v. 1886 laati sieltä Jaavaan muuttaneitten siirtolaisten tietojen

mukaan. Näistä moni oli ollut läsnä siinä tilaisuudessa, kun v. Wrede vangittiin.

Shammar.

Viimeiseksi eurooppalaiset tutkijat tunkeutuivat siihen osaan Arabiaa, joka on maanosaamme lähinnä. Kauan oli tosin tietty, että Syyrian kovan aron eteläpuolella oli vyöhyke hieta-aavikoita ja tämän eteläpuolella urhoollinen karkaistu beduiiniheimo, shammar nimeltään, joka asui Nedjdiin kuuluvassa vuorimaassa. Joitakuita asutuskeskuksiakin tiedettiin nimeltä. Asukkaat olivat olleet epäjumalanpalvelijoita, kunnes Bagdadista ja Basrasta tulevat pyhiinvaeltajat olivat ruvenneet heidän maansa kautta matkustamaan. Faid, Shammarin pääkaupunki, oli anivarhaisista ajoista saakka ollut puolimatkan asema, johon pyhiinvaeltajat saattoivat jättää osan matkatavaroistaan hyvään talteen, kunnes olivat palanneet Mekasta. Vielä paljon varhaisemmin Shammarin kautta lienee kulkenut kauppareitti Petrasta Gerrhaan, kaldealaisten pakolaisten Persian lahden rannalle rakentamaan suolakaupunkiin, josta Strabon kertoo. Shammarin nykyinen pääpaikka Hail on ehkä Ptolemaioon Aine; hänen mainitsemansa Salma on nimenä säilynyt Djebel Selma vuoressa.

Nedjdin ainaisten sisällisten taisteluitten vuoksi karavaanitiet kuitenkin olivat uudella ajalla käyttämättä ja vesisäiliöt ja matkustajamajat, joita Harun-ar-Rashidin hurskas puoliso oli rakentanut Mekan tien varteen, olivat saaneet rappeutua. Kun wahhabilaiset kohosivat Sisä-Arabiassa mahtiin, parani turvallisuus jonkun verran, niin että Seetzen v. 1808 saattoi lähettää Jerusalemista palveluksessaan olevan syyrialaisen Djaufiin eli Djofiin, joka oli Syyrian viimeinen tai Arabian ensimmäinen keidas. Djofista, Ptolemaioon Dumaethasta, joka aikanaan oli roomalaisten äärimmäinen etuvarustus näillä kulmilla, Seetzenin palvelija väitti tunkeutuneensa Nefudin hietaerämaan poikki, jossa hän näki valkoisia lehmiä (antilooppeja) ja hietanietoksia, korkealle vuorelle, joka hänen mielestään veti Libanonille vertoja. Tämä vuori oli Shammarin Djebel Adja. Siinä kaikki, mitä tästä Arabian osasta tiedettiin ennen egyptiläisten retkeä.

Shammar pysyi egyptiläisten sotiessa wahhabilaisia vastaan puolueettomana, mikä ei kuitenkaan estänyt Ibrahimia valloittamasta sen pääkaupunkia Hailia.

Shammar kuitenkin pian vapautui ja tunnusti sen jälkeen vain nimellisesti Riadin emirin Feisalin yliherruutta, joka vuorostaan oli Egyptin vasalli. Shammaria hallitsivat sen oma emiri Äbdallah Ibn Rashid ja varsinkin hänen poikansa Talul niin viisaasti ja tarmokkaasti, että siitä heidän aikanaan tuli mallivaltio, jossa vallitsi järjestys ja turvallisuus ja monenlainen toimeliaisuus. Tämän vallan kehittyminen herätti Egyptin huomiota, niin että sen varakuningas v. 1845 päätti lähettää salaisen asiamiehen ottamaan siitä selkoa. Semmoisella asialla väittävät englantilaiset auktorit Yrjö Aukusti Wallinin lähteneen ensimmäiselle Arabian matkalle, vaikka muka nimellisesti hevosia ostamaan. »Mutta olipa hänen asiansa mikä tahansa», lausuu Hogarth, »Wallin kuitenkin kaikitenkin oli kaikkein kyvykkäimpiä eurooppalaisia, mitä milloinkaan on Arabian mantereelle jalkansa astunut, ja ainoastaan Seetzen ja Burckhardt olivat ehkä yhtä pätevin tehtäväänsä kuin hän».

Yrjö Aukusti Wallin.

»Hänessä näemme», jatkaa mainittu muinaistutkija, »ehkä ensi kerran Arabian löytöhistoriassa tieteellisen tutkijan parasta uudenaikaista laatua, joka perin pohjin valmistuneena ei aikonut jättää mitään tehtävää niille, jotka hänen jälkeensä tulisivat. Hän näyttää täydellisesti onnistuneen itämaalaisena esiintyessään; mutta tämä ei mitenkään estänyt häntä tekemästä havaintoja maisemista ja ihmisistä, jotka häntä ympäröivät; ja hänen matkakertomuksensa tarkkuus pienimpiäkin seikkoja myöden, joka on ilmeinen myöhempien matkustajien selontekoihin verratessa, viittaa siihen, että hän häiritsemättä kirjoitti sangen runsaat muistiinpanot, paitsi uskonvimmaisten persialaisten pyhiinvaeltajain keralla pyhiin kaupunkeihin matkustaessaan».

Wallin oli todella hyvin valmistunut vaikeaan tehtäväänsä, kuten hänen elämäkertansa kirjoittajat yksimielisesti myöntävät, ja lisäksi rohkeutensa, neuvokkaisuutensa ja järjen ja sydämen kunnon kautta harvinaisen kykenevä suuria aikaansaamaan. Hän ei tuntenut ainoastaan arabian kieltä ja kirjallisuutta, vaan oli myös opinnoitten ja oman kokemuksensa kautta perehtynyt itämaalaiseen yhteiskuntaan, sen käsityksiin ja tapoihin. Saavuttuaan lopulla vuotta 1843 Egyptiin hän katkaisi melkein kaikki siteet länsimaisen yhteiskunnan kanssa ja saavutti jokapäiväisen harjoituksen kautta niin täydellisen arabialaisen käytöstavan, että häntä oli perin vaikea muuksi tuntea muhamettilaisen pukunsa ja puheenpartensa alta. Mutta sitä varten pitikin hyvin tarpeen se pitkä aika, minkä hän Egyptissä viipyi, vaikka se tapahtuikin vasten hänen tahtoansa. Vasta huhtikuussa 1845 Wallin vihdoin pääsi lähtemään Kairosta ensimmäiselle Arabian matkalleen.

Wallinin ensimmäinen matka.

Hän lähti Kairosta huhtikuun 11 p. 1845 ja matkusti aluksi Suezin kannaksen ja Sinain niemimaan kannan poikki Ma'an kaupunkiin, joka on Kuolleen meren eteläpuolella lähellä Petraa, ja sieltä edelleen Tafile nimiseen erämaanpaikkaan, joka on Kuolleen meren kaakkoispuolella. Sieltä hän suuntasi suoraan itään, kulkeakseen Syyrian erämaan eli Hammadan poikki Djofiin eli al Gofiin. Kameelilla ratsastaminen miellytti häntä suuresti, samoin mahtava erämaakin, ainaisesta yksitoikkoisuudestaan huolimatta. Päivät olivat kuumat, yöt sitä vastoin jotenkin kylmät, niin että Wallin mielestään kärsi enemmän vilusta kuin kuumuudesta. Muutoin uni pehmeässä hiekassa — missä sitä oli — ihanan säteilevän tähtitaivaan alla tuntui hänestä erinomaisen viihdyttävältä. Pitkin matkaa matkustajamme poikkesi beduiinien leireihin, viipyen niissä päiviä. Erämaan pojat ottivat hänet vieraanvaraisesti vastaan ja Wallin puolestaan harjoitti lääkärinammattia ahkerasti, lisäten vaikutusta loitsuilla ja manauksilla, missä lääkärintalo ei auttanut. »Alussa beduiinit olivat hyvin röyhkeitä vaatimuksissaan, mutta minäpäs pian opetin heille toiset tavat», lausuu Wallin, »sillä vanhojen ja nuorien, etevimmän sheikin ja kurjimman muijankin täytyi kauniisti tulla luokseni ja partaani kosketettuaan suudella sormiaan.» Varsinkin naiset olivat usein lääkärin tarpeessa ja seurustelivat hänen kanssaan arkailematta. Varsinainen Hammada, jossa ei kahdeksaan päivään tavattu ainoatakaan luotua olentoa, paitsi joskus gaselli, jänis tai pikkulintu, oli Wallinin mielestä kovin mieltä masentava, »kova, kuiva, pienien kiviliuskareiden peittämä aavikko», hän kertoo, »vihannuutta ei missään, ei sammalta eikä hietaakaan. Vuoret, joita kohoo kaikkialla, ovat ihan paljaat ja hohtavat päivänpaisteessa niinkuin itse maakin, mikä valkoiselle, mikä punaiselle, mikä mustalle». Kangastuksiakin hän tällä taipaleella sai ihailla ja tuntea niiden tuottaman pettymyksen. Hammadassa oli kuitenkin syvennys, hietainen Vadi Sirhan, jossa olivat Weisitin lähteet. Sieltä oli vielä neljänkymmenen päivän matka Djofiin, jonne Wallin saapui toukokuun 25:ntenä. Erämaamatkan jälkeen tämä keidas pyöreässä laaksossaan ihanine palmulehtoineen ja hedelmäpuistoineen tietenkin miellytti matkustajaa sitä enemmän, kun kahden puolen oli niin kamalat erämaat. Wallin viipyi siellä neljättä kuukautta, asuen enimmän osan ajasta erään sairaan beduiinipäällikön luona, jota hän hoiti kuukauden, ja tutustuen toiseen sheikkiin, joka kuului wahhabilaisiin.

Elokuun viimeisinä päivinä Abdulwali, s.o. Herran palvelija, lähti jatkamaan matkaansa Shammariin, kulkien nyt Nufudin hiekka-aavikon poikki. Matkalla Shammar heimoon kuuluvat beduiinit kävivät sen pienen retkikunnan kimppuun, johon Wallin kuului, mutta kun mukana oli eräs heimon vaimo ja retkikunta siis oli heimon suojeluksen alainen, niin Abdulwall sai viittansa takaisin ja matkueen sheikki kameelinsa. Hieta-aavikoilla loppui vesi, mutta vastaan tulleet beduiinit opastivat matkueen Djubbeen, pieneen erämaan koskelliseen keitaaseen, jossa Wallin viipyi kaksitoista päivää, kopioiden eräällä läheisellä vuorella muutamia kufilaisia kirjoituksia ja tuoden tiedon kalliopiirustuksista, joita sittemmin saksalainen Euting kävi matkallaan katsomassa. Wallin oli matkallaan saanut sen vaikutuksen, että Arabian niemimaa oli kaiken aikaa Syyriasta alkaen alennut etelää ja kaakkoa kohti, mutta erehtyi; niemimaa alenee koillista kohti.

Nefudin hiekka vaihtui sitten aivan äkkiä rapautuneeksi graniitiksi, palmulehtoja alkoi olla tuon tuostakin ja edessä päin kohosivat Djebel Adjan ja Djebel Selman pensaiden verhoamat suolaiset ja karut graniittikukkulat, yksinäisinä ja harmaina. Wallin antoi näistä molemmista vuorista ensimmäisen ja vielä tähän päivään saakka tarkimman kertomuksen, tehden samalla selkoa keinotekoisista maankastelu-laitoksista, joilla niille satava vesi johdetaan tasangolle, viljavainioille ja puutarhoihin. Kuljettuaan Djebel Adjan poikki ja huomattuaan, ettei sitä korkeutensa puolesta suinkaan voinut Libanoniin verrata, Wallin syysk. 21 p. saapui Shammarin pääkaupunkiin Hailiin, jossa emiri Abdallah Ibn ar Rashid asui. Tämän siistin ja hyvin rakennetun kaupungin varallisuus ja toimelias väestö, sen avoimet täydet markkinat, turvallisuus ja tyytyväisyys herättivät Wallinin ihmettelyä. Vaikka Abdallah oli hallinnut Shammaria vasta kymmenen vuotta, saattoi vuoristoissakin, jotka ennen olivat olleet niin vaarallisia, liikkua hyvässä turvassa. Ruhtinaallista vieraanvaraisuutta osoitettiin joka päivä hänen talossaan ja hänen avoimessa neuvostossaan jaettiin patriarkallista oikeutta koko pohjoiselle Sisä-Arabialle. »Mahti ja varallisuus eivät yksin hankkineet Abdallahille tätä suurta arvovaltaa arabialaisten kesken», lausuu Wallin, »paljon enemmän se johtui hänen persoonallisista ominaisuuksistaan, urheudestaan ja miehuullisuudestaan, jyrkästä oikeamielisyydestään, joka usein kallistui ankaruuteen, ehdottomasta sanansa ja lupauksensa pitämisestä — hänen ei tiedetty koskaan niitä rikkoneen — ja ennen kaikkea hänen verrattomasta vieraanvaraisuudestaan ja hyväntahtoisuudestaan köyhiä kohtaan, joista ei kukaan, kuten hyvin tiedettiin, ollut milloinkaan lähtenyt hänen oveltaan apua saamatta. Abdallah omisti suurimmassa määrässä nämä hyveet, parhaat, mitä beduiinilla voi olla.»

