Part 2

STENFORS (ivalla). Vallesmanni käyttää siis yhä vielä, niinkuin ennenkin, rouvaansa käpälä-lautana, itsepintaisia konnia pusertaessaan? Haha!

BRIITA. Älkää pilkatko! Vaimoväki voipi toisinaan paremmin kuin miespuoliset masentaa vekkuleja; -- ja se ei ole ymmärtäväiselle mikään naurun-asia.

STENFORS. Älkää lauseitani väärin ymmärtäkö. Minä tarkoitin, vallesmanni tekee perin oikein, aina käyttäissään rouvan rohkeutta, kun hänen omat voimansa uupuvat.

PETTERSSON. Mitä puhetta tuo on? Sitä min'en saa päähäni.

STENFORS. Minä tarkoitan: Tämä seutu on yleensä kovin pahamaineinen, senvuoksi tarvitaankin täällä yhä jykevämpää järjestyksenpitoa, ja kosk'ei -- -- --

PETTERSSON. Aivan oikein, perin oikein. Täällä vietetään peloittavan koiramaista elämää. Minua memoriaalini on täpötäynnä kurjuutta ja seka-sotkua.

STENFORS. Sepä surkea memoriaali!

PETTERSSON. Niin onkin, niin onkin! -- Minä koetin ensin alussa kohdella noita veitikolta hyvyydellä, mutta se ei kauvan käynyt kontoon. Minun täytyi muuttua kovaksi -- -- --

STENFORS (yhä pilkaten). Ja sitä ne tottelivat tietysti!

PETTERSSON. Tietysti, tietysti! Mutta pahin pulma on, että kun ne ovat tehneet hunsvotin-metkuja, ei niitä koskaan saa millään keinoin tunnustamaan.

BRIITA (on yhä puhellut Sievän kanssa; Sievälle, nauraa hohottaen). Voi pöllöä! Miks'ei hän tarttunut lehmän sarviin? Niin minä olisin tehnyt!

STENFORS (ilkeästi ihmetellen). Vai ei herra Pettersson saa roistoja tunnustamaan?

PETTERSSON. En, sillä ne ovat merkillisen teräväpäisiä vikurtelemaan ja tekemään jussinkoukkuja. -- Kerrankin tutkistelin erästä, joka oli varastanut Yllilän porsaan. Tepastelin ensin tunnin aikaa. Vihdoin jo alkoi pistää vihakseni veijarin itsepintaisuus. Virkamahdillani lausuin hyvin päättävästi: "Kuuleppas, sinä Klippari, minä luulen, että sinä olet varastanut Yllilän kiljun-pojan!" -- Mutta arvaattekos, mitä hän tokasi vastaukseksi? -- Hän lausui jyrkästi: "En!"

STENFORS (kuin edellä). Sepä todella kummallista!

PETTERSSON. Ja minä jouduin ymmälle. En tiennyt, mitä tehdä -- --

STENFORS. Ettekö todellakaan tiennyt?

PETTERSSON. Tie -- -- kyllä, kyllä minä juuri tiesinkin, mutta vaimoni on erinomaisen kekseliäs, sen voitte uskoa.

STENFORS. Kyllä minä uskonkin!

PETTERSSON. Hän on sanomattoman kekseliäs. Minä kysyin: "Mitäs nyt tehdään, Briitakulta? Tuo jumalaton porsaanvaras ei tunnustakkaan." -- "Kyllä neuvo keksitään," -- vastasi hän heti; meni samassa roiston eteen ja sanoi -- -- niin, mitenkäs penturin lailla hän taas sanoikaan? -- Kuuleppas, Briita, mitenkäs sinä sanoitkaan?

BRIITA (kuulematta sitä, jatkaen Sievälle). Sarvettomat pässit ovat parempia! -- Kas Laura-neitiä vaan!

Yhdestoista kohtaus.

Entiset, Laura, (lopulla) Strömberg, Salmela, Heiliö.

LAURA (tulee). Hyvää päivää, täti, tervetuloa!

BRIITA. Onko isäsi kotona?

LAURA. Isä -- (katsoen Sievään) -- ei?

SIEVä. Hän on pellolla ojamiesten luona.

BRIITA. Kas, Sievästä tulee sievä talon-emäntä; hän tuntee tarkkaan talouden seikat. Siksipä hän aina onkin iloinen ja hilpä.

