella rannalla yksi noita kosken sorvaamia kivitorvia on puoleksi rikottu. Muutama lapsi kerta yritti läpi pujotteleimaan, vaan puuttui kiinni, eikä saatu sitä pelastetuksi muulla keinoin kuin että kivi lyötiin rikki.

Imatra itse on tietysti pää-esineenä matkalaisten uteliaisuudelle. Mutta sen alipuolellakin vielä Vuoksi jatkaa juoksuansa, vuorotellen tyyntyen, välistä taas kuohahtaen. Se tarjoo vielä monta ihanaa näkö-alaa, se leviää laajoiksi suvannoiksi, samallaisiksi kuin Tonavan liman'it, se haarautuu, luoden somia saaria, täynnä ruohoisia laitumia, ja yhdistää vetensä jälleen, se hurjistuu taas ja hyppää koskesta koskeen; se kääntyy vähitellen yhä enemmän itäänpäin ja laskeutuu viimein, väsyneenä huimasta retkestänsä, kahden suun kautta Laatokan avaraan syliin.

Oulun joki.

Pohjanmaan rannikko on pitkin pituuttaan täynnä jokia, ojia ja puroja, jotka Maanselästä juoksevat maan rinnettä myöten Pohjanlahteen. Pohjaisesta lukien ovat suurimmat näistä jo'ista Tornionjoki, Simonjoki, Iinjoki, Oulunjoki, Pyhäjoki, Kalajoki, Ähtävänjoki, Lapuanjoki ja Kyrönjoki. Kaikki ovat maan suuren kohoamisen tähden täynnä koskia. Suurin kaikista Suomen jo'ista on Keminjoki; mutta Oulunjoki on kulkuväylänä tärkein Pohjanmaalle. Korkealla koillisessa juoksevat virtavat vedet Maanselkää myöten alaspäin, syöksevät alas Ämmän koskesta Kajaanin luona ja saavat vähän levätä Oulunjärvessä 33 jalkaa ylempänä merenpintaa. Siitä murtavat ne tiensä vuorten välitse luoteesen ja hyökkäävät pauhaten koski koskelta alas merenlahteen Oulun luona. Se on kaunis ja valtava joki, molemmin puolin mäkiä, kallioita ja hiekkarantoja. Talvi panee tämän jättiläisen jääpeittoon koskien välisissä suvannoissa; mutta keväällä juopi hän itsensä täyteläiseksi kaikista sulavista hankivesistä ja murtaa kahleensa hirmuisella ryskinällä. Turhaan jääkappaleet ponnistelevat puskien virtaa vastaan; nurin niskoin ne paiskataan, murtuvat rikki kallioihin, ja juoksevat pirstaleina alas Ouluun päin. Täällä tekevät ne vielä väliin vastusta Merikoskessa, joka on Oulunjoen viimeinen koski. Ne patouvat tässä korkiaksi seinäksi ja salpaavat veden juoksun. Vesi nousee äyräittensä yli ja virtaa kaduille; kaupungin asukkaille tulee hätä, talojen väliä soudetaan. Mutta ainoastaan muutamaksi tiimaksi pysähtyy tämä väkevä virta juoksussaan. Se murtaa ukkosenkaltaisella jyrinällä tuon hirmuisen jääseinän, vesi juoksee pois kaduilta ja voitetut jääjoukot hyökkäävät hurjassa paossa hautaansa mereen.

Uskalias oli se mies, joka ensiksi arvasi laskea veneellä Oulunjoen koskia. Nyt nähdään joka päivä kesällä tervaveneitä ja pölkkylauttoja ikäänkuin hypellen tulevan aaltoja myöten alas. Perämies seisoo aivan vakavana, pitäen leveätä melaansa kiinni veneen perässä. Koski koukistuu, vene hyökkäsee suoraan kalliota vastaan; silmänräpäys ennen tai myöhemmin, niin olisi hän kuoleman oma. Mutta ihan oikealla hetkellä kääntää hän veneen, lentää nuolen nopeudella vaarallisen paikan sivuitse ja näyttää tuokion ajan olevan kuohuun haudattuna. Rannalla katsojia kauhistuttaa tämä näky. Turhaa pelkoa! Heti sen perästä näkyy taas kaitainen, ruskea veneen laita ehjänä kosken alla ja pitkittää vakavana matkaansa seuraavaan koskeen, samoihin vaaroihin ja samaan pelastukseen.

Välistä saattaa tulla vahinkokin, kun perämies on tottumaton, ja luottaa omaan ja toisten onneen. Vanhat tottuneet koskimiehet eivät tule vahinkoon. Ja palatessaan sauvovat he venettänsä ihmeellisellä voimalla ja notkeudella koskista ylös.

Tämä joki on hyvin kalarikas: se näyttää olevan lohien, harrien, siikojen ja muiden kalalajien alituisena kulkutienä. Lohia pyydetään kolmikulmaisilla padoilla, joiden kärki asetetaan virtaa vastaan, ja kalat eroitellaan sitten rannalla kokonsa mukaan. Sitten tulee kirkkoherran asiamies, lukee lohet ja osoittaa joka kymmenennen lohen, joka on hänelle tuleva. Mutta muut lohet myydään enimmiten huutokaupalla ja lähetetään kauas Venäjälle ja Suomeen.

Aavasaksa.