Wallin vuokrasi itselleen Hailissa huoneen, joka oli kauniissa puutarhassa, asuen siinä erään persialaisen munkin keralla kaksi kuukautta. Djofissa hänen oli täytynyt tyytyä paljaisiin taateleihin, jotka herkullisuudestaan huolimatta kuitenkin olivat yksitoikkoista ruokaa, mutta Hailissa hän sai kaikenlaisia vihanneksia ja lampaanlihaa, niin että hän ravinnonkin puolesta viihtyi siellä erittäin hyvin. Kaupunkilaisten suosion hän saavutti siihen määrään, että moni heistä kehoitti häntä sinne jäämään ja eräs Nedjdin kuuluimmista runoilijoista tarjosi hänelle kauniin viidentoista vuotiaan tyttärensä vaimoksi, mutta »Herra soi toisin».

Wallin tutki tarkemmin kuin kukaan hänen jälkeensä tullut Djebel Shammarin väestöä ja sen sukujuuria, joka hänelle kävi mahdolliseksi Arabian vanhan kirjallisuuden ja perintätiedon tuntemisen kautta. Shammarin väestö kuitenkin eroaa Arabian muitten keitaitten asukkaista siinä, että kaupunkilaisetkin ja maanviljelijät siellä ovat säilyttäneet beduiinilaiset käsityksensä, jota vastoin muualla Arabiassa paimentolaisten ja vakiintuneen väestön välillä on jyrkkä ero. Hailin emirikin vietti yhä suuren osan vuodesta mustassa beduiiniteltassaan aito paimentolaiseen tapaan. Täten hänen olikin mahdollinen pakottaa beduiiniheimot järjestykseen ja lainkuuliaisuuteen.

Wallin oli aikonut matkustaa Hailista Nedjdin kautta Persian lahden rannalle, mutta edessäpäin vallitseva sotatila pakotti hänet, jossain määrin vastoin tahtoaan, liittymään persialaisiin pyhiinvaeltajiin ja käymään heidän kerallaan Medinassa ja Mekassa. Karavaaniin kuului 1,500 kameelia ja se kulki suoraan Medinaan tietä, jota ei kukaan eurooppalainen ole sen jälkeen matkustanut. Sitä suurempi vahinko oli, ettei Wallin julkaissut pyhiinvaellusretkestään mitään tarkempaa tietoa; luultavasti hänen oli mahdoton tehdä muistiinpanoja. Hailista Medinaan oli 85 tunnin matka. 39 tunnin kuluttua Djebel Adja oikealla kädellä vaipui taivaanrannan alle. Osoitettuaan Medinassa kunnioitusta profeetan haudalle Wallin samoin kuin muutkin pyhiinvaeltajat pukeutui alihramiin, 10 kyynärän pituiseen palttinan kappaleeseen, josta osa kiedottiin vyötäisille, loput kaulan ympäri ja hartioille; tämän kevyen puvun ohessa ei sallittu muita vaatteita, ei edes päähinettä eikä kenkiä. Mekassa hän neljän Hailin miehen ja kahden naisen keralla asui kurjassa olkimajassa, ollen mukana kaikissa niissä juhlamenoissa, jotka pyhiinvaeltajain oli läpikäytävä hadjin arvon saadakseen. Näistä menoista hän ei kuitenkaan ole kertonut mitään, mitä ei jo ennen varsinkin Burckhardtin kertomuksesta olisi tietty. Mekka ei häntä ensinkään miellyttänyt. Juhlamenot hänestä tuntuivat tyhjiltä ja taikauskoisilta, elämä siveettömältä, kaupungin siivottomuus ja tuhansien teurasuhrien haju herättivät hänessä inhoa. Ja luultavasti valepuvussa esiintyminen ja teeskentely täällä rasittivat häntä vielä tavallista enemmän. Varmaan hän tunsi sanomatonta huojennusta päästessään marraskuun 15:ntenä lähtemään Mekasta Djiddaan, jonne hän saapui repaleisena ja melkein rahattomana. Djiddassa hänellä kuitenkin oli Kairosta sinne lähettämiään rahoja. Mutta vasta tammikuun 8:ntena v. 1846 hän saattoi jatkaa Djiddasta matkaa kannettomalla arabialaisella rannikkopurrella, jota kaksi suurta kolmikulmaista purjetta veti ja joka tuulessa kallisteli niin pahasti, että Wallin joka hetki pelkäsi sen kaatuvan. Laivalla oli paljon muita pyhiinvaeltajia ja muutamia Mekan sheikkejä, jotka eivät koskaan kiroamatta maininneet kristityn nimeä. Purjehdus Sueziin kesti kaksi kuukautta ja Wallin oli kovin uupunut, kun hän vihdoin sai astua jalkansa Egyptin mantereelle.

Wallinin toinen matka.

Postinkulun hitauden vuoksi kului lähes pari vuotta, ennenkuin Wallin saattoi palata Arabiaan. Välillä hän teki matkan Sinain niemen luostareihin, Jerusalemiin ja Damaskoon, palaten höyrylaivalla Beirutista Egyptiin. Sinne tultuaan hän sai kuulla, että rahakysymys oli kotimaassa tullut ratkaistuksi suotuisaan suuntaan, mutta kun vuodenaika oli sopimaton erämaan matkaan ja hän lisäksi sairastui, pääsi hän vasta joulukuun 14:ntenä 1847 uudelleen lähtemään Kairosta.

Wallin oli aikonut uudella Arabian matkallaan kulkea ensin Jerusalemin ja Damaskon kautta Bagdadiin ja Basraan ja tunkeutua Arabian sisäosiin siltä puolelta, koska kaikkia Egyptistä tulevia Arabiassa epäiltiin. Hasan maakunnasta, Persian lahden rannalta, hän oli, kapteeni Sadlierin tavoin, aikonut matkustaa Nedjdiin, wahhabilaisten päämaahan, ja sieltä tunkeutua, jos suinkin mahdollista, suuren hietaerämaan poikki Mahraan, joka on Hadramautin jatkona Arabian etelärannalla. Ellei se olisi mahdollista, olisi hän palannut Basraan, kulkenut meritse Maskatiin, sieltä Mahraan ja Mahrasta »Akhafia vuoritasangon» poikki Jemenin Sanaan, täydentääkseen Arnaudin ja v. Wreden tutkimuksia. Sanasta hän aikoi kulkea Nedjdin pääkaupunkiin Riadiin vadi Dauasiria pitkin ja edelleen pyhiinvaeltajain tietä Hedjasiin.

Tämä suurenmoinen matkasuunnitelma oli hänen kuitenkin täytynyt muuttaa ja pyrkiä Riadiin ja Mahraan oikoisempia teitä. Hän matkusti ensin Suezin kautta Sinain niemen länsirannalle, aikoen siellä nousta laivaan, mutta kun sitä ei saapunut, kulki hän arabialaisella purrella meren poikki Muelehiin, Midianin rannalle, josta hän, pari viikkoa sairastettuaan, helmikuussa 1848 jatkoi matkaa sisämaahan. Rannikko oli jo ennen tutkittu, mutta sisämaa oli aivan tuntematon.

Matkalla Tebukiin, vanhaan kylään, joka oli Syyriasta tulevan karavaanitien läheisyydessä, hän kulki »tasaisten mustain kivikenttäin poikki, joiden läpi siellä täällä kohosi keilamaisia kallioita. Näiden kallioiden juurella »maassa oli vahvalta mustia, huokoisia, omituisen kevyitä kiviä». Vuoristot itse olivat punaista hietakiveä, mutta niiden sivut ja harjanteet olivat niin vahvalta näiden mustien jäännöksien peitossa, että alla olevan punaisen värin muka huomasi vain tarkan tutkimuksen jälkeen. Wallin arveli mainitun mustan värin johtuneen siitä, että hietakiven sisältämä rautaoksidi oli ilmakehästä enemmän happea otettuaan muuttunut mustaksi peroksidiksi. Siitä muka sai selityksensä, että ne olivat niin tuhkan näköisiä. Tuhkan näköisiä ne kyllä tosiaan ovatkin, sillä ne ovat — laavaa! Samanlaisia laavakenttiä on tavattu pitkin Punaisen meren vajontasyvänteen itäreunaa ja Kuolleen meren ja Jordanin laakson itäreuna aina Damaskon seuduille saakka.

Huhtikuun 19:ntenä Wallin jälleen saapui Shammar heimon rajoille Teiman keitaaseen, jossa ei vielä kukaan eurooppalainen ollut käynyt, vaikka se kirjallisuudesta oli hyvin tunnettu. Keidas palmulehtoineen oli melkein kokonaan Nefudin ympäröimä ja sai maankasteluun tarvittavan vetensä kautta Arabian kuuluisasta lähteestä. Vehnänkin viljelemiseen siitä riitti vettä. Teimassa Wallinia pidettiin Egyptin asiamiehenä, jonka luultiin lähteneen Nedjdiin hevosia ostamaan. Hän tapasi siellä joukon Nedjdin emirin Feisalin miehiä, jotka olivat paluumatkalla Egyptistä, sinne hevosia vietyään. Wallin pyrki heidän seuraansa, hän kun juuri oli matkalla emirin pääkaupunkiin Riadiin, eikä sitä kielletty, koska Wallin muka oli heille tuttu mies. Hailissa, Shammarin pääkaupungissa, hän kuitenkin erosi Feisalin miehistä, koska tämä kuului pareillaan olevan sotaretkellä, jääden itse Hailiin hoitamaan erästä sairasta sheikkiä. Eräs nuori mies, jonka tuttavuutta Wallin oli tehnyt edellisellä matkallaan, lähetti hänelle nyt hänen isäntänsä kautta seuraavan neuvon: »Kiellä häntä menemästä Feisalin luo, sillä hän ja hänen kansansa epäilevät jokaista, joka tulee Egyptistä, Hänellä sitä paitsi ei ole mitään tekemistä siellä, ja olen varma siitä, että hänet siellä surmataan joko miekalla tai myrkyllä. Sano hänelle viimein, että me tiedämme hänen olevan kristityn. Mutta hän on kunnon mies, ja sen tähden me häntä kunnioitamme ja siksi lähetän hänelle tämän ystävällisen neuvon.»

Tämä tapaus muutti kokonaan Wallinin matkasuunnitelman. Lähteä näine tietoineen Nedjdiin olisi ollut lähteä tietoisesti suoraan surman suuhun. Kauan mietittyään Wallin päätti lähteä suorinta tietä Bagdadiin. Tosin hän oli Hailissa hyvässä turvassa, vaikka vanha Abdallah emiri olikin kuollut ja hänen poikansa Talal veljensä keralla hallitsi maata, mutta siellä hän jo oli työnsä tehnyt ja tuskinpa hänen olisi ollut viisasta Punaiselle merellekään palata, kun hänet ehkä laajemmaltakin tunnettiin kristityksi. Yhtyen viiteen Shammarin mieheen, jotka lähtivät Meshed Aliin, Eufratin rannalle, riissiä ostamaan, Wallin kesäkuun 7:ntenä keskellä kesähelteitä lähti matkaan. Tie kulki lännempänä persialaisten pyhiinvaeltajain reittiä, sillä kun oli vähemmän pelkoa rosvoista. Kun oli kuljettu Nefud erämaan kulmauksen poikki, saavuttiin parin päivän kuluttua kovemmalle maalle, jossa kesälläkin oli rotkojen pohjalla vettä. Neljäntenä päivänä Shammarin miehet »ottivat pohjantähden silmäkulmiensa väliin» ja kulkivat siihen suuntaan suorinta tietä yli sorakumpujen, kunnes kesäkuun 5:ntenä Alin haudan kullattu kupoli kohosi näkyviin. Vaikka Wallin oli kovin uupunut, täytyi hänen kuitenkin neljän päivän kuluttua lähteä Meshed Alista. Osaksi maata, osaksi jokea kulkien hän juhannuspäivänä saapui Bagdadiin, jossa hän sairastui ankaraan kuumeeseen. Matkan epäonnistuminen ja rahanpuute lisäksi masensivat kovin hänen mieltään, ja turhaan hän kolme kuukautta odotti kirjettä sekä Kairosta että Suomesta. Niin ollen hän ei voinut jatkaa matkaa Omaniin, vaan päätti käydä Persiassa, voidakseen sieltä palattuaan jälleen poiketa Bagdadiin kirjeitään tiedustelemaan.

