v. 1748 lähetettiin parikymmentä maanmittaria, ja maantieteellinen

maanmittaus täydellä todella aloitettiin. Vuosisadan lopulla määrättiin tähtitieteellisesti useita paikkoja ja suoritettiin kolmiomittauksia. Semmoisia mittauksia teki m.m. prof. ja piispa Jaakko Gadolin. Uusien töiden perustuksella julkaistiin useita maakunta- ja merikarttoja. Koottujen aineistojen ja sotilashenkilöiden lisätutkimusten nojalla alettiin myös valmistaa topografisia karttoja sodankäyntiä varten, ja v:n 1808 sodan alkaessa olikin maamme eteläosa enimmäkseen jo saatu tällä tavalla kartoitetuksi.

Hermelinin kartta.

Lopulla vuosikymmentä 1770 ryhtyi vapaah. S.G. Hermelin valmistelemaan suurta Ruotsin valtakunnan yleiskarttaa ja hänen apulaisiaan tässä työssä oli suomalainen C.P. Hällström, joka vuosisadan lopulla suoritti maassamme useita paikanmääräyksiä. Vv.1798—1799 ilmestyivät painosta nämä uudet maaherrakuntien kartat ynnä koko maamme yleiskartta. Lapinmaan kartta oli jo aikaisemmin julkaistu Ruotsissa. Hermelinin kartasto oli laajin, mitä maastamme on yksityisten kustannuksella ilmestynyt. Se antoi jo sangen seikkaperäisen ja oikean kuvan maastamme, vaikk'ei se tietystikään enää vastaisi nykyisiä vaatimuksia.

Ruotsissa ja Suomessa seurattiin, kuten näkyy, kartoituksen alalla nopeaan ajan vaatimuksia, ja huolimatta erinomaisen sekavista vesistöistä ja asutuksen harvuudesta kuljettiin paljon edelläkin useista sivistysmaista, kuten Saksasta, joka vasta Napoleonin toimesta sai ensimmäiset kunnolliset maankarttansa. Sama oli tieteellisen tutkimuksenkin laita. Ruotsi ei ollut suurvalta vain poliittisesti, se pyrki myös sivistyksessä kulkemaan edistyneimpäin maitten rinnalla, ja useita sen tiedemiehistä mainitaan yleisen tutkimuksen kuuluimpien nimien joukossa. Eikä meidänkään maamme, vaikka sen yliopisto oli niin nuori, jäänyt aivan ansioita vaille.

Seitsemännellätoista vuosisadalla oli tieteellinen elämä Turun yliopistossa tosin vielä sangen alkeellisella kannalla. Tämä koskee varsinkin niitä tieteitä, joiden pohjalle uudenaikainen maantiede kehittyi. »Aikansa mittakaavalla mitattuina», lausuu eräs kirjoittaja 'Omassa Maassa', »olivat ne henkilöt, jotka tällä aikakaudella (isoonvihaan saakka) olivat matematiikan professoreina, kylläkin kyvykkäitä miehiä, mutta yleensä he eivät näy kohonneen edes sille asteelle, jolla matematiikka oli vanhojen sivistyskansojen keskuudessa. Tähtitieteessä oli maakeskeinen (geosentrinen) maailmankatsomus vallalla. Kopernikuksen oppi kyllä tunnettiin, mutta kun sitä pidettiin kerettiläisenä, ei se saavuttanut suurta kannatusta. Mekaniikassa ja valo-opissa ei liioin oltu edistytty siitä, mitä jo vanhastaan tiedettiin; muut fysiikan haarat taasen olivat milt'ei tuntemattomat. Ne suuret edistykset, joita Kepler, Galilei y.m. olivat näissä tieteissä tehneet, olivat Turussa useimmille joko kokonaan tuntemattomia tai varsin pintapuolisesti tunnettuja. Fysiikan professorinvirkaan oli yhdistettynä myöskin kasvioppi. Kasviopin tutkijat eivät ryhtyneet mihinkään yksityistutkimuksiin, joitten tarkka suorittaminen edellyttää luonnon läheistä tuntemista, vaan liikkuivat mieluummin yleisen luonnontarkastelemisen alalla ja pohtivat enemmän elimellisen luonnon lakeja kuin sen ilmiöitä.» Etevin yliopiston luonnontutkijoista seitsemännellätoista vuosisadalla oli Smålannissa syntynyt Elias Tillandz (k. 1693), lääketieteen professori, joka kuitenkin samalla harrasti kasvitiedettä ja ensimmäisenä tutki Suomen kasvistoa.

Mikael Vexionius.

Silloinen maantiede kuitenkin vielä paljoa lähemmin liittyi historiaan kuin luonnontieteisiin, ja historian tutkija oli se mies, joka kirjoitti vuosisadan huomattavimman kotimaisen maantiedeteoksen. Mikael Vexionius (aateloituna Gyldenstolpe), Turun yliopiston lakitieteen ynnä valtio-opin ja historian professori, julkaisi v. 1650 laajan latinankielisen teoksen Ruotsista, Suomesta ja valtakunnan muista maista. Hän jakoi teoksen kymmeneen kirjaan ja tekee paitsi topografiasta selkoa Ruotsin ja Suomen kansain iästä ja alkuperästä, kielistä, sivistyksestä ja tavoista, valtiollisesta hallinnosta, kruunun vallasta ja tuloista, kaupungeista ja kauppaloista, aatelisista suvuista, Ruotsin kuninkaista ja kirkollisista oloista. Topografisen osan puutteellisuuksista mainittakoon, että Lappveden (Saimaan) sanotaan olevan meren kokoinen ja alkavan hamasta Lapista. Tämä tietämättömyys on sitä vähemmän puolustettavaa, kun kirjoittajan käytettävänä jo oli Bureuksen kartta. Vexioniuksen teos saavutti paljon tunnustusta ja kauan se oli ainoana laajempana Ruotsin ja Suomen maantieteen esityksenä. Vielä v. 1726 siitä painettiin Braunschweigissä uusi painos.

Moniaita paikkain ja maakuntain kuvauksia julkaistiin 1600-luvulla, mutta vasta seuraavalla vuosisadalla tämänkaltainen tieteily pääsi Turun yliopistossa varsinaiseen kukoistukseen. Isonvihan jälkeen elpyivät yliopistossamme tieteelliset harrastukset. Luonnontieteilläkin oli edustajia, joiden maine ulottui omaa maata ulommaksikin. Vuosisadan alkupuoliskolla oli suuri ranskalainen astemittausretkikunta omiaan maahamme huomiota kiinnittämään ja myös elvyttämään täkäläisiä tieteellisiä harrastuksia. Faggotin toimesta mitattiin, kartoitettiin ja taloudellisesti selitettiin maatamme jälkeen v:n 1748 niin suurella innolla, että kuuden vuoden kuluessa 66 pitäjää saatiin käsitellyksi. V. 1749 perustettiin ruotsalais-suomalainen tabellilaitos, josta tuli aikansa paras väenlaskutoimisto. Linnén kehoituksesta teki prof. Leche Turussa v:sta 1748 alkaen säännöllisiä säähavainnolta, merkiten muistoon ilmapaineen, lämpötilan, tuulet ja sateet. Hänen kuoltuaan toiset jatkoivat näitä havaintosarjoja.

Pietari Kalm.

Pietari Kalm (1716—1779), Linnén oppilas, elvytti Turussa varsinkin kasvitiedettä, saavutettuaan paljon mainetta Pohjois-Amerikkaan tekemällään suurella kasvitieteellisellä retkellä, josta hän toi kotimaahan paljon semmoisien kasvien siemeniä, joilla luultiin voitavan rikastuttaa kotimaista flooraa. Paljon mainetta kasvitieteilijänä ja matkustajana saavutti myös Pietari Forskål, Linnén oppilas hänkin, joka seurasi kasvitieteilijänä tanskalaisen Niebuhrin retkelle Arabiaan, mutta sortui siellä tautiin. Kivennäistiedettä, jonka varsinaisia perustajia oli Ruotsissa samaan aikaan elävä Axel Fredrik Cronstedt (1722—65), harrastivat meidän maassamme piispa Brovallius, joka hankki kokoelman, Karl Fredrik Mennander ja Turun yliopiston kemian professori Pietari Adrian Gadd. Mutta mitään varsinaista maamme geologista ja mineralogista selitystä ei vielä pitkiin aikoihin saatu syntymään. Yleistä maantiedettä koskevia kysymyksiä seurattiin maassamme siksi valppaasti, että täällä sangen painavin syin voitiin vastustaa ruotsalaisten Celsiuksen y.m. huomioita Itämeren veden vähentymisestä.

Nämä luonnonmaantieteelliset pyrinnöt olivat kuitenkin vielä siksi hajanaisia, etteivät ne voineet ajan kotimaiseen maantieteelliseen kirjallisuuteen vaikuttaa, vaan tämä kehittyi sovinnaisella pohjalla, koettaen antaa seuduista ja maakunnista kuvan, jossa paitsi topografian pääpiirteitä asutuksen historialliset ja taloudelliset puolet tulivat esitetyiksi. Jo seitsemännellätoista vuosisadalla julkaistiin Turun yliopistossa pieniä tämänsuuntaisia tutkielmia, mutta varsinkin isonvihan jälkeen tämä harrastus elpyi, kehittyen todelliseksi kotiseutututkimukseksi. Kuvattiin maakuntia, seurakuntia ja kaupungeita topografiselta, historialliselta ja taloudelliselta kannalta. Melkein kaikki julkaistiin Turun ja Upsalan yliopistoissa. Niiden kirjoittamista suosivat ja edistivät varsinkin taloustieteen professori Kalm ja Gadd.

Tuneldin maantieto.

Suurta, koko maata käsittävää maantiedeteosta ei Suomessa kahdeksannellatoista vuosisadalla kirjoitettu. Se sai tyytyä siihen osaan, jonka Erik Tuneld sille soi v. 1740 julkaisemassaan Ruotsin ja sen alusmaiden esityksessä. Tätä teosta ilmestyi vuosisadan loppuun saakka joka vuosikymmen uusia painoksia, ja v:n 1794 painoksen Suomea käsittelevä osa oli kauttaaltaan Henrik Gabriel Porthanin uudestaan kirjoittama, jonka vuoksi sen sisällys, etenkin historiallis-kansatieteellinen puoli, on erinomaisesti rikastunut ja parantunut. V. 1808 Daniel Djurberg julkaisi vielä laajemman esityksen Ruotsin valtakunnasta, mutta sen merkitys meidän maallemme ei ollut suuri, koska jo samana vuonna Suomen ja Ruotsin vuosisataiset siteet katkesivat.

Kahdeksannentoista vuosisadan suomalais-ruotsalaiset maantieteelliset teokset eivät käsitelleet Kymijoen itäpuolella olevaa Suomen osaa, eikä näissä maanäärissä taas ollut minkäänlaisia laitoksia, jotka olisivat itäsuomalaisia itseään kehoittaneet kotiseutujensa tieteellistä tuntemista edistämään. Ulkomaalainen oli se mies, P. Fritzius, joka v. 1796 julkaisi Viipurin läänin taloudellis-topografisen kertomuksen, ja sen vuoksi se tuli virheelliseksi, nimet niin vääristellyiksi, että niitä tuskin tuntee. Mutta puutteellisuuksistaan huolimatta tämä teos sitten oli sinä lähteenä, josta ulkomaalaiset ammensivat tietonsa, Itä-Suomen maantieteellisistä oloista selkoa tehdessään.

XIX:N VUOSISADAN ALUSTA NYKYAIKOIHIN.

MATKOJA VUOSISADAN VAIHEESSA.

Aleksander v. Humboldt.

Aleksander v. Humboldtin vaikutus uudenaikaisen maantieteen kehitykseen on niin suuri, että häntä voidaan sanoa sen varsinaiseksi oppi-isäksi. Hän oli ensimmäinen, joka itseensä yhdisti kahdeksannentoista vuosisadan kaikkien maantieteellisten haaratieteitten tutkimustulokset ja niitä yhtenäisten näkökohtain mukaan käsitellen määritteli tieteemme keinot ja päämäärät. Hän oli monella alalla itse etevä tutkija, toisia aloja loi kokonaan uudestaan, ja ehkä kaikkein suurin merkitys oli sillä kauas kantavalla herätyksellä, joka oli hänen harrastuksiensa seuraus.

A. v. Humboldt, joka oli syntynyt Berlinissä v. 1769 preussiläisestä ylimyssuvusta, saavutti jo nuorena uutterien opinnoiden kautta aikansa tietämyksen useimmilla luonnontieteiden aloilla. Jo lapsena hän osoitti niin uutteraa halua kasvien, simpukkain ja hyönteisten keräämiseen ja nimilapuilla varustamiseen, että häntä leikillä sanottiin »pikku apteekkariksi». Sangen nuorena hän julkaisi tutkimuksia kasvitieteen ja anatomian alalta ja oli sitten Freybergin yliopistossa Wernerin, aikansa etevimmän mineralogin oppilas. Tähtitieteeseenkin hän oli jonkun verran perehtynyt. Sitä paitsi hän opiskeli finanssitiedettä ja kansantaloutta, jotka opinnot olivat omiaan estämään eksymästä liian yksipuolisiin luonnontieteellisiin näkökohtiin. Tuttavuus Cookin toisella retkellä mukana olleen Georg Forsterin kanssa herätti hänessä palavan matkustushalun, ja kun hänellä oli itsellään melkoinen omaisuus, saattoi hän tätä mielihaluansa noudattaa suuremmassa mitassa kuin ainoakaan tiedemies ennen häntä.

Tieteelliset harrastukset houkuttelivat Humboldtin jo varhain Pariisiin, joka kahdeksannellatoista vuosisadalla oli kaikkien nopeaan kehittyväin nuorten luonnontieteitten loistava keskus. Hän tutustui Ranskan etevimpiin tutkijoihin ja kotiutui Pariisiin siihen määrään, että hän sitten vaivoin enää suostui sieltä eroamaan. Siitä syystä hän Ranskasta lähti suurelle tutkimusretkelleenkin Uuteen maailmaan.

Humboldt oli tehnyt Euroopassa jo monta laajaa tutkimusretkeä, kun hän pyrki ranskalaisen kapteenin Baudinin keralla tämän matkalle maan ympäri, josta matkasta ei kuitenkaan hänen suureksi mielipahakseen tullut mitään. Tämän suunnitelman rauettua hän yritti Marseillesta päästä Egyptiin, jonne Bonaparte oli vastikään lähtenyt armeijoineen, suuren tieteellisen seurueen saattamana. Marseillesta ei kuitenkaan ollut lähtevää laivaa, eikä Humboldtilla lopulta ollut muuta neuvoa, kuin suunnitella itsenäinen matka omilla varoillaan, ja matkan määräksi hän asetti Etelä-Amerikan, joka tutkimusalueena yhä vielä oli terra incognita, vaikka jo olikin niin monta vuosisataa kulunut sen löydöstä. Espanjan ja Portugalin hallitukset olivat visusti sulkeneet siirtomaansa kaikilta ulkomaalaisilta ja varsinkin oppineilta. Humboldtin ylhäiset tuttavat ja suosijat tasoittivat kuitenkin hänelle tien, niin että Espanjan hallitus suostui hänelle ja Aimé Bonplandille, ranskalaiselle kasvitieteilijälle, joka matkusti hänen mukanaan, suomaan vapaan matkustusluvan Atlantin takaisissa siirtokunnissaan. Kesällä 1799 molemmat tutkijat lähtivät matkaan Corunasta espanjalaisella sotalaivalla.

Pico de Teyde.

Laiva poikkesi ensinnä Canarian saarille Teneriffaan, jossa Humboldt ei suinkaan laiminlyönyt tilaisuutta noustakseen mahtavan Picon kukkulalle, jossa hän saattoi kurkistaa tämän valtavan tulivuoren kraatteriin. Tämä näkö jo sai hänessä järkkymään Wernerin »neptunistiset» mielipiteet, joiden mukaan tulivuoret ovat palamaan syttyneitten maanalaisten rikkikiisukerrosten aikaansaamia mullistuksia ja basaltit vedessä muodostuneita kallioisia. Tässä hän nyt omin silmin näki basalttien muodostumisen sulasta hehkuvasta laavasta. Saaren kasvistokin herätti molempien tiedemiesten huomiota ja Orotavan ikivanha traakipuu tuli tämän käynnin kautta laajalti tunnetuksi ja kuuluksi.

Merimatkalla molemmat tiedemiehet nostivat syvyydestä eläimiä ja kasveja, tutkivat meriveden kemiallista kokoomusta ja joka yö meren loistoa, josta Humboldt ensimmäisenä lausui julki sen oikean käsityksen, että ilmiön aiheuttivat pienet fosforivaloa synnyttävät elimistöt.

Cumana Venezuelan rannikolla oli ensimmäinen Etelä-Amerikan satama, jossa laiva poikkesi maihin. Troopillisen kasvimaailman uhkeus aivan hurmasi molemmat tutkijat. »Niinkuin narrit juoksemme ympäri», kirjoitti Humboldt veljelleen Wilhelmille, »ja Bonpland vakuuttaa, että hän tulee hulluksi, elleivät ihmeet pian lopu».

Leonidit.

Marraskuun 12 p. Humboldt näki Leonidien tähtilennot harvinaisen suurenmoisina. »Ilman kannella kiiti suuria tulipalloja ikäänkuin ilotulituksessa ja näistä pirskui sädekimppuja, joiden läpimitta oli ainakin pari astetta». Eteläisen tähtitaivaan satumainen loisto, johon ilman puhtaus oli syynä, herätti muutenkin tutkijain ihastusta. Maanjäristyksiinkin heillä oli »onni» tutustua niinä neljänä kuukautena, jotka he Cumanassa viettivät. Ilmapuntarin päivittäiset, tropiikissa erinomaisen säännölliset vaihtelut niinikään herättivät Humboldtin huomiota.

Guacharo-luola.

Retkeillessään Turumiquire-vuoristossa Humboldt kävi Guacharo-luolassa, »valtavassa luolassa, jossa asustavain tuhansien yölintujen rasvasta saadaan guacharo-öljyä. Luolan suu oli todella majesteetillinen, mitä rehevimmän kasvullisuutensa kehyksissä. Melkoinen joki kumpuaa luolasta ja sen sisustassa kaikuu lintujen surumielinen laulu. Se on chayma-intiaanien Akheron, sillä tämän heimon ja Orinocon muittenkin intiaanien uskon mukaan menevät vainajain sielut tähän luolaan ja Guacharon matka heidän kielellään on samaa kuin kuolema.

»Kerran vuodessa, juhannuksen aikaan, käyvät intiaanit tässä luolassa, la cueva de Gnacharossa, aseinaan seipäät, joilla he lyövät alas suurimman osan linnunpesistä. Täten surmataan tuhansia lintuja, vanhain guacharoitten leijaillessa intiaanien päällä ikäänkuin poikasiaan suojellakseen, kamalasti kiljuen. Maahan pudonneet poikaset paikalla leikataan auki ja suolia ympäröivä rasva, joka täyttää koko mahaontelon, otetaan pois. Tämän toimen ajaksi, jota sanotaan öljyn korjuuksi, intiaanit rakentavat palmunlehdistä majat luolan suulle ja tekevät sinne tulet, sulattaakseen saviruukuissa kuolleitten linnunpoikasten rasvan. Rasvaa sanotaan guacharovoiksi eli -öljyksi. Se on puoleksi juoksevaa, läpinäkyvää, hajutonta ja säilyy kokonaisen vuoden eltaantumatta.»

Cumanassa retkeilijät tottuivat ilmastoon ja tutustuivat väestöön. Marraskuun jälkipuolella he lähtivät meritse matkaa jatkamaan. Matkalla La Guayraan laivan kuitenkin täytyi poiketa maihin meritautisten vuoksi, ja Humboldt käytti tilaisuutta tutkiakseen perusteellisesti mangrove-rämeet, joista hän julkaisi kaikkein ensimmäisiä sattuvia kuvauksia.

Mangrove-rämeet.

La Guayrasta tiedemiehemme matkustivat Caracas'iin, jonka läheisillä vuorilla he tekivät havainnoita ilmansähkömittarilla ja Saussuren kyanometrillä, ja sieltä Orinocon syrjäjoen Apuren rannoille. Matkalla he poikkesivat melkoisella Valencian järvellä, jonka pinnan säännöllinen aleneminen antoi Humboldtille paljon miettimisen aihetta. Hän luuli syyksi metsien hävitystä. Valencian järveltä he palasivat meren rannalle Puerto Cabelloon, tutustuen matkalla »lehmäpuuhun», jonka maitoa he lähettivät Pariisiin tutkittavaksi.

Palattuaan jälleen sisämaahan retkeilijät Mesa de Paja nimisen pöytämävuoren luona tulivat llaanoille, Venezuelan äärettömille ruoho-aroille, jotka tosin jo ennestäänkin tunnettiin, mutta joista vasta Humboldt julkaisi perusteellisen kuvauksen. Tämä kuvaus kuuluu maantieteellisen kirjallisuuden klassillisiin tuotteihin. Llaanojen soissa elävät sähköankeriaat, jotka erikoisesti kiinnittivät Humboldtin mieltä, hän kun oli esittänyt uuden teorian eläimellisestä sähköstä. Hän sai itsekin tuta ankeriaisten patterien voiman. Intiaanit pelkäsivät näitä eläimiä niin, etteivät itse uskaltaneet antautua kokeihin, mutta he kehoittivat ajamaan hevosia erääseen lammeen, jossa oli sähköankeriaisia.

Sähköankeriaat.

»Hevosenkavioitten outo jymy houkutteli vaaleankeltaiset ankeriaat mudasta taisteluun valmistumaan. Vedenpintaan noustuaan ne kokoontuivat rauhaansa häiritseväin hevosten mahan alle. Näin erilaisten eläinten välinen taistelu oli sangen merkillinen nähtävä. Aseinaan harppuunat ja pitkät seipäät intiaanit ympäröivät koko järven, jopa kiipesivät niihin puihinkin, joiden oksat riippuivat veden yli. Hurjasti kirkuen he ajoivat takaisin hevoset, kun nämä koettivat päästä rannalle pakoon. Metelistä säikähtyneinä ankeriaat puolustautuivat yhä uudistuvilla sähköpatteriensa purkauksilla ja näyttivät kauan olevan voitolla. Useat hevosista sortuivat niiden ankarain iskujen johdosta, joita joka puolelta sattui niiden jalompiin ruumiinosiin, niin että ne pyörtyivät ja katosivat veden alle. Toiset koettivat läähättäen, harja pystyssä ja silmät selällään, kauheinta tuskaa osoittaen, paeta niin kauas kuin suinkin taistelupaikalta, mutta säälimättä intiaanit ajoivat ne takaisin veteen. Muutamat harvat, joiden onnistui välttää villien valppaus ja päästä maalle, kaatuelivat joka askeleella, jonka astuivat, ja kävivät uupuneina hiekalle maata, joka jäsen ankeriaisten sähköiskuista turtuneena.

»En muista milloinkaan saaneeni Leydenin pullosta niin ankaraa iskua kuin tallatessani huomaamatta vedestä maalle ryömineen sähköankeriaan päälle.» Maaliskuun lopulla retkeilijät saapuivat Apuren rannalle kapusiinimunkkien lähetysasemalle, joka jo oli Espanjan vaikutusvallan ulkopuolella, ja nämä hurskaat isät sitten tehokkaasti avustivat matkan jatkamista.

Orinocon vesistössä.

Apure, jonka rannalla lähetysasema oli, oli silloin vielä melkein tuntematon joki. Rantoja reunustivat tiheät viidakot, joissa siellä täällä näkyi holviaukkoja. Niistä pekarit, jaguaarit ja muut metsäneläimet tulivat joelle juomaan. Yön verhotessa metsän vaippaansa alkoi siinä, joka päivällä tuntui asumattomalta, kuulua petojen kiljunaa ja lintujen laulua, ja kaikki näyttivät kilpailevan, mikä saisi aikaan pahimman elämän.

Uritucun ahneitten krokotiilien asemesta Apurella oli pieni kala, karabito — Amazonijoen piranha — joka semmoisella raivolla käy uivien kimppuun, että heidän ruumiistaan repii melkoisia lihakappaleita, ja vaikkei sen pituus ole kuin neljä tai viisi tuumaa, pelätään sitä enemmän kuin suurinta krokotiilia, Intiaanitkaan eivät uskaltaneet uida joissa, joissa tätä kalaa oli, vaikka sääskien ja muurahaisten alati purevan ihon virkistäminen olisikin ollut niin tarpeen.

Nämä Etelä-Venezuelan jokivesistöt olivat mutkineen ja haarautumisineen sangen mieltäkiintävät ja Humboldtin kautta ne ensiksi tulivat tunnetuiksi. Sadeaikana koko alue muuttuu suunnattomaksi järveksi, jossa hevoset ja karjat elävät puoleksi vesieläiminä matelijain ja manaattien, suurien hylkeentapaisten imettäväisten keralla. Lähetysasemalta tutkijat lähtivät laskemaan Apurea veneellä, mukanaan eräs espanjalainen ylimys, joka uteliaisuudesta oli lähtenyt heidän toverikseen.

Maaliskuun 4 p. kanootti saapui Orinocoon, joka näytti enemmän järveltä kuin joelta, ja sitä lähdettiin nyt nousemaan. Tuon tuostakin tavattiin intiaaniheimoja ja toisinaan valkoisiakin, kauppiaita ja lähetyssaarnaajia, jotka eivät voineet kyllin ihmetellä molempia oppineita, kuinka he pelkästä tiedonhalusta olivat tulleet sinne sääskien syötäviksi. Ne harvat ihmiset, mitä näissä autioissa erämaissa eli, elättivät itseään kilpikonnilla, joiden luonnonhistoriaa Humboldt tarkkaan tutki. Intiaanien kanssa tutkijat tulivat monta kertaa tekemisiin, ja nämä suhteet olivat kauttaaltaan ystävällisiä. Humboldt, harras ihmisystävä, tutki myötätunnolla näiden sorrettujen ja köyhien luonnonihmisten elämänlaatua ja julkaisi heistä sitten sangen sattuvan luonnekuvauksen. Vene nostettiin melkoisin ponnistuksin Orinocon koskien, »raudaleitten», päälle ja saavuttiin Atures nimiselle lähetysasemalle, joka kuitenkin oli hylätty ja jätetty autioksi, ehkä sääskien suunnattoman paljouden vuoksi. Humboldt omisti huomionsa sääskillekin, tutkien etupäässä niiden maantieteellistä leviämistä. Sitä, että ne olivat malarian aiheuttajat, hän ei osannut aavistaa. Vielä monta muuta koskea oli voitettava, ennenkuin matkue taas pääsi tyynemmille vesille. Se tuli nyt n.s. »mustille vesille», joiden synkeän alakuloisen värin salaisuus vielä tänä päivänä on selvittämättä. Kun näiden mustien syrjäjokien virtaus on hyvin vuolas, poikkesi Humboldt lähetyssaarnaajain neuvojen mukaan syrjään, kulkien tulvan peittämien seutujen poikki ja taivalsi kanootin kaikkine tavaroineen vedenjakajan poikki, kunnes hän saapui Amazoni-jokeen laskeville vesille. Toukokuun alkuviikolla retkikunta saapui Rio Negrolle ja laski sitä lähelle Brasilian rajaa. Mutta rajan poikki Humboldt ei uskaltanut kulkea, Portugalin hallitus kun piti häntä vakoojana ja oli käskenyt vangita hänet.

Casiquiare.

Noustiin siis takaisin Rio Negron latvoille, kunnes tultiin sille kohdalle, missä tähän jokeen laskee Orinocosta haarautuva Casiquiare. Tuntematon ei tämä merkillinen kahtaanne haarautuma, bifurkaatio, tosin ollut, mutta vasta Humboldtin kautta se tuli perusteellisemmin tuikituksi ja maantieteellisesti valaistuksi. Toukokuun 21 p. retkikunta tätä omituista vesireittiä palasi takaisin Orinocolle, jonka rannoilla Esmeralda niminen lähetysasema soi sille vieraanvaraisuutta, vaikkei asemalla ollutkaan muita valkoisia kuin vanha eläkettä nauttiva sotamies, joka edusti samalla sekä maallista että hengellistäkin esivaltaa. Mutta intiaaneja oli asemalla runsaasti. Muuan punanahka opetti Humboldtin kurarea, tunnettua nuolimyrkkyä, valmistamaan.

Paluumatkalla Humboldt keräsi m.m. tietoja maata syövistä ottomaakeista. Vihdoin hän toverinsa keralla saapui Espanjan Guayanan pääkaupunkiin Angosturaan. Lähes neljänneksen vuotta kestänyt rasittava matka oli siten päättynyt.

Mutta tuskin olivat molemmat oppineet antautuneet hyvin ansaittua lepoa nauttimaan, ennenkuin he molemmat sairastuivat kuumeeseen, koko matkan terveinä oltuaan. Humboldt kiniinin avulla parani, mutta Bonpland kitui niin kauan, että oleskelu Angosturassa venyi lähes kuudeksi kuukaudeksi. Humboldt käytti tilaisuutta tutkiakseen ympäristöjä.

»Minun terveyteni», kirjoittaa Humboldt, »kesti kaikki tämän yli 1300 penikulmaa pitkän matkan rasitukset, mutta toverini, Bonpland parka, sairastui heti saavuttuamme kuumeeseen, johon liittyi ankarat oksennuskohtaukset, ja kauan viipyi, ennenkuin hän toipui. Vaaditaan harvinaisen lujaa terveyttä, jos mieli kestää kaikki ne rasitukset, puutteet ja kaiken levottomuuden, jotka matkustajia kohtaavat näissä epäterveellisissä seuduissa. Alituiseen häntä ympäröivät ahnaat tiikerit ja krokotiilit, sanomattomaksi vaivaksi ovat hänelle kauheat sääsket ja muurahaiset eikä hän saa syödäkseen muuta kuin vettä, banaaneja, kalaa ja maniookkijauhoja. Moni ei ole semmoisissa oloissa kyennyt maata syöväin atomaakkien alueen kautta tunkeutumaan alas aina päiväntasaajalle saakka, jossa ei 130 penikulman matkalla tapaa ainoatakaan ihmisolentoa, ja vielä harvempi on voitokkaana palattuaan uskaltanut uudelleen ryhtyä samaa yrittämään.»

Angostura, nykyinen Ciudad Bolivar, on jotenkin kaukana sisämaassa Orinocon rannalla. Sieltä erotessaan retkikunta ensin kulki jonkun matkaa vesitietä ja poikkesi sitten llaanoille. Piritun asemalla tavattiin ensimmäiset karibit, sen kansan jäseniä siis, joka kaikkia muita intiaaneja urhoollisemmin taisteli näissä Amerikan osissa espanjalaisia vastaan. Humboldt sai selville, että hänen tapaamansa kansan miehet todella puhuivat toista kieltä kuin naiset. 23 p. heinäkuuta retkeilijät saapuivat Uuteen Barcelonaan meren rannalle ja matkustivat sieltä Cumanaan ja edelleen Cubaan, jonne he saapuivat joulukuussa 1800. Näin oli Amerikan matkan ensi osa päättynyt.

Muutamia kuukausia San Domingossa, Jamaicassa ja Cubassa vietettyään Humboldt ja Bonpland purjehtivat Colombiaan, jossa Humboldt teki varsinkin magneettisia mittauksia. Retkeilijät asettuivat ensin asumaan rantavuoristoon Turbacon kylään, jossa he muun muassa kävivät »los Vulcanitos» nimisessä rämeessä tutustumassa siellä oleviin liejukraatereihin. Intiaanien tarinan mukaan oli koko seutu ennen palanut, mutta eräs pyhimys oli vihkivedellä sammuttanut palon. Suuren lakeuden keskeltä Humboldt tapasi parikymmentä harmaata savikeilaa. Niiden korkeus oli seitsemän tai kahdeksan metriä ja kärjessä oli vettä sisältävä kuoppa. Kun niitä lähestyy, kuuluu toisinaan kumeata ääntä ja muutaman minuutin kuluttua purkautuu runsaasti kaasua, jonka Humboldt huomasi olevan sangen puhdasta typpeä. — Täällä he olivat saada surmansa kapinallisten neekerien hyökkäyksen johdosta.

Humboldt aikoi täältä matkustaa Pohjois-Amerikkaan, jossa varsinkin Mississippi herätti hänen mielenkiintoaan, mutta saatuaan tietää, että ranskalainen Baudinin retkikunta olikin sillä välin lähtenyt matkaan, hän päätti rientää Ecuadorin rannalle, jonne Baudin oli lupaillut tulla häntä tapaamaan. Pikemmin perille päästäkseen hän päätti matkustaa sinne maitse Andien poikki. Hän luuli tekevänsä pikamatkan, mutta toden teolla tästä retkestä tulikin Amerikan matkan tärkein osa.

Andien poikki Ecuadoriin.

Matka piti ensin Magdalena jokea ylös Santa Fé de Bogotáhan, jossa Don José Celestino Mutis, matematiikan ja tähtitieteen professori, otti matkustajat mitä parhaiten vastaan. Mutis harrasti luonnontieteitäkin ja oli muun muassa antanut maalata kokoelman kasvitauluja, jossa oli 2000—3000 kasvia kuvattuna. Bogotán terveellisessä ilmastossa tutkijat viipyivät kauan, koska Bonpland jälleen oli sairastunut kuumeeseen.

Colombian pääkaupunki on laaksossa, noin 2600 jalkaa korkealla, joka puolella korkeiden vuorien ympäröimänä. Laakso näyttää ennen olleen järvenä, mutta Rio Bogota, johon kaikki seudun latvajoet laskevat, on Santa Fén lounaispuolella kaivanut vuoriston poikki ahtaan laskuväylän, josta se laskee Magdalenaan. Intiaanit kertoivat, että eräs heidän sankareistaan oli halkaissut nämä kalliot, samoin kuin Roland Pyreneet. Rio Bogota muodostaa tässä Tequendama-kosken, joka on maailmankuulu kauneudestaan. Joki, joka on sangen vetevä, kapenee rotkossa 12 metrin levyiseksi ja putoo yhdellä hyppäyksellä 146 metriä. Putouksen päällä päilyy ainiaan vahva usvapilvi.

Magdalenan laakso on kuuma, epäterveellinen, kasvullisuus troopillisen rehevä, jota vastoin Bogotan ylängöllä vallitsee eurooppalainen viileys, eurooppalaiset viljat viihtyvät ja tammi on valtapuu.

El Rio de Suma Paz nimisen pienen joen poikki oli täällä silta, joka oli suurimpia luonnonihmeitä, mitä Humboldt ja Bonpland koko matkallaan näkivät. Joki virtaa suunnattoman syvässä ja kapeassa rotkossa äkkijyrkkäin seinämäin välissä. Rotkon yli olisi mahdoton päästä, ellei luonto itse olisi rakentanut sen poikki kahta siltaa, toisen toisensa päälle. Kolme valtavaa lohkaretta on maanjäristyksen irrottamana suutiutunut rotkon seinäin väliin, ennenkuin ovat päässeet pohjaan, muodostaen luonnollisen holvikaaren, jolle kuilun reunaa pitkin johtaa kapea polku. Keskellä siltaa on leveä aukko, josta alla ammottava pohjaton syvyys näkyy. Syvyydestä kuuluu veden hirmuinen pauhu ja tuhansien lintujen kiljuna. Parikymmentä metriä tämän sillan yläpuolella on toinen, jonka pituus on 15 metriä, leveys 12, mutta vahvuus keskeltä vain 2 1/2 metriä. Intiaanit olivat sen reunoille tehneet oksista heikon rintasuojan, niin että matkustajat siltä saattoivat katsella jalkainsa alla olevaa majesteetillista taulua.

Vasta syyskuussa Humboldt ja Bonpland pääsivät jatkamaan matkaansa Quitoon. Sateen ja tien vaikeuden vuoksi tämä matka oli kovin rasittava. Matkaan kului neljä kuukautta. Molemmat oppineet ratsastivat muulilla, kuormastoa kuljetettiin härillä, pahimmilla väleillä oli vielä kantajia apuna.

Matka kulki ensin länteen Magdalenan laakson poikki ja sitten niihin reheviin metsiin, jotka verhoavat sen länsipuolella kohoavaa Quindiu-vuorta. Tämän vuorijonon poikki täytyi kulkea erinomaisen vaivalloisia teitä. Parhaimpanakin vuodenaikana kuluu solamatkaan kaksitoista päivää ja metsät ovat niin autiot, ettei koko matkalla näe ainoatakaan ihmistä, eikä ole mahdollista mistään saada ruokaa. Solan korkein kohta on 3500 metriä merestä eikä polku aina ole jalkaa leveämpi. Tällä välillä matkustajat tavallisesti istuvat tuolissa kiinniköytettyinä ja intiaani kantaa tuolia selässään.

»Me kuitenkin mieluummin kuljimme jalan», kirjoittaa Humboldt veljelleen, »ja kun sää oli erinomaisen kaunis, emme näissä erämaissa, joissa ei pieninkään merkki viittaa siihen, että niissä milloinkaan olisi asuttu, viipyneet kuin kymmenen päivää. Yöt vietetään majoissa, jotka tehdään varta vasten mukaan otetuista Heliconian lehdistä. Andien länsirinteillä on rämeitä, joihin vaeltaja uppoo polvia myöden. Alkoi sataa rankasti, saappaamme kuluivat aivan repaleiksi ja paljain säärin ja täynnään naarmuja, mutta kerallamme runsas kokoelma uusia kasveja, saavuimme Cartagoon.

»Cartagosta kuljimme Caucan kaunista laaksoa Popayaniin, Choca-vuori platinakaivoksineen kaiken aikaa rinnallamme.

»Viivyimme Popayanissa koko v:n 1801 ja kävimme Julusuiton basalttivuorella, Puraces tulivuoren kraaterilla, josta hirmuisella pauhulla puhkuu rikkivedyn sekaista vettä, ja Pischen luona olevilla porfyyrimäisillä kallioilla...

»Suurimmat vaikeudet meidän oli voitettava Popayanin ja Quiton välillä, jolla oli kuljettava los Paramos del Paston poikki, vieläpä keskellä sadeaikaa. »Paramolla» Andeilla tarkoitetaan metsärajan yläpuolella olevia seutuja, joissa kasvullisuutta ei enää ole, joissa vallitsee pureva pakkanen. Välttääksemme Patian kuuman laakson, jossa yhtenä yönä voi saada kuumeen, joka kestää monta kuukautta..., kuljimme Andien poikki eräältä kaikkein korkeimmalta kohdalta ja saavuimme hirmuisten kuilujen sivu Almageriin ja sieltä Pastoon, joka on julman tulivuoren juurella.»

Koko Paston maakunta on jääkylmää ylänköä, jolta melkein kokonaan puuttuu kasvullisuutta. Joka puolella on tulivuoria ja solfataaria, joista herkeämättä tupruaa savua. Asukkaitten ainoa ravintoaine on bataatti. Kun siitä tulee kato, turvautuvat he achapulla-nimiseen pensaaseen, joka on Andien karhujenkin pääravinto.

Oltuaan pari kuukautta läpimärkinä ja Ibarren kylän läheisyydessä vähällä hukkua veteen maanjäristyksen aikaan saaman äkkitulvan vuoksi, saapuivat Humboldt ja Bonpland tammikuun 6 p. 1802 Quitoon, jossa markiisi de Selvä Alegre otti heidät vastaan mitä vieraanvaraisimmin.

Humboldt päätti täällä jatkaa tulivuoritutkimuksiaan, ja tuskinpa olisi missään maailmassa ollut siihen soveliaampaa tilaisuutta. Maaliskuussa hän nousi Antisanalle, huhtikuussa pari kertaa Pichinchalle, kesäkuussa Chimborazzolle.

Vaarallinen oli varsinkin käynti Pichinchan kraatterin reunalla ja siellä Humboldt, suurenmoinen luonnonnäytelmä edessään, rakensi käsityksensä purkautuneista vuorilajeista juurta jaksain uudelle pohjalle ja mielessään laski uudenaikaisen vulkanologian perustukset. Humboldt ensimmäiseksi lausui julki sen teorian, että tulivuoret sijaitsevat maankuoren halkeamilla, joka käsitys on vielä tänä päivänä vallitsevana.

Vain La Condamine oli ennen Humboldtia käynyt Pichinchan kraatterin reunalla.

»Ensimmäisellä kerralla siellä käydessäni olin aivan yksin, vain yhden intiaanin saattamana. Kun La Condamine oli lähestynyt kraatteria siltä kohdalta, mistä sen reuna oli matalin ja lumen peittämä, seurasin minä hänen jälkiään, mutta tämä oli maksaa henkemme. Intiaani putosi erääseen halkeamaan rintaansa myöden ja kauhuksemme huomasimme, että olimme kulkeneet jääsillan poikki. Vain muutaman askeleen päässä kuulti päivä läpi. Olimme täten kulkeneet itse kraatterin päällä. Vaikka pelästyinkin suuresti, en kuitenkaan menettänyt rohkeuttani, muutin vain suunnitelmaani. Yli kraatterin reunan kohosi kolme huippua eli kalliota niin sanoakseni suoraan hornasta. Niillä ei kuitenkaan ollut lunta tulivuoresta kohoavain lämpimäin höyryjen vuoksi, jotka heti sulattivat lumen. Nousin eräälle näistä kukkuloista ja näin sillä kiven, jonka toinen puoli vain oli tuettu, toinen puoli taas alta kovera, niin että se balkonin tavoin ulkoni kuilun päälle. Se oli vain 12 jalkaa pitkä ja 6 leveä ja oli koko ajan keinuvassa liikkeessä maanjärähdysten vuoksi, joita vajaassa puolessa tunnissa laskin kahdeksantoista. Laskeuduimme vatsallemme, ja vaikeata olisi luullakseni kuvitella surullisempaa, kamalampaa tai pelottavampaa näkyä kuin se, jonka nyt näimme. Tulivuoren kraatteri on pyöreä kuoppa, jonka ympärys on penikulman vaiheilla; reunat ovat terävät, lumenpeittämät. Sisusta on pikimusta, mutta kuilu on niin suunnaton, että näimme siellä alaalla monen vuoren kukkulat. Nämä kukkulat näyttivät olevan kolmesataa toisea allamme ja siitä voi saada syvyydestä käsityksen.»

Antisanalla Humboldt nousi 2773 toisen korkeuteen, mutta silloin alkoi veri tunkeutua esiin huulista, hammaslihasta ja silmistä, niin ettei hän voinut nousta korkeammalle. Cotopaxin kraatterille hän niinikään turhaan pyrki.

Bonplandin keralla Humboldt yritti kiivetä Chimborazzolle ja Tunguragualle. Humboldt luuli päässeensä 250 toisen päähän Chimborazzon kukkulasta, mutta myöhemmät kiipijät ovat hänen kertomustaan tosiasioihin verratessaan tulleet vakuutetuiksi siitä, että hän jo paljon alempaa kääntyi takaisin. Tunguraguan koko huipun oli maanjäristys tuhonnut, niin että se oli paljon alempi kuin La Condaminen käydessä.

Heinäkuussa, puolen vuotta vierailtuaan, Humboldt ja Bonpland lähtivät Quitosta, jossa heidän osakseen, samoin kuin kaikkiallakin Espanjan alusmaissa, oli tullut mitä herttaisin ja vieraanvaraisin vastaanotto. Matka piti nyt vanhain inkkalaisten kaupunkien raunioiden kautta ja Andien solain poikki Limaan. Matkalla Humboldt sai käsiinsä historiateoksen, joka oli kirjoitettu näissä seuduissa ennen inkkainkin aikaa vallinneella puruguay-kielellä. Käsikirjoituksen omisti eräs päällikkö, jonka veli oli kääntänyt sen espanjaksi. Riobambassa retkikunta viipyi jonkun aikaa ja vasta 23 p. lokakuuta 1802 se saapui Perun pääkaupunkiin.

Limassa Humboldt sai kuulla, että Baudin olikin lähtenyt Tyynelle merelle Hyväntoivon niemen tietä ja että ranskalaista retkikuntaa siis oli turha odottaa. Hän muutti sen vuoksi matkasuunnitelmaansa ja päätti lähteä Mexicoon, edistyneimpään Espanjan kaikista siirtomaista. Joulukuun alussa molemmat oppineet astuivat laivaan, purjehtivat ensin Guayaquiliin, jossa he matkustelivat rannikkopaikoissa, määräten tähtitieteellisesti niiden aseman. Paikanmääräyksiä Humboldt oli tehnyt koko matkallakin, missä se suinkin oli ollut mahdollista. Maaliskuun lopulla v. 1803 purjelaiva tutkijoineen saapui Mexicon Acapulcoon.

Humboldt Mexicossa.

