Part 3

SALMELA. Minä olen kuullut, ja luulen ymmärtäneenikin sanelmanne, -- Sallitteko minun vastata, sallitteko minun vähän ryhtyä erääsen asiaan -- -- --?

LAURA. Sydämestäni, -- minä kiitän. Teissä on jotain, josta minä paljon pidän; te ette ole ollenkaan turhamainen ettekä pilkallinen. -- Mutta kuuikaapa, sanoittehan tuolla rannalla löytäneenne suloisan paikan; jos suvaitsette, menemme sinne yhdessä?

SALMELA. Sydämestäni mielelläni!

LAURA. Mutta sitte teidän pitääkin puhella minulle kaikki-tyyni.

SALMELA. Teillä on valta käskeä.

(Menevät).

Kymmenes kohtaus.

Heiliö. Sievä.

SIEVÄ. No, nyt jo kai olette kyllästynyt ja väsynyt tähän herttaisuuteen.

HEILIÖ. Kuinka se olisi mahdollista, kun te olette oppaani.

SIEVÄ. Te pidätte siis maanviljelyksestä ainoastaan minun tähteni?

HEILIÖ. En -- -- enpä juuri; mutta teidän seurassanne pidän minä siitä kahdenkertaisesti.

SIEVÄ. Noo, hyi, miksi te noin sanotte? -- Mutta kuuluu siltä, kuin ette olisi tyytyväinen siihen, mitä olette nähnyt. Ehkä haluatte jotakin vielä?

HEILIÖ. Jotakin? -- Jos seikkoihin oikein pohjastapitäin ryhdymme, haluan minä todellakin paljon vielä.

SIEVÄ. Vai niin?

HEILIÖ. Tämän viimeisen puolentunnin ajan olen minä vain halunnut, toivonut.

SIEVÄ. No, eikös vain? -- Niin, nyt minä sen jo tiedänkin.

HEILIÖ. Ette -- -- ettepä suinkaan.

SIEVÄ. Tiedänpä: Teidän on tullut jano ja nälkä -- te tahdotte illallista.

HEILIÖ. En, -- minun toivoni ulottuvat todellakin paljon kauvemmaksi. -- Minä alan jo tulla järkevämmäksi, ja rupean tuumailemaan tulevaisuuttani.

SIEVÄ. Todellakin? No, se sopii teille, se. Mutta miksikä te puhutte noin syvällisiä asioita minun kanssani?

HEILIÖ. Neiti, te olette niin älykäs -- -- --

SIEVÄ. Hoho -- --!

HEILIÖ. -- -- että minua hävettää, kun vielä olen ilman varsinaista tointa. Mutta nyt olen tulevaisuudestani päättänyt. Minä rupean maanviljeliäksi.

SIEVÄ. Vai niin?!

HEILIÖ. Minulla on aina ollut halu siihen. Mutta isä-vanhus sanoi yhä: "Jahkahan tulet ylioppilaaksi ensin".

SIEVÄ. Oikein sanottu!

HEILIÖ. Minä olen jo suorittanut kaksi lakitieteellistä tutkintoa; mutta nyt, kun näin teidät, heräsi haluni maanviljelykseen uudestaan. Minä tunnen, ett'en saata ruveta yksitoikkoiseksi kirjatoukaksi, ja senvuoksi kirjotan huomenna isälleni, että tahdon mennä Mustialaan ja sitte ostaa tilan.

SIEVÄ. Ja muutatte sitte Savoon tietysti? Minun koti-seuduillani on juuri teille sopivia tiloja. -- Mutta luuletteko isänne suostuvan siihen?

HEILIÖ. Se on kelpo ukko.

SIEVÄ. Niin, se näkyy jo pojastakin! -- Vai niin -- --? Vai tilaa te vain halusittekin?

HEILIÖ. Niin, -- -- ja sitten yhtä seikkaa vielä; mutta sitä min'en tohdi teille sanoa.

SIEVÄ. Sanokaa vain. Ettehän toki peljänne minua?

HEILIÖ. Nyt ei todellakaan aikaa kaunisteluihin. -- Saanko lausua suoraan?

SIEVÄ. Suoraan, suoraan tietysti.

HEILIÖ. Te olette oiva neitonen.

SIEVÄ. Hyi, olkaa vaiti!

HEILIÖ. Mutta vastahan te juuri mulle annoitte luvan puhua?