Mekasta palaavain pyhiinvaeltajain seurassa matkustaen Wallin kulki Sagros vuorien poikki Ispahaniin, sieltä Shirasiin ja vihdoin lumisten solien poikki joulukuun jälkipuoliskolla Bushiriin Persian lahden rannalle, josta hän purjelaivalla vaarallisen merimatkan jälkeen saapui Basraan. Tässä »likaisessa tunkiossa» Wallinin täytyi rahanpuutteen vuoksi elää pari kuukautta sanomattomassa kurjuudessa. Erään englantilaisen kapteenin keralla hän vihdoin pääsi Bagdadiin ja sai siellä olevilta eurooppalaisilta sen verran rahaa, että saattoi lähteä suorinta tietä paluumatkalle. Hänen omat rahalähetyksensä olivat Ranskan konsulin kuoleman vuoksi jääneet tulematta. Matkalla erämaan poikki Damaskoon Wallin ryöstettiin, kunnes rosvot huomasivat, ettei heillä oikeastaan ollutkaan oikeutta ryöstää tätä matkuetta, joka kuljetti Englannin postia. Wallin sai takaisin suurimman osan omaisuudestaan. Damaskosta hän matkusti Beirutiin, sieltä meritse Egyptiin, saapuen takaisin Kairoon kesäkuun 1:nä 1849.

Kuudetta vuotta Itämailla oltuaan Wallin omain sanainsa mukaan oli siihen määrään itämaalaistunut, että hän kaipauksella sieltä erosi kotimaahansa palatakseen. Varain puute kuitenkin pakotti hänet lähtemään. Hadramautin tutkijan v. Wreden saattamana hän elokuun 9:tenä Aleksandriassa astui itävaltalaiseen laivaan, joka vei hänet Triestiin. Sieltä hän matkusti Italian kautta Sveitsiin, Sveitsistä pitkin Rheiniä Belgiaan, ja vihdoin Lontooseen, jossa kuulu Rawlinson, Mesopotamian nuolenpääkirjoituksen tutkija — Wallin oli häneen tutustunut Bagdadissa — tutustutti hänet Englannin tiedemiehiin. Huhtikuussa Wallin esiintyi Englannin maantieteellisen seuran kokouksessa tehden selko Arabian matkoistaan. Rawlinson julkaisi myöhemmin hänestä erinomaisen ylistävän kirjoituksen, joka käänsi häneen tieteellisen maailman huomion. Hän sai palkintoja ja kunnianosoituksia monesta Euroopan maasta. Englannin maantieteellisen seuran aikakauskirjassa julkaistiin hänen selontekonsa sekä ensimmäisestä että toisesta matkasta, ja näihin perustuvat ne tiedot, mitä ulkomailla on Wallinin matkoista. »Mikäli tiedämme», lausuu Hogarth, »ei hän ole muita selontekoja jälkeensä jättänyt. Tekisi mieli tyytyä vähempään hänen seuraajainsa kertomuksista, jotta saisi enemmän Wallinin. Hän oli viimeinen niistä ensimmäisistä tienraivaajista, jotka Niebuhrin jälkeen ovat Arabiaa avanneet, viimeinen tärkeimpien tuntemattomien seutujen salpojen murtaja.»

Palattuaan Suomeen ja tultuaan nimitetyksi itämaisten kielten professoriksi yliopistoomme, Wallin tuota pikaa alkoi puuhata uutta Arabian matkaa, jonka Venäjän ja Englannin maantieteellisten seurain piti yhdessä kustantaa. Matkan piti kestää viisi vuotta, mutta Wallinin laatima kustannusehdotus päättyi niin suureen summaan, ettei matkasta tullut mitään. Hänen terveytensä oli sitä paitsi jo niin heikontunut, ettei hän luultavasti olisi kauaa kestänyt, vaikka olisikin päässyt takaisin erämaihin, joita hän haaveellisella rakkaudella ja särkyneen mielen kaiholla ikävöitsi. Lokakuun 23:ntena 1852 hän kodissaan Helsingissä kuoli 41 vuoden ikäisenä. Wallin oli yksi niitä harvoja suomalaisia, joiden sanomakellot ovat kuuluneet kauas synnyinmaan rajojen ulkopuolellekin.

Kuulu saksalainen maantieteilijä Karl Ritter julkaisi vuosina 1846 ja 1847 suuren Aasian maantieteensä Arabiaa koskevat osat, joissa kaikki Wallinia aikaisemmat löydöt oli huomioon otettu. Suurin piirtein oli niemimaa nyt tunnettu, mutta paljon oli vielä tutkimatontakin, sekä maantieteellisiä, että varsinkin muinaistieteellisiä asioita.

Burton midianilaisten maassa.

Yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla alkoi Arabian tutkimuksen myöhempi vaihe. Kerromme tämän aikakauden tutkijain retket maantieteellisessä, eikä aikajärjestyksessä.

Lähdemme matkaan Midianinmaasta, joka Akaban lahden ja Punaisen meren pohjoispään itäpuolella sijaiten vielä tänä päivänä on saman nimellinen kuin raamatun aikoina Tämän maan tuntemista edisti paljon englantilainen R.F. Burton, Tanganjikan kuulu löytäjä, joka eräältä egyptiläiseltä pyhiinvaeltajalta oli kuullut Midianissa olevan vanhoja kultakaivoksia ja arvatenkin siis kultasuoniakin. Egyptin hallituksen avulla hän v. 1877 varusti pienen retkikunnan ja kulki Muelehiin, samaan pikkukaupunkiin, jossa Wallin kolmisenkymmentä vuotta ennen oli maihin noussut. Edward Rüppell oli jo v 1826 löytänyt tältä rannikolta muinaisten asumusten jäännöksiä, ja hänen tietään Burton nousi ylämaahan, toivoen niistä johtoa vanhain kaivosten löytämiseen. Hän löysikin sekä raunioita että malmia, jonka johdosta Egyptin hallitus vuoden lopulla varusti hänelle paljon suuremman retkikunnan. Rannikko on hyvin vuorinen, karu ja harvaan asuttua nykyään, mutta vanhoja raunioita ja työmaita löytyi vielä kaukana Muelehin eteläpuolellakin. Kultaa retkikunta ei kuitenkaan löytänyt, mutta egyptiläiset upseerit kartoittivat koko rannikon ja Burton laati siitä kertomuksen, joka vielä tänä päivänä on paras ja uusinkin lähde muinaisten midianilaisten maan tuntemiseen.

Hedjasissa Arabian suuri vedenjakaja on kauempana sisämaassa kuin sekä Midianissa että eteläpuolella Asirissa ja Jemenissä, ja pitkiä vadeja juoksee sisämaan laavakentiltä Punaiseen mereen. Epäilemättä pohjois-Hedjasin samoin kuin Midianinkin takamaa nykyään on tullut entistä paljon paremmin tunnetuksi rautatien kautta, joka v. 1908 jatkettiin Syyriasta aina Medinaan saakka. Pyhissä kaupungeissa on Wallinin jälkeen käynyt moni eurooppalainen, joukossa eteviä arabian kielen tuntijoita, kuten Burton ja Snouck Hurgronje.

Burton teki matkansa jo v. 1853 afghanilaiseksi pyhiinvaeltajaksi puettuna. Hänen aikomuksensa oli saada hadjin nimi, voidakseen sitten tunkeutua suuren hietaerämaan halki Maskatiin ja myöhemmin matkustaa paremmassa turvassa sekä Aasiassa että Afrikassa. Erämaanretki täytyi kuitenkin jättää sikseen, koska beduiinit yksimielisesti vakuuttivat ei kenenkään enää sitä tietä kulkevan, vaikka vanhat arabialaiset auktorit ovat jättäneet meille tietoja vanhasta reitistä Ruba el Khalin pohjoisosan poikki. Maantiede ei siis paljoa hyötynyt Burtonin Arabian matkasta, mutta vilkkaan kuvailevan tyylinsä vuoksi hänen matkakertomuksensa saavutti hyvin suurta suosiota.

Burton nousi Jambon satamasta Medinaan sanomattoman aution luonnon kautta. Se oli kuin kuumaisema täynnään paljaita mäkiä, autioita laaksoja, karuja tasangoita. Isot rotkot olivat kuin maan laihoihin kasvoihin iskettyjä haavoja. Siellä täällä ne laajenivat mustiksi rotkolaaksoiksi taikka kapenemistaan kapenivat, kunnes lopulta olivat vain hohtavia valkoisia hiekkajuovia. Toisella taivaanrannalla lepäsi taivas kuin kansi kiilloitettua terästä, toisella oli valtava keltainen loimu, jota ei ohuinkaan auerjuova masentanut.» Medinasta Mekkaan Burton kulki itäisempää erämaantietä, jota käytettiin vain silloin, kun rosvot sulkivat rantatien. Kaksitoista päivää hän kulki seutuja, jotka olivat eurooppalaisille aivan tuntemattomat. Suuri pyhiinvaeltajakaravaani matkasi päivän hellettä välttääkseen yöllä kuutamossa ja matkueen maalauksellisuus teki syvän vaikutuksen englantilaiseen matkailijaan. Maa oli pitkulaisia tasangolta, joita kuivat vadit toisistaan erottivat. Tuon tuostakin oli basalttivyöhykkeitä. »En missään maailmassa», kirjoittaa Burton, »ole nähnyt maata, jossa olisi enemmän tuliperäisiä ja primäärisiä muodostumia taikka seutua, jossa maan anatomia olisi niin alastomana edessämme». Taivaanranta oli kangastusmerenä, joka rinteellä oli kuin keijujen virtoja, jättiläismäisiä hiekkapatsaita kieppui rannattomalla tasangolla.

Snouck Hurgronje.

Snouck Hurgronje, alamaalainen kansallisuudeltaan, matkusti Mekkaan kolmisenkymmentä vuotta Burtonin pyhiinvaelluksen jälkeen. Astuttuaan maihin Djiddassa hän vietti ensin viisi kuukautta rannikolla ja matkusti sitten Mekkaan oppineena lääkärinä. Mekassa hän oleskeli toiset viisi kuukautta pyhiinvaelluskaravaanien väliajalla tutustuen pyhään kaupunkiin sen arkiasussa. Matkakertomuksessaan hän mitä tarkimmin kuvaa sitä, kertoen muun muassa, kuinka kaupungin pinta hitaasti nousee pyhien rakennuksien ympärillä, niin että nämä ovat jääneet yhä syvenevään kuoppaan. Sama ilmiö oli aikoinaan huomattavana Egyptin temppelikartanoiden ympärillä. Kaaba on nykyään pari kolme metriä katua alempana ja joutuu sen vuoksi sateilla tulvan valtaan. Epäilemättä rautatie on Arabiassa samoin kuin muuallakin lieventävä eristäymistä, niin että muhamettilaisten pyhiin kaupunkeihin käy yhä helpommaksi päästä, mutta mitään uutta niistä tai niiden menoista tuskin enää tulee julki.- ecu.

Kaaba.