Mexicossa avautui jälleen mitä suurin tutkimusala ja Humboldt käytti sitä hyväkseen niin runsaassa määrässä, että hän saattoi tulostensa nojalla kirjoittaa maasta laajan teoksen. Tämä sisältää paljon tärkeitä kansantaloudellisiakin tietoja, joita Humboldt saattoi vapaasti koota viranomaisten välityksellä. Tulivuorista Humboldt täällä tutki pienen mutta rajun Jorullon ja Tolucan, mutta Popocatepetlille ja Iztaccihuatlille, jotka kohoavat aivan lähellä pääkaupunkia, hän ei noussut. Hän tyytyi määräämään niiden korkeuden trigonometrisesti. Mutta Cofre-vuorelle Humboldt nousi paksusta, äsken sataneesta lumesta huolimatta, ja sen kukkulalta, joka kohoo 1300 jalkaa yli Teneriffan Picon, oli mitä laajin ja vaihtelevin näköala yli Pueblan-lakeuden ja Mexicon cordillerien itäisten rinteitten laajoine ambrapuu-metsineen ja sananjalkapuineen. Aina merelle saakka kantoi katse.

Aztekkien kielestä, lukujärjestelmästä ja kalenteristakin Humboldt sai kootuksi laajoja tietoja ja Bonpland sai suuret aarteet uusia kasveja.

Maaliskuun alussa 1804 molemmat oppineet taas jatkoivat matkaansa, purjehtien Cubaan ja viipyen Havanassa seitsemän viikkoa. Humboldt siellä kokosi ainekset samanlaiseen teokseen Cubasta kuin hän oli Mexicostakin suunnitellut. Yhdysvalloissa presidentti Jefferson otti tutkijat mitä ystävällisimmin vastaan. Mutta kuusi viikkoa he vain ennättivät viipyä unionissa. Noustuaan Delawaressa laivaan heinäk. 9 p. 1804 he 1 p. elok. saapuivat Garonnen suuhun.

Humboldtia ja Bonplandia oli Euroopassa jo luultu aikoja sitten kuolleiksi. Sitä suurempaa huomiota herätti nyt heidän paluunsa ja äärettömän runsaat kokoelmansa, jotka käsittivät 6000 enimmäkseen uutta kasvia. Humboldt oli Pariisissa suuresti suosittu ja häntä juhlittiin nyt mitä innokkaimmin. Ranskan etevimmät erikoistutkijat riensivät käsittelemään tuotuja kokoelmia ja avustamaan suurenmoisen matkakertomuksen julkaisemista. Kaikkiaan sitä ilmestyi kolmekymmentä suurikokoista hienosti kuvitettua osaa ja sitä painettiin parikymmentä vuotta. Täydellinen laitos arvosteltiin 9—10.000 frangin arvoiseksi. Kustantajat eivät sen vuoksi olisikaan voineet julkaista tätä jättiläisteosta kokonaisena, ellei Humboldt olisi uhrannut painatukseen omiakin varojaan, melkein kaikki, mitä hänellä enää oli.

Humboldtista tuli tämän matkan kautta Euroopan kuuluisimpia tiedemiehiä, ja monella tavalla hän sen jälkeenkin lisäsi mainettaan ja ansioitaan. Bonpland sai tyytyä vaatimattomampaan osaan. Napoleonin ensimmäinen puoliso otti hänet kasvihuoneidensa hoitajaksi, mutta Napoleonin kukistuttua hän menetti tämän paikan ja muutti sitten kokonaan Uuteen maailmaan, jossa häntä vielä odotti pitkä vaiherikas elämä. Ottaen mukaansa Euroopan kasveja hän v. 1816 matkusti Buenos Airesiin, jossa hän sai luonnontieteiden professorin viran. Tästä toimesta hän kuitenkin pian luopui lähteäkseen uudelleen tutkimusretkille Etelä-Amerikan sisäosiin. V. 1821 hän Boliviassa vangittiin Paraguayn diktaattorin Francian käskystä ja menetti vapautensa kymmeneksi vuodeksi. Hän palasi v. 1837 takaisin Argentiinaan, jossa hän v. 1858 kuoli lähes 85 vuoden ikäisenä.

Humboldtin myöhempi elämä johti hänet kunnian kukkuloille. Preussin kuninkaan kutsusta hän muutti Berliiniin pysyvästi asumaan, ottaen siellä monella tavalla osaa julkiseen elämään valtiomiehenä, seuramiehenä, esitelmöitsijänä, mutta ennen kaikkea omistaen voimansa mitä laajimmalle tieteelliselle työlle. Vain yhden laajan tutkimusmatkan hän enää saattoi tehdä, tällä kerralla Pohjois-Aasiaan Venäjän keisarin kutsumana ja Venäjän hallituksen kustannuksella. Toukokuussa .1830 hän kahden seuraajan keralla lähti Pietarista matkaan, käyden Jenisseillä saakka, mutta palasi jo marraskuussa takaisin kotimaahansa. Matka oli siis hyvin hätäinen, etenkin huomioon ottaen kulkuneuvojen hitauden, eivätkä tulokset olleet suuret. Tutkimustyöhön riittävä aika lyheni vielä erittäin paljon sen ylenpalttisen juhlimisen kautta, jota kuulu tiedemies seuralaisineen sai matkalla kokea.

Aasian matka.

Matka kävi Moskovan kautta Nishni-Novgorodiin ja Volgaa pitkin aluksella Kasaniin, Kasanista Permin kautta Jekaterinburgiin, josta tutkijat tekivät retkiä Uralin vuoristoon, käyden useissa vuorikaivoksissa. Siellä Humboldt muun muassa ennusti, että sikäläisistä kerroksista vielä löydettäisiin timantteja, ja kävikin niin onnellisesti, että ennustus jonkun ajan kuluttua kävi toteen, vaikk'ei timantteja olekaan löydetty Uralista asiaksi asti.

Humboldt jatkoi sitten tovereineen matkaa itää kohti Tobolskiin asti. Sieltä hän kääntyi Barabiiniarolle ja kulki Barnauhin ja kirgiisien alueelle, pistäytyen pikimmältään Kiinankin puolelle. Semipalatinskin ja Omskin kautta hän sitten palasi Uralin eteläosiin, tutki Kaspian meren pohjoisrannikkoa, muun muassa tämän suuren sisäjärven vettä, ja Elton järveä, joka on suolakerroksistaan kuulu. Moskovan ja Pietarin kautta hän vihdoin palasi kotia; Matkan tuloksista mainittakoon vielä Siperian tiikeristä ja pohjoisesta pantterista kootut tiedot ynnä tähtitieteelliset, ilmatieteelliset ja magneettiset havainnot. Tällä matkalla Humboldtille vasta täydelleen selvisivät mannerilmaston ja meri-ilmaston eroavaisuudet, jonka tuloksen kautta hän erinomaisen merkitsevällä tavalla hyödytti fysikaalista maantiedettä. Omain havaintojensa ja kiinalaisista lähteistä kokoamainsa tietojen pohjalla hän koetti muodostaa yleiskuvan sisä-Aasian vuoristorakennuksesta, mutta siihen olivat käytettävät ainekset vielä liian heikot, samoin kuin geologia itsekin vielä liian kehittymättömällä kannalla. .

Humboldt eli niin vanhaksi, että itse näki tutkimuksen joka alalla rientävän hänen äärimmäisten saavutustensa ohi, mutta sehän on kaiken inhimillisen työn kohtalo: olla vain portaana perässä tulijoille eikä lopullinen matkan määrä.

Aleksander v. Humboldt kuoli v. 1859 lähes 90 vuoden vanhana.

Tanskalainen Arabian retki.

Tuskin on toista maata, joka olisi historiassa ollut kauemmin tunnettu kuin Arabia. Jo vanhimmatkin kreikkalaiset historioitsijat sen tunsivat, ja kun raamattu kristinuskon perustamisen kautta tuli yleistiedon omaisuudeksi, huomattiin tiedon siitä ulottuvan vielä kauemmaksi taapäin, aina niihin aikoihin, joista Mooseksen ensimmäinen kirja säilyttää ikivanhan perintätiedon. Arabia oli kullan, myrrhan ja mausteitten kuulu kotimaa, mutta se oli jo silloin myös salaperäinen tarumaa, jonka etäisimpiä, maineen hohteessa kangastavia luvattuja maita harvan oli sallittu nähdä.

Kreikkalaisille se kävi tunnetummaksi, kun he sen rannoitse alkoivat purjehtia Intiaan »Hippaloksen tuulella» (vert. I s. 148). Vielä Rooman vallan loistoaikoina Arabia oli rikkaudesta niin suuressa maineessa, että Aelius Gallus (vert. I. s. 145) lähetettiin sitä valloittamaan. Ja vielä entistään kuulummaksi se kävi, kun Muhammed perusti uskontonsa ja hänen jälkisäädöksensä toimeenpanijat valloittivat puolen maailmaa ja kehittivät sivistyksen, joka oli aikansa loistavin. Kun kulttuurin ahjot lopulta siirtyivät pohjoisempaan ja kauemmaksi länteen, menetti Arabia tosin merkityksensä; se ei enää kauppansa, sen enempää kuin sotaisen voimansakaan kautta kyennyt itselleen sananvaltaa hankkimaan, mutta yhä edelleenkin se pysyi mieltäkiinnittävänä maana. Kun ajateltiin Palestiinaa ja kristinuskoa, oli lähellä myös Arabian ja sen uskonnon omistaminen. Kun muistettiin Israelin lasten hämmästyttävää siveellistä voimaa, joka oli ihmiskunnan parhaaseen osaan painanut pysyvän leimansa, ei voitu unhottaa Ismaelinkaan eikä Joktanin jälkeläisiä, joiden perustama uskonto työnsi versojaan yhtä etäälle vastakkaisiin suuntiin ja valtansa alle laski kaikki kristinuskon vanhimmat kantamaat.

Uusimpina aikoina on Arabian viehätysvoimaan yhtynyt yhä uusia vaikuttimia. Mesopotamian nuolenpääkirjoitukset ovat meille paljastaneet uusia ikivanhoja yhteyksiä sen ja Kaksoisvirtain suurten valtakuntain välillä, ja ne matkustajat, jotka ovat päässeet niemimaan sisäosiin tunkeutumaan, ovat tuoneet tietoja vanhoista rauniokaupungeista ja niiden kirjoituksista, joiden selittäminen jo on luonut paljon varmaa valoa sekä tuon maan itsensä että sen yhteyksien ikivanhoihin oloihin.

Ja aina ja yhä jokainen vaeltavia beduiineja ja heidän karjojaan ajatellessaan muistaa Abrahamin ja hänen jälkeläisensä, joiden elämänlaatua he ovat jatkaneet meidän aikoihimme asti. Eivätkä tämän maan herättämää haaveellista harrastusta suinkaan vähennä ne sekä luonnon että uskonnollisen suvaitsemattomuuden rakentamat pelättävät esteet, jotka sen hämäriin sisäosiin pyrkivän länsimaalaisen on voitettava. Valmiit uskontonsa vaihtamaan, valepuvun alle salaamaan kansallisuutensa, teeskentelemään kaikenlaista puutetta, näkemään kaikki mahdolliset vaivat, uhmaamaan suurimpiakin vaaroja, ovat ne länsimaalaiset miehet olleet, jotka tämän maan sisäosiin ovat tunkeutuneet saadakseen salasta ilmi sen unhotetut rauniot ja kirjoitukset, tuodakseen maailmalle tietoja sen ikivanhoista ajoista säilyneen jalon kansan oloista.

Arabia on niitä harvoja maita, joissa suomalaisetkin miehet ovat olleet mukana uran aukaisijoina, vieläpä ensimmäisten joukossa. Jos mikään, on tämä seikka omiaan todistamaan tämän maan yleistä mielenkiintoa.

Arabiasta ei ennen kahdeksannentoista vuosisadan keskiväliä varmasti tunnettu paljon muuta kuin rannikko. Sisämaahankin oli tosin kirjoitettu paljon nimiä, mutta tieto niistä perustui suureksi osaksi suusanallisiin ilmoituksiin, joita Ptolemaios ja hänen jälkeensä keskiajan arabialaiset maantieteilijät olivat keränneet. Näiden lähteiden ja uuden ajan purjehtijain ja moniaitten matkustajain, kuten Vartheman (vert. II, s. 139) tietojen perustuksella D'Anville v. 1755 julkaisi Arabiasta kriitillisen kartan, joka käsittää melkein kakki tiedot, mitä siitä oli ennen Niebuhrin matkaa. Niemimaa on piirretty jotakuinkin oikeain leveyspiirien väliin, vaikka jonkun verran liian kauaksi länteen. Sekä Punainen meri että Persian lahti on piirretty liian pieniksi, eivätkä niiden muodotkaan ole oikeat. Sisämaassa on Djaufin keidas piirretty asteen liian kauas pohjoiseen, eikä sen eteläpuolella olevaa Nefudin erämaata ole merkitty ensinkään. Väärin ovat paikoilleen asetetut monet muutkin kohdat, eikä Nedjdissä, tuossa Sisä-Arabian laajassa asutusalueessa, ole montakaan oikeata seikkaa. Samoin ovat Etelä-Arabiassakin ja Omanissa paikat väärin sijoitetut, ja wadit, nuo Sisä-Arabian omituiset joettomat jokilaaksot, ovat enimmäkseen aivan poissa. Kuitenkin oli D'Anvillen kartta kaikkiin muihin verraten suuri edistysaskel, pysyen enemmän kuin puolen vuosisataa parhaana karttana, mitä Arabiasta oli olemassa.

Kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla Arabiaan lähetettiin ensimmäinen tieteellinen retkikunta, ja jo tällä ensimmäisellä retkellä oli mukana suomalainen mies. Tämä retki tosin ajallisesti kauttaaltaan kuuluu kahdeksanteentoista vuosisataan, mutta luonteeltaan ja merkitykseltään se välittömästi liittyy yhdeksännentoista vuosisadan tutkimustyöhön. Eräs heprean tutkija, göttingeniläinen oppinut Michaelis, oli vallanpitäjille todistellut, kuinka tärkeätä Arabian parempi tunteminen oli raamatun tutkimiselle, ja Tanskan kuningas Fredrik V kallisti korvansa hänen ehdotuksilleen ja varusti aikaansa nähden erinomaisen monipuolisen ja pätevän retkikunnan, joka alussa vuotta 1761 tanskalaisella sotalaivalla lähti Egyptiin pyrkimään. Niillä viidellä tiedemiehellä, jotka kuningas oli valinnut retkikunnan jäseniksi, oli kullakin määrätty tutkimusalansa. Suomalaisen Pietari Forskålin osalle oli tullut kasvitiede ja eläintiede; Linnén oppilaana ja hänen retkelle suosittelemanaan Forskål oli tehtäväänsä hyvin valmistunut, etenkin kun hän lisäksi oli opiskellut itämaisia kieliä. Retkikunnan varsinainen kielimies oli Frederik von Havel. Christian Cramer oli lääkäri ja taiteilijana seurasi mukana Baurenfeind. Kartoitus taas oli uskottu Carsten Niebuhrin toimeksi. Niebuhr oli Lauenburgista kotoisin, köyhän maanviljelijän poika, jonka matemaattiset lahjat olivat houkutelleet maanmittausta opiskelemaan. Opettajansa suosituksen kautta hän pääsi retkelle mukaan, ja vaikka hänen opintonsa olivatkin vaillinaiset, niin ei parempaa miestä olisi voitu löytää. Ennen matkaan lähtöä hän ennätti opetella jonkun verran arabian kieltä. Entinen ruotsalainen sotilas Berggren seurasi mukana palvelijana. Varsinaista johtajaa kuningas ei määrännyt, vaan jokaisen piti vapaasti toimia omalla alallaan, samalla kuitenkin voimainsa takaa toinen toistaan auttaen. Vartheman matkakertomus oli retkikunnalle käännöksestä hyvin tunnettu.

Merimatka Egyptiin oli kahdeksannentoista vuosisadan puolivälissä vielä hidas ja vaarallinenkin matka. Myrskyt ajoivat heti alussa laivan kauas Islantia kohti, niin että se vasta lähes neljän kuukauden kuluttua, huhtikuun lopulla, saapui Gibraltariin, kulkeakseen sieltä Marseillen ja Maltan kautta Smyrnaan. Sieltä retkikunta kävi Konstantinopolissa ja vasta täältä purjehti pienemmällä laivalla Aleksandriaan. Kairoon saapuessaan se oli ollut matkalla yhdeksän kuukautta.

Egyptissä oli viivyttävä toista vuotta edessäpäin olevain kapinain vuoksi ja vasta elokuun lopulla v. 1762 voitiin jatkaa matkaa Arabiaan. Viivyttyään Suezin ja Sinain seuduilla kuukauden ajan retkikunta astui pyhiinvaeltajalaivaan ja purjehti sillä Punaista merta edelleen Mekan satamakaupunkiin Djiddaan.

Djiddasta, jossa muuan englantilainen kauppias otti retkikunnan mitä parhaiten vastaan, se purjehti maskatilaisella rannikkoaluksella Loheian satamaan Jemenin rannikolle ja siellä varsinainen työ alkoi. Retkikunnan jäsenet pukeutuivat ensin arabialaiseen pukuun ja sanoivat olevansa matkalla Intiaan, mutta kun he saivat kenenkään häiritsemättä matkustella Tihamassa, Jemenin kuumuudestaan tunnetussa rantavyöhykkeessä, eivät he sen koommin viitsineet teeskennellä, vaan jatkoivat rauhassa työtään. Arabialaiset heidän mielestään kävivät sitä kohteliaammiksi, kuta kauemmaksi he poistuivat Egyptistä, eikä Jemenissä ollut sen vaarallisempi matkustaa kuin missä muussa maassa tahansa. Vilkas kahvikauppa oli seitsemännellä- ja kahdeksannellatoista vuosisadalla houkutellut paljon eurooppalaisia Jemenin satamiin ja tämä kauppa lienee ollut yhtenä syynä siihen, ettei kristittyjä retkikunnan maahan saapuessa vihattu niin vimmatusti kuin myöhemmin ja ettei tutkijain toimia paljoakaan estelty. Sitä paitsi Arabia oli riidassa Turkin sulttaanin, muhammedilaisten hengellisen pään kanssa, ja Mekan sherifi olisi mieluummin taistellut häntä kuin kristittyjä vastaan. Itse Mekka oli kokonaan antautunut maallisen rikkauden pyyntiin ja harrasti kaikkea muuta kuin siveellistä askeettisuutta. Oireita tulevasta muutoksesta oli kuitenkin jo huomattavissa.

Retkikunta kulki nyt maisin Betel-Fakihiin, jossa eurooppalaisia hyvin suvaittiin maan parhaan vientitavaran ostajina. Siellä se hajaantui. Niebuhr palkkasi aasinkuljettajan ja lähti, Abulfeda (vert. I, s. 277) oppaanaan, Punaisen meren pahamaineista rantalakeutta, Tihamaa, tutkimaan, Forskål nousi vuoristoon kasveja kokoamaan. Näin he sitten retkeilivät, milloin yksin, milloin yhdessä, kautta Tihaman ja sen rajaseutujen Taisiin ja Sebidiin asti etelässä. Vaikka ramadan, pyhä paastoaika, oli alkanut, ei heille sattunut seikkailuja, vaan saivat he rauhassa tutkia Jemenin alamaat ja ylämaat ja havaita, kuinka alangolla huoneet rakennettiin ravasta, ylämaissa sitävastoin kivestä, perehtyä kahvin ja indigon viljelykseen ynnä uutteran maanviljelysväestön yhteiskunnallisiin oloihin. Tihama oli Niebuhrin havaintojen mukaan kauttaaltaan pölyistä,, hedelmätöntä ja vedetöntä maata, jonka poikki virtaavissa joissa ei riitä vettä mereen saakka. Ainoastaan jokilaaksoissa on viljelystä, mikäli niissä riitti vettä maiden kasteluun, sitä enemmän, kuta lähempänä ylänköjä ne olivat. Tihama on kuumalla ajalla maailman helteisimpiä seutuja, ja kun retkikunnan jäsenet kesän lähestymisestä huolimatta jatkoivat siellä työtään, alkoi kuumuus jäytää heidän terveyttään. Bet-el-Fakihissa he janoisten karujen ranta-arojen poikki kulkivat Mokkaan, jossa kuitenkin väestön vihamielisyys tuotti vastusta, eurooppalaisia kun vihattiin ranskalaisten pari vuosikymmentä aikaisemmin käyttämien pakkokeinojen vuoksi. Mokassa von Haven kuoli ja kaikki kaupungissa oleskelevat eurooppalaiset saattoivat hänet hautaan.

Vaikka retkikunta näin oli menettänyt parhaan arabian kielen taitajansa, lähti se kuitenkin, monen viivytyksen jälkeen luvan saatuaan, ylämaahan, jo ennestään tuttuun Täisiin, jonka kautta tie kulki suureen Sanaan. Taisissa ollessaan retkikunta sai käskyn palata Mokkaan, mutta sen pelasti tästä Sanan pontevan imamin kutsu saapua hänen kaupunkiinsa. Matkalla Sanaan Forskål sairastui ja kuoli Jerimissä 11 p. heinäk. 1763. Niebuhr hänessä menetti »kyvykkäimmän tovereistaan, miehen, jota jokainen kasvitieteilijä vielä tänä päivänä kunnioituksella muistelee».

Retkikunnan jälelle jääneet jäsenet jatkoivat matkaa ylängölle, saapuen 16 p. heinäkuuta Jemenin pääkaupunkiin Sanaan, ensimmäisen Mooseksen kirjan Uzaliin, jossa ensimmäisen vuosituhannen puolivälissä oli abessinialaisten rakentama kuulu kristillinen kirkko. Imami otti tanskalaiset hyvin suosiollisesti vastaan ja he saivat vapaasti kulkea, missä tahtoivat; erikoisesti heidän mieltään kiinnitti kaupungin lukuisa juutalainen siirtokunta. He eivät kuitenkaan, sairaina ja toveriensa kuoleman johdosta masentuneina, viihtyneet Sanassa kuin kymmenen päivää, vaan palasivat jälleen Mokkaan. Niebuhr ennätti sentään koota koko joukon tietoja ylämaan vanhoista rauniopaikoista, joiden tutkiminen kuitenkin jäi myöhempien matkustajain tehtäväksi.

Mokasta retkikunta erään englantilaisen kauppiaan laivalla purjehti Bombayhin, mutta kuumuus oli siihen määrään heikontanut tutkijaimme voimat, että vielä Baurenfdnd ja Berggren merellä kuolivat ja Cramer Intiassa. Niebuhr yksin oli täten eloon jäänyt. Viivyttyään Bombayssa toista vuotta hän ohjeittensa mukaisesti lähti paluumatkalle Maskatin, Bushirin, Sliirazin ja Persepoliin kautta, kävi Babylonin raunioilla, Bagdadissa, Mosulissa ja Alepossa, poikkesi Kyproon ja Palestiinassa käytyään matkusti Tauro-vuoriston poikki 'Brussaan. Helmikuussa v. 1767 hän saapui Konstantinopoliin ja seuraavassa marraskuussa Köpenhaminaan.

Tanskalainen retkikunta ei Arabiassa viipynyt täyttä vuottakaan. Se ennätti tutkia vain pienen osan tästä laajasta niemimaasta, joka osa lisäksi ennestäänkin oli sen parhaiten tunnettu. Siitä huolimatta sen työtä aina mainitaan etevimpien joukossa, mitä maantieteen historia yleensä tuntee. Sen jäsenet suorittivat mallikelpoisesti kahtalaisen tehtävänsä: he tutkivat Jemenin rantalakeuden ja ylämaan reunan niin perusteellisesti, ettei myöhemmille matkustajille ole jäänyt juuri mitään lisättävää, ja lisäksi hankkivat kyselyjen kautta maan sisäosistakin sangen arvokkaita tietoja, jopa siihen määrään, että se osa Niebuhrin teoksesta, joka käsittelee ja seuloo näitä kerättyjä suusanallisia tietoja, on sen arvokkain osa. Niebuhrin julkaisema matkakertomus, jonka hän laati retkikunnan kaikkien jäsenien keräämän aineiston pohjalla, onkin sen vuoksi erinomaisen arvokas ja luetaan matkakertomusten klassillisiin. Niebuhr myös toimitti painoon Forskålin keräykset ja muistiinpanot kahtena nidoksena, jotka painettiin Köpenhaminassa vuosina 1775—1776. Niebuhrin omain matkakertomusten neljäs ja viimeinen osa julkaistiin vasta v. 1837, hänen kuolemansa jälkeen. Luotettavuutensa, tarkkuutensa ja hyvien ja huonojen ainesten harkitun erittelyn kautta Niebuhrin teos vielä tänä päivänä kuuluu ensimmäisiin, mitä Arabian tutkija käteensä ottaa.

Mungo Park Nigerillä.

Afrikan sisäosain karttakuva oli vielä yhdeksännentoista vuosisadan alussa tyhjää täynnään. Kun kriitilliset arvostelijat koettivat laatia sen todellisten tietojen pohjalle, jäi mannermaan sisäosa melkein aivan valkoiseksi. Siitä täytyi poistaa Ptolemaioksen Kuuvuoretkin ja Niilin latvajärvet, jotka vuosituhansia olivat maantieteessä niin sitkeästi puoliaan pitäneet, sillä ei vanha mestarikaan voinut ilmoittaa muuta lähdettä kun kulkupuheita; ne olivat sen vuoksi taruperäisinä poistettavat, vaikka myöhempi tutkimus onkin osoittanut, että Ptolemaioon tiedot luultavasti perustuivat tositietoihin.

Rannat tosin kauttaaltaan tunnettiin, niin lukemattomat laivat olivat jo niiden ohi tehneet vaivaloisen matkansa Intian rikkaihin maihin, mutta epäterveellinen rantavyöhyke, vihamieliset raa'at kansat ja kehittymättömät olot olivat harvoja poikkeuksia lukuunottamatta estäneet sisämaahan tunkeutumasta. Niilläkin rannoilla, joilta orjat saatiin, eurooppalaiset enimmäkseen tyytyivät pitämään hallussaan varustetut ranta-asemat ja jättämään elävän tavaran hankkimisen ja merenrannalle kuljetuksen sisämaan mahtimiesten ja maurilaisten kauppiaitten asiaksi. Ainoastaan Abessiiniassa ja Etelä-Afrikassa olivat portugalilaiset ja hollantilaiset syvemmältä tutustuneet maan sisäosiin, kaikki muu oli tarumaista hämärää tai läpinäkymätöntä pimeyttä. Ei tiedetty, mistä tulivat, mitä matkoja kulkivat nuo mereen päättyvät mahtavat joet, ei tiedetty maanosan aavoista järvistä, ei tunnettu sen kansoja eikä valtakuntia, luonnontieteellisistä oloista puhumattakaan.

Tämän laajan, suljetun, vaikeasti kuljettavan, kaikilla mahdollisilla vaaroilla uhkaavan maanosan tutkiminen, avaus ja valtaus on yhdeksännentoista vuosisadan suurtyö.

Sitä myöten kuin muu maailma alkoi olla kauttaaltaan vakoiltua, alkoivat kuitenkin Afrikan sisäosat yhä enemmän mieliä kiinnittää. Englannissa perustettiin kahdeksannentoista vuosisadan lopulla »Afrikan yhdistys» nimenomaan kannattamaan yrityksiä tunkeutua Nigerin jokilaaksoon, josta rannikolle tuotiin paljon orjia, mutta jossa ei kukaan eurooppalainen ollut käynyt. Portugalilaisten saamain tietojen mukaan siellä piti olla paljon kultaa ja rikkaita kaupungeita ja näistä varsinkin Timbuktu, laajan karavaanikaupan keskus, kiihoitti mielikuvituksia ja voitonhimoa. Se mitä Nigeristä tiedettiin, perustui kokonaan kulkupuheisiin. Sen suustakaan ei ollut tietoa. Englantilaiset ja ranskalaiset olivat tosin montakin kertaa koettaneet tunkeutua sen laaksoon seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella ja myöhemminkin, edelliset Gambiaa, jälkimmäiset Senegalia nousten, mutta Nigerin syvännettä he eivät saavuttaneet. Sen verran he kuitenkin mielestään saattoivat päättää, ettei Senegal, sen enempää kuin Gambiakaan, voinut olla Nigerin alajuoksu, joksi sen ajan kamarimaantieteilijät ne halusta piirsivät.

Houghton.

Afrikan yhdistys lähetti ensimmäiset matkustajansa Egyptistä ja Tripolista käsin, mutta nämä yritykset joko heti alussa kärsivät haaksirikon tai myöhemmin onnettomasti päättyivät. V. 1791 majuri Houghton, joka oli palvellut konsulina Marokossa ja hyvin sekä osasi maurien ja neekerien kielet että oli oloihin perehtynyt, lähti nousemaan sisämaahan Gambian suistamosta, Timbuktu päämääränään. Mutta maurit houkuttelivat hänet Saharan laiteille, ryöstivät putipuhtaaksi ja jättivät kamalasti kuolemaan.

Tämä surusanoma kaikkien edellisten vastoinkäymisten lisäksi tietysti masensi mieliä, mutta ei kuitenkaan saanut Afrikan yhdistystä yrityksistään luopumaan, vaikka sopivista lähtijöistä oli puute. Joseph Banks, Cookin seuralainen hänen ensimmäisellä retkellään, yhdistyksen jäsen ja Englannin vaikuttavimpia tieteellisiä suurmiehiä, sattui kuitenkin tuntemaan miehen, joka oli halukas näitä vaarallisia retkiä jatkamaan.

Mungo Park.

Tämä mies oli nuori skotlantilainen lääkäri Mungo Park, joka ensimmäisellä Itä-Intian matkallaan, jonka hän oli laivalääkärinä tehnyt, oli innostunut troopilliseen luontoon ja löytöretkeilyyn. Kasvitieteelliset harrastukset olivat saattaneet hänet Joseph Banksin tuttavuuteen. Kuullessaan Afrikan yhdistyksen hankkeista hän tarjosi sille palveluksiaan ja seura ilolla otti ne vastaan. Mungo Park ei ollut kuin neljänkolmatta vuotias valmistautuessaan yhdistyksen kustannuksella ensi matkalleen. Toukokuussa 1795 Portsmouthista lähdettyään hän purjehti Gambiaan, joka jo oli vakautunut englantilainen siirtokunta ja sen vuoksi parhaiten sopi lähtökohdaksi sisämaan matkalle.

Englantilainen kauppapaikka oli Gambian rannalla jonkun matkaa sisämaassa. Sieltä vietiin ulos etenkin orjia ja sisämaahan taas etenkin ruutia ja väkijuomia, jotka olivat turmelleet kansan laajalti — missä tämä ei ollut muhammedin uskoon kääntynyt ja samalla oppinut väkijuomia kammoamaan. Mungo Park viipyi Gambiassa useita kuukausia oppiakseen mandingon kieltä, joka Länsi-Afrikassa oli vallitseva, ja tottuakseen ilmastoon. Joulukuussa v. 1795 hän lähti sisämaahan pyrkimään.

Pienet eivät olleet nuoren löytöretkeilijän aikeet. Nigerin saavutettuaan ja Timbuktussa käytyään hän aikoi laskea jokea sen suuhun saakka. Mutta sitä vaatimattomammat olivat varustukset, etenkin nykyaikaisen tutkimusretkeilijän kuormastoon verraten: kaksi neekeripalvelijaa, Johnson, joka oli ollut Jamaicassa orjana, mutta päässyt kotimaahansa palaamaan ja joka oli oleskellut useita vuosia Englannissa, ja Demba niminen neekeripoika; tavaroita vähän vaatteita, sateenvarjo, taskusekstantti, kompassi, lämpömittari, kaksi pyssyä, neljä pistoolia, kahden päivän eväät; vähän helmiä, meripihkaa ja tupakkaa, millä ostaa ruokatavaroita. Itse Park ratsasti pienellä hevosella, molemmat palvelijat aaseilla. Varustukset eivät siis olleet paljoakaan suuremmat kuin meikäläisten runonkerääjäin tai muinaistutkijain.

Ja näin hän nyt aikoi tunkeutua maihin, jotka eivät tosin olleet aivan vailla sivistystä ja jonkinlaista valtiojärjestystä, mutta jotka siitä huolimatta tapain turmeluksen, turvattomuuden ja mielivallan puolesta kuuluivat Afrikan huonoimpiin. Samaan matkaan liittyi yksi muhammedilainen, joka oli matkalla Bambarraan, kaksi Bonduun pyrkivää orjakauppiasta ja seppä, joka työansioineen palasi kotiansa Kassoniin. Kolme eurooppalaista saattoi Parkia pari päivämatkaa. He olivat mielestään kuin ruumista saattamassa, eivätkä enää koskaan luulleet nuorta matkustajaa näkevänsä. 3 p. joulukuuta Park heistä erosi, jatkaakseen matkaa tuntemattomia kohtaloita kohti. Miettiväiseksi hän itsekin kävi muistellessaan majuri Houghtonia, joka muutama vuosi aikaisemmin oli samaa tietä lähtenyt sisämaahan, sinne hävitäkseen.

Alkutaipaleilla ei tosin sattunut sen kummempia. Maisemat olivat miellyttäviä, vaikka yksitoikkoisia — loivia metsäisiä rinteitä kaikkialla, tuon tuostakin viljelyksiä, kyliä ja kaupungeita. Asukkaat olivat melkein alastomia mandingo-neekereitä, enimmäkseen pakanoita ja paatuneita juoppoja. Pienempi osa oli muhammedilaisia, ja nämä olivat säädyllisiä, harrastivat sivistystä ja uskontoa ja vihasivat väkijuomia. Parkin osaksi tuli ystävällinen vastaanotto, vaikkapa sekä majat että ravinto olivatkin yksinkertaiset. Wulin kuningas, ensimmäinen, jonka Park tapasi, otti hänet ystävällisesti vastaan, mutta varoitti häntä, ettei hän millään muotoa matkustaisi kauemmaksi. Kun Park pysyi lujana päätöksessään, antoi hän hänelle oppaan mukaan.

Park poikkesi nyt Gambian laaksosta koillista kohti, Senegalin rannoille kulkemaan. Muutamaan päivään ei tapahtunut mitään mainittavaa. Park tutustui vähitellen asukkaitten tapoihin, ihmetteli heidän jutustamistaitoaan ja puhelahjojaan ja painiharrastustaan. Painimaan he olivat niin taitavia, ettei Park luullut Euroopassa monenkaan pystyvän voittajien kanssa voimiaan mittelemään. Eräällä paikkakunnalla aviomiesten oli tapana omituisella tavalla rangaista riitaisia vaimoja.

Niskoittelevien vaimojen kurittaminen.

Aviomiesten näytti mandingojen maassa olevan kovin vaikeata ylläpitää tyydyttävää järjestystä lukuisien vaimojensa kesken. Kun onneton aviomies huomasi kotirauhansa auttamattomasti rikkoutuneen eikä uskaltanut tavalliseen tapaan rauhanhäiritsijää kurittaa, turvautui hän seuraavaan menoon. Joka kylässä pidettiin naamiopukua, Mumbo Jumboa, salaperäistä henkilöä varten, jonka tehtävänä oli etsiä ja rangaista niskoittelevia vaimoja. Kun aviomies ajatteli kotoisten riitaisuuksiensa liian pitkälle kehittyneen, otti hän salavihkaa tämän puvun ja katosi metsään. Illalla kuului kylän laidalta kamalia ääniä — siitä kaikki tiesivät, että Mumbo Jumbo oli liikkeellä. Siitä kauhistuivat kaikki niskoittelevat tai muutoin hairahtuneet vaimot, sillä ei kukaan saattanut tietää, ketä kuritus kohtaisi. Ei kukaan kuitenkaan uskaltanut olla kutsua noudattamatta, sillä paholainen itse oli liikkeellä, kylän koko miespuolinen voima ja väki apunaan. Miehille tämä oli ilotapaus. Kaikki riensivät kokouspaikalle menoon osaa ottamaan ja aviomiesvaltaa jälleen voimaan saattamaan. Uhrin kimppuun ei kuitenkaan käyty oikopäätä. Kaikkien syyllisyyttä tuntevien vaimojen täytyi tuntikausia kärsiä pahan omantunnon pelkoa ja tuskia tekeytyen niin iloisiksi ja viattomiksi kuin suinkin. Aikaa vietettiin laulaen ja tanssien, ikäänkuin juhlien jo ennakolta järjestyksen ja miesvallan voittoa. Puolenyön aikaan tämä lumouksellinen meno päättyi ja jäätävä hiljaisuus valtasi levottoman vaimoväen. Kuka oli uhri? Vastausta ei nyt tarvinnut kauan odottaa, yksi joukosta kopattiin kiinni, riisuttiin alasti ja sidottiin paaluun, jonka jälkeen hänelle annettiin aika selkäsauna joukon ja varsinkin kaikkien muitten naisten ilkamoidessa. Nämä olivat jokainen vähää ennen pitäneet ehkä itseään rangaistuksen esineenä, jonka vuoksi huojennus nyt oli sitä suurempi.

Bondu.

Wulin rajalta alkoi erämaa, ja ennenkuin oppaat uskalsivat siihen lähteä, ottivat he kiven, lukivat siihen loitsuja, sylkivät sen päälle ja heittivät sen matkan suuntaan, ja kun he olivat tämän kolmasti tehneet, vakuuttivat he matkaa voitavan hyvässä turvassa jatkaa. Toisen yön matkueen jo täytyikin viettää taivasalla, petojen ja rosvojen keskellä. Kolmantena päivänä he kuitenkin onnellisesti saapuivat Bonduun, erinomaiseen hedelmälliseen mäkimaahan, jossa asui fula-kansaa, siis puoleksi kaukaasialaista rotua. Nämä olivat melkein järjestään muhammedilaisia, vaikka eivät olleetkaan likimainkaan niin suvaitsemattomia kuin kauempana sisämaassa. Heidän kaupungeissaan oli kouluja, joissa sekä heidän omille että pakanain lapsille opetettiin, koraania ja elämän viisautta. Tällä rodulla oli ollut, ja seuraavina aikoina oli vielä entistäänkin suurempi vaikutus Sudanin asioihin, kuten saamme myöhemmin nähdä. Fulat eli fulbet olivat Parkin mielestä erinomaisen uutteraa kansaa, käteviä, ahkeroita maanviljelijöitä ja vanhastaan tottuneita karjanhoitoon ja Bondu oli heidän toimestaan kehittynyt sangen varakkaaksi maaksi. Varallisuuttaan kartuttaakseen he lisäksi verottivat kauppaa, joka kulki heidän maansa kautta meren rannalta sisämaahan.

Vedenjakajan poikki kuljettuaan Park oli tullut ranskalaisten vaikutusalueelle. Eron huomasi paikalla niistä tavaroista, joita maanasukkaille, varsinkin naisille, oli myyty. Naisilla oli nimittäin ohuesta ranskalaisesta harsokankaasta valmistetut vaatteet, jotka oivallisesti soveltuivat ilmanalaan ja olivat omistajilleen rakkaat varsinkin sen vuoksi, että ruumiin muoto näissä vaatteissa hyvin esiintyi. Naisten käytös oli niin vastustamatonta, että Parkin oli mahdoton kieltää, kun he häneltä pyysivät meripihkaa, helmiä ja muita koruja. Lopulta nämä kaunottaret repivät hänen päällystakkinsa, leikkelivät nappeja hänen palvelijainsa vaatteista ja olivat harjoittaa muutakin oman käden oikeutta, niin että Parkin lopulta täytyi nousta ratsun selkään ja paeta, jättäen naiset lähtöään suremaan.

Joulukuun jälkipuoliskolla Park saapui Bondun pääkaupunkiin, jossa majuri Houghton oli ryöstetty ja pahoin pidelty, niin että hän syystä pelkäsi itselleenkin pahoin käyvän. Matkustajain tavan mukaan hän seuralaisineen meni palaver-taloon eli bentangiin merkiksi siitä, että he olivat majan tarpeessa. Tuota pikaa arvossa pidetty orjakauppias kutsuikin heidät vieraakseen. Tuntia myöhemmin saapui lähettiläs kutsumaan Parkin kuninkaan luo. Tavattuaan kuninkaan ensin kaupungin ulkopuolella puun alla Park illalla kävi hänen palatsissaan, joka oli savimuurilla ympäröity laaja rakennusryhmä. Kuljettuaan monet pihat ja sokkelikot hän vihdoin pääsi kuningas Almamin eteen, joka ei kuitenkaan vähääkään tyytynyt valkoisen miehen ilmoituksiin matkansa tarkoituksista. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka järkevä ihminen lähtisi matkaan vain uteliaisuuttaan tyydyttämään, mutta oli kuitenkin sangen hyvillään valkoisen vieraansa lahjoista; varsinkin suuri sateenvarjo häntä miellytti. Hän piti pitkät puheet valkoisen miehen anteliaisuudesta, joka puhe lopulta päättyi siihen, että hän pyysi saada Parkin kauniin kirkasnappisen takinkin, luvaten panna sen päälleen suurimpina juhlina. Parkilla ei ollut muuta neuvoa kuin riisua takki, vaikka hän sen oli päälleen pukenut juuri sillä nimenomaisella tarkoituksella, että se hänen päällään säilyisi paremmin kuin majatalossa.

Seuraavana päivänä Park pyynnöstä kävi Almamin vaimojen luona. Tuota pikaa hänet piiritti toistakymmentä nuorta kaunista naista, joiden korkeata säätyä kulta- ja meripihkakoristeet ilmaisivat, ja nämä nyt kärttämään häneltä rohtoja ja helmiä ja suonen iskemistä. He laskivat leikkiä hänen ihonsa valkeudesta, väittäen sen johtuneen siitä, että hänet lapsena oli maitoon kastettu; ja hänen korkeasta nenästään, jota muka hänen äitinsä oli nipistellyt, niin että se oli käynyt sen muotoiseksi. Park oli tilanteen mies. Jokaiselle hänellä oli joku hyvä sana, kenen kiiltävää ihoa kiitti, kenen typönenää, vilkkaita silmiä, taikka valkeita helmimäisiä hampaita. Tämä hieno imartelu, suonen isku ja voimalliset rohdot saavuttivat siihen määrään kaunottarien suosion, että Parkia sitten kohdeltiin verraten hyvin. Häntä ei ryöstetty, hänen tavaroitaan ei edes tarkastettu ja lähtiessään hän Almamilta sai viisi kultadrakmaa.

Kuta kauemmaksi Park kulki itää kohti, sitä kuivemmaksi ja kevyemmäksi ilma kävi, sitä mielenkiintoisemmiksi maisemat. Kukkuloita ja laaksoja oli vaihdellen ja tämän kauniin maan läpi Senegal monta mutkaa tehden matkasi merta kohti. Asukkaat eivät enää olleet vaaleampia fuloja, vaan pikimustia neekereitä. Joagissa häneltä yritettiin palaver-talossa varastaa pyssy, mutta vaikka oli yö, oli Park valveilla ja esti varkauden. Kaksi hänen matkatovereistaan, jotka olivat olleet naapurikylässä tansseissa, tiesi lisäksi palatessaan kertoa maan kuninkaan tiedustelleen, mitä tämä matkustaja oli miehiään. Tuota pikaa saapuikin parikymmentä pyssyllä varustettua ratsumiestä, jotka sanoivat Parkin loukanneen maan lakeja, kun oli tullut sinne veroa maksamatta; siitä syystä hän oli menettänyt kaikki tavaransa. Lisäksi he nyt aikoivat viedä hänet väkisin kuninkaan luo. Matkatoverit ja talon isäntä varoittivat Parkia lähtemästä hevosmiesten keralla, ja Almamin viisi kultadrakmaa ja pitkät selitykset lepyttivätkin näitä koko joukon. He kuitenkin tahtoivat nähdä hänen tavaransa, ottivat niistä, mitä kutakin halutti ja puolet vietyään jättivät Parkin synkissä mietteissä sangen epätyydyttävää illallistaan nauttimaan. Matkatoverit ja palvelijat kehoittivat häntä palaamaan takaisin, mutta siihen Park ei mitenkään taipunut. Toivottomana hän istui valveilla koko yön kituvan valkean ääressä, harkiten tilannetta. Joku verta tavaroita hänellä vielä oli, mutta hän ei uskaltanut ottaa niitä esiin, koska pelkäsi niiden houkuttelevan rosvoja. Hän sen vuoksi päätti miestensä kera olla seuraavan päivän ruuatta, toivoen Kaitselmuksen ajan tullen heidät kaikki ruokkivan. Seuraavana päivänä nälkä alkoi miehiä ahdistaa ja he koettivat sitä lieventää pureskelemalla olkia. Illalla vanha orjatar kulki siitä ohi, vasua päänsä päällä kantaen, ja nähdessään Parkin riutuneen muodon kysyi, oliko hän saanut päivällistä. Park, luullen eukon pilkkaa tekevän, ei edes vastannut, mutta sitä kaunopuheliaammin Demba poika kertoi heidän kärsimyksensä, ja orjatar paikalla laski vasunsa maahan ja antoi heille kaikille runsaasti maapähkinöitä, jonka jälkeen hän lähti pois kiitosta odottamatta.

