Part 24

Tämä kun oli onnellisesti ja hyvästi päättynyt, tuli hän luoksemme, pudisteli meidän käsiämme ja istahti sitte virkaistuimelleen, jonka kantajat olivat minun oikealle puolelleni asettaneet. Sitte tuli kuninkaan veli ja kabufirein päämies, kumpikin eri seurueineen ja tervehti meitä edellisen tavalla. Kun kaikki sitte olivat istautuneet, asettui muutamia kuninkaan hovimiehiä meidän eteemme ja lauloivat he tervehdyslaulun. Niiden puoli päätä oli ajeltuna ja olivat kaikki verhotut punaisella, keltaisilla helmillä reunustetulla vaatteella. Heillä oli oikeassa kädessään jouhiruoska, jolla he löivät laululle tahtia.

Kun olimme maljojen juonnin lopettaneet, niinkuin maassa on tapana, asettauimme kantotuoleihimme ja niin jatkoimme matkaamme kabufirein ja sotamiesten jälessä palatsiin. Muurilla riippui pääkalloja. Kuningas istui eräässä porttiholvissa parhaimpine vaimoineen; hänen molemmilla sivuillaan istuivat hänen amatsoninsa eli naissotilaansa aseineen ja niiden ympärille olivat miehet asettauneet. Lippuja ja auringonvarjostimia oli sadoittain ja kivääreitä ja kanuunoita ehtimiseen lau'oittiin. Likelle palatsia kun tulimme, seisahtuivat meidän kantajamme samalla, kuin kabufirit polviansa notkistellen maata suutelivat. Mennessämme kuninkaan istuimen sivu, kumarsimme me hänelle; matkue kiersi kolmesti kuninkaan ympäri, ja jokaisella kerralla kabufirit lankesivat maahan ja me kumarsimme hänelle. Kolmannella kerralla kaikki kabufirit asettuivat pitkään riviin, joka ulottui aina kuninkaan palatsiin. Meidän tultuamme nousi kuningas ylös, ja 40 musikanttia rupesi soittamaan sekä kanuunat pantiin paukkumaan, ja kaikki muut, paitsi kabufirit, jotka heittäytyivät maahan ja nakkelivat maata päittensä päälle, huutaa hoilottivat. Nyt me astuimme esiin, puristimme kuuinkaan kättä ja istahdimme valtaistuimen eteen asetetuille lavitsoille. Tässä puhellessamme kyseli kuningas paljo meiltä kuningatar Victoriasta ja Englannista; hän oli hyvin kohtelias ja ystävällinen sekä kysyi minulta, josko minä tahtoisin nähdä amatsonein tarkastamista. Minä tietysti iloisella myönnytyksellä siihen vastasin, ja nyt kuningas määräsi niiden rykmentin tarkastamisen. Kaikki sai nyt toisen ulkonäyn: miehet vetäytyivät takaperin, ja aukea nelikulma muodostui tarkastukselle. Yhden rykmentin tunnusmerkkinä oli valkoiset, sinisillä krokodiileillä kaunistetut takit, toisen sininen risti, kolmannen sininen ruunu. Upsiereillä oli korallinauha kaulassa ja hienommat vaatteet; he pitivät kädessään pientä ruoskaa, jota alituisesti tarvittiin käyttää. Tarkastuksen loputtua alkoi järjestyksetön ampuminen. Joskus joku juoksi rivistä kuninkaan luokse, ja pitäen kiväärinsä ylhäällä, puhutteli häntä, sekä juoksi sitte riviin takaisin ja laukaisi kiväärinsä. Tarkastaessa seisoivat kabufirit kuninkaan vasemalla ja muutamat vähäisemmät amatsoni-upsierit sen oikealla puolella. Yksi niistä piti kuninkaan hopeista sylkilaatikkoa, toinen hänen hattuaan ja kolmas kaunista ebenholssista keppiä.