Mekan kuulu Kaaba on Muhammedia ja hänen uskontoaan paljon vanhempi pyhättö. Nimensä se on saanut siitä, että se on kuusitahoisen arpanopan muotoinen. Se on kömpelö kivirakennus, jonka ovi yhä vielä, samoin kuin ennen Muhammediakin käytetyssä rakennuksessa, on 7 jalkaa korkealla maasta, niin että huoneeseen on noustava tikapuilla. Akkunaa siinä ei ole ensinkään. Kaaba on siis Arabian vanhin epäjumalantemppeli. Muhammed poisti siitä epäjumalat ja antoi sen synnylle uuden selityksen: se muka oli Abrahamin ja Ismaelin rakentama, yhden Jumalan palvelukselle pyhitetty rakennus, jonka pakanat sitten myöhemmin muuttivat epäjumalantemppeliksi. Alkuperäinen rakennus on tosin moneen kertaan uusittu, mutta yhä vielä Kaaba on lähinnä samanlainen kuin alkuaikoina. Seinien rakenne on samanlainen kuin Salomonin temppelin. Hävittäessään epäjumalat Muhammed kuitenkin säilytti niiden palvelemiseen liittyvät menot, antaen niille vain uuden sisällyksen. Tärkein palvontaesine on yhä vielä Safaa kohti antavaan ulkonurkkaan kiinnitetty musta kivi, joka on siksi korkealla, että keskikokoinen ihminen parhaiksi ulottuu sitä suutelemaan. Kivi luultavasti on joko tulivuoren purkama tai ilmasta pudonnut meteorikivi. V. 683 j.Kr. se tulipalossa halkesi, mutta molemmat puoliskot liitettiin yhteen hopealla. Muhammedin sanain mukaan enkeli Gabriel antoi tämän kiven Abrahamille, mutta tietenkin se oli vain pyhin kaikista niistä fetisheistä, joita temppelin ympärystä oli täynnään Muhammedin aikana. Hävittäessään epäjumalat profeetta säilytti menot, kuten pyhätön kiertämisen seitsemään kertaan ja palvottujen esineiden kosketuksen eli suutelemisen. Mustan kiven ohella hän säilytti n.s. etelän kiven, saman, joka nykyään on Kaaban Jemeniä kohti antavassa nurkassa. Korvaukseksi epäjumalain poistamisesta Muhammed keksi paikkoja, jotka pyhitettiin Abrahamille, Ismaelille ja Hagarille. Kaaban itäseinällä on »Multazam», jossa palvojain tulee rukoilla levitetyin käsin ja painaen ruumistaan huonetta vastaan. Samalla seinällä on oven toisella puolella matala kuoppa, jossa ennen oli se kivi, jolla Abraham seisoi Kaaban rakentaessaan. Nykyään paikkaa sanotaan savensekoitus-paikaksi, sillä siinä muka valmistettiin muurilaasti, kun pyhättöä rakennettiin. Kaaban pohjoispuolella ovat Ismaelin ja Hagarin haudat. Näissä ja useissa muissa paikoissa rukous on erikoisen tehokas ja tulee kuulluksi. Muhammedin aikana Kaaban ulkopuoli verhottiin raidallisella Jemenin kankaalla, mutta kaliifit hankkivat sen sijaan kuvin kirjailtua brokaadia. Egyptin hallitus lähettää vielä tänä päivänä jokaisen pyhiinvaeltajakaravaanin kanssa uuden mustan brokaadin eli kiswan, johon on kullalla ommeltu koraanin lauseita. Makaamia eli kiveä, jolla Abraham seisoi, säilytettiin ennen itse Kaabassa — sittenkuin se oli otettu pois savensekoituspaikasta — nyt sitä vastoin erikoisessa pienessä pyhätössä laatikkoon suljettuna. Palvojat saavat ristikon läpi koskettaa laatikkoa, mutta kiveä heille ei näytetä. Keskiajalla se joskus näytettiin; siinä oli kirjoitus ja muka Abrahamin jalan jälki. Kirjoituksesta Fakihi niminen vanha arabialainen historioitsija on julkaissut osan jäljennettynä: se näyttää olevan kirjoitettu vanhoilla syyrialaisilla kirjaimilla.

Pyhiinvaellus Mekkaan.

Pyhiinvaeltaminen Mekkaan oli sekin tapa, joka oli Muhammedia paljon vanhempi, mutta vasta Muhammedin kautta se kävi kansainväliseksi tavaksi, hän kun velvoitti jokaisen oppinsa tunnustajan käymään Mekassa ainakin kerran, taikka antamaan itsensä edustamisen jonkun toisen asiaksi. Mekassa käynyt saa hadjin arvon ja käy kautta muhamettilaisen maailman muita arvokkaammasta miehestä.

Suurimmat kaikista pyhiinvaeltajamatkueista ovat ne kaksi, jotka lähtevät vuosittain toinen Damaskosta, toinen Kairosta — edellinen nykyisin rautatietä kulkien. Egyptin matkueeseen yhtyi ennen lähellä Akabaa Pohjois-Afrikan pyhiinvaeltajamatkue, joka nyt kulkee Suezin kanavan kautta. Damaskon matkueeseen keräytyy joukkoja Anatoliasta, Kurdistanista, Mesopotamiasta ja Syyriasta. Kolmas pienempi matkue lähtee Meshed Alista, Eufratin suupuolesta, ja siihen kuuluu etupäässä persialaisia, neljäs, johon kuuluu neekereitä, nubialaisia y.m., kulkee Kosseirista, Ylä-Egyptistä, Punaisen meren poikki Medinan satamaan Jamboon, viides, joka tuo väkeä Intiasta ja Malaijisaaristosta, nousee maihin Djiddassa; näiden lisäksi tulee vielä pyhiinvaeltajamatkueita Jemenistä ja Nedjdistä. Matkan vaikeudet olivat varsinkin ennen tautien, puutteen ja rosvojen vuoksi niin suuret, että joskus karavaani saattoi menettää kolmasosan jäsenistään matkalla.

Saavuttuaan kymmenisen kilometrin päähän Mekasta pyhiinvaeltajat rukouksien ja peseytymisen jälkeen riisuvat päältään tavalliset vaatteensa ja pukeutuvat kääreeseen, o n näimme Wallinin tekevän. Muuten vaatekappaletta ei ole lupa pitää, ei edes päähinettä eikä jalkineita. Partaa ei saa ajaa, ei kynsiä leikata, eikä päätään öljytä sillä ajalla, minkä menoa kestää. Tärkeimmät menoista ovat käynti Mekan pyhässä moskeassa, jonka keskellä Kaaba on, ja mustan kiven suuteleminen, ynnä Kaaban kiertäminen seitsemään kertaan, kolmasti juosten, neljästi hitaasti, Abrahamin kiven koskettaminen, Safan mäelle nouseminen ja juokseminen siltä Manvan mäelle seitsemän kertaa, juokseminen Arafatin mäelle, saarnan kuuleminen. Muzdalifassa, joka on Mekan ulkopuolella, pyhiinvaeltajan tulee viettää yksi yö, sitten Minan läheisessä laaksossa kivittää pirua ja toimittaa siellä uhri. Näiden menojen jälkeen pyhiinvaeltajat pukeutuvat tavallisiin vaatteihinsa, viettävät Mekassa vielä kolmisen päivää ja käyvät sitten Medinassa profeetan haudalla rukoilemassa.

Hedjasin eteläosissa, Asirissa ja Jemenin pohjoisosissa tutkimus on viime vuosikymmeninä sangen vähän edistynyt. Osaksi tähän on syynä Jemenin kahvin viljelyksen rappeutuminen; tuskin väestön omaa tarvetta maa enää tuottaa. Jaava on kilpailullaan tuhonnut Arabian kahvinviljelyksen. Turkkilaisten anastettua Jemenin ylämaan matkustaminen kuitenkin kävi jonkun verran turvallisemmaksi, etenkin kun arabialaiset siitä pitäen kävivät eurooppalaisia kohtaan suosiollisemmiksi, toivoen heistä apua turkkilaisia vastaan.

Halévy.

Sanasta, Jemenin pääkaupungista, joka on enemmän kuin 2,000 metriä korkealla merestä, ylänkö verraten jyrkästi laskee itää kohti niille aroille, joiden keitaat olivat sabalaisten sivistyksen kantamaina. Näiden arojen eteläosassa on Jemenin Djauf, pohjoisosassa Nedjran, joka oli kristinuskon viimeinen tyyssija Arabiassa. Kun vanhain kirjoitusten tarve ensimmäisten löytöjen jälkeen kävi seemiläisten vanhan historian tutkimiselle yhä tärkeämmäksi, lähti Josef Halévy, nuori oppinut Ranskan juutalainen, v. 1869 Adenista näihin seutuihin pyrkimään, oppineeksi Jerusalemin rabbiksi pukeutuneena. Tämä valepuku suojeli hänen henkeänsä, vaikka saattoikin hänet kaikenlaisille nöyryytyksille alttiiksi. El Ghailin keitaassa hän löysi Meinin rauniot, otaksuen ne minalaisten vanhan pääkaupungin raunioiksi. Paljon vanhoja sabalaisiakin kirjoituksia hän täältä sai. Käytyään Kamnassa, roomalaisten Caminacumissa, ja Kharibab el Bedassa, Pliniuksen Mescassa, jonka luona roomalaiset Aelius Galluksen johdolla v. 24 e.Kr. voittivat sabalaisten sotajoukon, Halévy Ahkafin erämaan kulmitse matkusti Nedjraniin. Erämaan reunalla hän näki raunioita, mutta itää kohti levisivät rannattomat hieta-aavikot, jotka olivat beduiineille aivan tuntemattomat. Pohjoisella taivaanrannalla vihdoin kohosi näkyviin taaja palmumetsä ja kesäkuussa 1870 Halévy monien vaarain ja kärsimysten jälkeen saapui Nedjranin Makhlafiin, jossa juutalaiset erinomaisen innokkaasti ottivat hänet vastaan. Juutalaiset olivat tässä keitaassa suuressa suosiossa ja Halévy nautti siellä sen vuoksi vapautta ja lepoa. Hän tapasi Jemenissa paljon juutalaisia siirtokuntia (vert. I, s. 194); toisten luulon mukaan ne ovat siellä eläneet Salomon ajoista saakka. Makhlafista hän palasi Djaufiin läntisempää, vähemmän erämaanluontoista tietä, tavaten vadeissa raunioita, joista ei kenelläkään siihen saakka ollut aavistusta ja joita hänkään ei voinut tutkia, vaikkapa hänen otaksuttu pyhyytensä suojelikin häntä murhalta. El Ghailiin saavuttuaan hän matkusti sabalaisten muinoisen pääkaupungin Maribin ja sen kuulun padon raunioille, voimatta kuitenkaan saada siellä suuria aikaan, koska niillä seuduin oltiin erikoisen suvaitsemattomia juutalaisia kohtaan.

Glaser.

Halévyn työtä jatkoi samoilla seuduilla lähes parikymmentä vuotta myöhemmin itävaltalainen E. Glaser Turkin suojeluksen alaisena. Glaserin tieteellinen sato oli erinomaisen runsas. Sotaväen turvissa hän saattoi oleskella Maribissa kuukauden päivät, koota lähes neljäsataa kivikirjoitusta ja laatia seudusta ja sen muinaismuistoista kartan. Glaser olisi mielellään matkustanut täältä Hadramautiin, mutta siihen matkaan ei edes sulttaanin suojelus riittänyt. Vielä myöhemmin on kirjoitusvarastoa lisännyt rohkea italialainen kauppias Giuseppe Caprotti, jolla oli Sanassa veljensä keralla kauppaliike. Mutta epäilemättä näissä maissa vielä on muinaistutkimuksella paljon tehtävää, etenkin kun voidaan ryhtyä kaivauksiin.

Vuosikymmeniä kului, ennenkuin Wreden jälkeen kukaan pääsi uudelleen tunkeutumaan Hadramautin sisäosiin. Sitä myöten kuin rannikon sheikit joutuivat riippuvaisuussuhteeseen Englannista, saattoivat kuitenkin Adenin brittiläiset viranomaiset entistä paremmalla menestyksellä vaatia vapaata pääsyä sisämaahan. Siitä huolimattakin matka oli vaikea ja tilaisuus maantieteellisiin ja muinaistieteellisiin tutkimuksiin rajoitettu.

Hollantilainen Leo Hirsch, joka v. 1893 lähti Motallan sulttaanin suojeluksen turvissa ylämaahan, oli oppinut arabiankielen tuntija ja muinaistutkija. Löydettyään vadi Doanista vanhoja kirjoituksia ja raunioita hän kulki koillista suuntaa suureen Hadramautin laaksoon, jossa sheikki otti hänet ystävällisesti vastaan. Termissä, laakson vanhassa pääkaupungissa, lyhyen ajan oleskeltuaan, hänen kuitenkin täytyi kansan vihamielisyyden vuoksi palata rannikolle. Muutama kuukausi myöhemmin kulki samoja teitä englantilainen J. Theodore Bent vaimonsa kera, mukanaan muhametinuskoinen intialainen kartoittaja, joka laati vadi Hadramautista kartan. Useita himjarilaisia raunioita ja kirjoituksia nähtiin, mutta Hadramautin laaksossa kansa kuitenkin oli niin vihamielistä, että työ oli kesken jätettävä. Hadramautin ikivanhan maineen vuoksi nämä matkustajat olivat toivoneet tapaavansa siellä enemmänkin muinaismuistoja. Mahdollisesti tulevaisuudessa, asukkaitten vihamielisyyden taltuttua, tavataan enemmän. Vadin maantieteelliset ja sen monessa suhteessa alkuperäisen väestön yhteiskunnalliset olot tarjovat tuleville tutkijoille melkoisen paljon mielenkiintoa.

Vielä vähemmän kuin Hadramautia tunnetaan sen itäpuolisia rantamaita, Mahraa, Garaa ja Djenabaa. Nämä kansat ovat kaikki hyvin alkuperäisellä kehityskannalla eivätkä millään verukkeella laske eurooppalaisia maahansa. Ainakin Mahran asukkaat kuuluvat Arabian alkuväestöön, jonka semiläiset karkoittivat näille karuille aroille niemimaan paremmista osista. Mahralaisten kieli on vain pinnaltaan semiläistä, sen perusrakenne on vieras. Sitä ja kansaa itseänsä on tutkittu varsinkin Sokotran saarella, jonka Mahran sulttaani omistaa. Epäilemättä maa itse on Arabian asutuista osista huonoimpia, muutoin sen asukkaat tuskin olisivat saaneet sitäkään pitää.

Omanissa ovat jotkut matkustajat, etenkin englantilainen eversti Miles, jatkaneet Wellstedin tutkimuksia. Hän kävi varsinkin Bireiman keitaassa, se kun jäi Wellstediltä tutkimatta wahhabilaisten vuoksi, jotka siltä puolelta paraillaan etenivät Omanin takamaahan. Keidas on jotenkin suuri ja hedelmällinen. Sen eteläpuolellakin lienee melkoinen keidas, mutta sinne ei vielä kukaan ole tunkeutunut.