Kassonissa.

Kassonin kuninkaan palaavien lähettiläitten keralla Park sitten pääsi jatkamaan matkaa tähän maahan. Sainin yläpuolella oli kuljettava Senegalin poikki. Siellä saakka oli ranskalaisilla jo ollut kauppa-asema, jonka he kuitenkin olivat taas hylänneet. Senegal oli täällä kaunis, vaikkei kovin suuri joki. Kun oli tultu Kassonin alueelle, pyysivät lähettiläät paikalla lahjaa, joka Parkin täytyikin antaa, vaikka raskaalla mielellä. Samaan aikaan saapui erään läntisen kuninkaan lähetystö julistamaan Kassonin asukkaille, että elleivät he paikalla kääntyneet muhammedin uskoon, yhtyisi hän heidän viholliseensa, ja kun siitä olisi ollut seurauksena Kassonin tuho, täytyi näiden vastustelematta suostua vaatimukseen ja paikalla ruveta juhlallisesti Muhammedin nimessä rukoilemaan. Lähettilään isä oli monta päivää käyttänyt Parkin hevosta karannutta orjaa takaa-ajaakseen ja lopun lopuksi hän vielä piti puolet niistä tavaroista, mitä Parkilla enää oli jäljellä, ennenkuin päästi hänet jatkamaan matkaa Kassonin kuninkaan luo.

Ystävällinen vastaanotto.

Tammik. 9 p. 1796 Park saapui kylään, josta hänen seurassaan matkustava seppä oli kotoisin. Saapumisestaan sepän kotikylään Park kertoo seuraavasti:

»Sepän kotikylä Dumbo oli edessämme. Hän oli ollut sieltä poissa neljä vuotta. Veli oli sattumalta saanut tiedon sepän tulosta ja lähettänyt hänen vastaansa laulajan ja ratsuhevosen, jotta hän saattoi asianmukaisella juhlallisuudella saapua kotikyläänsä. Hän pyysi meitä samasta syystä laukaisemaan kiväärimme. Laulaja kulki edellä ja molemmat veljekset hänen jäljessään. Pian kokoontui ympärillemme parvi tanssivia ja laulavia ihmisiä, jotka tällä tavalla ilmaisivat iloaan sepän paluun johdosta. Kun astuimme kylään, sepitti laulaja omasta päästään runon 'hänestä, joka oli niin paljon vastuksia voittanut', kehoittaan lopuksi ystäviä tuomaan tulijalle runsaasti ruokavaroja. Sepän talolle tultuamme laukaisimme kiväärimme. Hänen kohtauksensa sukulaistensa kanssa oli sangen liikuttava... Kesken riemua tuotiin siihen sepän vanha äitikin, kepin nojalla kulkien. Kaikki tekivät hänelle tilaa ja ojensivat hänelle kätensä tervetuliaisiksi. Eukko oli aivan sokea, ja hän taputteli pojan käsiä, käsivarsia ja kasvoja silminnähtävästi iloissaan siitä, kun jälleen kuuli hänen rakkaan äänensä ja tiesi hänen jälleen olevan luonaan. Minä olin asettunut vähän syrjemmäksi erääseen majaan, ja kaikki olivat niin seppään kiintyneinä, ettei kukaan minua huomannutkaan.» Sepän täytyi nyt kertoa, mitä kaikkia hänelle oli matkalla tapahtunut, mutta sen hän teki vasta sitten, kun oli Jumalaa kiittänyt suojeluksesta matkalla. Kertomuksessaan matkasta hän kiitteli Parkin jalomielisyyttä itseään kohtaan ja sanoi lopuksi: »Kas tuossa hän istuu». — »Vasta nyt kääntyi huomio minuun, joka olin heidän edessään kuin pilvistä pudonnut.» Kun ensimmäinen pelästys oli asettunut, tutustuttiin kuitenkin valkoiseen mieheen ja ruvettiin hänen kanssaan hyviksi ystäviksi.

Seuraavana päivänä Park saapui Suluun ja nosti siellä kolmen orjan hinnan eräältä orjakauppiaalta, jolle hänellä oli Gambian englantilaiselta orjakauppiaalta viiden orjan hinnan osoitus. Tuskin oli hän asiansa ajanut, kuin saapui kuninkaan lähettiläs vaatien häntä tulemaan Kuniakariin tämän vieraaksi. Kassonin kuningas ottikin hänet sangen ystävällisesti vastaan, eikä vaatinut häneltä lahjoja, kuultuaan Parkin kertomuksen kovista kokemuksistaan. Mutta kun sitten joku hänelle kuiskasi, että Park oli saanut orjakauppiaalta kolmen orjan hinnan kultahiekkaa, täytyi Parkin melko lailla lisätä ennen antamaansa lahjaa.

Maa oli muutoin erinomaisen hedelmällistä, vaihtelevaa, taajaan asuttua ja hyvin viljeltyä. Kassonin kuningas saattoi siltä alalta, johon hänen iso sotarumpunsa kuului, millä hetkellä tahansa saada kokoon neljätuhatta aseellista miestä. Pahimpana vitsauksena olivat suuret hyena- ja susilaumat, jotka kävivät öisin karjan kimppuun. Niitä vastaan oli järjestetty erityiset vartiot, jotka öiseen aikaan tulien ja soihtujen valossa kävivät petojen kimppuun.

Kassonin kuningas varoitti Parkia lähtemästä tavallista tietä Bambarraan, suureen neekerivaltakuntaan, joka oli Nigerin kahden puolen, koska välillä oleva Kaarta paraillaan kävi Bambarran kanssa sotaa ja odotettiin Bambarran hyökkäystä Kaartaan. Matkalla Kaartaan tulikin jo sotapakolaisia vastaan suuret laumat. Romanttisen kivisen rotkolaakson kautta Park saapui Kaartan hiekkalakeille, uuden oppaansa tehtyä tehoisat taiat. Tämä, joka oli nimeksi muhammedilainen, mutta sydämessään paatunut pakana, oli Parkin kauhuksi äkkiä pysähtynyt synkässä metsässä ja viheltänyt kovaa kolme kertaa bamburuo'on pätkällä. Sitten hän oli laskeutunut hevosen selästä, pannut keihäänsä tien poikki ja jälleen kolmasti viheltänyt. Hetken aikaa odotettuaan, mitään vastausta saamatta, hän oli sanonut tien olevan auki ja matkaa voitavan vaaratta jatkaa.

Kaartassa.

Kaartan kuningas otti matkustajan ystävällisesti vastaan, vaikka hänen alamaisensa kiusasivatkin häntä kovin uteliaisuudellaan. Kuningas istui savipenkillä, jolle oli levitetty leopardin nahka, vallan merkki. Park lähestyi häntä pitkän kujan kautta, jonka toisella puolella seisoi aseellisia miehiä, toisella naisia ja lapsia. Kuningas varoitti Parkia menemästä Bambarraan tätä nykyä, mutta kun Park pysyi vahvana päätöksessään, neuvoi hän vieraalleen toisen, vaikka pitemmän ja vaarallisemman tien, joka kulki Kaartan luoteispuolella olevan Ludamarin kautta. Tämä alue oli arabialainen. Jarraan, rajakaupunkiin, saakka kuningas lupasi antaa Parkille oppaat. Ennen keskustelun päättymistä saapui ratsumiehiä ilmoittamaan, että Bambarran armeija oli lähtenyt liikkeelle Kaartaa vastaan. Park lähetti kuninkaalle seuraavana päivänä kaksi pistoolia lahjaksi ja tämä puolestaan antoi hänelle suuren miesjoukon suojaksi Ludamarin matkalla. Ei monta päivää sitten kulunut, ennenkuin Bambarran armeija hävitti Kaartan, vieden suuren sotasaaliin mukanaan. Kuningas itse kuitenkin säilyi lujassa linnassaan, jota vihollinen ei kyennyt valloittamaan.

Samaa tietä, jolle Park nyt kääntyi, oli Houghton ennen häntä matkustanut ja sillä surmansa saanut. Ja hyvin vähältä piti, ettei Parkin käynyt yhtä huonosti. Parisataa miestä hänellä oli alkumatkalla saattajinaan, mutta nämä eivät estäneet varkaita vähentämästä hänen tavaroitaan — kun eivät liene itse olleet syylliset. Hän tapasi näillä taipaleilla neekereitä, jotka kokosivat _Rhamnus lotus'in_ hedelmiä, ja arveli tätä pensasta samaksi, jonka hedelmiä Libyan lotofagit, Pliniuksen mainitsemat, söivät.

Ludamaria lähestyttäessä alkoi matkustaminen käydä yhä turvattomammaksi. Kiertelevät maurilaisjoukot ryöstivät karjaa, miten tahtoivat. Park näki eräässäkin kylässä, kuinka viisi mauria valitsi karjasta viisitoista parasta nautaa ja vei ne pois, vaikka viisisataa neekeriä oli siinä koolla sitä katsomassa. Nuori mies, joka oli laitumella koettanut sitä estää, oli paikalla ammuttu ja teki Parkin tullessa paraillaan kuolemaa, äidin parkuessa kaikkiin ilmansuuntiin haikeita valituksiaan. Ei Parkin taitokaan enää auttanut nuorukaista, jonka muutamat muhammedin uskoiset kuitenkin saivat ennen kuolemaansa heidän uskoonsa kääntymään, niin että hän kuoli uskontunnustus huulillaan.

Ludamarissa.

Yöllä matkustaen rosvoja välttääkseen Park saapui Ludamarin rajakaupunkiin Jarraan, josta Houghton oli houkuteltu erämaahan murhattavaksi. Parkille näytettiin paikka, jossa hän oli henkensä heittänyt. Jarrassa Park sai hyvän asunnon orjakauppiaan luona, joka oli Gambian englantilaisille velkaa kuusi orjaa; Parkilla oli valtakirja saada näiden orjain hinta, mutta vain kahden hinnan kauppias jaksoi suorittaa.

Ludamarissa asui arabialais-neekeriläistä sekarotua, perinpohjin turmeltunutta, julmaa kansaa. Matka kävi nyt sanomattoman vaaralliseksi ja vaikeaksi; vainon ja häväistyksen alaiseksi Park joutui joka askeleella. Hänen molemmat palvelijansa päättivät palata takaisin, mutta Park siitä huolimatta päätti urheasti jatkaa matkaa, lähettäen Alille, maan päällikölle, luvanpyynnin, että hänen sallittaisiin kulkea Ludamarin kautta Bambarraan. Lahjaksi Park lähetti hienot pumpulivaatteet, jotka hän haulikkoaan vastaan vaihtoi orjakauppiaalta. Neljätoista päivää vastaus viipyi, ja kun se vihdoin saapui, vaadittiin Parkia seuraamaan Alin lähettilästä Gumbaan. Kolmantena päivänä hän molempain palvelijainsa keralla, jotka perältäkin lähtivät mukaan, saapui Dina nimiseen, savesta ja kivestä rakennettuun melkoiseen kaupunkiin. Siellä hänen osakseen tuli mitä katalin vastaanotto. Jokainen syyti haukkumasanoja, mitä pahimpia saattoi keksiä, syljeskeli häntä, häväisi häntä ja hyväksi lopuksi matkustajan mytyt revittiin auki — onneksi Park oli jättänyt osan tavaroistaan Jarraan — ja kukin otti niistä, mitä halutti. Park kokosi, mitä hänelle oli jätetty, ja pimeän tullen pakeni kylästä, jossa lisäksi molemmat palvelijat hänet jättivät.

Kirkkaassa kuutamossa hän lähti erämaahan, jossa villipetoja kiljui joka puolella. Hän ei kuitenkaan kauaksikaan ennättänyt, ennenkuin joku huusi häntä ja uskollinen Demba saavutti herransa, ilmoittaen seuraavansa häntä edelleenkin. Hiekkaista, pensaikkoa kasvavaa maisemaa matkaten Park saapui pieneen kylään, jossa jalopeura esti häntä kaivosta juomasta. Seuraavana iltana molemmat kulkijat saapuivat kaupunkiin, jossa asui fuloja. Useita päiviä Park nyt sai kulkea häiritsemättä ja alkoi toivoa mitä parasta. Eräässä kylässä asukkaat paraillaan viettivät iloista juhlaa, mutta jättivät sen paikalla, kuullessaan niin harvinaisen vieraan saapuneen, lähestyen häntä hyvin järjestetyssä jonossa, huilut edellä kulkien, ikäänkuin pitäen sitä kunniana, että olivat saaneet luokseen valkoisen miehen. He karkeloivat ja lauloivat Parkin majan ympärillä puoleen yöhön saakka, ja tuon tuostakin Parkin täytyi esiintyä, tyydyttääkseen heidän uteliaisuuttaan. Seuraavassakin kylässä vastaanotto oli hyvä ja päällikkö teurasti kaksi lammasta vierastaan juhliakseen.

Park oli nyt vain kahden päivämatkan päässä Gumbasta, Bambarran ensimmäisestä kaupungista, jossa hän olisi ollut maurien vainolta turvassa. Hän oli sen vuoksi mitä toivehikkaimmalla mielellä, kuvaili pian saavuttavansa matkansa määrän ja yhtyi koko sydämestään neekeri-isäntiensä hummaukseen. Mutta juuri kun ilo oli ylinnä, saapui siihen Alin lähettiläitä, jotka vaativat häntä oikopäätä saapumaan Alin leiriin Benauniin, koska Alin suosikkivaimo, Fatima tahtoi saada valkoisen miehen nähdäkseen. Hänet muka sitten saatettaisiin hyvässä turvassa Bambarraan. Parkilla ei ollut muuta neuvoa kuin totella, vaikka se tuntuikin katkeralta. Demban keralla hänen nyt täytyi palata Dinaan, jossa väestö oli häntä niin huonosti kohdellut. Siellä hänet vietiin Alin pojan eteen, joka paikalla vaati häntä korjaamaan vioittuneen pyssynlukon ja värittämään piipun siniseksi. Park vastasi ei mitään ymmärtävänsä moisista tehtävistä, jonka jälkeen nuori tiranni vaati itselleen veitsen ja sakset. Kun Demba yritti selittää, ettei heillä ollut semmoisia esineitä, suuttui Alin poika niin, että olisi ampunut pojan pään mäsäksi, elleivät läsnäolijat olisi sitä estäneet.

Alin leirissä.

Seuraavana päivänä vangit polttavassa auringonpaisteessa vietiin kuuman hieta-aavikon poikki Benauniin. Koko päivänä he eivät saaneet tippaakaan juodakseen. Illalla Park Demban keralla saapui Alin väliaikaiseen leiriin, jossa oli paljon likaisia telttoja sikin sokin, seassa suuria kameeli-, nautakarja- ja vuohilaumoja.

Valkoisen miehen saapuminen synnytti suuren hälinän. Naiset lähtivät kotoaan tai kaivolta, vesiruukkunsa jättäen. Miehet nousivat hevostensa selkään — kaikki tulivat juosten ja laukaten yhdessä sekamelskassa, hurjasti huutaen ja hyppien. Kuin hyeenalauma tämä raivoisa väkijoukko hyökkäsi onnettoman matkustajan ja hänen palvelijansa kimppuun, kiskoen, repien häntä vaatteista ja uhaten häntä kaikenlaisilla rangaistuksilla, ellei hän suostunut tunnustamaan samaa, yhtä ainoata Jumalaa kuin hekin ja hänen profeettaansa. Tässä tilassa, janoon nääntymäisillään, erämaan matkasta uupuneena hänet kiskottiin ja työnnettiin päällikön telttaan.

Ali otti hänet vastaan teltassaan nahkapieluksella istuen, isoa valkoista partaansa suorien, orjattaren pitäessä peiliä hänen edessään. Ali, jolla oli arabialaisen kasvonpiirteet, oli hurjan ja synkän näköinen mies. Hänen naisensa olivat sangen uteliaita ja alkoivat tutkia Parkia, etsivät hänen kaikki taskunsa, napittivat auki hänen liivinsä nähdäkseen, kuinka valkoista hänen ihonsa oli, lukivat hänen varpaansa ja sormensa, ikäänkuin epäillen, oliko hän oikea ihminen. Ali olisi hänen kanssaan keskustellut, mutta kun Park ei osannut arabiaa, niin hän vaikeni. Orjat sitten veivät hänet pois, antoivat hänelle vähän suolavedessä keitettyä hirssiä ja pilkaten kehoittivat häntä tappamaan metsäkarjun särpimiksi. Yönsä hänen täytyi viettää ulkoilmassa, matolla maaten. Aamulla Ali miehineen tuli häntä katsomaan, kuljetti hänet neljän paalun varassa olevaan ruokomajaan ja sanoi, että siinä hän saisi vasta asua. Yhteen majan paaluista oli sidottu sika, jotta kristittyä oikein pilkattaisiin. Siitä tuli sangen ilkeä naapuri, sillä kun kylän lapset sitä kaiken päivää kiusasivat, kävi se niin vihaiseksi, että puri jokaista, joka vain tuli lähelle. Paljon uteliaita kokoontui edelleenkin majan ympärille ja tuon tuostakin Parkin täytyi riisua itsensä alasti tyydyttääkseen heidän tiedonhaluaan. Yöt häntä vartioitiin. Park teki, mitä häneltä vaadittiin, ja mukautui joka tavalla kiusaajiensa tahtoon, toivoen siten pääsevänsä vähemmällä. Mutta ei koskaan hän sanonut olleensa niin suuressa alennuksessa.

Vanhempien neuvosto piti kokouksen päättääkseen, mitä valkoiselle miehelle tehtäisiin. Puhuttiin teloituksesta, oikean käden pois leikkaamisesta ja silmäin puhkaisemisesta. Kaiken muun kurjuuden lisäksi tuli paastokuukausi ja Parkin muutoinkin niukkoja ruoka-annoksia yhä vähennettiin. Ei kumma että Park sairastui. Hänen sairaana maatessaan maurit tulivat ja repivät viitan hänen päältään. Päivällä kuumuus oli sietämätön ja erämaasta myrskyt kantoivat hiekkaa ja pölyä. Hiekka tunkeutui joka paikkaan ja vihurit kaatoivat teltat ja majat. Mauritkin peittivät kasvonsa vaatteella, jottei hiekka kurkkuun menisi. Se oli niin kuumaa, etteivät edes neekerit voineet sen päällä kulkea paljain jaloin. Tätä kesti niin kauan, että Parkista alkoi elämä tuntua taakalta. Kerran hän lähti majastaan ja käveli leirin ulkopuolelle muutamien puiden suojaan, mutta Alin poika huomasi hänet ja vaati häntä paikalla palaamaan majaansa. Kun Park pyysi saada jäädä siihen muutamaksi tunniksi, veti yksi miehistä pistoolin vyöstään, 'tähtäsi Parkia päähän ja veti liipaisimesta. Onneksi pistooli ei kuitenkaan lauennut, eikä vielä toisellakaan kerralla. Kun pistooli vielä kolmannen kerran ojennettiin, pyysi Park miestä heittämään hommansa ja palasi leiriin. Siellä Ali koetti häntä revolverillaan pelottaa, sanoen sitten, että jos hänet vielä kerran tavattaisiin leirin ulkopuolella, hänet paikalla ammuttaisiin.

Ali lähti sitten pohjoista kohti suosikkivaimoaan Fatimaa etsimään ja samaan aikaan Bambarran kuningas julisti sodan häntä vastaan, kun hän ei ollut suostunut lähtemään Kaartaa vastaan Bambarran keralla. Kun tämä sanoma saatiin, päätettiin paikalla muuttaa leiri kauemmaksi pohjoista kohti. Toukok. 3 p. saavuttiin Alin uuteen leiriin. Park nyt esitettiin Fatimalle, joka oli suunnattoman lihava, kuten maan kauneuskäsitteet niin ylhäiseltä naiselta vaativat. Fatima oli ensin kauhistuvinaan valkoisen miehen nähdessään, mutta leppyi sitten siihen määrään, että toimitti hänelle maitoa ja oli sitten hänen paras suojelijansa.

Kuumuus oli nyt sietämätön. Kaikki kasvullisuus kuivui, koko maa oli paljasta kuivaa hietikkoa, siellä täällä riutuva puu tai akaasiapensas. Vettä oli melkein mahdoton saada ja yöt ja päivät karjat ammuivat ja tappelivat kaivoilla, kaukaloille pyrkiessään. Ihmisetkin kärsivät samaa veden puutetta ja ennen muita tietenkin Park palvelijoineen — Johnstonkin oli tuotu sinne Dinasta ja Ali oli ottanut molemmat orjikseen. Demba yritti joskus hankkia Parkille vettä, mutta sai selkäsaunan palkakseen. Usein Fatima kuitenkin hankki valkoiselle miehelle, mitä hän suotta oli rukoillut Alin neekeriorjilta. Eräänä yönä Park kärsi niin ankaraa janoa, että hän itse lähti vettä hakemaan. Joka lähteellä hän tapasi taistelevia paimenia, ja kaikki he haukkuen ja häväisten ajoivat hänet pois. Vihdoin hän eräällä lähteellä tapasi vain vanhuksen ja kaksi poikaa, joilta hän juuri oli saamaisillaan vettä, kun he samalla tunsivat pyytäjän, paiskasivat veden kaukaloon ja käskivät häntä juomaan yhdessä karjan kanssa. Park ei siitä paljon välittänyt, kunhan vain sai vettä .»Pistin pääni kahden lehmän pään väliin ja join suurella nautinnolla, kunnes vesi oli melkein lopussa ja molemmat lehmät alkoivat keskenään taistella viimeisestä siemauksesta.»

Toukokuun lopulla alkoi näkyä merkkejä sadekauden lähestymisestä, tuuli kääntyeli, pilviä kohosi taivaalle ja etäisyydessä leimahteli salamoita. Ali varusteli sotaretkeä Kaartan kuningasta vastaan ja Fatiman toimesta Park sai kulkea retkikunnan keralla Jarraan, josta hän toivoi tavalla tai toisella pääsevänsä pakenemaan. Fatiman avulla hän vielä sai takaisin osan vaatteistaanko ja hevosensa, joka kuitenkin oli kovassa työssä pahoin laihtunut. Molemmat palvelijat lähtivät hänen kerallaan. Toisena matkapäivänä raivosi niin kova hietamyrsky, että retkikunnan täytyi viettää koko päivä paikoillaan. Karja juoksenteli tuiskuvasta hiekasta vimmastuneena sinne tänne, uhaten tallata vangit jalkoihinsa. Demba erotettiin sitten Parkista ja lähetettiin takaisin pääleiriin, koska hän siitä pitäen oli oleva Alin orja. Suotta Park hyökkäsi Alin luo ja soimasi häntä sanojaan säästämättä, mutta se oli suotta ja hänelle itselleen oli käydä vielä pahemmin. Demba itki runsaat kyyneleet, mutta ne eivät mitään auttaneet, hänen täytyi erota isännästään, johon hän oli vilpittömästi kiintynyt. Jarrassa Park sai asua saman orjakauppiaan luona kuin menomatkallakin ja nyt hän alkoi miettiä pakoa.

Pako Alin leiristä.

Ali oli palannut leiriinsä juhlaa viettämään, jättäen Jarran, joka oli kapinoinut Kaartan kuningasta vastaan, oman onnensa nojaan. Kuningas lähestyi kaupunkia sotajoukon keralla, ja tämä aiheutti yleisen pakokauhun. Vaimot ja lapset kokosivat mitä saattoivat mukanaan kuljettaa, ja lähtivät itkien ja valittaen mieron tielle. Park Johnsonin ja orjakauppiaan keralla yhtyi heihin. Alin ylin orja neljän pakolaisen keralla saavutti kuitenkin pakolaiset, palauttaakseen valkoisen vangin, ja nyt Park päätti, että pako oli ainoa tie, mitä hänellä enää oli avoinna..Johnson täydelleen hyväksyi hänen päätöksensä, mutta häntä ei vähääkään haluttanut lähteä mukaan. Maurit eivät sen tarkemmin Parkia vartioineet, joten tämä saattoi ottaa mukaansa pari vaatekertaa ja saapasparin. Mutta ei ainoatakaan helmeä eikä muuta kauppatavaraa hänellä ollut, millä elantonsa ostaa.

Päivän sarastaessa, maurien sikeästi nukkuessa, Park otti vaatemyttynsä, astui varovasti nukkuvien neekerien yli ja saavutti hevosensa. Sanottuaan Johnsonille hyvästi ja annettuaan hänelle viestin rannikolle toimitettavaksi, Park ratsasti kylästä pimeän suojassa ja pakeni niin nopeaan kuin hän laihtuneella hevosellaan pääsi. Kovasti hän pelkäsi takaa-ajoa, säpsähti joka risahdusta ja kerran äkkiarvaamatta joutui maurilaisten paimenten kaivolle. Nämä eivät kumminkaan ymmärtäneet ottaa häntä kiinni, vaan huutaen ja kiroillen ajoivat hänet kivillä pois, ikäänkuin hän olisi ollut metsän peto. Park alkoi toivoa pääsevänsä näin vähällä, kun hän äkkiä takaapäin kuuli huutoja ja näki kolme mauria, jotka aseitaan heiluttaen ajoivat häntä takaa ja vaativat häntä pysähtymään. Park ei kehnolla hevosellaan päässyt minnekään, mutta onneksi nämä maurit eivät olleet Alin miehiä, vaan rosvoja, jotka armotta veivät hänen vaatemyttynsä ja takkinsa ja uhkasivat ampua, kun hän riiteli vastaan. Ryöstettynä hän nyt ratsasti metsän suojaan, välttääkseen muita samanlaisia kohtauksia. Metsässä hän alkoi tuntea turvallisuutta ja jälleen vapaammin hengittää ja toivoa perältäkin näkevänsä Nigerin, nälästä, janosta ja kaiken puutteesta huolimatta. Mutta ennen kaikkea hänen oli päästävä Bambarran rajan poikki, ennenkuin saattoi lähteä ihmisiltä ravintoa anomaan.

Metsä oli täällä Saharan laidoilla kuitenkin niin karua ja kuivaa, ettei vettä ollut missään, vaikka kuinka jano vaivasi uupunutta matkamiestä ja hänen juhtaansa. Aurinko paahtoi ja kuiva hiekkainen maa heijasti takaisin sen polttavia säteitä kuin uunin suusta. Puiden latvoista ei näkynyt ainoatakaan ihmisasuntoa, ei muuta kuin sankkaa vaivaisvesakkoa ja hiekkakumpuja. Iltapäivällä Park tapasi vuohilauman ja ilokseen huomasi, että sitä paimensi vain kaksi poikaa. »Vettä! vettä!» läähätti Park, mutta poikaset näyttivät hänelle tyhjät nahkaiset vesisäkkinsä ilmoittaen samalla, ettei koko metsässä ollut tippaakaan vettä. Epätoivoisena ja uupumaisillaan Park taas lähti eteenpäin pyrkimään. Yön lähestyessä hän alkoi nääntyä ja tuon tuostakin tuntea pyörtymystä. Hän ei luullut näkevänsä huomista päivää, ellei tapaisi vettä. Suotta hän pureskeli kaikenlaisten pensaitten lehtiä, lieventääkseen suunsa ja kitansa polttoa. Illalla hän kiipesi puuhun, mutta ei ympärillään nähnyt muuta kuin autiota erämaata.

Aurinko meni mailleen, ja sen mukana pakolaisen viimeinen toivo. Hän oli niin heikkona, ettei enää voinut kävellä, eikä hevonenkaan kyennyt häntä kantamaan. Hän sen vuoksi otti suitset hevosen suusta ja laski sen omin neuvoin toimeentulemaan, miten parhaiten taisi. Samalla kamala pyörtymyksen tunne valtasi hänet ja hän vaipui hiekalle, luullen viimeisen hetkensä tulleen. Ilman jäähtyessä yöllä hän taas tointui horrostilastaan ja päätti vielä kerran ryhtyä kuolemaa vastaan taistelemaan. Mielensä karkaisten hän taas lähti pimeässä eteenpäin pyrkimään. Hetken kuluttua salama valaisi maiseman. Se näytti lupaavan sadetta ja janon tuskan sammutusta. Salama salaman jälkeen välähti pimeässä ja ukkonen lähestyi. Tuskallisen ahnaana uupunut matkamies istui odottamaan lähestyvää rajuilmaa, toivon ja pelon vaiheilla. Tunnin kuluttua myrsky hyökkäsi puihin käsiksi, taivuttaen ne maata myöten. Hänkin tunsi ensi viileät vihurit ja hämärästi näki edessään pimeän pilvenpatsaan, jonka hän toivoi tuovan kaivatun sateen. Se peitti taivaan ja maan ja hän nousi seisaalleen sitä vastaanottamaan ja avasi kuivan suunsa maistaakseen kosteuden suloisuutta, mutta hänet kietaisikin sisäänsä tukahuttava hietamyrsky. Pettymyksen nujertamana hän vaipui maahan suojaavan pensaan taa. Tunnin verran myrsky riehui hänen ympärillään. Kun se taukosi, lähti Park uudelleen eteenpäin ponnistelemaan, vaikka yhä vähenevin voimin, yhä kiduttavampaa janoa tuntien.

Jälleen salamat leimusivat taivaalla. Hän tuskin uskalsi enää toivoa, mutta käänsi kuitenkin polttavat kasvonsa, kurkoitti vapisevat kätensä lähestyviä myrskypilviä kohti, tunteakseen ensimmäiset virkistävät pisarat. Tällä kertaa toivo ei pettänyt. Vaatteet päältään riisuen hän ne levitti maahan vettä kokoamaan ja siinä ilkialastomana, keskellä myrskyä, häikäiseviä salamia, räjähtäviä ukonjyrähdyksiä ja tulvivaa rankkasadetta joka ruumiin huokosellaan hengitti taivaallista kosteutta.

Näin virkistyneenä hän lähti jälleen eteenpäin kämpimään päästäkseen ihmisiin, ennenkuin nälkään nääntyisi. Salamain valossa kompassiaan katsoen hän pyrki kaakkoa kohti, Bambarraan päästäkseen. Kahden aikaan aamulla näkyi edestä päin valkeita, mutta ne eivät olleetkaan neekerikylän, vaan maurilaisten leirin tulia. Eräs vaimo huomasi hänet, hänen vettä etsiessään ja kaksi miestä juoksi häntä hakemaan, kuitenkaan tapaamatta, vaikka kulkivat aivan sen pensaan ohi, jonka taa hän oli kyyristynyt. Metsään paeten hän kuuli sammakoiden kurnutusta ja sitä kohti haparoiden löysi vettä. Seuraavana aamuna hän parinkymmenen kilometrin päässä näki savupatsaan ja lähti sitä kohti pyrkimään. Viiden tunnin uuvuttavan ponnistuksen jälkeen hän saapui kylään, mutta se olikin vielä Alin kyliä, vaikkei siinä asunut arabialaisia, vaan fuloja eli fulbeja. Nälän ankaruus pakoitti hänet ratsastamaan kylään, vaikka se olikin vaarallista. Mutta suotta hän anoi apua päällikön majasta; tylysti hänet karkoitettiin, kuten kerjäläinen ainakin. Hän aikoi jo masentunein mielin lähteä jälleen pois, kun hän kylän laidassa huomasi muutamia halpoja majoja; majansa edessä puuvillaa kehräävältä vanhalta eukolta hän pyysi ravintoa, ja hänen uupuneen, riutuneen muotonsa nähdessään eukko paikalla avasi majansa ja antoi hänelle, mitä hänellä oli, vieläpä viljalla ruokki hänen ratsunsakin. Sillä välin majan ulkopuolelle alkoi keräytyä joukkoa, joka keskusteli, mitä tälle epäiltävän näköiselle muukalaiselle oli tehtävä, mutta Parkpa ei jäänyt heidän päätöstään odottamaan, vaan kiiruumman kaupalla ratsasti pois. Kylästä päästyään Park, joka ei ollut kahteen vuorokauteen nukkunut, kävi puun alle nukkumaan ja nukkui, kunnes kaksi fula-miestä iltapäivällä hänet herättivät. Rupeamatta heidän kanssaan keskustelemaan hän jatkoi matkaansa Bambarraa ja Nigeriä kohti, kunnes yösydännä tapasi vesilätäkön ja sen ääressä levähti. Unesta ei kuitenkaan tullut mitään sääskien ja petoeläinten vuoksi.

Surkean yön vietettyään löytöretkeilijämme tuli fulain kaivolle, jonka luona paimen antoi hänelle keitettyä vehnää ja taateleja ja hänen hevoselleen viljaa. Matkaa jatkaessaan paremmalla luottamuksella hän iltamyöhällä kuuli matkustavain ääniä ja oli pakotettu kädellään pitämään kiinni hevosensa turvasta, ettei se hirnunnalla häntä ilmaisisi. Puolenyön aikaan sammakkojen rohkaiseva kurnutus taas ilmaisi hänelle, missä vettä oli. Janonsa sammutettuaan hän kävi avoimelle paikalle maata ja nukkui aamuun asti, kunnes kiertelevät petoeläimet hänet herättivät. Vasta nyt hän kulki Bambarran rajan poikki ja saattoi tuntea olevansa turvassa ainakin Alin ja hänen vimmattujen mauriensa vainolta. Wawrassa kylän päällikkö otti hänet vieraanvaraisesti vastaan ja hän saattoi vihdoinkin vaipua rauhalliseen raittiiseen uneen.

Bambarrassa.

Park oli nyt, erämaasta ja maurien kynsistä päästyään taas reippaalla mielellä, vaikkapa olikin vain kerjäläinen Afrikan sydämessä. Maa oli hedelmällistä, kyliä taajassa ja väestö tuntui olevan ystävällistä. Ja tosiaan hänet otettiinkin kaikkialla ystävällisesti vastaan, annettiin ruokaa ja yösija. Ja ne ihmiset, mitä hän matkalla tapasi, pitivät hänelle seuraa, auttoivat, neuvoivat ja suojelivat häntä. Enimmäkseen häntä ei kuitenkaan huomattu valkoiseksi, vaan luultiin Mekasta palaavaksi pyhiinvaeltajaksi, jota uskovaisten velvollisuus oli auttaa taipaleen poikki. Ja näin hän päivä päivältä lähestyi matkansa määrää, sitä suurta jokea, jota ei vielä ainoankaan valkoisen silmä ollut nähnyt, vaikka sen olemassa olo oli tunnettu yli kaksituhatta vuotta. Yöllä heinäk. 20 p. vastaan Park saapui pieneen kylään, jossa vakuutettiin hänen seuraavana päivänä näkevän Nigerin eli Djoliban (suuren veden), joksi asukkaat jokea sanoivat.

Park näkee Nigerin.

»Auringonlaskussa yövyimme pieneen kylään, jossa halvalla hinnalla, yhdellä napilla, sain ravintoa itselleni ja hevoselleni. Ja samalla sain kuulla, että seuraavana päivänä saisin nähdä Nigerin, jota asukkaat sanoivat Djolibaksi, s.o. isoksi joeksi. Leijonia oli täällä hyvin paljon ja ne olivat sangen rohkeita, jonka vuoksi kylän portit yöksi suljettiin, eikä auringonlaskun jälkeen kukaan päässyt ulos eikä sisälle. Sääskien ilkeä kiminä ja se ajatus, että seuraavana päivänä saisin nähdä Nigerin, pitivät minua kaiken yötä valveilla. Jo päivän koitossa oli hevoseni valmiiksi satuloituna ja minä itse matkakunnossa, mutta väestö vielä nukkui, enkä päässyt lähtemään, ennenkuin portit oli avattu. Vihdoin sitten pääsimme lähtemään Seguun, Bambarran pääkaupunkiin, joka on Nigerin rannalla. Tiet olivat täynnään ihmisiä, jotka tavaroineen olivat matkalla torille. Kuljimme neljän suuren maalaiskylän kautta ja kello kahdeksan aikaan näkyi etäisyydessä savua. Siellä oli Segu. Samalla minulla oli onni saavuttaa eräitä alkuasukkaita, jotka olivat minulle osoittaneet paljon hyvyyttä, ja he lupasivat esitellä minut kuninkaalle. Ratsastimme juuri lakeutta pitkin ja minä katselin joka puolelle, missä joki olisi, kun äkkiä joku huusi: Kas tuolla on vesi! Sanomattomalla riemulla katselin nyt mahtavaa Nigeriä, jota löytämään minut oli lähetetty. Se oli sen levyinen kuin Thames Westminsterin kohdalla. Verkalleen ja auringon valaisemana se virtasi itää kohti. Nopeaan olin alhaalla joen rannassa. Juotuani sen vettä kiitin hartaasti Kaitselmusta, joka oli yritykseni johtanut onnelliseen tulokseen.» Segu oli melkoinen kaupunki, neliosainen, korkeilla maavalleilla ympäröity. Talot olivat savesta, laakakattoiset, toiset kahdenkertaiset. Jokaisessa kortteerissa oli moskeija. Park arvosteli väkiluvun kolmeksikymmeneksituhanneksi. Ihmisten paljous, veneitten suuri luku virralla, uutteruus ja ripeys, mikä joka puolella vallitsi, osoittivat paljon korkeampaa kulttuuria, kuin Park oli osannut odottaakaan. Mutta kuningas ei suostunutkaan ottamaan häntä paikalla vastaan, vaan käski hänen odottaa eräässä läheisessä maalaiskylässä. Siellä ei kukaan suonut oudolle kulkijalle yösijaa ja hänen täytyi lähteä taivas'alla yötään viettämään.

Neekerivaimon armeliaisuus.

Park istahti puun alle, joka ainakin suojeli häntä auringon paahtavalta kuumuudelta. Kului tunti toisensa jälkeen, mutta ei kukaan tarjonnut hänelle ruokaa eikä majaa. Päivä lähestyi loppuaan. Alkoi tuulla ja taivaalle kokoontua uhkaavia pilviä. Kaikki ennusti myrskyistä yötä. Päivä meni mailleen, mutta yhä hän istui kenenkään auttamatta. Pimeys alkoi saeta nopeasti, kuten se kuumassa vyöhykkeessä sakenee, eikä näyttänyt enää olevan toivoa siitä, että kukaan maanasukkaista heltyisi valkoisen miehen puutetta ja kurjuutta auttamaan. Hän jo varustautui kiipeämään puuhun, ettei joutuisi leijonain ja hyenain saaliiksi. Ennen sitä hän kuitenkin alkoi riisua hevosen suitsia ja satulaa, että se saattaisi vapaammin liikkua ja etsiä ruokaansa. Hänen tätä tehdessään siitä kulki ohi nainen, joka palasi vainiolta työstä. Sanoittakin tämä ymmärsi muukalaisen hädänalaisen tilan. Sekä puku että kasvot puhuivat peittämätöntä kieltä väsymyksestä, puutteesta, nälästä ja mielenmasennuksesta. Neekerivaimo pysähtyi ja kysyi, mikä hän oli miehiään. Muutamat sanat riittivät vakuuttamaan tämän naisen sydämen ja sen enempää kysymättä hän otti satulan ja ohjakset ja käski häntä tulemaan majaansa. Siellä hän sytytti lampun ja levitti permannolle maton vierastaan varten. Tuota pikaa kärisi hiilloksessa oiva kala ja perheen muut jäsenet töllistelivät suu auki muukalaista. Muutaman minuutin kuluttua Park söi itsensä kylläiseksi ja kävi nukkumaan. Naiset jatkoivat työtään, kehräsivät villoja ja surumielisellä äänellä lauloivat vieraastaan, omistaen hänelle aina seuraavat kertosäkeet:

»Tuulet ulvoi ja sade roiski, valkoinen mies parka istui puumme alla; ei emoa hällä maitoa kantamaan, ei vaimoa viljaansa jauhamaan.»

Johon kööri aina lisäsi:

»Säälikää valkoista miestä, ei emoa hällä, ei vaimoa.»

Nämä sanat herättivät Parkissa syvän kiitollisuuden tunteen, hänen vuoteellaan itseään käännellessään. Myöhään yöhön naiset kehräsivät ja yhä toistivat kertosäkeitään:

»Säälikää valkoista miestä, ei emoa hällä, ei vaimoa»,

hirmumyrskyn ulkona myllertäessä, salamain leiskuessa ja ukkosen räjähdellessä, sateen virtanaan valuessa.

Aamulla Park kiitollisuuden osoitukseksi antoi ystävälliselle emännälleen kaksi niistä neljästä messinkinapista, mitä hänellä oli liivissään; ne olivat ainoat esineet, mitä hänellä vielä oli maanasukkaille kelpaavaa.

Segussa.

Park sai kuulla huhuja, kuinka maurit häntä vastaan juonivat Mansong kuninkaan hovissa, eikä Mansong sitten suostunutkaan häntä puheilleen päästämään, vaikka salli hänen kulkea maansa läpi kumpaan suuntaan vain halusi. Kuningas lähetti köyhälle valkoiselle miehelle viisituhatta kauri-raakkua lahjaksi — ne olivat maassa käypä raha — että hän saattoi ostaa ruokatavaroita. Yhtenä syynä kuninkaan vastahakoisuuteen laskea Parkia puheilleen oli epäluulo; hän ei voinut käsittää, kuinka kukaan viitsisi matkustaa niin pitkän matkan ja kokea niin paljon vaaroja ja vastuksia vain tuntematonta jokea katsellakseen.

Park ei kuitenkaan nytkään palannut takaisin; hän tahtoi nähdä Nigeriä pitemmältä, ehkäpä käydä vielä Timbuktussakin. Hän siis kulki eteenpäin kauniitten viljeltyjen seutujen kautta, jotka muistuttivat englantilaista puistomaisemaa. Asukkaat kaikkialla parhaillaan kokosivat shi-puun hedelmiä, tehdäkseen niistä kasvivoita.

Illalla heinäk. 24 p. Park saapui Sansandingiin, joka oli suurempi paikka. Häntä pidettiin yleensä maurina, joita oli näissä seuduin paljon kauppiaina, mutta muuan oikea mauri huomasi pian erehdyksen. Kaikki nämä kylät olivat suuressa määrin maurien vaikutusvallan alaisia, vaikkapa olivatkin neekerihallitsijan valtakuntaa, ja Sansandingin maurit jälleen kiusasivat Parkia minkä voivat, vaatien häntä lukemaan ulkoa muhammedilaisia rukouksia samaan tapaan kuin juutalaiset, joita myös oli maassa ja joita halveksittiin vielä enemmän kuin kristittyjä. Kylän hallintomies kuitenkin suojeli häntä ja antoi hänelle ruokaa, vaikka Parkin maurien kiukkua lauhduttaakseen täytyikin lähteä moskeijan eteen julkisesti nähtäväksi ja pilkattavaksi. Isäntänsä hän kuittasi kirjoittamalla hänelle »amuletin» suojaksi kaikkea pahaa vastaan, kuten tämä oli pyytänyt; Park kirjoitti hänelle »Isä meidän».

Park kulki sitten yhä kauemmaksi koillista kohti, samoten toisinaan oikoteitä metsäin halki, joissa oli paljon jalopeuroja. Yhden hän oppaansa kera vain kuitenkin näki, ja sekin salli hänen häiritsemättä kulkea sivuitseen. Heinäkuun lopulla hän saapui Madibuun, kylään, josta oli lumoava näköala pitkin Nigeriä sekä ylös- että alaspäin. Joessa, joka tällä kohdalla oli sangen leveä, oli vihantia saaria, joilla asukkaitten karjat olivat turvassa petoeläimiltä. Joesta saatiin paljon kaloja pumpulilangasta kudotuilla verkoilla. Sääskiä oli suunnattomasti ja ne olivat alkuasukkaille suurena rasituksena ja vielä enemmän kiduttivat Parkia, jonka vaatteet alkoivat hajota repaleiksi. Hän sairastui täällä kuumeeseen, vaikk'ei hän silloin, niin lääkäri kuin olikin, saattanut arvata, että juuri sääsket, joiden vuoksi hän sai viettää niin monta unetonta yötä, olivat kuumeen aiheuttajat. Madibun tuolla puolella Parkin hevonen sortui ja hänen täytyi jättää se oman onnensa nojaan. Mutta vielä hän jatkoi matkaansa jonkun aikaa, kunnes tuli vakuutetuksi siitä, että joen seuraaminen mereen saakka oli nykyoloissa mahdotonta. Hänen täytyi, vaikka raskaalla mielellä, kääntyä takaisin. Hän oli tullut seutuun, jossa puhuttiin toista kieltä kuin Bambarrassa, eikä kohtelu siellä ollut parempi. Sitä paitsi alkoi joki paisua, eikä tulvan aikana olisi ollut mahdollista jatkaa matkaa muuten kuin vesitse. Venettä hän taas ei voinut hankkia. Lisäksi hän sai Timbuktusta ja sen uskonvimmaisista asukkaista kuulla niin huonoja uutisia, että hän arvasi henkensä menettävänsä, jos uskaltaisi matkaa sinne saakka jatkaa. Ja siten olisivat hänen matkansa kaikki tulokset menneet myttyyn.

