Part 25

Kasvullisuus on pääasiallisesti ahdistunut rannikolle; metsää ei ole ensinkään, ainoastaan etelässä kasvaa hiukan mataloita koivu- ja pajupensaita. Vuonojen pohjissa ja laaksoissa kasvaa muutamia kanervan tapaisia kasveja, vareksen marjoja, neilikoita, y.m. Parhaite täällä menestyvät kaalit, retikat ja sallaatit. Vareksen marjat ovat tärkeitä ravintoaineita. Kallioilla kasvaa jäkälöitä. Kasvaa siellä myös kasvi, joka on suuresta arvosta köyhän maan ihmisille. Se on kuirimo. Tämä on yleisin ja varmin tämän seudun varsinaisen taudin -- kerpukin -- parantaja. Hyvä jumala kasvattaa sitä täällä yltäkyllin. Hiekassa, jopa paljailla kallioillakin kasvaa sitä suurin määrin. Kaikki ränstyneet huoneet ovat niillä peitetyt. Tämän kasvin kasvuvoima on niin suuri, että koko tusina ja vieläpä useampiakin haaroja lähtee yhdestä ainoasta juuresta.

Syksyllä kerätään kuirimoita kasoihin ja peitetään sitte lumella että tuoreina pysyisivät. Näistä keitetty soppa maistuu oivalliselta, ainakin tässä köyhässä maassa, ja on lääkkeenä monenmoisiin satunnaisiin tapauksiin. Sallaattinakin kuirimoita käytetään. Se otetaan silloin tuoreena ja maistuu vähemmän vastenmieliseltä. Kerpukki, jota vastaan tämä on paras lääke, on mitä vaivaloisempia tauteja. Kosteus, kylmyys, voimattomuus, pilautunut ruoka ja liikkeen puute ovat tämän taudin syinä; senpätähden napaseutujen asukkaat kärsivätkin enimmän siitä, sillä siellähän kaikki nuo syyt ilmestyvät. Pitkillä merimatkoilla kärsivät muinoin merimiehet paljon tätä tautia. Tauti ensin ilmautuu alakuloisuudessa, jäsenten kankeudessa ja väsymyksessä. Sitte ilmestyy ikeniin paisumia. Nämä puhkeavat vähimmistäkin syistä ja vuodattavat paljo verta. Hampaat putoavat vähitellen suusta ja paisuvat levenevät yli ruumiin. Voimattomuus lisäytyy ja kivut kiihtyvät niin, että sairas toivoo vaan kuolemaa, joka hänen hirmuiset tuskansa lopettaisi.

Eläimistä täällä ovat jääkarhut, valkoinen kettu, poro ja moskushärkä tavallisimmat. Kotieläimiä täällä on ainoastaan koira; mutta kylmyys on siihenkin kuvansa painanut. Nämä, muuten niin vilkkaat ja oppivaiset eläimet, ovat täällä niin typeriä ja kankeita, ett'ei niillä voi metsästää. Ne eivät haukukaan, ainoastaan ulvahtelevat.

Ihmisruumiisenki, joka muuten niin paljon kärsii, näkyy tämä hävittäväinen ilma paljon vaikuttaneen. Vihantamaalaiset, jotka kuuluvat Eskimoihin, kasvavat harvoin viittä jalkaa pitemmäksi; mutta sitä vastaan he ovat lihavia ja ikäänkuin rasvakerroksen ympäröimiä. Tätenpä he voivatkin paremmin kylmyyttä kestää, ja hän nähdäänkin usein paljain päin ja kauloin ulkona. Huoneissaan he istuvat melkein alastomina; mutta heidän höyryämisensä on niin kova, että Euroopalaiset eivät heidän seuraansa kuumuuden tähden kestä.

Vihantamaalaisella on erinomaisen hyvä ruoan sulatusvoima. Hän luonnollisesti syö enimmästi liharuokaa, ja se on hänelle yhtä, josko se on tuoresta eli pilautunutta, puhdasta eli likaista. He syövät lumeen peitettyjen, puoleksi mädäntyneiden hylkeiden päät ja luutkin. Heidän makupaloinaan ovat: puoleksi mädäntynyt valaan pyrstö; terveet, pilautuneet, puoleksi haudotut munat, joita hylkeennahkaisessa pussissa ihran kanssa sekoitellaan. Paitsi vettä juovat he myös mielellään sulaa rasvaa.

