Part 27

Indialaisilla on suuri miehuus ja he katselevat kuolemaa suurella ylenkatseella. He ovat suopeita, häveliäitä ja kohteliaita käytöksessään; vieraanvaraisuus on myös heidän arvoisia avujaan. Mutta he ovat myös hirmuisia ja vihollisiansa vihaavia. Heidän kostonhimoansa voi ainoastaan veri sammuttaa. Sota on heidän rakastettu toimensa, ja kaikki välikappaleet pidetään luvallisena vihollisen hengen ja omaisuuden ottamisessa. Indialaisten suurimpana kunniana on ihmisten nylkeminen. "Tomahawk'ella" -- pitkävartisella sotakirveellä -- antaa hän viholliselleen kuolettavan iskun. Jos vihollinen kaatuu, sieppaa hän nylkypuukkonsa ja nylkee pään. Tämä ripustetaan sitten voitonmerkkinä hänen majaansa. Mitä useampi päänahka, sitä suurempi sankari.

Indialaiset uskovat sen taivaallisen ison Hengen, jota ne palvelevat kaikkivaltijaana ja hyvänä. "He huomaavat hänen läsnäolonsa virtainsa kuohuvissa putouksissa, järviensä kuohuvissa aalloissa, ukkosen jyrinässä ja vuoren jyrkissä rotkoissa." He uskovat olevan tulevaisen elämän, joka kuitenkin on vaan tämän elämän jatkoa. Kirkkoja ja pappeja heillä ei ole, mutta suuri joukko intomiehiä -- lääkemiehiä. Uhrit, joita Indialaiset jumalillensa kantavat (sillä heillä on ylijumalansa ohessa paljo pienempiä, hyviä ja pahoja henkiä) ovat hyvin erilaisia; mutta tavallisesti niiksi kuitenkin käytetään koiria, karhuja ja hedelmiä.

Monivaimoisuus on punaisilla miehillä tavallinen. Vaimoja kohdellaan orjina. Heidän täytyy toimittaa raskaimmat työt. He hevoset hoitavat, teltat pystyttävät ja purkavat, kuormat laittavat ja ne purkavat, ammutut leikkelevät, vuodat parkitsevat, vaatteet valmistavat ja sisätoimet toimittavat.

Miehet sotivat, metsästävät ja huvittelevat leikeillä. Joutohetkenään he auringon paisteessa makaavat, syövät ja nukkuvat.

Indialaisten asunnot ovat enimmästi telttamaisia, osaksi seipäistä, savesta ja puunkuorista, osaksi myös vuodista tehtyjä. Muutamat asuvat maakoloissa, toiset taas puiden haarukoissa.

Huonekalusto on yksinkertainen, ja köyhä, ja ne he itse tavallisesti tekevät yksinkertaisilla työkaluilla. Rauta-kattiloita ja veitsiä ovat nyt jo useimmat heimot kauppijailta saaneet. Eräästä punertavasta savenlajista muutamain heimoin vaimot tekevät astioita. Indianein aseina ovat nuoli, joutsi, sotakirves, keihäs, miekka, nuija ja nylky-veitsi.

Indianit ovat jaetut pieniin heimoihin, joita johdattaa jotenkin vähävaltaiset päälliköt. Tärkeät asiat päätetään useimpain tahdon mukaan, sittekuin heimon vanhin on sen päättänyt. Kun rauha päätetään eli liitto tehdään, polttavat päälliköt "calumeetiä," kotkan höyhenillä koristettua rauhapiippua. Sitä kuletetaan suusta suuhun, ja sitten ollaan yksimielisiä. Rauhan päätettyä sitä paitsi haudataan yksi "tomahawk".[75]

Indianeilla ei näytä olevan tulevaisuutta. Suurin osa niistä on pakoitettu etäisimmille seuduille, jossa he vanhaa elämänsä tapaa viettävät; toinen osa on omistanut Euroopalaisia tapoja, mutta ei saavuttanut heidän sivistystään. Edelliset elävät metsästämisellä, kalastamisella ja karjanhoidolla; jälkimmäiset harjoittavat myös maanviljelystä, vuoriviljelystä ja teollisuutta.