Se paikka, josta Park kääntyi paluumatkalle, oli noin 120 kilometrin päässä Segusta itään. Kauppiailta hän sai jotenkin oikeat tiedot Nigerin juoksusta siitä eteenpäinkin aina Timbuktun satamaan Kabaraan saakka. Mutta siitä edelleen ei tästä suuresta joesta tietty muuta kuin huhuja.

Park lähtee paluumatkalle.

Kun Park 29 p. heinäk. 1796 päätti lähteä paluumatkalle, ei hänen tilansa suinkaan ollut kehuttava. Paluumatka näytti melkein yhtä toivottomalta kuin menomatkakin. Hänen oli matkueineen jalan kuljettava 2500 kilometriä puoliraakalaisen maan kautta, jossa jokainen piti oikeutenaan nylkeä matkustajaa, minkä saattoi, eivätkä lait suoneet hänelle mitään suojaa väkivaltaa vastaan. Repaleiset vaatteet eivät suojelleet häntä säätä eivätkä sääskiä vastaan, ruoan ostamiseen hänellä ei ollut rahoja ja lisäksi häntä odotti tropiikin talvi kaikkine kauhuineen, hirmumyrskyt, ukonilmat, rankkasateet, alavat maat rämeinä ja soina, kaikki joet tulvillaan.

Sadeaika ja matkan vaikeudet.

Käytyään Sillan kohdalla joen etelärannalla Park palasi pohjoisrannalle ja nukkui ensi yönsä Keassa, kylän päällikön orjien kanssa, jotka sääliväisesti peittivät hänet vaatteella. Seuraavana päivänä hän oppaansa keralla keksi tiellä verekset leijonan jäljet. Lähestyttäessä tiheikköä, jossa vaarallinen peto näytti piilevän, opas vaati Parkia kulkemaan edellä, mutta siihen tämä ei suostunut, hänellä kun ei ollut asetta, eikä hän tietäkään tuntenut. Syntyi tuima tora, joka päättyi siihen, että neekeri jätti hänet oman onnensa nojaan. Pelokkaalla mielellä Park jatkoi matkaa joen ja metsikön väliä ja sai kulkea leijonalta rauhassa. Saapuessaan illalla Madibuun hän siellä kohtasi karanneen oppaan. Kun hän paraillaan torui tätä, alkoi viereisestä majasta hevonen hirnua. Hymyillen kylän päällikkö kysyi Parkilta, tiesikö hän, kuka hänelle puhui, näyttäen hänelle sitten hevosen, joka oli hänen omansa. Se oli levättyään melkoisesti voimistunut.

Seuraavana päivänä alkoi sataa niin rankasti, ettei Park pääsyt Njämin kylästä kolmeen päivään mihinkään. Ja kun hän vihdoin lähti liikkeelle, oli vainioilla kilometrittäin vettä polvia myöten ja polut olivat kaikki veden peitossa. Ja vedettömilläkin paikoilla oli maa niin vetelää, että hevosen oli melkein mahdoton kulkea eteenpäin. Satamista yhä jatkui ja vain muutamia kilometrejä Park pääsi eteenpäin kulkemaan, rintaa myöten vedessä kahlaten, kunnes saapui pieneen fulakylään. Sieltä hän koetti saada uuden oppaan, mutta kun ei ollut ketään halukasta, liittyi hän erääseen mauriin, joka oli matkalla Seguun suolaa viemään. Mauri vaimonsa kanssa ratsasti härillä, mutta ei heidän matkan tekonsa ollut paljon parempaa kuin Parkinkaan. Eräässä paikassa toinen häristä suistui suon silmään ja eukko suoloineen päivineen putosi veteen. Siinä kylässä, johon Park sitten yöpyi, täytyi hänen asustaa kosteassa vanhassa hökkelissä. Joka hetki hän pelkäsi vanhan ränstyneen savikaton luhistuvan, joka sadeaikana tapahtui paremmillekin majoille, mutta vaikka joka puolelta kuului samanlaisten tapaturmain rytinää ja aamulla neljätoista majaa oli murtunut, oli Parkin vanha maja säilynyt. Seuraavana päivänä satoi niin rankasti, että Parkin täytyi odottaa sään asettumista ja hän olisi odottanut vielä kauemminkin, ellei kylän päällikkö olisi ajanut häntä matkaan. Kaiken lisäksi oli väestön kesken nyt levinnyt semmoinen huhu, että hän muka oli vakooja ja että kuningas oli hänelle epäsuosiollinen. Tämän jälkeen kyläin päälliköt kävivät hänelle vielä ynseämmiksi eikä kukaan muukaan tahtonut hänelle majaansa avata. Sansandingissa päällikkö, joka menomatkalla oli häntä suojellut maureja vastaan, ei nyt tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan, vaan vaati häntä aamulla varhain poistumaan. Yöllä hän kuitenkin tuli yksityisesti Parkin luo varoittamaan häntä, kehoittaen häntä varsinkin Segua karttamaan. Seuraavan kaupungin ulkopuolella neekerit tulivat ja tarttuivat hänen hevosensa suitsista kiinni, taluttivat hänet kaupungin muurien ympäri ja sen tehtyään kehoittivat jatkamaan matkaa edelleen. Sitä seuraavassa kylässä häntä uhattiin selkäsaunalla, mutta sitä seuraavassa muutamat naiset, hänen surkeata ulkonäköään säälien, hankkivat hänelle yösijan.

Leijonan vaanimana.

Lähellä Segua Park sai kuulla, että oli aikomus vangita hänet, ja lähti nyt korkean heinän ja rämeitten läpi samoamaan edelleen, välttääkseen vangitsijat. Hän ei palannut takaisin samaa tietä, jota oli tullut, vaan lähti jokivartta nousemaan, nähdäkseen kappaleen matkaa sen yläjuoksuakin, varsinkin sen, kauaksiko sitä saattoi aluksilla nousta. Kolmisen päivää hän sitten jatkoi matkaa muitta seikkailuitta, mutta Song nimisessä pienessä kylässä häneltä jälleen kiellettiin yösija. Pitkin päivää hän oli nähnyt leijonan jälkiä, mutta siitä huolimatta hänen täytyi tyytyä käymään kaupungin portin edustalle puun alle lepäämään; nukkua hänen tietenkin oli mahdoton. Joka hetki hän odotti näkevänsä väijyvän pedon yön synkeydestä hyökkäävän päälleen. Vähän ennen puolta yötä kuului läheltä metsästä pedon karjuna, mutta oli niin pimeä, että oli mahdoton mitään nähdä. Tilanne kävi niin tuskastuttavaksi, että Park hyökkäsi portille ja kaikin voimin vimmatusti tempoili sitä, sisään päästäkseen; mutta turhaan. Leijona sillä välin näkymättömänä hiipi kylän ympäri, yhä kehäänsä pienentäen ja uhriaan lähestyen. Vihdoin ruohosta kuului kahinaa, joka Parkille ilmaisi sen olevan lähellä. Hän hyökkäsi lähellä olevaa puuta kohti, kiipesi siihen ja siten viime tingassa pelastui. Hän varustautui sitten puussa yötään viettämään, mutta pian sen jälkeen päällikkö tuli ja avasi portin, kehoittaen Parkia sisään tulemaan, hän sanoi nyt olevansa vakuutettu siitä, ettei tämä tulija ollut mauri, sillä mikään mauri ei olisi hetkeäkään odottanut kaupungin ulkopuolella kiroamatta sitä ja kaikkia sen asukkaita.

Songista alkaen maa alkoi käydä mäkiseksi ja edestä päin näkyi korkea vuoristo. Notkot, joiden kautta tie kulki, olivat sadeajan vuoksi vetisinä rämeinä. Eräässä paikassa Park hevosineen suistui näkymättömään hautaan ja oli hukkua, mutta molemmat kuitenkin lopulta pääsivät ylös nousemaan, vaikka ylt'yleensä liejun ryvettäminä. Enimmän Park pelkäsi sitä, että hän tämmöisissä tapaturmissa menettäisi kallisarvoiset muistiinpanonsa. Hän nousi sitten Nigerin laaksosta korkeammalle mäkimaahan, josta nähden koko laakso oli yhtenä järvenä. Kohdatessaan syvän, vuolaan syrjäjoen, jonka poikki oli päästävä, hän riisui päältään ryysynsä ja alkoi hevosineen uida sen poikki, mutta paikalle sattunut maanasukas varoitti häntä siitä, koska hän hevosineen muutoin joutuisi krokotiilien saaliiksi. Kun Park äkkiä nousi pois vedestä ja neekeri näki hänen paljaan valkoisen ruumiinsa, hämmästyi hän sanomattomasti ja nosti käden suunsa eteen, kuten neekerien on hämmästyessään tapana, päästäen kauhistuksen huudahduksen. Hän auttoi Parkia kuitenkin löytämään lautan ja siten pääsemään toiselle rannalle.

Seuraavassa kylässä Parkin täytyi viettää yönsä palaver-puun alla, hirmumyrskyn kauhuille alttiina. Puolenyön aikaan eräs neekeri, joka itsekin oli kaupungissa vieras, tuli ja jakoi hänen kanssaan eväänsä. Seuraavana päivänä hän söi vehnän akanoita nälkäänsä tyydyttääkseen. Kauempana hän kuitenkin huomasi voivansa parantaa toimeentuloaan kirjoittamalla yksinkertaisille alkuasukkaille lumoja eli safioita. Lumo kirjoitettiin laudalle, jonka jälkeen muste pestiin pois ja asianomainen nieli veden. Neekerit olivat saaneet tavan arabialaisilta. Lumojen kirjoittamisen kautta Park saattoi ensi kerran monesta ajasta syödä kunnon aterian ja nukkua yönsä rauhassa.

Bammaku.

Hän joutui sitten väärälle tielle, jolla oli pakko uida syvän syrjäjoen poikki krokotiileistä huolimatta, muistoonpanot hattunsa lakeen kiinnitettyinä. Niger virtasi täällä kallioisten rantain välitse ja entistä nopeammin. 23 p. elok. matkamiehemme saapui Bammakuun, melkoiseen kauppakaupunkiin, jossa arabialaisten suolakauppiaitten oli tapa levätä. Täällä maurit, paljon matkustaneina miehinä, olivat odottamattoman kohteliaita ja lähettivät Parkille riissiä ja maitoa.

Bammakussa Park erosi Nigeristä, kulkeakseen suorinta tietä Gambiaan. Matkatoveriksi ja oppaaksi hän nyt sai vaeltavan soittoniekan, joka oli menossa samaan suuntaan. Opas pian kuitenkin eksyi ja jätti sitten Parkin selviytymään, miten parhaiten taisi. Tämä löysi hevospolun ja tuli sitä kulkien korkealle mäelle, josta oli laaja näköala yli Nigerin ja tulvan peittämän laakson, kaakossa aina autereisille etäisille Kong-vuorille saakka. Auringon laskiessa hän saapui romanttiseen laaksoon, Kuma nimiseen kylään, jossa vastaanotto vaihteeksi oli hyvin ystävällistä. Hänelle tuotiin viljalta vehnää ja maitoa ja hevoselle heiniä, vieläpä hänen majaansa tehtiin valkeakin ja ulkopuolelle kokoontui uteliaita ihmisiä tiedustelemaan, mikä hän oli miehiään.

Rosvojen käsissä.

Kahden paimenen seuraan liittyen hän sitten jatkoi matkaa vuoriston poikki, jossa tie toisin paikoin oli hyvinkin jyrkkä ja vaivalloinen. Paimenet matkasivat nopeammin ja Park kulki jäljessä, mutta pian hän kuuli huutoja ja rientäessään niitä kohti tapasi toisen paimenista tien vieressä haavoitettuna; toisen olivat rosvot vieneet mennessään. Samalla hän huomasi kuusi tai seitsemän aseellista miestä, jotka väjyivät häntäkin, ja kun pako oli mahdotonta, ratsasti hän oikopäätä heitä kohti. Teeskennellen huolettomuutta hän kysyi, olivatko he elefantin pyydystäjiä ja olivatko mitään saaneet. Nämä eivät siihen vastanneet paljon mitään, kehoittivat häntä vain jatkamaan matkaansa. Ilomielin, kun niin vähällä pääsi, Park noudatti kehoitusta. Hänen ilonsa oli kuitenkin lyhyt. Kovan huudon takaapäin kuullessaan hän pysähtyi ja katsoi taakseen ja huomasi silloin rosvojen juoksevan häntä kohti. Saavutettuaan he sanoivat olevansa kuningas Fulahdun miehiä, jotka olivat tulleet häntä pääkaupunkiin hakemaan. Pahoinpitelyä välttääkseen Park empimättä suostui heitä seuraamaan ja vaieten joukko sitten jonkun matkaa kulki toiseen suuntaan, kunnes saapui synkkään metsään. »Tämä paikka on hyvä», sanoi yksi rosvoista ja samalla käytiin onnettoman matkustajan kimppuun ja hattu reväistiin hänen päästään. Park: ei ollut tietävinäänkään, vaikka hattu oli hänelle kaikkea muuta kalliimpi, sen pohjassa kun olivat hänen muistiinpanonsa. Hän ei kuitenkaan suostunut lähtemään paikaltaankaan, ellei saanut hattuaan takaisin. Vastaukseksi yksi rosvoista paljasti puukkonsa ja leikkasi viimeisenkin messinkinapin Parkin liivistä. Muut etsivät hänen taskunsa. Kun ei mitään löytänyt, riisuivat he hänet alasti ja hänen saapasrauskansakin, jotka enää tuskin jalassa pysyivät, tutkittiin tarkkaan. Rosvojen pettymys oli niin suuri, että he jo uhkasivat ampua hänet, malttoivat sitten kuitenkin mielensä ja antoivat hänelle takaisin paidan ja housut. Poistuessaan se, joka oli hatun ottanut, ilkkuen heitti sen hänelle takaisin. Ja sanomattomalla ilolla Park otti ja painoi päähänsä hatturäysän, jonka pohja kätki hänen muistiinpanonsa.

»Olin nyt puolialasti», kirjoittaa kovia kokenut löytöretkeilijä matkakertomuksessaan, »villien eläinten ja vielä villimpien ihmisten keskellä. Oli pahin sadeaika ja olin viidensadan mailin päässä lähimmästä eurooppalaisesta siirtokunnasta. Mieleni alkoi lannistua. Mutta uskonnosta sain lohdutuksen.» Ja hänen huomionsa kiintyi johonkin pieneen siroon sammaleen, ja hän ajatteli, että kun Kaitselmus tässä etäisessä seudussa on luonut niin vähäpätöisiä esineitä niin täydellisiksi, ei Hän voi välinpitämättömänä nähdä sitä, että Hänen kuvansa kärsii. Niinpä hän jälleen nousi ylös ja lähti vaivalloista matkaansa jatkamaan. Hän saapui jälleen pieneen kylään ja sen läheisyydessä tapasi molemmat paimenet ja heidän kanssaan jatkoi matkaa Sibiduluun, saapuen sinne auringonlaskun aikaan.

Ystävällisempää kohtelua.

Park oli nyt tullut Mandingo-maahan. Sibidulu oli säilynyt sodan hävityksiltä, se kun sijaitsi pienessä laaksossa korkeitten vuorien ympäröimänä, joiden poikki ratsumiesten oli vaikea kulkea. Väestö ehkä siitä syystä oli tavallista suopeampaa; se sääli vilpittömästi riutunutta matkamiestä ja vei hänet kylän esimiehen luo, joka vakavana piippuaan poltellen kuunteli Parkin kertomusta seikkailuistaan. Lopulta hän suuttuneen näköisenä veti ylös takkinsa hihan, kehoitti valkoista miestä istumaan ja sanoi: »Sinä saat kaikki omasi takaisin. Olen sen vannonut!» Sitten hän käski palvelijaa tuomaan matkamiehelle juotavaa ja lähetti hänet seuraavana aamuna varhain Bammakuun sanomaan sikäläiselle päällikölle, että Fulahdu kuninkaan miehet olivat ryöstäneet Bambarran kuninkaan vieraan. Parkille hän toimitti sekä majan että ruokaa ja tämä olisi viihtynyt aika hyvin, ellei väen uteliaisuus olisi ollut jotenkin tunkeilevaa. Sibidululaisten hyväntahtoisuus oli sitäkin kiitettävämpää, kun heidän omat ruokavaransa olivat siihen aikaan kovin vähissä. Odotettuaan turhaan pari päivää hevosensa paluuta hän sen vuoksi, jottei kävisi rasitukseksi, kulki jonkun kylän välin etemmäksi, luvaten siellä odottaa hevostaan, jos se saataisiin takaisin.

Wondassa, pienessä kaupungissa, jolla oli jo moskeijansa, hänet niinikään otettiin sangen vieraanvaraisesti vastaan. Park sairastui nyt ankaraan kuumeeseen, mutta koetti mikäli mahdollista salata tilaansa, ettei kävisi kestitsijöilleen rasitukseksi. Usein hän kaiken päivää makasi viljavainioissa ollakseen poissa näkyvistä, vaikka tämä epäilemättä pahensi tautia. Paikkakunnalla vallitsi niin kova nälänhätä, että vaimot toivat päällikölle lapsiaan, myydäkseen ne orjiksi, jotta saattoivat ostaa muulle perheelle ruokavaroja.

Vihdoin tuotiin Sibidulusta Parkin hevonen ja vaatteet ynnä kompassi, joka kuitenkin Parkin suruksi oli rikottu, niin ettei hän enää voinut määrätä matkareittiään. Hevonen oli niin riutunut, ettei sillä enää voinut ratsastaa, jonka vuoksi hän lahjoitti sen ystävälliselle kestitsijälleen, lähtien jalan paluumatkaansa jatkamaan. Pari päivää nälkää nähtyään hän kolmantena tapasi neekerikauppiaan, joka antoi hänelle ruokaa. Nyrjäytettyään pahasti jalkansa ja sitä kolme päivää podettuaan hän neljäntenä saattoi sauvan varassa lähteä eteenpäin nilkuttamaan. Ja hän kulki näin kylästä kylään, ravintoaan ja yösijaansa kerjäten, kunnes saapui Kamalia nimiseen pieneen kaupunkiin, jossa Karfa Taura niminen ystävällinen kauppias otti hänet vieraanvaraisesti vastaan. Kamalia on sillä kapealla vedenjakajalla, joka näillä seuduin erottaa Senegalin ja Nigerin vedet, ei paljon enempää kuin satakunta kilometriä Bammakusta. Hitaasti oli siis Parkin matka edistynyt ja ylen synkältä näytti, näkisikö hän enää koskaan meren rannikkoa. Hänen kasvonsa olivat sairaudesta käyneet niin keltaisiksi ja riutuneiksi, ettei kauppias tahtonut tuntea häntä englantilaiseksi, ennenkuin Park näytti osaavansa lukea valkoisten miesten kirjaa, joka kauppiaalla sattui olemaan hallussaan. Kirja oli Englannin kirkon yleinen rukouskirja ja Park suuresti hämmästyi ja ilostui näin äkkiarvaamatta sen tavatessaan.

Täällä Park nyt kuuli, että hänen edessään oleva maa, Jallonkadun erämaa, jonka läpi Senegalin latvat virtaavat pohjoista kohti, oli kuukausia kerrassaan mahdoton kulkea vuolaitten, yli äyräittensä paisuneitten jokiensa vuoksi. Parkin oli mahdoton yksinään lähteä tälle taipaleelle, etenkin kun hän tunsi hengenvoimiensakin vähitellen kokonaan masentuvan. Kun hätä on suurin, on apu lähinnä; tämä toteutui nytkin. Karfa Taura lupasi elättää häntää kunnes tiet jälleen olisivat kuljettavat, ja sitten soveliaan ajan tullen viedä hänet Gambiaan, jonne hän aikoi mennä orjakaravaania viemään. »Siten tämän hyväntahtoisen neekerin ystävällinen huolenpito vapautti minut todella surkuteltavasta asemasta. Puute ja nälkä ahdistivat minua ankarasti. Edessäni oli Jallonkadun synkkä erämaa, jossa matkustaja ei viiteen päivään näe ainoatakaan ihmisasuntoa. Olin jo melkein arvannut paikan, missä kohtaloni minut yllättäisi ja menehtyisin, kun tämä ystävällinen neekeri ojensi vieraanvaraisen kätensä minua auttaakseen.»

Kuolemansairaana.

Mutta ei ravinto eikä asunto voinut pidättää kuumetta. Park heikkenemistään heikkeni ja alkoi houria, eikä lopulta enää kyennyt majastaan lähtemään. Kuusi raskasta viikkoa hänen henkensä häälyi elämän ja kuoleman välillä, mutta kun sadeaika vihdoin taukosi, maa alkoi kuivaa ja ilma raitistua, saattoi hänkin ryömiä ulos ummehtuneesta majastaan ja uudestaan tointua elämään. Tamarindin varjossa istuen ja asukkaitten kanssa keskustellen hän sitten odotti aikaa, jolloin taas saattaisi lähteä matkaansa jatkamaan. Karfa Taura pysyi kaiken aikaa hänen uskollisena ystävänhän, vaikka ei puuttunut niitä, jotka koettivat yllyttää häntä valkoista vierasta vastaan..

Silloin tällöin Kamalian läpi kulki orjalähetyksiä. Kerran muuan näistä onnettomista pyysi Parkilta ruokaa. Tämä vastasi olevansa paikkakunnalla vieras, eikä mitään omistavansa. »Minä annoin sinulle ruokaa, kun sinun oli nälkä», vastasi orja. »Oletko unohtanut miehen, joka Karankallassa toi sinulle maitoa? Mutta», hän huoahtaen lisäsi, »silloin minulla ei ollut rautoja jaloissani.» Tämä puhe koski Parkiin, hän muisti tapauksen ja lähti paikalla pyytämään Karfalta pähkinöitä.

Orjakauppa.

Parkilla oli täällä hyvä tilaisuus tutustua orjakauppaan, kuinka orjia hankittiin varastamalla naapurikylistä tai viereisistä pikku valtakunnista asukkaita, kuinka vanhemmat möivät lapsiaan nälänhädän sattuessa, kuinka kuninkaat möivät alamaisiaan ja semmoisia, jotka olivat tehneet jonkun rikoksen, ja kuinka velalliset, jotka eivät kyenneet velkaansa maksamaan, rupesivat velkojan orjaksi. Hän oli omin silmin nähnyt ja vielä enemmän kuullut, kuinka tämä kamala ammatti hävitti maata — monet valtakunnat ylläpitivät keskenään ainaista sotaa, voidakseen hankkia orjia — mutta siitä huolimatta Park kuului orjakaupan kannattajiin, vaikkapa liike tätä kauppaa vastaan jo oli saanut Englannissa paljon vauhtia. Orja parat pelkäsivät tulevaa kotimaataan Atlantin takana varsinkin sen vuoksi, että he luulivat siellä joutuvansa valkoisten ihmissyöjien lihapatoihin ja maan olevan lumottua. Sen vuoksi he tuon tuostakin kysyivät Parkilta: »Onko teillä todella samanlaista maata kuin tämä, niin että sen päällä voi jaloillaan kävellä?» Orjat oli rautakahleilla kahlehdittu jaloista yhteen aina kaksittain ja sitä paitsi aina neljä miestä yhteisellä kaulanuoralla. Toisilla oli molempien säärien välissä puukapula, joka oli rautapannoilla kiinnitetty. Yöksi vielä kädetkin kahlehdittiin, jopa vielä kaulaankin pantiin kahleet. Kaulassa, käsissä ja jaloissa raudat he sitten saivat tulla yönsä toimeen, miten parhaiten taisivat, Karfa Tauran kotiorjain vartoimina.

Vilpitöntä iloa tuotti Parkille sitä vastoin Kamalian muhammedilainen koulumestari, joka seitsemälletoista pakanapojalle ja tytölle opetti uskonnon ja vähän muunkin tiedon alkeita. Kouluoppi oli paikkakunnalla niin suuressa arvossa, että oppijakso arvosteltiin yhden ensiluokkaisen orjan arvoiseksi. Alkupuolella vuotta 1797 alkoi kaikki olla valmiina matkaa varten, mutta vasta ramadan paaston jälkeen Karfa Taura todella lähti taipaleelle.

Orjakaravaani.

Karfan karavaaniin kuului 35 orjaa ja 38 vapaata ja kotiorjaa, kouluopettaja kahdeksan oppilaansa keralla, kuusi laulajaa, joiden tuli pitää matkuetta hyvällä tuulella ja suostutella siihen niiden seutujen asukkaita, joiden läpi matka piti. Mäellä, vähän matkan päässä kylästä, karavaani pysähtyi ja kaikki istuivat, lähtijät kasvot länttä, saattavat kaupunkilaiset kasvot itää kohti. Keskivälille istui koulunopettaja ja kaksi päällikköä rukoillen pitkän, juhlallisen rukouksen, että heidän matkansa Allahin suojeluksessa hyvin menestyisi, tämän jälkeen karavaani kolmeen kertaan kierrettiin varaksi pahoja voimia vastaan, ja vasta tämän menon päätyttyä kaikki hyppäsivät jalkeille, lähtien lännen merta kohti pyrkimään, taipaleen teko oli alussa kovin hidasta orjat kun olivat niin kauan olleet raskaissa kahleissaan. Ennenkuin lähdettiin Jallonkadun erämaahan, oli jokaiselle varustettava viikkoiset eväät.

Tuota pikaa oli kuljettu Nigerin vedenjakajan poikki ja tultu Senegalin latvajoille. Koko päivä kuljettiin. Kun heikommat naiset alkoivat jäädä jälelle, hoputettiin heitä, ensin voimasanalla ja kirouksilla, sitten ruoskalla, tämän jälkeen vetäen ja ruoskien,kunnes onnettomat vaipuivat maahan, eikä heitä enää millään keinoin voitu saada eteenpäin kulkemaan. Lopulta nämä heikoimmat täytyi palauttaa takaisin. Illalla saavuttiin pieneen kaupunkiin, johon monella menolla marssittiin. Edellä kulkivat laulajat, ylistäen asukkaitten jaloutta, vieraanvaraisuutta ja ystävyyttä mandingoja kohtaan. Heidän jäljessään kulki vapaita miehiä, sitten orjia, neljä aina samassa kaulanuorassa, asestettu mies joka ryhmän välillä. Kauppa-orjain jälkeen tulivat kotiorjat ja viimeiseksi vapaat naiset, päällikköjen vaimot, koululapset y.m. Tässä järjestyksessä matkue kulki palaveri-huoneelle, johon väestö kokoontui heitä puhuttelemaan, hankkien sitten kaikille ruokaa ja asumukset.

Erämaassa.

Huhtik. 23 p. anivarhain alkoi varsinainen erämaamatka. Oppaat ja nuoret miehet kulkivat edellä, naiset ja orjat keskellä, jälkijoukkona kulki vapaita miehiä. Maisemat olivat autiudestaan huolimatta erinomaisen viehättävät, mäkiä ja laaksoja, metsiä ja lehtoja, kierteleviä jokia, kaikenlaisia metsälintuja ja hirvieläimiä runsaasti. Parkin käsivarret ja kaula paloivat polttavassa päivänpaisteessa rakoille. Illalla matkue saapui romanttisen kauniille joelle, jonka rannalle rakennettiin suuret tulet sekä ruuan keittämiseksi että petojen torjumiseksi. Illallisen jälkeen orjat pantiin rautoihin, etteivät päässeet karkaamaan, jonka jälkeen kaikki rupesivat nukkumaan, mikäli se muurahaisilta ja pedoilta kävi päinsä.

Aamun sarastaessa rukoiltiin, vapaat miehet söivät vähän velliä, jonka jälkeen raudat taas otettiin orjien jaloista ja lähdettiin uudelleen matkalle.

Matka kävi nyt synkän vuorimaan poikki, jossa Parkin jalat pahoin haavoittuivat, hänellä kun ei ollut muuta kuin sandaalit jalassa. Hän jo alkoi pelätä, ettei jaksaisi kulkea karavaanin keralla, vaan jäisi jälkeen erämaahan kuolemaan. Vähän häntä kuitenkin lohdutti se, että muut näyttivät olevan vielä uupuneempia. Muuan Karfan naisorjista varsinkin alkoi valittaa jalkakipujaan, jonka vuoksi hänen taakkansa oli annettava toiselle. Puolenpäivän aikaan matkueen kimppuun hyökkäsi suunnaton parvi mehiläisiä, jotka edellä kulkevat olivat saaneet liikkeelle, ja ne hajoittivat sen kuin akanat tuuleen. Kun siis taas päästiin kokoontumaan, huomattiin orjattaren jääneen jälkeen. Ennenkuin voitiin palata häntä hakemaan, oli ruoho sytytettävä palamaan mehiläispesän itäpuolella, jotta savu karkoitti sen asukkaat. Tämä auttoi, ja palatessaan joelle, jonka poikki matkue oli äsken kulkenut, etsijät tapasivat orjattaren vedessä puolikuolleena, mehiläisten pahoin pistämänä. Hän oli nyt niin lopen riutunut, ettei mikään enää saanut häntä liikkeelle lähtemään. Pyynnöt ja uhkaukset olivat turhia. Ensimmäinen ruoskansivallus sai hänen koko ruumiinsa kiemurtelemaan tuskasta, mutta neitonen ei valittanut eikä yrittänyt nousta. Vasta kolmas isku sai hänet ylivoimaisin ponnistuksin kulkemaan vielä muutaman tunnin eteenpäin, mutta sitten hän tuskista mielettömänä koetti karata pakoon, vaipuen kuitenkin tuota pikaa tajuttomana maahan. Siitä seurasi uusi tyly ruoskiminen, mutta se oli turhaa, ruoskalla ei tätä ihmisparkaa enää saatu eteenpäin kulkemaan. Tämän jälkeen hänet nostettiin aasin selkään, mutta sitä aasi ei suvainnut, sillä kun jo ennestään oli riittävä kantamus, ja kun orjatar ei kyennyt selässä pysymään, niin päällysmiehet tekivät bamburuo'oista paarit, ja niillä orjatar kannettiin leiripaikkaan; hän oli liian arvokas taipaleellekaan jätettäväksi. Tämä orjatar — Neali nimeltään — ei kuitenkaan ollut ainoa, jolle matka kävi liian raskaaksi. Nopea astuminen polttavassa helteessä, raskain kantamuksin, ilman ruokaa, ruoska ja haukkumiset ainoina yllykkeinä, kahleet illalla tiedossa ja matkan määränä kamala kohtalo meren takana valkoisen miehen palveluksessa — kaikki nämä seikat vaikuttivat, että kuolema orjien mielestä oli toivottava vapautus. Päällysmiehet huomasivat nämä merkit ja — yöksi lisäsivät heidän kahleitaan.

Aamulla Nealin jäsenet olivat niin kankeat ja turvonneet, ettei hän enää voinut edes seistä, saatikka kävellä. Hänet sidottiin nyt aasiin kiinni, kädet kaulan ympäri, jalat mahan alle. Mutta aasi sittenkin sai hänet pudotettua ja tallattua puolikuolleeksi, ennenkuin hänet ennätettiin irti päästää. Kun näin hukattiin kallista aikaa eikä ollut mahdollista kantaa orjatarta pitkää matkaa, loppui pian kaikkien kärsivällisyys. »Leikatkaa siltä kurkut!» huutivat nyt orjakauppiaat ja Park kulki muista edelle, ettei hänen olisi pakko sitä nähdä. Vähän ajan kuluttua eräs Karfan miehistä saavutti hänet, kantaen orjattaren vähiä pumpulivaatteita, joista Park käsitti, että hänen kohtalonsa oli ratkaistu. Hän ei voinut sitä kysyä, mutta sai myöhemmin tietää, ettei Nealin loppu ollut näin sääliväinen, vaan että hänet oli jätetty ilkialastomana erämaahan nääntymään ja petojen revittäväksi. Orjatytön kurja loppu kiihoitti nyt sitä enemmän kaikkia muita ponnistamaan viimeisetkin voimansa, etteivät jälkeen jäisi. Koulumestari, epäillen tämän tapauksen ei olevan Allahille otollisen, paastosi koko päivän. Park itse pelkäsi, että sama kohtalo kuin Nealin tulisi hänenkin osakseen, ja heitti kaikki, jopa lopulta keihäänsäkin, taipaleelle, voidakseen mukana kulkea. »Kesken omia, suunnattoman paljon suurempia kärsimyksiään orja raukat säälivät minua ja usein pyytämättäni toivat vettä juodakseni ja illalla keräsivät oksia ja lehviä laatiakseen erämaassa vuoteeni.» 26 p. aamulla kaksi koulumestarin oppilaista sai jalkakipuja ja yksi orjista rampautui, hänen jalkapohjansa kun olivat rakkoja täynnään ja tulehtuneet. Mutta niin vähäisten syitten vuoksi ei ruvettu pysähtelemään, vaan matkue entistä enemmän kiirehti kulkuaan päästäkseen vaarallisesta erämaasta niin pian kuin suinkin. Illalla nähtiin rosvojoukon jäljet, ja näitä välttääkseen matkue vähäksi ajaksi hajaantui. Huhtik. 27 p. erämaa vihdoin päättyi ja matkue tuli asutummille maille, kulkien seuraavana päivänä Senegalin päälatvahaaran, Bafingin, poikki omituista bambusiltaa pitkin. Sillan keskusta ui veden päällä, molemmat päät olivat rannassa kiinni, ja pääksytysten yhteen sidotut puut kannattivat tätä siltaa. Tulva aina vei sillan mukanaan ja se oli joka vuosi uudelleen rakennettava.

Kylä toisensa perästä sulki karavaanilta porttinsa, jota paitsi kulki huhu, että parisataa rosvoa aikoi sen ryöstää. Tämä pakotti muuttamaan suuntaa ja kulkemaan läpi yön. Puolenyön aikaan matkue saapui kaupunkiin, jossa se sai levätä, sekä toukok. 3 p. koulumestarin kotikaupunkiin Malakottaan, jossa vastaanotto oli sangen ystävällinen ja matkue sen vuoksi viipyi kolme päivää itseään virkistääkseen. Park oli nyt saapunut Gambian kaupan piiriin, tie kulki helpompia maita ja hän saattoi olla melkein varma siitä, ettei enää sattuisi mitään, joka hänen matkansa katkaisisi. Toukok. 12 p. matkue oli yötä erään mandingokauppiaan luona, jolle ruoka, eurooppalaiseen malliin, kannettiin hopeoiduissa vaskiastioissa.

Monta sydäntäsärkevää tapausta Park täälläkin sai nähdä. Eräässä paikassa muuan paikkakuntalainen, jolla oli läheisyydestä ryöstetty orja, jonka hän pelkäsi karkaavan, halusi vaihtaa sen Karfan kanssa johonkin toiseen, joka oli etäämpää kotoisin. Tämä orja silloin tekosyyllä kutsuttiin taloon, jonka portti paikalla suljettiin, kun hän oli sisään tullut. Mies kuitenkin viime tingassa arvasi, mitä oli tekeillä, mikä kohtalo häntä odotti, kuinka pako olisi aivan toivoton, jos hänet meren taa vietäisiin, ja yhdellä hypyllä loikkasi aitauksen poikki, juosten metsään. Kauas hän ei kuitenkaan päässyt, ennenkuin takaa-ajajat, jotka ulvoivat kuin susilauma, saivat hänet kiinni ja toivat Karfalle kallioisiin pantavaksi. Eräässä toisessa paikassa Karfa päätti vaihtaa toisen miesorjan, joka oli niin uupunut, ettei hän enää jaksanut matkaa jatkaa. Muuan kylänmies tarjosi hänen hinnakseen nuorta tyttöä, joka vasta viime hetkessä sai tietää, mitä hänelle oli tehty. Tyttö oli tullut ystävättäriensä keralla katsomaan karavaanin lähtöä, kun hänen isäntänsä äkkiä tarttui hänen kädestään kiinni ja antoi hänet orjakauppiaalle. »Eivät milloinkaan huolettomat kasvot äkimpää ole kuvastaneet syvintä mielihaikeaa. Hänen kauhistuksensa, kun kuorma pantiin hänen päänsä päälle, hänen murheensa, kun hän hyvästeli toverinsa, olivat todella sydämelle käyvät», kirjoittaa Park.

Toukok. 20 p. matkue saapui metsiin, jotka viettivät Gambiaa kohti. Sään kuumuuden vuoksi kuljettiin nyt yöllä. Toukok. 30 p. se kulki Nerikon, Gambian syrjähaaran poikki, ja nyt laulajat alkoivat laulun, vihdoinkin päästyään »laskevan auringon maahan». Seuraavana päivänä tultiin itse Gambian rannalle ja kolme päivää myöhemmin Medinaan, jossa Park seitsemäntoista kuukautta takaperin oli otettu niin ystävällisesti vastaan. Muistaen Wulin kuninkaan hyvät matkatoivotukset Park lähetti hänelle sanan palaamisestaan. Karfa jätti sitten näille seuduille orjansa, kunnes saattaisi heidät myydä, ja lähti itse edelleen saattamaan Parkia Pisaniaan, englantilaiseen siirtokuntaan. Surulla ja paremman onnen toivotuksilla Park erosi onnettomista, joiden kanssa hän oli jakanut matkan kärsimykset; muuta hän ei voinut heidän hyväkseen tehdä, ja orja raukat sanoivat sen käsittävänsä.

Park tapaa maanmiehen.

Kesäk. 12 p. löytöretkeilijämme vihdoin tapasi t:ri Laideyn, joka oli häntä menomatkalla saattanut ja nyt tervehti häntä kuin kuolleista noussutta. Hänen todella luultiin joutuneen Ludamarissa tuhon omaksi. Sunilla hän kuuli, ettei Johnstonista sen enempää kuin Dembastakaan ollut tullut minkäänlaista tietoa. Park hylkäsi nyt repaleisen maurilaisen pukunsa ja ajoi pois muhkean partansa, joka oli matkalla kasvanut ja ollut sekä maurien että neekerien ihailun ja kateuden aiheena. Karfa sai kaksin kerroin sovitun hinnan ja t:ri Laidey lupasi pitää huolta hänen orjiensa myynnistä. Karfa ei voinut kyllin ihmetellä kaikkea, mitä näki, mutta enimmän kaikesta Parkin mielettömyyttä, hän kun oli lähtenyt moiselle matkalle turhan takia.

Orjalaivassa.

Amerikkalaisella orjalaivalla Park 17 p. kesäk. pääsi lähtemään kiertoteitä kotimaahansa. »Charlestown» viipyi kuitenkin niin kauan matkalla alas Gambiaa, että sekä merimiehistä että orjista useita kuoli kuumeeseen. Goreessa, Viheriän niemen kainalossa, laivan täytyi odottaa neljä kuukautta ruokatavaroita, niin että se vasta lokakuun lopulla pääsi Atlantin poikki purjehtimaan. Kuormana oli 130 orjaa, joista 25 oli ollut vapaata muhammedilaista, arabian taitavaa. Monet heistä olivat nähneet Parkin matkalla ja vielä useampi oli kuullut hänestä kotikylässään puhuttavan. Park lohdutti ja lääkärinä hoiti näitä raukkoja minkä voi, ja lohdutuksen ja avun tarpeessa he laivan ahtaissa suojissa, ankaran pakon alaisina, todella olivatkin. Kolmattakymmentä orjaa kuoli merimatkalla ja toisista suuri osa riutui kovin heikoiksi. Kaiken pahan lisäksi laiva alkoi keskellä valtamerta vuotaa ja saatiin hädin tuskin pelastetuksi. »Charlestownin» täytyi poiketa Antiguaan, Vähille Antilleille, jossa Park nousi maihin, jatkaakseen sitten postilaivalla matkaa Englantiin, jonne hän saapui joulukuun lopulla, kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta kotoa poissa oltuaan.

Kotona.

Kotimaassa urheata löytöretkeilijää oli pidetty jo ammoin kuolleena ja sitä iloisempi oli nyt yllätys, kun hän äkkiä palasi takaisin suurtyönsä toimitettuaan, ja varsinkin Afrikan yhdistyksen keskuudessa ilo oli suuri. Hänen matkastaan laadittiin yleisöä varten ensin lyhyet otteet, jonka jälkeen hän ryhtyi matkakertomusta kirjoittamaan kotimaassaan, Skotlannissa, jossa hän asui Walter Scott'in naapurina, tutunomaisesti seurustellen kuulun romaaninkirjoittajan kanssa, joka oli suuresti huvitettu Parkin seikkailuista. Keväällä 1799 matkakertomus ilmestyi painosta ja saavutti suurenmoisen menestyksen, se kun oli ensimmäisiä matkakertomuksia, mitä Afrikasta yleensä oli julkaistu, ja lisäksi sisällykseltään harvinaisen viehättävä. Tuskin on myöhemminkään esiintynyt Afrikan matkustajaa, joka olisi niin omituisissa oloissa Mustain maanosaan tutustunut ja niin läheltä ja perinpohjin tullut tuntemaan sen asukkaitten luonnonlaadun, tavat ja taipumukset. Park tosin julkisesti tunnusti olevansa orjakaupan puoltajia, mutta epäilemättä hänen kirjansa vaikutti aivan päinvastoin, paljastamalla tämän kaupan kauhean julmuuden ja julkaisemalla neekerien hyväntahtoisuudesta kosolta semmoisia luonteenpiirteitä, jotka osoittivat heidän oikeutensa arvollisempaan kohtaloon.

Mungo Parkin merkillisen matkan suoranaiset maantieteelliset tulokset olivat melkoiset. Hän oli tutkinut Gambian ja Senegalin yläjuoksun ja löytänyt Nigerin latvaosan sekä osoittanut, että tämä joki juoksee itää kohti. Hän oli koonnut paljon arvokkaita tietoja niistä kansoista, jotka sisämaassa asuivat, ja niiden kaupasta. Suurta kummastusta herätti se uutinen, että maurit olivat tunkeutuneet aina Nigerin varsille saakka. Kauppaa koskevat tiedot sitten saivat käytännöllistäkin merkitystä. Sisämaasta sanoi hän saatavan orjia, kultaa, norsunluuta, vahaa, hunajaa, vuotia, kumia ja väripuita, mutta tärkeämpää hänen mielestään oli, että maa erinomaisen viljavuutensa vuoksi voitaisiin kehittää tuottamaan kaikkia sekä Idän että Lännen arvokkaimpia tuotteita.

Mungo Parkin toinen matka.

Park meni sitten naimisiin ja alkoi elättää itseään lääkärinammatilla. Mutta se tuotti huonosti niihin aikoihin, ja pienessä maalaiskylässä, jossa hän asui, hänen sitä paitsi tuli ikävä. Hänessä kyti halu päästä takaisin Afrikkaan, eikä hän epäillyt jättää vaimoaan ja kolmea lastaan, kun tuli otollinen tilaisuus.

Kahdeksan vuotta kului, ennenkuin tämä tilaisuus tuli, ja nyt hänet lähetti Englannin hallitus kaikin puolin niin hyvin varustettuna, kuin kokemuksen puute ja troopillisten tautien tuntemattomuus sallivat. Hänelle annettiin soveliaat apulaiset, sotamiehiä suojaksi, rahaa ja tarpeita riittävästi. Jos hän yrityksessä henkensä menettäisi, niin leskelle luvattiin eläke. Park harjoitteli itseään määräämään paikkoja sekstantilla ja opiskeli arabiaa. Monet ystävät, Walter Scott muun muassa, tosin kehoittivat häntä pysymään kotimaassa, mutta matkahalu paloi jo niin voimallisena Parkin rinnassa, ettei hän ottanut minkäänlaisia varoituksia kuuleviin korviin. Matkan varsinainen tarkoitus oli selon saanti siitä, kannattaisiko kauppa Sisä-Afrikkaan, mutta itsestään selvänä pidettiin, että hän samalla jatkaisi maantieteellisiä löytöjä, kävisi Timbuktussa ja laskisi Nigerin mereen saakka. Moni luuli, että Niger juoksi koko Guinean lahden ympäri ja oli Kongon latvaosa. Rannikko tunnettiin, mutta Nigerin delta on niin laaja ja suuhaarain luku niin suuri, ettei kenenkään mieleen juolahtanut, että ne verraten pienet joet, jotka laskivat Guinean lahden pohjukkaan, olivat saman suuren joen suuhaaroja. Toiset luulivat Nigerin päättyvän Saharaan suohon, kuten monet erämaan rantoja juoksevat joet tekevätkin. Park aikoi Bambarrassa rakentaa veneen ja sillä laskea jokea niin pitkältä kuin mahdollista.

