Part 23

Tämä on vähäpätöisellä kukkulalla, joka kuitenkin tällä avaralla tasangolla on silmiin pistävä paikka; siellä on myös mahtavia yleisiä rakennuksia ja komea moskee (mahometiläinen kirkko) sekä Mehemed Alin hautapatsas. Näköala Citadell'in muureilla on todellakin ihastuttava; Itämailla ei ole muuta, kuin Bosborin ylevä panoraama, joka tarjoaisi tätä kauniimpaa kuvaa. Jalkaimme alla leviää Mafr el Kahiran, "voitto rikas", iso kaupunki, eli Niilin laakson kuningatar, miten Arabialaiset sanovat. Huoneryhmästä kohovat solakat minaretit,[63] -- moskeita lasketaan Kairossa olevan 400 -- muhkeat kupoolit ja takaa erämaan kellertäväiset vuoret, joiden takaa taas taivaan sininen laki alkaa. Tämän suuren kaupungin takaa näkyy viheriöitsevä tasanko, jolle Niili merenä leviää, jättiläis isot pyramiidit, idässä valkoinen Mokattam-vuori, kalifien haudat ja avara, kammoittava erämaa - nämä ovat muutamat riittämättömät kuvaukset tästä suuremmoisesta taulusta, jota ihmetteleväiset silmämme tarkastelevat. Koko avaran kaupungin ympärystää kiertää jotenkin hyvästi säilynyt muuri. Huoneet ovat yhden, kahden tahi kolmen kertaisia, päädyttömiä, savutorvettomia ja akkunaruuduttomia. Katot ovat pengermäiset; akkunoita suojaa tiheät puuristikot, joilla palkongitkin ovat aidatut. Kaikkien huoneiden ensimmäinen kerros eli ainakin osa siitä on maakerrosta avarampi. Useimpain ovien päälle on joku Koranin värssy kirjoitettu; sen sanotaan olevan suojelijana pahoja silmiä vastaan. Monien ovien halkeamiin on hampaita pistetty; niitä pidetään hammastaudin poistajina. Työpajat ovat pääasiallisesti suutarien, räätärien, satulamaakarien ja piipunvarsi-sorvarien; sillä me olemme maassa, jossa kaikki polttavat ja ratsastavat. -- Hupaisia ovat myös suuret hedelmäpuodit, joita suuret banani-, viikuna-, taateli- ja orangipyramidit kaunistavat. Ravintoloissa keitetään enimmästi pilavia (riisiä ja lihaa), paistia ja kalaa. Näitä ruokia ei ainoasti täällä sormin syödä, vaan kannetaan ympäri kaupunkia oleville perheille, sillä monet perheet eivät ensinkään itse keitä.

Kansan kihinä pääkaduilla on vielä kirjavampi, kuin Aleksandriassa ja meteli melkein hurmoittava. Monta vedenkantajaa kiertelee pitkin katuja kilunnahkainen vesisäkki selässä; toiset taas kulettavat sitä kuormaeläimillä kaikkiin kaupungin osiin; koko Kairon kansan täytyy nimittäin käyttää Niilin vettä, kaivojen vedet kun eivät mihinkään kelpaa. Usein tavataan kaduilla komeilla hevosilla ratsastajia, jotka tekevät ylevän vaikutuksen loistavilla itämaisilla puvuillaan. Turkkilaiset, Arabialaiset, Armenialaiset, Euroopalaiset, Juutalaiset, Koptilaiset, mustat kerjäläiset, niistä suuri joukko sokeita, kihisevät täällä sekaisin. Kaikilla maan vaimoilla ovat hunnut ja heidän avara pukunsa peittää kokonaan heidän ulkomuotonsa. Kahvilat ovat pieniä, mutta suurilla kaariakkunoilla. Niissä käydään ahkerasti, sillä Itämaalaiset elävät enimmästi kahviloissa; siellä he polttavat tschibuksia,[64] haschisch'iä,[65] ja opiumia taruja kuunnellessaan.

