Part 19

Maanjäristyksen pelosta on Pekingin rakennukset tehty hyvin leveitä; hyvin monta on puusta ja ainoastaan yksinkertaisia. Kaikki on laissa kirjoitettu. Laki sanoo, että ensi luokan virkamies saa asuntoonsa käyttää ainoastaan vissin määrän tiilejä, toisen luokan virkamies samoin ja vielä määrätyn luvun pylväitä huoneensa etusivulle, j.n.e. Keisarikin on tämmöisiin lain piireihin sulettu. Hän esim. on pakoitettu ensimmäisessä kerrassa asumaan. -- Leveät ja säännölliset kadut ovat rikkailla ja komeilla kauppapuodeilla kaunistetut. Niin kansakkaita ja vilkkaita, kuin Euroopalaiset pääkaupungit ovatkin, antavat ne ainoastaan vaillinaisen kuvan Pekingin metelistä ja liikkeestä. Täällä on päättömiä kamelirivejä, kantaen kankaisempien maiden tuotteita, ja lukematon joukko kärryjä ja vaunuja, joilla vihanneksia y.m. maalta kaupunkiin viedään. Vaikka kaupungissa onkin moinen kihinä, hallitsee siellä kuitenkin paras järjestys ja varmuus, sillä järjestyksen pito on hyvin ankara. Kaupungin ympäristö on hyvin kallis. Kaikkialla nähdään viljavainioita ja puutarhoja hyvänhajuisine kukkineen ja puineen, joiden joukosta vanhat sypressit, lukuisat temppelit välkkyväisine tiileineen, ihania luostareja ja isoja hautauspaikkoja viheriöine, tuuheine lakkoineen kohoutuu. -- Vuonna 1662 maanjäristys Pekingissä hautasi 300,000 ihmistä ja 70 vuotta myöhemmin hävisi 100,000 samalla tavalla.

Suurin, ihmisten käsillä rakennettu varustus on epäilemättä se 300 maatieteellistä peninkulmaa pitkä muuri, jonka jo 250 vuotta ennen Kristusta Kiinalaiset rakensivat maansa pohjaisosaa suojellakseen Tatarilaisilta. Tämä ääretön varustus on oikeastaan kahdesta muurista, joiden väli on täytetty maalla ja soralla. Korkeus sillä on 25 ja harjan leveys 15 jalkaa, ja leveimmillä paikoilla voi kuusi ratsastajaa helposti rinnan ajaa. Määrätyillä matkoilla tavataan siinä linnoitettuja portteja ja jokaisen 300 jalan päässä torni. Päätorni ja pääportti on jo sortunut ja monessa muussakin paikassa on vierymisiä tapahtunut, vaan niistä ei enää lukua pidetä.

Toinen Kiinalaisten suuri työ oli posliinitorni Nankingissa, jonka keisari Nung-Lo 680 eli 1403 j.Kr. teetti; sen kerrottiin olleen mitä erinomaisimmasti koristetun. Tämä ylistetty torni on jo kuitenkin hävitetty.

Kananhöyhenhuone Pekingissä.