SIEVÄ. Niin, herra Stenfors sanookin minun aina nauravan, pait iltasin, kun olen uninen.

BRIITA. Niin, niin, -- "illan torkku, aamun virkku -- -- --." Hän vangitsee vielä monen pojan sydämen.

PETTERSSON. Vangitsee -- --? Kuulkaapas! Oletteko kuulleet että nykyään kaksi vankia on karannut Kakolasta?

SIEVÄ. Ai, ai, jos ei ne vain tulisi tänne!

PBTTERSSON. Olkaa huoletta, neiti-näpykkäni. Minä kyllä suojelen teitä lain voimalla -- -- --

STENFORS. Ja vaimonne kädellä.

PETTERSSON. Niin, niin, -- tietysti! Ne ovat muuten kaksi kuuluisaa ja sukkelata pahantekiää, nimittäin Johan Peltola, myöskin tunnettu Venkka-Jussin nimellä, kun hänellä on se luonnon-vika, että hän on Venkka-Jussi.

STENFORS (ivaten). Merkillistä! Onko hän ihan varmaan saanut nimensä siitä?

PETTERSSON. Epäilemättä. Ja toinen on Kristoffer Marttinen, jota myöskin kutsutaan Risto-sihteeriksi, mutta min'en saa päähäni, mistä hän on saanut semmoisen liikanimen.

STENFORS (teeskennellyllä totisuudella). Ehkä hän on ollut sihteeri?

PETTERSSON (miettien). Sihteeri -- -- niin -- ehkä! sitäpä min'en ollenkaan ole tullut ajatelleeksi. -- Summa se, -- nämät pahantekiät ovat karanneet Kakolasta, ja minä olen saanut varsituisen oortelin pitää silmäni auki; sillä niiden luullaan olevan näillä tienoin.

SIEVÄ. Taivaan Herra, sehän on kauheata!

PETTERSSON. Älkää ollenkaan peljätkö, luottakaa vain minuun. Minä teen kaikki, mitä ihminen voipi.

STENFORS. Se riippuu siitä, minkälaista ihmistä te tarkoitatte.

PETTERSSON. Herra Stenfors, suokaa anteeksi, -- ettehän te vain tehnekkään pilkkaa minusta?

LAURA (eriks. Stenforsille). Kuinka te saatatte noin armottomasti pilkata hyväluohtoista miestä?

STENFORS (eriks. Lauralle). Laura, jos toki tietäisitte, kuinka vaikea minun on pitää vireillä tätä lörpöttelemistä!

PETTERSSON. Tottakin, otinhan minä noiden rosvojen tunnusmerkki-luettelonkin mukaani, jotta paremmin voisitte olla rauhassa (kourii taskujaan). Missä se nyt onkaan? (Briitalle) Onko se sinulla -- (etsien) se -- -- se -- -- signalementti pahuus?

BRIITA. Ei, -- itsehän sinä sen otit.

PETTERSSON. Sep' oli ilkeää! -- Enhän minä vain lie kadottanut sitä. -- -- Mitäs kummia sitte tehtäisiin?

SIEVÄ. Noo, -- tunnemmehan me ainakin toisen, -- Venkka-Jussin.

PETTERSSON. Hahaha! Niinpä kyllä, -- ja toisen tunnemme kirjoituksestaan -- hahaha -- koska hän on sihteeri!

STENFORS (ilkeästi). Niin, eihän verrattoman älyn sukkeluutta mikään voita. Hahaha!

PBTTERSSON. Ei, haha -- --! Niin, mutta tottamaar sekin, meidän täytyy toki heti kotiin jälleen.

SIEVÄ. Ai'otteko nyt jo lähteä?

LAURA. Minä luulin teidän jäävän tänne iltaa viettämään.

STENFORS. Kuinkas rouvan pässin nyt käypi?

BRIITA. Te saatte tulla sen kanssa!

SIEVÄ. Kas tuolla kävelee kaksi vierasta sedän kanssa -- -- --

KAIKKI (rientävät uteliaina ikkunan luoksi).