Amerikaan muuttaminen.

Tuhansittain kaikista suvuista ja isistä muuttaa vuosittain meren ylitse Amerikaan. Rikokselliset kiiruhtavat sinne lain rangaistusta pakoon! pettäjät häpeätänsä peittämään; seikkailijat luulevat siellä löytävänsä sopivia näyttelypaikkoja veijuilleen; lämpöisissä toiveissaan pettynyt kokee täällä etsiä unohdusta; mutta myös rehellinen työmies, talollinen, taitava asijoitsija, urhoollinen sotilas jättää usein isänmaansa ja rientää Uuteen-maailmaan. Mikä on syynä tähän uuteen kansain vaellukseen? Onko isäimme maa niin tiheästi asuttua, ett'ei sijaa siellä Teille ole? Silmäilkäätte ympärillenne! Kaikkialla tarjotaan Teille työtä ja ansiota! Isäimme maa tarvitsee poikainsa lujat kädet, voidakseen kaikki aarteensa hyväkseen käyttää, ja Te unohdatte sen! Vielä se tahtoo ja voi Teitä kaikkia ja paljo useampia elättää. Eikö Teillä ole lain turvaa? On, laki muuttuu enemmän ja enemmän Teidän henkenne ja Teidän omaisuutenne turvaksi. Lain edessä me olemme kaikki yhdenlaisia, köyhä ja rikas, korkeasäätyiset ja köyhimmästä majasta tulleet. -- Voisivatko ylpeät hirmuvaltijaat Teitä sortaa? Ei, sillä te itse istutte oikeudessa, ja otatte osaa sen päätöksiin. -- Onko tiedon valo Teiltä pidätetty? Ei, sillä se juuri on kotomaamme, hallituksemme vakava päätös, että sivistyksen valo on saatettava kaikkia lämmittämään; että sen suopeat säteet tunkeutuisivat sen etäisimpiinkin sopukoihin. -- Ettekö Te estämättä voi Jumalaanne palvella? Varmaan; vielä avataan kirkon ovet Teille; vielä kirkon kellot kutsuvat Teitä hartauden rukouksiin; vielä ilmoitetaan Teille, että Jumalan Poika on maailmaan tullut Teitä vapahtamaan, jos Te häneen turvautte. Ja jos Te ette kaikissa suhteissa kirkkomme oppia hyväksyisikään, ei mikään Teidän omaatuntoanne siihen pakoita. -- Ehkäpä ne ovat sotain pauhinat, jotka maata lakaisevat ja ajavat Teitä isäinne maasta? Ei, me olemme kauvan nauttineet rauhan siunattua onnea. Ehkäpä kuolo on lähettänyt murhan enkeleitään; ruton ja muita raivoavia tauteja? Ei, Jumala meiltä niitä vielä estää, vaikka emme olekaan tätä laupeutta ansainneet. -- Eikö Jumala enää anna aurinkonsa paistaa, eikö pilvensä sataa pelloillemme? Kyllä, kultaisempana, kuin ennen, peltomme aaltoilevat. -- Ovatko vuoret aarteensa peittäneet? Ei, niiden syvyyksissä ta'otaan ahkerammin, kuin koskaan ennen. -- Eikö tuoksua tuomikkomme entisen suloiselta? Varmaan, ja me toivomme, että kaitsijamme kasvattaa meille uusia metsiä sinne, josta voiton himo ja huolimattomuus on aution aron tehnyt. -- Minkätähden Te siis isänmaanne jätätte? Miksi hylkäätte Te ne paikat, joissa lapsina ihailitte tuulen huminaa, lähteen lirinää, puron lorinaa? Miksi jätätte Te sen maan, joka povessaan säilyttää isäinne luut? Miksi jätätte Te vanhempanne, lapsenne, sukulaisenne, opettajanne, -- kaikki, joka pitäisi Teille olla pyhää ja rakasta? Minkätähden hylkäätte Te kaiken sen, jonka keskuudessa tähän asti olette eläneet?