Kananhöyhenhuone Pekingissä on kummallinen rakennus. Se on yksi ainoa iso sali, jonka laattiaa peittää paksu kanainhöyhenkerros. Kerjäläiset ja maankulkijat, joilla ei kotoa ole, saavat yönsä viettää tässä avarassa sänkykamarissa. Miehiä, vaimoja, lapsia, nuoria ja vanhoja otetaan siellä vastaan. Kukin laatii itse vuoteensa tähän höyhenmereen ja nukkuu sitte niin hyvin, kuin taitaa. Aamu kun koittaa, täytyy yövieraitten huoneensa jättää ja ovessa olevalle palvelijalle maksaa määrätyn maksun, yhden "sapek'in".[52] Tämän laitoksen alkuaikoina annettiin kullekin yövieraalle pieni peite; mutta hallitus kun huomasi, että he veivät usein peitteet mennessään, joko myytäväkseen tahi talvella verhokseen, muutettiin se kohta. Mutta peitteiden kokonaan poistaminen ei myös sopinut; sentähden laitettiin mahdottoman suuri huopainen peite, joka peitti koko huoneen. Päivillä se riippuu katossa, ja iltasella, kun kaikki ovat rivittäin levolle asettuneet, lasketaan se nuorilla alas. Peitteessä on kullekin makaajalle reikä, josta hän voi päänsä pistää ilmaa hengittämään. Päivän koittaissa taas peite kattoon nostetaan. Sitä ennen kuitenkin annetaan "tam-tam'illa" [53] merkki että sitkeäunisetkin huomaitseisivat ja muistaisivat päänsä höyheniin kätkeä, ett'eivät jäisi kaulastaan peitteen reikiin kiikkumaan. Sanomaton kerjäläis-joukko ryömii nyt likaisesta höyhenmerestä, kääräisee ryysyjään ympärilleen ja suurissa laumoissa[54] kukin haaralleen hajoilee einettänsä etsimään.

Eräs päivällinen Kiinassa.

Jokaiselle pöydässä istuvalle oli kaksi norsunluista puikkoa, pieni kapeateräinen ja kilpikonnan kuori-päinen veitsi, posliinina lusikka, juomakuppi ja soja-kuppi,[55] jota Kiinalaiset käyttävät suolan asemasta. Lusikkaa käytetään sojaa ja soppaa syödessä; mutta minun täytyi käyttää sitä koko ruoka-ajan, sillä minä en niillä kahdella puikolla mitään suuhuni saanut. Pöydän keskellä oli ääretön joukko pieniä posliinikuppeja, joissa oli semmoisia herkkuja, joita Kiinalaiset syövät varsinaisten ruokalajien välillä. Minulle on aivan mahdotonta luetella näitä herkkuja, vaan voidaan kuitenkin aavistaa niiden lukua, kuin sanon, että 72 pientä kuppia oli pöydällä. Päivällinen alkoi tervehdysmaljalla, jonka jälkeen kukin Kiinalainen pisti puikkonsa mikä mihin kuka kuhunkin kuppiin ja ahmi aika kiireellä mikä mitäkin. Ensimmäiseksi lajiksi saimme me ensin linnunpesäsoppaa, joka ei ole muuta, kuin hyvää linnunpesällä sekoitettua kanasoppaa. Nämä linnunpesät ovat pienityt ja näyttävät ynnä maistuvat makaruunilta. Tämän jälkeen minä sain kuivatuita meripöljiä -- niiksi sanotaan eräitä ilkeän näköisiä, mustia merieläimiä, joita varsinkin pyydetään Fidji-saaristosta. Ne olivat ulkonäöltään niin inhoittavan näköisiä, ett'en minä voinut niihin sattuakaan; mutta minä en voi koskaan Kiinalaisen syömäkumppanini iloista katsetta, jonka tämä hänen himoruokansa häneen synnytti, unohtaa. Sitte tuotiin kanasopassa haudutettuja hain eviä; bamburuohon ja läskin seassa keitettyä vesilintua, sorsan kieliä, koiranmaksapiirakoita, kovaksi keitetyitä kyyhkysen munia ja paljo muuta _hienoa_ ruokaa. Edeltäpäin oli kaikki leikelty pieniksi viipaleiksi ja rustot sekä luut poistetut. Ruoka kannettiin kupeilla; leipää tarjottiin hyvin pienissä paloissa, mutta riisiä oli yltäkyllältä, ja sitäpä Kiinalaiset leivän asemasta syövätkin. Oikein hupaista oli katsoa, kuinka näppärästi Kiinalainen kahdella puikollaan sieppasi ruokaa kupista. Ne pitivät puikkojaan peukalon, etu- ja keskisormen välillä kuin nipistimiä ja nielivät palan toisensa perästä kuin sudet, ja tavan takaa lusikalla sieppasivat soppaa eli lientä sekaan. Ruokalajien välillä tarjottiin teetä pienissä kupeissa. Kiehuvaa vettä oli kaadettu teelehtien päälle kuppiin; ett'eivät lehdet suuhun tulisi, pidetään kansi aina kupin päällä niin tiviisti, että teevesi ainoastaan juoksee aluskuppiin. Ruoka-aika kesti melkein kolme tuntia, ja kuitenkin aina joko syötiin taikka juotiin.