SIEVÄ. -- -- Kaksi nuorta herraa. Oi, jospa ne toki tulisivat tänne! -- -- Kas, kuinka kauniisti tuo hymyilee puhellessaan, -- tuo, joka kävelee sedän toisella puolella! -- setä on näköjään mieltynyt häneen -- -- --

LAURA. Minä pidän enemmän tuosta toisesta. -- --

STENFORS. Ja minä soisin niiden kävelevän selkä tännepäin.

SIEVÄ. Voi, ne tulevat tänne, se on verratonta! Mekin saamme kerran vieraita! Oi, oi!

STENFORS. Sievä-neiti ei koskaan saa kylliksi vieraita.

SIEVÄ. Saapa kyllä, kun vain tulee hauskoja vieraita.

PETTERSSON. Kuulkaapas, herra -- -- te -- -- minä olen tullut siihen päätökseen, että ne ovat tuommoisia luu-herroja, jotka kaivelevat kunniallisten ihmisten hautoja ja kolistelevat rauhallisten sielujen pääkalloja ja sääriluita.

STENFORS. Kyllähän ne saattavat muitakin rosvoja olla.

PETTERSSON. Rosvoja --? Niinpä saattavatkin! Voi, minua poloista! Tuo saaturin signalementti -- Briita -- journaali -- memoriaali -- hm, tuossahan ne jo ovatkin!

STRÖMBERG (näyttäikse avonaisessa ovessa Heiliön ja Salmelan kanssa). Olkaa hyvät, astukaa sisään vain!

PETTERSSON (its., varsin neuvotonna, nolona). Kas niin! Siinä ne nyt ovat! (Vieläkin hädissään etsiskellen). Voi, voi! Signalementti!!

STRÖMBERG. Hehe. Kas tässä oikeita kunniavieraita meille. Kaksi kelpo poikaa, he: Maisteri Heiliö ja Salmela.

PETTERSSON (hermona). Tätä min'en saa päähäni -- -- --

STRÖMBERG. Minä tapasin heidät tuolla maantien varrella.

TOINEN NÄYTÖS.

Huone nimismies Petterssonin luona.

Ensimmäinen kohtaus.

Risto (yksin).

RISTO (tulee, puhuen talonpoikaisella murteella ulospäin). Jassoo, vai pitää mu'v vartoo't tääl'? (Luonnollisella äänellään). Paljon olen minä tosin elämässäni uskaltanut, mutta tämä on toki hävyttömin kaikista konnantöistäni. Varas käy visiitillä poliisin luona, joka juuri nuuskielee häntä. -- Kuolema ja kiusaus! On tämäkin juoni! Mutta se pisti päähäni kuin salama -- enkä minä milloinkaan laske hyvää juonta sivuitseni. Ja kyllä se onnistuukin, -- kun varas vain on sukkela ja poliisi on tuhma. -- Näinhän minä nimismiehen äsken ajavan pois puolisoinen ja palajavan yksin takaisin. Hän on siis tällä hetkellä ilman vaimoa tai, toisin sanoen, ilman tutkimis-älyä. -- Kun vain saisin hyvin kauvas venytetyksi häntä nenästä ja siten hänen huomionsa poispäin itsestäni, niin olispa pirua, ellen minä -- -- --

Toinen kohtaus.

Risto. Pettersson.

PETTERSSON. Päivää, päivää! Sinäkö tahdoit puhutella minua?

RISTO (koko kohtauksen ajan talonpoikais-murteella). Ei, teirän herramaisuuten', emmää sunkaan.

PETTERSSON. Etkö? No, mutta mitäs sinä tahdoit sitten?

RISTO. Mu'm piti vaan antaman tää preivi teitil'.

PETTERSSON. Kuka sinä olet? Mistä sinä olet kotoisin?

RISTO. Mää olen se Leppärlän Antti, -- kyl' mää tuolt' Uurelt maalt' kotosin olen kans'.

PETTERSSON. Vai Uudeltamaalta, -- vai niin. Keltä on tämä kirje?

RISTO. Ja kelt' se o'? -- -- Jaa, sitä mar' e'm mää tiera.

PETTEESSON. Etkö tiedä? No, miten sinä olet sen saanut sitten?

RISTO. Pitääk' mu'n sanoman se?

PETTERSSON. Pitää, pitää.