Vihantamaalaisen pukuna on vesilinnun- eli ketunnahkainen turkki, jonka karvat ovat sisäänpäin käännetyt. Sen yllä hänellä on iso hylkeennahkainen nuttu. Housut, kengät ja sukat ovat myös hylkeennahasta. Kesillä Vihantamaalaiset asuvat nahkateltoissa, joiden karvapuoli on ulospäin sateella, vaan muulloin päinvastoin. Ylimmäinen vuota pistäytyy muita pitemmälle joka sivulla ja muodostaa katoksen, jonka alla varat ja m.s. säilytetään. Vuotain alareunoilla on kiviä painona; sattumuksen synnyttämät reiät tukitaan sammalilla. Ovessa riippuu hieno suolikalvoinen esirippu, jota myös akkunoissa käytetään. Sisällä on vuoteina pölyköiden päällä muutamia lautoja. Usein asuu 20 ihmistä semmoisessa teltassa. Talviasunnot ovat kesäasunnoita paljoa suuremmat. Ne rakennetaan mieluisasti korkeille paikoille, ett'ei lumivesi tupiin tulvaisi. Ulkoseinänä on muutaman kyynärän paksuinen maalla ja mättäillä tukittu kiviseinä. Muurilta lähtee orsi, jonka sisäpäätä tolpat tukevat. Tämän orren poikki kulkee toisia hirsiä, joiden välit ovat maloilla ja kanervilla täytetyt. Näiden päällä on sitte mättäitä ja maata. Näitä kokonaisuudessaan sitte vanhat vuodat peittävät. Tavallisesti asuu samassa huoneessa monta perhettä. Kullakin heistä on siinä erityinen, vuodilla eroitettu suojansa. Huoneen oviseinässä on muutamia nelikulmaisia suolikalvo-akkunoita. Näiden kohdalla on penkki, jota vieraat käyttävät istuin- ja makuupaikkanaan. Tämä huoneen osa on siis Vihantamaalaisten vierashuoneena. Jokaisella suojalla on omituinen tulisijansa, jona käytetään jakkaralle asetettua lamppua, jossa hylkeenrasvaa ja sammalia alituisesti palaa. Se ei ainoastaan valaise koko suojaa, vaan se lämmittää myös; ruoka myös sillä kivikattiloissa keitetään. Kattilan päällä on puusäleistä tehty kuivuupaikka. Siinä vaatteet ja kengät kuivataan. Sisäänkäytävänä on pieni, 12-16 jalkaa pitkä porstua, joka on niin matala, että käsin ja jaloin ryömien täytyy siinä kulkea. Tämä pitkä käytävä, vaikka ei siinä olekaan ovea, estää kylmyyden huoneesta, sekä on ainoa aukko, josta lampun häkä pääsee ulos ja raitista ilmaa sisälle. Kun nyt ajattelemme kuinka paljo tämmöinen, yhdessä asuvainen ihmisjoukko höyryilee; kiehuvan, puoleksi mädänneen ruoan hajun; vallitsevan siivottomuuden -- niin ei liene ihmeellistä, jos Euroopalaiset eivät semmoisessa asumuksessa eläisi.

Asumuksen vieressä on varastohuone ja laivat, jotka ovat pylväiden päihin kumoon asetetut; niiden alla metsästyskalut ja vuodat säilytetään. Syyskuussa Vihantamaalaiset rakentavat talvisuojansa eli vanhat korjaavat. Kuun lopussa muuttavat he niihin; Huhti- eli Toukokuussa jättävät he nämät ja riemuiten telttansa tekevät.

Metsästys on Vihantamaalaisten päätoimi, ja, koska heillä on ainoastaan harvoja maaeläimiä, on meri heidän alueensa. Siinä valaat, sarvivalaat, mursut, hylkeet ja vesilinnut vilisevät; viimeksi mainitut peseivät jyrkkäin vuorten rinteille.

Vihantamaalaisten tärkein eläin on hyle. Sen lihaa he syövät; sen nahkaan he pukeutuvat; sen nahalla he huoneensa ja venheensä verhoavat; sen rasva antaa heille valon pimeinä talvi-iltoina, lämmön talven kylmyydessä. Hylkeen jänteistä on heidän lankansa, sen suolista heidän purjeensa, akkunansa ja paitansa; sen kovista luista tekevät he useat työkalunsa.