Tammikuun lopulla 1805 Park lankonsa, t:ri A. Andersonin, ja maanmiehensä G. Scottin, ynnä neljän tai viiden käsityöläisen keralla lähti Portsmouthista purjehtimaan Gambian suistamoon. Viheriän niemen saarilta hän osti viidettäkymmentä aasia ja Goreesta otti sikäläisestä varusväestä yhden upseerin, luutnantti Martynin, 35 sotamiestä ja kaksi merimiestä. 27 p. huhtik. hän saattoi alkaa maamatkansa Kayista, joka on Gambian rannalla, vähän alempana hänen ensimmäistä lähtökohtaansa Pisaniaa. Oppaaksi hän oli saanut Isaaco nimisen mandingolaispapin, jolla oli muutamia maanmiehiään apunaan.

Maamatkalla.

Retkikunnan suurin vahvuus oli samalla sen suurin heikkous: valkoisten suuri luku. Tämä näkyi jo alkutaipaleella. Ensimmäinen päivä oli tavattoman kuuma. Aasit raskaine kuormineen panivat tiellä maata eivätkä tahtoneet lähteä liikkeelle millään ilveellä. Toiset niistä koettivat kaikin tavoin potkia kuorman selästään. Miehet, toimettomuudessa ja irstailussa veltostunutta väkeä, alkoivat tuota pikaa lannistua niinkuin aasitkin ja retkikunta hajaantui moneen erilliseen joukkoon. Pisaniasta täytyi ostaa lisää aaseja, mutta taipaleen teko ei tahtonut edistyä sittenkään. Johtajilla oli itseään varten ratsuhevoset, mutta pian heidän täytyi tyytyä jalan kulkemaan ja sälyttää ratsujen selkään uupuneitten aasien kantamukset. Muutaman päivän kuluttua ei sekään riittänyt, vaan täytyi vuokrata vielä enemmän aaseja ja ajajia. Neljäntenä päivänä sen jälkeen, kuin oli Pisaniasta lähdetty, kaksi sotamiestä sairastui punatautiin ja heitä varten täytyi ostaa aasit. Viikon kuluttua retkikunta saapui Wulin pääkaupunkiin Medinaan sangen rasittuneena, vaikka oltiin vasta ensimmäisessä alussa.

Huhu suuren rikkaan eurooppalaisen karavaanin lähestymisestä levisi sisämaahan kuin kulovalkea, kasvaen sitä myöten kuin eteni ja saaden kaikki rosvojoukot ja pikkukuninkaat liikkeelle. Täytyi sen vuoksi olla varuillaan ja valmiina millä hetkellä tahansa torjumaan hyökkäyksiä. Simbanin pahamaineiseen metsään lähdettäissä Isaaco vei tielle poikittain mustan oinaan ja pitkän rukouksen rukoiltuaan teurasti sen uhriksi. Metsässä vilisi antilooppeja, Gambian rannoilla krokotiileja, suvannoissa virtahepoja. Täällä yksi sotilaista sai kaatuvataudin kohtauksen ja tunnin kuluttua heitti henkensä. Yöllä leirin ympärille asetettiin kahdenkertaiset vartijat ja jokainen nukkui pyssy vieressään.

Badyn kylässä päällikkö vaati hyvin suuren veron ja uhkasi alkaa sodan, ellei sitä maksettaisi. Isaacon hevosineen hän otti vangiksi ja ruoskitutti. Vihastuneena Park valtasi kylän iltamyöhällä ja seuraavana aamuna päällikkö sekä päästi oppaan vapaaksi että tyytyi pienempään veroon.

24 p. toukokuuta näkyi paljon salamoita. Se oli paha enne, koska se ennusti sadeajan alkamista. Parkin suurin onnettomuus tosiaan oli, että hän oli lähtenyt liian myöhään matkaan.

Mehiläishyökkäys.

Tendan erämaassa retkikunnalle sattui omituinen tapaturma, joka helposti olisi voinut päättyä paljon hullumminkin. Muuan miehistä sattui keskellä erämaata, kun leiri jo oli saatu pystyyn, rikkomaan suuren mehiläispesän. Suunnaton joukko mehiläisiä hyökkäsi kiukustuneena rauhanhäiritsijäin kimppuun. Ne pistivät miehiä ja juhtia eroa tekemättä ja käden käänteessä ajoivat pakoon jokaisen kaksi- ja nelijalkaisen, mitä leirissä oli. Miehet heittivät maahan aseensa — kaikkensa — ja kauhistuneina karkasivat pakoon vimmastuneitten kiljuvien aasien keralla. Hevosetkin ryöstäytyivät irti ja hurjistuneina nelistivät metsään. Äsken sytytetyistä nuotioista valkea nopeaan alkoi levitä kuivaan heinään ja bambutiheikköihin. Kun Park tovereineen ennätti taakseen katsoa, huomasi hän kauhukseen, että koko leiri oli ilmiliekissä ja koko hänen varustuksensa tuhoutumisen vaarassa. Nyt ei auttanut välittää mehiläisistäkään, vaan Park muutamien muitten keralla, jotka olivat mehiläishyökkäyksestä vähemmällä päässeet, syöksyi takaisin valkeata sammuttamaan ja saikin leirin pelastetuksi. Tämän jälkeen lähdettiin hevosia ja aaseja takaisin tuomaan, mutta kolme aasia ja yksi hevonen katosi kokonaan. Kaksi aasia kuoli pistoksien johdosta ja kolmas sairastui niin pahasti, että se oli hylättävä. Metsästä suoriuduttuaan retkikunta samalla oli selviytynyt Gambian syvänteestä ja lähti nyt Senegalin latvahaaran poikki edelleen tunkeutumaan.

Vastoinkäymisiä.

Pian tämän jälkeen kuoli retkikunnan kirvesmies. Ankaria pyörremyrskyjä kauheine rankkasateineen alkoi tuon tuostakin kulkea niitten seutujen poikki, joiden kautta retkikunnan tie kulki. Miehiä yhä enemmän vilustui ja sairastui, mutta siitä huolimatta kaikkien täytyi pyrkiä eteenpäin, tielle jääminen kun ei käynyt päinsä.

Jallonkadun erämaan välttääkseen Park nyt kulki pohjoisempaa reittiä, kuin Nigeriltä palatessaan, kallioisen, vuorisen maan kautta, jolla aasien oli kovin vaikea kulkea eteenpäin. Park antoi sairaille hevosensa ja rupesi itse aasin ajajaksi, mutta siitä huolimatta täytyi jättää monta aasia erämaahan kuolemaan. Sotamiehet saivat omituisia unitaudin puuskauksia ja olivat kuin humaltuneet. He vaipuivat märälle maalle kuin kastuneet vaatemytyt. Konkadu-vuoristossa oli alkuasukkaiden kultakaivoksia. Vaarat olivat laelle saakka viljeltyjä, siellä oli kyliä mitä ihanimmissa, romanttisissa laaksoissa, joissa oli vettä ja laidunta vuoden umpeensa. Tambaura-vuoristossa taas tie oli niin jyrkkä, ettei retkikunta tahtonut vuoriston poikki päästä aasien raskaitten taakkain vuoksi. Puolet miehistä oli sairastunut, toiset siihen määrään, etteivät luvanneet kulkea askeltakaan eteenpäin. Huomatessaan retkikunnan kurjan tilan maanasukkaat alkoivat hiipiä sen perässä varastellen, mitä ikinä sattuivat käsiinsä saamaan. Päästyään vihdoin vuoristosta selviämään Park eräässä kylässä suureksi ilokseen tapasi saman muhammedilaisen koulunopettajan, joka oli ollut hänelle niin avulias Kamaliassa ja hänen sieltä meren rannalle palatessaan. Park saattoi nyt runsaasti palkita hänen apunsa ja ystävyytensä.

Kesäk. 17 p. kaksi miestä kuoli ja kaksi täytyi jättää jälkeen kuolemansairaina. Eräässä kylässä asukkaat yrittivät ottaa vangiksi koko retkikunnan, mutta tämä antoi riutuneille sotamiehille uutta tarmoa, ja kun he ruuvasivat painetit kivääriensä nenään ja järjestyivät taistelurintamaan, peräytyivät maanasukkaat kiireen kaupalla turvallisen välimatkan päähän. Park paikalle saavuttuaan kutsui alkuasukkaat neuvotteluun, palaveriin, ja tuota pikaa sai heidät rauhaan taipumaan. Sovelias lahja vahvisti ystävyyden.

Maisemat kävivät nyt erinomaisen kuvankauneiksi. Vuoret muistuttivat kaikenlaisia rakennuksia, raunioiksi sortuneita linnoja, torneja, pyramiideja. Muuan kallionpatsas oli siihen määrään goottilaisen kirkon raunioiden näköinen, etteivät retkikunnan jäsenet tahtoneet silmiään uskoa, kun he lähelle tullessaan huomasivatkin sen olevan paljasta kalliota. Näiden oikullisten kalliomuotojen keskellä oli vankkoja kalliokeiloja, joilla ei ollut vähääkään kasvullisuutta. Siellä täällä oli valtavien jyrkänteiden koloissa kyliä, jotka olivat suojassa sekä luonnon että ihmisten hyökkäyksiltä. Tämän jylhän, suurenmoisen vuoristoluonnon keskellä oli kauniita hedelmällisiä laaksoja ja hopeisia jokia, jotka kiemurtelivat vihantien kenttien ja tummempien metsäseutujen läpi.

Tämänlaisia maisemia matkaten karavaani saapui Bafingin rannoille; joen poikki mentäessä yksi sotamiehistä hukkui. Henkiin jääneet riutuivat ja veltostuivat siihen määrään, että heidän ainoa halunsa oli laskeutua tien viereen nukkumaan, uhkasipa mikä vaara tahansa. Toiset menivät metsään, ettei heitä löydettäisi, ja loppumatonta huolta Parkille tuotti näiden jälkeen jääneiden löytäminen ja leiriin kuljettaminen. Joitakuita miehiä siitä huolimatta kerrassaan katosi, niin että Park kesäk. 29 p. oli kaikkiaan menettänyt yhdeksän miestä. Lopulta Anderson ja Scott'kin sairastuivat; luutnantti Martynista ei näytä koko matkalla olleen mitään apua. Parkin työ siis karttumistaan karttui ja suunnattomia ponnistuksia kysyi retkikunnan koossa pitäminen ja matkan jatkaminen. Hän oli kuitenkin lujasti päättänyt, ettei kesken palaisi, vaikka joka mies matkalle sortuisi. Usein hänen täytyi itse vartioida leiriä koko yö, estääkseen petoja ryöstämästä kuormajuhtia. Kuta myrskyisempi yö oli, sitä tärkeämpää oli, että hän itse oli liikkeellä vartioimassa.

Bakhoyn yli kuljettaissa krokotiili sai kiinni Isaacon vasemmasta reidestä, vetäen hänet veden alle; mutta opas silmänräpäyksessä pisti sormensa pedon silmään ja siten pakotti sen heittämään irti. Ennenkuin hän kuitenkaan pääsi rantaan uimaan, tuli toinen ja tarttui hänen toiseen reiteensä. Taas hän tuikkusi sormensa pedon silmään yhtä hyvällä teholla, ja ennenkuin haavoittunut krokotiili saattoi palata uuteen hyökkäykseen, pääsi Isaaco rantaan. Sinä iltana kaikki olivat niin uuvuksissaan, etteivät tahtoneet saada telttoja pystyyn eivätkä tavaroita sateen suojaan; Park itse hädin tuskin pysyi pystyssä. Isaacon haavat olivat siksi pahat, että retkikunnan täytyi kolme päivää odottaa hänen parantumistaan, sillä hänen avuttaan olisi matkan jatkaminen ollut vielä paljon vaikeampaa.

Rosvokaupunki.

Retkikunta saapui sitten pieneen lujasti linnoitettuun kaupunkiin, jonka päällikkö kolmenkymmenen poikansa keralla harjoitti rosvousta, retkeillen laajalti joka suunnalle. Kaupunkia suojeli oja ja kolme toinen toistaan korkeampaa kehämuuria. Muurien ulkopuolella oli isot kasat ihmisen luita, siellä kun mestattiin kaikki semmoiset vangit, jotka eivät kelvanneet orjiksi. Yön kuluessa alkuasukkaat tekivät jos kuinka monta yritystä varastaakseen leiristä tavaroita, ja Parkin sotamiehet tosiaan olivat niin avuttomassa tilassa, että he melkein vastustelematta sallivat viedä päällysviittojaan, pyssyjään ja pistoolejaan. Päivällä rosvot yrittivät viedä kaikki aasit. Lopulta Parkin täytyi käyttää aseita, saadakseen rohkeimmat varkaat torjutuksi. Mutta rosvot seurasivat retkikuntaa vielä matkallekin, ja joka mies, joka jätätti itseään, joka aasi, joka poikkesi polulta, joutui heidän saaliikseen. Vasta pimeän tullen saavuttiin seuraavalle leiripaikalle ja kaikki kävivät oikopäätä nukkumaan märälle maalle. Samaan tapaan matkaa sitten jatkui, niin kauan kuin oltiin Wuladu maassa. Kuin hyeenat verijäljillä varkaat seurasivat retkikuntaa, antamatta sille rauhaa yöllä tai päivällä. Joka aamu ja ilta toi uuden sanoman menetyksistä. Park ei kuitenkaan millään muotoa tahtonut sallia verenvuodatusta ja tämä se teki rosvot niin rohkeiksi. Ainoastaan jossain poikkeustilassa hän käytti ampuma-aseita, joka paikalla hankki retkikunnalle vähäksi ajaksi rauhaa. Heikoimpia miehiä täytyi pitkin matkaa jättää kuolemaan.

Heinäkuun lopulla retkikunta vielä oli parinsadan kilometrin päässä Bammakusta, Nigerin lähimmästä kaupungista. Aaseista, jotka Park oli mukaansa ottanut, oli nyt jokainen joko tielle sortunut tai varastettu, ja uusien juhtien ostaminen ja vuokraaminen oli paljon vähentänyt retkikunnan varoja. Kaksikymmentä miestä oli kuollut tai murhattu ja melkein kaikki eloon jääneet potivat jotain tautia, joka teki heidät saamattomiksi. Siitä huolimatta Park yhä toivoi, että hänen matkansa menestyisi, jos hän vain saavuttaisi Nigerin ja saattaisi lähteä sitä laskemaan.

Retkikunnan viheliäinen tila.

Sadeaika oli kuitenkin pahimmillaan, vettä tuli tulvimalla yöt päivät.

Jokainen joki oli paisunut suureksi virraksi, joka kenttä, lakeus oli muuttunut järveksi tai suoksi, polku itsekin oli kuohuvana koskena. Taudit eivät sen vuoksi suinkaan helpottaneet, vaan päin vastoin veivät retkikunnalta viimeisetkin voimat. Miehet eivät lopulta jaksaneet nostaa kuormia juhtain selkään. Park itse sai toimittaa useimmat työt ja toisinaan päivän kuluessa nostaa jalkeille kolmekintoista aasia ja kuormata ne uudelleen. Elok. 7 p. asiat olivat niin toivottomalla kannalla, että Parkin täytyi levätä kaksi päivää, vaikka lepääminen oli yhtä vaarallista kuin matkan jatkaminenkin. Eräässä paikassa Park tapasi lankonsa Andersonin puun alla näköjään kuolemaisillaan ja hänen täytyi kantaa hänet leiriin selässään. Erään joen poikki hänen täytyi kulkea edes takaisin kuuteentoista kertaan, saadakseen tavarat toiselle rannalle. Kahtena seuraavana päivänä Park vielä menetti neljä miestä; kuolivatko nämä verkalleen kuumeeseen, murhasivatko alkuasukkaat heidät tikareillaan, vai sudetko ja muut pedot repivät, sitä ei kukaan sen paremmin tiennyt. Elok. 8 p. Park oli ainoa valkoinen, joka kykeni työtä tekemään, ja ilman Isaacon ja hänen miestensä apua retkikunnan olisi ollut mahdoton lähteä liikkeelle. Anderson oli kuolemaisillaan ja hädin tuskin Park jaksoi pitää häntä hevosen selässä. Eräässä paikassa nämä kaksi yhtäkkiä kohtasivat kolme suurta leijonaa, jotka nopeaan lähestyivät heitä. Andersonin pelastaakseen Park yksin hyökkäsi niitä vastaan, kohotti piilukkoisen kiväärinsä poskelleen ja tähtäsi keskimmäistä. Laukaus ajoi leijonat pakoon. Yksi tosin kääntyi takaisin, mutta muutti taas mieltään ja lähti muitten keralla pakoon. Park oli lankonsa keralla jäänyt muista jälkeen, niin että heidän täytyi viettää kahden yönsä erämaassa nuotiotulen ääressä, joka torjui leijonia ja susia. Aamulla leirin saavutettuaan hän sai kuulla, että puolet retkikunnasta oli viettänyt yönsä samoin, mikä siellä mikä täällä.

Dumbilassa Park tapasi vanhan hyväntekijänsä Karfa Tauran. Anderson oli nyt niin sairaana, ettei häntä enää voitu liikuttaa, Scott oli kadonnut ja vain yksi mies oli enää siinä kunnossa, että kykeni aasia ohjaamaan. Yöllä satoi kaatamalla ja miehet pakenivat kylään, jättäen johtajansa yksin aaseja paimentamaan, etteivät ne päässeet kyläläisten viljavainioihin, sekä puolustamaan niitä petoja ja saalista etsiviä alkuasukkaita vastaan.

Elok. 19 p. Park retkikuntansa kurjien jäännösten keralla nousi vuorenharjanteelle, joka erotti Senegalin ja Nigerin vedet toisistaan. Ja ylimmältä kukkulalta hän vihdoin näki »valtavan Nigerin vierittävän aaltojaan lakeuksilla.» Park toivoi pahimpien vastuksien nyt olevan voitettuina ja lohdutteli itseään sillä, että vaikka hän olikin menettänyt kolmeneljännestä väestään, oli hän kuitenkin koko ajan voinut pitää yllä mitä parhaita suhteita alkuasukkaitten kanssa. Huolimatta kamalista kokemuksistaan Park kuitenkin arveli matkansa osoittavan, että Gambiasta hyvin voitiin käydä kauppaa Nigerin laaksoon, tarvitsematta pelätä välillä olevain kansain kauppamatkueita ryöstävän. Ja jos matka tehtäisiin kuivalla ajalla, niin ei Park luullut kauppamatkueen koko matkalla menettävän kuin kolme tai neljä miestä viidestäkymmenestä. Park ei, kumma kyllä, käsittänyt asian ydinkohtaa, että nimittäin tämmöisille matkoille olisi pitänyt ottaa valkoisia niin vähän kuin suinkin, he kun eivät mitenkään kestäneet ilmanalaa. Isaaco mustine apulaisineen oli koko matkan reipas ja työkykyinen.

Nigerillä.

Kolme päivää Bammakussa vietettyään retkikunta jatkoi matkaa; Park lankonsa ja tavarain keralla laski jokea, jonka virtaus oli nopea ja joka toisin paikoin oli puoltatoista kilometriä leveä. Alempana se leveni vielä paljon leveämmäksi ja paikoin oli aallokoita, jotka uhkasivat täyttää hatarat alukset. Jollain kohdalla näkyi rannalla elefantteja ja virrassa oli virtahepoja, jotka monta kertaa uhkasivat kumota kanootit. Toisena päivänä Park lähetti Isaacon Bambarran kuninkaan Mansongin luo pyytämään häneltä lupaa saada matkustaa hänen maansa läpi.

Parin viikon kuluttua toi sanansaattaja Segusta suosiollisen vastauksen. Park jatkoi sen vuoksi joen laskua, luutnantti Martynin kuljettaessa aaseja ja sotamiehiään rantaa pitkin. Lähempänä Segua Isaaco taas yhtyi Parkiin ilmoittaen nyt, ettei kuningas Mansong tahtonut häntä puheilleen laskea, vaikka sallikin hänen matkustaa maansa läpi. Seuraavana päivänä saapui uusi lähettiläs noutamaan Mansongille annettavia lahjoja ja tarkemmin kuulemaan, mikä matkan tarkoitus oli. Park ilmoitti nyt olevansa sama mies, joka jo ennen oli Bambarrassa käynyt, vaikka silloin yksinään ja köyhänä; nyt hän oli saapunut aikaan saamaan suoranaista kauppayhteyttä Bambarran ja oman maansa välillä, jotta maurien välitys kokonaan vältettäisiin. Valkoisten tavaroita voitaisiin siten myydä Bambarrassa paljon halvemmalla kuin ennen. Mansongin lähettiläs tähän vastasi, että valkoisen miehen matka oli hyvä, ja rukoili Jumalaa, että se menestyisi. Lahjat paljon vahvistivat niitä ystävällisiä tunteita, joita Parkin matka herätti. Samaan aikaan kuoli taas kaksi sotamiestä, niin ettei Parkilla enää paitsi Andersonia ja Martynia ollut kuin neljä miestä. Muutaman päivän kuluttua Segusta saapui uusi lähettiläs, joka lupasi valkoisille miehille kuninkaan suojeluksen aina Timbuktuun saakka? Vene heillä oli lupa rakentaa missä kaupungissa ikinä tahtoivat. Park päätti aloittaa varsinaisen jokimatkan Segun tuolta puolen Sansandingista, jossa hän oli käynyt ensi matkallaan. Matkalla sinne hän vihdoin itsekin sairastui ankaraan kuumeeseen, josta hän kuitenkin parani. Sansandingissa vielä kaksi miestä kuoli ja eloonjääneet olivat niin heikkoja, että hyenat saattoivat majasta raastaa vainajan ja syödä hänet.

Sansanding.

Sansanding oli melkoinen kaupunki, siinä oli Parkin arvion mukaan 11,000 asukasta. Kaupungin markkinapaikalla vallitsi vilkas liike aamusta iltaan matoilla peitettyjen pienien myymälöitten ympärillä, joissa kussakin myytiin jotain erikoistuotettakin, upeita helmiä naisten koruiksi, antimonia heidän silmäluomiensa mustaamiseksi ja kaunistamiseksi, sormuksia ja rannerenkaita sormien, säärien ja käsivarsien koruiksi. Paraimmissa puodeissa myytiin tulipunaisia kankaita, silkkiä, ambraa ja muita kalleuksia, jotka oli tuotu Saharan poikki Marokosta ja Tripoliista. Vihanneksia, lihaa, suolaa y.m. myytiin kutakin lajia omassa puodissaan, samoinkuin nahkateoksia ja oluttakin. Tiistaisin varsinkin markkinat olivat tavallista vilkkaammat. Silloin kerääntyi ympäristöstä suunnattoman paljon rahvasta ostamaan ja myymään ja muukalaisilla oli mitä paras tilaisuus tutustua kansanelämään.

Park päätti ostaa täältä kanootteja ja koota niistä suuremman aluksen jokimatkaa varten. Hän avasi puodin ja vaihtoi siinä tavaroitaan kaurisimpukoiksi, saaden niitä yhtenä ainoana päivänä kokoon 25,000. Maurit koettivat yllyttää kuningasta, että hän tappaisi valkoisen miehen, mutta Mansong ei ottanut heidän neuvoaan kuuleviin korviinsa, vaikka hän luulikin valkoista miestä taikuriksi — taikka ehkä juuri sentähden. Park osti sitten kaksi 40 jalan mittaista kanoottia ja yhdessä ainoan terveeksi jääneen miehensä kanssa liitti ne yhteen, nimittäen aluksen siten »Hänen Majesteettinsa kuunari Jolibaksi.» Luutnantti Martyn vietti aikaansa juopottelemalla maurien kanssa. Anderson kuoli lokak. 28 päivänä ja siten Park menetti uskollisen ystävän ja luotettavan apulaisen ja tunsi jälleen olevansa »yksin ja ilman ystävää Afrikan villien keskellä.»

Marraskuun keskivaiheilla kaikki varustukset Nigerin matkaa varten olivat suoritetut. Isaaco miehineen sai palkkansa ja palasi rannikolle, Parkin päiväkirja mukanaan. Hänen sijaansa Park otti oppaaksi Amadi Fatuma nimisen, paljon matkustaneen neekerin. Marrask. 19 p. hän kirjoitti viimeisen kirjeen vaimolleen, lausuen siinä julki luottamuksen matkansa onnistumiseen. Sitten hän lähti hataralla aluksellaan tuntemattomiin kohtaloihin, kerallaan luutnantti Martyn ja kolme sotamiestä, joista yksi oli mielipuoli, opas ja kolme orjaa, kaikkiaan yhdeksän miestä. Näin varustettuna hänen piti laskea valtava joki vaarallisine karineen ja vielä vaarallisempine virtahepoineen, joki, jonka rannoilla pitkällä matkalla asui kiihkoilevia maureja ja tuaregeja ja näitten takana tuntemattomia ihmissyöjiä ja verenhimoisia opastajia. Mutta toivoton ei yritys siltä ollut eikä ollut perusteeton Parkin julkilausuma luottamus. Monesti hän oli vakuuttanut, että hän uhraisi vaikka joka miehen, mitä hänellä oli kanssaan, ja lopulta itsensäkin, ennenkuin yrityksestä kesken luopuisi. Lähdettyään Sansandingista liikkeelle hänellä ei enää ollutkaan valitsemisen varaa.

Parkin katoaminen.

Isaaco toi uskollisesti Parkin päiväkirjat rannikolle, josta ne lähetettiin Eurooppaan, ja niistä aikalaiset tutustuivat retkikunnan uhrautuvaan, surkeaan taisteluun päämääränsä saavuttamiseksi. Suurella jännityksellä nyt odotettiin, koska ja missä retkikunta taas ilmestyisi ihmisten ilmoille, mutta turha oli se odotus. Kului kuukausi toisensa jälkeen ja päättyi vuosi 1806, mutta turhaan odotettiin tietoja Mungo Parkin ja hänen viimeisten tovereittensa kohtaloista. Sitten alkoi Länsi-Afrikan rannoille saapua sisämaasta neekerikauppiaitten keralla huhuja retkikunnan tuhosta. Lopulta viranomaiset, tammikuussa 1810, lähettivät Isaacon sisämaahan saamaan selville, mitä perää näissä huhuissa oli. Isaaco saapui lokakuussa Sansandingiin ja tapasi siellä Amadi Fatuman, joka hengissä oli palannut takaisin matkaltaan. Isaacon nähdessään Amadi puhkesi itkemään ja valittamaan, huudahtaen, »he ovat kaikki kuolleet, tuhon omaksi joutuneet!» Sitten hän kertoi, mitä tiesi.

Retkikunnan tuhosta saadaan tieto.

Park laski Sansandingista lähdettyään keskivirtaa, karttaakseen maanasukkaita niin paljon kuin mahdollista. Sillassa hän osti vielä yhden orjan ja Djennessä lähetti päällikölle lahjan, vaikkei kummassakaan paikassa mennyt maihin. Siinä kohdassa, missä Niger haaraantuu, Djinbalan saaren muodostaen, hyökkäsi retkikunnan kimppuun kolme keihäin ja nuolin aseistettua venekuntaa, mutta nämä ampuma-aseilla karkoitettiin. Vähän alempana tapahtui toinen samanlainen hyökkäys ja Timbuktun kohdalla kolmas. Joka kerta hyökkäykset torjuttiin ja hyökkääjät menettivät monta miestä.

Timbuktun ohi kuljettuaan retkikunta tuli tuaregien maahan. Siellä seitsemän venekuntaa yritti pysäyttää sen, mutta kun hyökkääjillä ei ollut pyssyjä, niin torjuttiin hyökkäykset helposti. Retkikunta oli menettänyt vasta yhden miehen. Sillä oli runsaasti pyssyjä ja näitä pidettiin alati valmiina taisteluun. Muuan sotamies taas kuoli, mutta siitä huolimatta tuonnempana torjuttiin kuudenkymmenen kanootin hyökkäys. Oppaan kertomuksen mukaan oli Martyn taistellut niin urhoollisesti, ettei häntä tahtonut saada herkeämäänkään; hän oli ollut vähällä oppaankin tappaa, kun tämä kerran oli yrittänyt saada hänet taistelusta luopumaan.

Tämän tappelun jälkeen retkikunnan vene tarttui kiviin ja kun se oli irti saatu, pelastui se töin tuskin vimmatun virtahevon hyökkäyksestä. Muutama luoti kuitenkin sai paksunahkan muuttamaan mieltään, ennenkuin vahinkoa tapahtui.

Retkikunta oli nyt saapunut Sonrhayn vanhan valtakunnan keskiosiin ja matka menestyi niin hyvin, kuin suinkin saattoi toivoa. Retkikunnalla oli vielä siksi runsaasti ruokavaroja, ettei tarvinnut poiketa maihin.

Kaffon kohdalla oli taas torjuttava kolmen kanootin hyökkäys, ja kun opas vähän tuonnempana meni maihin maitoa noutamaan, ottivat asukkaat hänet kiinni. Park pidätti silloin kaksi kanoottia, jotka olivat laskeneet »Joliban» rinnalle, ja uhkasi tappaa kaikki niissä olevat, ellei opasta paikalla vapautettaisi. Tämä uhkaus tehosi, opas päästettiin irti ja ystävälliset suhteet saatiin aikaan.

Kun oli tästä pulasta päästy, haarautui joki kolmeen haaraan ja kulkua haittasivat saaret ja luodot. Ensimmäistä pudasta vartioivat asestetut miehet, »jotka», sanoi opas, »huolestuttivat meitä, ja varsinkin minua, kovasti, ja minä vakavasti lupasin, etten enää koskaan kulkisi siitä ohi antamatta köyhille melkoisia lahjoja.» Toinen haara Sitävastoin oli avoin.

Muutaman päivän kuluttua retkikunta sitten saapui haussa-neekerien maahan, jota kauemmaksi Amadin ei pitänyt seurata. Ennen eroa Park sanelun mukaan kirjoitti muistiin tärkeimpien esineitten ja tavarain nimityksiä, ynnä hyödyllisiä puheenparsia, johon kului kaksi päivää. »Joliba» pysyi tämän ajan ankkurissa, poikkeamatta kuitenkaan maihin.

Park oli nyt kulkenut Nigeriä puolentoistatuhatta kilometriä ja nähnyt sen kääntyvän etelään, Atlantin merta kohti, ja kun hän siihen saakka oli kyennyt kaikki hyökkäykset torjumaan, oli hänellä nyt täysi syy otaksua matkansa onnistuvan. Toinen olisi asia ollut, jos joki olisikin virrannut johonkin sisämaan suohon, kuten se usein sen ajan karttoihin kuvattiin.

Pitkä viivytys tulkin eroamisen vuoksi teki kuitenkin nopean lopun näistä toiveista. Maanasukkaat saivat vihiä siitä, että hänellä vielä oli lautallaan koko joukon arvokkaita tavaroita, ja heillä oli nyt hyvä aika ryhtyä sitä varten valmistuksiinsa. Nigerin matala leveä laakso ahdistuu Jaurin alapuolella rotkolaaksoksi, jossa monet kivikot, luodot ja saaret pikkukylineen jakavat joen kolmeksi haaraksi. Näistä on yhtä helppo kulkea, kahta tulvallakin vaikea ja tavallisella vedellä aivan mahdoton. Bussan kohdalla maanasukkaat nyt päättivät pysäyttää ja ryöstää retkikunnan.

Vaaraa aavistamatta Park lähti Jaurista, mutta kun hänellä ei ollut mukanaan ketään, joka olisi matkan tuntenut, laski hän pahimpaan jokihaaroista ja kulki siten oikopäätä surman suuhun. Jouduttuaan kerran virran valtoihin hän ei muuta voinut kuin laskea sen mukana, molemmat rannat kun olivat täynnään aseellista kansaa, joka jo nakkeli keihäitään venettä kohti. Kaksi orjista sai tuota pikaa surmansa. Park muine tovereineen jatkoi matkaa, ampuen minkä ennätti. Melkein hän jo pääsi selvemmille vesille, kun »Joliba» äkkiä tarttui kallionkoloon, josta sitä oli mahdoton irti saada. Park koetti sitä keventää nakkaamalla kaikki tavarat jokeen, mutta ei sekään auttanut.

Amadin kertomuksen mukaan Park sitten tarttui toiseen valkoiseen mieheen ja Martyn toiseen, jonka jälkeen he yhdessä hyppäsivät koskeen, arvatenkin maalle kahlatakseen ja antautuakseen vihollistensa armoille, mutta kaikki he sinne hukkuivat. Yksi veneeseen jäänyt orja vain pelastui ja vietiin kuninkaan luo. Häneltä vangittu opas sai kuulla kertomuksen tapauksesta.

Parkin kohtalo näytti näin ollen varmalta, mutta hänen vaimonsa ei ottanut sitä uskoakseen, vaan kuolemaansa saakka luuli miehensä yhä elävän jossain Afrikan pimeissä sisäosissa. Parkin toinen poika, Tuomas, päätti mieheksi vartuttuaan lähteä häntä etsimään. Ilman minkäänlaisia varustuksia hän v. 1827 matkusti Guinean Kultarannalle lähteäkseen sieltä sisämaahan, mutta sille tielle hän katosi.

Vuosisadan keskivaiheilla vasta saatiin toisaaltakin tietoja Mungo Parkin kuolemasta. Hän oli muka joutunut oppaansa kanssa kiistaan siitä, paljonko tämän piti saada palkkaa, ja Jaurin päällikkö oli ratkaissut asian oppaan hyväksi. Park ei kuitenkaan hyväksynyt tätä päätöstä, vaan aikoi matkustaa edelleen. Eräs päällikön miehistä oli pidätellyt venettä ja kiukuissaan oli Park vetänyt sapelin tupesta ja hakannut miehen käden poikki. Siitä syntyi tappelu, joka päättyi koko retkikunnan tuhoon. Parkin tavarat oli jaettu ja kirjat ja paperit annettu papeille amuleteiksi.

Kauan muisteltiin joella Parkia ja hänestä kerrottiin myöhemmille ranskalaisille matkustajille, näytettiin esineitä, joita hän oli lahjoitellut, ja hänen toveriensa hautoja. Rahvaan kesken häntä muisteltiin anteliaisuutensa vuoksi. Hänen papereitansa säilytti kauan Jaurin päällikkö, ei kuitenkaan niin kauaa, että ne olisi voitu pelastaa. Ainoastaan logaritmitaulut säilyivät; ne ovat nykyisin Englannin maantieteellisen seuran kokoelmissa.

VANHAN LIBYAN TUTKIJAT.

Mungo Parkin matkat herättivät Euroopassa mitä suurinta mielenkiintoa Afrikan tutkimusten jatkamiseen, ja vaikka hänen jälkimmäinen matkansa päättyikin onnettomasti ja ne molemmatkin osoittivat, kuinka lukemattomia vaaroja matkustajan on Afrikan sisäosissa kestettävä, ei suinkaan ollut puutetta niistä, jotka olivat halukkaat antautumaan kaikille näille vaaroille alttiiksi, milloin vain oli varoja ja tilaisuutta tarjona.

Eurooppa oli jo vanhimmilta ajoilta perinyt syvän mielenkiinnon Pohjois-Afrikkaa ja sen sisäosia kohtaan, maita kohtaan, joissa jo vanhan Egyptin vaikutusvalta oli tunkeutunut kauas sen omain rajain ulkopuolelle, johon helleenejä yhdistivät lujat siteet, joista Karthago kaupallaan kokosi rikkauksia, joista Rooman vallan ajalla tuli sivistysmaita ja joissa keisarivallan loppuaikoina kristinusko laajalle levisi ja sai vahvat juuret.

Abessinia, Egypti, Nuhia, Tripolis, Algeria ja Tunesia ynnä Marokko, nuo merirosvouden ja kristittyjen vihan tyyssijat, olivat tosiaan ennen vanhaan kristittyjä maita. Kun muhammedilaisuus seitsemännellä vuosisadalla voittoisana eteni kautta Pohjois-Afrikan Atlantin merta kohti, jäivät sisämaat etenkin itäosissa vielä joksikin vuosisadaksi eteenkinpäin kristityiksi ja ne puolustivat uskoaan sitkeästi. Erotettuina muusta kristikunnasta niiden lopulta kuitenkin täytyi alistua, ja tähän varsinkin vaikutti se seikka, että paljon beduiineja 11:llä vuosisadalla muutti Arabiasta ja Syyriasta Pohjois-Afrikkaan kameelineen, karjoineen, jääden sinne pysyvästi asumaan, kukistaen berberikansat ja muodostaen heidän kanssaan sekarotuja.

Jo persialaiset olivat tosin tuoneet Egyptiin kameelin, mutta vasta arabialaisten keralla se levisi Saharaan, tehden mahdolliseksi lukuisain uusien karavaanireittien avaamisen erämaan poikki ja saattaen täten Välimeren rantamaat ja Sudanin entistä vilkkaampaan kauppayhteyteen. Sahara ja Nubia muuttuivat muhammedilaisiksi ja sieltä tämä uskonto levisi edelleen Sudaniin; jossa berbeereillä varmaan oli jo paljon ennen ollut vaikutusvaltaa ja jossa heidän ja neekerien väliset sekarotunsa jo olivat syntyneet.

Sudanissa varmaan oli jo sitä ennen valtakuntiakin. Fulbet eli fulat, joitten nimi merkitsee punaista, olivat neekerien ohella Sudanin pääväestö. Heidän alueensa ulottui Senegalista Darfuriin saakka ja Timbuktusta Jorubaan ja Adamauaan etelässä. He olivat paimentolaiskansaa, samoin kuin beduiinitkin, ja suuremman liikkuvaisuutensa vuoksi saattoivat helposti pitää valtansa alaisina maata viljelevää neekeriväestöä ja perustaa sen keskuuteen valtakuntia. Fulbet luultavasti kuuluvat Pohjois-Afrikan vanhaan berberiläiskantaan, vaikk'ei heidän rotusuhteistaan vielä ollakaan täysin selvillä. Heidän kasvonpiirteensä ovat usein eurooppalaiset, vaikka ihoväri onkin sangen tumma. Kieli eroaa kaikista muista kielistä, mutta sen juuret viittaavat berberiläisiin ja seemiläisiin kieliin. Kieleen on kuitenkin sekaantunut paljon neekerikielten aineksia, samoin kuin kansaan itseensä neekerien verta.

Samoin kuin Pohjois-Afrikan kansat ennen olivat olleet kristinuskossaan kiihkeitä, samoin ne muhammedin uskoon käännyttyään olivat kiihkeitä muhammedilaisia, jopa sokeaan fanatismiin saakka, kuten uuden uskonnon taisteleva luonne ja sen tunnustajain pieni sivistysmäärä edellyttivät. Välimeren rantaseuduissa uskonnollinen suvaitsemattomuus tosin oli yhdeksännentoista vuosisadan alussa jo jonkun verran lauhtunut, ainakin niissä satamakaupungeissa, jotka tekivät Euroopan kanssa kauppaa, mutta sisämaassa se oli säilynyt täydessä hurjuudessaan, jonka vuoksi turvattoman eurooppalaisen oli — ja on vielä tänä päivänäkin — ylenmäärin vaarallista siellä matkustaa. Halu päästä Euroopan kanssa kauppaa tekemään ja osalliseksi sen keksinnöistä ja tuotteista muutti kuitenkin silloin tällöin Sudaninkin ruhtinaitten mielen, niin että matkat heidän maihinsa kävivät mahdollisiksi, vaikkapa moni matkustaja saikin hengellään maksaa rohkeutensa. Euroopassa vallitsi silloin vielä liioitellut käsitykset näiden maailmasta erotettujen maitten rikkaudesta ja viljelyksestä. Vaikka nämä käsitykset osoittautuivatkin vääriksi, niin tuli kuitenkin todetuksi se, että niissä on säilynyt jäännöksiä sangen vanhasta kulttuurista, joka osaksi ulottunee vanhan Egyptin aikoihin saakka.

Englantilaisia retkiä Saharaan ja Sudaniin.

Eurooppa ei tosin ollut aivan vailla tietoja vanhan Libyan sisäosista, sillä keskiajalla ja uudella ajalla olivat useat arabialaiset matkustajat julkaisseet niistä laajoja matkakertomuksia, mutta ei ainoakaan länsimainen matkustaja ollut vielä omin silmin nähnyt näitä maita, joita sen vuoksi verhosi tarun hämärä. Ennen sitä suurta retkikuntaa, jonka Englannin hallitus v. 1822 lähetti Saharan poikki sisimpään Sudaniin, Tshad järven rannoille, on meidän kuitenkin mainittava eräitä vähempään jääneitä yrityksiä.

Hornemann.

Mungo Parkin molempien matkojen väliajalla lähti saksalainen Friedrich Hornemann Lontoon Afrikan-yhdistyksen toimesta Libyan sisäosiin. Hän opiskeli sitä varten arabiaa, samoin kuin myöhemmin Wallin, antoi ympärileikata itsensä ja lähti sitten Egyptistä muhammedilaiseksi puettuna yrittämään Libyan erämaan kautta Sudaniin ja Nigerin rannoille. Jo Kairossa hänet tosin vangittiin, mutta kun Napoleon Bonaparte samaan aikaan (1797) valloitti tämän kaupungin, pääsi Hornemann vapaaksi. Vasta seuraavana vuonna hän kuitenkin saattoi liittyä Fessaniin matkaavaan karavaaniin. Siuahin keitaassa hän näki Jupiter Ammonin muinoin kuulun temppelin raunioita. Karavaanin jo lähdettyä Siuahista lähti keitaasta sitä takaa-ajamaan paljon aseellista väkeä, joka vaati haltuunsa Hornemannia ja hänen palvelijaansa, väittäen heitä kristityiksi. Mutta Hornemann otti esiin koraanin ja luki sitä niin sujuvasti, että se herätti yleistä ihmetystä, ja lopulta hän kehoitti läsnäolevia rupeamaan kanssaan väittelemään uskon asioista. Rohkeilla valeillaan hän pelastui. Seuraava keidas oli Audjila, jonka Herodotos mainitsee, samoin kuin Siuahinkin (vert. I, s. 78). Tie kulki sitten kammottavan vuorimaan poikki, joka ensinnä oli synkkää mustaa kiveä ja sitten valkoista kalkkikiveä, ja siitä päästyään karavaani tuli Fessanin ensimmäiseen keitaaseen. Mursukissa se otettiin vastaan suurella riemulla ja juhlilla ja sulttaani itse oli tullut kaupunkinsa ulkopuolelle sitä tervehtimään. Mursuk oli tärkeä kauppapaikka, johon saapui karavaaneja Egyptistä, Tripoliista, Marokosta ja Sudanista. Hornemann keräsi paljon tietoja laajoista maista, mutta Timbuktusta, joka oli hänen matkansa varsinainen päämäärä, ei paljoa tiedetty, koska se teki kauppaa etupäässä Marokon kanssa. Nigerin sanottiin virtaavan itää kohti, kunnes se laski Niiliin. Tästä päättäen saivat siis vanhan ajan maantieteilijät väärät tietonsa Niilin lähteistä Saharan asukkailta (vert. I, s. 77). Käytyään Tripoliissa lähettämässä kirjeitä kotimaahansa Hornemann jatkoi matkaa kauemmaksi etelään ja varsinkin länttä kohti. Mutta sen koommin ei häneltä itseltään saatu mitään varmaa viestiä. Arabialaiset kauppiaat kertoivat, että »Jussuf» oli nähty siellä ja siellä hyvässä voinnissa ja että rahvas häntä kunnioitti pyhänä marabuuttina, ja viimeisten tietojen mukaan hän oli saapunut Nigerin rannoille saakka, jossa kansa häntä kohteli hyvin, mutta siellä hän oli sairastunut ja kuollut. Muuan nuori mies oli sitten esiintynyt ja väittänyt itseään hänen pojakseen, mutta tuskinpa tämä oli totta.

Tuckeyn onneton retki Kongolle.

V. 1816 Englannista lähetettiin kaksi suurta ja hyvin varustettua retkikuntaa Nigeriä tutkimaan. Kuvaavaa on, että toinen lähti Kongon suuhun, jota luultiin Nigerin suuksi, noustakseen sieltä jokea, kunnes keskivälillä kohtaisi toisen retkikunnan, joka samaan aikaan lähti Nigerin latvoille samoja teitä kuin Mungo Park. Näistä yrityksistä odotettiin suuria, mutta harvoin on minkään retkikunnan osaksi tullut surkeampi kohtalo kuin kapteeni Tuckeyn Kongolle johtaman. Tuckeylla, joka oli etevä upseeri ja maantieteilijä, oli mukanaan puolensataa eurooppalaista, näitten joukossa paljon tiedemiehiäkin. Retkikunta saapui Kongon suulle kesällä v. 1816 ja lähti Bomasta veneillä jokea nousemaan. Jellalan kosket tekivät ensimmäisen tenän, mutta ne voitettiin ja matka näytti edistyvän jotenkin ripeästi. Mutta sitten alkoi kuume tehdä tuhojaan, miehiä kuoli niin taajaan, johtaja itsekin, ettei jäänyt jäljelle ainoatakaan tiedemiestä, eikä lopulta ollut muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin, pääsemättä edes koskien päälle. Retkikunnan riutuneet tähteet pelastuivat Bomaan ja palasivat kotimaahan.

