Part 5

RISTO. Älkää peljätkö, neitiseni! Minulla on parhaat aikeet. Olkaa hyvä, tulkaa vähän tännemmäksi, sillä minä olen liian halpa astumaan keskelle huonetta.

LAURA (läheten häntä). Mitä te tahdotte?

RISTO. Minä tahdoin vain sanoa: nuo kaksi nuorta herraa ovat niin syyttömät kuin tekin siihen, josta heitä syytetään.

LAURA. Siitä olin minä jo ennalta vakuutettu.

RISTO, Niin, te olette kunnon ihminen; sitä minä aattelinkin. -- Minä voin todistaa että nuo herrat ovat syyttömät.

SIEVÄ (läheten häntä). Niin, todistakaapa se!

RISTO. Vartokaa vähän; täss' on ensin muita seikkoja selvitettävä. -- (Lauralle). Näettekö, minä tunnen osaksi teidän seikkanne, mutta mistä minä ne tunnen, sitä en nyt ennätä selittämään. -- Varmaa on myöskin, että herra Stenfors on suuri hulivili, hän ei ole rehellinen teitä kohtaan. Hällä on toinen lemmikki Turussa.

LAURA. Mistä te sen tiedätte?

RISTO (näyttää punaisen kirjeen). Tästä. Katsokaa itse.

SIEVÄ (ottaa kirjeen). Kas, siinä se nyt onkin! Tämäpä verratonta!

LAURA. Ai'otko lukea ihmisten kirjeitä?

SIEVÄ. Hän antoi mulle luvan lukea sen, kun muka saisin sen käsiini. Mutta yhdentekevä, tarvitaan tämä kuitenkin.

(Pistää sen taskuunsa).

RISTO. Ja teitä, neiti, pyydän minä sanomaan herra Salmelalle terveisiä siltä roistolta, jonka hän eilen tapasi.

LAURA. Mitä se merkitsee?

RISTO. Täyttäkää vain tämä pyyntöni! Ja sanokaa, että minä olen pannut hänen sanansa sydämelleni, että olen koko yön mietiskellyt niitä, ja että varmaan luulen vielä voivani tulla kelpo ihmiseksi. Hän saapi vielä joskus kuulla minusta hyvääkin. -- Lupaatteko sanoa hänelle tämän?

LAURA. Lupaan!

RISTO. Ja sitte -- teidän pitäisi pitää hänestä vähäsen, -- kuuletteko! Hän on kelpo poika, se on varma; hän ansaitsee teidän suosionne paremmin kuin kukaan muu.

LAURA. Mutta kukas te olette?

RISTO. Odottakaa -- me tulemme siihen kohta.

Seitsemäs kohtaus.

Entiset. Pettersson.

SIEVÄ. Kas, nimismies kiiruhtaa tänne!

RISTO. Hyvästi sitten! Ei, malttakaa -- yhdentekevähän voipi olla.

PETTERSSON. Kuka tuo? Ahaa, sinä olet tuo Uudenmaan Antti, -- eikö niin?

RISTO (talonpoikaisella murteella). Juu-u'!

PETTERSSON. Peijakkaan hyvä vain -- että tulit; ne veijarit ovat niin saaturin kovaluontoisia. Min'en saa niitä tunnustamaan vaikka -- -- --

RISTO. Ei, kas mu'm piti juur' tulla's sanomaa'n, ett' siin' on ollu pien' erhetys. Kas, ei ne olekkaan oikjat, -- varkaat meinaten.

PETTERSSON. Mitä saakelia? Kuinka sinä sen tiedät?

RISTO. Juu, kas Venkka-Jussi otettii'n kiin' eilän ehtool' Raisios'.

PETTERSSON. Hyi, perhana, sitä onnettomuutta! Sepä hävytöntä!

RISTO. Ja sit' mu'm piti tuomaan tää kirja kans'. Se varastettiin täält' mennet' yön'.

PETTERSSON. Mitä? Stenforsin lompakko?

RISTO. Juu, se se kuuluu oleva'.

PETTERSSON. Onko siinä kaikki rahatkin jälellä vielä?

RISTO. Jok' ikine'r ropo.

PETTERSSON. Tätä min'en saa päähäni, -- kukas sen nyt takaisin laittaa?

RISTO. Se ku' sen o'v varastanukki'.

PETTERSSON (hämmennyksissään). Vai -- mut -- minä -- min'en saa sitä päähäni -- sinä -- sinä sanoit taanoin että Venkka-Jussi otettiin kiini, mutta missä -- missä on Risto-sihteeri?

RISTO. Näättek's tee't tota paattii tuol' noin'?

PETTEESSON. Näen kyllä, onko hän siellä?

RISTO. Ei viel' vartokaas vähä': -- näätteks' tee't to'l laivan kans'

PETTERSSON. Näen, näen! Mutta -- miksi sitä kysyt?

RISTO. Juu, kas nyt mää mene toho'm paattii' jja sit' mä'ä seilaan tonne' llaivaa'n!

PETTERSSON. Mutta minkätähden?