Egyptiläinen rakennustaide.

Ei mikään kansa ole jälkimaailmalle jättänyt semmoisia jättiläismuistoja rakennustaidostaan, kuin vanhat Egyptiläiset. Itäisistä vuoristaan he saivat oivallisimmat rakennusaineensa: graniitin, porfyrin, marmorin ja ukon kiven; näitä käyttivät rakennushimoiset kuninkaat rakennuttaissaan muistomerkkejä, joiden suuruus ja komeus meitä ihmetyttää. Useammat näistä mainioista muinaisajan laitoksista ovat jo tosin raunioina tahi lentohiedan peittäminä; mutta vielä kuitenkin seisoo monta arvoisaa todistusta Egyptiläisen taideluonteesta ja väsymättömästä innosta. Näistä etenkin ansaitsevat mainita:

1). _Obeliskit_. Nämä ovat nelikulmaisia, ylöspäin huippuun loppuvia patsaita, joiden korkeus, alustaa lukematta, on viidestäkymmenestä aina kahdeksaankymmeneen jalkaan. Ja vaikka niin suuria, ovat ne kuitenkin yhdestä ainoasta kivimöhkäleestä, tavallisesti kovimmasta, punertavasta graniitista. Ne ovat sileiksi hiotuita ja sivuilta hieroklyfeillä kaunistetuita. Niilin tulva-aikana tuotiin nämä äärettömät kallion lohkareet. Kuinka vaivalloinen työ se mahtoi olla! Kuinka monta tuhatta ihmistä siihen tarvittiin! -- Obeliskit pystytettiin temppelien ja palatsien edustoillen tärkeiden tapahtumain muistoksi eli maan kaunistukseksi. Sittemmin niitä käytettiin tiimapatsaina.

Keisari Augustuksen aikana kuletettiin muutamia Obeliskejä myös Roomaan; onpa sen jälkeenkin muutamia vielä sinne viety. Noin 400 vuotta j.Kr., kuin ympärikiertelevät kansat Rooman hävittivät, kaadettiin myös nämä ja hävitettiin. Muutamat kuitenkin näistä ovat viime aikoina uudestaan pystytetyt; esim. paavi Sixtus pystytti niitä neljä v. 1584. Mainio rakennusmestari Fontana toimitti tämän työn ja käytti siihen mitä mutkallisimpia koneita, joita 1,200 ihmistä ja 160 hevosta käytti. Kuitenkin näiden neljän Obeliskin lunnostamiseen tarvittiin neljä kokonaista vuotta. Konstantinopolissa on myös muutamia Obeliskejä, ja v. 1833 vietiin yksi 75 jalkaa korkea Egyptin Luxor-kylästä Paris'iin ja sinne pystytettiin.

2). _Pyramidit_. Nämä ovat vieläkin ihmeellisempiä laitoksia. Nämä luettiin jo muinaisina aikoina maailman ihmeiden joukkoon. Ne ovat keskisessä Egyptissä, Niilin länsipuolella, jaettuina viiteen ryhmään ja luvultaan neljäkymmentä. Pyramidit ovat mahdottoman isoja nelikulmaisia rakennuksia, joiden sisällä on monenmoisia käytäviä ja huoneita. Avaroista pohjistaan kapenevat ne yhä ylöspäin kunnes viimein päättyvät tasaiseen pintaan. Ne ovat rakennetut kalkkikivistä, joita, toinen toisensa päälle ladottuina, ainoastaan painonsa koossa pitää. Muutamat ovat olleet granitilla eli marmorilla päällystetyt. Kolme pyramidia ovat etenkin suuruudestaan mainioita, ja niistä varsinkin Memphin-kaupungin luoteisella puolella oleva. Se on noin 600 jalkaa korkea ja seisoo 200 jalkaa korkealla kivijalalla. Keinollisesti taitetuita portaita myöden päästään aina sen huipulle. 100,000 ihmistä sanotaan 20 vuotta lakkaamatta tätä tehneen. Tämän rakennusaineista voitaisin uudempain laskujen mukaan rakentaa jotenkin korkea muuri koko Hispanian kuningaskunnan ympärille.