Yhtä huonosti kävi sille joukolle, joka Gambian laaksosta yritti tunkeutua Nigerin latvoille majuri Peddien johdolla. Kolme johtajaa menetettyään retkikunnan täytyi palata takaisin, ennenkuin se edes oli vedenjakajalle päässyt.

Oudneyn, Clappertonin ja Denhamin retki Bornuun.

Englannin hallitus ei kuitenkaan heittänyt Afrikan sisäosien tutkimista. Se varusti suuren retkikunnan, joka t:ri Walter Oudneyn, majuri Dixon Denhamin ja kapteeni Hugh Clappertonin johdolla maaliskuun alussa v. 1822 lähti Tripoliista tunkeutuakseen Saharan kautta Sudaniin. Tämä retkikunta, joka oli Tripoliin sulttaanin suojeluksen alainen ja johon kuului 13 eurooppalaista, ei koettanut salata kansallisuuttaan eikä uskontoaan, vaan upseerit matkustivat täysissä univormuissaan ja saivat siitä huolimatta kulkea häiritsemättä. Mursukissa vastaanotto tosin oli huono ja kaikenlaisilla juonilla koetettiin estää retkikuntaa jatkamasta matkaa Bornuun, mutta majuri Denham palasi silloin Tripoliihin valittamaan ja Englannin hallitukselle antamansa lupauksen mukaan sulttaani nyt antoi Denhamille 200 arabialaista turvajoukoksi. Tätä joukkoa johti älykäs ja hyväntahtoinen arabialainen kauppias, joka suuresti tasoitti retkikunnan tietä. Mursukissa oli vastaanotto nyt sen mukaan ruhtinaallinen. Oudney ja Clapperton olivat sillä välin tehneet retken Ghat-maan natronijärville, joista saatiin kaupassa kulkeva epäpuhdas sooda ynnä suuret määrät erään kärpäsen toukkia, joista valmistettiin huonon kaviaarin tapaista särvintä.

Erämaassa.

Tuskin olivat Mursukin muurit ja taatelilehdot hälvenneet näkyvistä, ennenkuin armoton erämaa paahtavine helteineen ja lentävine hiekkoineen joka puolella ympäröi karavaania. Siellä täällä tavattiin pieni vihanta keidas, missä lähde ylläpiti alhossa vihannuutta taikka maa hieman hitaammin laski lävitseen sadekuuron kuin erämaan hiekka. Mutta aaltoileva hiekka ja kivinen hammada olivat valtapiirteinä niissä seuduissa; joiden kautta karavaani kulki, ja ankarina ja vakavina muistuttivat matkan varressa ihmisten ja eläinten luurangot, mikä kurja kohtalo näillä taipaleilla oli ennen tullut lukemattomien osaksi — ja saattoi tulla nytkin. Matkustajat lukivat yhtenä päivänä sadanseitsemän ihmisolennon surulliset jäännökset ja tapasivat niitä yhdellä lähteellä satakunnan. Missä ne olivat kurjain, tielle sortuneitten orjain luita, jotka eivät olleet jaksaneet kulkea karavaanin mukana, missä taas kokonaisen karavaanin, joka kaivolle tullessaan olikin tavannut sen hiekkamyrskyn tukkimana.

Etelämmässä kaivoja alkoi olla yhä harvemmassa, taatelipuita ja keitaita samoin ja vaeltavain tibbujen ja tuaregienkin, noiden karavaanireittien vakinaisten rosvojen, luku alkoi vähentymistään vähentyä. Yksin petoeläimetkin, jotka niiden kanssa jakavat sen vähän, mitä maa tuottaa, katosivat keltaisen aavikon partaalla, sateettoman taivaan alla. Moneen päivään ei näkynyt merkkiäkään kasvullisuudesta ja vedettömän aavikon poikki puhaltavat palavat tuulet kärvensivät, mitä armoton aurinko ei ollut löytänyt. Matkustajat olivat niin kurjassa kunnossa, etteivät edes saaneet puhutuksi. Kieli tarttui kitalakeen. Kameelitkin herkesivät yksitoikkoisesta voihkinastaan, ikäänkuin valitus täällä olisi ollut aivan tarpeeton, kun asioita oli aivan mahdoton parantaa. Kulkea eteenpäin ja eteenpäin oli ainoa pelastus. Hiljaisuutta rikkoivat vain silloin tällöin kavioitten alla rusahtelevat luurangot. Vielä tuskallisempaa kuin hietikolla oli kulku kivisellä »hammadalla». Lopulta kameelitkin uupuivat. Niitä vaipui kaksinkymmenin tai enemmänkin maahan muutaman tunnin kuluessa. Ei tervetullut tähtikirkas yökään viileine tuulahduksineen ollut hirmuista vapaa, sillä näillä kuivilla aavikoilla karavaanitkin pyrkivät kuin sudet ryöstämään toisiaan.

Kuljettuaan Bilman keitaan ja taas toisen hieta-aavikon poikki karavaani vuoden 1823 alussa tuli paremmille maille. Saharan poikki oli kuljettu ja päästy vihannampaan Sudaniin. Alkoi näkyä puita, sitten vihantia täpliä ja vähitellen tultiin seutuun, jossa tibbut paimentelivat karjojaan. Ja yhä parantuen maa lopulta oli kuin eurooppalaista puistomaisemaa. Lintuja liverteli varjoisissa puissa, gaselleja kirmasi karavaanin edellä, ja vieraanvaraiset neekerit, jotka uupuneille matkamiehille kantoivat tuoretta lihaa, maitoa ja mehukkaita taateleita, näyttivät olevan sopusoinnussa asumansa hymyilevän maan kanssa, aivan samoin kuin villit tuaregit ja vihaiset arabialaiset kuin luonnostaan kuuluivat siihen kamalaan erämaahan, jonka poikki matkustajat juuri olivat tulleet.

Tshad järvi.

Tämän rehevyyden keskellä retkeilijät äkkiä näkivät edessään näyn, joka heistä ensi katsannolta ehkä näytti samanlaiselta kangastukselta, joita uupuneet vaeltajat erämaassa näkevät. Heidän edessään levisi laajan veden pinta monine saarineen, matalat ruokoiset rannat ulpukoineen ja virtahepoineen, ja järven pinnalla loistivat kalastajain valkoiset purjeet. He olivat saapuneet kuululle Tshadille, jota ei siihen saakka ainoakaan kristitty ollut nähnyt.

Tämä järvi tunnettiin siihen saakka vain kuulopuheitten mukaan ja käsitykset siitä olivat hyvin häälyväiset. Toiset väittivät sitä joeksi, toiset rämeeksi, mutta retkikunta huomasi sen kalarikkaaksi järveksi. Järven matalilla rannoilla oli tavattoman paljon karjoja ja riistaeläimiä, sen ruovostoissa suunnattomat parvet vesilintuja. Hyeenoja,, leijonia ja muitakin petoeläimiä oli runsaasti. Sääskien vuoksi oleskelu järven läheisyydessä kuitenkin oli melkein sietämätöntä. Kuivan aikana vesi väheni niin vähiin, että rannoilta tuskin näki muuta kuin ruovostoja ja rämettä, tulvan aikana se taas paisui niin paljon yli partaittensa, että kaikkien eläimien täytyi paeta kauas viljeltyjä seutuja kohti, jossa petoeläimet sitten tekivät paljon vahingoita.

Denham matkusti myöhemmin melkein järven ympäri ja löysi monta siihen laskevaa jokea, mutta ei sitä vastoin ensinkään siitä lähtevää. Suurin Tshadiin laskevista joista oli Shari, joka tulee Kongon puoleiselta vedenjakajalta. Pian selvisi, ettei mikään järveen tulevista joista voinut olla Niger. Keskellä järveä oli saaria, joissa asui biddomahien aivan itsenäinen kansa. Heillä sanottiin olevan tuhansia veneitä, joilla he tekivät rannoille rosvoretkiä. Bornunkin alueita he ryöstelivät, eikä heille voitu mitään, kun ei ollut veneitä.

Bornu.

Ei ainoakaan eurooppalainen ollut vielä nähnyt Bornua, eikä retkeilijöillä sen vuoksi ollut käsitystä siitä, minkälaisen valtakunnan ja kaupungin he oikeastaan tapaisivat. He sen vuoksi hämmästyivät, kun heitä vastaan tuli hyvin järjestetty sotajoukko, jossa oli tuhansia ratsastavia peitsimiehiä, johtaja puettuna kypäriin ja rautahaarniskaan. Vastaanotto oli kuitenkin hyvä ja hallitsija osoitti englantilaisille suurta suosiollisuutta, antaen heille hyvät asunnot ja palvelijoita.

Bornussa vallitsi samanlainen tila kuin Japanissa shogunien aikana. Sulttaani hallitsi vain nimellisesti, mutta piti loistavaa hovia, ja varsinainen valta oli sheikin käsissä, joka oli aikanaan pelastanut maan anarkiasta. Sulttaani kuitenkin otti retkikunnan itse vastaan, istuen häkin tapaisella valtaistuimella, ympärillään hovilaisia, joilla oli suuret tekovatsat ja paksut turbaanit, koska vatsan vahvuus ja pään paksuus oli Bornussa muotina. Sheikkikin kutsui englantilaiset usein puheilleen ja oli sangen tyytyväinen lahjoihin, joita nämä toivat mukanaan. Varsinkin pelitoosa ja raketit häntä ihmetyttivät. Hän oli saanut Fessanin sulttaanilta tykin, jolla ei kuitenkaan ollut lavettia, mutta lavetin valmisti nyt retkikunnan kirvesmies ja Denham valoi luoteja. Sheikki oli ylenmäärin mielissään, kun tykillä ammuttiin, ja arveli, että kyllä bagirmilaiset nyt saisivat hyppiä.

Bornun pääkaupunki oli siihen aikaan Kuka, mutta se oli vasta nuori kaupunki. Vanha pääkaupunki oli Birni eli Gambaru, jonka fulbet v. 1809 olivat hävittäneet. Kuka oli lähellä Tshadin rantaa. Asukkaat tuntuivat verraten sivistyneiltä. Kaupungissa pidettiin joka viikko markkinat, joille joskus saattoi tulla satakintuhatta ihmistä vaihtamaan maansa tuotteita Manchesterin pumpulikankaihin, Saksin punaiseen verkaan, kaksipiippuisiin rihloihin, raakasilkkiin, Sheffieldin partaveitsiin. Kiinan teehen ja Länsi-Intian sokeriin, Nürnbergin leikkikaluihin tai Lontoossa ja Marseillessa valmistettuun paperiin. Oppineitakin tässä omituisessa maassa oli, ja he tutkivat Aristotelesta ja Platonia arabiankielisistä käännöksistä. Nämä kirjat, jotka tulivat, samoin kuin kaikki muutkin tavarat, Tripoliista suurta karavaanitietä, olivat epäilemättä jäljennöksiä Espanjan maurilaisille kuninkaille aikanaan tehdyistä käännöksistä. Tripoliista tuotiin vielä, samoin kuin Leo Afrikanuksen aikoina, verkoja, keltaisia tohveleita ja kauniisti kirjoitettuja koraaneja. Tripoliin vaikutusvalta hengellisissä asioissa oli niin suuri, että mutkikkaat lakikysymykset — ylin laki oli koraanin kirjain — usein annettiin Tripoliin ulemain eli pyhäin kirjain oppineitten ratkaistaviksi.

Orjastusretki.

Bornusta lähetettiin samaan aikaan retkikunta orjia hankkimaan, ja sen mukaan lähtivät arabialaiset, jotka olivat englantilaisia tänne saattaneet, he kun eivät tahtoneet aivan tyhjin käsin palata takaisin Tripoliiseen. Denham sai luvan lähteä mukaan tälle rosvoretkelle, vaikka hänen toverinsa sitä vastustivat. Sheikki antoi hänelle palvelijaksi Maramay nimisen orjan, kieltäen tätä koskaan jättämästä herraansa. Sotaretki tehtiin vuoristossa asuvia fulbeja vastaan. Retken johtaja, neekeri Barka Gana, joka oli kiihkeä muhammedilainen, kuten Bornussa kaikkikin, koetti matkalla taivuttaa majori Denhamin muhammedin uskoon. Välillä yhtyi orjastajain sotajoukkoon 1000 Shoan arabialaista; kaikki ratsain, ja myöhemmin Mandaran sulttaani, tuoden 500 komeasti puettua ratsumiestä, joitten joukossa varsinkin hänen 30 poikaansa olivat muita huomattavammat. Heillä oli silkkiset vaatteet ja hevosten selässä satulan alla leopardin ja leijonan nahkoja.

Arabialaiset olisivat mieluummin taistelleet pakanallisia neekereitä vastaan, mutta sheikki vei heidät vihollisiaan fulbeja vastaan. Kamalassa kuumuudessa suoritetun marssin jälkeen retkikunta nousi vuoristoon, jossa oli erinomaisen ihania maisemia ja niin suuria apinanleipäpuita, että ne oksillaan varjostivat puolen tynnörinalan maata kukin, ja sitä paitsi verrattomia mangopuita ja valtavia viikunapuita ja näitten välillä köynnöksiä. Eräässä vuorenrotkossa olivat fulbet vastassa. Arabialaiset tekivät hyökkäyksen, mutta fulbet voittivat heidät, kun muu sotajoukko ei hyökkäystä tukenut, ja pian olivat sekä arabialaiset että Bornun sulttaanin joukot hurjassa paossa, fulbet takaa-ajaen. Arabialaisten päällikkö Bu Khalum sai myrkytetystä nuolesta surmansa, Barka Gana ratsasti kolme hevosta näännyksiin pakoretkellään, ja majuri Denham haavoittui, ryöstettiin aivan paljaaksi ja olisi saanut surmansa, elleivät fulbet olisi niin kiihkeästi saaliista riidelleet, että hän pääsi pakenemaan. Denham juoksi minkä pääsi siihen suuntaan, jonne muutkin pakolaiset, mutta kun hän jo oli saanut monta keihään haavaa, jotka vuotivat verta, lähestyivät takaa-ajajat nopeaan. Hän pääsi tosin pensaikkoon, jossa oat surkeasti repivät hänen paljaita ruumiinosiaan, mutta olisi epäilemättä joutunut takaa-ajajainsa käsiin, ellei samalla olisi tullut vastaan rotkon pohjalla juokseva vuoripuro. »Voimani olivat melkein lopen uupuneet», hän kertoo, »ja tartuin rotkon yli nuokkuvan suuren puun oksaan, laskeakseni itseni alas veteen, rannat kun olivat äkkijyrkät. Samassa käteni alta, oksan taipuessa painoni alla, nousi suuri »liffa», tämän maan vaarallisin käärme, ja kohotti päänsä ikäänkuin purrakseen. Kauhun valtaamana menetin hetkiseksi tajuni. Oksa pääsi käsistäni ja suistuin suin päin veteen. Tämä ryöpsähdys elvytti minut jälleen ja kolmella uimaliikkeellä pääsin toiselle rannalle, jolle suurella vaivalla kiipesin, ja vasta sitten tunsin olevani turvassa.»

Pian hän taas saavutti joukkonsa, jota yhä ajettiin takaa kiivaasti. Maramay pelasti hänet, otti hänet ensin oman hevosensa selkään, hoiti häntä, hankki hänelle sitten toisen hevosen ja esti Barka Ganan katalan aikomuksen jättää »kristityn koiran» kuolemaan. Kun pakenevat olivat saapuneet Bornun alueelle, antoi yksi Denhamille paidan, toinen housut ja Maramay hankki hänelle ruokaa, vaikka siitä oli suuri puute.

Denham lähti kuitenkin Oudneyn keralla vielä toisellekin sotaretkelle, joka tehtiin munga kansaa vastaan. Tätä oli kuritettava siitä, että se oli murhannut 120 arabialaista — nähtävästi orjastajia — ja rosvoillut rajalla. Mungat voitettiinkin, kuritettiin ja saivat sitten armahduksen. Matkalla Denham näki Bornun vanhan pääkaupungin rauniot, jotka olivat sangen laajat. Vanhassa pääkaupungissa, joka vasta muutama vuosikymmen takaperin oli hävitetty, oli asunut parisataatuhatta asukasta. Hän näki myös entisen sulttaanin palatsit, jotka moskeijoineen muodostivat sangen mahtavan rakennusryhmän. Parhaiten rakennettu Bornun kaupungeista oli Gambaru, joka oli sheikin suosituin asuinpaikka. Se oli, kuten kaikkikin Bornun kaupungit, ympäröity kovista punaisista tiilistä tehdyillä vahvoilla ja korkeilla muureilla.

Bornu oli melkoinen valtakunta. Paljon viljeltiin maata ja monenlaisia tuotteita siitä saatiin, mutta vielä tärkeämpi elinkeino oli karjanhoito. Orjat olivat tärkein kauppatavara. Väestö oli sangen sekavaa. Pääaines oli neekereitä, mutta suurin vaikutusvalta oli arabialaisilla, jotka olivat maahan tuoneet uskonnon ja sen mitä siellä oli sivistystä. Arabialaiset omistivat erinomaisen hyviä ja suuria karjoja. Sitäpaitsi oli maassa tuaregeja ja tibbuja. Englantilaisten mielestä Bornussa oltiin vielä uskonkiihkoisempia kuin arabialaisten kesken. Oikeudenhoito oli jotenkin hyvä, rangaistukset ankaranlaisia, mutta usein käytettiin lempeyttäkin.

Bornun kaakkoispuolella oli Bagirmi niminen valtakunta, jonka kanssa Bornu usein kävi sotaa, ja länsipuolella haussa-valtakunnat, joista jo Mungo Park oli kuullut. Niistä Sokoto oli mahtavin, siihen aikaan fulbein perustaman valtakunnan pääkaupunki. Sinne englantilaiset lähtivät Bornusta lopulla vuotta 1823. He olivat sadeaikana Kukassa sairastuneet ankaraan kuumeeseen ja tähän vedoten Oudney sai sheikin mielisuosiolla sallimaan heidän lähtönsä, paikanmuutoksen kun toivottiin virkistävän sairaita. Matkalla Oudney, joka oli retkikunnan ainoa tiedemies, kuumeeseen kuoli. Clapperton jatkoi kuitenkin yksin matkaa.

Sokoto.

Sokotossa hallitsi Bello niminen fulbe-sulttaani, jonka maa oli taajemmin asuttu, vaihtelevaisempi ja paremmin viljelty kuin Bornu. Kyliä oli taajassa ja toisin paikoin oli teiden vieressä vaimoja myymässä matkustaville ruokatavaroita. Maa oli hyvin viljelty, vaikk'ei auraa tunnettukaan, teollisuus edistynyttä, karja hyvää ja maidosta valmistettiin oivallista voita. Hyviä puuvillakankaita kudottiin ja indigovärjäys oli yleistä. Kauppa oli melkoinen.

Kano oli suuri kaupunki ja sinne saapui kauppiaita ja tavaroita Afrikan kaikista osista. Puodit olivat bambusta rakennetut ja kaupungin sheikki antoi niitä vuokralle kuin markkinatontteja. Niissä myytiin veitsiä, kahveleita, paperia, lankaa, nappeja, puuvillateoksia, silkkiä, miekkoja, lihaa, heiniä, olkia, viljaa. Erityisessä kaupunginosassa myytiin kaikenlaista karjaa, ja taas eri paikoissa saviastioita, indigoa, vihanneksia ja hedelmiä. Tietysti oli eri orjamarkkinatkin. Kauppa oli tarkkaan järjestetty, ettei voitu harjoittaa petosta, taivasalla oli liesiä, joissa markkinoilla kävijät saattoivat ruokansa valmistaa. Yleisöä pitivät hyvällä tuulella soittoniekat, jotka soittivat rummuilla, huiluilla ja kitaroilla. Miekat, joita täällä myytiin, tuotiin Maltasta. Ne olivat samaa mallia kuin Maltan ritariston aikanaan käyttämät. Clapperton osti varsin kohtuullisella hinnalla englantilaisen sateenvarjonkin, joka oli tullut Tripoliin kautta. Yleensä oli hämmästyttävää, kuinka paljon täällä oli eurooppalaisia tavaroita. Yleinen maksunväline oli kaurisimpukka, samoin kuin kauempana lännessäkin; Bornussa sitä vastoin maksettiin pumpulikankaalla. Asukkaitten rakennukset olivat savesta, usein kahdenkertaiset ja yleensä paremmat kuin Bornussa. Moskeijoista toiset olivat verraten suuria. Kanosta matka kulki edelleen pääkaupunkiin Sokotoon. Sokoto oli suurin kaupunki, mitä Clapperton mielestään oli Afrikassa nähnyt. Talot olivat katujen kahden puolen ja koko kaupungin ympärille oli hiljakkoin rakennettu muuri, jossa oli 12 porttia. Valta oli siihen aikaan fulbein käsissä, jotka olivat maan valloittaneet sulttaani Bellon isän aikana.

Sulttaani Bello.

Sulttaani Bello oli englantilaisille suosiollinen, lähettäen suuren ratsumiesjoukon heitä vastaan. Hän oli keski-ikäinen mies, kasvonpiirteet eurooppalaiset. Hän ei ollut vain sotilas ja valtiomies, vaan myös oppinut ja mielenlaadultaan ja ajatustavaltaan jalo. Muun muassa hän oli kirjoittanut kirjan Afrikan historiasta ja maantiedosta. Clappertonia hän kohteli erinomaisen ystävällisesti ja uteli häneltä suurella mielenkiinnolla Euroopan asioita. Hän tunsi vanhoja kristittyjä uskonlahkojakin ja tiedusteli Clappertonilta, oliko tämä nestoriolainen, vaiko sosiniaani. Sulttaani sitten tuotti nähtäväksi kirjoja, joita Denham oli menettänyt tappelussa fulbeja vastaan, ja kysyi, mitä Denham oli sillä retkellä tehnyt. Clapperton vastasi, että hän oli vain hankkinut tietoja maasta ja kansasta. Clappertonin tuomat lahjat ilahuttivat sulttaania suuresti, varsinkin kompassi, koska hän siitä tiesi, mihin suuntaan kääntyä rukoillessaan. Sekstantti myös herätti hänen mielenkiintoaan, ja taivaanpallosta hän paikalla tunsi kaikki eläinradan tähdistöt.

Clapperton olisi mielellään matkustanut edelleen Nigerille, mutta arabialaiset kauppiaat juonivat häntä vastaan, ja pian hän huomasi, että siihen suuntaan oli suotta pyrkiä. Hän sen vuoksi päätti palata Bornuun ja lupasi lähtiessään, että Englannin kuningas lähettäisi Sokoton sulttaanille pari tykkiä ampumatarpeineen ja raketteja, kun tämä hävittäisi orjakaupan ja rupeisi käymään kauppaa Afrikan länsirannalle. Sulttaani lupasi suojella kauppiaita ja tiedemiehiä, jotka hänen maahansa tulisivat, ja antoi Clappertonille kirjeen vietäväksi Englannin kuninkaalle, ynnä Nigeristä piirtämänsä kartan.

Clapperton palasi sitten Kukaan, jonne hänen poissa ollessaan oli erämaan poikki saapunut Toole niminen vänrikki, tuoden retkikunnalle rahoja. Denham ja Toole olivat sitten tehneet retken Sharin jokivarteen ja siellä tutustuneet loggu-kansaan, jota hallitsi oma sulttaani. Heidän täytyi kuitenkin kiireesti palata, kun Bagirmin sulttaani alkoi sodan. Paluumatkalla nuori Toole kuoli. Bornun sotaväki sai Bagirmin sulttaanin armeijasta loistavan, vaikka verisen voiton. Toukokuussa 1824 retkikunta jälleen sai kotimaasta lähetyksen, varsinkin sheikille lahjoja, joita toi Tyrwhit niminen mies. Hänet jätettiin Bornuun konsuliksi, mutta hänkään ei kauaa elänyt, vaan kuoli kuumeeseen.

Ennen paluumatkaa majuri Denham vielä Barka Ganan lähtiessä kurittamaan kapinallisia päälliköitä käytti tilaisuutta tutkiakseen Tshad järven itäpuolisia seutuja, jossa dugganah arabialaiset asuivat nahkateltoissa ja elivät melkein yksinomaan karjantuotteilla. Saharan poikki matkustettuaan retkikunta tammikuussa 1825 palasi Tripoliihin, jossa pasha otti sen mitä parhaiten vastaan.

Tämän matkan kautta oli tie Sudaniin ensi kerran avattu ja' saatu tietoja sen sisäosien melkoisista valtakunnista, Bornusta ja Sokotosta; joissa ei ennen kukaan eurooppalainen ollut käynyt. Oli myös saatu käsitys siitä mahdista, jonka muhammedilaisuus oli Afrikan sisäosissakin saanut ja jolla oli monta hyvääkin vaikutusta, vaikka se suosikin orjuutta ja levitti vihaa kristittyjä vastaan. Denham lähetettiin sitten Fernando Po saarelle maaherraksi, mutta kuoli siellä jo muutaman vuoden kuluttua. Clapperton palasi Afrikkaan.

Clapperton Nigerin alijuoksulla.

Clapperton ei voinut unohtaa, että hän oli päässyt vain muutaman päivämatkan päähän Nigeristä ja että hänen niin läheltä oli täytynyt kääntyä takaisin tätä kuulua jokea näkemättä. Hän halusi päästä sinne takaisin ja Englannin hallitus varusti hänelle matkueen. Kaksi kuukautta kotiintulonsa jälkeen, elokuussa 1825, Clapperton jo oli uudelleen matkalla, purjehtien tällä kerralla Nigerin suistamon länsipuolella olevaan Benin-mutkaan, josta hän aikoi tunkeutua Sokotoon. Eräs toinen retkikunta pyrki Dahomein kautta Nigerin keskijuoksulle, mutta sen oli Dahomeista palattava takaisin johtajansa murhan jälkeen.

Tuskin oli Clapperton kolmen eurooppalaisen toverinsa keralla maihin päässyt, ennenkuin joka mies sairastui malariaan yhden yön taivas'alla vietettyään. Kaksi kuoli, ja ainoastaan Clapperton itse palvelijansa Landerin kanssa jäi eloon matkaa jatkamaan.

Joruba.

Hän tuli nyt ensinnä Joruba nimiseen maahan, joka oli rikasta ja hyvin viljeltyä. Vaikka se oli vain parinsadan kilometrin päässä rannikosta, kävi sen koko kauppa arabialaisten välityksellä pohjoista kohti. Asukkaat olivat neekereiksi jotenkin vaaleita ja monessa suhteessa edistyneitä. Heidän maansa oli silloin vielä itsenäinen, mutta myöhemmin fulbet valloittivat sen ja toivat asukkaille muhammedin uskon. Jorubassa vastaanotto oli mitä parasta. Valkoista miestä pidettiin korkeampana olentona, jonka edessä miehet ottivat lakin päästään ja naiset lankesivat polvilleen ja monessa paikassa hänen kunniakseen juhlittiin vuorokaudet umpeensa. Pääkaupungissa Ojossa varsinkin oltiin ystävällisiä ja lukemattomia ihmisiä kokoontui valkoisia näkemään. Matkalla Clapperton oli kulkenut korkeahkon vuorimaan poikki, joka kuitenkin oli hyvin viljelty, mutta Ojo oli suurella lakeudella. Semmoiset kamalat ihmisuhrit, joita Dahomeissa ja Ashantissa toimeen pantiin, olivat Jorubassa tuntemattomat. Jorubalaiset harrastivat suuressa määrin laulua, he lauloivat kesken työtäänkin ja jättivät matkustajiin tyytyväisyyden vaikutuksen. Hauskoja näytelmiäkin he panivat toimeen. Mutta Ojon hallitsija olisi pitänyt valkoiset niin mielellään luonaan, ettei tahtonut heitä poiskaan laskea.

Vielä enemmän vastusta oli erään arabialaisen leskestä, neljänkymmenen vuoden ikäisestä neekerieukosta, joka välttämättä tahtoi saada Clappertonin miehekseen — tai hänen palvelijansa Landerin, kun Clapperton ei suostunut. Leski oli äärettömän rikas, hänellä oli tuhannen orjaa, jonka vuoksi hän jo oli kuningastakin vastaan kapinoinut, vaikka kauneutensa — hän oli suunnattoman lihava — ja rikkautensa vuoksi olikin päässyt aivan vähällä rangaistuksella.

Jorubalaiset olivat uutteria maanviljelijöitä, mutta karjaa heillä oli vähän ja maitoa sen vuoksi oli vaikea saada. Vastasyntyneet lapset äitinsä keralla sen vuoksi lähetettiin takaisin vanhempainsa kotiin pariksi kolmeksi vuodeksi, jotta lapsi sai rauhassa kasvaa, ja isä otti toisen vaimon. Seuraus tästä oli, että vaimoja tarvittiin enemmän kuin maa tuotti, jonka vuoksi heimojen tapana oli ryöstellä niitä toisiltaan.

Karttaen edessä päin huhun mukaan raivoavaa sotaa Clapperton sitten teki kierroksen ja pyrki pohjoisempaa reittiä Nigerille.

Mungo Parkin muisto.

Bussan koskien luona, lähellä sitä paikkaa, jossa Mungo Park oli surmansa saanut, hän yhdytti tämän joen. Niillä mailla, jossa murha oli tapahtunut, oli sen jälkeen kamala kulkutauti alkanut liikkua, ja rahvas oli huomaavinaan, että se oli tuhonnut varsinkin niitä, jotka olivat Mungo Parkin omaisuuden ryöstäneet ja sen keskenään jakaneet. Ja siitä he pelästyivät niin, että nyt kaikin tavoin varoitettiin tekemästä valkoisille pahaa.

Clapperton kulki Nigerin yli ja tuli Nyffe maahan, jossa saakka Bornun kauppiaitten oli tapana käydä, mutta ei sen edempänä. Muhammedin usko tosin oli vallitseva, mutta englantilaiset eivät voineet huomata minkäänlaista vihaa kristittyjä kohtaan.

Vihdoin Clapperton saapui Sokotoon, mutta sulttaani Bello oli joutunut sotaan Bornun kanssa, eikä nyt ottanut Clappertonia ensinkään suosiollisesti vastaan, koska hän luuli tämän tulleen hänen valtakuntaansa kukistamaan, samoin kuin englantilaiset hänen kuulemansa mukaan olivat tehneet Intiassa ja muuallakin — ja niinkuin tosiaan myöhemmin kävi Sokotossakin. Tämä uutinen teki tyhjäksi Clappertonin toiveet, että hän saisi avatuksi uuden kauppatien rannikolta sisämaahan, ja se koski hänen terveyteensä, joka jo kauan oli ollut huono. Lander hoiti häntä huolellisesti ja hellällä ystävyydellä, mutta Clapperton riutui, kunnes heitti henkensä, jätettyään matkan jatkamisen Landerin huoleksi.

Bello sulttaani näytti nyt katuvan tylyyttään ja osoitti enemmän ystävyyttä Landeria kohtaan, antaen hänelle muun muassa varoja, joilla hän pääsi palaamaan rannikolle. Matka kävi samain seutujen kautta kuin menomatkakin, koska Bello ei tahtonut päästää Landeriakaan Nigeriä laskemaan, ja kaikkialla asukkaat osanotolla tiedustelivat hänen »isänsä» kohtaloa ja osoittivat suruaan kuolemantapauksen kuullessaan.

Lander.

Joruban hallitsija oli uudelleen pannut yllä mainitun lesken vankeuteen, Landerin tulosta kuultuaan, mutta vankeudestaan kaunotar joka päivä lähetti Landerin luo orjan lahjoja tuomaan ja joka ilta sanantuoja lauloi Landerille emäntänsä ylistystä. Kun Lander kuitenkin lähti pois näistä rakkauden osoituksista heltymättä, lähetti leski hänen peräänsä sanantuojan, joka pyysi häntä toimittamaan hänelle jonkun toisen valkoisen miehen puolisoksi. Yhdessä he sitten kukistaisivat valtaistuimelta kehnon vanhan sulttaanin, joka oli häntä, leskeä, niin pahoin kohdellut.

Badagrissa merenrannalla paikkakunnan kuningas luovutti Landerille kahdenkertaisen majansa asunnoksi, mutta sikäläiset portugalilaiset taas, jotka harjoittivat orjakauppaa ja vihasivat englantilaisia siitä, että he tätä kauppaa vainosivat, koettivat kaikin tavoin vahingoittaa Landeria, jopa kehoittaen kuningasta murhaamaan hänet, koska hän muka oli englantilaisten vakooja, joka muutoin opastaisi maanmiehensä Badagriin tekemään kaikki orjikseen. He koettivat pakottaa Landeria myymään kolme uskollista saattajaansa orjaksi, kieltäen häneltä kaiken avun ruokatavarain hankkimiseksi. Kun ei tästäkään ollut apua, uskottelivat portugalilaiset orjakauppiaat kuninkaalle, että Lander muka väijyi hänen henkeänsä, ja Lander määrättiin juomaan myrkkymaljan: jos hän juoman kesti, oli hän syytön, jos taas kuoli, kuten tavallisesti tapahtui, pidettiin tätä syyllisyyden merkkinä. Syystä tai toisesta, ehkä juoman valmistaneen poppamiehen suosiosta, Lander kesti juoman, ja tämä kaupungin asukkaiden silmissä siihen määrään kohotti hänen arvoaan, että häntä pidettiin melkein pyhänä ja kaikki riensivät hänelle lahjoja tuomaan.

Mutta portugalilaisiin ei tämä jumalantuomio vaikuttanut muuta, kuin että he kävivät kahta häijymmiksi. He häväisivät Landeria joka tavalla ja koettivat murhata hänet, joka ei olisikaan ollut vaikeata kaupungissa, jossa kuningas itse vähäpätöisimmästäkin syystä murhasi alamaisiaan —'kerrankin Landerin nähden kahdeksan vaimoaan, jotka olivat liian vapaasti lausuneet hänelle ajatuksensa. Murhaa tuskin pidettiin rikoksena, orjan murhaa ei edes moitittavana tekona. Aina kun orjamarkkinat olivat huonot — esim. brittiläisen risteilijän estäessä elävän tavaran viennin — vähensi kuningas varastoaan siten, että valitsi pois vanhat ja sairaat ja heitti ne virtaan, koska ne »söivät oman päänsä». Sama kohtalo tuli kauppiaitten hylkäämäin orjain osaksi, ellei heitä juhlallisesti kiduttaen uhrattu, kuten Dahomeissa. Fetishimaja oli koristettu näiden uhrien pääkalloilla ja fetishipuun ympärillä, jossa teurastus tapahtui, oli alati ruumisten löyhkää ja korpit tappelivat jäännöksistä. Oksissa häälyi luurankoja, mitkä enemmän, mitkä vähemmän rappeutuneita, ja maassa oli vahvalta kalloja ja luita. Samanlaiset näyt kohtasivat 'siihen aikaan tämän rannikon kaikissakin alkuasukaskaupungeissa.

Lander oli lopulta vähällä lähteä matkaan espanjalaisella merirosvolaivalla, jossa hän varmaan olisi menettänyt vähät tavaransa ja henkensäkin päälle päätteeksi, mutta pelastui kuitenkin viime hetkessä englantilaiseen sotalaivaan, jolla hän palasi kotimaahansa.

Lander löytää Nigerin suun.

Clappertonin viimeisen matkan kautta oli käynyt todenmukaiseksi, että Niger laski Guinean lahteen, ratkaistava vain oli, mikä tähän lahteen laskevista joista oli sen suu. Tämän pulman selvittäminen annettiin Richard Landerin toimeksi, koska hän oli edellisellä matkalla osoittanut niin paljon todellista kykyä. Sangen niukka oli kuitenkin se kannatus, jota Englannin hallitus retkelle antoi, eikä Landerin veli, joka lähti mukaan vapaaehtoisena, saanut mitään. Mutta vaikka tämä retkikunta oli niin huonosti varustettu, olivat sen tulokset sitä huomattavammat.

Tammikuussa 1830 Lander veljensä kera lähti Portsmouthista ilman muita koneita kuin kompassi ja kaksi lämpömittaria — jotka nekin matkalla tuhoutuivat — ja maaliskuun lopulla alkoi matkansa ylämaahan Laos-rannalta, samasta Badagrista, josta Clappertonkin oli lähtenyt. Matka piti jälleen Joruba maan kautta ja päälliköt ottivat retkikunnan nytkin hyvin vastaan, vaikk'ei se voinutkaan antaa suuria lahjoja. Bussassa Lander sai kerätyksi useita Parkin tavaroita, mutta Parkin päiväkirjaa hän ei löytänyt. Syyskuussa veljekset, jotka olivat vaihtaneet molemmat hevosensa veneeseen, sitten lähtivät jokea laskemaan, vuokrattuaan vielä toisen veneen avuksi.

Niger oli Bussan alapuolella alussa kapea ja vuolas, kahden puolen liuskekallioita, joiden välitse joki kierteli. Rannoilla oli juhlallisia puita, jotka maisemille antoivat erikoisen sulon, kylät ja viljapellot taas ilmaisivat asukkaitten uutteruutta. Rahvas otti molemmat matkustajat kaikkialla vieraanvaraisesti vastaan, rukoili heille onnellista matkaa ja varusti heille hyvät eväät. Kivistä, kallioista ja vedenalaisista luodoista oli sitä vastoin sitä enemmän vastusta ja niitä piti alinomaa varoa. Vuorimaisemat kuitenkin pian loppuivat ja veljekset tulivat Nupe maahan. Niger siellä levisi ja kääntyi itää kohti, virraten matalan hietakivitasangon halki jyrkkäin törmäin välissä. Tämä seutu oli harvaan asuttua, koska Niger tulvillaan ollessaan peittää koko laakson, muuttaen sen järveksi. Alempana joki uudelleen kapeni ja kääntyi etelää kohti, vastaanottaen vasemmalta puolelta suuren Benuen, jonka virtaus oli niin heikko, että veljekset nousivat sitä vähän matkaa, ennenkuin huomasivat sen Nigeriin laskevan.

Niger juoksi sitten kapeassa rotkolaaksossa kauniin vuoriston poikki, kahden puolen rannoillaan korkeita kukkuloita ja pöytämävuoria. Uoma oli täynnään luotoja ja kallioita, jotka kohottivat veden aaltoihin ja väkeviin pyörteihin. Tästä luonnon portista päästyään joki jälleen levisi majesteettisiksi oikeiksi, joilla troopillinen aurinko paahtoi täydellä terällään. Vuoret vaimenivat loiviksi maanaalloiksi ja nämä vuorostaan rannattomaksi tasaiseksi lakeudeksi, joka vain vähän kohosi joen pintaa korkeammaksi. Kuta kauemmaksi veljekset kulkivat, sitä rehevämmäksi kasvullisuus kävi, kunnes troopillinen aarniometsä koko juhlallisuudessaan ympäröi matkustajia. Eivät milloinkaan ennen he olleet nähneet niin valtavia puita, niin rehevää pensaikkoa, niin taajassa kaikenlaisia köynnöskasveja.

Sieltä täältä pilkoitti aarniometsän tummasta kainalosta nuokkuvien palmujen koristamia sieviä kyliä. Majain edustalla vetelehti melkein alastomia alkuasukkaita, viettäen joutoaikaansa laiskuudessa, kuten luomisen herroille sopikin. Joessa pulikoi alastomia lapsia ja naiset häärivät kotiaskareissaan. Toisin paikoin oli ryhdytty taisteluun rehevyyttä vastaan ja metsään raivattu pieniä peltotilkkuja jamsin, papujen ja sokeriruovon viljelystä varten. Niger itse missä levisi kauniiksi, järven kaltaiseksi suvannoksi, jonka rantoja aarniopuut köynnöskiehkuroineen saartoivat, missä kierteli kapeampana kellanhohtavien hiekkarantain välitse. Kanootteja liukui nopean virran mukana, taikka melottiin niitä hitaasti vastavirtaan. Veden alentuessa pintaan kohonneilla matalikoilla loikoili kammottavan pitkiä krokotiileja kuin lahoja puupölkkyjä ja syvemmissä haudoissa korskuivat virtahevot uhmauksiaan. Pinnalla uiskenteli suuret määrät vesilintuja, toisia kalasteli allikoissa tai oli rannalla lepäämässä.

Molemmat retkeilijät tulivat nyt pakanallisten raakalaiskansain alueille ja heidän täytyi, ylempänä saamaansa neuvoa noudattaen, matkustaa öiseen aikaan ja päivällä levätä. Murhat, ryöstöt ja varsinkin orjastusretket ylläpitivät seudussa ainaista turvattomuutta, jonka lisäksi fetishin palvelus ja ihmissyönti raaistuttivat kansan tapoja. Landerien palkkaamat saattajat eivät mitenkään tahtoneet uskaltaa lähteä tähän seutuun, mutta veljekset osasivat pakottaa heidät. Jo ensimmäinen kosketus asukkaitten kanssa osoittikin, ettei heidän pelkonsa suinkaan ollut suotta.

He tulivat nyt seutuun, joka oli enemmän rämettä kuin kuivaa maata. Joki haaraantui lukuisiksi unteloiksi putaiksi, jotka kiertelevät mereen vuosituhansien lietteen muodostaman deltan poikki. Atlantin meren läheisyyttä todisti eräänä päivänä nähty kookospalmukin, sillä tämä puu ei koskaan kasva kaukana suolamerestä. Toisena päivänä nähtiin merilokki ja rannoilla asukkailla oli eurooppalaisia kankaita. Vihdoin muuan neekeri, jolla oli yllään sotamiehen takki, huusi: »Halloo, engelsmanni, tulkaa tänne!»

Eräänä aamuna veljekset huomasivat puolensataa suurta kanoottia, joita melottiin vastavirtaan heitä vastaan. Useassa liehui Englannin lippu ja valkoisia lippuja, joihin oli maalattu kaikenlaisia kuvia, kuten miehen sääriä, tuoleja, pöytiä, karahveja, laseja ja muita esineitä, jotka todistivat tuttavuutta Guinean rannikon valkoisten kauppa-asemain kanssa. Veneissä olevat ihmiset olivat puetut eurooppalaisiin vaatteihin, lukuunottamatta housuja, jotka olivat kuninkaitten etuoikeus. Kun alukset tulivat lähemmäksi, huomasivat veljekset, että nämä mustat olivat aseistetut kiireestä kantapäähän ja että lavoilla oli pieniä tykkejäkin. Se oli sotajoukko ja muutaman minuutin kuluttua Landerien ja heidän miestensä ilo muuttui kauhuksi, sillä muitta mutkitta heidät otettiin vangiksi tavaroineen päivineen ja valkoisille olisi voinut käydä huonosti, ellei tuossa joukossa olisi ollut muutamia muhamedinuskoisia marabuutteja, jotka pelastivat heidät.

Landerit vietiin nyt Eboen kuninkaan luo, jonka väkeä tämä sotajoukko oli, ja siellä heidät kahdenkymmenen orjan hinnalla lunasti vapaaksi meren rannalla asuva kuningas Boj, jonka kaupunki, Brass Town, oli Nigerin pääsuuhaaran suulla. Landerien piti maksaa hinta vekselillä ja antaa vielä viidentoista orjan hinta vaivan palkaksi. Kuningas Bojn veneessä veljekset sitten pääsivät laskemaan merenrannalle.

Mangrove kävi yleisemmäksi, kuta enemmän kuiva maa katosi ja liejuinen räme kävi vallitsevaksi. Luodevedellä rannat olivat katalaa rämettä, vuoksivedellä kuin tulvan peittämää metsää. Matkatessaan tämän seudun läpi veljekset hyvin käsittivät, miks'ei kenenkään mieleen ollut juolahtanut tarkemmin tutkia tätä pudas- ja salmisokkelikkoa, jonka vesitiehyeillä ei ollut mitään varmaa suuntaa. Ne olivat enimmäkseen vähäpätöisiä, mutta yhteensä ne muodostivat suuren joen suun.

Marrask. 24 p. 1830 alkoi mangroverämeen poikki kuulua Atlantin rantahyökyjen jyrinää, joka molempien matkustajien korvissa kaikui kuin ihanin soitanto, ja pian avautui heille meren ulappa ja sen raikkaat tuulahdukset vilvoittivat heitä viihdyttävällä hyväilyllään. Niger oli luovuttanut salaisuutensa, sen portit oli avattu kaupalle ja yritteliäisyydelle.