RISTO. Juu, sentähren et' -- (omalla äänellään) minä olen Risto-sihteeri!

(Entää ulos. Hetki äänettömyyttä).

Kahdeksas kohtaus.

Laura. Sievä. Pettersson.

PETTERSSON. Seis! Seis! -- Voi voi! Siell' ei ole ketään, joka kuulisi huudon. Ja hän juoksee myötämaata. Voivoi, kutsukaa ne toiset tänne, minä pidän tuota roistoa silmällä niinkauvan. Voivoi! Minua miesparkaa! Sinne meni minulta hyvä meriitti hukkaan! Voivoi, kutsukaa ne toiset tänne!

LAURA. Missä toiset nyt ovat sitten?

PETTERSSON. No, pitäkää te sitte varasta silmällä, minä juoksen etsimään toisia. (Juosta relluttaa ulos). Voivoi!

LAURA. Taivaalle kiitos! Nyt hän on jo kohta venheessään.

Yhdestoista kohtaus.

Entiset. Pettersson. Briita. Strömberg. Stenfobs.

PETTERSSON. Voivoi! Tul -- tulkaa katsomaan!

STRÖMBERG (hädissään). No, mikä nyt on hätänä, hehehe?

PETTERSSON. Voi, katsokaa nyt kuinka hiton kauvas hän jo on ehtinyt!

STRÖMBERG. Kuka?

BRIITA. Minne?

STENFORS. Mitä tämä?

PETTERSSON. Voivoi! Nyt hän on jo merellä, tuolla, näettekö! -- Voi hyväinen aika!

STRÖMBERG. Oletteko hullu? Hehe.

PETTERSSON. Olen, olen -- niin, nyt hän on jo aivan laivan kupeella!

STRÖMBERG. Mies hoi, ken on merellä

BRIITA. Ken on laivan kupeella?

PETTERSSON. "Ken, ken!" Ken muu kuin Risto -- Risto-sihteeri! Tuo vanki, rosvo, varas, -- no! Voivoi!

STRÖMBERG. Mitä saakelia! Kuinka tuo voi olla Risto-sihteeri -- hänhän on meidän kellarissa. Hehe.

PETTERSSON. Eipä -- me olemme erehtyneet.

STRÖMBERG. Mitä?! Mutta entäs se toinen vanki?

PETTERSSON. Venkka-Jussi -- otettiin kiini eilen Raisiossa.

STRÖMBERG. No, Herran tulukset! Nuo kellariherrat ovat siis vallan viattomat? Hehe.

PETTERSSON. Sitä minäkin pahoin pelkään. --

STRÖMBERG. Mistä veli sen tietää?

PETTERSSON. Risto-sihteeri oli täällä,

STRÖMBERG. Tässä huoneessa?

BRIITA. Miks'et ottanut häntä kiini?!

PETTERSSON. No, kun hän pötki tiehensä. Se oli juuri sama mies, joka toi kirjeen maisteri Sairiolta. -- Kunpahan nyt vain saisin päähäni, mistä hän sen kirjeen sai.

BRIITA. Mistä sai, -- kirjoitti ilse tietysti.

PETTERSSON (ankarasti mietiskellen). Kirjoitti itse -- -- --. Hm, eikös ole merkillistä, kuinka nyky-ajan roistot ovat riivatun viisaita!

STRÖMBERG. Tämä on meille ääretön häpeä. Kuinka te saatatte noin antaa vetää itseänne nokasta?! Hehe.

BRIITA. Rosvo on miehellä kynsissä ja -- miks'et huutanut minua apuun?

PETTERSSON. "Huutanut", -- huusinhan minä, mutta rosvo oli jo silloin tiessään.

STRÖMBERG. Mitä me nyt teemme noille nuorille herroille, joita olemme kohdelleet kuni hunsvotteja.

BRIITA. Kyllä minä menen ottamaan pönkän pois kellarin ovelta.

(Menee).

STRÖMBERG. Laura on aina pitänyt niiden puolta; ehkä hän saapi heidät leppymään. Meneppäs puhumaan niille vähän hyvääkaunista.

LAUEA. Sen teen sydämestäni mielelläni. Kyllä minä heidät leppymään saan.

(Pois).

Kymmenes kohtaus.

Sievä. Strömberg. Pettersson. (Sitten) Briita. Stenfors.

STENFORS. Väntta holl! Kukas minun lompakkoni varasti?

PETTERSSON. Risto-sihteeri. Hän toi sen rahoineen päivineen takaisin jälleen.

(Antaa lompakon Stenforsille).

STENFORS. Mahdotonta! (Avaa sen). No, mutta nyt on rehellisyys kasvanut liian suureksi, -- nyt tulee maailman loppu!

PETTERSSON. Tätä min'en saa päähäni, -- -- kuulkaas, herra Strömberg, saanko puhua sanasen -- -- (puhelevat hiljaa).

SIEVÄ. Herra Stenfors, täss' on kirje. Se on sama, jonka te eilen lupasitte antaa minun lukea, jos sen käsiini saisin.

STENFORS. Niin -- mutta te ette tietysti ole tehnyt sitä?