Mihinkä näitä mahdottomia rakennuksia on käytetty, ei voida varmuudella sanoa. Muutamat luulevat niitä vilja-aitoiksi; toiset taas Egyptin kuningasten rakennuttamiksi loistorakennuksiksi, joiden raskaalla työllä tahdottiin kansaa vaan masentaa. -- Todellisimmasti lienevät ne olleet kuningasten hautapaikkoja, sillä ei mikään kansa käyttänyt enemmän aikaa ja intoa hautainsa valmistamiseen, kuin Egyptiläiset. He nimittäin luulivat, ett'ei sielu kohta ihmisen kuoltua ruumiista erkanekaan, vaan pysyy siinä niinkauvan, kuin ruumis on muuttumatoin. Sentähden he koettivatkin ruumiita muuttumattomina säilyttää; tämmöisiä voideltuja ruumiita, joista moni on meidän päiviimme saakka säilynyt, sanottiin muumioiksi,[66]

3). _Labyrintit_. Tämä rakennus ei ole ollenkaan edellisten ikäinen, mutta yhtä mainio. Se oli keskisessä Egyptissä, likellä muinoin mainiota Moeris-järveä ja sisälsi 12 palatsia, joista 6 oli pohjais- ja 6 eteläpuolella. Näissä oli 3,000 huonetta, 1,500 maan päällä; ja yhtä monta sen alla. Ne olivat mitä kalleimmasti taidokkailla kuvanveistotöillä ja jalokivillä kaunistetut. -- Nyt tämä kaikki on somerona.

Dervischiläiset.

"Eräänä perjantaina, dervischiläisten sunnuntaina, ohjasimme me matkamme erääsen Kairon likeiseen mainioon dervischiläisten luostariin. Tämä mainio luostari kuuluu dervischiläisten 'ulvoja'-lahkolle: Niitä on nimittäin ulvovia ja hyppeleviä dervischiläisiä. Yleisesti sanotaan, että dervischiläisyys on islamisuuden sama, kuin munkkilaisuus katolisuudelle. Tämä todellakin voi olla aivan totta nykyaikana. Mutta minä en ehdottomasti myönnä, että islami olisi dervischiläisyyden synnyttänyt; sillä minä suuresti erehtyisin, jos ei dervischiläisyydessä kätkeytyisi paljoa vanhempia pakanallisia papillisuuksia.

"Me tulimme ensin pieneen pihaan, johon oikea-uskoisia ja uteliaita matkustavaisia oli koko joukko kokoutunut. Seuraten muiden esimerkkiä istahdimme mekin tiiliselle istuimelle, ja heti, kun sen olimme tehneet, tarjosivat dervischit meille kahvia ja piippuja. Heidän puvussaan oli merkillisintä korkea lakki eli reunukseton, paksusta harmaan ruskeasta huovasta tehty hattu, jolla oli suuren, alaspäin käännetyn kukkapurkin muoto. Kun sitten hetkinen näin tupakoittiin, piti jumalanpalveluksen alkaa, ja sen tähden aloimmekin temppeliin astuskella; mutta katsos, me olimme unohtaneet lipposet kotiin, eikä mistään saanut niitä vuokrata! Sukkasillaan seisominen tämän vuoden ajan kivilaattialla ei myöskään ollut hupaista. Oppaamme keksi kuitenkin keinon; hän osti erään Arabialaisen päältä paidan, repi sen kaistaleiksi, jotka kietoi meidän kenkäimme ympärille, ja niin me astuimme sisään, alaston Arabialainen seurassamme.