SIEVÄ. Mutta ei noin; -- muistakaa, nyt ei aikaa kaunisteluihin.

HEILIÖ. Totta, koht' on mulla matka eessä jälleen. Muisteletteko minua, kun olen poissa?

SIEVÄ. Saattepa nähdä!

HEILIÖ. Ja muistatte myöskin, että ystävyytemme -- -- --

SIEVÄ. Nyt on perustettu!

Yhdestoista kohtaus.

Entiset. Stenfors.

STENFORS. Hei, kas vain! Herrasväki on jo saapunut.

SIEVÄ. Niin, me tulimme viimeksi maitokamarista.

STENFORS. Maitokamarista! -- Ai, ai, Sievä-neiti, siis on hän juonut teidän kermanne ihan kuiviin.

HEILIÖ. Ainakin niin paljon, ett'ei enään ole tippaakaan "hänen" varakseen.

STENFORS. Erhetys; Sievä-neidillä on sitä vielä yltäkyllin minua varten.

SIEVÄ. Onko?! (Heiliölle) Älkää uskoko tuota miestä!

STENFORS. Jos tahdotte, saapi se seikka olla vain noin meidän kesken.

SIEVÄ. Hyi, teitä, ilkiö!

Kahdestoista kohtaus.

Entiset. Strömberg. Briita.

STRÖMBERG (Sievälle). Jos vielä tarvitset apua väeltä, täytyy sun kiiruhtaa vähäsen; minä annoin niille luvan mennä Könkkälän tanssiaisiin. Hehehe.

SIEVÄ. Sitte pitää mun heti mennä teetä valmistamaan.

STRÖMBERG. Varroppas vähän. Antti ja Matti pyysivät rahaa. Hehehe. Onko herroilla vaihtaa kahden kymmenen-markan seteli pieniksi?

HEILIÖ (kääntyy pois-päin; nolona, ei kuulevinaan).

STENFORS (ilkeästi). Ehk'ei herra Heiliöllä "satu olemaan pientä". -- Kyllä minulla on. (Ottaa rahoja lompakostaan) Kas tässä.

STRÖMBERG. Hyvä! -- Kas niin, Sievä!

(Antaa hälle rahat).

SIEVÄ (pois).

BRIITA. Mitähän se ukko siellä nyt sanonee, kun minä viivyn näin kauvan? Kuinkahan se tullee toimeen?

STRÖMBERG. Mutta missäs herra Salmela on?

BRIITA. Niin, ja Laura, hän on myöskin poissa.

STENFORS. Ehkä nekin ovat maitokamarissa kermaa juomassa.

HEILIÖ. Kas, tuolta ne tulevatkin, -- kävelyltä.

STENFORS (katkerasti). Vai niin!

Kolmastoista kohtaus.

Entiset. Salmela. Laura.

LAURA. Minä kiitän teitä sydämestäni!

SALMELA. Oi, mitenkäs minä sitte sanonkaan?

STRÖMBERG. Vai niin, te olette olleet kävelemässä? -- No, se on oikein. Hehehe.

STENFORS. Vai on se oikein!

STRÖMBERG. Olkaa kuin kotonanne täällä.

SALMELA. Tämä on suloisin paikka, minkä koskaan olen nähnyt.

STRÖMBERG. Noo, te laskette liikoja. Hehehe.

STENFORS. Enkös minä sitä sanonut!

STRÖMBERG (ärsyttäneenä). Mitä te sanoitte, hehehe! Tuhmuuksia tietysti!

STENFORS (ilkeästi). Mutta min'en käsitä, kuinka te tohditte laskea tyttärenne kävelemään yksinään hra Salmelan kanssa.

STRÖMBERG. Tohdin? Miks'en, -- hehehe?

STENFORS (kuin edellä). Se voisi olla vaarallistakin.

SALMELA. Hyvä herra, minä vaadin selitystä!

STENFORS (k. ed). Oi, oi! Ettehän vain kaksintaisteloon vaatinekkaan, -- se on liian vanhanaikuista "suomalaisille"!

STRÖMBEG (kiivaasti). Herra Stenfors, älkää olko hävytön, jos pyytää saan! Hehehe!

STENFORS. Minun sanoissani ei suinkaan ollut pikkuisintakaan loukkauksen siementä. -- Oleskeleehan näillä tienoin nykyään kaksi karannutta vankia. Laura-neidille voisi olla kovin vaarallista kävellä ihan ilman turvaa rannalla.