Vihantamaalaisten luonteen matkustajat kuvaavat edullisena. Hän on suopea, iloinen ja vihaa irstaisuutta. Juoppous ja tappelukset ovat heille tuntemattomat. He kun havaitsivat paloviinan vaikutuksen Euroopalaisiin, sanoivat he sitä "hullutusvedeksi", ja kun he näkevät jonkun irstaisuuteen vaipuneena, sanovat he: "hullutus-vesi on varmaan häneltä ymmärryksen riistänyt". Riitansa he ratkaisevat kummallisella tavalla. Vastustaja vaaditaan, nimittäin, kilpataisteluun, jota he sanovat lauluriidaksi. Vaatija astuu silloin hypellen tuomitsevan kansan eteen ja laulaa syytöksiään. Tässä hän kokee kaikin tavoin vastustajaansa saattaa naurettavaksi. Tämä vastaa samoin. Se voittaa, jolle jää viimeinen sananvuoro ja jonka puolella on useampia naurajia. Oli heillä myös, miten useilla raakalaisilla, verikostojakin -- s.t.s. jos joku tapettiin, täytyi murhatun likisimmän sukulaisen väijyä murhaajan henkeä. -- Tämä tapa on kristinuskon tuotua hävinnyt.

Vihantamaalainen kun on näin suopea, ihmettelee hän kun näkee Euroopalaisen kovasti alammaisiaan kohtelevan. "Te kohtelette kanssaihmisiänne kuin koiria", sanovat he usein tämmöisessä tapauksessa. Sentähden he pitävätkin itseänsä Euroopalaisia parempana ja sanovat miehevästi: "minä olen Vihantamaalainen!" Jos he tahtovat erityisellä tavalla vieraalle arvoansa todistaa, sanovat he: "sinä olet niin kuin me. Sinä olet Vihantamaalainen." Tämä ylevä ajatus itsestään ja maastaan edistää paljo heidän tyytyväisyyttään; sillä eivätkös he itseänsä tuntisi varsin onnettomiksi tässä köyhässä maassaan ja monissa puutteissaan, nauttiessaan niukkaa, inhottavaa ruokaa, jos eivät he elämänsä tapaa pitäisi niin herttaisena, että he eivät tahtoisi sitä vaihtaa muuhun, joka meidän mielestä näyttäisi paljoa mukavammalle! Kerran vietiin pari Vihantamaalaista Kyöpenhaminaan ja pidettiin hyvää huolta kaikista tarpeistaan; kuitenkin he pyrkivät takaisin isänmaahan ja ilmoittivat että Euroopassa ei ollut oikeata pakkasta eikä hylkeitä.

Vihantamaalaiset ovat nyt oikeita kristityitä. Tästä hyvyydestä heidän on erittäin Norjalaista pappia, Hans Egede'a kiittäminen. Hän saarnasi heille ensin kristinoppia 18 vuosisadan alussa. Sitte kuin Tanskalaiset monta kertaa olivat Vihantamaassa käyneet hakemassa maantuotteita, joista he eivät kuitenkaan tähän asti hyötyneet, ryhtyi Hans Egede heitä kristinoppiin kääntämään. V. 1717 jätti hän papillisen toimensa Norjassa ja purjehti vaimoinensa ja lapsinensa kuninkaan myönnytyksellä Vihantamaahan. Täällä he rakensivat itselleen huoneen, ja Egede koki Vihantamaalaisiin tutustua ja itseensä heitä pienillä lahjoilla miellyttää. Kauvan kuitenkin viipyi, ennenkuin he luottamuksella suostuivat häneen ja tarkastelivat pieniä kuvia, jotka kuvailivat Raamatun tapauksia. Aina niistä päivistä, jolloin Egede vaikean toimensa alkoi, ovat kaikki Euroopalaisten uutisasukasten läheiset Vihantamaalaiset, noin 6,000 luvultaan, tunnustaneet kristinuskoa ja muutamat erittäin elävinä. Melkein kaikki jo osaavat lukea ja kirjoittaa. Koko kansalla on kunnollisia kansakunnallisia laitoksia, saavat entistä varmemmin elatuksensa ja ovat pelastuneet monista vahingollisista taikamaisuuksista, joita pakanalliset noidat omaksi hyödykseen toimittelivat.