"Moskee oli nelikulmainen, pyöreäsen torniin päättyvä huone, tyhjillä seinillä riippui joukko kummallisia veitsiä, keihäitä, sotakirveitä ja nuijia. Ylimmäis-dervischin, scheikin edessä muut istuivat puoliympyrässä sekä siellä ja täällä muutamia vapaehtoisia osanottajia; kaikki, noin 30 henkilöä, istui ristissä jaloin laattialla. Scheikin molemmilla puolilla seisoi nuori kirjavapukuinen poika. Dervischsit ottivat nyt takit päistään, joiden suoritut hiukset riippuivat alas olkapäille ja hartioille. -- Scheiki aloitti jumalanpalveluksen puoliäänisellä, messun tapaisella laululla. Dervischit yhtyivät siihen hiljmsella hyminällä. Yht'äkkiä hypähti eräs ylös ja lauloi ääneensä erään laulun, joka kuului olleen kiitosvirsi profetalle ja dervischiläisyyden perustajalle. Hän lopetti sanalla 'Allah', Jumala, jota dervischiläiset sitten lukemattomia kertoja kertoilivat, puoleksi suletuin silmin ruumistaan edestakaisin heilutellen. Sillä aikaa oli yksi äsken mainituista pojista esiin astunut. Hän kallisti päänsä, levitti kätensä ja alkoi pyöriä ympärinsä, lakkaamatta dervischiläisten huutaessa: 'Allah', 'Allah'!!! Samalla jokainen kumarteli niin, että pitkät hiukset maahan ottivat; ja näin ruumistaan taakse- ja eteenpäin kumarrellen ja 'Allah' huutaen pitkittivät he tointaan niin raivosti, että niskansa ja selkänsä luuli taittuvan: 'Allah! Allah! Allah!' taukoamatta hurjemmasti ja hartaammasti aina kovemmalla vauhdilla, kunnes nämä pikaiset liikkeet muuttuivat tahdikkaaksi vimmaksi, aina vaan petojen tavoin kiljuen: 'Allah, huh! Allah!' -- Poika pitkitti vaan sillä aikaa pyörimistään, pyörimistään, pyörimistään koko neljänneksen ajan. Yht'äkkiä muuttui hän yhtä hiljaiseksi, kuin hän alussakin oli, ja hiipi takaisin paikalleen scheikin viereen, näyttämättä vähääkään väsyneeltä tahi hengästyneeltä. -- Silmänräpäyksen kestävä hiljaisuus! Mutta sen jälkeen kumarrukset, vaikka äänettömät, taas alkoivat; ainoastaan tahtimainen ähkyminen kuului samalla, kuin tämä kamala voimistelu hurjemmaksi ja hurjemmaksi kiihtyi. Hiukset viuhtoivat kuin villieläinten harjat ja silmänsä innosta säihkyivät. Silloin tällöin joku joukosta parahti: 'Allah, huh! Allah!', näyttäen ett'eivät he voineet intoansa pidättää. Scheiki itse löi käsillänsä tahtia, niin muita enemmän innostuttaakseen -- ollen itse innostuksesta pyörtymäisillään! Muutamat olivat nyt tulleet haltioihinsa, ja samalla kuin muut vähitellen lakkasivat ja kumoon keikahtelivat, hyökkäilivät nämä ummessa silmin ja allapäin ympäri huonetta, välistä niin seinäänkin puskien, että suuria savilohkareita putoili alas. Muutamain muksausten perästä he kuitenkin, yksi toisensa perästä, kaatuivat vahdossa suin ja vavahdellen, kuin vetotautiset.

"Me kiiruhdimme ulos tästä kamalasta melskeestä. Ei koskaan mikään ole minuun tehnyt niin pakanallista vaikutusta! Minä kuvailin nähneeni Baalin eli Molokin palveluksen."

Jalopeuran pyynti pohjaisessa Afrikassa.