Hautajaiset Kiinassa.

Kun joku isä, äiti tahi joku vanhempi sukulainen kuolee, saavat kaikki sukulaiset siitä tiedon. Kuolleen jälkeläiset istuvat kaikki valkeissa vaatteissa alenevassa (sukulaisuuden suhteen) järjestyksessä -- valkoinen on heillä murheen väri -- laattialla ja itkevät samalla, kuin naiset oikein parkuvat. Sitte kuolleen ystävät tuovat valkoisen palttina- eli silkkihurstin, joka pannaan ruumiin päälle. Nyt astuu likeisin miehinen sukulainen, muun suvun seuratessa, virralle eli likimmäiselle lähteelle posliinikuppi kädessä "vettä ostamaan", niinkuin he sanovat. Sitä varten on kupissa kaksi vaskirahaa. Tällä vedellä pestään ruumiin kasvot ja ruumis. Tämän jälkeen ruumis puetetaan semmoiseksi, kuin hän eläissäänkin oli ja pannaan arkkuun. Arkun laudat ovat neljän viiden tuuman paksuisia; sen pohjalle on ripistetty sammuttamatonta kalkkia. Sitte, kuin arkku on pantu kiinni, tehdään se sementillä ilmanpitäväksi; tätä paitsi on se sisältä ja ulkoa keitinöljyllä silattu. Viimeiseksi pannaan arkun kannelle taulu, johon kuolleen nimi ja arvo on kirjoitettu; ne samat sitte hautakiveenkin kaivetaan.

21 päivän kuluttua vietetään sitte hautaansaattajaiset. Kuolleen taulua kannetaan kullatussa kantotuolissa; taululla ovat suisutus- ja uhriaineet. Saattojoukkoon kuuluu myös musikantteja; muutamat pilliä puhaltavat, toiset lyövät määrättyin aikain kuluttua kolmesti rumpuun. Lapset ja sukulaiset seuraavat taulua valkeissa vaatteissa; haudalle kun tullaan, alkaa uhraus ja monet muut omituisuudet. Kun uskotaan kuolleen tarvitsevan rahaa ja vaatteita, poltetaan haudalla paperiin maalatuita rahoja ja vaatteita. He, kun ovat hyvin säästäväisiä, luulevat nämä käyvän todellisten verosta. Ruumiin haudattua kannetaan taulu juhlasaatossa takaisin, ja jos jälkeläiset ovat rikkaita, asetetaan se omituiseen, n.s. esi-isäin saliin; köyhät asettavat taulun muihin huoneisin ja suitsutuksen eteen.

Hautausmaat eivät täällä koskaan ole kaupungeissa, vaan niiden viereisillä kukkuloilla ja hedelmättömillä paikoilla. Kerran keväin ja syksyin menevät asukkaat miehissä siistimään hautoja ja uhraamaan niillä. Lähtiessään he sitte koristavat haudat valkoisilla ja punaisilla paperihihnoilla. -- Varsinainen suruaika oikeastaan olisi 3 vuotta, mutta tavallisesti sitä lyhennetään kolmella yhdeksästä eli 27 kuukaudella. Lapset eivät saa vanhempainsa kuoleman jälkeen mennä naimiseen, ennenkuin suruaika on loppunut. Kiinalaisilla on, niinkuin tiedämme, ajellut päät; mutta surun merkiksi he antavat hiukset kasvaa. Keisarin kuoleman jälkeen ei kukaan saa ajella hiuksiaan sataan päivään.