RISTO. No, vaik' vaa'n, kyl' mää sen tairan kans'. -- Kas, se o'n ny's sil' viisii, et' mul' o'm piea' trekooli'm muotonen kans', ja mää sain siit' muutaman tikkelperi'j, ja sit' mää aatteli'm: Mitäs mää niil' ny't tee'n? Kukaties vois' niist' saara muutamat pennin kans', mää aattlin: taitais olla paras vierä'n ne kaupunkiij. Ja meirän muijaki'm plätisi siit' ain' kans'. Ja sit' mee'h pantiin tikkelperit kahtee'n suuree'n korii'j ja sit' mää lährin' niiren kans' kaupunkii'.

PETTERSSON. No, ja sitten sinä tulit kaupunkiin?

RISTO. Ei maar', -- e'm mää sin' niin koht' sentään tullu'm; mul' oli ny'n ne kaks' suurta korii traksittavana kans'. Mut' kyl' mää sin' lopuit' tulin sentää'j ja'.

PETTERSSON. Ja sitte möit sinä voaraimesi, -- -- eikö niin?

RISTO. E'm mar', kuulkaas, e'm mää niit' myyny'.

PETTERSSON. Mitenkä? Etkö saanutkaan vaaraimias myydyksi?

RISTO. Ei, -- kas kun ei mul' ollukka'n faaramii, ku'n tikkelperei vaa'.

PETTERSSON. No, sama se. Eikö sun tikkerperis käyneetkään kaupaksi?

RISTO. Ooja', kyl' ne lopult' meni kans' -- --

PETTERSSON. No, entäs sitten?

RISTO. Sit' mää träffäsin toril' meirän pitäjän hantelsmanni'n kans, ja hä'm pyysi mun tuleman kuormaa ottamaan Turust' ja sil' matkal' mää nyt olen.

PETTERSSON. Mutta minä en saa päähäni, mistä sinä sait tämän kirjeen -- -- --

RISTO. Orottakas vaa'n, se tulee koht'. -- Ja tuol' vähä'm matka' pääs' tuli muu' vastaan yks' kun ajoi korkjaa'n hevosen kans' -- meinaten selkähevosen kans' -- hän kattos minu'm päällee'n ja sanos: "Kuuleks', mihes sää menet", hän sanos. "Turust' kotja", mää sanosi'. "Meneks' kirkonkylän kautta vai'," hän sanos. "Menen oikee'm", mää sanosi'. -- "Kuuleks', tieräks' mitä", -- hän sanos -- "Voiks' sää vierä piene'm preivi'v fall'eksmannil'", hän sanos. -- "Ooja' -- miks'ei", mää sanosi'. Ja sit' hän otti yhren kirjan taskustas ja sit' hä'm pani sen hevoset niskaa vastaa'j ja sit' hän kirjotti siihe'j jotaa'j ja sit' ku' hän oli kirjottanu', reväsi hä'm plarin kirjastas ja sit' hä'm pani sen kokoo'j ja annoi mul' ja sit' hän sanos: "Toss o'm markka, toimitaks' sen ny'?" -- "Kyl' mää sen toimita'm", mää sanosi'. "Hyväst' sit", hän sanos, ja sit' hä'l löi hevost' selkää'j ja sit' mää meni'n.

PETTERSSON. Annappas tänne se kirje.

RISTO (kaivelee laskuissaan). Juu, kyl' mää sen -- orottakas vähäj -- juu, kas täs' se o'n ny'! (Aikoo, mennä). Hyväst' sit', -- kiitoksii paljo'!

PETTERSSON. Älä, -- odotappas vähän! Pitää toki katsoa, mitä tässä on (Avaa kirjeen). Maisteri Saariolta, -- kukas se on? (Lukee hiljan). Mitä kummia! (Lukee edelleen). Onko se mahdollistat (Ristolle). Oletkos varma siitä, että tämä on totta?

RISTO. Helvetis' kans' -- anteeks' vaa'n -- -- se o'm paljo'm mahrollist' et' se o'v valhet' kaik' tyy'.

PETTERSSON. Mitä sanot?

RISTO. Niin, kuinkas mää sen tierän, herr pe-falleksman, en sunkaa'm mää ol' preivii kirjottanu'.

PETTERSSON. Niin, se on totta se. -- Mitäs nyt on tehtävä? (Huutaa). Briita! Briita! Brigitta! -- -- Kas, nyt vasta muistan, hänkään ei ole kotona -- --! Hm, hm! -- Oliko se fiini mies, joka kirjotti tämän?