Pohjais-Afrikan jalopeurat ovat hyvin taistelunhimoisia. Oli sillä nälkä taikka ei, ärtyy se kuitenkin vimmaan vihollisen nähtyään. Sen sijaan, että se pakoon lähtisi, hyökkää se usein suuren aseellisen joukon kimppuun ja hajoittaa sen erilleen. Yksi Arabialainen ei koskaan uskalla jalopeuraa ahdistaa, jollei hän voi odottaa vähintään kahdenkymmenen kiväärin apua, ja silloinkaan se tavallisesti ei kuole, ennenkuin se on vihollisensa isossa verisaunassa käyttänyt. Arabialaiset antavat kauvan pedon duariaan (kyliään) hävittää ja karjaansa raadella; mutta kun he ovat vahingoistaan vimmastuneet, päättävät he ahdistaa tätä voimallista petoa luolastaan ja tekevät sen aina päivällä. Sitte kuin jostakin vuoresta ovat sen luolan löytäneet, keräytyvät he vuoren juurelle, josta sitte, noin 30 eli 40 miestä, peloittavasti karjuen toisiaan lähenevät. Jos jalopeura metelin kuulee, jättää se äkkiä majansa, jos nimittäin eläin on nuori. Samoin tekee myös naarasjalopeura, jos sillä ei ole poikia luonaan. Jos jalopeura taas on täysikasvuinen, tietää se kyllä metelin tarkoituksen, jolla sen rauhaa häiritään; se nousee ylös verkalleen, haukoittelee ja venyttelee itseään, hankailee itseänsä puihin ja puristelee majesteetillisesti harjaansa. Se kuuntelee; samalla, kuin meteli likenemistään likenee, alkaa eläinten kuningas julmia kynsiään jännittää ja teroittaa. Sen jälkeen se verkalleen astuskelee äärimmäiselle kaltion liepeelle, josta se voi ympärystää tarkastella; täältä se heittelee tarkastelevaisia silmäyksiään vihollisiinsa ja laskeutuu mahalleen niitä odottamaan. Se Arabialainen, joka ensin jalopeuran huomaa, huutaa: "tuolla se on!" -- Kuoleman hiljaisuus nyt vallitsee, kaikki nyt tähtäävät sinne ja kukin tarkastaa aseitaan samalla, kuin jalopeura hiljalleen käpälöitään ja harjaansa nuoleskelee. Viimein ratsastaa eräs Arabialainen joukon edellä ja huutaa ylenkatseella eläimelle: "etkö sinä meitä tunne, koska noin vaan edessämme makaat? nouse ylös ja lennä, me kuulumme urhoolliseen sukuun, ja minä olen Abdallah!" [67] Jalopeura, joka on usein musertanut enemmän kuin yhden sotilaan, joka on samat sanat lausunut, pitkittää vaan käpälällään silmäinsä pesemistä, eikä vastaa ensimmäiseen enempää kuin toiseenkaan kehoitukseen. Viimein, kuin vihollisten äänet kovin korviinsa koskevat, tulee eläin kärsimättömäksi. Nyt se hyppää ylös, ruoskii kylkiään hännällään ja astuu pilkkaavaa joukkoa vastaan. Arimmat ovat jo paenneet, urhoollisimmat odottavat hyökkäystä -- kiväärit ovat valmiina -- jokaisen sydän raivostuneena sykkii. Jalopeura lähenee -- ja nyt Arabialaiset alkavat hiljalleen, petoon katsoa tuijottaen, peräytyä, kunnes he ovat vuoren juurella odottaviin ratsastajiin yhtyneet; ratsastajat heti täyttä laukkaa ajaen ja kivääreitään heiluttaen nostavat pilkkaavan huudon. Kun nyt jalopeura ratsastajat näkee kentällä, seisahtuu se silmänräpäykseksi ja tarkastaa vihollisten rivejä.