Java.

Java-saari (Tschava) on maailman runsaimmasti siunatuita maita. Mutta siunauksen rinnalla asuu siellä kauhistus ja hämmästys; sillä saarella on tulivuoreinen (vulkaaninen) luonto, ja hedelmällisyyden ja ihanuuden syyt ovat myös kauhistavimpain hävitysten syitä. Niin kävi esim. v. 1822, jolloin tulivuori, Galongoeng, saaren länsiosassa pitkän lepoajan perästä yht'äkkiä kitansa aukaisi ja hirmuisella jyrinällä hautasi tuhka- ja kivisateella 124 kylää 5,000 asukkaineen, kahvi-istutuksineen ja peltoineen. Missä ennen hymyilevänä paratiisi kukoisti, siinä oli nyt kaikki kuollutta ja mustaa. Mutta, jos nyt menemme tälle kamalalle paikalle, niin näemme tuskin jälkeäkään enää siitä hävityksestä. Rikas, kukoistava ja ihana kasvimaailma kaunistaa tätä uutta hedelmällistä maanlajia; ei ainoatakaan autiota paikkaa näy, ja uudet kahvi-istutukset kaunistavat sen hedelmällisiä aloja. Tulivuoren aukko on jo sammunut, ja kaksi vähäistä savupatsasta ainoastaan enää ilmoittaa maanalaisesta, riutuvasta tulesta.

Javan asukkaat ovat Euroopalaisia, Arabialaisia ja Kiinalaisia -- Javalaisia. Nämä ovat keskikokoisia, kellahtava ihoisia. Niin kauvan kuin Javalainen on lapsena, keritään osa hänen hiuksistaan, toinen osa yhteen sidotaan. Viilatut ja mustat hampaat (valkoiset hampaat kuin koiralla ovat muka rumat), ja tupakin purekselemisella rumennettu suu ovat vanhempain Javalaisten tunnusmerkit. Naiset voitelevat mielellään otsansa riisijauhoista valmistetulla purppuralla ja vartalonsa ylä osan yrteistä ja kukista valmistetulla keltaisella "boreh'illa", jonka hajua Euroopalaiset kauhistuvat. Vaateparsi ja asunnot ovat yhtä yksinkertaiset. Huoneet, joita melkein ainoastaan makuupaikkoina käytetään, ovat banburuohosta tehtyjä. Hukkaan siellä ruokahuonetta etsii, sillä niin päivällinen kuin iltanenkin syödään aina paljaan taivaan alla. Sillä Javalainen istuu perheineen maalle levitetyllä matolla ja nauttii yksinkertaista ruokaansa: aamusella kuppi kahvia parin riisikyrsäsen kanssa; puolipäivänä riisiä ja "sambel'ia" (se on pippurin, suolan, kuivan lihan, vihanneksien j.s. sekoitus). Herkuiksi pannaan myös hänen matolleen -- sillä pöytää ei hänellä ole -- kuivattua eli palvattua hirvenlihaa, muutamia matojen lajia, rapuja ja ankan munia. Hän kun on luja mahomettiläinen, kammoo hän läskiä ja väkeviä juomia. Syödessä käytetään sormia kahvelin sijassa, ja lusikat tehdään kokospähkinän puoliskosta; veitsiä ei käytetä ollenkaan. Asunto saa valonsa ja ilmansa ainoastaan ovesta. Yksi riisilato ja talli hevosille ja lehmille on usein asunnon läheisyydessä. -- Ylhäisten asunnot köyhäin asunnoista eriävät ainoastaan siinä, että ne ovat isompia ja että muutamissa on pöytä ja lavitsoita. Aateliset asuvat palatseissa, jotka ovat Euroopalaiseen tapaan sisustetut, mutta ei Euroopalaisella maulla. Turhamaisuus ja loiston himo sitävastaan nousee kovin korkealle. Niin esim. eräs matkustavainen huomasi peilejä vaakasuoraan asetetuiksi, kuin niille ei muuten tilaa ollut. Suurin loistonhimo kuitenkin ilmestyy ruhtinoissa. Javalla on nykyjään ainoastaan kaksi semmoista, jotka kuitenkin ovat Alankomaiden vasalleja.