Eskimot.

Eskimot ovat muodoltaan ja vartaloltaan, kieleltään ja tavoiltaan niin täydellisesti muista, Amerikan manner-asukkaista eroavaisia, että he epäilemättä kuuluvat aivan toiseen ihmisrotuun. Niillä on monta omituista, ranta-lappalaisten kanssa yhteistä tuntomerkkiä. Mustanlainen kasvojen väri, ulkonevat poskipäät ja ontelot kasvot. piikkinen leuka ja leveä suu, paksu parta, pitkä, musta tukka, tavallisesti lyhyt vartalo, kuin myös puku, ravinto ja asumukset ovat aivan samanlaiset.

Eskimot ovat muinoin olleet erityisenä kansana, joka niin muista Amerikan villeistä erkautui, että ne Eskimoita pitivät enemmin eläiminä kuin ihmisinä, ja lähestyivät heitä ainoastaan silloin, kuin tahtoivat heitä tappaa. Vaikka mikään kansa ei ole niin rauhallinen kuin Eskimot, on jokainen naapuri kuitenkin heidän vihollisensa. Voimassa ja nerossa Eskimot tavallisesti vihollisensa voittavat. Hän ei hevillä vihastu, mutta kun hän sen tekee, tulee hän raivoon, pureskelee hän vahtoa kuin villisika, puree hammasta ja syöksee vihollisensa kimppuun pedon raivolla.

"Maa oli" -- kertovat Eskimot -- "alussa veden peittämä, ja kun se oli kuivanut, näkyi ihminen. Agluktuk oli se ihminen, joka loi maaeläimet ja kalat; sillä hän kaatoi puun, joka meren ylitse ulettui, ja lastut jotka mereen sinkoilivat, muuttuivat kaloiksi; mutta maalle pudonneista maaeläimiä syntyi".

Eskimoiden paradiisi on meren alla. Joka on elänyt siivosti, pääsee mereen, jossa on joukko hylkeitä ja valaita, joilla he voivat murheitta ja vaivatta elää, sekä nauttia tuoresta lihaa ja rasvaa ikuisesti. Jumalattomain sitä vastaan täytyy elää myrskyisessä meressä, jossa ei ensinkään semmoisia herkkupaloja ole, ja jossa tavallinenkin ylöspito suurella vaivalla saadaan. Vaikka kuolleet asuvatkin meressä, tulevat he kuitenkin joskus huvituksekseen maalle metsästämään. Heidän kyllä kuullaan toisiaan huutavan poroja ajaessa.

Eskimoiden häissä ei ole mitään juhlallisuutta. Moniavioisuus on heillä tavallista, ja mies on vaimonsa puoliso, tuomari ja pyöveli, eikä kenelläkään ole oikeutta heidän asioihinsa sekautua. Jos vaimo kuitenkin luulee miehensä häntä väärin kohdelleen, pakenee hän vanhempainsa suojaan siksi, kunnes asia on ratkaistu. Jos sovintoa ei synny, saa vaimo ottaa toisen miehen.

