Part 14

Tumman viheriöistä aalloista kohoutuu lukematon joukko mastoja lippuineen ja viireineen; venheitä kirjavine majoineen ja mustia kontooleja kihisee laivamme ympärillä; kaikkialla torutaan ja mellastetaan. Matkustajat tukkiivat laskutikkain portaille, puna-takkiset kontoolilaiset[29] kiipeilevät vuoria myöten kiljuin ja karjuin ja sadat erilaiset nimet toisiaan kai'uttavat. Viimeinkin löydämme itsemme ja kalumme ahdinkoon sullottuna mustassa kontoolissa ja pian sen jälkeen jossakin ravintolassa majoitettuna. Aivan kuin vedestä nousevaisina seisovat tämän ihmeellisen kaupungin huoneet edessämme aina dogen[30] palatsiin, jonka kellertävät muurit ja lyijykatto kohoutuvat keisarillisen puiston puiden ylitse. Juuri akkunaimme alla kuulemme me airojen kohinan ja kontoolilaisten karkeita ääniä.

Kummallisilla tunteilla astuu matkustaja Venedigin kapeita katuja, tarkastelee avonaisia palatseja ja loistavilla rakennuksilla sivuttua Markuksen toria, josta palatsien välitse nähdään tumman siniselle merelle. Voi tuota kansan kihinää! Ruskeita Illyrialaisia, Dalmatialaisia puoli-itämaalaisissa puvuissa, jättiläismäisiä merimiehiä punaisine takkineen, lukemattomia kaupitselijoita, jotka korkealla äänellä tarjoilevat mitä erilaisimpia tavaroita: raakkuja, syömäsimpukoita, granataomenia, meluunia, viikunia, rypäleitä ja muita maan viehättäviä hedelmiä. Tuhansia ääniä kaikuu, kaikki ovat sekaisin toinen toisensa tiellä, ja molemmin puolin kohoutuvat vanhat ränsistyneet palatsit synkeinä muinaisuuden todisteina.

Nouskaamme Venedigin korkeimmalle kohdalle, Markuksen torniin. Kierteinen käytävä, portaaton, pimeä, kammoittava ja likainen vie meitä ylös. Voimalliset kellojen äänet mouruavat yläpuolellamme jättiläissäveleillään niin, että koko rakennus tutisee. Haudasta nousemiselle tuntui, kuin me pitkän kämpimisen perästä tulimme taas auringon valoon. Allamme nyt on ympäriinsä palatseja ja kirkkoja, huonerivejä ja pieniä, avonaisia palatseja, torneja, ahtaita kaivannoita ja kapeita katuja, monta saarta huoneineen ja kirkkoineen. Kaikkialla kajastelee lumivalkeat purjeet, höyrylaivat tulla pohottavat, höyryjuna nyt juuri kiitää Lannossiltaa, joka tämän uivan kaupungin mantereesen yhdistää. Tuolta kaukaa kuumottaa lumiset Alpit kuin sumupilvet.

Ilta hämärtää. Kuinka kaunis Venedigin yö on! Tuolla vanhat palatsit seisovat ja valavat varjojaan kuun kirkkaassa valossa, joka torit ja kaivannot kajastaa. Tornit ja kuvut ihmeellisesti kimaltelevat, katot kauniisti kajastavat kuun niihin kuumottaissa. Koko akknnarivit hopealta hohtavat, juuri kuin niiden takana loistavia juhlia vietettäisi -- semmoisia kuin Venedigin loistoaikana. Markuksen torilla odottaa meitä valot, musiikki ja kirjava ihmisvilinä. Kahviloista kajastelee kirkkaat valot; niiden edustalla, pienten pöytäin ympärillä istuu kotomaalaisia ja vieraita kaikista säädyistä; kaupustelijat kiertelevät ympäriinsä rihkamiaan tarjoellen; Itävaltalainen musiikki[31] valelee koko paikan hurmouttavilla säveleillä; paussien välillä kuullaan kierteleväin musikanttien kitarrien eli harppujen yksinkertaisia säveliä, ja puheessa havaitaan mitä erilaisimpia kieliä.