Bireiman länsipuolella on pitkä rannikkokaistale, joka vielä tänä päivänä on tuntematon; asukkaittensa, vaarallisten merirosvojen, vihamielisyyden vuoksi. Miles kuuli Bireimassa, että maa on aromaista, vettä verraten runsaasti, vaikka se oli jonkun verran suolahkoa. Tämä alue on tärkeä Arabian maantieteelle sen vuoksi, että siihen luultavasti päättyy vadi Jabrin, Nedjdin sisäosista tuleva melkoinen uoma, jonka yläosassa vanhain muhamettilaisten maantieteilijäin teosten mukaan on suuri, vaikka tuiki tuntematon keidas. Tässä keitaassa ei nykyään pitäisi olla vakinaisia asukkaita, koska se on kovin vilutautinen, mutta läheiset beduiiniheimot käyvät siellä taatelien poiminnan aikaan, ja he ovat siellä nähneet asuntojen raunioita ja sateiden jälkeen maanpinnalla rahoja.

El Hasa.

Paremmin tunnettu on Persian lahden lounaisrannikko, El Hasa, jonka turkkilaiset valloittivat voidakseen sieltä tarpeen tullen ahdistaa Nedjdiä. Tällä rannikolla on kaksi suurta keidasta, Hofuf ja Katif, pienempiä mainitsematta. Viidettäkymmentä vuotta kapteeni Sadlierin käynnin jälkeen oleskeli näillä seuduin kuulu Palgrave, jonka matkoista saamme tuonnempana kertoa enemmän. Hänen havaintojensa mukaan näiden keitaiden asukkaat olivat sula vastakohta lähimmille naapureilleen, Nedjdin puritaaneille, sillä heidän kesken elämän nautinnot olivat sen paras tarkoitus ja sisällys.

Näiden keitaiden luoteispuolella merenrannikko jälleen on karua, vedetöntä aroa, sateetonta ja arvotonta. Mutta Persian lahden luoteiskulmassa tapaamme syvän ja suojaisen merenlahden, jonka pohjaan sisämaasta laskee iso uoma, tarjoten riittävästi vettä asutuksille ja viljelyksille, niin että lahden eteläpuolelle on voinut syntyä pieni kaupunki. Tämä lahti on tuo Kuveit, josta aikoinaan niin paljon puhuttiin, se kun saavutti erinomaisen suuren kansainvälisen merkityksen. Satama kuului Turkin alueihin. Saksa aikoi johtaa siihen suuren Bagdadin radan pään, Englanti taas kaikin voimin tätä vastusti peläten siitä koituvan vaaroja Intialle. Kuveitin lahteen päättyvä vadi on Arabian merkillisin. Se nimittäin tuo mereen koko Sisä-Arabian vesistöjärjestelmän länsirannikon vuoristoylängöiltä saakka. Kartoissa sen nimi on »Vadi Rummah». Vettä siinä on vain suurimpien rankkasateiden jälkeen, mutta kaivamalla sitä saa helposti vuoden umpeensa. Ellei Arabia olisi niin kuiva maa, olisi tämä vadi sen suurin joki, milt'ei verrattava niihin kaksoisvirtoihin, jotka lyhyen matkan päässä Kuveitista purkavat Persian lahteen lietteiset vetensä. Epäilemättä se kerran on ollut suuri joki.

Palgrave.

Palaamme nyt takaisin niihin seutuihin, joiden tutkiminen on Wallinin kuolematon ansio. Jos kuulu kansalaisemme olisi voinut julkaista täydellisemmän ja laajemmalle leviävän matkakertomuksen, ei hänen ehkä olisi tarvinnut niin kauan odottaa seuraajaansa. Toistakymmentä vuotta kului, ennenkuin seuraava länsieurooppalainen matkustaja uskalsi tunkeutua Arabian sisäosiin, tällä kertaa syyrialaisen lääkärin pukimessa, vaikka hän todellisuudessa oli jesuiittain veljeskunnan jäsen. Tämä mies oli Englannin juutalainen William Gifford Palgrave. Mitkä Palgraven matkan varsinaiset tarkoitukset olivat, sitä ei vielä tänä päivänäkään varmaan tiedetä, mutta varat hänelle hankki Ranskan keisari ja todennäköistä sen vuoksi on, että hän vakoili Arabiaa Ranskan hyväksi. Maan asukkaitten kanssa hän sai toimeen sangen hyvät suhteet ja liikkui varsinkin Shammarissa varsin vapaasti.

Palgrave lähti v. 1862 matkaan Damaskosta, jonka ranskalaisesta jesuiittakolleegiosta muuan kääntynyt syyrialainen lähti hänen toverikseen. Gazan kautta Maaniin, Kuolleen meren kaakkoispuolelle, matkattuaan molemmat »lääkärit», — se- oli heidän julkinen ammattinsa — kulkivat Djaufiin, joka Palgraven mielestä oli paljon suurempi ja varakkaampi keidas kuin Wallin mainitsee. Palgrave epäilemättä liioitteli tässä, kuten enimmäkseen kaikessa muussakin; myöhemmät matkustajat ovat kannattaneet Wallinin käsitystä. Nefudin erämaastakin hän julkaisi hyvin liioitellun kuvauksen, tuoden samalla kuitenkin ensimmäisen tiedon sen omituisista hevosenkengän muotoisista rotkoista, jotka ovat tämän erämaan vaikeimmin selitettävä luonnepiirre. Viivyttyään jonkun aikaa Hailissa Palgrave matkusti kaakkoa kohti Bereidaan, tullen nyt seutuihin, joista ei ennen eikä jälkeen ole saatu sanottavasti tietoja. Sedeirin maakunnassa tavattiin laihoja aroja ja jyrkkäsivuisia laaksoja, joiden pohjalla oli vettä, viljelyksiä ja kyliä. Asukkaat olivat näissä seuduissa kohteliaita ja vieraanvaraisia, ja uutteria maanviljelijöitä. Sieltä Palgrave persialaisten keralla, joihin hän oli liittynyt, matkusti Riadiin, wahhabilaisten pääkaupunkiin, jossa vähän ennen häntä joku nimetön eurooppalainen, kuten kerrottiin, oli vakoojana surmattu.

»Edessämme oli», kuvaa Palgrave Riadia, »avara avoin laakso, laakson etuosassa, aivan sen soramäen alla, jolla seisoimme, oli Riad laajana ja nelikulmaisena korkeine tornineen ja vankkoine muurineen, kattoineen ja pengermineen, erillään muista Feisalin kuninkaallisen linnan laaja ja uhkaava, vaikka epäsäännöllinen rykelmä, sen vieressä oli yhtä näkyisä vanha palatsi, jossa asusti hänen vanhin poikansa Abd Allah asusti. Joka puolella oli lakeudella kolmea mailia laajalta, ja varsinkin länsi- ja eteläpuolella, kokonainen meri palmupuita, puistojen lomassa vihantia kenttiä ja hyvin kasteltuja puutarhoja... Etelää kohti laakso aukeni Jemamen laajoja ja vielä hedelmällisempiä lakeuksia kohti, jossa Manuhan kaupunki melkein vetää Riadille itselleen vertoja. Yhä kauempana taustassa näkyi sinivuoria, Jemamahin rosoisia selänteitä.»

Palgrave viipyi Riadissa viisikymmentä päivää ja seudun tuntemattomuuden vuoksi kokosi siitä tarkempia tietoja, kuin hänen tapansa yleensä oli. Maantiede hyötyi varsinkin hänen käynnistään El Aflaj keitaassa, joka on Riadista lounaaseen kuulussa Wadi Dauasirissa, joka on Arabian tärkeimpiä uomia, aivan Jemenin rajoilta alkava. Riadiin palattuaan hän alkoi joutua yhä ahtaammalle ja ahtaammalle, häntä kun ruvettiin epäilemään vakoilusta. Lopulta hänen täytyi toverinsa keralla kiiruumman kautta paeta, ja erään paikkakuntalaisen suosiollisella avulla pako onnistuikin. Mantuhan ja Jemamen kautta matkustaen Palgrave saapui Hofufiin ja matkusti sieltä Bahreinin ja Omanin kautta Eurooppaan.

Palgraven matkakertomus herätti seikkailuittensa ja tyylikkäitten kuvaustensa kautta hyvin suurta huomiota, vaikka tieteellinen maailma ottikin sen epäilyksin vastaan. Vahvimpana puolena hänen matkakertomuksessaan ovat yhteiskunnalliset, varsinkin kaupunki-yhteiskunnalliset havainnot.

Palgrave aikoi palata Arabiaan takaisin, mutta siitä ei tullut mitään. Heti Eurooppaan tultuaan hän luopui jesuiittain veljeskunnasta ja katolisesta uskostakin ja palveli loppuikänsä englantilaisena diplomaattina varsinkin itämailla.

Doughty.

Palgraven jälkeen on Sisä-Arabiam tutkijoista mainittava ennen muita englantilainen Charles Montague Doughty, joka v. 1875 alkoi seikkailurikkaat matkansa, tutustuen varsinkin vaeltavien beduiinien elämään. Saavuttuaan Jordanin taitse Maaniin Doughty kuuli paljon puhuttavan Medain Saliehin eli Hedjrin, Ptolemaioon Hegran, vanhoista muistomerkeistä ja lähti sinne pyhiinvaeltajien keralla, koska paikka oli suuren karavaanireitin varrella. Vaikka Doughty matkusti kristittynä, pääsi hän kuitenkin määräpaikkaansa ja löysi muistomerkit. Ne ovat kristillisen ajanlaskun ensi ajoilta, nabatalaisia kalliohautoja, samoin kuin Petrankin. Useita nabatalaisia ja himjarilaisia kirjoituksiakin hän sai kopioiduksi.

Melkein rahatta, lääkärin tointa harjoittaen kuten Wallin ja Palgravekin, Doughty sitten lähti matkaansa jatkamaan, päämääränään Kheibar keidas, jossa piti olla vanha juutalainen siirtokunta. Kun sinne kuitenkin oli mahdoton päästä, täytyi hänen kulkea kiertoteitä. Hän löysi näillä retkillään »Teiman kiven», joka vanhoine aramealaisine kirjoituksineen on Arabian suuriarvoisimpia muinaismuistoja, ja hänen osoitustensa mukaan Huber myöhemmin kävi sen talteen korjaamassa.

Doughty kierteli sitten, kunnes saapui Shammarin pääkaupunkiin Hailiin, oleskeli siellä siedettynä, vaikk'ei tervetulleenakaan vieraana, ja kulki vihdoin laavakenttien poikki Kheibariin, joka siihen aikaan oli turkkilaisten hallussa. Kheibar on jotenkin vetevä, mutta tavattoman karujen laava-ympäristöjensä vuoksi kartettu ja nykyään melkein kokonaan neekeriorjien ja abessiinialaisten jälkeläisten asuma. Juutalaiset sieltä ovat jo ainakin pari vuosisataa olleet sukupuuttoon kuolleina, vaikka paikkaa Vartheman aikana vielä sanottiin »juutalaisten vuoreksi». Ennen Doughtya oli vain italialainen Guarmani käynyt tässä keitaassa. Doughty otettiin siellä vangiksi ja sai kokea ylenmäärin kurjuutta, olipa vähällä henkensäkin menettää neekerimaaherran vimman vuoksi. Kheibarin läheisestä laavakentästä hän löysi suuren Vadi Rumman lähteet. Päästyään kolmisen kuukauden kuluttua lähtemään Doughtyn jälleen täytyi palata Hailiin, josta hänet, emirin poissa ollessa, häpeällisesti karkoitettiin. Paljon kurjuutta kärsittyään Shammarin aroilla hän pääsi Kasimin Bereidaan, mutta ajettiin pois sieltäkin, ja vasta läheisessä Aneizassa hän sai osakseen parempaa kohtelua. Valistuneet kauppiaat häntä suojelivat, ja vaikka hän olikin suuressa vaarassa, säilyi hän kuitenkin, kunnes vuotuinen »voikaravaani» lähti Mekkaan. Karavaanitie kulkee vähitellen kohoavaa maata, joka kuivuudestaan huolimatta tuottaa siksi paljon kasvullisuutta, että kaksi Arabian suurimmista beduiiniheimoista, Harb ja Ateiba, löytävät näiltä aroilta laidunta suurille karjoilleen. Viimeisessä seisauspaikassa ennen pyhää kaupunkia »natsarealainen» kuitenkin otettiin kiinni, ryöstettiin ja piestiin, olipa vähällä tulla murhatuksikin, mutta onneksi hän sai annetuksi tilastaan tiedon Taifin ruhtinaalle. Tämä vallanpitäjä, joka kävi suurta kauppaa Intiaan ja sitä paitsi muisti, kuinka ankarasti kristittyjen murha Djiddassa oli kostettu, pelasti hänet, vaatetti ja ruokki hänet, hankki hänelle takaisin ryöstetyn omaisuuden ja lähetti hänet turvallisen saattojoukon keralla Djiddaan, josta hän pääsi kotimaahansa palaamaan.