Mahtaneeko Amerika olla semmoinen lumouden maa, joka Teille palkitseisi mitä tänne jätätte? Palkitseisi? Siihen Te ette varmaan tyytyisikään. Te toivotte saavanne paljoa enemmän, kuin jätätte. Mihinkä perustatte Te toivonne? Siihen, että Te olette nähneet, kuinka yksi ja toinen on Amerikassa onnensa löytänyt. Mutta oletteko Te laskeneet niiden luvun, jotka siellä surkeuteen riutuvat? Oletteko Te laskeneet niiden luvun, jotka vuosittain Amerikassa joutuvat köyhyyden ja kurjuuden uhreiksi? Oletteko Te ajatelleet, että he silmänsä ummistavat vieraassa maassa, kaukana omistaan, auttavaisetta kädettä, lohduttavaisetta sanatta, ilman ystävittä, -- sydämestään katumatta hurjuuttaan? Tiedättekö Te, miltä maistuu hätä, tuska ja puute, jota surkutteleva veli ei osanotollaan huojenna? Tiedättekö Te, miltä tuntuu yksinään maailmassa oleminen, miltä maistuu kaikkien kylmäkiskoisuuden esineenä oleminen, kun he eivät edes uteliaisuuden silmäyksiä Teihin heitä? Jos ette Te tätä kaikkea tiedä, matkustakaatte Amerikaan; siellä olette Te varmemmin saapa sen katkeran opin, kuin sen rikkauden, jota sieltä riennätte hakemaan!

Te tulette rikkaiksi. Mitäs muuta? Elääkö ihminen sitte ainoastaan leivästä? Onko se sielunne etu -- kaikkein tärkein joka Teitä ensisijassa vetää vieraasen maahan? Oletteko Te ajatelleet, jos Te tuolla, muukalaisuuden keskessä, voitte paremmin taivaallisia tavaroita itsellenne omistaa? Ettekö Te pelkää, että alituinen maallisten rikkauksien aivasteleminen riistää Teidän ijankaikkiset aarteenne? Ettekö Te vapise pelvosta, että joutuisitte harhateille tuolla ajatusten ja uskontojen sekasortoisessa maassa? Oletteko Te ajatelleet, että siellä voi vuosia vieriä, ennenkuin Te tapaatte yhdenkään Jumalanpalvelijan, joka Teille totuuden sanaa jakaisi.

Mikä on syynä tähän uuteen kansain vaellukseen? Onko se pikaisen rikastumisen toivo, laittoman vapauden, lihallisten nautintojen toivo? Armas isänmaa-raukka, onko tämä sinun lastesi pyrintöjen päämaali -- laskeudu sitte levolle ja kuole! Silloin et sinä voi etkä saakaan olla vapaiden valtioiden joukossa. Loppusi on silloin käsillä.

Mississipin ruohotasangot (prairiet).