Toinen päivä oli sunnuntai; kellot soivat taukoamatta. Markuksen kirkon avatuista porteista tulvasi kirjava joukko rukouskirjat ja rukousnauhat mukanaan. Esikartanon hämärissä holvikäytävissä istuu partaisia kerjäläisiä ja talonpoikaisnaisia omituisissa kauneissa puvuissa. Astukaamme tuohon salaiseen ja kunnioitettavaan temppeliin, joka ihmetyttää meitä vakavalla loistollaan, korkealla kupulaellaan ja kalleilla kultapohjaisilla maalauksillaan. Laattia on ladoittu marmorilevyillä kuvikkaaksi. Alttarin valo ei kokonaan hämäryyttä poista; kummalliset kuvat ja veistotyöt ovat vanhuuden mustuttamat. Kokonaisuudessaan kirkko näyttää holvihaudalta ja muistuttaa niistä kallioluolista, joissa ensimmäiset kristityt jumalanpalveluksensa pitivät.

Tästä me menimme dogen palatsiin. Kaikki mitä täällä näimme, tyhjät marmoriportaat, hiljaiset salit, korkeat holvit ja saariakkunat, suurenlaatuiset seinä- ja kattomaalaukset -- kaikki muistutti vielä samasta hiljaisesta vakavuudesta, joka muinaisaikoina näissä huoneissa vallitsi. Näistä kerrassaan loistavista saleista menimme me lyijykatonrajassa oleviin mataloihin vankihuoneisin ja alas pimeitä ja kosteita portaita myöten aina niihin elävien hautoihin, joissa entisaikoina tuhannet onnettomat vangit mustien muurien välissä jääkylmillä vuoteilla viimeisen kerran hengähtivät.

Me kiertelimme kerran pilvisenä päivänä Venedigin ahtaita ja lukuisia katuja. Kuinka toisenlaista, kuin illalla Markuksen torilla! Akkunain edessä riippui repaleisia pesuvaatteita; ei missään näe kukkia eikä akkuuaverhoja. Kapeat solukat olivat puhdistamattomat; likaa ja romua oli kaikkialla; kalpeita, laihoja ja resuisia lapsia leikki siellä sekasorrossa. Yhtä vaaleita ja laihoja ovat myös ne ihmiset, jotka näissä kosteissa ja pimeissä asunnoissa asuvat. Pieniä siltoja kolkosti kaarteilee kapeiden kaivannoiden ylitse, joista pahoja höyryjä kohoilee, ja jossa likaisia kontoolia uiskentelee olkien ja jäännösten ympäröiminä. Työpajat ja puoditkin näyttävät hyljätyiltä. Raha liikkeestä ja virkeys kaupasta on kadonnut. Ihanaa on käväistä Venedigissä, mutta ikävää siellä asuminen.

Rooma (Rom).

Rooma, ikuinen kaupunki ja vuoden 1871 jälkeen taas koko Italian pääkaupunki, on monella kukkulalla, joista Aventino, Palatino, Kapitoliino, Selio, Esquillino, Viminale ja Kvirinale ovat ne seitsemän historiallista kunnasta, joiden mukaan Roomaa usein kutsutaankin "seitsemän kukkulan kaupungiksi." Nykyään se jo leviää kauneilla käytävillä ja verrattomilla penkereillä koristetun Mont Pinsionkin ylitse, josta on mitä ihanin näköala kaupungin ylitse. S:n muotoisesti kaupungin lävitse juoksevan Tiberin toisella puolella huoneet peittävät myös Monte Janikolon (Mons Janiculus) ja Monte Vatikanon. Nykyinen Rooma on täynnä sinne tänne suikertelevia kapeita katuja, joista huolimatta kuuluisa Korso kuitenkin ojennaite putkisuorana kaupungin pohjaisosasta Piatsan Popolosta aina Piatsa Veneziaan kaupungin keskuksessa.

Kapitolista näemme me alas muinaiseen Forumiin eli oikeuspaikkaan, josta alituisella kaivamisella aina vaan saadaan selvempi käsitys. Siellä me näemme Septimii Severin riemukaaren (portin) ja etempänä Tiituksen kaaren samalla, kuin kuulemme kaiun hyminän Palatiniläiskunnaalta, jonka alapuolella Flavianilaisen pyöröteaterin (Coliseo) ääretön rakennus Forumin takaa kohoaa. Tosin kyllä kaupungin muissakin seuduissa on kaupungin jaloja muinaisjäännöksiä, joista nykyjään muodostettu Panteo on kaunein; mutta ei missään ne vaikuta niin valtavaisesti, kuin täällä vanhassa Roomassa, jossa ainoastaan yksityiset huvilat, kirkot eli vanhat luostarit muistuttavat uudemmasta ajasta.