Ei mikään kiljunta eli pilkkaava huuto hämmennä sen tajuamista. Sen voi ainoastaan ruuti tehdä. Viimein kivääri laukeaa, ja nyt eläinten kuningas muuttaa rauhallisen, majesteetillisen käyntinsä tuliseksi hyökkäykseksi, joka hajottaa pienen vihollisjoukon, niinkuin akanat tuuleen. Kukaan ei häpeä paeta, jokainen kokee asettautua paraimpaan asentoon, voidakseen sivuitse kiitävää jalopeuraa tulellaan tervehtää. Silloin ratsastajat esiin ryntäävät. Jalopeura kun on yhden, niinkuin tavallisesti tapahtuu, pakenevasta joukosta kaapannut, tarvitsee ratsastajan ainoastaan määrätylle matkalle eläintä lähestyä ja kiväärinsä laukaista -- peto jättää nyt uhrinsa ja hyökkää uuden vihollisen perään. Hetkisen hypättyään vaipuu peto, haavoitettuna ja väsyneenä odottamaan loppuansa. Tämä on hirmuinen hetki. Nyt tulitetaan eläintä, joka saa jokaiselta viholliselta luodin ruumiisensa, vaan ei sittekään liikahda. Mutta jos joku hevonen sitä niin lähestyy, että se voi kahdella eli kolmella hyppäyksellä sen saavuttaa, on joko hevonen tahi ratsastaja hukassa; sillä silmänräpäyksessä peto on hevosen selässä, eikä elävänä päästä saalistaan. Euroopalaiset metsästäjät eivät varmaan uskoisi, ett'ei kolmekymmentä, kahdenkymmenen askeleen päästä ammuttua luotia voi jalopeuraa tappaa. Ainoastaan sydämeen ja aivoihin sattunut luoti tuottaa kuoleman. Niin kauvan, kuin jalopeura ei vielä ole haavoitettu, huvittelee se itseään kiinni saatuaan miestä maahan pieksämällä, ja tämä, vaatteuksensa suojelemana, tavallisesti pääseekin muutamalla pienellä haavalla. Mutta jos jalopeura on haavoitettu, raatelee se uhriaan hampaillaan, kunnes se huomaa jonkun toisen, jonka kimppuun se uskaltaa hyökätä. Se ruhtoo allaan makaavaa saalistaan ja ahnailla katseillaan ikäänkuin ihaelee sen kuoleman kamppausta. Samalla kuin tämä raatelevainen peto verkalleen kynsillään repii lihaa onnettoman ruumiista, kiinnittää se tulisen katseensa saaliisen, joka, ikäänkuin lumottu, on kykenemätön päästämään vähintäkään hätähuutoa tahi huokausta. Ehtimiseen jalopeura nuoleskelee leveällä, terävällä kielellänsä onnettoman uhrinsa kasvoja, irvistelee ja näyttää sille valkoisia teräviä hampaitansa. Tällä aikaa onnettoman miehen sukulaiset kääntyvät urhoollisimpain kumppaneinsa puoleen, ja he hyökkäävätkin viritetyin pyssyin paikalle; peto katselee niihin, mutta ei liikahda paikaltaan. Pelosta, että luoti sattuisi mieheen eikä petoon, kokevat he päästä niin likelle, että he voivat pyssynsä piipun pistää eläimen korvan juureen. Tämä on päättäväinen hetki. Jos pedolla on vielä voimia jälellä, kuristaa se allaan olevan uhrinsa ja hyökkää apuun rientäneen kimppuun; jos taas pedon voimat ovat loppuneet, repii se samassa silmänräpäyksessä uhrinsa pään, kuin apuun tulija pyssynsä ojentaa, sulkee sitte silmänsä ja odottaa rauhallisena kuolettavaa laukausta.

Sahara.