BRIITA. Mitä vielä! Ja olihan herra Salmela hänen turvanaan.

STENFORS. Minun tietääkseni eivät papit tähän saakka ole olleet juuri erinomaisempia ruumiillisia sankareita.

SALMELA. Min' en ole pappi -- vaikka olenkin teologi. Ja mitä sankaruuteeni tulee, en ollenkaan pelkää paria karannutta vankia. Niillä raukoilla on usein enemmän syytä peljätä meitä, kuin meillä on syytä peljätä heitä.

STENFORS. Raukoilla? Hm! Minä luulen, että te todellakin surkuttelette noita roistoja?

SALMELA. Niinpä juuri teenkin.

BRIITA. Te surkuttelette ihmiskunnan surkeata paatumusta; aivan kuin papilliset miehet ainakin.

SALMELA. Sentähden ei tarvinne varsituisesti pappi olla. Jokainen, jonka povessa ihmissydän sykkii, surkuttelee esim. semmoisia raukkoja, jotka tietämättään, vallan ehdottomasti ovat sekaantuneet rikoksiin, ja jotka, saatuaan silmänsä auki, ehkä tahtoisivat parantaa itsensä ja alkaa elämänsä uudestaan, vaan huomaavat parannuksen tien salvatuksi ja palajamisensa rehelliseen elämään mahdottomaksi. -- Katkerata lienee nähdä itsensä pakoitetuksi tekemään pahaa, -- vastoin tahtoansa olemaan roisto, kammoittava rosvo.

STRÖMBERG. Se on varma se! Hehehe.

STENFORS (ilkeästi). Mistä te sen niin varmaan tiedätte? -- Pitäisi tietysti rakennettaman turvapaikkoja noille idealisille roistoille.

LAURA (Stenforsille). Älkää pilkatko tunnettanne; -- noin pahasti ette voine ajatella.

STENFORS (Lauralle). Tunnettehan te minut.

STRÖMBERG. Herra Heiliö, te olette puolinukuksissa, luulen ma. Hehehe.

HEILIÖ. Hengellisesti, niinpä taidan ollakin.

STRÖMBERG. Mutta nyt meidän pitää ajatella, kuinka teidät majoitetaan. Hehehe. Tahdotte kai ikkunoiden olemaan järvellepäin?

SALMELA. Kuten sopii. -- Järvenpuolla on ilma tietysti raittiimpi,

STRÖMBERG. Näettekös noita ikkunoita tuolla yläkerrassa? Te saatte sen huoneen, se on herra Stenforsin huoneen vieressä. Hehehe.

STENFORS. Mutta niiden välisestä ovesta on lukko rikki.

HEILIÖ. Mitä se tekee? Me emme kävele unissamme.

STENFORS (ilkeästi). Vannomatta paras on!

Neljästoista kohtaus.

Entiset, Sievä.

SIEVÄ (puhuu hiljaa Strömbergin kanssa).

STRÖBERG. Saakelin hyvä vain. -- Hyvät herrat, hyvät naiset! Hehehe.

STENFORS (nauraen). Te ai'otte pitää puheen, luulen ma.

STRÖMBERG. Niin ai'onkin. Hehehe. -- Arvoisat vieraat! koska nyt -- -- -- hehehe; -- -- -- illallinen odottaa!

STENFORS (taputtaen käsiään: huutaa). Hyvä! Hyvä! Bra!

STRÖMBERG. Hehehe. Miksikä te huudatte? Mikä hätänä? -- Seuratkaa te vain rouva Petterssonia pöytään.

STENFORS (its.). Fy fan! (Ään.). Saanko minä suloisen kunnian -- --!

BRIITA (ottaen häntä käsivarresta). Kas, me olisimmekin kuin luodut toisillemme.

(Nauraa hohottaa).

SALMELA (tarjoo käsivartensa Lauralle).

SIEVÄ (Heiliölle). Teidän täytyy tyytyä minuun!

(Menevät).

Viidestoista kohtaus.

Risto (yksin).

RISTO (astuu esiin). Niin, menkää te vain! -- Nyt on asiani selvällä! -- Nyt tiedän kenenkä taskussa pelastukseni hinta on! -- Harhailuni päättyy! Vapauteni hetki lyö!

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäisen näytöksen huone.