Kalliovuorten ja Mississipin välillä leviää silmän kantamattomat tasangot, joilla on yhteinen nimi prairie. Niin pitkältä, kuin silmä kantaa, on päättymätöntä tasankoa. Ainoastaan siellä jossa toinen, korkeampi tasanko alhaisempaan yhtyy, näkyy jonkinlaisia laitoja, jotka kauvaksi vuorijonoilta näyttävät. Jos vaikka koko Saksanmaan ajatteleisimme tämmöisenä yhtenä tasankona, olisi meillä ainoastaan pienennetty kuva näistä prairieistä. Mutta nämä eivät tarjoa Sahara-erämaan näköalaa, vaan ne ovat peitetyt tiheällä ruoholla. Erittäin kauniita ne ovat keväällä, jolloin lukemattomat ruusut ja asterit, mehevimpinä kuin missään puutarhassa, vienosta viheriästä kohoutuvat. Paitsi ruohoa ja näitä kukkia näkee silmä siellä yksityisiä puuryhmiä, karjoja ja siellä täällä kohoutuvia huoneita. Kaikkialla vallitsee syvä hiljaisuus, jota ainoastaan sontiaisten hyrinä, perhoisten liipotus ja käärmeiden mateleminen häiritsee. Nämä tuulen liikuttavat tasangot voidaan parhaiten aaltoilevaan mereen verrata; niin pitkältä kuin silmä kantaa, vieryilevät tämän viheriän oseanin aallot. Puuryhmät, joita taivaan ranteelta näkyy, näyttävät jääriltä. Niiden pimeässä varjossa on moni eksynyt matkustaja pelastunut nälkäkuolemasta kirkkaalla vedellä ja kaikenlaisilla virkistävillä hedelmillä. Kaikenmuotoiset ja hämmästyttävän korkeat puut ystävällisinä vieretysten seisovat näillä maasaarilla. Villit viiniköynnökset ja muut köynnöskasvit kiertelevät korkeuteen ja muodostavat lukemattomia kukkaiskatoksia. Puuryhmän keskellä kohoutuu suurikukkainen, kaunis, aina vihannoiva Magnelia-puu, jonka runko kohoutuu aina 80 jalan korkeuteen ja kantaa ihanaa säännöllistä lakkaa. Tummain, pitkäin ja välkkyväin lehtien väleiltä välkkyy lumivalkoisia kukkia, jotka näyttävät jättiläisruusuilta.

Mississipin itäpuolella on ainoastaan yksityisiä prairieitä. Täällä leviää aaltomainen maa, joka ennen oli metsänä, mutta josta meidän päivinämme länteisten seutujen asukkaat ovat paljo metsiä kaataneet. Kuitenkin on siellä vielä mahdottomia metsiä, joissa muhkeat puut, muun muassa atzalit ja rhododendrit y.m., sekä pensaat köynnös-kasvien kietomina muodostavat tiheän sekamelskan.

Prairiein eläimistä on pison-härkä merkillisin. Se on tavallista suurempi ja kasvaa usein 20 sentnerin painoiseksi. Säkyyn on kasvanut käsnämäinen jänner, johon joskus paksu rasvakerros muodostuu; siitä herkkupaloja saadaan. Eläimen raskaista askeleista maa vapisee; karja, jossa usein on tuhansia eläimiä, kun juoksee, tytisee maa peninkulmain päähän; niiden kumiseva mölinä kuuluu kaukaisen meren pauhulta. Missä pisonkarja on jonkun aikaa syöskennellyt, siinä on maa kuin keritty, sillä mitä se ei syö, tallaa se jaloillaan. Miljoonia näitä eläimiä vuosittain tapetaan ja nahat myödään. Pison-härkä on Indianille sama, kuin poro Lappalaiselle, kameli Arabialaiselle. Sen liha on hänen ruokanaan, nahka vuoteenaan; parkitut vuodat käyttää hän majojensa katoiksi, satuloiksi, suitsiksi ja hihnoiksi. Sarvista hän tekee lusikoita y.m., luista sotanuijia. Lantaa poltetaan. Näiden metsästäminen ei ole vaaratonta. Näitä metsästäessä koetetaan karjan johtajaa muista eroittaa. Jos tämä onnistuu, hajoutuu koko karja myrskyn tavoin. Indianein kiljuvainen meteli, jolla he sukkelilla hevosillaan karjaan syökseyvät, karjan paksu sarvimetsä, johon Indianit pian sekautuvat, haavoitettujen eläinten hyrskivät verihaavat, eläinten hurjat silmäykset -- kaikki tämä saattaa rohkeimmankin sydämen pikaisesti sykkimään. Usein pisonit voittavat ja sarvillaan kantavat voitetut miehet ja hevoset taistelutantereelta. Pison-härkäin rinnalla nähdään siellä prairie-hevosia (n.s. mustangeja) laumoissa. Ne näyttävät varmaan olevan Hispaniasta vietyjen hevosien jälkeläisiä. Ne ovat muuttuneet aivan kesyttömiksi ja suurella vaivalla niiksi jälleen saadaan. Niitä pyydetään suopungilla (lassolla), joka heitetään hevosten päähän. Pikaisesta tempaisemisesta huumautuneena kaatuu eläin maahan, jossa sille heti uudet suitset pannaan. Sen jälkeen hurja ratsastaja hyppää eläimen selkään. Hän istuu siinä vaikka hevonen kuinka hyppisi ja potkisi. Hevonen vapisee hurjuudesta; verinen vaahto kuohuu sen sieramista; viimein se syöksee hurjaan hyppyyn ja pitkittää sitä koko tasangon ylitse. Ratsastaja istuu vaan kylmäverisenä selässä. Eläin pitkittää vaan vauhtiaan, kunnes voimansa ovat riutumaisillaan. Mutta sitte myöntyy hän väkevämmän valtaan ja, seuraten suitsien kaikkia liikkeitä, verkalleen takaisin astuskelee.