Kuningas Boj, ruhtinas-orjakauppias, asui pääsuuhaaran Nunin suussa. Hän oli aitoafrikkalainen hirmuhallitsija, josta kosketus eurooppalaisten kanssa lisäksi oli tehnyt pohjattoman juopon. Satamassa oli englantilainen kauppalaiva ja Lander luotti siihen, että hän tämän kapteenilta saisi lainaksi lunnaat, etenkin kun hänellä oli hallituksen käskykirje, mutta hän saikin jyrkän, raa'an kiellon vastaukseksi. Ja siitä kuningas Boj taas hirmustui siihen määrään, että veljesten henki oli vaarassa. Joulukuun alussa 1830 hän kuitenkin laski heidät mainitulla laivalla lähtemään Fernando Po saarelle, joka siihen aikaan oli Englannin hallussa. Landerien aikomus oli palata sieltä kotimaahan samalla laivalla, jolla olivat sinne tulleetkin, mutta he muuttivat sitten mieltään. Se oli heidän onnensa, sillä tuota laivaa ei koskaan enää kuulunut ihmisten ilmoille. Kun samoilla vesillä siihen aikaan nähtiin merirosvolaivan kaltainen alus, joka ajoi sitä takaa ja ampui laukauksia, otaksuttiin kauppalaivan joutuneen sen saaliiksi ja miehistön saaneen aalloissa hautansa. Siten merirosvot tavallisesti vapautuivat liioista suista ja todistajista.

Fernando Posta ei kuitenkaan ollut yhtä vaikea päästä kotimaahan kuin Nigerin suusta niihin aikoihin.

Englannin hiljakkoin perustettu maantieteellinen seura antoi Landerille ensimmäisen mitalinsa, mutta muutoin hänen palkkansa oli ylenmäärin niukka» Jos saman matkan olisi suorittanut herrasmies, olisi hänet aateloitu ja runsailla lahjoilla palkittu.

Kaupparetkikunta Nigerille.

Landerin matkalla oli viipymättä käytännöllisiä seurauksia. Liverpoolin kauppiaat rakennuttivat kaksi matalakulkuista siipilaivaa ja lähettivät ne v. 1832 nousemaan uutta kauppatietä sisämaahan. Ne saapuivat, Richard Lander mukana, Nigerin Nun suuhaaraan, jossa »kuningas Boj» sai lunnaansa, joka ei kuitenkaan estänyt häntä sitten joka tavalla vahingoittamasta retkikuntaa ja koettamasta sitä tuhota. Nunin kahden puolen oli kiinteät rannat, mutta ylempänä sen monet putaat haarautuivat mangroverämeihin. Retkikunta viivytteli näitä putaita tutkiessaan liian kauan ja seuraus siitä oli, että kuume alkoi tehdä tuhojaan. Kun se vihdoin pääsi itse joelle terveellisempiin seutuihin, oli vesi laskenut niin vähiin, että laivat tuon tuostakin ajoivat karille. Suuhaarain varsilla rannat olivat paljasta sakeata metsää ja mangroverämettä, eikä näkynyt muuta elämää kuin kurkia rannoilla ja pilvittäin sääskiä, jotka kiduttivat matkustajia. Vähitellen rantain kasvullisuus kävi yhä rehevämmäksi ja varsinkin palmut kasvoivat erinomaisen komeiksi. Korkeammalla alkoi jokivarressa olla yhä enemmän kyliä, ensin majoja yksitellen, sitten ryhmittäin, sitten pieniä kyliä ja yhä ylempänä suuria väkirikkaita kaupungeita. Maa kävi yhä kauniimmaksi ja näköpiiriin kohosi korkeita vuoria.

Huhu retkikunnasta ja sen ihmeellisistä laivoista oli kulkenut nopeammin kuin se, ja kaikkialla keräytyi väkeä, kun retkikunta poikkesi maihin kauppasopimuksia tekemään. Tämä tapahtui suurenmoisilla menoilla, joista neekerit eivät paljoa ymmärtäneet. Lander oli kenraalin univormuun puettu, muilla oli värikkäitä fantasiapukuja kirjavine turbaaneineen ja vyötteineen. Neuvottelijain päällä kannettiin suunnatonta kirjavaa päivänvarjostinta. Asukkaat tosin helposti suostuivat tekemään kauppasopimuksia, mutta tätä kauppayhteyttä ei sitten ollut niinkään helppo saada toteutetuksi, kuin englantilaiset luulivat. Lähempänä meren rantaa väestö pelkäsi suututtavansa orjakauppiaat, jos alkoi virralle tulevien kauppiaitten kanssa heidän ohitseen kauppaa tehdä, ja ylempänä kansa taas oli kokonaan riippuvaista arabialaisista ja fulbeista, joille oli edullisempaa, että kauppa kulki Saharan poikki Välimerelle niinkuin ennenkin. Paljon englantilaisia kuoli kuumeeseen molemmilla laivoilla. Lander erään toisen kanssa nousi jokea veneellä melkoisen matkan, pääsemättä kuitenkaan Bussan koskille saakka, ja sitten Benuetakin kappaleen matkaa. Lopulta retkikunta lähti Fernando Pohon. Sieltä tehtiin vielä uusi yritys alkaa joella kauppa, mutta ei sekään onnistunut. Tällä retkellä Richard Lander eräässä kahakassa sai haavan ja Fernando Pohon palattuaan kuoli v. 1834.

Huono menestys oli seuraavillakin retkikunnilla, jotka höyrylaivoilla nousivat virtaan, ja siihen oli syynä kuume. Ensimmäisen vakinaisen kauppa-asemansa englantilaiset perustivat Benuen suuhun. Se vähitellen vaurastui ja musta väestö läheltä ja kaukaa alkoi saapua sinne kauppaa tekemään. Orjakauppaa englantilaiset alusta alkaen jyrkästi vastustivat. Vähitellen he saivat Nigerin varsilla niin suuren vaikutusvallan, että seuraavina vuosikymmeninä koko Nigerin ja Tshadin välinen maa joutui Englannin vallan alaiseksi ja Sokoton ja Bornun sulttaanit vasalleiksi.

Salaperäinen Timbuktu.

Samaan aikaan kun Clapperton lähti toiselle matkalleen, Englannin hallitus lähetti Nigerille toisenkin retkikunnan, jonka päämääränä oli Timbuktu. Sitä johti skotlantilainen Alexander Gordon Laing, joka jo ennen oli sotinut Ashantia vastaan ja tehnyt matkan Nigerin lähteille. Hän kuitenkin päätti saavuttaa Timbuktun pohjoisesta, arabialaisten ja berberien maitten kautta.

Laingin retki.

Laing matkusti ensin Tripoliihin ja sieltä lounatta kohti Ghadames nimiseen keitaaseen. Siellä hänet otti suojaansa sheikki, joka oli elänyt Timbuktussa parikymmentä vuotta. Aavikkomatkalla tuaregit kuitenkin hyökkäsivät retkikunnan kimppuun ja Laing sai niin pahoja haavoja, että parantuminen näytti mahdottomalta. Mutta hän parani kuitenkin ja jatkoi sitten matkaa Tuatin kautta Ualataan, salaperäiseen aavikoiden rosvokaupunkiin, jonka ranskalaiset vasta muutama vuosi takaperin uudelleen löysivät ja anastivat. Ualatasta matka piti Timbuktuun, jonne Laing saapui elokuussa 1826, lähettäen sieltä karavaanien kanssa kotimaahan useita kirjeitä. Hän aikoi nyt palata takaisin kotimaahan Saharan poikki, mutta viisi päivää matkalle lähtönsä jälkeen hänet murhattiin.

Monta vuosikymmentä myöhemmin on koottu tietoja syistä ja tavasta, miten murha tapahtui. Laing oli, niin kerrottiin Timbuktussa ranskalaisille, herättänyt asukkaitten epäluuloja sen kautta, että hän oli niin paljon kirjoitellut ja piirrellyt ja salaa vasten kieltoa käynyt kaupungin satamassa Kabarassa. Timbuktun etevimmät miehet silloin päättivät, että hän oli urkkija ja oli surmattava, ja he antoivat murhan toimeenpanon sen mauripäällikön huoleksi, joka lähti Laingia paluumatkalle saattamaan. Eräänä aamuna Laing äkkiarvaamatta kuristettiin kameelin selkään noustessaan, hänen vähääkään aavistamatta, että vaara uhkasi. Hänen laajat muistiinpanonsa katosivat — ehkä jaeltiin pitkin erämaata amuleteiksi.

Ensimmäinen eurooppalainen, joka pääsi tarujen salaperäiseen Timbuktuun, oli siis englantilainen. Mutta ranskalainen oli se mies, joka sieltä ensimmäiseksi poiskin pääsi. Hänen nimensä oli René Caillé.

René Caillé.

Caillé oli köyhä, ainoastaan alkeiskoulua käynyt nuorukainen, kun hän, kunnianhimoisia tuumia mielessään, lähti kotimaastaan Senegaliin, yrittääkseen sieltä sisämaahan. Erään englantilaisen retkikunnan mukana matkustaessaan hän sairastui kuten muutkin, mutta ei siltä menettänyt haluaan tunkeutua Timbuktuun. Selviytyäkseen paremmin matkalla hän lähti maurien luo, oppi arabiaa ja kääntyi muhamedin uskoon, harjoitteli tarkkaan kaikki uskon temput ja luki koraania. Näin valmistettuna hän koetti saada Senegalin maaherralta sen verran varoja, että voisi matkustaa sisämaahan kauppiaana, mutta kun pyynnöt olivat turhat, luopui hän taas maurilaisesta puvustaan ja toimi englantilaisen indigotehtaan johtajana, kunnes oli saanut kootuksi pienen pääoman matkaa varten. Sillä varustuksia hankittuaan hän liittyi erääseen neekerikaravaaniin ja lähti mauriksi puettuna sisämaahan. Kokien monenlaisia kohtaloita, joista päättäen eivät tässä maassa arabialaisetkaan aina ruusuilla tanssineet, Caillé saapui Nigerin rannalle ja kulki edelleen suureen ja varakkaaseen Djennen kaupunkiin, jossa ei kukaan ennen häntä ollut käynyt; Mungo Park veneineen oli kulkenut kaupungin sivu. Välillä hän oli ollut sairaana, eikä voinut maksaa isännälleen, joka oli hänet parantanut, tämän haluamaa ambra-helminauhaa; viidenkymmenen vuoden kuluttua eversti Gallieni, valloittaessaan maan ranskalaisille, muisti tämän lupauksen ja antoi helminauhan Caillén isännän perillisille ja tapaus teki asukkaihin syvän vaikutuksen. Djennestä Caillé matkusti jokiveneellä Timbuktuun, mutta tämä kauan toivottu matkan määrä tuotti hänelle suuren pettymyksen. Se ei ollut suuri eikä varakaskaan, ja sen kauppa oli paljon pienempi kuin Euroopassa oli kuviteltu. Siinä ei ollut muita mainittavia loistorakennuksia kuin kolme moskeijaa. Kaupungin ympärillä oli kuiva aavikko hietikoineen, jossa petoeläimet ja villiintyneet koirat samoilivat. Asukkaista suuri osa oli songhoineekereitä, loput arabialaisia, tuaregeja ja berberejä. Luultavasti Timbuktu kuitenkin on ennen vanhaan ollut nykyistään tärkeämpi paikka. Sen merkitys johtui siitä, että sen luona Saharan karavaanikauppa ja Nigerin jokikauppa yhtyivät. Kameelit eivät yleensä menestyneet Sudanin kosteassa ilmastossa, eivätkä karavaanit sen vuoksi kulkeneet aavikoiden rajaa kauemmaksi. Timbuktun kauppa kävi etupäässä Marokkoon, joka maa oli jonkin aikaa pitänyt sitä valtansakin alaisena ja jättänyt sinne kansalaisiaan, jotka sittemmin ovat sekaantuneet paikkakunnan väestöön. Kaupungissa vietettiin jotenkin iloista elämää, koska sinne saapui paljon muukalaisia, jotka liikuttelivat rahoja ja tahtoivat matkalla ollessaan nauttia elämästä.

Caillé oli keksinyt sen valeen, että hän oli egyptiläinen, joka oli kohtalon kovuuden kautta joutunut pois omalta maaltaan ja nyt kaikin mokomin tahtoi sinne palata. Tämä kertomus ja hänen harras muhammedilaisuutensa liikuttivat monen varakkaan arabialaisen mieltä ja häntä autettiin. Toukokuussa 1828 hän lähti Saharan poikki paluumatkalle kotimaahansa, saapuen ensinnä Arauaniin, jonka läheisyydessä Laing oli murhattu. Arauanissa oli hyvät kaivot, mutta muutoin se oli kokonaan vailla kasvullisuutta. Talot olivat aivan pimeät, koska lentävä hiekka tunkeutui kaikkialle. Karavaanin asemapaikkana tämä kurja kaupunki, jossa asuu arabialaisia, yhä vieläkin on tärkeä. Arauanissa Cailléta ensi kerran matkan kuluessa epäiltiin siitä, ettei hän ollutkaan oikeauskoinen. Mutta hän suoritti kaikki hartaudenharjoitukset niin moitteettomasti, että epäluulot jälleen hälvenivät ja hän sai jatkaa matkaa karavaanin kanssa, johon kuului 1400 kameelia ja jonka päämäärä oli Atlas-vuoriston eteläpuolella oleva Tafiletin keidas. Matka oli vaikea polttavan erämaantuulen ja kuivuuden vuoksi, Caillé sairastui keripukkiin ja sai kokea muitten matkustajain puolelta paljon huonoa kohtelua, nämä kun epäilivät häntä kristityksi varsinkin siitä syystä, ettei hän osannut pyörittää riissiä pieniksi palleroiksi sormiensa välissä niinkuin muut maurit. Vedestä oli usein puutetta, mutta ruokaa hän sai runsaasti naisilta, joille hän kirjoitteli amuletteja, että heidän sukulaisensa pääsisivät naimisiin. Oleskeltuaan jonkun aikaa Tabletissa Caillé matkusti Atlaksen poikki Fesiin, Marokon pääkaupunkiin. Mutta siellä hänen ei ollut hyvä olla, sen enempää kuin Mekineshissäkään. Hänen täytyi karttaa ihmisiä ja viettää yönsä ulkona taivas'alla. Lopulta hän pääsi Rabat nimiseen satamakaupunkiin, mutta kun Ranskan sikäläinen konsuli oli juutalainen, joka ei tahtonut häntä auttaa, täytyi hänen vaeltaa edelleen maisin Tangeriin, jossa hän vihdoinkin sai apua ja pääsi matkustamaan kotimaahansa. Ranskan tiedeseura oli luvannut 10,000 frangin palkinnon sille, joka ensiksi kävisi Timbuktussa, ja tämä palkinto annettiin Caillélle, jota paitsi kunnialegioonan risti ripustettiin hänen rintaansa. Caillé julkaisi matkakertomuksen, joka kuitenkin oli hieman hajanainen, ja siitä monet epäilivät, ettei hän ollutkaan käynyt Timbuktussa. Myöhemmin on kuitenkin voitu todistaa, että hän puhui totta.

Algerian valloitus.

Algeria oli kuudennentoista vuosisadan alkupuolella maurien vankin pesäpaikka Välimeren rannalla. Sieltä harjoitettiin merirosvoutta, joka mitä tuntuvimmin häiritsi kristittyjen rantain rauhaa ja kristittyjen valtain kauppaa. Vuosisatoja tätä ilkeyttä Välimerellä suvaittiin, ennenkuin ryhdyttiin sitä vastaan niin voimallisiin toimiin, että siitä tuli loppu. Algeria oli jo aikaisin vapautunut Turkin ylivallasta, niin ettei Portin lähettämiä pashoja edes lopulta päästetty maihin. Valta oli sotilaskastin, janitshaarien, ja merirosvojen käsissä. Nimellisenä ruhtinaana oli dei ja hänen alaisinaan kolme beitä.

Ranska tuli melkein vastoin tahtoaan Algerian valloittaneeksi. Dei oli käynyt niin kopeaksi, että hän kerran kärpäsviuhkallaan löi Ranskan lähettilästä kasvoihin. Semmoinen loukkaus ei saanut jäädä aivan rankaisematta. Alger kaupungin satama saarrettiin, mutta Ranskan hallitus oli kovin vastahakoinen sen tehokkaampia pakkokeinoja käyttämään. Vasta kun erästä ranskalaista laivaa oli Algerin linnasta ammuttu, vaikka sillä oli airutlippu mastossa, täytyi Ranskan ryhtyä tositoimiin. Se lähetti meren poikki sotaväkeä, joka v. 1830 valloitti Algerin, räjäytti ilmaan sen linnan ja vangitsi pöyhkeän dein, joka vietiin maanpakoon. Janitshaarit seurasivat mukana. Ranska ei kuitenkaan alussa anastanut maata, se piti vain hallussaan tärkeimpiä rannikkokaupunkeja ja odotti, mihin suuntaan asiat kehittyisivät. Sitä algerialaiset pitivät heikkoutena ja kävivät heidän kimppuunsa. Ranskalaisten täytyi nyt maansa kunnian vuoksi ryhtyä sotaan, ja siitä oli seurauksena Algerian valloitus.

Se valloitettiin, mutta sillä ei vielä Ranskan valta ollut juurtunut. Algeriassa oli pääasiallisesti kaksi kansanainesta, berberit, maan alkuväestö, vanhimpia rotuja, mitä yleensä on olemassa, ja myöhemmin maahan tulleet arabialaiset. Turkkilaisiakin oli tosin alkanut maahan siirtyä, mutta heidät ajettiin kaikki pois. Berberien ja arabialaisten kesken oli tavallisissa oloissa vallinnut paljon vihamielisyyttä, ja berberit yleensä olivat lopulta kokonaan saaneet takaisin itsenäisyytensä, etenkin vuorimaissa. Mutta ranskalaisten valloittaessa maan he sopivat vihansa arabialaisten kanssa ja molemmat kansallisuudet alkoivat yhdessä sotia ranskalaisia vastaan. Siitä tuli pitkällinen kamppailu, varsinkin kun tätä ryhtyi johtamaan Oranin Abd-el-Kader, etevä ja tarmokas mies, jolla oli suuri vaikutusvalta. Edelliset järjestivät maan tavattomasti, loukkasivat asukkaitten uskonnollisia tapoja ja antoivat juutalaisille saman aseman kuin muullekin väestölle. Joka tietää, missä asemassa juutalaiset tässä maassa elävät, se käsittää, miten tämä loukkasi arabialaisia ja berberejä.

Maanasukkaat saivat taistelussaan apua Marokolta, Abd-el-Kader piti hallussaan Orania ja vähitellen koko Länsi-Algeriaa ja kansa kokoontui hänen lippujensa alle, ikäänkuin uutta profeettaa kuullen. Kesällä 1835 hän voitti melkoisen ranskalaisen armeijan. Saatuaan enemmän väkeä ranskalaiset kuitenkin pian kostivat tappionsa ja valloittivat Constantinen. Lyhyttä välirauhaa hyväkseen käyttäen Abd-el-Kader melkoisesti vahvisti asemaansa, kokosi suuren armeijan, paljon sotatarpeita ja ruokavaroja ylämaahan, luonnostaan vahvoihin paikkoihin, ja näihin varustuksiinsa luottaen ryhtyi ajamaan muukalaisia maasta pois. Ranskalaisten parempi sotataito ja mieskuri kuitenkin vähitellen tekivät tehtävänsä, Abd-el-Kaderin linnoja ja varastoja alettiin valloittaa toinen toisensa perästä ja Aumalen herttuan onnistui lopulta yllättää hänen leirinsäkin. Niinkuin tavallisesti vastoinkäymisissä, niin nytkin löyhtyivät ne innostuksen siteet, jotka pitivät koossa hänen puoluelaisiaan, ja vihdoin hänen täytyi paeta Marokkoon, jonka hallitsijan hän sai yllytetyksi sotaan ranskalaisia vastaan. Mutta Marokkokin voitettiin ja pakotettiin tekemään rauha. Abd-el-Kader pakeni takaisin Algeriaan, mutta hänen asiansa oli nyt menetetty ja hänen täytyi v. 1847 antautua ranskalaisille, jotka veivät hänet Ranskaan vangiksi. Rannikko ja laajalti ylämaitakin oli näin Ranskan hallussa, mutta Kabylia oli vielä itsenäinen. Senkin vuoro kuitenkin tuli, ja sitten ranskalaiset alkoivat ulottaa valloituksiaan yhä kauemmaksi eteläänpäin, anastaen Shott ylängötkin, jotka ovat tunnetut suolajärvistään, ja läheiset osat Saharaa.

Algerian valloitus avasi uusia teitä Pohjois-Afrikan maantieteen tutkimiselle. Ranskalainen sotaväki oli jo v. 1847 kulkenut Atlaksen poikki ja saapunut Figuigin keitaaseen Marokon rajalle. Toisin kuin aikanaan espanjalaiset Etelä-Amerikassa ranskalaiset kaikin tavoin kehoittivat jatkamaan löytöjä, koska maan tunteminen oli heille välttämätöntä, jos mieli jatkaa valloituksia kauemmaksi etelää kohti.

Saksalaisia matkustajia.

Heinrich Barth.

Tärkein Algerian valloituksen jälkeisistä matkustajista oli t:ri Heinrich Barth. Hän oli syntynyt Hampurissa v. 1831 ja tutkintonsa suorittanut Berliinin yliopistossa. Melkein paikalla hän sitten lähti matkoille ja matkusti kuolemaansa saakka, joka hänet tapasi jo 44:nnellä ikävuodella. Barth opiskeli Italiassa muinaistiedettä, ja siellä hänet valtasi halu tutkia Rooman vanhoja pohjois-afrikkalaisia siirtomaita. Matkustettuaan rannikon Tunisista Egyptiin saakka hän Vähän Aasian kautta palasi kotia, opittuaan perusteellisesti arabiaa ja muutoinkin tutustuttuaan Afrikan oloihin. Barth asettui sitten yksityisdosentiksi Berliinin yliopistoon, mutta ei kauankaan joutunut alallaan olemaan. Kehittääkseen edelleen Oudneyn-Clappertonin-Denhamin retken aikaansaamia suhteita Englannin hallitus v. 1849 lähetti James Richardsonin Sudaniin aikaansaamaan kauppayhteyttä näitten maitten kanssa Saharan poikki, ja Barth sekä tähtitieteilijä Overweg pääsivät Preussin hallituksen pyynnöstä retkikunnan mukaan. Richardson oli jo ennen tehnyt tutkimusretken Fessaniin.

Maaliskuussa 1850 retkikunta lahti Tripoliista, kulkien Mursukiin tavanmukaista karavaanitietä. Sieltä se jatkoi matkaa Tintellust-nimiseen keitaaseen, josta Barth teki poikkeuksen Airin eli Aspenin vuorimaahan, Aga Richardson kuoli jo v. 1851 keväällä, kuuden päivämatkan päässä Kukasta, ja molemmat saksalaiset päättivät hänen jälkeensä saattaa englantilaisen yrityksen onnelliseen päätökseen. Overweg jatkoi matkaa Kukaan, Bornun pääkaupunkiin, jonne Barth toista tietä saapui jo ennen häntä. Overwegin suorittaessa Kukassa kaikenlaisia tieteellisiä töitä Barth matkusti edelleen etelää kohden, käyden Adamauassa ja sitten tunkeutuen Benuen latvoille saakka, jonka suupuolen Lander oli löytänyt.

Adamaua.

Adamaua, joka oli Sokoton maakunta, vaikka melkein itsenäinen, oli erinomaisen kaunista maata korkeine vuorineen, kunnasmaisemineen ja lakeuksineen. Asukkaat olivat enimmäkseen puhtaita neekereitä, mutta vuosisadan alkupuolella maahan oli asettunut paljon fulbeja, joiden hallussa laaksot nyt enimmäkseen olivat. Nimensäkin maa oli saanut Adama nimisestä fulbepäälliköstä.

Toisen retken Barth yhdessä Overwegin kanssa teki Tshad järven pohjoispuolelle Kanemiin ja kolmannen retken yksin Adamauan ja Bagirmin välisiin seutuihin. V. 1852 Overweg malarian murtamana kuoli ja Barth hautasi hänet Tshad järven rannalle. Overweg oli ensimmäinen eurooppalainen, joka oli tällä järvellä matkustellut.

Overwegin kuoltua Barth päätti näin yksinkin jäätyään jatkaa tutkimuksiaan, kohdistaen tällä kertaa huomionsa Bornun ja Nigerin välisiin maihin, jotka Clappertonin matkasta huolimatta vielä olivat hyvin vähän tunnetut. Timbuktu oli hänen matkansa päämäärä. Matkatoveriksi hän Kukasta sai erään sherifin, s.o. profeetan jälkeläisen, joka oli tullut sinne Fezistä kauppamatkalle, ja palkkasi itselleen melkoisen joukon palvelijoita. Itse hän tekeytyi muhammedilaiseksi ja otti nimekseen Abd-el-Kerim.

Vuodenaika oli viileä eikä lämpömittari yöllä osoittanut kuin jonkun asteen yli jäätymäpisteen.

Kukan ja Kanon välillä maisemat olivat yksitoikkoisia alanteita, mutta nyt niiden tummaa savimaata peittivät rehevät laihot neekerihirssiä ja durraa. Syväin kaivojen luona juotettiin nopeaan suuria nautakarjoja, vuohi-, lammas- ja aasilaumoja, mutta näyn maalauksellisuutta koko joukon jäähdytti se, että kaivon omistajat matkamiehiltä kiristivät vedestä hinnan, joka muutoin tässä osassa Afrikkaa oli yleistä.

Kojamin maakunnassa, jossa kylät olivat hajallaan, oli vainioiden ohella laajoja mimoosametsiä, joista suuret kameelikarjat, väestön tärkein omaisuus, saivat ravintonsa. Maassa liikkui paljon paimentolaisheimoja, mutta pahaksi onneksi se oli rosvojenkin maa, ja öisin täytyi asettaa vahdit pitämään silmällä, etteivät nämä päässeet äkkiavaamatta hyökkäämään retkikunnan kimppuun. Barthin täytyi itse tuon tuostakin nousta ylös katsomaan, että vahdit pysyivät hereillä. Toisin paikoin oli maa mustanaan muurahaisia, jotka tuottivat matkamiehille tuhannet tuskat.

Komadugun rannoilla.

Karavaani tuli sitten Komadugun laaksoon. Tämä joki tuo länsipuolelta Bornun vedet Tshadiin. Siellä heidän oli kuljettava lukuisain uomain poikki, joissa alati väjyi salaisia hautoja suistaakseen varovaisimmankin miehen ratsuineen liejuiseen veteen. Sadeajalla seudun ja sen sankkain metsäin läpi olisi ollut vaikea matkata, mutta viileällä ajalla se oli oikea luonnon paratiisi. Majesteettisiä tamarindiryhmiä alkoi esiintyä ja helmikanat elähyttivät maisemia. Mutta sääskiä oli suunnattomasti eivätkä ne antaneet matkustajille lepoa yöllä eivätkä päivällä. Tuon tuostakin hypähti pensaikoista ja pitkän ruohon seasta juoksuun tetel-antilooppeja ja toisin paikoin suurempi kargum antilooppi kauhistuneena pakeni karavaanin tieltä. Joessa oli runsaasti oivallisia kaloja. Vuotuisten tulvain vuoksi Komadugun laakso oli melkein asumaton. Se olisi ollut metsästäjän paratiisi, mutta maan omat asukkaat eivät olleet yhtä innokkaita metsästäjiä kuin lännempänä haussat.

Nyt ei laaksossa näkynyt muita ihmisiä kuin joku yksinäinen parikunta, joka yhteen sidotuilla kurbitsipulloilla ratsasti joen poikki. Lauttapaikalla oli kuitenkin väkeä, joka auttoi karavaanin joen poikki, kiskoen avustaan runsaan hinnan.

Manga.

Manga maakunta, johon retkikunta nyt tuli, oli aaltoilevaa, punaisen hiedan muodostamaa kunnasmaata, jossa viljeltiin etenkin maapähkinöitä ja papuja sekaisin samassa vainiossa. Pavut kypsyivät myöhemmin, jonka vuoksi ne ensimmäisen sadon korjauksen jälkeen jätettiin kameeleille ja karjalle, muodostaen erinomaisen rehun. Komadugun eteläpuolella asuttiin savimajoissa, pohjoispuolella ruokomajoissa, jotka usein olivat köynnöskasvien verhoamat. Mangan asukkaat eivät olleet hevosmiehiä, kuten Kanon seudun, eivätkä kameelin kasvattajia kuten Kojamin, vaan kulkivat jalan, jousi ja nuolet ynnä kirves aseinaan. Profeetan jälkeläisen päältä he ryöstivät peiton hänen maatessaan, vetäen häntä kappaleen matkaa perässään, kun hän ei tahtonut omaisuudestaan luopua.

Kulkien ohi Gremarin, muureilla ympäröidyn' kaupungin, jonka ympärillä karjoja kävi laitumella, karavaani tuli kuivempaan ja kuumempaan maahan, jossa siihen yhtyi joukoittain kulkukauppiaita, jotka kantoivat tavaroitaan päänsä päällä. Tämä Munijon maa metsäisine mäkineen, suolajärvineen ja suolattomine järvineen, kaupunkeineen, kylineen, viljelysmaineen ja laitumineen, loppumattomille nauta- ja kameelikarjoineen, lammas-, vuohi- ja hevoslaumoineen puolusti niitä kauniita nimiä, »Dumpalmumaan kuningatar», »Maailman sulous» y.m., joita matkan varressa oleville paikoille oli annettu. Kaikki kaivot olivat syvät ja poikia ja tyttöjä puullasi joukoittain niiden ympärillä, nostaen vettä eläimille, joita katkeamatta virtasi kaivoille. Paljon ihmisiä tuli vastaan kuljettaen härkäin selässä satojaan kaupunkeihin dumpalmun lehdistä tehdyissä säkeissä. Tässä seudussa oli natronijärviäkin, jotka kuitenkin olivat kauniimmat kuin erämaassa, niiden ympärillä kun viljeltiin puuvillaa, derabahamppua, dumpensasta ja ruohoa.

Karavaani sai häiritsemättä kulkea näiden seutujen läpi. Melkein poikkeuksetta sitä kohdeltiin vierasvaraisesti, jopa toisinaan odottamattoman ystävällisestikin. Muureilla ympäröityjä kaupungeita ja kyliä, neekerien majoja ja savipalatseja oli niin taajassa, että melkein aina oli ihmisasunnoita näköpiirissä. Mutta samoinkuin ainakin maassa, jossa kulkuneuvot ovat huonot, oli täälläkin toisissa paikoissa runsaasti elintarpeita, toisissa taas vallitsi puute. Paljon haittaa oli siitäkin, että maksuvälineet niin suuresti vaihtelivat, ettei ollut helppo arvata kohtuullista hintaa.

Toiset kaupungit, kuten Gure, olivat etäältä nähden sangen maalaukselliset ja niiden maaherrat arvon miehiä, jotka saattoivat lähettää sotaan melko armeijan, mutta joita sen sijaan vaivasi ainainen rahanpuute. Niin oli Gurenkin maaherran laita. Hän paraillaan valmisteli sotaretkeä erästä alaistaan kaupunkia vastaan, joka muka oli osoittanut liian suurta suosiota tuaregeja kohtaan; retken todellinen tarkoitus kuitenkin oli, kuten hän Barthille huomautti, hankkia orjia velkojensa maksamiseen. Tuarcgit muutoin olivat seudun suurin vitsaus, he kun aina silloin tällöin tekivät siihen ryöstöretkiään.

Wushek oli toinen mielenkiintoinen paikka, »viljavuuden ja kuivuuden, viljelyksen ja autiuden, uutteruuden ja laiminlyönnin sekoitus». Se oli jonkun matkan päässä vuorijonosta, josta sen erotti hedelmätön vyöhyke, mutta kaupungin seuduilla kumpusi maasta monessa norossa lähteitä, joten täällä voitiin viljellä vehnää ja taatelipalmuja, ja kuivemmillakin paikoilla viihtyi köynnöskasvien verhoama tamarindi. Vettä oli runsaasti, sopivissa paikoissa oli lampia ja kaivot olivat vettä täynnään. Wushek oli Bornun tärkein vehnämaa. Linnain ja tornien raunioita näkyi monessa kohden todistaen sitä, että tämä rauhalliselta näyttävä maa usein oli ollut sodan jaloissa.

Zinder ja sen kauppa.

Joulupäivänä v. 1852 Barth saapui Zinderiin, laajalti kuuluun kauppakaupunkiin, jossa kauppiaitten tavarat kuitenkin olivat tiheään sattuvain tulipalojen vuoksi ainaisessa vaarassa.

Barthin täytyi Zinderissä odottaa tavaroita, joita arabialaisen karavaanin oli määrä tuoda hänelle Tripoliista. Karavaani ja sen mukana lähetys todella tulivatkin perille, rahat kahteen sokerilaatikkoon kätkettyinä, niin ettei kukaan aavistanut Abd-el-Kerimin saaneen melkoista rahasummaa, jota olisi kannattanut ryöstää. Barth osti nyt suuren varaston punaisia viittoja eli burnuksia, turbaaneja, peilejä, kankaita, partaveitsiä, rukousnauhoja ja muita tavaroita kohtuullisella hinnalla, koska kaikki eurooppalaiset tavarat karavaanin saapumisen jälkeen olivat melkoisesti halvenneet. Yksi laatikko, jossa oli 400 dollaria rahaa ja englantilaisia teräaseita, tuli kuitenkin perille liian myöhään ja joutui Zinderissä rosvojen saaliiksi.

Matkaa jatkaen Barth sitten tuli Katsenaan, jossa hän osti Nupen ja Kanon, »Afrikan Manchesterin», pumpuli- ja silkkituotteita ynnä nahkaisia vesisäkkejä, joista paikka on kuulu. Mustia saaleja ostettiin lahjaksi tuaregeille, jotka niillä suojelevat kasvojaan erämaan hiekalta ja hehkulta. Vielä täytyi ostaa tupakkaa, josta Katsena oli kuulu, ja naisten kankaita. Näine neekerien kesken suuresti haluttuine kauppatavaroineen Barth arveli voivansa huoletta lähteä matkaa jatkamaan.

Katsenan maaherra oli kuitenkin alkanut ahnain silmin katsella Abd-el-Kerimin suuria rikkauksia, jonka vuoksi Barth ei vaaratta päässyt tästä kaupungista. Edessäpäin taas raivosi ilmisota ja tien varrella ryösteli vihollisen sotajoukko, jonka vuoksi matka oli vaarallinen, mutta lopulta Barth kuitenkin pääsi Sokotoon, joka jo oli edellisten matkustajain käynneistä tunnettu.

Sokoto.

Sokoto ei enää ollut fulbevaltakunnan pääkaupunki ja kaikki oli entisestään rappeutunut. Arabialaiset eivät enää käyneet siellä kauppamatkoillaan, sokeita kerjäläisiä kiehui joka puolella ja markkinapaikalla varsinkin huomasi, kuinka suuresti Sokoto oli sotain ja melskeitten kautta rappeutunut. Se talo, jossa Clapperton kuoli, oli kuitenkin vielä jotenkin hyvässä kunnossa, mutta paljon muita senaikuisia rakennuksia, moskeijoitakin, oli raunioina. Markkinapaikalla myytiin karjaa ja nahkatavaroita, joista Sokoto oli kuulu, ja ostajia oli kohtalaisesti. Hyvä menekki oli etenkin neekerimaassa valmistetuilla suitsilla ja niillä oivallisilla jalustimilla, joita taottiin näissä seuduin alkuperäisellä tavalla sulatetusta raudasta. Orja maksoi jotenkin saman hinnan kuin hevonen. Suolakaravaani oli juuri saapunut, tuoden tuotteen, joka kautta Sisä-Afrikan on tärkeimpiä kauppatavaroita, ja samalla myös erämaan taateleita. Sokoton ympäristössä viljeltiin alavilla vesiperäisillä mailla riissiä. Sulttaani asui nyt Wurnossa, Sokoton itäpuolella.

Sokoton tuolla puolen Barth tuli maahan, joka oli tuiki tuntematonta. Gandon päällikkö Khalilu, fulbe, jolla oli yhtä suuri valta kuin Sokoton sulttaanilla, oli katkera kristittyjen vihaaja, mutta leppyä Barthiin hänen kauniit lahjansa saatuaan: kolme eriväristä burnusta, haikia hienointa lajia, Stambulin maton, kaksi kokonaista musliinipakkaa, punaisen lakin, neljä sokeritoppaa, kolme pulloa ruusuöljyä, pari partaveistä, viisi peiliä, naulan neilikoita, toisen bentsoiinia — yhtä kuninkaallisen lahjan kuin Sokoton sulttaanikin, kahta hopeahelaista pistoolia lukuun ottamatta.

Paikkakunnalla asusti kuitenkin eräs maailmaa kierrellyt juoniva arabialainen, joka panetteluillaan yllytti päällikön Barthia vastaan, niin että tämän vielä täytyi antaa kauniit lahjat hänelle ja päällikön veljillekin ja päällikölle itselleen niinikään hopeahelaiset pistoolit, samoin kuin Sokoton sulttaanillekin. Lopulta Barth kuitenkin sai suojakirjeen jatkaakseen matkaa Nigerille, jonne ei enää ollut pitkältä.

Edessäpäin oli sota riehunut ja liikkui rosvoilevia joukkoja yhä vieläkin ja maa oli toisin paikoin hävitetty niin autioksi, että elefantit, jotka jo olivat niiltä kaikkoneet muualle, jälleen tallasivat viljelyksiä ja kiertelivät puoliautioitten kaupunkien kujilla. Jara, joka vielä hiljan oli ollut kukoistava kaupunki, oli nyt autiona ja asukkaat oli viety orjuuteen. Kauempana Barth ilokseen näki erään Joloffin miehen, joka oli tullut Atlantin rannalta ja nyt oli menossa Kardiin kaupustelemaan. Sitten alkoi matkan varressa olla taajassa hyvin linnoitettuja kaupungeita, joissa vastaanotto oli hyvä, missä ne eivät olleet autioina. Mutta kaikkialla epäiltiin, tokko karavaani pääsisi Nigerille.

Lähempänä Nigeriä karavaani tuli metsää kasvavaan erämaahan, jossa puut olivat täydessä kukassa ja levittivät huumaavaa tuoksuaan, mutta jossa kyläin puutteen vuoksi oli vaarallista yötä viettää. Muuta neuvoa ei kuitenkaan ollut, ja tästä uskaliaasta teosta maanasukkaat sitten alkoivat pitää Barthia erikoisen rohkeana miehenä ja vielä hänen paluumatkallaankin muistelivat tätä urotyötä.

Sajn kaupungin kohdalla Barth, lopputaipaleen kivistä erämaata kuljettuaan, vihdoin näki Nigerin, joka tällä kohdalla oli noin 700 metrin levyinen. Saj majoineen ja palmuineen oli toisella rannalla. Lauttapaikalla oli vilkas liike, kameeleja, aaseja, kuormahärkiä, viljaa, lampaita, ihmisiä ja kauppa-tavaroita kulki edes takaisin suurilla veneillä, jotka oli tehty kahdesta koverretusta ja keskeltä yhteen neulotusta puusta. Barthin tuloa odotettiin ja »vetten kuningas», s.o. satamakapteeni, oli lähettänyt Sinderistä noutamaan suurinta viljavenettä, että näin huomattava matkustaja voitaisiin kaikella kunnialla kuljettaa yli.

Sajsta, erinomaisen epäterveellisestä, alavasta kaupungista, jossa vastaanotto ei ollut erikoisen ystävällinen, Barth ukkosilmalla, joka alkoi hiekkatuulella ja päättyi rankkasateeseen, lähti, maan poikki oikaisten, pyrkimään Timbuktuun. Matka kulki mäkisten seutujen kautta, joissa maanmuokkaustyöt olivat täydessä käynnissä. Kyläin merkillisimmät rakennukset olivat kolmesta viiteen metriä korkeat tornimaiset vilja-aitat, jotka olivat maasta koholla, etteivät termiitit niihin päässeet. Samasta syystä aukko, josta viljaa otettiin ja sisään kaadettiin, oli aivan tornin ylälaidassa. Talon muut rakennukset olivat aivan vähäpätöiset näiden viljatornien rinnalla. Tien varressa oli myös monta raudansulatusuunia, joiden korkeus oli kuusi jalkaa ja läpileikkaus juuresta puolentoista. Rautamalmi, joka louhittiin seudun vuorista, pantiin puutuhkan alle, kunnes metalli alkoi sulaa, jonka jälkeen se uunin pohjalla olevaa kolmea kourua pitkin juoksi säiliöön.

Jokien poikki kuljettiin ruokolautoilla tai yhteen sidotuilla kurpitsipulloilla. Jaghan maakunnassa istui joka majan ovella uutteria kankureita, vasuntekijöitä ja nahkateosten valmistajoita, mutta näissä kylissä oli ihmisille vaivaksi ja tavaroille vaarallista olla yötä, koska monessa majassa asusti termiittejä.

Timbuktua lähestyttäissä väestö alkoi käydä yhä vihaisemmaksi ja uskonkiihkoisemmaksi. Eräässä kylässä Barthin olisi käynyt huonosti, ellei hän olisi ilmoittanut olevansa upseeri, joka vei sheikille kirjoja. Tämä vale tehosi niin hyvin, että keihäät laskettiin alas ja Barthin täytyi siunata kaikki laskemalla kätensä heidän likaisille hiuksilleen.

Eräässä kylässä Barthiin liittyi El Walati niminen Länsi-Sudanin arabialainen, joka matkusti hänen kanssaan Timbuktuun. Tämä mies oli kauan asunut tuaregien ja fulbein luona ja puhui sujuvasti kaikkia Atlaksen ja Nigerin välisiä kieliä. El Walati, joka oli puettu pitkään tummaan viittaan ja mustaan turbaaniin, näytti sangen arvokkaalta mieheltä, mutta hyvin monta pahaa metkua hän Barthille teki, ennenkuin tämä pääsi hänestä erilleen.

Matkan varrella väestön ahneus näytti kasvamistaan kasvavan ja maaherrat tavanmukaiset lahjat saatuaan yrittivät riistää matkustajalta vaatteetkin päältä, mutta englantilaiset äimät olivat niin hyvässä hinnassa, etteivät lahjat käyneet ylen kalliiksi. Silmäneuloja sitä vastoin ei pidetty suurenkaan arvoisina. Tuaregien maassa tilanne kävi yhä vaarallisemmaksi, jonka vuoksi El Walati kehoitti Barthia »profeetan jälkeläisenä» antamaan suuria lahjoja, jotka lahjat hän sitten ovelalla tempulla möikin asianomaisille muka omina tavaroinaan. Lähempänä Timbuktua hän koetti pari kertaa salavihkaa murhata Barthin, saadakseen kaikki hänen tavaransa samalla kertaa.

Karavaani yhdytti Nigerin jonkun verran Timbuktun yläpuolella, jonka vuoksi loppumatka oli kuljettava veneellä. El Walati uskotteli väelle, ettei Barth ollutkaan syyrialainen pyhiinvaeltaja, joksi hän oli itsensä ilmoittanut, vaan kristitty, ja tästä Barth joutui niin ahtaalle, että hänen täytyi ruveta lukemaan koraanin alkurukousta, joka päättyy sanoihin »Jumala antakoon vettä». Ja seuraavana päivänä todella satoi ja Abd-el-Kerimin arvo kohosi suunnattomasti.

Joessa näkyi paljon krokotiileja ja virtahepoja ja kaloja oli viljalta, mutta veneliikettä oli nykyään hyvin vähän, vaikka se Songhoi-valtakunnan aikana oli Djennen ja Timbuktun välillä hyvin vilkasta. Lähellä Timbuktuakin joki oli melkein autio. Viikon venematkan jälkeen, syyskuun 7 p. v. 1853, vene laski joen yli toisella rannalla olevaan syrjäjokeen, joka madaltumistaan madaltui, kunnes vene kiinnitettiin hiekkamäellä olevan kaupungin rantaan. Tämä kaupunki kupukattoisine taloineen oli Nigerin satamakaupunki Kabara.

Kakara.