Tämä vanha Rooma pistäytyy eteläpuolelle muotikaupunkia, joka parhaallaan on suuren levityspuuhan alaisena, ja monta puistoa ja viinimäkeä saa siellä antaa asemansa rakennuksille. Viisi siltaa yhdistää nämä molemmin puolin Tiberiä olevat kaupungin osat toisiinsa. Uudempi kaupungin osa nimitetään Trastevere'ksi ja sen asukkaat, jotka kuuluvat alhaisempaan yhteiskuntaan, ovat kopeita siitä, että puhtain Roomalaisveri virtaa heidän suonissaan. Maalarit ja muut taiteilijat kiittävät Trastevereläisten, etenkin vaimojen, klassillista kauneutta. Pitkä, suora katu yhdistää Trasteveren Sitta Leoninaan, jonka viimeisessä päässä Pyhän Pietarin-kirkko likisine Vatikani-palatsineen korkeuteen kohoutuu. Pietarin-paikasta vie vielä suora katu San Angelon linnaan, keisari Hadrianin hautarakennukseen.

Museot ja katselemista kannattavaiset paikat ovat moninaiset; paitsi muinaisia raunioita, on joukko suojia täynnä italialaisia maalaus- ja kuvanveistotuotteita. Jotakin erinomaista tarjoavat Rooman kirkot ja kappelit kaikissa suhteissa, sillä niissä on jälkiä kristillisyyden kaikilta ajoilta. Siitä kirkollisesta loistosta, mikä Rooman ennen mainioitti, ei ole aikain muuttelevaisuudelta paljoa meidän päiviin säästynyt. Rooma on tullut suuren valtakunnan pääkaupungiksi ja siis hallituksen ja kaikkien keskusvirastojen pääpaikaksi. Täällä on myös yliopisto ja monta tieteellistä opistoa. Viime aikoina kaupunki on pukeutunut jokapäiväiseen pukuun ja päivittäin yhä muuttuu se muiden isojen kaupunkien kaltaiseksi. Tämä voimallinen lumotar on tenhovoimansa jo menettänyt, ja sentähden vieras murheella muistaa, että aika voi tulla, jona Roomassa tuskin mikään muistuttaa, ettei maan päällä ole sitä paikkaa, joka Roomalle vertoja vetäisi historiallisissa muistoissa, ja jota me kunnioituksella kutsumme "ikuiseksi kaupungiksi".

Karnevali.[32]

Kukas ei olisi kuullut puhuttavan karnevalista, s.o. niistä juhlallisuuksista, joilla Italialaiset huvitteleivat ankaran paaston edellä. Roomassa karnevaliin osaa ottavaiset kokoutuvat Korson pitkälle ja muhkeiden rakennusten rajoittamalle kadulle. Ulosripustetuilla tapeeteilla, ripistettyillä kukilla ja kiinnitetyillä kankailla, miten Italiassa kaikissa juhlissa on tapana, katu kaunistetaan äärettömän suureksi saliksi. Molemmille sivuille raketaan isoja parveja eli lehtereitä, tapeeteilla kaunistetuita ja lavitsoilla varustettuja. Heti kuin kellot ovat juhlan avauksen ilmoittaneet, täyttyvät kadut naamioilla: naisten pukuisilla miehillä, miesten pukuisilla nuorilla neitosilla ja vanhoilla vaimoilla. Enimmästi kuitenkin tavataan joukossa n.s. Pulsinelli- (pultsinella-) naamijoita, jotka, paitoihin puettuina valkoinen huivi päässään ja kaulassaan ja pienet harjat käsissään, kaikenlaisten ivallisten kujeiden kihinässä kokevat harjailla toisistaan pois pölyä ja pilkkuja. Naamijoilla, luontevasti kuin puutarhurit pu'ettuina, on käsissään kummalliset hohtimet, joita voi lyhentää ja sitte mielensä mukaan yht'äkkiä pitentää hyvin pitkäksi. Se näyttää hyvin hupaiselta kun he näillä pihdeillään sieppailevat aina kolmannen kerran akkunoista kukkaisvihkoja. Hupaista (heille) on myös kerjäläisnaamioina sauva yhdessä ja hattu toisessa kädessään kumarrellen kuleskella apua, pähkinöitä y.m. anoen. Kauneimpia kuitenkin ovat ne naamiot, jotka kuvailevat talonpoikaistyttöjä, kalastajia, kreikkalaisia j.n.e. Tuolla joukossa näkee jonkun kahdella naamalla, eikä suinkaan voi sanoa kumpiko hänellä on etu- tahi takapuoli. Näiden kujeillessa kulkee kaksi yhtäjatkoista vaunuriviä, toinen ylös-, toinen alaspäin, pitkin katua. Koko katu on kihinään asti täynnä riemuitsevaisia katselijoita, hillitsemättömiä naamijoita ja täyteen tukituita vaunuja.