Viimein nousi kuningas ylös, otti lasinsa, käski meidän juomaan ja heläytti lasiansa meidän laseihin. Samassa kanuunatkin jyrähtelivät, kansa kiljui, kabufirit hyppelivät, ja muutamat hovipalvelijat pitivät verkaista verhoa kuninkaan edessä, sillä kukaan ei saa nähdä kuninkaan syövän eikä juovan.

Kapmaa.

Afrikan eteläisintä huippua sanotaan Hyväntoivon niemeksi. Siitä on koko eteläinen Afrika Kapmaan nimen saanut. Alankomaalaisten perustama Kap-kaupunki on tämän rannalla; se, niinkuin koko Kapmaakin, on nykyjään Englannin hallussa. Koska kaikki laivat, jotka menevät Itä-Indiaan, Kiinaan y.m., poikkeavat Kap-kaupunkiin, on se isona maailman markkinapaikkana. Euroopalaisia melkein kaikista kansoista asuu siellä; Amerikalaisilla on siellä kauppavarastonsa; alkuasukkaita, hiilimustia Neekereitä, ruskeita Indialaisia, harmaankeltaisia Malajilaisia, Kiinalaisia pitkine hiusruoskineen ja Arabialaisia tulee ja menee siellä lakkaamatta. Kaikkia uskontojakin siellä tavataan. Kristityt saarnaavat Herrasta Jesuksesta; mahometiläisten papit ilmoittavat profeetastaan, pakanat palvelevat epäjumaliaan. Lahtisella ja virtojen risteilemällä, aaltomaisella rantueella muhkeat viljavainiot aaltoilevat. Synkkä, metsäinen vuoren reuna rajoittaa tätä tasankoa pohjaisessa. Tämän yli kun noustaan, tullaan avaralle tasangolle, joka on 120 peninkulmaa pitkä ja 30-40 peninkulmaa leveä. Kesällä täällä maa on kuivanutta; siihen halkeilee syviä koloja ja musta pöly peittää sen. Ainoastaan virtain pohjissa, jotka myös viimein kuivavat, säilyy vähän vihantaa. Mutta sadeaika pian taas muodostaa ihanimmat kukkanurmet; ennen kaikkia sipulikasvit peittävät maan viheriöillä ja komeilla kukilla. Nyt tulevat vuorilta giraffit ja antilopit tätä ruohonurmea vakoelemaan; korkeajalkaisten kamelikurkien laumat kiitelevät tällä avaralla tasangolla, ja uutisasukkaat kiiruhtavat sarvikarjojaan ja lammaslaumojaan sen meheville laitumille. Tämä kuitenkin kestää vaan muutaman viikon. Ruohot ja kukkaset lakastuvat; lähteet häviävät ja virrat kuivavat; karjat viedään taas korkeampaan, kylmempään kotoonsa.