Eskimoillakin on "lääkemiehensä", eli noitansa, joiden yliluonnollisiin lahjoihin he ehdottomasti luottavat, ja jotka kansan taikamaisuudesta saavuttavat suuren arvon. Nämä viekkaat viettelijät johtavat kaikkia tärkeitä asioita ja näyttävät olevan ainoat Eskimoiden päämiehet. He sekoittautuvat melkein kaikkiin yksityistenkin tehtäviin. Kuolleet viedään vuorelle ja peitetään jäällä ja kivillä; mutta nämä eivät estä kuitenkaan susien ja muiden petojen ruumiita pitkin mäkiä vetelemästä. Haudan viereen asetetaan kuolleen aseet: nahkavene, joutsi, nuolet ja keihäs, että muuttavalla hengellä toisessa maailmassa omat aseensa olisivat. Kun Eskimot ovat jonkun valaan tappaneet, paastovat he 24 tuntia kalan kunniaksi, sillä muuten kala pahaksi panisi, ja voisipa lähettää syntiselle tauteja ja muita onnettomuuksia. Jos metsästys heille kesällä ja syksyllä hyvin onnistuu, pitävät he itsensä loppumattoman onnellisuuden omistajina, sillä he sitte viettävät koko talven aivan surutta ja murheetta. Silloin he vaan syövät ja makaavat, nousevat ylös ja taas syövät ja makaavat. Näin viettävät he suuremman osan aikaansa, ja kun he joskus ovat oikein iloisia, huvittelevat he harvoilla leikeillään, pääasiallisesti pallon lyönnillä. Sekä miehet että vaimot ottavat tähän osaa. He jakautuvat kahteen parveen ja sitte palloa toisilleen paiskaavat. He myös hyppelevät, samalla kuin kaksi riviä miehiä ja vaimoja (usein kuitenkin joko miehet taikka naiset yksinään) hartioitaan ja polviaan sinne tänne kääntelevät ja irvistelevät, jalkaansa paikaltakaan liikauttamatta. Musiikin virkaa heidän hypellessään toimittavat raskashenkiset äännähdykset, jotka röhisevät, kuin tukehtumaisillaan olevain hengitykset. Semmoinen musiikki on hyppelynsä arvoinen. Sitä paitsi he huvitteleivat nyrkkisodilla ja painimisilla. Paininheitossa he ovatkin maan Indianeja etevämmät.

Vedenpitävät, linnunnahalla eli hienolla peuran karvalla sisustetut saappaat suojelevat heidän jalkansa kosteudelta ja kylmyydeltä. Kaksi paria nahkahousuja, joista sisimmäisten karva on sisäänpäin, ja kaksi ketun eli hylkeen nahkaista nuttua, joista päällimmäinen myös tekee ison päähineen, joka myrskyllä päähän vedetään, sekä suuret karvarukkaset tekevät heidän pukunsa. Naisten puku on samanlainen, ainoastaan sillä eroituksella, että nutun selkämyksestä riippuu eräs nahkaliuska aina kantapäihin saakka; tämä antaakin naisille kummallisen ulkonäön. Tästä hännästä eli suipukasta on kuitenkin se hyöty, että vaimot voivat siihen kääriytyen mukavasti istahtaa vaikka kylmille kallioille.

Talvella Eskimot asuvat lumimajoissa. He ovat niissä hyvässä suojassa ankaralla pakkasella ja ovat ne paljoa mukavammat, kuin puiset ja kiviset huoneet, vaikka niissä ei valkeata palakaan. Näiden suojain rakentaminen, jonka aina miehet tekevät, vaatii suurta tottumusta ja taitoa. Parittain, joista toinen on sisällä toinen ulkona, he niitä tekevät. Noin kahden jalan levyisiä, kahden jalan pituisia ja kahdeksan tuuman paksuisia lumikinkoja latelevat he niin päällettäin, että jokainen yläkerros on hiukan alempaansa sisempänä; näin pitkitetään kunnes seinät tulevat niin yhteen, että ainoastaan pieni aukko harjalle jää. Tämä peitetään läpinäkyvällä jääliuskalla, joka päästää valoa huoneesen. Ympärinsä huoneen lumiseinää kiertää lumipenkki, joka, nahoilla peitettynä, on istuimena ja vuoteena. Tämmöinen, ison alassuin olevan padan näköinen maja, on noin 10-12 jalkaa lävitse mitaten ja jotenkin 8 jalkaa korkea sisältä. Kaksi ja kolme perhettä asuu joskus saman lumikaton alla. Jokaisella on silloin erityinen makuusuojansa, joka kuitenkin on yhteisen päärakennuksen yhteydessä. Mutkainen, katettu käytävä vie majaan, joka on päivällä auki, vaan yöksi huolellisesti tukitaan jokaiseen käytävän mutkaan asetetulla jääpalalla.

Talvella Eskimot eivät käytä ensinkään valkeata. Heidän kivilamppunsa antavat kylliksi lämpöä saappaiden ja vaatteiden kuivaamiseen ja raa'an lihan ja rasvan lämmittämiseen. He ovat heikoista lapsista alkaen jo kylmään tottuneet. Äidit kantavat selässään päähineisin käärityitä lapsiaan aina kolmen vuoden vanhoiksi; lapset ovat sinä aikana aivan alasti. Näiden pienten olennoiden nähdään joskus luolansa edessä seisovan kylmimmässä pakkasessa, josta he eivät kuitenkaan mitään huoli. Eskimot eivät koskaan makaa vaatteissaan, vaikka he aukeassa vuoren halkeamassa makaisivat.