Ensimmäinen kohtaus.

Pettersson. Briita.

PETTERSSON JA BRIITA (tulevat eri ovista).

PETTERSSON. No tämäpä suloista! Kuulepas Briita, minä olen sydän pivossa odottanut sinua.

BRIITA. No no, mitä nyt taas on tapahtunut?

PETTERSSON. Niin, sitä min'en saata päähäni. -- Tiedätkös, minä sain kirjeen maisteri Sairiolta.

BEIITA. Maisteri Sairiolta, -- kuka se on?

PETTERSSON. Niin, sitäpä min' en saa päähäni. Mutta hän kirjoittaa noista karanneista rosvo-lurjuksista. Katsopas. Se on oikein kohtelias herra.

BRIITA (lukee). "Täten saan kunnian ilmoittaa, että jotenkin varmaan luulen nähneeni nuo kaksi pahantekiää, Juhana Peltolan ja Risto Marttisen, jotka minä jo ennaltaan tunnen, lähellä Teidän asuntoanne. Rosvot olivat jalkamatkalaisten, herrasmiesten, puvussa: Kesä-palttoot, olki-hatut j.n.e." -- Mitä ihmeitä? -- Niillä oli siis samanlainen puku kuin Heiliöllä ja Salmelallakin.

PETTERSSON (mietiskellen). Heiliöllä ja Salmelalla -- --. "Kesäpalttoot, olkihatut -- -- j.n.e." -- Ne ne ovatkin!

BRIITA. Mitkä niin?

PETTERSSON. Kummallista, ett'en minä sitä heti päähäni saanut!

BRIITA. Heiliö ja Salmelako? --

PETTERSSON. Ne junkkarit juuri, siinä on Venkka-Jussi ja Risto-sihtieri. Ne ne ovat, älä kielläkkään.

BRIITA. En, en! (Lukee). "Kuten olen kuullut, ovat ne varastaneet useammassa kohdin näillä tienoin, varsinkin puutarhoihin kuuluvat ne murtaneen itsensä, joista ovat hedelmiä korjanneet. -- Iloni on täten ilmoittaa tämä K.K. Herralle! -- Suurimmalla kunnioituksella -- Samuli Sairio. Viis.-tiet. maisteri". -- (Äänettömyys).

PETTERSSON. Niin, -- mitäs sanot?

BRIITA. Voipi olla siten, mutta voipi olla tätenkin. -- Kuka sinulle tämän kirjeen toi?

PETTERSSON. Talonpoika -- Uudelta-maalta.

BRIITA. Mikä talonpoika?

PETTERSSON. Antti.

BRIITA (nauraa hohottaa).

PETTERSSON. Mutta min'en saa päähäni, mitä sinä naurat.

BRIITA. Sinua on joku klippari vetänyt nokasta. -- Mikä sen talonpojan nimi oli?

PETTERSSON. Antti; sanoinhan sen jo,

BRIITA. Missä tuo sun Anttis nyt on?

PETTERSSON. Missäkö? -- Poissa.

BRIITA. Poissa! Ja sinä päästit sen kynsistäs? Voi sua kovan onnen miestä! Päästää varkaan kynsistään -- --

PETTERSSON. Mutta eihän se mun kynsissäni vielä ollutkaan. -- Antti on tuonut meille monta paksua kinkkua ynnä lihavia pässin-pöksyjä. Etkös muista, se, jonka asiata minä ajoin 1869-vuoden talvi- ja syyskäräjissä -- --

BKIITA (kiihkeästi). Turhaa kaikki -- --!

PETTERSSON. Luuletko niin, -- sitenpä luulen minäkin. (Itseks.). Huh! Taivas! Suo päivösen jälleen paistaa!

BRIITA. Asiata pitää tutkia!

PETTERSSON. Tutkia, tutkia, tietty se! Lain ja oikeuden mukaan. -- Yksi todistus minulla on vielä. -- Mutta missähän nuo niin kutsutut ylioppilaat nyt lienevät?

BKIITA (osoittaa ulos). Hss!

Toinen kohtaus.

Entiset. Srömberg.

STRÖMBERG (tulee; nauraa kovaa). Hehehe! Hehee!

BRIITA. No, sepä hyvä, että tulitte -- --

PETTERSSON (osoittaen ulos). Hss!

STRÖMBERG (kuin ennen). Mitä nyt, -- hehehee!