Kapmaan alkuperäisten asukasten, Kafferilaisten ja Hottentottilaisten, on täytynyt uutisasukasten tieltä syrjälle syöstyä. Kafferilaiset asuvat itäisellä rannalla. Se on kaunista, rotevaa, oivallista ja solakkavartaloista kansaa. Heidän tukkansa on lyhyt, musta ja kihara. Härkäin nahoista he enimmät vaatteensa valmistavat. Asunnot ovat möhkeästi rakennetut. Ne ovat haarukoista tehdyt ja näyttävät ampiaisten pesiltä. Monesti semmoisesta tulee "kraal" (kylä). Kafferilaisten rikkaus on karjassa, jonka kartuttamisesta he öin päivin huolehtivat. He ovat rohkeita, nerokkaita ja hyvin ymmärtäväisiä. Vihollistensa kimppuun he mielellään salaa hyökkäävät, ja käyttävät suurella taidolla heittokeihästä. Sen sijaan, kuin heidän tulisi sairaita vanhempiaan hoitaa, anastavat he heidän omaisuutensa; jos he vanhuudessaan tuottavat vaivaa, kannetaan heidät ulos kedolle, jossa he yksinäisyydessään kuolevat taikka joutuvat petojen saaliiksi. Hottentottilaiset ovat sävyisiä, rauhallisia, mutta hirveästi raakoja, taitamattomia ja hitaita. He kiertelevät karjoinensa vuosikaudet yhdeltä laitumelta toiselle. Heidän telttamaiset, seipäistä ja haarukoista tehdyt majansa voidaan kuormahärillä helposti mukana kulettaa. Köykäinen heittokeihäs, jousi ja nuoli ovat heidän tavallisina aseinaan. Erästä lammasnahkaista vaippaa käyttävät he päivällä verhonaan ja yöllä vuoteenaan. Kepin päähän sidottua ketunhäntää käyttävät he hikiliinanaan (jolla hikeä kuivaavat). He rukoilevat kuuta ja kaunista ilmaa. He pelkäävät alituisesti pahoja henkiä. Noiturit kerskailevat, että heillä on voima kaiken pahan ylitse ja varsinkin siitä, että voivat sateen synnyttää.

Hän joka ensin auraan kätensä laski, Herran palvelijana tätä suurta lähetysalaa viljelläkseen, oli saksalainen Georg Schmidt, "veljesseurakunnan" jäsen. Vuonna 1727 lähti hän eteläiseen Afrikaan ja asettautui Hottentottilaiseen joukkoon. Syvään vuoren laaksoon, 14 peninkulmaa Kap-kaupungista, rakensi hän itsellensä majan, perusti puutarhan, kuokki sen ympärille pienen maapalan ja alkoi kaikessa yksinkertaisuudessaan saarnata evankeliumia näille onnettomille, eksyneille pakanoille. Hottentottilaisten sydän ihastui ja rakastui tähän lämpöiseen mieheen, joka ei tullut ottamaan, vaan antamaan. Pian oli hänellä pieni, pakanoista käännetty seurakunta ympärillään, ja siinä jyrkässä vuoren rotkossa, jossa ainoastaan apinat muinoin asuivat, kukoisti nyt pieni hupainen kylä. Mutta jo 7 vuoden perästä Alankomaiden hallitus kielsi täällä evankeliumia ilmoittamasta, jonka tähden saarnaajan täytyi palata kotomaahansa. Vasta 50 vuoden perästä (v. 1793), taisi kolme veljesseurakunnan lähetyssaarnaajaa ruveta veljensä työtä jatkamaan. Hänen asunnostaan tapasivat he ainoastaan riutuneita raunioita jälellä; mutta puutarhassa kukoisti vielä kaunis, varjokas, iso pääronapuu, jonka Schmidt-isä oli istuttanut siihen, jossa hän ensikerran pakanoille evankeliumia ilmoitti. Niistä joita Schmidt oli kääntänyt, eli ainoastaan vanha vaimo, jota "vanhaksi Leenaksi" sanottiin. Hän oli ollut Schmidt'in ensimmäinen opetuslapsi, ja säilytti vieläkin huolellisesti lammasnahkaan käärittyä, opettajaltaan saatua uutta testamenttia. Tämän vanhan pääronapuun alla pitivät nytkin lähetyssaarnaajat ensimmäisen saarnansa. "Armolaaksoksi" sanottiin tätä uutta evankeliumillista paikkaa. Tämän ajan jälkeen seurasi tälle kansalle siunausta tuottava lähetystoimi. Muutkin lähetysseurat, esim. Englantilainen ja Rheiniläinen, lähettivät nyt sinne saarnaajia. Kirkkoja ja kouluja rakennettiin noin 80 lähetyspaikkaan. Erämaat tehdään hedelmällisiksi, puutarhoja perustetaan, vainioita huolellisesti viljellään, huoneita rakennetaan Euroopalaiseen tapaan, ja asukkaita taivutetaan kristilliseen kuriin ja tapoihin. Berliniläinen lähetysseura on erittäin toimelias. Sen etevimpinä lähetyspaikkoina ovat Saar, Bethel, Itemba ja Emaus. V. 1860 on Dessanilainen lähetyssaarnaaja Prietsch perustanut uuden lähetyspaikan Kafferilaisten keskuuteen, ja antanut sille isänmaansa "Anhaltin" nimen.