Antilopitkin peloissaan pakenevat näitä villejä hevosia; sievästi hirvikin niiden tieltä sivulle hiipii, kun se puhvelin kanssa kiitää yhteiselle juomapaikalle. Mutta viekkaana väijyy susi takapuolella ja pitää tarkkaa huolta jonkun vasikan eli varsan väsymisestä.

Maan alla elää prairie-koira hyvässä sovussa tuhansien naapureinsa kanssa. Peninkulmain pituisilla matkoilla nähdään usein kolo kolon vieressä, ja jokaisen suulla koira istuvan auringon paisteessa. Se näyttää hamsterilta[76] eli murmel-eläimeltä ja sillä on sellaisen ruskea karva, lyhykäiset korvat ja terävät kynnet, joilla se kolonsa kaivaa. Kun se näkee ihmisen, päästää se pikaisen huudon, pyörittää kiivaasti lyhkäistä häntäänsä ja ottaa taisteluun alkavan asennon, vaikka kuitenkin kohta koloonsa pujahtaa, jos ihminen sitä lähenee.

Prairieillä on vähän lintuja. Ainoastaan prairie-kanoja ja kesyttömiä kalkkunoita tavataan siellä, varsinkin metsäin reunoilla, suuria laumoja.

Prairie (ruohotasanko) tulessa.

Me matkustimme Teksan kautta ja asettauimme yöksi eräälle äärettömälle ruohotasangolle. Aamupuoleen tuuli kovasti, ja kaukainen jyminä, ikäänkuin villieläinten karjan lähenevä töminä, herätti meidän huomiomme. Meidän hevosetkin vaaran vainusivat ja raivoisiksi tulivat. "Ylös" -- huusin minä -- "ruohotasanko palaa ja puhvelit ovat kantapäillämme!" Kaikki hyppäsivät ylös; minuutin kuluttua olivat hevoset satuloituina ja me kiidätimme, kuin mielettömät pakoon. Me kuulimme pian kaukaisen mölinän, johon muiden eläinten kirkuvia ääniä yhtyi samalla, kuin liekit tuulta nopeammin perässämme kuivalla ruohotasangolla lensivät. Tulimeri vieryi takanamme. Kaikenlaisia sukkelia, villiä eläimiä kiiti sivuitsemme. Hirvet susien ja pantterien seurassa riensivät; antilopien ja hirvien parvet aatoksen tavoin näkyvistämme haihtuivat; niiden jälessä tömisti joku yksityinen jättiläismäinen puhveli eli hevonen. Ilma sakeni, kuumuus muuttui yhä rasittavammaksi, ja meteli lisäytyi. Kömpelöt ja hitaammat eläimet lähestyivät meitä. Puhvelit ja villihevoset, peninkulmia pitkässä ja leveässä, tiheässä laumassa myrskynä riensivät noin puolen peninkulman päässä perässämme ja murskaksi tallasivat joka ainoan edessään olevan olennon. Hevostemme voimat olivat jo riutumaisillaan. Me kadotimme jo pelastuksemme toivon. Vielä pari minuuttia -- ja me olemme mäsäksi tallatut!