PETTERSSON (kuin ennent peloissaan). Hss!

STRÖMBERG. Oletteko hulluja? Tervetuloa! Hyv' iltaa!

BRIITA. Hiljaa, hiljaa! Muuten varkaat säikähtyvät!

STRÖMBERG. Varkaat?! Mitkä varkaat?

BRIITA. Heiliö ja Salmela.

PETTERSSON. Hss!

STRÖMBERG. Älkää hemmetissä! Hehehe.

BRIITA. Suuret syyt on heitä epäillä. (Antaa kirjeen). Lukekaa -- --

STRÖMBERG. Hehehe. (Lukee), "Kesäpalttoot, olkihatut -- j.n.e." -- Niin, mutta -- --. Tämmöisiä kirjeitä olen minä kuullut jossain varkaiden itsekkin kirjoittaneen. Hehehe.

PETTERSSON (mietiskellen). Varkaiden itse -- --! Jos ne hunsvotit todellakin olisivat pitäneet kruununkäskynhaltiata narrinaan.

BRIITA. Muistatteko, kuinka Salmela, puhellessamme varkaista, puolusteli rosvoja, kuin itseään ainakin.

PETTERSSON. Hss! -- Niin, ja minulla on yksi todistus vielä. -- Mikko näki puutarhastamme juoksevan miehen, jolla oli kourat täynnä varastettuja viinimarjoja, ja jolla oli kesäpalttoo, olkihattu -- j.n.e.

BRIITA. Ei, kyllä meillä on täydet syyt epäillä niitä herroja.

STRÖMBERG. Tulisko noista kelpo pojista noin vain yht'äkkiä rosmoja. Kyllä se on kummallista. Hehehe?

PETTERSSON. Semmoisia tapauksia on minun aikanani monta ollut.

BRIITA. Ja ajatelkaamme vain Sutkia. Hän on monta nimismiestä pettänyt; on nimismiesten kanssa veljenmaljankin juonut, on niiden kanssa "pruuri" ollut.

PETTERSSON. Niin, ja miettikääpä nimismiestä vetänyt nenästä; esimerkiksi semmoista, kuin minä! Sitä min'en saa päähäni, -- vaikka totta se on. -- Mutta minun tarkan silmäni sivuitse ei Sutkikaan koskaan olisi päässyt. Sillä, kehumatta itseäni, miaä olen jo viisikolmatta vuotta tässä pyhässä virassa ollut. Kun varas vain minun luokseni tulee, niin kyllä se varas on.

STRÖMBERG (miettii). Hehehe, -- Sutki. Kyllä vain minäkin jo pian alan epäillä noita kelpo poikia. -- Mutta onko velikin aivan varma siitä, että nuo herrat todella ovat rosvoja?

PETTERSSON (vaipastellen). Aivan varma -- -- todella rosvoja -- --? Hm, -- -- Hss! -- -- Sitä min'en saa päähäni, mutta -- -- --

BRIITA. Kyllä ne ovat rosvoja!

PETTERSSON. Ovat, ovat, tietystikin!

BRIITA. Nyt täytyy ruveta niitä tutkimaan vain!

PETTERSSON. Tutkimaan, tutkimaan, tiettyä se. Lain ja oikeuden mukaan.

STRÖMBERG. Mutta se häpäsee koko tämän talon. Hehehe.

BRIITA. Eipä! Päinvastoin se kunnioittaa talon oikeuden harrastusta.

STRÖMBERG. No, koska te olette niin varma asiasta, niin -- olen minäkin. -- Mutta mitä se tutkinto hyödyttää? -- Paiskataan ne teidän rattaillenne suorastaan vain. Hehehe. On kai meillä niin paljon voimia.

PETTERSSON. Mutta onhan koko talon väki tanssissa.

STRÖMBERG. Saakeli! Niin onkin. Ja ne tulevat vasta aamu-puolla kotiin. Hehehe.

BRIITA. Miks'et sinä ottanut Mikkoa mukaasi?

PETTERSSON. Niin no, kun en tiennyt varkaiden olevan täällä.

BRIITA. Nimismiehen pitää tietää kaikki.

PETTERSSON. Kyllähän minä tiedänkin, mutta tätä min'en saanut päähäni. -- Mutta onhan useilla toki vähän apua, -- herra Stenfors?

STRÖMBERG. Hän oli jälleen laiskan-kipeä ja meni maata.