Buschmanit.[69]

Eteläisimmässä Afrikassa asuu kummallinen kansa -- Buschmanit. Nämä ihmiset ovat maailman raa'impia ja tuskin eläimistä eroavat. He ovat pienikasvuisia, noin meidän 14 vuoden poikain kokoisia. Heidän ihonsa väriä on vaikea eroittaa, sillä se on paksulla lialla ja rasvalla peitetty; heidän jäsenensä ovat heikot ja laihat, katseensa villi ja viekas. Vaimot ovat vieläki inhoittavaisempia, niin että Hottentottilais-vaimot ovat oikeita ihanteita heihin verrattuna. Heidän tavallisena pukunaan näyttää olevan joku voideltu eläimen vuota; heidän nahkaisen päähineensä alta riippuu heidän kihara, paksulla rasvalla tahrattu tukkansa kapeina suortuvina. He ovat niin raakoja, ett'ei yhdelläkään heistä ole nimeäkään, ja heidän kielensä on niin vaillinainen, että se, niin kuin eläinten, sisältää ainoastaan sanattomia, rääkyviä ääniä. Heidän varsinainen isänmaansa on Orangevirran seutu, josta he Kapmaahan retkeilevät ja ryöstöillään sen asukkaita valtaavat. Heidän kotomaansa on oikea erämaa; maa on melkein hedelmätöntä ja kasvaa ainoastaan muutamia pensaita ja juurihedelmiä. Täällä voi elää ainoastaan muutamat eläimet, nimittäin kamelikurki, antilopi, rhinoceros ja lammas; senpätähden Buschmanit metsästävätkin sisiliskoja, käärmeitä, heinäsirkkoja ja muurahaisia. He voivat päiväkausia olla juomatta, kun vaan saavat nesteisiä kasveja pureskella. Heillä ei ole minkäänlaista erityistä asumusta, vaan viettävät yönsä koloissa ja puiden oksilla. Buschmanein näkö ja kuulo on tarkka, mutta muut aistimet ovat sitä vastaan heikot; sillä heille ei ole vastenmielistä inhoittavimpienkaan aineiden nauttiminen, eivätkä tunne ilman vaiheistakaan sanottavaa. Buschmanit elävät tavallisesti perheittäin; yksi matkustaa sinne toinen tänne, ja yhdistäyvät joukoiksi ainoastaan suurempain eläinten metsästämiseen. Niin kauvan kuin heillä on elämänsä tarpeita, pysyvät he yhdessä; niiden loputtua he taas erkautuvat. Uni, ruoka ja juoma ovat heidän ainoat tarpeensa, tupakki ja viina heidän nautintoaineensa. He kestävät myös kauvan nälkää, ja sama Buschmani, joka viiden naapurinsa kanssa voi syödä kokonaisen lampaan, voi myös kolme jopa neljäkin päivää nälkää nähdä. Laiskuus on enimmästi heidän puutteisinsa syynä, ja ennenkuin hän työhön ryhtyy, kiinnittää hän nälkävyötään ja nukkuu pois nälkänsä. Hän voi kyllä olla rohkea varas, mutta sotaista urhoollisuutta häneltä puuttuu; yksi pyssynlaukaus voi karkoittaa satoja Buschmaneja. Sitä vastaan tapaavat he kätköistään lähetellä nuoliaan, joiden kärissä on käärmeen myrkkyä. Jos he käärmeen tapaavat, astuvat he sen pään päälle ja käsin siihen niin tarttuvat, ett'ei käärme voi suutaan sulkea. Sen jälkeen he hampaillansa raastavat sen pään poikki, säilyttävät sen sopivaan tarpeesen ja syövät ruumiin raakana ja verisenä.