Miten tiedämme, syövät he tavallisesti raakaa lihaa. Siitä tulee nimi "_Eskimo_", jonka Ranskalaiset löytäjät heille ovat antaneet, ja joka varmaan tulee sanasta "eschkimai", joka merkitsee "raakaa lihaa syöpä ihminen."

Eskimoiden koirat näyttävät kesyiltä susilta. Ne ulvovat mutta eivät koskaan hauku. Niistä on isännilleen suuri hyöty, vaikka eivät maksa heille mitään; sillä asunnostaankin ne saavat itse huolen pitää. Niille ei anneta minkäänlaista syötävää, ja ihmetellä täytyy, millä ne elävät. Ainoastaan matkoilla, joilla ne hevosen työtä toimittavat, saavat ne iltaisekseen palasen rasvaa. Pitemmällä matkalla käytetään 10-12 koiraa. Jokainen niistä on valjastettu erityisellä nuoralla siten, että nuoran yksi pää on sidottu koiran kaulavyöhön, toinen reen sepiin; näin koirat rinnatusten juoksevat esikoiran perässä, joka jokaisena hetkenä seuraa isäntänsä käskyjä, sillä muuten ruoska soisikin sen korvilla.

Reet ovat noin 5 jalkaa pitkät, 2 jalkaa leveät ja jalakset tavallisesti kalanluulla eli mursunhampailla silatut; joskus myös on niitä kostealla maalla jäädytetty, ja kun se on pois kulunut, uudistetaan työ.

Eskimoiden veneet, jotka ovat noin 12 jalkaa pitkät ja 2 leveät, soukkenevat kokkaan ja peräänpäin. Se on puusta ja niin hylkeen nahalla peitetty, että sen keskelle ainoastaan on jätetty pieni reikä, johon soutaja pistäytyy istumaan; sillä nämä veneet ovat aiotut vaan yhdelle hengelle, vaikka siihen tosin toinenkin saa sijaa, jos hän tahtoo liikahtamatta mahallansa maata ja vaaran alaiseksi antautua. Näitä venheitä, joita käytetään ainoastaan otusten pyynnissä, soudetaan kahdella airolla ja ne kiitävät kuin merisiat. Maaeläin vedessä pian näillä tavataan, hätyytetään niille paikoille, johon metsästäjä tahtoo, ja jossa se sitte keihäällä tapetaan. Jos venhe kaatuu, eivät eskimot ymmärrä sitä jälleen pystyyn keikauttaa. Sentähden he tavallisesti semmoisessa tapauksessa kuolevatkin, jollei joku apuun ennätä.

Heidän nahka-veneensä näyttävät tavallisesti kömpelöiltä mutta eivät ole ensinkään halveksittavat; sillä kun aine, josta ne ovat tehdyt, pysyy veden päällä, voivat ne meidän laivavenheitä paremmin aaltoja kärsiä. Aluksella, jota naiset soutavat, kuletetaan perheitä pitkin rannikoita.

Eskimoiden kalastus- ja metsästyskalut ovat hyvin aistillisesti tehtyjä. Heidän veneensä ovat valmistetut matemaatisella tarkkuudella. Peräsimeen on usein taidolla asetettu mursunhampaita, heidän keihäänsä ovat siististi kirjailtu ja heidän joutsensa voittavat Indianein joutset voimassa ja joustavaisuudessa.

Eskimoiden lapsilla on valkoinen iho; mutta vanhentuneena muuttuu se yhtä tummaksi, kuin vanhempainsakin iho on. Heidän muotonsa on vihertävä, ja joskus on tyttöjä, joita valkoistenkin seassa kauniina pidettäisin, jos he itsensä pesisivät ja muuttaisivat ruman vaatteuksensa Euroopalaiseen pukuun. Naiset käärivät hiuksensa yhteen myttyyn ja voitelevat niitä pahenneella öljyllä; he maalailevat myös kasvojaan. Heidän hampaansa ovat kiiltävän valkoiset ja tasaiset; heidän mustat silmänsä enempi pyöreitä kuin soikeita, ja heidän poskipäänsä ulkonevat. Otsa on matala, suu iso ja leuka terävä. Tavallisesti eskimoilla on hyvä terveys, ja niin paljo kuin tunnetaan, ei heissä ole tarttuvaisia tauteja.