RISTO. Jaa, fiini vai? -- Niin, perkulek' sen tietää kuin fiini hän oli. Kyl' hän nii'v fiini kumminkin oli, ku' falleksmanniki. -- Saank's mää mennä sit'?

PETTERSSON (julmasti mietiskellen). Älä vielä -- (Its.). Jos minä ottaisin memoriaalin -- (ään.) -- no, mene vaan -- ei, odotappas vielä -- (Its.) onhan mulla kirje -- niin, sinä, saat kyllä mennä.

RISTO. Suurkiitos! (Aikoo mennä). Hyväst' ny'.

PETTERSON. Ei, ei sentään, varroppas vähän! (Its.) Herran pohtimet, mitä mun nyt pitää tehdä? -- Kunpahan vain Briita -- --!

RISTO. Enk's mää saa mennäj jo?

PETTERSON. Et, et. Sinä saatat -- -- annappas olla! -- (Its. ankarasti tuumaillen). Jos minä veisin kirjeen journaaliin ja siitä memoriaaliin -- -- ja -- -- memoriaalista -- -- -- journaaliin -- -- --?

RISTO. Mul' on kiiru ja'!

PETTERSON. Briita! -- Antti, piti sanomani -- sinun täytyy ajaa minun kanssani varkaitten' -- -- ei, ei -- vaimoni luo!

RISTO. E'm mää kerki, mun täytyy kaikel' muotoo olla koton' tänäpän' ehtool'.

PETTERSON (Koomillisimmalla pontevuudella). Siit' ei synny mitään!

RISTO. No, mut aatelkaas ny'k kumminkin! (Äänettömyys). No, saank's mä ny'm mennä'v vain?

PETTESSON. Kuuleppas sentään, ystäväni -- --

RISTO. E'm mää kuul', enkä nää; enkä ol' falleksmannin ystäväkään, e'm mä mikään spitaakelikaan ol!

PETTERSSON. Älä ymmärrä minua väärin; Anttihan sun nimes oli?

RISTO. Jaa-ah, niin o'!

PETTERSSON (kirjoittaa sen muistiin). No, mene nyt sitte herran nimeen.

RISTO. Kyl' mää vaa'l luun' korjaan kans'. Hyväst' ny'k! Kiitoksii paljo'.

(Menee).

Kolmas kohtaus.

Pettersson (yksin)

PETTERSSON. Tämä on toki hirveän hillimätöntä kansaa, jonka päälliköksi minä olen pantu. Mutta sentähden kai juuri minut tänne määrättiinkin. Miksikä ei suomalaiset ole ollenkaan sivistyneet, -- sitä min'en saa päähäni. Enhän minäkään ole liiaksi koulua käynyt, mutta onhan minulla kuitenkin tarkka järjen-juoksu -- paitsi välin, kun ei nuo pääklipparit tunnusta -- -- ja onhan mulla journaali ja memoriaalikin. -- -- Kas, kun olin unohiaa -- -- Hm, hm! Minä tiedän jo edeltäpäin minkä jyryn Briita nostaa siitä, ett'en pidättänyt tuota miestä. Mutta herran nimessä! Mitä voipi enää nimismieskään, kun toinen rupee hävyttömäksi -- raa'aksi! Minun täytyy pistää pikku hätä-valhe, täytyy sanoa sen olleen vanhoja tuttujani, että se on meille monta siankinkkua tuonut. -- Mutta mihin minä nyt ryhdyn? Sekä journaalissa että memoriaalissa on hirvittävästi työtä; mutta jos minä teen jotain, sanoo Briita heti, että olen tehnyt pukin. -- Ja hänenkin piti nyt juuri mennä tuota pässiä noutamaan -- niinkuin ei hällä ennaltaan ois semmoista. -- Ja ellen minä paperejani tänään kuntoon saa, on huomenna kruununvouti niskassani. Voi minua, poloista miestä! -- Ohhoo! Jollei mulla olisi niin kova pää, olisin jo aikoja sitte tullut hassuksi; sillä käsittämättömän tuskallista on olla nimismiehenä, kun oma vaimo on kuvernööri. Taivas kaikkia minun kaltaisiani suojelkon! Hohhoo -- jaajaa!