Nämä korkeat sultanit -- joiksi ruhtinaita sanotaan -- kun kansalleen yleisesti näyttäytyvät, ovat he mahdollisimmassa komeudessaan. Alamaiset pitävät sen tavattomana sultanin arvon ja alentumisen osoituksena, että hän tahtoo heidän kanssaan seurustella, ja että he pitäisivät tämän kunnian sitä suuremmassa arvossa, näyttäytyy sultani vaan aniharvoin. Hän esiytyy komealla seuralla, johon pian koko kansa yhdistyy. Aivan sultanin edellä käy neljä keihään kantajaa, joilla keihäät ovat pystyssä ylhäällä. Keihäänkantajien edellä on muita korkeita miehiä; mutta ei koskaan kahta eli kolmea enempää, ja heidän keihäänsä eivät saa olla pystyssä, vaan vähän kallellansa. Toinen sultanin tunnusmerkki on auringonvarjostin. Hänellä yksinään on kullattu auringonvarjostin, joka on niin suuri, että neljälle miehelle on kylliksi työtä sen pitämisessä hänen päänsä päällä. Varjostin on keltaisilla silkkihetalehilla reunustettu ja kannetaan kuusi kyynäräisessä varressa, joka on punaisilla ja keltaisilla maalirenkailla kaunistettu. Kuningattarella, ruhtinoilla ja ylhäisillä aatelismiehillä on viheriä kultareunuksinen varjostin. Kun sultani näin armollisena näyttäytyy kansalle, kannetaan silloin myös esi-isäin kalleuksia, jotka ovat kultaisia koristuksia, mitkä kulkevat perintönä sultanilta sultanille. Nämä kultakalut tavallisesti kuvaavat norsua, käärmettä, härkää, hirveä ja kukkoa. Koristuksia kannetaan kohta sultanin perässä ja niiden jälessä seuraa useita ihmisiä kantain sultanin muita kultakalleuksia. Siis yksi kantaa hänen kultaista betelrasiotaan, toinen hänen kultaista sylkilaatikkotaan, kolmas hänen kultaista maljaansa, neljäs hänen kultasia lautasiaan j.n.e. Matkue päättyy suureen keihäänkantajajoukkoon, jonka keskellä ruhtinaat ja aatelismiehet seuroineen kulkevat.

Sultania matkoillaan seuraa aina joukko kalliita hevosia. Näistä on kaksi aina sultania varten satuloittu. Valtaistuin, kullalla ja hopealla kaunistettu, kuletetaan myös aina hänen matkoillaan.

Kansa ihmettelee tätä loistoa syvimmällä kunnioituksella ja siitä huomaa oman mitättömyytensä. Tämä tunne ruhtinaalle tuottaakin jumalallisen kunnian ja antaa alituista ravintoa ylivaltijaan korkeudelle sekä kasvattaa hänessä sitä uskoa, että kansa on ainoastaan hänen tähtensä. Kansan alamaisuus näyttäytyy myös sen puheessa. Itsepä ylhäisimmätkin nimittäytyvät, hallitsiaa puhutellessaau, hänen orjikseen; useinpa vielä "kehnoiksi orjiksi". Keskinäisessä seurustelussaan eivät he koskaan sano "minä", vaan "teidän alammaisin palvelijanne". Ruhtinaan päätä he sanovat "temppelin huipuksi," hänen silmiään "jalokiviksi" ja hänen kasvojaan "auringoksi." Kun on kysymyksenä ruhtinaan puhe, kuolema, syöminen ja makaaminen, niin puhutaan hänen: "käskystään, maailman jättämisestään, virvoituksestaan, levostaan". Javalaisilta ei suinkaan puutu huvin ja ilon aiheita. Ennen kaikkia eläinleikit heitä miellyttävät, ja erittäinkin kukko sotaisella halullaan ja urhoollisuudellaan heitä ihastuttaa. Kukkojen jalkoihin usein sidotaan rautapiikit, että taistelu verisempi olisi. Köyhimmät käyttävät heinäsirkkoja taistelusankareina. Nämä eläimet ärsytetään taistelun himoisiksi päätä heinän korrella kutittamalla. -- Kansa rakastaa peliä oikein vaistomaisesti, ja kaikki, ruhtinaasta aina palvelijaan asti, pelaavat korttia.