Naamijoiden keskinäinen pieni sota on hyvin omituinen. Ne ottavat mukaansa makeisia, pieniä, kaikenmuotoisia kipsipalasia, ja niillä nakkelevat toisiaan. Kukaan ei ole varma semmoisetta raesateetta pääsemisestään. Vaimoilla on pienet kullatut ja hopioidut kopat täynnä semmoisia kipsipalasia, ja jos makeissota heille tulee kovin tukalaksi, löytävät he seuraajissaan turvansa. Mustapukuisille ihmisille tämä sota kuitenkin on pahin; sillä kipsipalaset maalaavat heidät aivan kirjaviksi. Usein Pulsinellien avonaiset vaunut, joista he ovat ruvenneet palkkongeilta ja akkunoista katsojia kipsittämään, ovat ahdinkoon saarretut. Yht'äkkiä alkaa ristituli kaikkialta vaunuja ahdistaa ja ennenkuin ne viimeinkin yleisen naurun kaikuessa tästä suoriutuvat, ovat ne kuulista lumen valkeiksi tahrautuneet.

Iltasella pamahtaa laukaus kadun kummastakin päästä; se on kilpa-ajon avaus, ja sitä varten on kadun keskus raivattava. Nyt alkaa peloittava tungos. Se on viehättävä vilahdus, kun kissankullalla koristellut hevoset esille astuvat. Ne päristelevät, hypähtelevät pystyyn taluttajainsa rinnoilla radalle tullessaan; katsojain riemuhuudot tervehtävät niitä ensin. Sitte ne asetetaan kiinteälle vedetyn nuoran taakse. Merkki annetaan, nuora putoaa ja hevoset satuloitta ja ratsastajitta syöksevät edelleen. Niinkuin myrskytuuli ne kiitävät eteenpäin, ja joka ensin Korson päähän pääsee, sitä ylistetään voittajana.

Kolmannen kerran kanuunat jyrisevät, ja silloin kukin kotiinsa kiiruhtaa. Yht'äkkiä katoaa kaikki järjestys, ja onnellinen se, joka vahingoittamattomana tästä sekamelskasta selviää. Näin monituisilla vaihteluksilla höystettynä vietetään koko karnevaliaikaa; mutta kaikkein iloisimmillaan kansa on laskiaistiistaina.

Etna.

Ihanan Sisilian itäisellä rannalla, Messinan kaupungin lounaispuolella kohoutuu Etnan tulivuori pilvihin. Kun tullaan vuoren viljeltyjen seutujen viimeisille rajoille, joissa viiniköynnökset, öljypuut ja orangit kaikessa loistossaan hedelmöivät, vie kiermuilevainen tie synkän, mustan hieta- ja laavamusun kautta ylöspäin kolkolle seudulle, jonka näkö vavistuttaa. Tätä kauhistusta vielä lisää vuoren alituinen ukkosen tapainen jyrinä. Tätä ylempänä ei enää mitään kasvullisuutta ole, ja noin neljännes tunnin aikaa saamme astua ylöspäin syvässä laavahiedassa. Sitte alkaa lumiraja, jossa alituisesti mustat laavapystyt lumesta ja jäästä kohoutuvat. Vuori muuttuu jyrkemmäksi ja jyrkemmäksi, niin että hevosaasi tuskin voi kiivetä ylös. Me pääsimme vuorelle juuri päivän koittoon, auringon nousua ihailemaan. Viimein se näyttikin kasvonsa ja valaisi ympäristön, joka kuvasti jos jonkinlaiselta.