(Menee).

Muutos.

Perältä näkyy järvi. Näyttämö puutarhana. Oikealla Väinölän asuinhuone-rivi. Pari ikkunaa näyttämölle päin. Seutu metsäinen.

Neljäs kohtaus.

Strömberg. Heiliö.

STRÖMBERG (tulee, kantaen nipussa kaloja).

HEILIÖ (seuraa häntä, kantaen onki-tarpeita).

STRÖMBERG. Hehehe! -- Herra Heiliö, ettekö luule kalastuksen kesä-aikana olevan ihmisen suurin hauskuus?

HEILIÖ. Ompä kyllä, kalastus yleensä on hupaisata.

STRÖMBERG. Mutta tuo rauhallinen onkiminen on toki suloisin; ei tarvitse vaivata ruumistaan eikä sieluaan, istuu vain rauhassa sikarri hampaissa veneen kokassa, -- ahvenet tulevat itsestään. Hehehe.

HEILIÖ. Toisinaan kiiskejä myöskin. -- --

STRÖMBERG. Kiiskejä myöskin, -- hehehe, tietty se. -- (Panee kalat riippumaan pensaan haaraan). Herra Heiliö, hehehe, tulkaapa katsomaan mun uljaita kaalin-kupujani! -- Vai, te ette taida niistä sentään pitääkkään, te kirjamiehet? Hehehe!

HEILIÖ. Tottapa toki! Kaikenlainen maanviljelys miellyttää minua, sillä minä olen maanviljeliäp poika.

STRÖMBERG. Vai niin, hehehe! (Mennessään) Minun apumieheni, hra Stenfors on kummallinen, hän ei ollenkaan pidä kaalinpäistä. (Sivulle).

HEILIÖ (näyttämön ulkopuolella). Herra Strömberg! Mikäs tätä vaivaa, kuin on noin käpristynyt?

STRÖMBERG (ulkona). Se on kuivettunut. Hehehe. -- Mutta kas täss' on aika vaari! Hehehe. Kas tuommoinen!

(Tulee esiin suuri kaalinkupu kädessä).

HEILIÖ (tullen esiin). Te näytte pitävän erinomaisen paljon kaalista.

STRÖMBERG. Niin pidänkin; ne ovat minun mielikasvejani. Hehehe. -- Tiedättekös mitä? -- Minä olen tullut siihen päätökseen, että tuommoinen suuri kaalinkupura on maisterien pään kaltainen. Hehehe. Kun sen levittää, näyttää se kirjalta, aivan kuin koko pää olisi suuri kirja. Hehehe?

HEILIÖ (nauraen). No, sitten on mulla vielä ääretön matka maisterin-arvoon, sillä minun pääni ei ole likimainkaan noin suuri.

STRÖMBERG. Hehehe! Te olette leikkisä. Mutta on mulla täällä muitakin katsottavia. Hehehe.

HEILIÖ. On, täällä on erinomaisen kaunista, se kunnioittaa kartanon haltiaa.

STRÖMBERG. Hehehe! Mutta kyllä se maksaakin, -- vaan ei tee mitään. Hehehe. Tämän tilan entinen omistaja oli huolimaton. Kun minä tänne muutin, huomasin heti, että kaikki oli rappiolla. Kaikkialta tunki rikkaruoho nokkansa esiin ja täällä oli niin hirvittävän metsäistäkin, että -- että oli aivan kuin säkissä. Hehehe.

HEILIÖ. Te olette siis tehnyt varsin ihmetöitä.

STRÖMBERG. Niin, no, hehehe! -- Teilläpä on tarkka silmä. -- Kehumatta itseäni, kyllä tämä tila nyt on toisellainen, kuin viisi vuotta sitte. Mutta minä olen seurannut Taivahan Taaton käskyä, hehehe.

HEILIÖ. Taivahan Taaton käskyä?

STRÖMBERG. Niin, hehehe. Käsketäänhän raamatussa Aatamin möyrimään maata ja tekemään sen itselleen mukavaksi, hehehe.

HEILIÖ (nauraen). Vaikk' ei juuri noilla sanoilla -- --

STRÖMBERG. Kuitenkin sinnepäin. -- Kuulkaas, hehehe, -- te olette sukkela mies. -- -- Mutta nytpä vasta huomaan, -- missä toverinne, hra Salmela lienee?