"Minä vietin", sanoo eräs matkustaja, "tunnin verran aikaa näiden ihmisten tarkastelemisessa ja väitän, että Buschmanin muoto ja tavat ovat enemmän apinan, kuin ihmisen. Varsinkin yksi oli niistä apinamainen. Hän oli 50 vuotinen harmaatukkainen ja piikkipartainen ukko; otsa, nenä ja kasvot olivat paksulla lialla tahratut ja ainoastaan silmäin ympärillä näkyi pieni valkoinen rengas, jota savun alituisesti vaikuttavat kyyneleet puhtaana pitävät. Mutta millä varsinkin sen tekisivät melkein täydelliseksi apinaksi, olivat sen vilkkaat silmät ja kutsuvaiset silmäluomet, jotka nousivat ja laskivat jokaisessa muodon muutteessa. Yksinpä sieramet ja suupielet ja vieläpä korvalehdetkin ehdottomasti liikkuivat ja ilmoittivat vaihtelevia himoja ja epäilyksiä. Sitä vastaan ei kasvoissa ollut ainoatakaan juonnetta, joka häntä olisi ihmisyyteen korottanut. Kun minä viimein käskin hänelle antamaan lihapalan, jota ottamaan hän epäluuloisesti kätensä ojensi, tempasi hän sen äkkiä ja hiilille heitti ja, ehtimiseen ympärilleen silmäillen, piti huolta ett'ei kukaan sitä häneltä olisi vienyt. Silloin olisi jokainen varmaan vetoa lyönyt, että hän kaiken tämän on apinalta oppinut. Nyt hän sieppasi lihapalan hiililtä, pyyhki sitä pikaisesti hihaansa, pisti sen suuhunsa ja repi siitä isoja, puoleksi verisiä paloja, joiden alaspainuminen laihassa kurkussa selvästi näkyi. Kun viimein ainoasti luut ja jänteet jälellä olivat, alkoi hän veistä käyttää. Luu kun oli jo paljaaksi kaivettu, pisti hän sen uudestaan valkeasen, rikkoi kivellä sen molemmat päät, imi ytimen sen sisältä ja täytti kohta sen tupakilla, jonka savua hän pitkillä siemauksilla, silmät ummessa nieli; nyt hän näytti niin tyytyväiseltä, kuin ihminen mieliviini-maljaansa juodessa. Muutamia siemauksia vedettyään, antoi hän luun vieressä istuvalle naapurilleen, joka teki samoin. Tämän jälkeen molemmat katselivat hyvin tyytyväisinä, kunnes me heidät jätimme".

Amerika.

Amerikaksi sanotaan maapallon läntistä maanosaa. Sitä sanotaan myös Uudeksi maailmaksi, koska rohkea merimies Kristofer Columhus sen vasta neljännellätoista vuosisadalla löysi.

Amerikaa rajoittaa Atlantin- ja Tyynimeri sekä pohjainen Jäämeri. Sen pituus on pohjasta etelään. Sen päästä päähän kun kävelee, saa käydä kaikissa ilmanaloissa: Pohjaisnavan jäisestä kylmyydestä päiväntasaajan polttavaan kuumuuteen ja siitä taas etelänavan jäiseen hyyteesen.