Ei kenkään ole Arabian maahan ja kansaan tutustunut niin perin pohjin kuin Doughty, ja kun hän lisäksi oli etevä kirjailija, saattoi hän mitä kaunopuheliaimmin kertoakin, mitä oli nähnyt.

Huber ja Euting.

Elsassilainen luonnontutkija Charles Huber matkusti alkupuolella vuotta 1878 Syyriasta Hailiin, jossa uusi emiri Muhammed otti hänet suosiollisesti vastaan. Nähtyään matkalla useita vanhoja kivikirjoituksia hän v. 1883 uudelle retkelle lähtiessään hankki matkatoverikseen. Strassburgin yliopiston opettajan, etevän seemiläisten kielten tutkijan Julius Eutingin. Hailiin saavuttuaan molemmat matkustajat kulkivat Teimaan, jossa Huber oli jo ensi matkallaan käynyt, kopioiden alkua sen kivikirjoituksestakin. Kivi oli otettu pois alkuperäisestä paikastaan ja muurattu suuren lähteen ympärysmuuriin, mutta Huber osti ja irroitti sen. Euting kopioi sen ja molemmatkin ottivat siitä paperipainalmukset, jonka jälkeen se kameelin selässä lähetettiin Mailiin. Huber ja Euting erosivat Teiman eteläpuolella. Euting tappoi kaksi beduiinia, jotka aikoivat hänet ryöstää ja vältti töin tuskin heidän heimonsa verikoston, pelastuen Jerusalemiin. Huber palasi Hailiin ja matkusti sieltä Djiddaan lähettääkseen paperipainalmuksensa Eurooppaan, mutta aikoessaan palata takaisin hän erämaassa murhattiin. Murha ehkä oli Ateiba heimon verikosto.

Hailiin jäänyt kivi joutui kansainvälisen kiistan esineeksi, Euting kun vaati sitä Berliiniin, ranskalaiset taas Pariisiin, koska Huberin ansiot sen löytämisestä olivat suuremmat. Pariisiin se vihdoin joutuikin ja kuuluu nyt Louvren arvokkaimpiin muinaisesineihin.

Teiman kivi lienee seitsemänneltä vuosisadalta e.Kr. Sen syrjään on kuvattu jumala Salm, yläpuolelle siivekäs assyrialainen auringonkuva. Jumalan kuvan alla on hänen pappinsa (Salmoksin) kuva ja nimikirjoitus. Arameankielinen kirjoitus sisältää kirouksen kaikkia niitä vastaan, jotka hävittävät mainitun jumalan temppelin, ilmoituksen temppelille maksettavan veron suuruudesta sekä vakuutuksen, jonka mukaan pappius on ainiaan pysyvä kiven pystyttäjän suvussa.

Bluntit.

Muutama kuukausi sen jälkeen kuin Huber lähti ensi matkalleen, kulki Nefudin poikki kaksi jalosukuista englantilaista, diplomaatti ja runoilija Wilfrid Scawen Blunt ja hänen vaimonsa, runoilija Byronin tyttären tytär. Kumpikin oli erämaan heimoihin ja elämänlaatuun tutustunut Syyrian erämaassa ja Mesopotamian aroilla, ja näiden suhteitten turvissa he v. 1879 saapuivat Djaufiin, josta Blunt kosi nuorta neitosta Tadmorissa olevalle veriveljelleen. Djaufista Blunt vaimonsa keralla jatkoi matkaa Hailiin, kansallisuuttaan vähääkään salaamatta. Emiri otti ylhäiset kristityt vieraansa vastaan niin kohteliaasti kuin hän maanmiehiään loukkaamatta uskalsi — kuulumatonta oli, että kristitty nainen uskalsi tunkeutua muhammettilaisuuden kantamaahan — ja molemmat englantilaiset pääsivät onnellisesti palaamaan persialaisten pyhiinvaeltajien kanssa Kerbelaan ja Bagdadiin. Vaikk'ei Bluntien matkan tarkoitus ollutkaan tieteellinen, on heidän julkaisemansa matkakertomus kuitenkin tärkeä lähde Arabian sisäosien tuntemiselle.

Saksalainen seikkailija, paroni E. Nolde, kävi Hailissa v. 1893, vähän sen jälkeen kuin emiri oli Riadin ja Kasimin voitettuaan alistanut koko Nedjdin valtansa alle.

Guarmani.

Pohjoisen Nedjdin kävijöistä on vielä mainittava italialainen Carlo Guarmani, joka v. 1864 lähti sinne hevosia ostamaan Italian ja Ranskan hallitsijoille. Ollen vanhastaan hyvä tuttu Nefudin beduiinien kanssa hän nopeaan matkusti Teimaan, pukeutui siellä turkkilaiseksi, esiintyen muka Damaskon maaherran tallimestarina, ja saattoi siten jatkaa matkaansa siedettynä, vaikk'ei suinkaan suosittuna vieraana. Hän oli ensimmäinen, joka kävi Kheibarissa. Tämän keitaan väestö hänestä oli mustaa kuin sydän-Sudanin. Kun siellä ei kuitenkaan ollut hevosia, lähti hän arojen poikki Kasimiin, joutui kuitenkin välillä wahhabilaisten vangiksi »turkkilaisena vakoojana» ja lähetettiin Aneizaan, josta hän pääsi jatkamaan matkaansa Shammarin pääkaupunkiin. Hailin emiri otti hänet erittäin suosiollisesti vastaan ja salli hänen kulkea ristiin rastiin maansa kaikki keitaat hevosia ostamassa. Hänen matkakertomuksensa täydentää siten erittäin oleellisesti Wallinin ja Palgraven havaintoja, jotka enimmäkseen rajoittuvat kaupunkeihin. Guarmanin menestys oli sitä huomattavampi, kun muuan muhamettilaisena esiintyvä Persian juutalainen, joka oli tullut Persian shahille hevosia ostamaan, oli vähän ennen Shammarissa murhattu. Saatuaan hevosensa kokoon »turkkilainen» lähti paluumatkalle, kulki nopeaan Nefudin poikki ja toi kun toikin saaliinsa molemmille odottaville hallitsijoille. Maantieteilijöille hän toi suuren joukon kompassimääräyksiä, joiden kautta Shammarin vuorijonojen suunnat vihdoinkin voitiin tyydyttävästi karttoihin piirtää.

Pelly.

Tietomme Nedjdin eteläpuoliskosta perustuvat yhä vieläkin melkein yksinomaan Sadlierin ja Palgraven näkemyksiin, ainoastaan yksi eurooppalainen on viimeksimainitun jälkeen uskaltanut tunkeutua wahhabilaisten päämaahan, englantilainen diplomaatti, eversti Lewis Pelly, jonka valvonnan alaisena Persian lahti oli 1860-luvun alussa. Wahhabilaisten emiri ei tosin halunnut ottaa häntä vastaan, hän kun oli Englannille vihoissaan Persian lahden Arabian puolisen rannikon rosvopäälliköiden kurittamisesta, joita emiri piti omina alamaisinaan, mutta lopulta hän kuitenkin suostui, vaikk'ei luvannutkaan hänelle suojelusjoukkoa.

Pelly lähti pienen joukon keralla matkaan Kuveitista helmikuussa 1865. Ensimmäisenä kymmenenä päivänä matka kulki niin kuivan aron halki, että kameeleja vain yhden kerran voitiin juottaa. Wubran sadalta lähteeltä Pelly kulki suoraan erämaan poikki Ormah-lähteille, jotka olivat Djebdel Tucikin juurella. Sieltä Riadiin hän matkusti niemen kiertäen, tutkiakseen erästä muinaismuistoa, kivipatsasta, jossa oli vakuutettu olevan kirjoituksia. Kirjoituksia siinä ei kuitenkaan ollut, se luultavasti oli verraten myöhäinen, muhameettilaisuuden alkuajoilta.

Feisal emiri oli jo vanha ja juonivan vanhimman poikansa vaikutuksen alainen, eikä eversti Pellyn matka sen vuoksi johtanut mihinkään diplomaattisiin tuloksiin. Emiri tosin kehoitti häntä käymään Jemamessa karjojaan katsomassa, mutta peläten hänen hovissaan vallitsevia juonia Pelly kiiruumman kautta palasi takaisin, saatuaan erään salubi-beduiinin oppaakseen. Tällä heimolla on Arabiassa omituinen asema. Se asuu erämaassa hajallaan ja on erittäin taitava strutseja ja gaselleja pyydystämään. Oikeat arabialaiset halveksivat salubeja kuin halvempaa rotua, ylläpitäen heidän kanssaan siitä huolimatta ystävällisiä välejä. Salubit tekevät heille palkkalaisina työtä, saaden palkkansa luonnontuotteina. Näin he ilman maanviljelystä ja karjanhoitoa saavat toimeentulonsa. Nimestä — salub merkitsee ristiä — on otaksuttu heidän olevan muinaisia kristittyjä. Opas johti retkikunnan vähän kuljettua hyvin kuivaa reittiä Persian lahden rannalle.

Arabian maantiede matkustajain kuvauksien mukaan.

»Maa, jonka rakenne ja ilmasto ovat niin kauttaaltaan samanlaiset kuin Arabian niemimaan, ei voi säilyttää maantieteellisiä salaisuuksia muuta kuin suunnattomien, kenenkään käymättömien alueiden sydämessä.»

Nefudissa tosin on vielä tavattoman laajoja tuntemattomia aloja, mutta koska tutkijat ovat kulkeneet erämaan sekä päitse että poikki, niin voimme luottaa siihen, että meillä alueen yleisestä luonteesta on oikeat tiedot. Sama pitää paikkansa niistä muistakin osista, missä matkustajia on käynyt. Ja voimme lisäksi lausua senkin otaksuman, etteivät nekään Arabian osat, joissa ei kukaan eurooppalainen vielä ole käynyt — niihin kuuluu toinen puoli niemimaasta — sisältäne aivan suuria maantieteellisiä yllätyksiä. Tosin ei sisämaasta ole tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä kuin joku ainoa, mutta siitä huolimatta voimme matkustajain kertomuksista saada jotakuinkin tyydyttävän kokonaiskuvan tästä vanhasta, mielenkiintoisesta maasta.

Arabian niemimaa on kauttaaltaan ylänköä, joka lännestä ja etelästä verkalleen kallistuu pohjoista ja itää kohti. Punaista merta ja Intian merta kohti ylängön reuna suistuu jyrkkään, ja kun se on, varsinkin Jemenissä, sillä puolella vallitsevien monsuunisateitten murtama, niin on se tältä puolelta nähden kuin mahtava vuorijono. Sisämaan puolelle ylänkö alussa viettää jyrkemmin, koska kuluttavat voimat ovat alussa uurtaneet rinnettä suuremmalla voimalla kuin alempana, johon ylhäältä päin kulkeneet maahiukkaset ovat kerääntyneet. Monessa kohdassa, varsinkin Hedjasissa, on ylängön länsireunalla laajoja laavakenttiä, jotka ovat suojelleet allaan olevia hietakivikerroksia ja muutoinkin jääneet koholle, koska laavakentät paljon paremmin kestävät tuulen, lämmön vaihteluiden ja juoksevan veden kulutusta kuin hietakivi. Kun ylängön pintakerrokset enimmäkseen ovat hietakiveä, niin tapaa kaikkialla Arabiassa suuria ja pieniä hietakenttiä. Hedjasin ja Shammarin uudet ja vanhat purkautuneet kallioiset ovat suojelleet niemimaan keskiosia ylenmäärin hiekoittumasta, ja sateen riittämättömyydestä huolimatta nämä osat sen vuoksi ovat aroa. Mutta sekä pohjois- että varsinkin eteläpuolella hiekka on vallannut äärettömän laajalta alaa, peittäen maan kaikki pintamuodot syvälle allensa. Juokseva vesi hautaantuu hiekan alle, joten vakinaiset asumukset ovat mahdolliset vain semmoisissa paikoissa, missä joku suojus on pysyttänyt kalkkikalliopohjan hiekasta paljaana, kuten Djubben ja Teiman keitaissa. Shammarin molemmat vuoret kokoavat jonkun verran sadetta, ja siitäkin syystä Nedjd on verraten luonnon suosima ja sinne, kauas kuivan niemimaan sisäosiin, on voinut syntyä kaupunkeja ja viljelyksiä. Vaikkei juoksevia jokia olekaan muuta kuin rankimpien sateiden jälkeen, on Sisä-Arabialla kuitenkin täydelleen kehittyneet laaksohaarautumansa, jotka jokihaarautumain lakeja seuraten juoksevat toisiinsa ja alenemistaan alenevat suupuoleen, kunnes suuren päälaakson kautta päättyvät Persian lahteen. Vadi Rumma kokoaa suurimman osan Sisä-Arabian laaksojärjestelmästä, yhdyttäen sen Kuweitissa mereen. Etelämpänä luultavasti laskee toinen samanlainen poikki niemimaan ulottuva laaksojärjestelmä Persian lahteen. Siitä ei kuitenkaan tunneta kuin yläosa. Nämä uomahaarautumat ovat Sisä-Arabian viljelyksen pohja ja perustus, sillä vaikk'ei niissä olekaan pinnalla vettä, saa sitä kuitenkin helposti kaivamalla. Kaikki viljelykset ovat keinotekoisesti kasteltavat.