Malemutilaiset.

Pohjais-Amerikan luoteisin, Alaskaterritoria niminen kulma on täynnä Kalliovuorten lumituntureiden jatkoja, jäävirtoja ja tulivuoria. Sisämaassa, jossa on paljo metsiä, asuu Indianeja; niemimaan itä- ja länsi-rannikot, kuin myös sen eteiset saaret, ovat metsättömiä; näillä seuduilla asuu Eskimokansoja. Malemutilaiset ovat yksi niistä.

Malemutilaiset näyttävät ulkonaisesti varsinaisilta Eskimoilta; mutta he ovat rotevampia, joskus aina kuuden jalan pituisia. Tätä paitsi kerrotaan heidän olevan voimallisia ja miellyttäviä liikkeissään.

Miehet kuuluvat ajelevan päälakensa ja kaivavan pieniä koristuksia huuliinsa; naiset maalaavat leukansa ja kaunistavat mielellään tukkansa helmillä ja sudennahkatilkuilla. Puku on turkiksista ja usein erivärisellä reunuksella koristettu; nuttu on paidan tapainen ja usein hunnulla varustettu. Housut ja jalkineet valmistetaan samasta aineesta. Naisten puku on muuten miesten puvun kaltainen, vaan nuttu vähän toista kuosia. Jos Malemuteilla on jotakin säästöä, ostavat he mielellään nuttuja ja panevat ne varastoonsa; sillä heidän arvonsa mittana muun muassa käytetään nuttujen paljoutta.

Heidän talviasuntonsa ovat osaksi maanalaisia. Niiden vieressä on aitta, joka seisoo neljällä patsaalla, ett'ei siellä säilytetyitä talvivaroja koirat ja pedot saisi. Mutta kylissä on pienten huoneiden ohessa myös isompia, jotka ovat samaan tapaan rakennettuja. Nämä ovat kansan kokouksia ja huvituksia varten. Malemutilaiset rakastavat nimittäin hyppelyitä ja viettävät niissä osan talvestaan. Talven alussa vietetään myös tämmöinen juhla; muuten näiden juhlain syyt ovat moninaiset. Tavallisimpina syinä ovat kuitenkin ne pidot, joita yksi kyläkunta pitää toiselle. Kuolleiden muistoa vietetään myös hyppelyllä. Joskus laitetaan myös hyppelyt jonkun häväistyksen sovitukseksi eli hyväntekemiseksi. Viime mainitussa tapauksessa on hyppelyiden laittaja monena vuotena säästänyt turkiksia ja muita kalleuksia. Kun aika on tullut, kutsutaan naapurit ja ystävät juhlaan. Tämä voi kestää monta päivää perättäin. Pidoissa isäntä lahjoittelee kaikki aarteensa, joita hän on vuosikausia keräillyt, ja vieläpä viimeiseksi puvun päältään, jonka jälkeen hän itse kääriytyy ryysyihin. Näin on hän itsensä usein laittanut aivan köyhäksi, mutta myös voittanut ihmeteltävän nimen.

Talvijuhlain loputtua muuttaa kansa vuorille kettuja pyytämään. Jäiden lähteissä he taas palaavat rannikolle ja viettävät kesän kalastamisella sekä merieläinten että vesilintujen pyytämisellä.

Mitään korkeampia uskonnollisia aatteita ei tällä kansalla ole huomattu olevan. Henkiin uskomiseen perustuu heidän uskonoppinsa. Poika kun on mieheksi tullut, valitsee hän jonkun eläimen suojelushengekseen ja kantaa jonkun osan sen ruumiista tenhottimille. Samoin kuin Indianikin, samoin Malemutilainenkin tuskan tullessa taikuriin -- schaman'iin -- turvautuu; sillä sen he kuuluvat olevan salaisessa yhteydessä henkimaailman kanssa.

Niagaran putous.[70]