Taas meidän täytyi laahata lumessa ja kiipeillä jää- ja laavakasojen ylitse, ennenkuin me pääsimme Etnan jättiläisaukolle. Keilin kaltaisena kohoutuu tämä jättiläispiippu yli 1,000:n jalan korkeuteen. Se on kokonaan kuonasta ja tuhasta sekä monin paikoin aivan tulikuuma ja täynnä halenneita, joista savua ja tulikivihöyryä tupruilee. Voi kuinka me, monen vaivan kautta vuorelle päästyämme, hämmästyimme, nähdessämme tämän kammoittavaisen aukon! Sanomaton savupatsas, niinkuin kattojen savupiippujen yhteinen, kohosi sieltä ja viemistävä -- milloin ukkosen kaltainen milloin tykkien pamauksia pahempi, möyhe kuului aukon hirmuisesta syvyydestä. Tämän suppilon tapaisen, soikean luolan suun ympäri olisi ollut varmaan koko tunnin matka. Maa oli tasainen ja jotenkin tivis, vaikka se olikin paljasta tuhkaa. Aukon keskellä oli kaksi kuonasta ja tuhasta muodostunutta kasaa, jotka meitä estivät näkemästä syvyyden pimeään pohjaan. Näiden kasojen halenneista syöksyi tavan takaa paksuja savupilviä suhisevalla ja vinkuvalla äänellä. Koko aukko oli sitäpaitsi täynnä väkeviä tulikivihöyryjä, joita maasta höyryeli. Meistä ei kukaan uskaltanut mennä aukon sisään, jossa moni jo on kuolemansa löytänyt.

Sitte kuin kauvan aikaa olimme tätä verratonta aukkoa ihmetellen katselleet, kääntyi meidän huomiomme myös etäisempiinkin esineisin. Näytti siltä, kuin koko maailman ihanuudet olisivat nyt jalkaimme alle levitetyt. Me näimme suuren osan merta, koko Kalaprian niemimaan, Malta-saaren ja melkein allamme myhäili kolmikulmainen Sicilia vuorineen, laaksoineen, virtoineen, kaupunkeineen ja kylineen. Yht'äkkiä, meidän näköaloja ihaillessa, vavahti koko huippu ja tutisi niin, että luulimme sen joka silmänräpäyksessä syvyyteen syöksyvän. Rätisevä jyrinä, kovimman ukkosen kaltainen, kuului, ja syvyydestä nousi sakeita, mustia ja kellertäviä höyrypilviä, jotka aukon reunain ylitse kumpuilivat. Näiden välissä taas pyryili vaaleampia ja harvempia savuvyöryjä, joista salamat siniselle taivaalle sinkoilivat. Puolen minuutin kuluttua oli vuori taas rauhallisena ja meidän kauhistuksemme sivuitse. -- Etnalla tunnetaan olleen 70-80 syöksyntää. Viimeinen oli v. 1852. Jokaista syöksyntää ennustaa suuremmat savupilvet ja voimallisemmat järistykset.

Silloin maa jostakin kohden, usein "keilistä" kaukana, yht'äkkiä avautuu; tuli-, kivi- ja tuhkavirrat raivoisina syökseivät repeämästä. Nämä kokoutuvat taas uudeksi vuoreksi, joka jonkun päivän ajan vielä nakkelee ilmaan hehkuvia aine-möhkäleitä. Viimein kuitenkin tulivuori näyttää rauvenneen, mutta tämäpä onkin vasta kaikkein peloittavin hetki koko seudulle. Sillä kun nämä palavaiset aineet eivät enää jaksa syöksyä uunistaan ulos suun kautta, puhkaisevat ne tiensä vuoren juurelta, josta punainen tulivirta silloin alkaa alas virtailla. Voi silloin seutuja, voi kaupunkeja ja kyliä, jotka sen tielle sattuvat! Ei mikään voi estää sitä, ei mikään voima riitä sen seisottamiseen.