Samassa silmänräpäyksessä yksi kokeneimmista ja päättäväisimmistä kumppaneistamme karjasi käskeväisesti: "Alas hevostenne selästä! Silmänräpäystäkään ei saa viivytellä! Riisukaa pian paitanne, liinaverhonne, kaikki, mikä helposti syttyy!" Samassa sytytti hän sankki-ruutia, ja paasasi tuleen päältämme riisutuita verhoja. Me liekkiä lisäsimme kuivilla ruohoilla joita keräsimme tuleen. Muutaman minuutin kuluttua leimusi nuotiomme kirkkaana ja levisi molemmin puolin meitä. Kauhistuneet eläimet tulivat, vimmasta ja hämmästyksestä mölisten, joka vielä kiihtyi, kuin he edessäänkin tulen näkivät; mutta eivät kuitenkaan syrjään syöstyneet, miten toivoimme. Me voimme jo niiden jalat, niiden sarvet ja valkoisen vaahdon eroittaa. Likemmä ja likemmä tuo peninkulman levyinen lauma läheni, ja me emme voineet sitä mihinkään piiloutua. Hurja karja ei käänny takaisin, ei sivuille; se syöksee vaan, kuin kuolemamme sanansaattaja, edelleen. Minä peitin käsilläni silmäni, heittäydyin maahan mahalleni -- kohtaloani odottamaan.

Samalla minä kuulin paukauksen ja tuhansien puhvelihärkäin mölinää. Meidän hämmästymätön kumppanimme oli kaatanut paloviinaa tuleen. Ukkosen pamauksella paukahti nahkaleili rikki, ja eläimet hajoilivat sivuille, paloviinasta kohoutuvaa sinistä tulipatsasta karttaakseen. Edessämme ja takanamme me näimme ainoastaan mahtavien eläinten vanukkeista karvaa. Ei pienintäkään rakoa tuossa lentävässä laumassa ollut; ainoastaan se kapea juova, jonka valkeamme oli synnyttänyt. Tässä vaarallisessa asemassa olimme me koko tunnin, joka silmänräpäyksessä peljäten tuon meitä säilyttävän kapean juovan tukkeutuvan. Viimein kuitenkin lauma harveni, kunnes viimein näimme ainoastaan yksityisiä väsyneitä eläimiä ympärillämme.

Mutta meillä vielä oli toinen vaara jälellä. Takanamme tuhoavainen tulimeri läheni vaan yhä. Me kiitämään puhvelien perässä! Aamutuuli kiihoitti raivoavaista tulimerta. Tuli oli jo aivan kintuillamme, kuin me huomasimme, että se ääretön karja oli syösnyt syvään rotkoon. Kuoleman tuskassa kannustimme me hevosiamme eteenpäin. Sama rotko oli tuleva pelastajaksemme eli haudaksemme. Me syöksyimme alas, ja melkein tunnottomina tulimme enemmän, kuin sadan jalan syvyyteen. Jumalan armo oli meitä suojellut; ei miehet eikä hevoset kärsineet sanottavaa vahinkoa. Vaivalla me sitte pääsimme ylös tästä kuolleiden eläinten sekasorrosta, johon olimme pudonneet, ja asettauimme pienelle maakaistaleelle, jota rotkossa juokseva virta valkealta suojeli. Seuraavana päivänä sade sammutti tulimeren.

Kalifornia.