Atlantin meri tekee Amerikan rannalle suuren lahden, jota pohjaisessa sanotaan Mexikon mutkaksi ja etelässä Karibian mereksi. Tämä jakaa maan kahteen, melkein yhtäsuureen osaan, joista molemmilla on jotenkin kolmion muoto, joiden asemat ovat pohjaiseen- ja käret eteläänpäin. Amerikan rannikon ominaisuutena on yksitoikkoisuus. Etelä-Amerikan rannikko on varsinkin sitä laatua. Tästä kuitenkin poikkeaa lounaisin osa, joka on "lahdekkeiden ja solien sekasortona". Pohjais-Amerikan rannikolla on vähemmän säännöllinen muoto. Sen koilliskulmalla on paljon lahtia, hyviä satamia ja leveitä virtain suita; isoja niemimaita pistäytyy sieltä myös ja suuri joukko saaria kuvastelee sen rannikolla. Luoteessa rannikko on niemekkeistä, lahtista ja saarista; mutta ne ovat pienempiä ja vähempiarvoisia.

Yksinkertaisuus ja säännöllisyys ilmautuu myös sen maan luonnossa. Andivuorten pitkä jono kulkee pitkin länsirannikkoa ja sitoo molemmat Amerikan osat toisiinsa; Andien itäpuolta voi pitää suurena laaksona, jonka matalana itäisenä reunana Alleghany-, Antilleri-, Guianan ja Brasilian vuoret ovat.

Ilmanalan, kasviston ja eläimistön suhteen ei ole jyrkkiä eroituksia; yksi ilmanala muuttuu vähitellen toiseksi. Kylmästä, puuttomasta, kanervaisesta ja sammaleisesta alatasangosta, joka Jäämeren rannoilta ulettuu aina "Mustille kunnaille" ja jossa Mackenzia pohjaiseen virtailee, tullaan vähitellen Ylä-järven havumetsiin; sitte Wiskonsin tammimetsiin. Pähkinä- ja kastanjipuita nähdään Ohion ja Kentuckin tienoilla; etelämpänä Mongolilaiset ja palmut jo osottavat, että kuumaa ilmanalaa lähestytään. Tähän yhdestä ilmanalasta toiseen vähitellen muuttumiseen on epäilemättä syynsä, ett'ei ole mitään korkeita, lännestä itään kulkevia vuoria, jotka eläinten ja kasvien vapaata levenemistä estäisivät. Euroopalaiset kun Pohjais-Amerikaan saapuvat, näkevät he ihmetellen Kolibrin, "kääntöpiirin lintumaailman diamantin", lentelevän maassa, joita lumi ja jää vuosittain monta kuukautta peittää. Etelä-Amerikassa on laita aivan samoin. Siellä on kääntöpiirin palmuja ja papukaijoja vielä Buenos Aures'in tienoilla -- siis kaukana oikeasta kotomaastaan.

Uuden maailman ilmanala on Vanhan maailman ilmanalaa kosteampi. Tämä tulee maan pitkästä, kapeasta muodosta ja sen kosteille merituulille olevasta aukeasta asemasta. Atlantin rannikoilla on nimittäin ainoastaan mataloita maakukkuloita, joiden ylitse Atlantin ilmavirrat voivat vesihöyryään menettämättä kohota, ja vasta Andeilla haihduttaa vetensä, josta Mississippi, La Plata ja Amazon syntyvät. Sen lisäksi vielä tulee, että isot, avarat tasangot edistävät laajain vesistöjen muodostumista. Uudessa maailmassa onkin sentähden useita isoja virtoja, joista muutamat ovat maailman suurimpia, haaraisimpia ja pisimpiä. Missä on Amazon virralle vertaa? Sen pinta-ala tekee 94,000 maatiet. neliöpeninkulmaa ja pituus 770 mt. pen. Siihen yhdistyy sivuvirtoja, jotka ovat muiden maanosain itsenäisiä virtoja suuremmat. Mississippi, maailman toinen virta, on melkein Amazon'in suuruinen. Se on 890 penink. pitkä ja sen veden pinta-ala lasketaan 61,000 peninkulmaksi. La Plata- ja St. Lorenzo-virrat ovat myös mainioita niin suuruudestaan kuin merkityksestäänkin.