BRIITA. Täytyy herättää hän sitte.

PETTERSSON. Ei, ei, Briita! -- Hm. -- Me emme jaksa sittenkään.

BRIITA. Kyllä minä toisen pitelen.

PETTERSSON (epäilevästi). Luuletkos minun jaksavan hillitä toista? -- Ja kukas sitte Pollea ajaa, kun sinä rosvoa rutistelet?

STRÖMBERG. Hehehe. Paras lie jättää kaikki aamuksi. Kun miehet palajavat tanssista, ruvetkoot vahtimaan taloamme. -- Min'en enää tahtoisi nähdä koko verkkasen poikia; sillä ne alkavat vähitellen kammottaa minua. Hehehe. -- Häpeä sanoa, kipeä kärsiä, mutta minä vähän pelkään roistoja; piru ties, vaikka niill' olisi puukot ja revolverit.

PETTERSSON. Jätetään huomiseksi, jätetään huomiseksi!

STRÖMBERG. Saksan korkki! Mitä lempoa tästä vielä tulee?!

Kolmas kohtaus.

Entiset: Sievä.

STRÖMBERG. Sievä-tyttöseni, tiedätkös, missä varkaat nyt ovat? Hehehe.

SIEVÄ. Varkaat?

PETTERSSON. Hss!

STRÖMBERG. Niin, varkaat, -- tai Heiliö ja Salmela?

SIEVÄ. Ovatko ne varkaita? -- Hengellisessäkö vai aineellisessa katsannossa?

PETTERSSON. Niin, sitä min'en saa päähäni; mutta te olette älykäs neitonen, -- me epäilemme niitä herroja -- --

SIEVÄ (hymyillen). Varkaiksiko? (Veitikkamaisesti). Ja mistä te sen jo olette huomanneet?

STRÖMBERG. Tiedätkö mitä: Ne ovat nuo kaksi karannutta vankia. Hehehe.

SIEVÄ (katsoo heihin kummastellen; sitte jälleen veitikkamaisesti). Ne, ne varmaan ovatkin.

PETTERSSON. Tekin olette siis huomannut -- -- --?

BRHTA. Mitä minä sanoin -- --!

STRÖMBERG. Sinä olet siis huomannut -- -- --?

SIEVÄ. Että Salmela varmaankin on Venkka-Jussi.

PETTERSSON. Vai hän se onkin? Mistä sen olette huomannut?

SIEVÄ. Siitä -- että Heiliö ei voi olla Venkka-Jussi; sillä hän on varsin sorea-vartaloinen.

PETTERSSON. Niin, niin! Se onkin ihan luultavaa; sillä min'en saa muuta päähäni, kuin että Venkka-Jussi on saanut nimensä siitä, että hän on -- Venkka-Jussi.

SIEVÄ. Hahaha! Mutta oletteko te aivan mielettömät -- -- --?

STRÖMBERG (antaa hälle kirjeen). Lue!

SIEVÄ (lukee, pudottaa kirjeen).

BRHTA. No, olenko minä nyt oikeassa vai väärässä?

PETTERSSON. Älkää surko, älkää surko! Kyllä minä teitä varjelen. Luottakaa te vain lain jykevään käteen!

STRÖMBERG. Ties' vaikka ne jo olisivat puhdistaneet talon putisten puhtaaksi. Hehehe.

SIEVÄ (aikoo pois).

STRÖMBERG. No, minne nyt?

SIEVÄ (itkien). Minä menen katsomaan, onko kaikki hopeakalut jälellä vielä.

STRÖMBERG. Missä ne roistot nyt ovat, -- hehehe?

SIEVÄ. Ulkona, aivan lähellä, tuolla.

(Menee).

PETTERSSON. Ellei ne vain olisi kuulleet!

BRIITA. Parasta lie mennä ulos niiden luo.

PETTERSSON. Niin, niin, mene sinä edellä; -- me emme ole tietävinämme tuon taivaallista koko asiasta.

STRÖMBERG. Meidän pitää kahlehtia ne ystävyydellä, -- vai kuinka -- hehehe?

BRIITA. Tietysti, tietysti, niinkuin pässiä äsken -- --

PETTERSSON. Hss! Ja huomenna pistämme ne kellariin!

KAIKKI (poistuvat koomillisen varovasti ulos).

Muutos.