SIEVÄ. En -- min'en lukenut muuta kuin -- päälle ja allekirjoituksen, ja minä olinkin arvannut oikein!

STENFORS. Luuletteko niin; -- mutta ettehän toki ole sanonut kellekkään mitään.

SIEVÄ. Enhän toki! -- En kellenkkään muulle kuin -- Lauralle!

STENFOES. Vai niin! Kiitoksia vaivastanne.

SIEVÄ. Ei kestä kiittää!

STENFORS (itseks.) Vai on asiat sillä kurin? Hm! (Ään.). Saanko sanoa sanasen, herra Strömberg?

STRÖMBERG. Ja mitä te tahdotte? Hehe.

STENFORS. Minä rakastan teidän tytärtänne.

STRÖMBERG. Rakastakaa vain -- hehe -- mitä se minua liikuttaa?

STENFORS. Minä luulen hänenkin rakastavan minua.

STRÖMBERG. Menkää hiiteen! Nyt ei meillä ole siihen aikaa.

STENFORS. Nyt juuri onkin otollisin aika, sillä herra Salmelalla on samat tuumat.

STRÖMBERG. Vai niin! Se on toinen asia. Hehe.

BRIITA (tulee). Nyt pääsivät nuoret herrat kellarista!

STRÖMBERG. Ja nyt he saavat vaatia minkä hyvityksen tahansa.

STENFORS. Ettehän vain tytärtänne uhrannekkaan?

STRÖMBERG. Ja miks'en, koska herra Salmela on kelpo mies, antaisin minä hälle vaikka kymmenen tytärtä. Hehe.

STENFORS. Parantamaton vahinko vain, ett'ei teill' ole kymmentä tytärtä, herra Römpeli!

STRÖMBERG. Mitä tuo? Hehe.

STENFORS. Eikös suomalaisenne kutsu teitä Römpeliksi?

STRÖMBERG (tuimistuu). Ja -- ja vaikka mullä olisi sata tytärtä -- teille min'en antaisi ainoatakaan. Te olette lammasnahkainen susi, tiedättekö sen!

Yhdestoista kohtaus.

Entiset. Laura. Salmela. Heiliö.

STRÖMBERG. Hehe! Hyvät herrat! Minä toivon että jo olette antaneet meille anteeksi hävyttömän käytöksemme -- -- hehe -- --

SALMELA. Me olemme jo saaneet selvityksen Laura-neidiltä.

HEILIÖ. Koko juttu on niin hullunkurinen, että kernaasti unohtaa sen totiset paikat. Hahaha! Kaikki olkoon unohdettu.

SALMELA. Kaikkityyni.

STRÖMBEBG. Minä kiitän sydämestäni! Hehe. Ja sitte vedämme suuren mustan ristin halki koko jutun. Hehe.

BRIITA. Kummallista, että minäkin voin niin suuresti erhettyä!

SALMELA. Jääkää siis hyvästi!

STRÖMBERG. Ai'otteko lähteä? "Topp!" Siit'ei tule mitään.

SALMELA. Min'en millään ehdolla kauvemmin.

SIEVÄ. Ettekö millään ehdolla?! -- Teidän täytyy. (Veitikkam.). Kyllä minä saan hänet jäämään.

(Puhelee hänen kanssaan hiljaa; kerran salaa viitaten Lauraan).

PETTERSSON. Kas, kun olin vähällä unohtaa! Viinamarjoista emme vielä -- --

BRIITA. Suus' kiini, höperö!

PETTERSSON. No, no, koska niin on tahtos!

SIEVÄ. Herra Salmela jääpi!

SALMELA. Niin, nyt minä olen voitettu.

STRÖMBERG. No, sepä suloista! -- Ja vaatikaa nyt mikä hyvitys tahansa -- minä annan teille mitä suinkin voin.

SALMELA. Kiitoksia! Ehkä vast'edes -- -- (hiljaa) Mitäs te arvelette, Laura?

LATJEA (antaa hälle kätensä).

HEILIÖ (veitikkamaisesti). Saanko minäkin hyvitystä?

STRÖMBERG. Onko teilläkin jotain tekeillä? Hehehe.

HEILIÖ. Tosin se vielä on salaisuus, vaan -- -- --

SIEVÄ (vilkkaasti). Älkää sanoko!

STRÖMBERG (iloisesti). Hehe! "Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo." Jokainen saa työstään palkkansa. Hehe. Nyt otan minä tehdäkseni salliman virkaa ja myönnyn noiden kunnon nuorukaisten toivotuksiin -- --

BRIITA. Ja nyt kai minäkin saan tuon puntaripäisen pässini kotiini vihdoinkin.

STRÖMBERG. Ja nimismies sai -- -- --

STENFORS. Pitkän nenän!

PETTEBSSON. Min'en saa sitä päähäni -- mutta -- --

STRÖMBERG (leikillisesti, katsellen rakastuneita). Rosmoja tääll' ovat kaikkityyni! Hehehe.

End of Project Gutenberg's Maantien varrella, by Jens Christian Hostrup