Laavavirta jättää jälkeensä mitä hirmuisimpia jälkiä. Hyytynyt laava osoittaa laavavirtain kuurnia, joista muutamat ovat enempää kuin peninkulmaa leveitä ja 300 jalkaa korkeita. Jos näitä vanhoja virtain juovia katsellaan joltakin korkealta paikalta, näyttävät ne jäätyneiltä kirjoitusmustevirroilta; jos niitä likeltä katsoo, ovat ne kuin korkeat murtuneet muurit, ja jos niillä kävelee, näyttävät ne rösäisiltä mustilta kallioilta. Mutta aika viimein nämä kalliot pehmittää ja saattaa ne mahtaviksi viljelyspaikoiksi. Näinpä ne joutuvatkin ihmisten työpaikoiksi, joihin puita istutetaan, peltoja laitetaan, puutarhoja perustetaan ja asunnoita asutaan. Ja eipä löydykään mitään hedelmällisempää maanlaatua kuin tämä on. Senpätähden muhkeat vainiot aaltoilevatkin aivan tämän uhkaavan vuoren juurella. Kauniit maisemat ja maatalot kiiluvat täällä puoleksi öljypuiden tumman vihertöillä oksilla tahi orangipuilla peitettyinä ja niiden ihanoilla kukilla ja hedelmillä kaunistettuina. Palsamihöyryt täyttävät ilman tässä kuona-, laava- ja tuhkamaassa, jossa asuu voimallinen ja tyytyväinen kansa. Kaiken tämän ylitse kohoutuu savuavan Etnan huippu, ja ympäristöllä nähdään vieläkin mustia ja paljaita laavavyöryjä.

Herkulanum ja Pompeji.

Sen ihanan meren lahden rannalla, joka Neapelin kaupungista nimensä sai, kukoisti kristillisen aikamme alkuaikoina kolme kaupunkia: Herkulanum, Pompeji ja Stabiae. Ne olivat tulivuori Vesuvion rinteellä; se Elokuun 24 päivänä v. 79 e.Kr. syöksynnällänsä peitti nämä kaikki kolme kaupunkia. Korkeita tulipylväitä nousi vuoren kidasta; hohkokivi ja kauhistava tuhkasade peitti koko seudun, ja leveitä laavavirtoja syöksyi vuoren aukoista. Nämä kolme kaupunkia ja niiden asukkaat, jotka eivät kerinneet paeta, hautautuivat tuhkaan ja laavaan. Likemmä 2,000:na vuotena ei kukaan varmuudella voinut sanoa paikkaa, jossa nämä olivat olleet. Uusia kaupunkeja ja kyliä aikain vaiheissa vaan valmistui Neapelin lahden rannalle ja niiden joukossa myös Portisi ja Resina. Edellisessä kylässä kaivettiin vuonna 1711 eräs kaivo. Paksu laavakerros kun oli lävitse kaivettu, tultiin erääsen muuriin, jossa pian huomattiin olevan Herkulanumin teaateri, ja niin oli kaupungin tila löydetty. Pitkitetyistä kaivamisista huomattiin, että osa Portisiä ja Resinaa oli aivan tämän haudatun kaupungin päällä, ja senpätähden vaan varovaisesti tohdittiin maanalaisia kaivamisia jatkaa. Vuonna 1748 keksi eräs maamies työskennellessään myös Pompejin ison teaterin. Sen jälkeen jatkettiin kaivamisia innolla, ja nyt on tämän niin kauvan kadonneena olleen kaupungin melkein neljännes kaivettu päivän valoon. Täällä siis maasta kasvaa tuntematon kaupunki samalla, kuin Herkulanumissa tulisoihtu kädessä täytyy kävellä maanalaisessa kaupungissa.

Mutta jos nyt ajattelemme, että tulivuoren syöksyntä, joka nämä kaupungit hautasi, tapahtui niin äkkiä ja pikaisesti, että asukasten suuri osa ei voinut henkeänsä hävityksestä pelastaa, niinkuin monet kaivetut luurangot osoittavat, niin helposti huomataan, että vielä tänäänkin löydetään sieltä melkein kaikki samassa kunnossa, kuin ennen sen hukkumista. Tästä taas voimme nähdä mitenkä Roomalaiset pari tuhatta vuotta tätä ennen kaupunkinsa rakensivat, miten asunnot olivat sisustetut, mitä huonekaluja käytettiin ja mitä tapoja ja kuosia silloin suosittiin. Suuri osa esineitä on vielä niin säilyneinä, että voisi niitä luulla nykyjään valmistetuiksi. Maalaukset seinillä ovat niin kirkasvärisiä, että voisi pitää niitä nykyajan tuotteina. Muureilla voi vielä lukea mitä näytelmiä sinä aikana annettiin teaterissa. Suuresta kiviastiasta ei viini vieläkään ole kuivunut; leipä, joka on 2,000 vuotta sitte leivottuna, on vielä leipä-aitoissa pilautumatta; luurankoin kyhmyiset kädet pitävät vielä niitä aarteita, joita koettivat silloin pelastaa, ja yksin kirjastokin -- monilla sadoilla käsikirjoituksilla, joita vielä voidaan lukea, on löydetty.