Tengeliön joki kulkee kaarena Aavasaksan juuren ympäri niinkuin hopeainen vyö viheriän kunnaan ympärillä. Itse Aavasaksa ei ole niin korkea eikä niin jylhä, kuin moni muu tunturin kukkula, mutta ihmeellisen kaunis on siitä näköala itään ja pohjaiseen päin. Sieltä näet tuon kiertelevän joen, ja sen rannalta Ylitornion kirkon ja kirkonkylän. Etäämpänä kohoaa kukkula kukkulan vieressä pitkänä vuorijonona, joista toiset ovat paljaita, mutta useammat metsäisiä ja sydän-kesän aikana pehmeän viheriän ruohon peittämiä. Aavasaksan kukkulalla, ja tämä kaunis näkö-ala edessään, asui vuonna 1736 useita oppineita miehiä köyhässä majassa ja vuonna 1839 nähtiin siellä taas toisia oppineita. He olivat matkustaneet kauniista ja lämpimästä Ranskasta näin kauas pohjaiseen tarkastamaan auringon kulkua, siitä päättääkseen millainen maan muoto on pohjaisnavan kohdalla.

Mikä Aavasaksan on tehnyt pohjan kukkuloista merkillisimmäksi, ei ole sen korkeus eikä sen näköala, vaan sen ominaisuus, ett'ei tarvitse matkustaa kauemmaksi pohjaiseen nähdäkseen aurinkoa kello 12 juhannusyönä. Senvuoksi kokoontuu tänne joka kesä päivänseisahduksen aikana paljon matkustajia sekä Suomesta että muista maista katsomaan sydän-yön aurinkoa. Ja moni heistä on piirtänyt nimensä muistoksi kallioon, niin että muutamat kallioseinät ja paasikivet ovat aivan täynnä nimiä.

Tapahtuupa välistä, että yöt ovat pilviset päivänseisahduksen aikana ja että matkustajat näkevät toivonsa tyhjään raukeavan. Niin epäkohtelias kuuluu aurinko kerran olleen kuningastakin, nimittäin Kaarlo XI:sta vastaan, kun hän Tornioon matkusti. Mutta tavallisesti on kuitenkin joku noista kolmesta päivänseisausyöstä kirkas. Silloin kokoontuvat matkustajat vuoren kukkulalle ja odottavat halulla ja ihastuksella sydän-yön hetkeä. Ja silloin nähdään auringon majesteetillisen pyörän verkalleen laskevan taivaan rantaa kohti suoraan pohjaisessa. Nyt se ei vaivu enää alemmaksi; se näyttää pysähtyvän ja lepäävän pitkästä matkastansa. Se on veripunainen: se on kadottanut osan kirkkaudestansa, ja näyttää olevan sammumaisillaan. Hiljaista on vuorella, hiljaista metsissä. Luonto on äänetönnä hartaudesta. Rusottava hohde punaa vuoret ja laaksot, puiden latvat ja joen välkkyvän juovan. Sitten tuo suuri punainen pyörä taas alkaa vieriä eteenpäin pitkin taivaan rantaa. Se alkaa kohota raskaasti, hitaasti, juhlallisesti punertavasta ilman rannasta, joka yht'äkkiä näyttää ikäänkuin säkenöivän. Yö on voitettu; se ei ole voinut vangita ja pitää kahleissa taivaan suurta ruhtinatarta. Tämä kohoaa jälleen majesteetillisena taivaan laelle, ja kaikissa laaksoissa, kaikilla oksilla alkaa lintujen iloinen viserrys, yhdessä aamuauringon kanssa ylistämään Luojan kaikkivaltaa.

Venäjä.

Etelästä pohjaiseen kulkeva Uralin vuoriselkä eroittaa Venäjän Aasiasta. Vuori, joka Euroopan puolella päättyy jyrkkään seinään, kätkee rikkaita jalojen metallien, varsinkin platinan aarteita.[4] Etelässä tämän suuren valtakunnan rantoja Mustan meren aallot huuhtoilevat, ja pohjaisessa Jäämeren suuret jäävuoret kulekselevat sen rannoilla. Osa tästä merestä tunkeutuu syvälle maahan ja muodostaa suurena lahtena "Vienanmeren". Luoteessa Venäjä yhtyy Ruotsiin. Itämeri muodostaa osaksi sen länteistä rajaa. Siitä pistäytyy monta lahtea maahan. Preussin, Schlesian ja itävaltalaisen Galician välillä on Puolan kuningaskunta, joka nykyään kuuluu Venäjään. Korkeat Karpatit muodostavat sen lounaiselle kulmalle luonnollisen rajamuurin Itävallan keisarikuntaa vastaan.

Venäjä on mahdottoman suuri alanko, jossa ei yhtään varsinaista vuorta kohoudu. Ainoastaan kaksi maanselkää kulkee idästä länteen ja jakaa sen kolmeen osaan. Pohjaisin näistä, niin sanottu Urali-Baltin maanselkä, on, vaikka Uralia likinnä, kuitenkin niin matala, että sen molemman puoleiset virrat ovat keskenään yhteydessä. Itäänpäin selänne kohoaa vähitellen, kunnes se Valdaissa on noin 1,000 jalkaa korkea. Suuret havumetsät peittävät sitä. Eteläisin, n.s. Urali-Karpatein selänne, on matalampi, virtojen risteilemä ja suurimmaksi osaksi viljeltyä.