Amerikassa on myös kosolta suuria järviä. Suurempaa suolatonta vesistöä, kuin Kanadalainen on, ei ole koko maailmassa. Ja tämä ei ole ainoa. Katsahdus kartalle näyttää, että Pohjais-Amerikan alatasangolla on järviä, joilla ehkä on Kanadan järvein laajuus.

Tämä veden paljous ei ainoastaan edistä maan hedelmällisyyttä, vaan se helpoittaa myös keskusliikettä maan eri osain välillä.

Lämpö ja kosteus ovat runsaan kasvullisuuden parhaimmat edistäjät. Sentähden Uusi maailma voikin erinomaisen edistyneellä kasvullisuudella kopeilla. Amazon-virran viereiset isot aarniometsät muodostavat jättiläispuillaan metsistön, jonka vertaista muut maanosat kaipaavat. Palmut kohottautuvat aina 200 jalan korkeuteen ja voittavat metsän muut puut niin hyvin suuruudellaan kuin paljoudellaan ja majesteetillisillä lehtimuodoillaan. Näiden jättiläisten välillä kasvaa pensaita ja pienempiä puita, joita köynnöskasvit kiertelevät ja yhteen punovat, ja niin muodostavat läpipääsemättömän tiheikön. Virrat, jotka rauhaista vettään vierittelevät mahtavain metsäin viheriöissä lehtiholveissa, ovat ainoat keskusliikenteen välikappaleet kansoille ja lähetyssaarnaajille, jotka sinne ja tänne asuntonsa ovat asettaneet. Muutamin paikoin, esim. Yukatassa kasvit muodostuvat semmoisella voimalla, että ne vierittelevät tieltään suuria vuorenlohkareita.

Amerikan eläinmaailma ei ole niin korkealle kehittäinnyt. Hyönteisiä siellä on erittäin paljo. Niiden moninaisuus, niiden kiiltävät värit ja tavattomat suuruudet tekevät niistä maanosan suurimman kaunistuksen. Selkäpiillisistä eläimistä ovat mateliaat lukuisimmat; muut eivät ole niin monenlaisia eikä niin suuria, kuin muissa maanosissa; mutta ne eivät ole ainoastaan pienempiä, vaan niiltä puuttuu myös se voima, julmuus, tulinen rohkeus ja viisaus, jota me maanosamme samanlaisilta eläimiltä ihmettelemme. Pohjais-Amerika, jolla on enemmän mantereen ilmanala, on tässä suhteessa Etelä-Amerikan ja Vanhan maailman välittäjänä.

Amerikassa asuu noin 85 miljoonaa ihmistä, jotka voidaan kahteen pääjoukkoon jakaa: alkuasukkaisiin ja siirtolaisiin. Alkuasukkaat ovat Eskimoita, jotka asuskelevat ainoastaan pohjoisimmilla seuduilla ja elävät pääasiallisesti valaiden pyynnöllä; ja Indiaaneja, jotka enimmästi eleskelevät kierteleväisinä metsästäjinä. Siirtolaiset ovat osaksi Euroopalaisia, osaksi Neekereitä ja osaksi Mongolilaisia. Näistä erilaisista kansoista on syntynyt sekoituksia, jotka etenkin Etelä-Amerikassa ovat lukuisia.

Vihantamaa (Grönlanti).

Grönlanti on 50 peninkulmaa Islannin pohjoispuolella. Vuonna 986 löysi Islantilainen Eerik niminen mies tämän maan. Hän pakoitettiin kotomaansa jättämään, kun oli kaksintaistelussa jonkun tappanut, ja, kun hän tiesi, että eräs Norjalainen laivakatteini oli myrskyn ajamana joutunut eräälle rannalle Islannin länsipuolella, purjehti hän länteen ja saapui sinne. Maa kun oli ruohoinen, kutsui hän sen Vihantamaaksi (Grönland). Muutaman vuoden perästä palasi hän Islantiin takaisin, kertoi sen kauneista niityistä, sen kalaisista rannoista ja sen paljoista turkiksista ja metsän riistasta sekä sai monta siten sinne muuttamaan.