Viides kohtaus.

Entiset. Sievä.

SIEVÄ (tuli rakennuksen takaa, kuuli viimeiset sanat). Herra Salmelan näin minä hetki sitte kävelevän rannalla.

STRÖMBERG. Teidän toverinne ei näy suurin välittävän maa-elämästä.

HEILIÖ. Sepä juuri hänen ihanteensa; mutta hän nauttii sitä enimmiten noin yksinään.

STRÖMBERG. Hän taitaa olla papin poika, hehehe?

HEILIÖ. Ei, vaan papin-kisälli tätä nykyä.

STRÖMBERG. Vai niin; -- sen minä huomasinkin. Ne ovat suloista väkeä, nuo papit. Ne ovat uurmaakarin tapaisia: Kun ihmiskurjan sielun-värkki joutuu pilalle, puhaltavat ne vain pikkusen johonkuhun rattaasen, -- ja paikalla on se käynnissä jälleen, hehehe! -- Minä pidän paljon papeista; papit ja maanviljeliät ovat maailman selkäpiikki.

HEILIÖ. Ja kauppiaat sen jäsenet,

STRÖMBERG. Hehehe, -- niin, käpälät, jotka selkäpiikkiä liikuttavat. Ja maisterit ovat sielu, joka käpäliä johtaa.

SIEVÄ. No, herra Heiliö, tuletteko mukaan nyt?

HEILIÖ. Kiitän, -- mielelläni!

STRÖMBERG. Ja minne matka pitää?

SIEVÄ. Herra Heiliö halusi nähdä hevosiamme j.n.e.

STRÖMBERG. No, eikös vain! Lyödäänpä vetoa, teistä tulee vielä maanviljeliä. Hehehe!

HKILIÖ. Eipä taitaiskaaa olla hullumpaa?

STRÖMBERG. Ei suinkaan. Hehehe. Kunnollinen maanviljelys onkin viljelys, joka on kaikkien viljelyksien viljelys. -- Hehehe, -- te olette kunnon poika; -- kuulkaas, ette suinkaan te tänään enää täältä lähde?

HEILIÖ. Minut saapi hyvin helposti jäämään.

STRÖMBERG. Toverinne pitää myöskin jäämän.

HEILIÖ. Häness' ei -- luulen ma -- vastusta, sillä hän on aivan hurmaantunut tähän kartanoon -- ja minä myöskin.

STRÖMBERG. No, eikös vain, -- hehehe. Sepä hauskaa. Mitä kauvemmin te täällä viivytte, sitä iloisempi minä olen. -- Hehehe. Täällä on vielä paljon katseltavaa, joka kenties huvittaa teitä. Ja parempaa opasta, kuin pikku Sievä, ette saisi mistään; sillä -- kehumatta itseäni -- hän on veljenitytär ja oikein kelpo tyttö onkin, -- hehehe.

SIEVÄ. Noo, -- setä! Mitä tuo nyt on! -- Kas niin, herra Heiliö, tulkaa sitte!

(Sievä ja Heiliö pois).

Kuudes kohtaus.

Strömberg (yksin).

STRÖMBERG. Tuo on todellakin sievä nuorukainen, tuo Heiliö! Saakeli, kuinka meill' oli hauska onkiretkellämme. Hehehe. -- Hänellä on niin penturin tarkka silmä ja semmoinen into ja halu, että -- -- -- niin, se on oikein kumma! Hehehe. -- Mutta se toinen -- pappi -- -- min' en tiedä varmaan, kumpainen minua enemmän miellyttää. -- Ne ovat oikeita kunnon suomalaisia, -- eikä semmoisia, kuin tuo pilkkakirves Stenfors. -- Min' en enää huolisi koko miehestä, ellen häntä kipeästi tarvitseisi. Hehehe. -- -- Kas penturi!

(Ottaa kalanipun pois).

Seitsemäs kohtaus,

Risto (yksin).