Sahara,[68] "vedetön meri", on suurin ja kammoittavin erämaa maan päällä. Se täyttää viidenneksen Afrikaa ja on puoli Euroopan suuruudesta. Muutamat erämaan seudut ovat hyvin alhaisia, jopa meren pintaa alempanakin; toisin paikoin taas on avaroita vuoriseutuja, ja niillä on niinkin korkeita paikkoja, että niiden asukkaat "pukeutuvat turkkiin talvella". Matkustaja ei näe muuta, kuin taivaan ja hiekkaa eli korkeintaan jonkun mustan, aution vuorijonon. Auringon säteet vaikuttavat täällä alastomalla hietikolla sanomattoman kuumuuden, jota ani harvoin sateetkaan laimentavat, öisin tulee kuitenkin niin kylmä, että ylhäisillä seuduilla vesi astiassa jäätyy. Erämaan läntinen osa on enimmäkseen kuohkeata lentohietaa ja kivisuolaa. Itäinen osa taas on joko paljasta tahi somerolla peitettyä kalliota. Se näyttää tiviiltä, hienolla hiedalla peitetyltä savilaattialta. -- Vedettömässä meressä on myös saaria; niitä sanotaan kosteikoiksi, ja ovat viheriöitä, lähteisiä, taatelipalmuja, viljaa, hedelmiä ja viiniä kasvavia paikkoja. Kukkulat, jotka erämaan santaa niistä estävät, tavallisesti piirittävät koko kosteikon. Itäinen osa, niin sanottu Libyan erämaa, on varsinkin rikas kosteikoista. Niitä on siellä, kuin "pilkkuja pantterin nahassa".

Erämaan laiva -- kameli -- kantaa ihmisen yhdestä kosteikosta toiseen. Matkustajat yhtyvät suuriin laumoihin, joita sanotaan karavaneiksi. Sata ihmistä ja 1,000-1,500 kamelia sanotaan pieneksi karavaniksi. Jokaisella tämmöisellä on johtaja, jonka täytyy löytää tie, usein paljaalla haistillaan. Pikaiset myrskyt panevat usein hietameren meren aaltoilemisen tapaiseen liikuntoon. Ilma on silloin niin täynnä hietaa, ett'ei voi kyynärän päähänkään nähdä. Matkustajain täytyy laskeutua kameleiltaan alas, peittää kasvonsa ja heittäytyä maahan. Hirmuinen kuumuus ja polttava jano vaivaa ihmisiä ja eläimiä. Usein myrsky hautaa koko matkueen. Toiset matkustajat löytävät silloin heidän kuivaneet luunsa hiedassa ja näkevät sen surkeuden, joka voi jokaista erämaan halki kulkevaa kohdata. Lepopaikoissa, kosteikoissa, kohtaavat karavanit usein toisiaan. Erämaan oikeus vaatii silloin, että se karavani, joka jo on jonkun päivän levännyt, lähtee matkaansa ja jättää tilan viimein tulleelle. Jos useita sattuu samaan aikaan kaivolle tulemaan, syntyy silloin usein kovia ja verisiä riitoja, jotka viimein voimallisemman voitoksi päättyvät. Yleisesti voidaan sanoa, että Saharan ilmasto on hyvin raitis, vaikka, muutamin paikoin, suurin kuumuus vallitsee. Ilman vakinainen kuumuus ei kuitenkaan näytä vahingollisesti terveyteen vaikuttavan. Varsinkin näyttää tämä kuiva ilma keuhkoille hyvää tekevän ja olevan hyvänä lääkkeenä keuhkotautiinkin.

Mutta kerran Sahara on katoava; kasvien levenemine etelästä pohjaan on alkanut; maa täten vähitellen muodostuu ruokamullaksi, peittyy metsillä, ja Keski-Afrikan säännölliset sateet etenevät etenemistään pohjaiseen päin. Ennenkuin tuhannenkaan vuotta kuluu, on tämä suuri erämaa sivistyksen alueena.

Dahomein neekerivaltakunta.