Se on sama, yksinkertainen, lapsellinen kansa, joka antaa itsensä vietellä maailman vaarallisimpiin töihin, nimittäin yleensä kuuluisain syötävien pääskyn pesien kulettamiseen. Nämä pesät ovat nimittäin varsinkin Kiinalaisten herkkupaloja ja ovatkin heille kullan arvosta. Javan etelärannikon lukuisissa rotkoissa on miljoonia pieniä, harmaita pääskyjä. He rakentavat pienet pesänsä muutamien satojen jalkojen korkuisiin rotkojen pystysuoriin seiniin; pesät ovat liima- eli hyytelömäisestä aineesta tehdyt. Näissä, pääsemättömissä paikoissa, joita valtameri monta sataa jalkaa korkealle kuohuvine aaltoineen huuhtelee, luulevat ne pesäinsä säilyvän ihmisten ahneudelta. Kuitenkin pettyvät nämä linturaukat; sillä aaltojen hyrskeestä ja musertamisen uhkauksista huolimatta kiipeilevät ihmiset pesille, kun kullan himo, mielen hurmaus ja taikausko heitä vetää.

Kolmesti vuodessa he riistävät näitä pesiä. Tämä on mitä vaarallisinta tointa, vaikka meri tyynikin olisi. Javalaiset nousevat tikapuita myöten aina kahden sadan jalan korkuiselle pystysuoraan kohoavalle kallioseinälle. Kun he ovat likellä rotkoa, jossa pesät ovat, odottavat he kunnes hyökkäävä aalto on takaisin painunut ja sitten äkkiä luolaan kiipeävät. Sinne he ovat asettaneet bamburuohoisia telkimiä, joilla he käsin pesiä kaivelevat taikka pitkillä koukuilla niitä repivät. Samalla aikaa aallot luolaan ajautuvat ja jo sieltä palautuvatkin. Mutta jos nyt työskentelijäin luolassa ollessa meri äkkiä kuohahtaa, syöksevät aallot pikaisesti, täyttävät luolan ja nielaisevat onnettoman pohjattomaan hautaansa. Mutta myös muut onnettomuudet heitä uhkaavat. Telkimet usein murtuvat ja miehet putoavat kuohuihin; pyörtyminen myös täällä monen saavuttaa, jolloin se kallioon kuoliaaksi rutistetaan.