RISTO (esille). Missähän nimismies-ystäväni viipynee? Tässä täytyy minun odottaa häntä, nähdäkseni mille suunnalle seikat kääntyvät. -- Minä asuskelen tuolla pensaan juuressa; -- se on mainio asuinpaikka minun säätyiselleni. Vähän ahtaan lainen se tosin on, mutta minä ai'onkin jo huomenna muuttaa sieltä, -- ja muutankin niin etäälle, ett'ei Suomen risut silmiäni revi eikä poliisin silmä kannata sinne. -- (katselee varovasti ympärilleen), Hah!

(Pujahtaa pensaasen).

Kahdeksas kohtaus.

Laura (yksin).

LAURA (tulee huoneesta). En tiedä mitä ajatella. Kun tuo nuorukainen puhelee kanssani, tuntuu mieleni niin kummalliselta. Onpa silloin melkein, kuin rakastaisin häntä. Mutta heti, kun hän on poissa, katoaa kaikki tunteet rinnastani. -- Sydämetön pilkkaaja hän on, ja semmoiset ovat ilkiöitä. Hän on valmis loukkaamaan herttaisia vieraitammekin.

Yhdeksäs kohtaus.

Salmela. Laura.

SALMELA (tulee perältä).

LADRA. Herra Salmela!

SALMELA. Neiti!

LAURA. Oletteko käynyt rannalla?

SALMELA. Olen; siellä on ihmeen ihana paikka. Minun kotini on myös järven rannalla, senvuoksi aina hupaisina hetkinä mieleni sinne vetää. -- Aaltojen hyrsky soittaa mulle äitini laulamia, suloisia kehto-laulelmia.

LAURA. Tuolla, oikealla, on pieni lehto aivan lähellä rantaa; siellä on mitä hauskin käyskennellä näin iltamalla.

SALMELA. Vasta kesä-illan hiljaisuudessa oppiikin maamme suloisuuden tuntemaan, sen ylevätä juhlallisuutta ihantelemaan. -- Kun koko muu luonto uinailee, huokuu yhäti järvi, kuni i'äisesti levoton ihmis-sielu, ja sen hiljainen maininki kuiskaa korviini surun-sointuisia säveliä, raskaita kuni kaipauksen hengähdykset. -- Niin, neitini, te olette onnellinen, kun saatte olla ja elää näin herttaisessa paikassa, rauhan ja yksinäisyyden helmassa.

LAURA. Myönnän kyllä; mutta yksinäisyyteenkin voipi ajanpitkään kyllästyä.

SALMELA. Suokaa anteeksi, -- mutta minä olen luullut huomaavani, että juuri te olette luotu maaseudun yksinäisyyttä nauttimaan.

LAURA. Niin luulen itsekkin. Mutta minä olen nainen. Mies saattaa ehkä yksinomaisesti kiintyä kirjoihinsa, mutta tyttörukalle eivät ainoastaaa kuolleet kirjaimet ole kylliksi. Ja kun minä luen jotakin, on mulla sen johdosta aina niin ihmeen paljon kyselemistä.

SALMELA. Mutta ettehän te toki eläkkään erakon lailla.

LAURA. Melkeinpä kyllä. Isäni on aina kiintynyt toimiinsa, hän ei -- --

SALMELA. Entäs orpananne?

LAURA. Hän tuli tänne vasta hiljakkoin, ja paitsi sitä, hän on vallan toisenlainen kuin minä, aina hilpeä ja vilpas; hän ei käsitä minun haikeuksiani. Ja minä luulen, että juuri sentähden pidänkin hänestä niin paljon.

SALMELA. No, eikö täällä käy vieraita?

LAURA. Käypi kyllä. Mutta ne eivät koskaan puhele kanssani totisia asioita. Kun joskus johdan puhetta vakavampiin aineisin, käännetään se heti pilaksi. -- Oi, uskokaa, ei mikään ole niin inhoittavaa, kuin, odottaessaan totista vastausta, kuulee jonon jonkinjoutavia kohteliaisuuden sanan-parsia --- Mutta minä olen hupakko, kun rupean ripittämään itseäni ventovieraalle.

SALMELA. Tuttavuutemme on tosin lyhyt, mutta matkaavaisten kanssa tutustutaankin yht'äkkiä, -- ja minä luulen ett' ette kadu minulle osoittamaanne luottamusta.

LAURA. Niin, te olette ainakin osoittanut ihmeteltävää kärsivällisyyttä, kuunnellessanne turhamaista pakinaani.