Eerikin poika kun sitte oli Norjassa käynyt, lisääntyi yhä sinne muuttajain luku. Norjan kanssa käytiin kauppaa, perustettiin Gardar'in kaupunki, rakennettiin kirkko, laitettiin luostari sekä siihen pispa y.m. hengelliset virkamiehet. Näin syntyi 190 uutisasuntoa itä- ja 90 länsirannalle. Näistä kaikista on nyt ainoastaan rauniot jälellä. Kuinka asukkaille ja Vihantamaan viljelykselle lienee näin käynyt, ei varmaan tiedetä. Varmaa vaan on, että asukkaat ovat hävinneet osaksi puutteista, osaksi Eskimoiden hävityksistä.

Vihantamaan keskus on alituisesti lumen ja jään peittämä ylänkö, joka kallistuu länteenpäin. Vuosituhansien kuluessa satanut lumi on täällä keräytynyt äärettömiin kasoihin. Näiden lumivuorien yläkerrokset ovat lumen pakkautumisesta ja osaksi sulautumisesta muuttuneet valkoiseksi nyppyiseksi jääksi, joka aina 2,000 jalan paksuisena peittää koko maan, paitsi rannikoita. Suuret jäälohkareet vieryvät näiltä alas rannikoille. Suurina, monen sadan jalan paksuisina laskeuvat ne hitaasti niin sanottuihin jäävuonoihin, eroittautuvat pienempiin ja suurempiin jäälohkoihin ja muodostavat isoja, uivia jäävuoria, jotka Jäämerellä purjehtimisen tekevät niin vaaralliseksi. Sorineen ja kivilohkareineen, jotka rantavuorista niihin murenevat, kulkevat nämä jäämöhkäleet vuonoista vähitellen ulapalle ja sieltä aina Atlantin merelle, jossa ne New-Foundlannin eteläpuolella joutuvat Golf-virran lämpöiseen veteen ja sulavat; kivilohkareet ja sora vaipuvat silloin meren pohjaan; näistä todellakin lienee New-Foundlannin eteinen luoto syntynyt.

Saaren itäranta on suurimmaksi osaksi tuntematonta; länsiranta, jota, eroitukseksi sisämaasta, sanotaan reunamaaksi, on tarkoin tutkittu. Se näyttää Norjan länsirannalta; sillä niin kuin siellä, on täälläkin rantue täynnä isompia ja pienempiä saaria; kapeita, haaraisia ja pitkiä vuonoja on myös tämä rantue täynnä. Sisämaan ylänkö alenee penkereittäin rannallepäin; penkereet ovat usein avaroita, jyrkkiin seiniin päättyviä ylätasangoita; ainoastaan rannikon eteläosassa, joka on muuta matalampi, ei ole tämmöistä pengerrystä.

Kesällä leijuelee aurinko myötään taivaalla, vaikka tosin alhaalla. Varjot ovat aina pitkiä, ikäänkuin iltasilla eteläisimmissä maissa. Valo heiastuu huikaisevalla loistolla lumesta ja välkkyvistä jäävuorista. Talvella taas on yhtämittainen yö revontulien ja loistavien tähtien tanssiessa. Syksy on ilta- ja kevät aamuruskona. Ilmanala on kylmä. Kesällä lämpö tosin nousee jotenkin korkealle; mutta talvella elohopea voi viikkokausia jäässä pysyä; hengitys näyttää tiheältä ja ruutisavun valkoiselta; vaarallisena pohjolan puhuri uhkaa jokaista vierasta, joka uskaltaa lähestyä tänne kylmään koloon. Vihantamaan länsirannikon ilmanala on tuores ja vaihtelevainen, etelärannikon kostea, mutta pohjaisen kuiva.