Mutta kuinka Javalaiset, joilla on niin vähä tarpeita ja jotka ovat niin onneensa tyytyväiset, voidaan näin vaaralliseen toimeen saada? Sitä varten pannaan kaksi viehätintä liikkeelle: taikausko ja opiumin hurmoitus. Kun linnunpesäin kuletusaika on tullut, laitetaan juhlia ja uhria vuorihengille, joita näissä luolissa luullaan asuvan. Pienissä uhrimaljoissa tarjotaan niille kukkia ja hedelmiä, lihaa ja vihanneksia, joita sinne tänne vuorelle asetetaan. Vellamo veden emäntä on tässä etenkin tärkeä. Aitan ovella, johon linnun pesät ko'otaan, on hänen kunniaksensa komea vuode, ja pyyntöajan jokaisena torstain iltana viedään sille uusia uhreja. Lamput sytytetään, suitsutetaan, ja toimitetaan sanalla sanoen kaikkia taikauskon hullutuksia. Semmoinen on uskonnollinen valmistus tähän vaaralliseen työhön. Mutta vielä on toinenkin, nimittäin mielen hurmoaminen. Yöllä ennen työn alkamista vietetään juhlaa. Musiikki, hyppelijättäret ja huvitukset karkoittavat ajatuksista uhkaavan vaaran. Opiumia tarjoillaan suurin määrin ja pianpa vieraat hyppelevät ja hurmoavat itsensä pyörryttävillä nesteillä; jonka perästä he ehkä jo ensi yönsä meren helmassa lepäävät.

Kummallinen myrkkylaakso on Javassa. Tiheästä aarniometsästä kun tullaan ja noustaan korkealle kukkulalle, avautuu yht'äkkiä katsojan eteen hirmuinen erämaa, oikea manala -- kapea alaston laakso. Ei ainoatakaan kasvillisuuden jälkeä näy tässä auringon polttamassa laaksossa. Eläinten luurankoja näkyy siellä ja täällä. Usein näiden asennosta nähdään, kuinka esim. peloittavan tiikerin kuolema on saavuttanut samassa silmänräpäyksessä, kuin hän on saaliisensa iskenyt, ja kuinka petolintu, joka lämpöiselle ruumiille laskihe, atriaansa mässätessä henkensä on heittänyt. Suuria kovakuoriais-, muurahais- ja muita hyönteiskasoja nähdään myös täällä. Tämä on kuoleman eli myrkkylaakso. Tämän paikan kuolettavaisuus tulee hiilihaposta, joka maasta kohoaa ja raskautensa tähden tästä niin hitaasti haihtuu. Samoin kuin Neapelin viereisessä koiraluolassa ja Pyrmontin läheisessä höyryluolassa samanlainen höyrylaji jok'ainoan niissä maata lähestyvän tappaa, samoin täälläkin käy. Pystyssä käypä ihminen voi ainoastaan vahingotta tässä erämaassa kulkea.

Dajakit Borneon saarella.

Borneo on Itä-Indian saareista melkein tuntemattomin. Dajakeiksi sanotaan lukuisinta, voimallisinta ja raa'inta tämän saaren kansaa. Heidän asuntonsa ovat kurjat; muutamain lyhkäisten puupylvästen päähän asetetaan katto. Seinät ovat yhteen neulotuista palmun lehdistä, joita katoksikin käytetään. Yksi pöytä höyläämättömällä kannella ja möhleillä jaloilla, pari mattoa, muutamia sammaleilla täytettyjä tyynyjä sekä mahdollisesti joku rautainen pata ja ase, joka seinällä riippuu, tekevät huonekaluston. Kattoon ovat hirtettyjen vihollisten valkoiset pääkallot ripustetut. Näitä käytetään lautasina ja juoma-astioina. Dajakein majat eivät aina ole maahan raketut, vaan yhtä usein ja vieläpä useimminkin ovat ne puissa, joiden lehdet he yhteen palmikoitsevat. Tavallisesti sinne eivät johda mitkään portaat, joita Dajakit eivät tarvitsekaan, sillä he kiipeilevät kuin oravat.

Dajakit ovat keskikokoisia ja tanakoita. Kasvojen väri on vaalean ruskea, pää paksu ja leveä, nenä latuska, ja suussa ovat paksut huulet. Korvat ovat kummallisimmat; sillä lapsuudessa kaivetaan korvalehtiin reiät, ja nämä reiät suurennetaan yhä isompain ja isompain puunaulain tukkimisella niihin; ja näinpä ne saadaan viimein niin suuriksi, että korvalehdet olkapäihin ottavat. Varpaat ovat horrossa ja jalat ilkeän leveät, miten kaikilla Indialaisilla kansoilla, koska ne aina avojaloin kävelevät. Dajakit käyvät melkein alastomina; ainoastaan vyötäisillä heillä on ruskeista niinistä vyö. Sateella he käyttävät palmun lehdistä neulottua päähinettä. Semmoinen hattu näyttää suurelta, pyöreältä kannelta ja suojelee koko ruumiin.