Kalifornia on Tyynen meren rannalla, Yhdysvaltain läntisellä rajalla. Sen vuorilta virtaa Sacramento, joka on maan ainoa purjehdittava virta. Se laskee lahteen, joka muodostaa yhden maailman suurimmista ja varmimmista satamoista. San Francisco, maan pääseutu, on tämän lahden rannalla. Tämä hedelmällinen seutu tuottaa äärettömän paljo viljaa ja rakennusainetta, ja tarjoaa meheviä laitumia karjoille. Maan halki kulkee kaksi yhtäsuuntaista vuorijonoa. Sisemmäisen rinteellä näistä kasvaa tammimetsiä, ylempänä kohoutuu petäjä-, sypressi- ja sedrimetsiä, ja näiden yläpuolella loistavat paljaat ja lumiset kalliot. Useat päävuoresta haarailevaiset selänteet tekevät maan pohjaisen osan jylhäksi ja vuoriseksi. Suuret metsät kokonaan peittävät rantamaiden kivennäisistä rikkaat vuoret. Rannimmaisen vuorijonon ja meren välillä kulkee monta pienempää harjua, jotka muodostavat hedelmällisiä ja terveellisiä laaksoja. Vuorijonojen välinen maa on virran rannoilla erittäin hedelmällistä ja pengermäisesti vuorillepäin kohoutuvaa; etelässä on paljo järviä ja lampeja, jotka sadeaikana paljon paisuvat. Sierra Nevada'n vuorista itäänpäin leviää tuntematon ja hedelmätön seutu, jossa kuitenkin on hyviä laitumia. Kesyttömät eläimet täällä on niitä, joita muillakin Amerikan vuorilla: maa- ja vesi-saukkoja, majavia ja moskus-eläimiä. Kesyttömiä hevosia ja sarvikarjoja kiertelee täällä ympäriinsä. Kaloja ja lintuja täällä on monenlaisia ja paljon. Ilmanala on monenmoinen ja paljoa eroavainen itäisistä, saman leveyden ilmanaloista. Talvet eivät ole kylmiä, sade, ja paljoa vähemmässä määrässä kuin itärannikolla, on sen tunnusmerkkinä. Ukkosen ilmat ovat harvinaisia, ei koskaan kovia ja alkavat Helmi- ja Maaliskuussa. Yhdeksän kuukautta taivas on selkeä, kesäyöt ovat viileitä ja talvi- ja kesäilmat 35-40 pohjaisten leveysasteiden välillä melkein yhdenlainen.

Tähän maahan tuli muutamia vuosia sitten eräs Schweitsiläinen Sutter-niminen mies. Hän oli v. 1830 ollut katteinina Ranskan kuninkaan Schweitsiläisessä kaartissa. Sotamiehen elämään väsyneenä oli hän paennut tänne tuntemattomaan ja ihmisettömään seutuun, siellä hiljaisella maanviljelyksellä elämään. Hän asettui asumaan erään Sacramento-virran sivuhaaran varrelle. V. 1848 rakensi hän myllyn. Myllyn juova kun sattui liian pieni tulemaan, otti hän rattaan pois ja antoi patoutuneen veden alas äkkiä tulvata, luullen sen voimallaan juovaa suurentavan. Mutta se teki vielä enemmänkin. Se kaivoi juovan hyvin syväksi ja paljasti sieltä suuria kultapalasia. Sutter pian ne kokosi ja löysipä vaan aina uusia. Ensin tahtoi hän keksintönsä pitää salassa; mutta kultaa oli niin suuressa määrässä, että hänen täytyi saada sen kokoamiseen apua. Siten asia tuli tutuksi, ja pian virran rannoilla vilisi kullan etsijöitä. He kiertelivät virtain rantoja ylös ja alas ja löysivät kultaa Sacramenton ja sen lisävirtain rannoilta aina vuoren rotkoihin asti; vieläpä tasankojen hiedastakin; virrat kulettivat sitä vuorten malmisuonista. Koko kulta-alue näytti olevan 800 Englannin peninkulmaa pitkä ja 100 peninkulmaa leveä, vaan luultava on että se on vielä avarampikin. Kaikista maailman ääristä riennettiin kultamaahan. Työmiehet jättivät vaimonsa, merimiehet laivansa. Pian ympäristön saaret ja seudut jäivät asukkaitta. Yhdysvalloista tulvaili sinne laumoissa kansaa. New-Yorkista yksinään matkusti sinne vähässä ajassa 70 laivalastia matkustajia. Kokonaisia karavaneja valmistiihe tälle sanomattoman pitkälle ja vaivaloiselle matkalle. Yksinpä Kiinastakin kiiti sinne laivoja.