Neapelin kuningas on koonnut suuren joukon esineitä näistä kaivetuista kaupungeista. Monta salia on niillä täytetty. Yksi sisältää ainoastaan naisten vaatteita, toiset maalauksia, veistokuvia, rahoja, huonekaluja y.m. Monta vuotta vielä tarvitaan kaivaa, ennenkuin Pompeji saadaan päivän valoon ja ennenkuin maanalainen Herkulanum on täydellisesti tutkittu.

Neapelin katuelämä.

Kirjavampaa kuvaa ei voi ajatella, kuin katumeteli etelästä pohjaan kulkevalla pitkällä Via Roomalla (Toledokadulla) Neapelin valtasuonella on. Kaksi, harvoin katkaistua, riviä ajokaluja ja vuokravaunuja menee edes ja takaisin, ja joiden välillä monia yhteisvaunuja ja ratsastajia myös nähdään; tuhansia käypäläisiä, suuri joukko hevosia, hevosaaseja ja aaseja tunkeutuu oikealle ja vasemmalle ja vievät kaupunkiin hedelmiä ja vihanneksia sekä likaisuuksia sieltä. Nämä kaikki eivät suinkaan tähän mahtuisikaan, jollei katu olisi niin kovasti leveä. Sillä ei ainoastaan ne, jotka kulkevat kahvihuoneissa -- ja niidenkin luku Italiassa on lukematon -- vaan myöskin kaikenmoiset käsityöläiset: puusepät, suutarit, lukkosepät, satulamaakarit, läkkisepät työskentelevät päiväkaudet ei huoneissaan, vaan niiden edustoilla kadulla, jollei puolipäivän auringon polte, sade eli tramontana (pohjatuuli) ole heitä sisälle ajanut. Rihkamakatujen -- joiden luku nousee lekioonaan -- kaupustelijoilla ja rahan vaihettajilla on pöytänsä kaduilla. Niillä, joiden päätyönään on makaruunien[33] valmistaminen; friggitorit, jotka kananpoikia ja lihaa öljyssä paistavat; kahvihuoneiden palvelijat, jotka kahvia paahtavat; kansa, joka paistaa eli paahtaa kastanjia, piniein[34] sydämiä ja maisia, pitää tuliastiansa ja läkkiuuninsa samoin vaan kadulla, ja nuo monet jääveden myymäpaikat j.m.s. ottavat myös ison tilan. Kaikilla kuitenkin on ostajansa, jotka syövät ja juovat, töllistelevät ja puhelevat.

Tavallisesti tunkeutuu se, jolla on jotakin myömistä, niin kauvas kadulle kuin vaan sopii, että mahdollisimman moni käypäläistä hänen likitsensä tulisi kulkemaan. Lasikauppias laittaa tusinan pahanpäiväisiä lasiaan melkein, kuten voi sanoa, ohitse kulkevaisten jalkain väliin ja työntää aivan rauhallisena punaisen paperin niiden alle, että lasit kauniimmilta näyttäisivät. Jos niistä joku säretään, päästää hän peloittavan melun ja vaatii siitä moninkertaisen maksun. Kalakauppijas, joka kuivia kaloja kärryillä kulettelee, viipyy neljänneksen sekä ylös- että alaspäin rientäväin tiheimmässä parvessa, ja nauraisi jokaiselle, joka kokisi häntä seisauttaa vapaalle paikalle. Näin olisi sadoissa muissa samanlaisissa suhteissa.

Tähän lisäksi tulee maakansaa, latsaroonia,[35] kerjäläisiä, jotka joko levätäkseen ja katsoakseen tahi odottaakseen ansion ja lahjan aikaa, makaavat kadulla poikkipäin, päät seinuksille päin, niin että joskus täytyy niiden ylitse hyppiä. Näille on kadun kivetty niin totuttu lepopaikka, että suurimmassa melskeessäkin he rauhallisina vaan nukkuvat.

Joskus pistää jonkun upsierin päähän marssittaa sotamiehiään aivan kadun leveydellä katuja pitkin. Sitä ei pitäne älykkäästi tehtynä, mutta niin kuitenkin tapahtuu. Jos silloin vaunut ja käypäläiset eivät muuta oikeissa ajoissa sivukaduille, niin käy hullusti; kirouksia miesten suusta ja neitsyt Marian avuksihuutoa naisten puolelta kaikuu kaikkialta.