Etelä-Nedjdilläkin on, samoin kuin Shammarilla, pari omaa vuorijonoa, Ared ja Tveik, jotka pakottavat pilvet luovuttamaan rinteilleen sadetta, ja kun siellä lisäksi on runsaasti pohjavettä, niin ovat sen maakunnat, Riad etupäässä, verraten hyvin viljellyt ja väkirikkaat. Muutoin pohjoisen ja eteläisen hieta-aavikon välinen maa on aaltoilevaa aroa, jolla karjanhoito on ainoa mahdollinen elinkeino. Varhain keväällä ja yleiseen sateiden jälkeen varsinaisilla hieta-aavikoillakin kasvaa ruohoa ja Huber näki pahamaineisen Nefudinkin niin vihantana, ettei hän ollut silmiään uskoa. Tämä ruohonkasvu lakastuu kuitenkin pian ja silloin beduiinien on ajettava karjansa varsinaisille aroille. Keski-Arabia on beduiinien varsinainen koti. Niemimaan itärantue on enimmäkseen erämaata tai vedetöntä aroa, El Hasan suuria keitaita lukuunottamatta. Punaisen meren puolessa on ylängön jyrkän reunan ja meren välissä tuo kuuma ja kuiva rantalakea, Tihamma, jonka tutkimisen kautta Niebuhr-Forskålin retkikunta saavutti pysyvän maineen.

Vanhalla ajalla koko niemimaa oli tunnettu »Arabia felixin» mainesanalla, vasta keskiajalla tämä nimitys rajoitettiin Jemeniin, jota mekin olemme oppineet ajattelemaan »Onnellisesta Arabiasta» puhuttaessa. Jemen tosiaan mahtavine vuorineen ja runsaine sateineen onkin — Omanin ohella — ainoa Arabian osa, jossa on alati juoksevia jokia. Se oli sen vuoksi Vanhan ajan kukoistavimpien valtakuntienkin kantamaa, sieltä ovat löytyneet runsaimmat muinaisjäännökset. Täällä nykyäänkin tavataan taajin asutus ja suurimmat kaupungit, eikä maanviljelys ole yksinomaan riippuvainen keinotekoisesta kastelusta. Omanin niemimaa, jonka matala kaula yhdistää muuhun Arabiaan, on vieras sen yleiselle rakenteelle, samoin kuin se, ylipääsemättömän erämaan siitä erottamana, on pysynyt sen vaiheillekin suuressa määrin vieraana.

Yleensä eurooppalaiset matkustajat huomasivat Arabian sisäosat viljavammiksi ja asutummiksi kuin he olivat odottaneet. Mutta kameeli on siitä huolimatta kaikkialla Arabiassa tärkein kulkuneuvo. Ilman sitä olisi elämä siellä mahdotonta. Keväällä, jolloin erämaassakin on runsaasti ruohoa, beduiinit tekevät leirinsä kauas kaikista vesipaikoista ja elävät viikkomääriä vain kameelinmaidolla. Kuumillakaan ilmoilla kameelia ei tarvitse juottaa kuin joka kolmas taikka neljäs päivä, kylmillä säiliä, missä on riittävästi vihantaa rehua, kameelit voivat olla juomatta viisikolmatta päivää ja enemmänkin. Hyvä ratsukameeli voi viikon päivät kiidättää omistajaansa 150 kilometriä päivässä. Paroni Nolde kertoo kerran kulkeneensa 100 kilometriä seitsemässä tunnissa. Puhdasrotuisia ratsukameeleja ei ole muualla kuin Sisä-Arabiassa. Hevosella ei beduiinin taloudessa ole niin tärkeätä osaa kuin yleensä luullaan. Nedjdissä vain etevimmillä sheikeillä on hevosia, koska Nefudissa on niukasti vettä. Ne saavat kulkea erämaassa valloillaan ja itse etsiä laitumensa. Kun aiotaan lähteä jonnekin ryöstöretkelle, kootaan hevoset ja niille annetaan viikon tai pari viljaa. Täten hoidettuina ne ovat ihmeteltävän kestävät, ne voivat juosta kaksikymmentä tuntia vuorokaudessa kahdeksan tai kymmenen päivää yhteen mittaan. Tavallisesti niillä kuitenkin ratsastetaan vain hyökkäyksen aikana ja takaa-ajettaessa. Hevosten vesi ja rehu kuljetetaan kameeleilla. Suurin osa hevosista, joita ulkomaalle viedään, kasvatetaan Pohjois-Arabian erämaissa ja Mesopotamiassa, jonne jo monta miespolvea takaperin muutti Aneiseh ja Shammar heimoja, vieden mukanaan Nedjdin hevosrodun. Ko'on ja ulkomuodon puolesta nämä pohjoisien erämaiden hevoset ovat varsinaisia nedjdiläisiä jalommat, mutta viimeksi mainitut ovat kestävämmät. Hevoset viedään etupäässä Kuweitin satamaan. Oivallisia aaseja on kaikkialla Arabiassa, niillä matkaavat etupäässä varakkaat kaupunkilaiset. Sarvikarjaa ei ole muualla kuin asutuimmilla seuduilla. Arabian päärikkautena ovat lammaslaumat ja vuohet. Kuumalla ajalla niitä juotetaan joka toinen päivä, mutta keväällä, jolloin aroilla on runsaasti mehukkaita ruohoja, ne käyvät viikkoja juomatta. Lampaat ja vuohet lypsetään joka ilta, vaimot toimittaen lypsyn. Kameelien lypsäminen on miesten tehtävä. Maito tehdään joko voiksi tai juustoksi. Villasta naiset kutovat ryijyjä ja telttakangasta.

Samoin kuin Arabian tutkimuksen aamunkoitossa, samoin on yhä vieläkin muinaistieteellinen puoli niemimaan suurin viehätys ja sillä alalla ovat suurimmat tulokset saavutettavissa. Arabialainen perimätieto oli viimeisiin aikoihin saakka melkein ainoa lähde niemimaan Muhammedia vanhemman historian tuntemiselle. »Vanhan testamentin viittaukset olivat hämärät», lausuu Thatcher, »vähän valoa loivat klassillisen ajan kertomukset Aelius Galliuksen sotaretkestä v. 26 e.Kr. sen ajan Arabian⁻oloihin ja vielä vähemmän ne valaisivat sen menneisyyttä. Kreikkalaiset kirjailijat Theofrastoksesta, joka eli neljännellä vuosisadalla e.Kr., aina Ptolemaiokseen, joka kirjoitteli toisella vuosisadalla j.Kr., mainitsevat monta arabialaista henkilön ja paikan nimeä, mutta tietävät sangen vähän heidän historiastaan, ja tämäkin vähä oli senlaatuista, ettei sitä voitu muihin tietoihin verrata. Sama koskee niitä tietoja, joita Plinius antaa luonnonhistoriassaan. 19:llä vuosisadalla Assyrian taulukirjoitusten löytö ja selitys loi hiukkasen valoa Arabian ja Assyrian suhteihin alkaen kahdeksannesta vuosisadasta ennen ajanlaskumme alkua. Mutta suurimman lisän Arabian varhaisen historian tuntemiseen ovat tuoneet ne monilukuiset vanhat arabialaiset kirjoitukset, joita on kerätty ja selitetty. Ne ovat ensinnäkin osoittaneet Arabiassa olleen korkean sivistyksen lähes tuhannen vuotta ennen ajanlaskumme alkua, ehkä jo ennenkin, ja samalla ne ovat antaneet uutta virikettä Assyrian kivikirjoitusten, vanhan testamentin ynnä kreikkalaisten ja roomalaisten kirjoittajain tutkimiseen ja arvostelemiseen.» Kun vanhimmat Arabian kirjoituksista ovat päiväämättömiä ja enimmäkseen sisältävät vain jumalain ja hallitsijani nimiä tai taloudellisia ja uskonnollisia asioita, ja kun lisäksi kokoelmat vielä ovat hyvin epätäydelliset, niin on niiden johdosta paljon väitelty oppineiden kesken. Siitä huolimatta on kuitenkin voitu hahmoitella Arabian vanhan historian pääpiirteet.

Kaikki tutkijat ovat yksimieliset siitä, että Arabian kivikirjoitukset ulottuvat ainakin yhdeksänteen vuosisataan e.Kr., toisten luulon mukaan vanhimmat ovat jopa kuudenneltatoista vuosisadalta ennen ajanlaskumme alkua. Näiden vuosisatain kuluessa on Arabiassa ollut ainakin neljä sivistynyttä kuningaskuntaa, minalaisten, sabalaisten, Hadramautin ja Katabanian. Molemmista viimeksi mainituista tiedetään vähän. Hadramautissa hallitsi kuninkaita minalaisten ajoista aina vuoden 300 vaiheille j.Kr., jolloin Etiooppia sen valloitti. Katabanian valtakunnan rajoja ei tiedetä, mutta sillä on omat kirjoituksensa.

Saban kuningaskunnasta oppineet ovat jotenkin yksimielisiä. Kirjoitukset ulottuvat ainakin vuoteen 800 e.Kr., ehkä aikaisempiinkin aikoihin, ja sama pitää valtakunnasta itsestäänkin paikkansa. Kuningasten kirjassa kerrotaan, että sabalaisten kuningatar kävi Salomonin vieraana (v:n 950 vaiheilla e.Kr.); sabalaisissa kirjoituksissa ei kuitenkaan mainita naishallitsijaa, johon tämä tieto sopisi. Assyrialaisissa kirjoituksissa mainitaan muuan Saban kuningas Sargonin veronalaisena v. 715 e.Kr. Siihen aikaan sabalaisten valtakunta näyttää sijainneen Pohjois-Arabiassa, ellei heillä siellä ollut vain siirtokunta. Sabalaisten vanhin pääkaupunki oli Sirvah, tämän jälkeen Marib, jonka rauniot on löydetty Jemenin sisäosista. V:n 115 vaiheilla e.Kr. himjarilaiset valloittivat Saban, perimätiedon mukaan siitä syystä, että Maribin suuri pato oli murtunut ja maa sen kautta kuivunut. Luultavaa kuitenkin on, että syynä Maribin hylkäämiseen ja sabalaisten vallan rappeutumiseen oli maan vähitellen tapahtunut kuivuminen. Himjarilais-vallan pääkaupunki oli Sana.

Minalaisen valtakunnan kantamaa oli Etelä-Arabian Djauf, joka on Nedjranin ja Maribin välimailla. Tärkeimmät kaupungit olivat Kaman ja Mein. Kirjoituksista tunnetaan noin viidenkolmatta kuninkaan nimet. Jotkut luulevat minalaisvaltakunnan syntyneen jo v:n 1500 vaiheilla e.Kr., toiset taas, että se oli samanaikainen sabalaisvaltakunnan kanssa.

Himjarilaisvaltakunnan aikana Aelius Gallius teki sotaretkensä, joka oppaiden petollisuuden kautta sai niin huonon päätöksen. Roomalaiset eivät sen koommin yrittäneet saada Lounais-Arabiaa valtansa alle, mutta abessinialaiset, jotka alkuaan olivat arabialaista juurta, kukistivat himjarilaisen kuningaskunnan v:n 300 vaiheilla j.Kr. Himjarilaiset eli homeriitit kuitenkin, juutalaiseen uskoon käännyttyään, perustivat juutalais-sabalaisen kuningaskunnan, joka alkoi ankaran taistelun abessinialaisia ja samalla kristinuskoa vastaan (vert. I, s. 194). Arabian kristityt joutuivat silloin juutalaisten puolelta ankaran vainon alaisiksi. Abessinialaiset kuitenkin pääsivät taistelussa voitolle, kunnes persialaiset kuudennen vuosisadan jälkipuoliskolla, kristittyjen vastustajain maahan kutsumina, valloittivat Jemenin. Seuraavalla vuosisadalla Muhammed perusti uskontonsa, yhdisti Arabian ja laski arabialaisen maailman valtakunnan perustuksen.