Tämmöinen kullan ylellisyys muutti pian kaikki suhteet. Sen arvo paljon aleni, muiden kaikkien yleni. Kullankaivajat maksoivat mielellään paloviina-potusta eli tupakkikukkarosta aina 10-15 kultadollariin. Nauta palvattua härän lihaa maksoi aina 2 dollaria; rukiit, ohrat, herneet ja pavut 10 dollaria nelikko; hevonen 100-300 dollariin; päiväpalkka nousi pian 16-20 dollariin, ja erään asijoitsian sinne rakentama rautainen huone heti vuokrattiin 1,000 dollarilla kuukaudeksi.

Kulta on mitä parasta lajia ja löytyy sitä siellä eri määrissä. Usea löyti sitä päivittäin 90 jopa 120 dollariakin. Eräs noukki 1/4 tunnissa 2 1/2 nautaa kultaa eräästä vuoren halenteesta. Eräs toinen, joka erästä matkustajaa seurasi, huuhtoi levähtäessään kultaa ja sai sitä 5 minutissa 2 dollarin edestä. 10 ja 12 naulan painoisia kullanmuruja löytyi myös usein. Olipa eräs kullankaivaja niinkin onnellinen, että hän löysi kultamöhkäleen, jonka arvo laskettiin 14,000 taaleriin (noin 51,000 markkaan). Mutta me emme saa ajatella, että kaikki tämä tapahtui vaivatta. Tämä vaati päinvastoin vaikeata työtä. Eräällä nostimella nostetaan joen pohjasta mutaa, eli kaivetaan hiekkaa joen äyräästä ja sitä huuhdotaan puu- eli tina-astioissa, tahi kuurnan muotoisissa laitoksissa. Tällä tavalla menetellessä köykäisempi hiekka ja maanosuudet vie vesi helpommasti. Pohjalle jäänyt kultahiekka pannaan sitte joko verholle tahi laudoille kuivamaan, jonka jälkeen siitä pöly ja muut köykäisemmät aineet palkeilla puhaltaen eroitetaan.

Sitte kun maa yhtyi Yhdysvaltoihin, rakennettiin tätä varten erityisiä laitoksia. Nyt loppui myös vapaa kullan löytö-onni, tämä valeonni, jonka usein kallis elanto kokonaan nielasi, ja joka monen keskellä aarteitaan saattoi kulkutautien tuottaman kuoleman kitaan.

Vaikka kullan löytö vähitellen paljo on vähentynyt, ei Kalifornia kuitenkaan ole kadottanut kaivos-maansa merkitystä. Siellä on nimittäin niin paljon hopeaa, vaskea ja elohopeaa, että kullattakin sinne olisi syntynyt kaivos-seutu, jonka vertaista maan päällä harvoin tavataan.

San Francisco.

San Franciscon kallioiselle rannalle kun olemme tulleet, olemme me satamassa, joka ulettuu 10 peninkulmaa pohjaisesta etelään. Hätätilassa mahtuisi siihen kaikki maailman sotalaivastot. Nyt on edessämme San Franciscon kaupunki 150,000 asukkaineen. Se loistaa kullalta ja rikkaudelta, jonka kauppa ja teollisuus sinne on tuottanut; se kätkee taikahelmaansa satumaisia aarteita ja tarjoaa kaikkea, jota ihmisten keksinnöt ja taito ovat synnyttäneet. Se on suuri ja avara ja tarjoaa malmikenttiään Euroopasta, Aasiasta ja Austraaliasta tulvaavalle kansavirralle. Ja tämä kaupunki, rikkauksineen, loistoineen, kansaliikkeineen ja kaikkine ihmeellisine suhteineen on ainoastaan muutaman vuosikymmenen tuote.