Huone Wäinölän ylikerroksessa. Kolme ovea. Ikkuna, joka on auki. Valoissa kesä-yö.

Neljäs kohtaus.

Risto (yksin).

RISTO (tulee ikkunasta sisään). Kas niin! -- Tuo varmaankin on mun rahamieheni ovi. -- Oi! -- Jospa toki saisin jättää tämän tekemättä! -- Vaan ei! Mun täytyy! Säälimätön kohtaloni vaatii multa kaksikymmentä varastettua markkaa tahratun kunniani pesemiseksi. Siis -- sukkelaan! (menee Stenforsin ovelle). Hän pani maata jo tunti sitte, -- kaipa hän nyt jo nukkuu. -- (Aukasee oven). Hän nukkuu! -- Ja tuoll' on rahalompakko pöydällä. -- Hiljaa! -- Hiljaa! -- (Menee Stenforsin huoneesen; palajaa heti). Tässä on rahat! -- Täss' on avain, joka aukasee varkaalle parannuksen portin! -- Nyt vain kymmenen askelta -- ja minä olen pelastettu! -- Hah! Joku tulee! -- Mitä nyt! -- Olkoon menneeksi, -- syteen tai saveen!

(Pujahtaa takaisin Stenforsin huoneesen).

Viides kohtaus.

Strömberg. Heiliö. Salmela.

STRÖMBERG (kynttilä kädessä, johdattaa Heiliöä ja Salmelaa huoneesen). Tehkää hyvin, hyvät herrat! Hehehe. Täss' on Teidän huoneenne ja tuoss' on Teidän makuukamarinne. (Kynttilä pöydälle). Tämä on nyt niinkuin maalla olla voipi. Hehe.

HEILIÖ. Tämmöiseen mukavuuteen emme ole matkoillamme tottuneetkaan.

STRÖMBERG (Itseks.). Sen uskon sanomattasikin, sinä pää-rosvo!

HEILIÖ. Minne tuo ovi viepi?

STRÖMBERG (itseks.), Kas, kas! Joko tekee mieles naapurin taskuun! (Ään.). Se viepi herra Stenforsin huoneesen. Hehehe. Mutta hän on peloittavan herkkä, hän herää pienimmästäkin kokeesta, -- hehe.

SALMELA. Kyllä me olemme hiljaa.

HEILIÖ. Kuulkaapa, herra Strömberg, -- tiedättekö, kuinka paljon kello nyt on?

STRÖMBERG. Kyllä -- -- (ottaa kellon taskustaan, mutta pistää sen heti takaisin jälleen), -- En sentään tiedäkkään -- minull' ei olekkaan kelloa. Hehe.

HEILIÖ. Sievä-neiti pelkäsi varkaiden tulevan hätyyttämään meitä, kun koko talon väki on tanssissa.

STRÖMBERG (tarkoituksella). Hehe. Ne tulevat nyt juuri kotiin -- olkaa varmat siitä -- ne tulivat jo -- hehe -- ne tulivat jo! (Itseks.). Onpa ihminen oikein pulassa noiden roistojen kanssa! (Ään.). Hyvää yötä, -- saakel -- hyvät "herrat"!

SALMELA. Hyvää yötä! Sulimmat kiitokset tästä päivästä!

STRÖMBERG. Hehe, -- ei kestä! Nauttikaa terveydeksenne, per. -- -- (Kättelee), Hehe, -- hyv' yötä, herra Heiliö! Hyv' yötä, herra Salmela! -- Nukkukaa nyt oikein makeasti ja uneksikaa menneistä riemuista!

(Menee selkä eellä; sulkee varovasti oven).

HEILIÖ ja SALMELA. Hyv' yötä, herra Strömberg, hyv' yötä!

Kuudes kohtaus.

Heiliö. Salmela.

SALMELA. Hän on yht'äkkiä muuttunut kummallisen naurattavaksi!

HKILIö. Sitä min'en huomannut. Hän on minusta oikein kunnon ukko, oikea verkkasen kelpo mies. -- Noin ylimalkaan lukien, min'en ole vielä koskaan ollnt niin kelpo seurassa, kuin tän' iltana.

SALMELA. Mitä pidät kilvoitteliastamme, Stenforsista -- --?