Dahomein kuningaskunta on Afrikan länsirannalla, likellä Nigerin suuta ja Ashantien maan itäpuolella. Sen pituus on pohjaisesta etelään noin 30 peninkulmaa ja leveys melkein sama. Vaikka maan laatu on hedelmällistä, on maa kuitenkin viljelemätöntä. Valtakunnan keskellä on pääkaupunki Abomei, jossa kuningas asuu. Tämä hallitsee noin 200,000 ihmistä, joista ainoastaan 20,000 on vapaita; muut kaikki orjia. Seisovassa sotajoukossa on 12,000 ihmistä ja niistä on vaimoja 5,000. Kuningas menee joukkoinensa kerran vuodessa naapurivaltioiden kaupunkeja ja maita vastaan; retken tarkoituksena on orjain anastaminen. Johtaja tottelee ehdottomasti kuninkaan käskyjä ja, kun se on ilmoittanut, mitä maata hän aikoo valloittaa, hyökkää päällikkö väkineen huolettoman ja varustautumattoman naapurikansan kimppuun. Vanhat ja sairaat tapetaan, mutta kaikki nuoret ja voimalliset, jotka eivät kamppaillessa kaatuneet, viedään Dahomein maahan, jossa osa uhrataan ja toiset myödään orjakauppijaille. Näistä saadut rahat tuhlataan suurimmaksi osaksi siinä isossa vuosijuhlassa, jossa kuninkaan aarteet loistavalla joukolla kannetaan katseltavaksi.

Englantilainen Forbes, joka joku vuosi sitten kävi Dahomein maassa ja kertoi siitä ja sen asukkaista, lausuu esim. seuraavaa: Abomein kaupungin ympäri kiertää 5 jalkaa syvä hauta, joka on orjantappurapensailla täytetty. Kaupungilla on 6 porttia, ja jokaisella portilla kaksi aukkoa: yksi kuninkaalle ja toinen kansalle. Jokaisessa aukossa riippuu kaksi pääkalloa, ja portin sisäpuolella on suuri rovio ihmisten ja kaikenlaisten eläinten pääkalloja. Kaupungissa ei ole ensinkään tavara-aittoja, ainoastaan kaksi toria eli markkinapaikkaa. Fetisch-huoneita eli epäjumalan-huoneita on paljo ja kummallisesti kaunistettu. Kaupungin kadut ovat hyvässä kunnossa, vaikka ne näyttävätkin enemmän maanteiltä. Kaikki huoneet ovat mataloita, ja minä näin ainoastaan kaksi kahdenkertaista rakennusta.

Me kun olimme likellä palatsia, seisahdimme me erään tulkkimme ystävän huoneen viereen. Siellä me pukeuduimme täyteen univormuun eli virkapukuun. Sitte me odotimme muutamain varjoavain puitten suojassa niitä kabufirejä eli päämiehiä, joiden meitä piti viedä kuninkaan luokse. Meidän takanamme seisoi seurueemme ja joukko kaupungin asukkaita katselemassa, ja vähää loitompana oli iso joukko kabufirejä ja sotamiehiä.

Ensimmäinen päämies, joka heidän joukosta luoksemme tuli, oli pääkaupungin ylhäisin virkamies. Hänen nimensä oli Bope. Hänen pukunaan oli vyötäisten ympärille kierretty vaatekaistale. Päässään hänellä oli leveäreunainen hattu, kaulassaan korallihelminauha, ja vyötäisiltään riippui kaunis miekka. Hänen perässään tuli hänen seurueensa ja sotamiehet, kantaen hänen lippuansa, auringon varjostintansa ja virkaistuintansa; viimeisenä seurasi suuri joukko soittajia, lyöden rumpua ja puhaltaen pilliä. Kun hän tuli eteemme, kumarsi hän ensin ja kävi sitte kolme kertaa oikealta vasemmalle meidän ympäritse, tehden joka kerralla meille syvän kumarruksen. Kolmannella kerralla ampui hän kolmesti kiväärillään ja sitte hyppeli edessämme vähän aikaa.