Miehet antavat hiuksensa kasvaa niin, että ne ulettuvat olkapäille; vaimot eivät hiuksiansa koskaan leikkaa. Dajakilaisnaisten pitkät, pikimustat hiukset näyttäisivät siis erittäin kauneilta, jos he ymmärtäisivät niitä vähänkin maullisesti siistiä. Vaimot ovat miehiä kauneimmat. Melkein kaikki tyttäret naidaan jo yhdeksän ja kymmenen vuoden vanhoina. Yksikään nuorukainen ei saa vaimoa, joll'ei hän voi näyttää voittomerkkiään, ja itse rumimmatkaan naiset eivät tekisi semmoista häpeätä, että menisivät miehelle, joka ei ole itselleen hankkinut jotakin voittomerkkiä. Mutta ne ovat hirmuisia voittomerkkejä, joita sulhaselta vaaditaan, nimittäin tapettujen vihollisten pääkalloja. Naimiseen mennessä ei koskaan kysytä vanhempain tahtoa, vaan kun joku nuori mies tyttöä kosii, vie hän hänelle kolme pääkalloa ja kysyy jos hän tahtoisi ne ottaa lahjaksi. Jos hän ne ottaa, myöntyy hän, ja samana eli seuraavana päivänä häät vietetään. Se käy näin: Koska tyttö on pääkallot ottanut morsiuslahjaksi, menee sulhanen takaisin majaansa, jossa hänen vanhempansa ja sukulaisensa häntä odottavat; nyt he menevät joukolla morsiamen kotiin. Ovella he voitelevat sulhasen kukon verellä ja morsiamen kanan verellä. Rakastajat tarjoavat toisillensa veriset kätensä, ja näin on vihkiminen toimitettu. Tästä hetkestä jää vaimo miehensä huoneesen, ja siellä hänellä ei tapaa olla hupaiset päivät; sillä vaimo on miehensä orjatar. Hänen täytyy viljellä riisipelto, viedä kotiin otukset, joita mies metsästäissään ampuu, suolata lihat, ne kuivata auringon paisteessa, kalastaa ja sanalla sanoin tehdä kaikki, miehen matollaan loikuessa ja aseitaan puhdistellessa, joka onkin hänen ainoa kototyönsä.

Dajakit syövät kaikenlaisia eläimiä, joita käsiinsä vaan saavat. Sammakoita, konnia, rottia, käärmeitä ja krokodiileja syövät he yhtä mieluisasti, kuin hirviä ja metsäsikoja, joita metsät täynnä vilisevät. He eivät koskaan lihaa keitä, vaan ripistelevät sille vähän suoloja ja kuivaavat sen auringon paisteessa. Pienemmistä eläimistä he ainoastaan nahan nylkevät ja hiilillä sitte koko eläintä korventavat; mutta useimmasti he syövät lihaa tuoreena suolan ja pippurin kanssa. Riisiä he keittävät vedessä, johon panevat hiukan suoloja ja mausteita. Keittoa syödään pääkalloista, liemi juodaan ja sakeampi syödään kourilla. Syödessään he eivät istu pöydässä, vaan makaavat laattialla. Huoneissaan ei ole erinomainen puhtaus; mutta itse Dajakit ovat siistejä: ne pesevät itsensä ehtimiseen syönnin edellä ja kylpevät kerran päivässä. Keskenänsä he ovat uskollisia ja luotettavia; ennenkuin Dajakilainen varastaisi kourankaan riisiä naapuriltaan, kuolisi hän mieluummin nälkään.