HKILIö. Siitä ketun-silmästä? No -- -- -- hän ei ole hullumpi, -- tietysti kelpo mies; mutta pohjastaan hän on suuri lurjus. Vaan minäpä löylytinkin häntä illallispöydässä. Huomasitkos? Minun sanani olivat oikein purevia, -- sen sanoi Sieväkin. Niin, sin'et tunne sitä tyttöä, mutta me olemme jo puhelleet kahdenkesken kaikenlaisista asioista. (Laulaen). "Sievä, Sievä, Sievä! Sä tunnet salaisuutein!"

SALMELA. Olehan nyt vähän hiljaa, höperö!

HEILIÖ. Älähän toki luonnottomia vaadikkaan! Min'en, peitturi olkoon, nyt voi olla hiljaa, vaikka -- --! Kuule, tuleppas tanssimaan! (Laulaa). "Pois huoli, ja murhe nyt haihtukohon!"

(Ottaa häntä ympäriltä, pyörittää, rallittain valssia).

SALMELA. Kuule, kuule, raivio! Sinä olet saanut jotain kalloosi, luulen ma.

HEILIÖ. En tiedä, mutta minä olen vain niin surman iloinen -- hei! -- kuuleppas, oletko kuullut uusia? Mutta suu poikki: Minä olen hurjasti rakastunut!

SALMELA. Sinäkö?!

HEILIÖ. Minä juuri -- aivan korvia myöden -- ja vähän enemmänkin.

SALMELA. Oikeinko totta?

HEILIÖ. Niin, eikös se ole naurettavaa? -- Sin'et usko minua, kun en käy pää nyykyksissä kuin torkkuva hevonen, murehtien, -- niinkuin sinä teet. Mutta usko pois: Minun sydämeni on yhtä haaveksiva kuin sinunkin, -- hahaha!

SALMELA. Onko tuo totta vai leikkiä?

HEILIÖ. Totta vai leikkiä! -- Mietippäs, minä olen jo puolittain kihloissa; -- mitäs siitä sanot?

SALMELA. No, joutavia!

HEILIÖ. Sinä nyt olet mokoma kovakuoriainen. Näetkös, me tulimme kumpainenkin siihen päätökseen, että se mahdollisesti voipi käydä laatuun, se historia. Mutta äläs huoli: Kuinka sinun historias on laita? Niin sinä oletkin vain pelkkää kirkkohistoriaa, koko mies!

SALMRLA. Minulla ei ole mitään kerrottavaa.

HEILIÖ. Eikö? Suo anteeksi, että luulin sinun huoleksivan silmäsi takertuneen Laura-neidin sydämeen, näetkös sinne vasempaan "herttakamariin." -- "No no, suo anteeks', suutari!" Hahaha!

SALMELA. Älä noin ilvehdi, se tuskastuttaa mua.

HKILIö. Kuules ukko, sin'et ole oikein terve. Sin'et ole iloinen?

SALMELA. Min'en ole milloinkaa ollut niin iloinen, kuin tänään.

HEILIÖ. Voi, riemu ja polska, en minäkään! -- Kuuleppas, oletko saanut tuoreen ruusun tuon surkastuneen -- piti sanomani -- käpristyneen sijaan? Niin, taivaalle kiitos, että nälkä pakoitti meidät kuokkavieraiksi tänne Wäinölään. Muutenhan sin'et olis saanut ruusua enkä minä Sievä-armastain! (Laulaa). "Voi, kuin nyt on sydämmen' köykäinen ja iloinen" -- laulaa tuo näpsä rouva Aspegrén "Marin rukkasissa".

SALMELA. Hiljaa, sinä tuuli-viiri! Stenfors makaa tuolla, kuulithan sen.

HEILIÖ. Maatkoon vain! "Levätköön hän vahvas' rauhas'" -- --

SALMELA. Mutta se on mahdotonta, kun sinä tuoten meluat.

HKILIö. Vai niin! -- Hohhoo! Mennään maata sitten.

SALMELA. Minä jään hetkiseksi tänne; ota sinä vain kynttilä mukaasi.

HEILIÖ. "Olkoon menneeks' viiteen plootuun!" (Ottaa kynttilän). Täytyyhän välin elää aineellisenkin maailman mieliksi -- --

SALMELA. Nuku makeasti!

HEILIÖ. Kiitos! "Ei kestä!" (Kamarinsa ovessa; laulaen). "Nukkuos, sä armas jo -- --!"

(Pujahtaa huoneesensa).

Seitsemäs kohtaus.

Salmela (yksin).