Arabiassa on huomattavana merkkejä maan verkallisesta kuivumisesta historiallisella ajalla, kuten yllä huomautimme, ja tämän mukaan ehkä vielä voidaan odottaa yllättäviä muinaislöytöjä niistä niemimaan osista, jotka vielä ovat kokonaan tutkimattomia. Keskiajan arabialaiset kirjailijat mainitsevat keitaita, jotka sen jälkeen ovat näköpiiristämme kadonneet, ja perimätietojen ja kulkupuheiden mukaan ei suunnattoman Roba el Khalinkaan pitäisi olla kauttaaltaan niin hirmuista erämaata kuin sen nähdyt reunat. Muin muinaisten sivistyskansain mahtiaikoina se ehkä oli sitä vielä vähemmin. Ilmakulkuneuvojen kehityttyä sen täytyy salaisuutensa luovuttaa utelevalle tieteelle.

SISÄ-AASIAN VUORISTO!SSA, ERÄMAISSA JA YLÄNGÖILLÄ.

Aasian reunamaat, sen laajan keskuskohoaman ympärystät, olivat yhdeksännentoista vuosisadan alkaessa suurin piirtein tunnetut. Tosin oli entinen osittain täydellisempikin maantuntemus jälleen suureksi osaksi menetetty, mutta kuitenkin voitiin arvata, ettei ympärysmaissa enää olisi suuria maantieteellisiä yllätyksiä, vaikka ne uudenaikaisen tutkimuksen kannalta katsoen olivatkin perin vaillinaisesti tunnetut.

Mutta tuo Sisä-Aasian täyttävä tunturimaailma, »maailman katto», valtavain vuoristoiden, tunturiröykkiöiden, ikuisen lumen piirissä värjöttäväin ylänköjen hyinen maailma, se oli vuosisadan alussa kartoilla vielä tyhjää täynnään. Suurten valloittajain ja valtakuntain perustajain tie ei ollut sinne vienyt, siksi valtavat olivat siellä luonnon rakentamat esteet, siksi niukka valloittajaa odottava saalis; eivätkä ne rosvoineen, hyisine hirmuineen, harvoine asutuksineen houkutelleet kauppiaitakaan. Vasta uudenaikainen tieteellinen löytöretkeilijä oli se mies, jolle Tibetkin oli siksi viehättävä maa, että siihen tutustuakseen kannatti nähdä suurimmatkin vaivat ja uhraukset; ja ehtymättömänä virtana on heitä joka taholta kiipeillyt- tuonne maailman ylisille huolimatta siitä, että asukkaat, jotka heidän käsittämätön itsepintaisuutensa on täyttänyt levottomuudella ja pelolla, ovat liittäneet vihamielisyytensä luonnon luotaan torjuvaan ynseyteen.

Aivan aiheeton ei Sisä-Aasian vuorelaisten pelko ole ollutkaan. Heidän maansa ei tarjoa rikkauksia, mutta sillä on jonkin verran valtiollista merkitystä suurvaltain kilpailun vuoksi. Venäjän saavuttua keskuskohoaman luoteiskulmilla vuoriston juurelle, oli sen seuraava askel tunkeutua itse maailman katolle ja seuraavana olisi ollut — laskeutua sieltä Intiaan. Tämän englantilaiset jo varhain älysivät ja ryhtyivät vastatoimiin. Etenkin Pamir tuli näitten molempain maitten kilpailun johdosta kauttaaltaan kuljetuksi.

Intia XIX:llä vuosisadalla.

Englantilainen Itä-Intian komppania jatkoi nopeaan valloituksiaan Etu-Intian niemimaalla. Tuskin oli Mysoren ruhtinaat, Hyder Ali ja Tippu, voitettu ja heidän pääkaupunkinsa valloitettu, kun sen jo täytyi lähteä sotaan omia liittolaisia, mahratteja vastaan, jotka Hindustanin eteläpuolella olevista mäkimaistaan käsin harjoittivat laajalti rosvoutta ja ylläpitivät ainaista levottomuutta. Mahrattisodista oli varsinkin toinen englantilaisille kunniakas. He saivat monta loistavaa voittoa, vaikka ranskalaiset apujoukkoja lähettäen koettivat parhaan taitonsa mukaan pysäyttää heidän voittokulkunsa, ja v. 1803 he valloittivat Delhin ja Agran.

Kymmenkunta vuotta myöhemmin Intian brittiläisten vallanpitäjäin täytyi lähteä taisteluun Nepalin ghurkoja, Intian sotilaskastiin kuuluvaa heimoa vastaan, jok oli alistanut Nepalin valtansa alle ja tullut sinne vallitsevaksi luokaksi. Ghurkot voitettiin ja sopien heidän kanssaan englantilaiset saivatkin heisiä oivalliset liittolaiset, jotka sittemmin ovat antaneet Intian armeijaan sen parhaat sotilaat. V. 1818 kukistettiin kolmannen mahrattisodan jälkeen Goan ja Gwaliorin väliset mahrattivaltiot.

Ensimmäinen sota siihen aikaan itsenäistä ja verraten pitkälle kehittynyttä Burmaa vastaan käytiin v. 1824. Assam ynnä Arakan ja Tenasserim olivat tämän sodan saavutukset.

Punjabin sikhiläisvaltioiden vuoksi täytyi englantilaisten lähteä sotimaan Afghanistania vastaan, ja nämä sodat olivat, Afghanistaniin johtavien vuorisolien vaarallisuuden vuoksi, vaikeimpia, mitä englantilaiset ovat Intiassa käyneet. V. 1841 täytyi 4000-miehisen armeijan, jolla oli 12,000 kantajaa, suin päin paeta Kabulista, mutta solissa se surmattiin tai vangittiin niin tarkkaan, että vain yksi mies pääsi Intiaan kertomaan armeijan tuhosta. Moiset onnettomuudet olivat omiaan perusteellisesti valaisemaan maantieteellisiä oloja Induksen laakson luoteiskulmilla, ja niistä otettiinkin sikäli oppia, etteivät samanlaiset tapahtumat enää toiste uusiintuneet. V. 1842 Kabul valloitettiin ja sen jälkeen englantilaisilla oli Afghanistanissa määräävä sananvalta, vaikkeivät he tätä jylhää maata ja sen itsenäistä sotaista kansaa yrittäneetkään alamaisikseen pakottaa.

V. 1843 valloitettiin Sindh (Induksen suistamo-maakunta), 1845—49 sikhien maa ja Punjab, 1856 Oudh ja paljon pieniä vasallivaltioita. V. 1852 oli toinen Burman sota ja Pegu liitettiin brittiläisiin alueihin.

V. 1857 sepoyt, hinduista harjoitetut sotamiehet, tekivät suuren kapinansa, jonka kukistamisen jälkeen Englannin kruunu otti tämän valtavan ja rikkaan valtakunnan välittömän hallintonsa alaiseksi. Sillä oli jo sitä ennenkin ollut määräävä sananvalta komppanian hallinnossa. Kauppayksinoikeutensakin oli Itä-Intian komppania menettänyt jo vuosisadan alkupuoliskolla.

Sodista ei silti loppua tullut, mutta ne ovat olleet pienempiä, käytyjä pohjoisen ja läntisen rajan vuoristoissa asuvia sotaisia kansoja vastaan, jotka eivät ole tahtoneet luopua vanhasta tavastaan tehdä ryöstöretkiä Intian rikkaihin alamaihin. Englantilaiset ovat tavallisesti joka sodassa rakentaneet hyvän tien niin pitkälle kuin ovat tunkeutuneetkin, ja siten ovat nämä retket pysyväisesti liittäneet vuorimaatkin brittiläisiin alusmaihin.

Maantuntemus edistyi rinnan brittiläisen vaikutusvallan kanssa. Ja brittiläisten luomien hallintolaitosten kehittyessä se syveni yhäkin. Jo v. 1784 oli perustettu Bengalin aasialainen seura, joka lukuisien haaraosastojensa avulla aloitti suuripiirteisen maantieteellisen tutkimuksen. Intian brittiläiset virastot ovat koonneet suurenmoisen ainesvaraston, joka on yhdistetty toistakymmentä osaa käsittäväksi lähdeteokseksi. Intia on kaiken kaikkiaan parhaiten tunnettu troopillinen maa, eikä missään muualla tutkijalla ole yhtä hyvää tilaisuutta tutustua kuuman ilmanalan kaikkiin elämän ilmiöihin kuin tässä uudenaikaisesti hallitussa ikivanhassa sivistysmaassa. Mutta niin rikas on Intian maailma, että Dekkanin sisäosissa kansatieteilijöillä vielä tänä päivänäkin on melkein koskemattomia työmaita.

Matkoja Intiasta Länteen.

Luonnollista on, että englantilaiset Intiasta käsin kokosivat tietoja naapurimaista, vaikka tämä olikin yksityisille matkustajille hyvin vaarallista sekä niissä vallitsevan uskonkiihkon että myös kaikenpuolisen turvattomuuden vuoksi. Aina on kuitenkin rohkeita, yritteliäitä luonteita, joita vaarallisimmatkin seikkailut houkuttelevat, etenkin kun niihin liittyy yhteishyöty.

Afghanistanista kokosi v. 1808 maantieteellisiä aineksia brittiläinen lähetystö, joka matkusti Peshawariin Afghanistanin emiiriä tapaamaan. Näiden tietojen nojalla laadittiin siitä ensimmäinen kartta. Paluumatkalla lähetystön jäseniä kävi Suliman vuoriston korkeimmalla kukkulalla, Takt-i-Sulimanilla, jolle vanhan tarun mukaan Noan arkki tarttui vedenpaisumuksen jälkeen.

Pari vuotta myöhemmin lähti kaksi englantilaista upseeria, Christie ja Pottinger, seikkailurikkaalle tutkimusretkelle Intian lännenpuoleisiin maihin.

Belutshistanin väestö oli viime vuosisadan alkupuolella yhtä uskonkiihkoista kuin Arabiankin, niin että kristityn olisi ollut mahdoton maassa matkustaa muuta kuin valepuvussa. Molemmat upseerit pukeutuivat kabulilaisiksi hevoskauppiaiksi, kulkivat merenrannalta Kelatiin, Belutshistanin pääkaupunkiin, ja sieltä aution, harvaan asutun erämaan poikki Afghanistanin rajalle. Sieltä he jatkoivat matkaa Persiaan eri teitä ja välttivät onnellisesti Sindhin emiirin lähettämät takaa-ajajat. Kapteeni Christie kulki erämaan poikki Hilmendin, Afghanistanin tärkeimmän joen rannalle, vaihtoi sitten hevoskauppiaan puvun pyhiinvaeltajan pukuun ja matkusti edelleen Heratiin, Afghanistanin läntiseen rajakaupunkiin. Heratissa hän uudelleen rupesi hevoskauppiaaksi ja kuukauden siellä viivyttyään jatkoi matkaa Persian Jesdin kautta Isfahaniin, jossa luutnantti Pottinger jälleen yhtyi häneen. Viimeksimainittu oli niinikään vaihtanut valepukua ja Belutshistanin pohjoisosain kautta sekä Kirmanin kautta retkeillyt Isfahaniin. Hän oli niin hyvin näytellyt pyhiinvaeltajan osaa, että hänen oppaansa, joka oli kaksi kuukautta vähääkään epäilemättä kunnioittanut hänen suurta pyhyyttään, kauhistui sanattomaksi nähdessään, mikä mies hänen pyhä »pyrzadehinsa» oikeastaan oli.

Näiden matkain kautta saatiin paljon uusia tietoja maista, jotka jälkeen klassillisien aikojen ja Aleksanteri Suuren valloitusretken olivat saaneet häipyä tarujen ihmepiiriin. Belutshistan ei ole vielä: tänä päivänäkään kunnolla tunnettu. Se on tavattomien lämpövastakohtien maa. Kelatissa oli helmikuussa niin kylmä, että maahan valettu vesi paikalla jäätyi, jota vastoin muutama kymmenkunta penikulmaa lähempänä lämpömittari oli osoittanut -51°C varjossa.

Afghanistanin asukkaat, jotka ovat vanhaa aarialaista juurta, ovat uskonvimmansa ohella mitä pahimpia rosvoja. Vieraanvaraisuuden käskyä kunnioittaen he tosin suojelevat kestivierasta, niinkauan kuin hän on heidän kattonsa alla, mutta tämä ei estä heitä punomasta juonia, miten saisivat hänet sitten matkalla ryöstetyksi.

Matkustajain huomiota on herättänyt, että afghanilaisten kesken tapaa sekä miehiä että varsinkin naisia, joilla on erikoisen juutalaiset kasvonpiirteet. Ja maan vallitseva heimo; durani-afghaanit, väittääkin olevansa Ben-i-Israel, s.o. polveutuvansa niistä heimoista, jotka Babylonian kuningas Nebukadnezzar vei Palestiinasta Mediaan vankeuteen.

Afghanistanissa on tavattu paljon vanhain kaupunkien pohjia, jopa Aleksanteri Suuren ajoilta saakka, mutta maassa vallitsevan turvattomuuden vuoksi ne vielä ovat tutkimatta.

Vanhemmista matkustajista mainittakoon vielä luutnantti Broadfoot, joka