Kabara oli ennen ollut vilkas iso kaupunki, mutta nyt siinä tuskin oli kahtakaantuhatta asukasta ja nämäkin olivat köyhiä ja tietämättömiä. Tuskin oli Barth, joka sanoi matkustavansa Turkin sulttaanin erikoisen suojeluksen alaisena, saanut asunnon, kuin muuan rettelöivä tuaregilainen päällikkö tuli lahjaa pyytämään. Barth ei antanut, mies poistui, mutta paikalla Barthin huoneet alkoivat täyttyä aseellisista miehistä. Ilokseen hän kuitenkin saikin kuulla, että nämä olivat vain paimenia, jotka olivat tulleet karjojaan suojelemaan juuri äsken lähtenyttä miestä vastaan, joka muitten tuaregien kanssa oli tullut rosvoretkelle niille seuduin. Timbuktu ympäristöineen todella oli milloin minkin heimon vallan alaisena ja koko seutu penikulmia laajalta rosvopäälliköitten armoilla. Ei ollut mitään mahtia, joka olisi kyennyt estämään heitä ryöstämästä kaupunkilaisia ja sinne asioilleen tulevia muukalaisia.

El Walati älysi nyt olevansa aseman herra ja alkoi paikalla kerjätä Barthilta lahjoja itselleen ja muille, ennenkuin suostui lähtemään Timbuktuun pyytämään arabialaisten päällikön, sheikki El Bakhain suojelusta, sillä tämän miehen turviin Barth, joka ei näy tunteneen kaupungin valtasuhteita, päätti antautua. Seuraavana päivänä El Walati palasi takaisin sheikin veljen ja eräiden muiden miesten kanssa, jotka kaikin mokomin tahtoivat tietää, minkälaisen suojeluksen Turkin sulttaani oli hänelle antanut — El Walati oli heille ilmoittanut, että matkustaja olikin salakristitty. Barthilla ei kuitenkaan ollut mukanaan Tripoliin bein suojakirjaa, jonka vuoksi hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin kiiruumman kautta matkustaa El Bakhaita tapaamaan, koska hän nykyisessä asemassaan oli henkipatto, jonka kuka tahansa sai rankaisematta surmata.

"Hän ei kuule".

Kabarasta Timbuktuun ei ollut kuin kymmenkunta kilometriä matkaa, mutta väli, joka oli asumatonta, okapensaikkoa kasvavaa erämaata, oli niin vaarallinen rosvojen vuoksi, että väestö sanoi sitä »Ur-immandes'iksi», s.o. »Hän (Jumala) ei kuule». Ihmisiä tuhkatiheään murhattiin tällä välillä, heidän huutojensa koskaan tuomatta paikalle apua.

Timbuktun läheisyydessä tuli väkeä Barthia vastaan ja joukossa oli muuan, joka puhutteli häntä turkin kielellä, saattaen hyvän syyrialaisen pyhiinvaeltajan pahaan pulaan, koska hänen turkin kielen taitonsa oli sangen puutteellinen.

Likaisia etukaupunkikatuja, matalain ruokomajain keskitse, Barth sitten kulki kaupunginosaan, jossa oli kaksikerroksisia taloja, ja täältä hänelle oli majatalo valittu. Siinä hän toistaiseksi oli turvassa, mutta turvallisuutta ei kestänyt kauan, sillä El Walati levitteli kaupungilla tietoa, että vieras oli salakristitty.

Barth Timbuktussa.

Barth ei uskaltanut liikkua kaupungilla ensinkään eikä hän talonsa laakealta katolta nähnyt muuta kuin kapeita kujia, savitaloja ja kolkan markkinapaikkaa. Ravintoa saadakseen hän joka päivä lähetti asiamiehen torille ostamaan niillä tavaroilla, joita hän oli mukanaan tuonut.

El Bakhai oli Barthin tullessa matkalla ja palasi vasta kolmen viikon kuluttua. Barthilla oli hänelle hyvät suositukset, jonka vuoksi hänen asemansa sheikin palattua melkoisesti parani. Sheikki oli jalo ja vapaamielinen mies eikä tahtonut ottaa lahjojakaan vastaan yli sen määrän, mitä hän piti kohtuullisena. Niiden yhdeksän kuukauden ajan, jotka Barth sitten vietti Timbuktussa, sheikki melkein poikkeuksetta pysyi hänelle suosiollisena, veljensä ja tämän poikain juonista huolimatta, ja häntä yksinomaan oli Barthin kiittäminen siitä, että pääsi hengissä pois. Väestön vihamielisyyden lisäksi marokkolaiset kauppiaat, jotka pelkäsivät kilpailua, olivat joka mies epäystävälliset. Timbuktussa eli sitä paitsi vielä miehiä, jotka olivat taistelleet Mungo Parkia vastaan ja haavoittuneet, ja nämä mielivät nyt kostaa miehelle, jota he pitivät Parkin maanmiehenä.

Vaikka sheikki El Bakhai todellisuudessa hallitsi kaupunkia, oli kaupungin nimellinen päällikkö kuitenkin fulberuhtinaan edustaja, sillä fulbet olivat v. 1826 valloittaneet Timbuktun. Fulberuhtinaalta tuli eräänä päivänä aseellisten miesten tuoma käsky, että Barth oli karkoitettava kaupungista. Tähän ei El Bakhai kuitenkaan suostunut, se kun lonkkasi hänen arvovaltaansa, ja Barthia pidettiin yhä edelleenkin Timbuktussa, vaikka lopulta ei kukaan tahtonut uskaltaa hänelle edes ruokavaroja ostaa. El Bakhai lopulta pystytti telttansa kaupungin ulkopuolelle ja vei Barthin siihen. Mutta täälläkin muukalaista vainottiin ja yksi joukko tuli nimenomaan häntä tappamaan, tehden hyökkäyksen sheikin leiriä vastaan. Mutta vähän ennen joulua erään suuren joukon johtaja, jonka aikomus oli hyökätä Barthin kimppuun ja tappaa hänet, itse äkkiä kuoli, ennenkuin hän ennätti aikomuksensa toteuttaa. Tämä tapaus teki syvän vaikutuksen kaupunkilaisiin, vieläpä sheikkiin itseensäkin. Sillä vainaja oli sen miehen poika, joka oli El Raisin eli »kapteenin», s.o. majuri Laingin, murhannut, ensimmäisen Timbuktussa käyneen eurooppalaisen. Syystä tai toisesta rahvas piti häntä Barthin isänä ja monet luulivat Barthin tulleenkin isänsä kuolemaa kostamaan. Toiset taas luulivat hänen tulleen valloitusta varten.

Sheikki El Bakhai nyt kaikin tavoin kiirehti Barthin matkaa, mutta vasta 18 p. toukokuuta 1854 hän todella pääsi lähtemään. Sheikki saattoi häntä sangen pitkän matkan Gogoon saakka, jossa erämaatie lähtee Nigeriltä Agadesiin.

Timbuktu tuotti Barthillekin pettymyksen. Vaikka hän näkikin siitä hyvin vähän, kokosi hän kuitenkin suuren määrän tietoja. Vakinaisia asukkaita Barth arveli olevan 13.000, joiden lisäksi parhaina markkina-aikoina tuli ehkä 5000 matkustajaa. Timbuktun ympäristöt olivat aivan erämaanluontoiset, jonka vuoksi kaikki vilja täytyi tuoda tulvan aikana Nigerin varsilta veneillä. Teollisuutta Timbuktussa oli vähän, mutta kauppapaikkana se oli tärkeä. Tavarat saapuivat erämaan poikki pohjoisesta tai Nigeriä pitkin Senegambiasta ja olivat enimmäkseen Englannissa valmistetut. Tavarat maksettiin strutsinsulilla, norsunluulla, kultahiekalla, kumilla ja vahalla, orjia sitä vastoin myytiin vähän, koska niistä erämaanmatkalla niin paljon tuhoutui.

Paluumatka.

Gogossa El Bakhai erosi Barthista. Hän saavutti sitten Euroopassa suuren maineen Barthin auttajana ja oli osallisena seuraavain aikain valtiollisissakin tapauksissa. Vielä El Bakhain pojatkin nauttivat etua siitä, että heidän isänsä oli Barthin pelastanut.

Barth palasi Sajhin Nigeriä pitkin, kartoittaen sen juoksun sinne saakka, ja kulki sieltä Sokotoon paljon vastuksia voittaen. Siellä hän kuuli, että Kukaan oli saapunut eräs hänen maanmiehensä, joka oli lähetetty Overwegin sijaan tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä tekemään.

Vogel.

Barth ja Vogel tapasivat toisensa Bornun pääkaupungissa, ja Vogel sitten matkusteli Benue joella ja muissa paikoissa täydentämässä Barthin löytöjä, jonka jälkeen hän lähti yksin koillista kohti Niilille. Sen koommin ei hänestä saatu muita tietoja, kuin että hän v. 1856 Vadaissa murhattiin, arvatenkin uskonkiihkoilijain toimesta.

Neljä kuukautta viivyttyään Kukassa, jossa oli sattunut melskeitä eikä eurooppalaisia enää kohdeltu yhtä hyvin kuin ennen, Barth lähti palaamaan Tripoliihin tavallista karavaanitietä ja pääsikin onnellisesti perille. Englannin hallitus aateloi hänet ja maantieteellisiltä seuroilta hän sai kaikki mahdolliset kunnianosoitukset.

Työnsä perusteellisuuden vuoksi Barthia mainitaan Afrikan tutkijain ensimmäisten joukossa. Loppuikänsä hän vaikutti maantieteen professorina Berliinin yliopistossa.

v. Beurman.

Sudanin itäosa oli vielä melkein tuntematon. Kun ei Vogelin surullista kohtaloa enää ollut epäileminen, lähti Moritz v. Beurman etsimään hänen jälkiään, pelastaakseen mikäli mahdollista hänen muistiinpanonsa ja tähtitieteelliset paikanmääräyksensä. Hän yritti Bornusta tunkeutua Vadaihin, mutta murhattiin tämän maan rajalla v. 1863.

Rohlfs.

Gerhard Rohlfs, joka jo oli saavuttanut mainetta Luoteis-Afrikan rantaseutujen ja aavikoitten tutkijana, päätti sitten lähteä kuulustelemaan molempain kadonneitten matkustajain kohtaloa. Hän matkusti v. 1866 Bornuun, mutta kun näytti mahdottomalta tunkeutua sieltä Vadaihin, niin hän kulkikin Benuelle, laski tätä jokea Nigeriin, nousi Nigeriä jonkun matkaa ja kulki sitten paljon vaaroja ja vastuksia voittaen maan poikki Lagos rannikolle.

Gustav Nachtigal.

Bornun sulttaani Omar, Clappertonin aikuisen sheikin poika, joka kokonaan lakkautti vanhain sulttaanien vallan ja itse julistautui sulttaaniksi, oli monella tavalla auttanut maassaan käyneitä saksalaisia, ja lopulta hän tiedusteli, eikö heidän »sulttaaninsa» aikonutkaan antaa hänelle lahjoja. Kun tämä tuli Saksassa tiedoksi, lähetettiin Gustav Nachtigal, lääkäri ammatiltaan, niitä viemään. Heikon rintansa vuoksi hän oli muuttanut asumaan Välimeren etelärannalle, oppinut Egyptissä arabiaa ja lopulta päässyt Tunisin bein henkilääkäriksi. Tunisissa hän oli ollut mukana monella retkellä kapinallisia heimoja vastaan ja oppinut tuntemaan niitten tapoja ja kieliä. Hän oli siten kaikin puolin valmistunut lähettilästoimeensa.

Nachtigal saapui helmikuussa 1869 Tripoliihin ja matkusti sieltä Mursukiin, mutta kun edessäpäin vallitsi sota, eikä karavaaneja kulkenut, päätti hän käyttää joutoaikaansa tehdäkseen retken Tibesti eli Tu vuorimaahan, joka kohoo keskellä Saharaa ja on puhtaimpana säilyttänyt tibbujen, Herodotoon garamanttien, vanhan rodun. Siellä ei kukaan eurooppalainen ollut käynyt ennen häntä. Vain neljän palvelijan seuraamana hän saapui tähän maahan, jossa muukalaisviha hehkui hurjempana kuin missään muualla ja jossa häntä joka hetki uhkasi salamurhaajan tikari.

Nachtigalin matka Tibestiin.

Saadakseen matkalleen turvaa Nachtigal oli uskonut itsensä Arami nimisen tibestiläisen päällikön suojelukseen. Tämän kotiin päästäkseen hänen kuitenkin täytyi kulkea Bardain laakson kautta, koska Arami ja Tubu Reshâdet asuivat sen toisella puolella. »Tulimme tähän laaksoon ja aloimme mutkitella sen sirojen taatelilehtojen ja dumpalmulehtojen välitse, joiden varjossa siellä täällä oli ihmisasuntokin, kun korvaamme äkkiä kantoi kumeata pauhua, epäilyttävää melua, joka näytti johtuvan lukuisten huutavain ja elämöiväin ihmisten äänistä.

»Henkeämme pidätellen pysähdyimme ja neuvottomina kuuntelimme. Alussa en tahtonut voida uskoa, että Bardain asukkaat, huhun tulostamme kuultuaan, näin olivat lähteneet miehissä liikkeelle meitä verisesti tervehtiäkseen, mutta kauaa minun ei tarvinnut olla epätietoinen. Melu tuli yhä lähemmäksi, miehet kiljuivat — luultavasti lagbi-simasta humalassa — ja kalistelivat ja helistelivät aseitaan; naiset kirkuivat ja liksuttelivat totuttuun tapaan kieltään; lapset parkuivat. Jo erotti erinäisiä ääniäkin, kuuli kristittyjen sadattelua ja verenhimoisia aikeita. Jonkinlaisella alistuvalla, epätoivoisella ivalla Bui Muhammed minulle tulkitsi näiden huutojen kamalan merkityksen. Hän, joka tunsi maan ja ihmiset, ei hetkeäkään epäillyt, etteikö viimeinen hetkemme ollut tullut, mutta ei ainoatakaan moitteen sanaa hän minulle lausunut: katkeruus ja iva, joka äänensävyssä oli, tuntui vain sanovan minulle: 'Siinä he nyt tulevat ja todistavat minun puhuneen oikein; sinä olet tämän tahtonut, kun halveksit järkeviä neuvoja!' Taisteluun valmiina vanhus otti kiväärin käteensä ja tälläkin hetkellä saatoin jälleen todeta, kuinka syvästi tämä mies vihasi tubuja, vaikka hän muutoin arvostelikin ihmisiä niin lempeästi. Giuseppe käyttäytyi kuin mies; Sa'ad alkoi suun täydeltä sadatella minua, samoinkuin ennen, janokuolemankin meitä uhatessa, kun taas Ali Bû Bekr töin tuskin jaksoi huudahtaa: 'Kirottu olkoon raha, jonka vuoksi tänne tulin!' Kauhistuneena, mutta rautaiseen pakkoon mukautuen, minä kiinnitin katseeni tummaan, lähemmä vyöryvään ihmispaljouteen, josta jo alkoi erottautua yksityisiä haahmoja.

»Vitkasteleva epäröinti oli vallannut tibestiläiset saattajani ja suojelijani. He olivat vetäytyneet meistä erilleen ja muodostivat vähän matkan päässä pohtelevan ja neuvottelevan ryhmän. Kaikki riippui Aramista, jonka rinnassa ristiriitaiset tunteet taistelivat. Se, mitä hänessä oli jalompia vaikuttimia, sanansapitävyyttä, kestiystävyyden velvoitusta ja sääliä, tuskin olisi riittänyt meitä pelastamaan, ja ehkei näitä tunteita hänessä ollut ensinkään; mutta onneksi oli toisiakin syitä, jotka vaakakupissa vaikuttivat meidän hyväksemme. Rahvaan lapsellinen isänmaallinen pelko, että heiltä ryöstettäisiin maan heille itselleenkin tuntemattomat rikkaudet, rahvaan epämääräinen liioiteltu kristittyjen ja heidän mahtinsa pelko, sen vaistomainen muukalaisviha, ne eivät hänelle paljoa merkinneet, mutta hänen ylpeytensä, maan riippuvaisuus Fessanista ja sen valtiolliset olot, puhuivat meidän puolestamme. Hän oli varsinaisten tubu-reshadein mahtavin mies, joka heimo asustaa vuoriston lounaispuolisissa laaksoissa ja pitää itseään koko maan herrana. Tämä heimo käsittää Tibestin jaloimmat suvut, he ovat paimentolaisia, lakeuden herroja ja pitävät itseään, samoinkuin kaikkiallakin, missä paimentolaisia ja maanviljelijöitä asuu rinnan samassa maassa, oikeutettuina talonpoikia hallitsemaan. He käyvät matkoilla Fessanissa, Kawarissa, Bonkussa ja Bornussa, jota vastoin Bardain asukkaat eivät koskaan lähde laaksostaan, vaan ovat työteliäitä maanviljelijöitä eivätkä aivan vapaita orjaverestä, vaikk'ei maassa olekaan paljoa orjia... Bardain rahvas ei sitä paitsi ollut yhtä sotaista kuin reshade-heimo, jonka laaksoihin tuaregit ja arabialaiset usein hyökkäsivät. Aramin ylpeyttä loukkasi, että nämä halvat köyhät talonpojat nyt aikoivat tulla tappamaan vieraan, jonka hän oli suojaansa ottanut. Tässä oli otollinen tilaisuus osoittaa valtaansa, vaikk'ei Aramikaan sentään uskaltanut jännittää jousta liian kireälle.

»Aika alkoi olla täpärällä; kun Arami tovereineen yhä näytti epäröivän ja pysyi syrjässä, vaikka raivoava joukko tuli yhä lähemmäksi, lähdin heidän luokseen ja sanoin, että heidän oli paras rientää. En käsittänyt, kuinka oli niin vaikea päättää, aiottiinko käyttäytyä uskollisesti ja urheasti, vaiko petollisesti ja pelkurimaisesti. Me puolestamme olimme, tuli mitä tuli, valmiit myymään henkemme kalliista hinnasta eikä heidän pitänyt luulla, että vain moslemit kykenivät kuolemaan miesten tavalla.

»Arami nousi silloin seisomaan; hän oli tehnyt päätöksensä ja samalla kaikki muutkin. 'Jumalan avulla olet säilyvä pahalta', hän sanoi, 'sillä minä olen luvannut sinulle suojelukseni.' Ylpeänä hän meni tunkeilevaa joukkoa vastaan, joka ilmeisestikin oli odottanut tapaavansa meidät saattajaimme hylkääminä. Aika olikin jo tuiki täpärällä; raivoisimmat tai humalaisimmat jo heittivät keihäitään, vaikka kömpelösti ja epäröiden, me kun emme olleet yksin, vaikka seisoimmekin syrjässä. Arami osaksi löi alas vastustajaimme aseet, eikä kukaan vahingoittunut. Kolokomi, Gordoi ja Boisa seurasivat hänen rohkeata esimerkkiään ja nyt alkoi vilkas väittely.»

Araminkaan vaikutusvalta ei kuitenkaan riittänyt pelastamaan Nachtigalia, vaan Bardain asukkaat jakaantuivat kahteen puolueeseen ja seurasi väittelyt, jotka kestivät viikkoja. Nachtigalin täytyi asua tämä aika kaupungin ulkopuolella ohuessa teltassa, jossa elämä päivän helteellä oli sanomattoman tukalaa, lämpömittari kun säännöllisesti nousi 40 asteeseen C. Matkuetta sitä paitsi vaivasi kalvava nälkä, sillä muuta ruokaa sillä ei ollut kuin ne vähät taatelit, joita Arami toi aamuin ja illoin. Bardain iäkäs ruhtinas oli sairastunut, ja tämä seikka yhä mutkistutti tilannetta. Nachtigal tosin väsymättä vaati Aramia ja hänen ystäviään hankkimaan matkaluvan, mutta huonolla menestyksellä. He koettivat käyttää joka tilaisuutta kiristääkseen häneltä lahjoja, ja kun hänellä ei enää ollut, mitä antaa, kävivät hekin yhä ynseämmiksi. Kun Nachtigalia oli kielletty missään liikkumasta tai kenenkään kanssa seurustelemasta, ei hän voinut käyttää aikaansa tutkimuksiinkaan.

Kaksi kertaa Nachtigal koetti hetkeksi poistua teltastaan, mutta huonolla menestyksellä. Toisella kerralla hän päivän kuumimpana aikana, jolloin tubut pysyivät huoneissaan vielä enemmän, kuin yöllä, lähti parinsadan askelen päässä olevaan palmulehtoon, nauttiakseen edes hetken sen varjoa. Raikasta vettäkin hän toivoi sieltä saavansa. Nuori tyttö sattui kuitenkin huomaamaan hänet, kokosi tuota pikaa suuren lapsilauman ympärilleen ja yhteisin voimin ryhdyttiin nyt niin ankaraan kivitykseen, että valkoisen muukalaisen täytyi kiiruumman kautta paeta. Lapset heittelivät niin suuria kiviä ja niin tuimasti, että Nachtigal sai kiittää onneaan, kun pääsi telttaansa. Monta päivää hän poti saamiaan vammoja. Toisen kerran hän, kylän miehistön ollessa juhlassa, kävi leirinsä vieressä olevalla kaivolla tutkiakseen sen syvyyttä, mutta nyt pojat keksivät hänet ja tuimalla kivisateella karkoittivat hänet ja juopunut mies koetti vielä nakata häntä teräsaseellakin, kuitenkaan tavoittamatta.

Parin viikon kuluttua tuli vihdoin Bardain vanha ruhtinas Nachtigalia tapaamaan ja Arami puhui hänen puolestaan, että hänet päästettäisiin lähtemään pois. Vanhuksen tarkoitus kuitenkin oli vain lahjain kiristäminen ja kun Nachtigal sitten pyysi häntä tulemaan telttaansa omin silmin katsomaan hänen rikkauksiaan, noudatti hän kehoitusta.

»Hartaasti odottavaisina kaikki kiinnittivät silmänsä teltan aukkoon. Pian astui siitä jälleen esiin pettynyt vanhus, ei, kumma kyllä, luonut enää keneenkään silmäystäkään, vaan kulki vaieten joukon läpi ja alkoi poistua. Silloin nousi Arami ja ojentaen vartalonsa suoraksi, keihäänsä maahan nojaten, piti loistavan puheen. 'Mihin menet, kuningas?' tähän suuntaan hän puhui. 'Etkö tänään tullut tänne sitä varten, että viimeinkin tekisimme päätöksen tämän miehen kohtalosta, miehen, jota sinun epäröintisi on täällä niin kauan pidätellyt? Miks'emme anna hänen lähteä Fessaniin, josta hän on tullutkin? Mitä hänen teemme? Tapammeko? Mikäli minä tiedän, ei meidän tapamme ole juoda ihmisen verta eikä tehdä ihmisen nahkasta vesisäkkejä eikä syödä ihmisen lihaa! Eikä tällä vieraalla ole mitään omaisuutta, joka meitä kiihoittaisi, miksi siis häntä pidätämme? Veljiämme ja serkkujamme asuu Fessanissa; sinne vievät meitä kauppasuhteemme; jos me surmaamme tämän kristityn, joka on mahtavampi kuin koko Mursukin hallitus, niin emme enää voi käydä siellä markkinoilla, ja tämän yhden kuolema maksaa kahdenkymmenen meikäläisen hengen. Eikö ole järkevämpää antaa hänen lähteä vahingoittumatonna? Omaisuutensa on hän jaellut pois; hänen kameelinsa ovat kelvottomat, hänen ruokavaransa me olemme syöneet; tietä hän ei tunne. Ruoatta, juomatta, tietä tuntematta hän erämaassa kuolee; mutta silloin Jumala hänet tappaa, emmekä me. Siitä, kuin hän Bardaihin tuli, olen minä elättänyt häntä ja hänen miehiään. Minä en tahdo enkä voi sitä kauemmin tehdä, vaan vaadin, että kuningas ja jalosukuisten kokous laskevat hänet menemään.'

»Se oli kaunis puhe, vaikk'ei juuri ollutkaan omiaan herättämään minussa iloisia toiveita. Odotin kuitenkin, että se kuninkaaseen tekisi suuren vaikutuksen... mutta hän, kokouksen ulkopuolelle jo ennätettyään, vain kääntyi kerran ympäri ja lausui musertavan yksinkertaisesti: 'Minä olen tyhjän puun nähnyt ja menen kotia!'» Eikä häntä sen koommin kuulunut ja kun kaikki nyt kävivät yhä vihamielisemmiksi, kun matkustajan murhaamisesta yhä julkisemmin puhuttiin, ruokatavarat kävivät yhä niukemmiksi, kurainen vesi ehtymistään ehtyi, täytyi Nachtigalin lopulta pyrkiä pakoon, vaikka joka puolella ammotti vedetön erämaa.

Pari kertaa pakoyritys tuli ilmi, mutta kolmannella kerralla se vihdoin onnistui. Mutta kestettävät vaikeudet olivat suunnattomat. Pakolaisten oli kärsittävä nälkää ja janoa, heidän täytyi kulkea yöt päivät, leväten vain päiväsydämen, ja kaiken aikaa pelätä takaa-ajajia ja eksymistä. Kuudentoista päivän pikamarssin jälkeen (syysk. 4 p:stä sen 20 päivään v. 1869) pakolaiset lopulta saapuivat Tymmon kaivoille, jossa jakoivat viimeiset ruokavarat. Sieltä oli sitten ruuatta kuljettava viimeinen viiden päivän taival Tedsjerin keitaaseen, jonka palmut vihdoin kohosivatkin erämaan rannalle ilmaisten nääntyville, että he olivat pelastuneet.

Nachtigalin jälkeen ei Tibestin vuorimaassa ole ketään käynyt, ja hänen antamansa ovat ne ainoat tiedot, mitä siitä on. Tibesti on jotenkin yksinäinen vuorisaareke Saharassa, luultavasti sammunut tulivuoristo. Korkeimmat kukkulat kohoavat 2700 metriä merestä. Se on karua ja kaljua vuoristoa, täynnään rotkoja, ilman vihannuutta ja ajoittain on sen kukkuloilla lunta ja jäätä. Vuoristossa toisin ajoin sataa rankasti ja purot silloin paisuvat rajuiksi koskiksi, jotka eivät kuitenkaan kauaksi ennätä, ennenkuin erämaahan painuvat. Kuivalla ajalla uomat ovat tyhjät. Tibestin kameelia, joka on seudun kylmyyden vuoksi pidempikarvainen, mainitaan Saharan parhaaksi. Nautakarjaa ei ole, vaan sen asemesta suuria vuohilaumoja ja pitkävillaisia lampaita, jotka tyytyvät mitä niukimpaan ravintoon.

Alexandrine Tinne.

Nachtigalilla oli ollut Tripoliista Mursukiin saakka matkaseurana neiti Alexandrine Tinne, jonka kanssa hän oli matkalla mennyt kihloihin. Neiti Tinne oli jo tehnyt huomattavan tutkimusretken Bahr-el-Ghazal maahan ja siellä menettänyt paljon omaisiaan tauteihin ja aikoi nyt erämaan poikki pyrkiä Timbuktuun. Ghatin ja Ghadamesin välillä hänet, Nachtigalin ollessa Tibestissä, julmasti murhattiin.

Nachtigal Bornussa ja Vadaissa.

Pitkäin valmistelujen jälkeen ja Tibestin matkan rasituksista parannuttuaan Nachtigal huhtikuussa 1870 lähti jatkamaan matkaansa, kulkeakseen suoraan erämaan poikki Bornuun. Hän matkusti nyt yleistä karavaanitietä, jota jo moni muu ennen häntä oli kulkenut, ja saapui seikkailuitta Kukaan.

Bornun sulttaani, vanha Omar, otti hänet ystävällisesti vastaan, mutta lahjat tuottivat hänelle suuren pettymyksen. Hän oli toivonut tykkejä ja ampumatarpeita, mutta saikin sen sijaan m.m. vanhan keisari Wilhelmin suurikokoisen muotokuvan. Pettymys oli sitä suurempi, kun kaikki ihmiskuvat muhammedin uskon mukaan ovat kielletyt. Nachtigalia kohdeltiin siitä huolimatta hyvin ja saattoi hän kulkea laajoilla tutkimusmatkoilla. Hän tutki varsinkin Tshad järven seutuja sekä oli Borkussa ja Kanemissa, hyvin vaillinaisesti tunnetuissa seuduissa, mukana yhdeksän kuukautta kestäneellä orjastusretkellä. Seuraavana vuonna hän kävi Bagirmin valtaistuimelta syöstyn sulttaanin luona, joka oleskeli maan eteläosissa. Siitäkin tuli rosvoretki, niin että Nachtigal saattoi verrata maata »paratiisiin, jossa käy piruja vieraissa.» Tshad järven ja sen saariston, jossa rosvoneekerit asuvat, Nachtigal tutki niin tarkkaan joka suuntaan, ettei myöhemmille matkustajille jäänyt paljoakaan tehtävää.

Ennen Bornusta lähtöään Nachtigal vielä kävi Songhoissakin, joka ennen oli suuren valtakunnan keskus, nyt vain pieni, vaikka taajaan asuttu kaupunki. Sen asukkaat kulkivat melkein alasti ja olivat koko joukon villimpiä kuin naapurikansat.

Koko Songhoin alueella ryöstettiin orjia mitä julmimmin. Kauniit varjoisat metsät, joiden ympärillä aaltoili hedelmällisiä lakeuksia kylineen, olivat onnen ja rauhan perikuvia, kunnes orjastusretkikunta ilmestyi paikkakunnalle. Silloin kaikki käden käänteessä muuttui. Tuota pikaa ei idyllisisfä kylistä ollut kuin savuavia raunioita jäljellä. »Miesväki tapettiin, naiset ja lapset kahlehdittiin ja ajettiin ruoskien ja kolhien pois. Jos kuka näytti väsyvän, paikalla ruoska muistutti onnettomalle, että hän oli uuden herran mielivallan alainen. Sairas lapsi säälimättä temmattiin äidin rinnalta ja heitettiin metsään, ja jos jostakusta vaimosta alkoi olla liian paljon vastusta, paikalla hänet tapettiin tai päästettiin kahleista ja jätettiin kuljeskelevain hyeenain saaliiksi.»

Orjat myytiin Bornuun, Bagirmiin ja Vadaihin, nyt kun orjakauppa oli Välimeren rantamaissa kielletty, Marokkoa lukuunottamatta.

Voidakseen paremmin puoliaan pitää olivat jotkut heimot rakentaneet majansa valtaviin puihin. Puihin kanneltiin ruokaa ja vettä ja toisinaan karjaakin, että kestettiin pidempikin piiritys. Puiden latvoista asukkaat sitten nakkasivat keihäänsä, kun orjastajat tulivat alle..Toisinaan puissa taisteltiin tuimia taisteluita.

Nachtigal sai Bornussa ollessaan Saksasta rahoja ja samalla tiedon Saksan ja Ranskan välisestä sodasta ja Saksan valtakunnan perustamisesta ja se riemastutti häntä suuresti ja ehkä paransi hänen matkatoiveitaankin, sillä saksalaiset eivät vielä olleet esiintyneet Afrikassa maananastajina kuten ranskalaiset, jotka Nachtigalin hallitsija oli voittanut.

Maaliskuussa 1873 Nachtigal lähti Bornusta Niilille pyrkimään, matkustaen Vadain kautta, johon ei kukaan eurooppalainen vielä ollut päässyt tunkeutumaan asukkaitten uskonvimman ja vihamielisyyden vuoksi. Kaksi ennen häntä yrittänyttä saksalaista matkustajaa, Vogel ja v. Beurman, oli saanut hengellään maksaa rohkeutensa.

Vadaissa olivat kuitenkin olot siitä muuttuneet. Vanha sulttaani oli kuollut ja Ali niminen noussut hänen jälkeensä valtaistuimelle, ja ainakin Nachtigalia uusi sulttaani kohteli suosiollisesti, suojellen häntä maassaan kohtalolta, joka varmaan olisi tullut hänenkin osakseen. Sulttaani Ali vakuutti olevansa aivan syytön molempain edellisten matkustajain murhaan. Nachtigal harjoitti hänen pääkaupungissaan Abesjrissä oleskellessaan paljon lääkärintointa ja saavutti rahvaankin suosion.

Vadai oli jotenkin hedelmätöntä maata. Orjakauppa ja orjastus kukoistivat siellä häiritsemättä. Maan kauppa oli Bornun kauppiaiden käsissä, jotka sen kautta matkustelivat aina Egyptissä saakka. Darfurissa syntyneet vallanperimysriidat pakottivat Nachtigalia viipymään Vadaissa kauemmin, kuin hän oli aikonutkaan, ja tätä aikaa hän käytti retkeilläkseen maan eteläosiin. Kun Darfurissa rauha palautettiin, lahti hän matkaansa jatkamaan.

Hän tuli nyt vuorimaahan, jossa näin sadeajalla oli paljon jokia ja koskia, mutta joka kuivan ajalla on aivan vedetön. Maa oli tasaisesti kohonnut Tshad järveltä saakka ja Marra niminen vuori oli 1400 metriä korkea. Aivan sen ohi piti matka. Siitä alkoi maa itää kohti taas aleta ja kasvullisuus käydä rehevämmäksi. Darfur ei ollut enää aivan tuntematonta, siellä oli englantilainen William Browne käynyt jo edellisen vuosisadan lopulla, samaan aikaan kuin Mungo Park teki ensi retkensä Nigerille. Sulttaani otti Nachtigalin varsin kohteliaasti vastaan. Mutta hyvä onni oli, että hän joutui pois lähtemään, ennenkuin Darfur joutui sotaan Egyptiä vastaan ja Ismail kediivin sotajoukot marssivat sitä valloittamaan. Jos hän olisi sinne jäänyt, olisi hän luultavasti henkensä menettänyt. Egyptin armeija valloitti maan ja siitä tuli Egyptin maakunta. Darfur on enimmäkseen vuorimaata, pohjoisosa kuivaa erämaata, eteläosa Sudanin luontoista. Pääelinkeinona on karjanhoito ja karjat kaikenlaiset ovat erittäin lukuisat.

Nachtigal saapui Khartumiin niin vähissä varoissa, ettei hänellä ollut vaatteita kuin yksi villapaita ja kauhtana, mutta ilolla hänet siellä otettiin vastaan ja kediivi lähetti höyrylaivan häntä noutamaan sekä tarjosi hänelle viran, jos hän suostuisi maahan jäämään. Mutta Nachtigal riensi kotimaahan tekemään tiliä matkastaan, ja siellä hänet otettiin vastaan suurin kunnianosoituksin. Myöhemmin hän palveli maataan Afrikan tiedoillaan, ruhtinas Bismarck kun lähetti hänet anastamaan Saksalle siirtomaita Afrikan länsirannalta. Hän valtasi sekä Togo-maan, että Kamerunin, mutta ei sen jälkeen kauaa elänyt, vaan kuoli paluumatkalla merellä, Canarian saarien edustalla.

Marokko ja Länsi-Sahara.

Kauan sen jälkeenkin, kuin Algeria ja Tunesia olivat joutuneet Ranskan vallan alle, säilytti Marokko itsenäisyytensä, vaikka mitä kurjimmin hallittuna ja kaikin puolin rappiolla. Se oli aikoinaan ollut arabialaisen sivistyksen pääpaikkoja, mutta yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella se oli muhammedilaisen pimityksen vahva linna, suvaitsemattomuuden ja ahdasmielisyyden pesä. Katkerat uskonsodat Herkuleen patsaitten pohjoispuolisia naapureita vastaan olivat jättäneet maahan sammumattoman vihan, jota viime vuosisadan keskivaiheille saakka jatkettu merirosvous ja sen aiheuttamat kostotoimet eivät suinkaan olleet omiaan lieventämään. Melkein kaikki Euroopan merivallat maksoivat Marokon sulttaanille veroa, jotta niiden laivaliike saisi häiritsemättä jatkua, ja tämä tietysti lisäsi maurien kopeutta ja itseluottamusta rajattomasti.

Marokon tärkeimpien kaupunkien väliset reitit tulivat kuitenkin jotakuinkin hyvin tunnetuiksi, mutta sitä kauemmaksi eivät matkat ulottuneet. Atlas ja Riff-vuoristo varsinkin pysyivät tuntemattomina; näissä vuorimaissa ei Marokon hallitsijalla itselläänkään ollut paljoa sanottavaa. Rohlfsille ja Lenzille onnistui kuitenkin päästä Atlaksen poikki, ja varsinkin ranskalainen de Foucauld, joka juutalaiseksi puettuna monta kertaa kulki vuoriston poikki, hankki siitä lisätietoja. Myöhemmin ovat toisetkin matkustajat kulkeneet halki maan moneen suuntaan.

Gerhard Rohlfs.

Pohjois-Afrikan tutkijain ensi rivin miesten joukossa- on mainittava saksalainen Gerhard Rohlfs.

Rohlfs syntyi Bremenissä v. 1832. Kesken koulunkäyntiään hän vapaaehtoisena otti osaa sotaan Tanskaa vastaan, osoittaen niin suurta urheutta, että hänet ylennettiin upseeriksi. Sodan jälkeen hän opiskeli muutaman vuoden lääketiedettä Heidelbergin, Würzburgin ja Göttingenin yliopistoissa, osoittaen jo opiskelevanakin suurta matkaintoa, ja palkkautui v. 1855 lääkäriksi Ranskan muukalaislegioonaan. Näin hän oli ranskalaisten mukana heidän valloittaessaan Kabylian. Niinä viitenä vuotena, jotka hän palveli muukalaislegioonassa, hän oppi jonkun verran arabiaa ja itämaalaisia tapoja, ei kuitenkaan niin paljoa, että hän olisi voinut pukeutua muhammedilaisen valepukuun, kuten moni muu matkustaja ennen häntä. Mutta hän keksi sen keinon, että ilmoitti olevansa eurooppalainen, joka vasta hiljakkoin oli kääntynyt muhammedin uskoon — joka muka oikeastaan olikin kaikkien ihmisten velvollisuus, vaikka useimmat eurooppalaiset alhaisen mielenlaatunsa vuoksi tämän velvollisuuden laiminlöivät. Tangerissa hän paremmaksi vakuudeksi antoi ympärileikata itsensä.

Viisi päivää kääntymisensä jälkeen Rohlfs lähti ensimmäiselle retkelleen Tangerista, yksi maanasukas matkassaan ja viisi puntaa matkarahoja. Kirjallisuutta hänellä oli pieni taskukirja, aseita ei ensinkään. »Olin vähentänyt kuormastoni niin vähään kuin mahdollista — pieneen myttyyn liinavaatteita, jota kannoin keppini päässä. Vaatteina minulla oli pitkä valkoinen villamekko, keltaiset tohvelit paljaissa jaloissani ja espanjalainen lakki, johon olin neulonut kaikki rahavarani — yhden viiden punnan setelin. Burnuksena minulla oli väljä musta englantilainen päällystakki.»

Vaeltavana lääkärinä Rohlfs matkusteli Marokon länsiosissa moneen suuntaan, kunnes saapui Fesiin sulttaanin hoviin. Siellä hän saavutti niin suuren suosion, että hänet nimitettiin Marokon ja sen armeijan ylilääkäriksi — jota korkeata virkaa ei säestänyt kuitenkaan penninkään palkka. Ystävällisesti hänet niinikään otti vastaan Wessanin suursheriffi, joka oli Marokon hengellinen pää, mutta kun ei tämäkään suostunut palkkaa maksamaan, päätti Rohlfs lähteä muualle onneaan koettamaan. Liittyen karavaaniin hän matkusti Atlaksen poikki Tafilelt keitaaseen, Marokon hallitsijahuoneen varsinaiseen kantamaahan. Tafileltista hän matkusti Figuig keitaaseen ja sieltä Geryvilleen erään sheikin kutsumuksesta, joka hänelle oli tarjonnut kestiystävyyttään. Erämaassa tämä petollinen ystävä kuitenkin hyökkäsi hänen kimppuunsa, ryösti hänet ja pahoinpiteli häntä, jättäen hänet sitten erämaahan kuolemaan. Oikeastaan he luulivat hänen jo heittäneen henkensä, mutta Rohlfs kuitenkin virkosi ja kaksi ohi kulkevaa marabuuttia löysi hänet ja kuljetti Algeriaan. Siellä hän kunnollista hoitoa saatuaan pian parani.

Jo elokuussa 1863 Rohlfs lähti uudelle matkalle, käydäkseen Etelä-Algeriassa El Abiodin pyhiinvaelluspaikoissa. Kun etelässä kuitenkin samaan aikaan syttyi kapina, täytyi hänen kääntyä takaisin.

Seuraavalla kerralla hän (v. 1864) uudelleen lähti matkaan Marokosta, maan korkeimman hengellisen miehen suosituskirja turvanaan. Heinäkuussa Tafileltiin saavuttuaan hän matkusti kivierämaan poikki Tuatin Ain Salahiin, jonka uskonkiihkoisen väestön keskuudessa hän oleskeli kolme viikkoa, kaikkien kunnioittamana pyhänä marabuuttina. Sieltä hän kulki Ghademekseen ja vuoden 1864 lopulla Tripoliihin — ruhjotuin käsivarsin. Koko matkan hän oli tehnyt muutamalla sadalla taalerilla, mutta valehdellut hän oli tuhansien edestä.

Rohlfs kuvasi Marokkoa, josta silloin vielä hyvin vähän tiedettiin, sangen kauniiksi ja viljavaksi maaksi; jonka ilmastoa Atlantin meri kylmine merivirtoineen tuntuvasti lauhduttaa. Varsinaisen Atlas jonon eteläpuolella on Anti-Atlas, jonka poikki Lenz v. 1880 kulki. Niiden takaa alkaa Sahara, olematta kuitenkaan siellä semmoinen kuiva erämaa kuin Algerian eteläpuolella. Atlaksesta laskee erämaahan monta jokea ja näiden laaksoissa ovat erämaan kauneimmat keitaat. Näiden keitaiden ilmasto on maailman kuuminta, mutta siitä huolimatta erittäin terveellistä.

Rohlfsin matkan Bornuun v. 1866 ja sieltä Benueta pitkin Nigerille ja edelleen Lagos-rannalle olemme ennen maininneet. Vielä tärkeämpi oli hänen retkensä Libyan erämaahan Kufran keitaihin, joista siihen saakka oli hyvin vähän tietoja.

Rohlfs Libyan erämaassa.

Rohlfs on todella ainoa eurooppalainen, joka on laajemmalta matkustanut Libyan erämaassa. Seurattuaan v. 1868 retkikunnan mukana, jonka englantilaiset lähettivät Abessinian negusta kukistamaan, hän seuraavana vuonna matkusti Kyrenaikan ja Siuahin keitaan kautta Egyptiin. Vuosina 1873—1874 hän johti retkikuntaa, jonka kediivi Ismail lähetti Libyan erämaahan ja jolla oli muitakin tiedemiehiä mukana. Tämä retkikunta pääsi Kufran keitaaseen, josta ei siihen saakka tiedetty muuta kuin huhupuheita, mutta uskonkiihkoisten asukkaitten vihamielisyyden vuoksi sen täytyi palata, ennenkuin ennätti suuriakaan aikaan saada.

Oskar Lenz.

Oskar Lenz oli luonnontutkija, Itävallassa syntynyt. Tehtyään matkan Guinea-lahteen laskevalle Ogove joelle hän v. 1879 lähti saksalaisen Afrikan seuran toimesta Marokkoon tutkimaan Atlas vuoriston laaksoja. Saatuaan matkatoveriksi Abd-el-Kaderin veljen Hadj Alin hän teki matkansa, kävi Fesissä, Mekinesissä ja Marrakeshissä ja päätti sitten Alin kehoituksesta matkustaa erämaan poikki Timbuktuun. Ilmoittaen itsensä turkkilaiseksi lääkäriksi Lenz Alin keralla ja Marokon sulttaanin antaman saattojoukon suojassa lähtikin tälle vaaralliselle matkalle. Saattojoukko ei kuitenkaan tullut edemmäksi kuin Tarudantiin, Atlaksen eteläreunalle, sieltä Lenzin oli omin neuvoin kuljettava erämaan poikki. Tarudant oli keskiajalla melkoinen kauppakaupunki ja suuret rautaiset kiinnitysrenkaat osoittivat, että alukset silloin olivat päässeet nousemaan Sus jokea sinne saakka. Nykyään Tarudant on rappeutunut ja sen kauppa on kokonaan ehtynyt. Kaduilla kuljeskelee asestettuja berberejä, jotka väijyvät tähän rosvopesään eksyneitä muukalaisia, ja murhat ja rosvoukset ovat jokapäiväisiä tapauksia.

Erämaamatkalla Lenz kulki Taudenin suolakaivoksien ohi, mutta nämä kaivokset, joista Timbuktu ennen tuotti suunnattomat määrät suolaa ja joiden vuoksi Marokko valloitti Sudanin, olivat nyt autioina. Länsi-Sahara, jota moni oli luullut entisen meren pohjaksi, oli Lenzin havaintojen mukaan 200—300 metriä korkeata ylänköä. Heinäkuussa v. 1880 Lenz saapui Timbuktuun. Väestö otti hänet ystävällisesti vastaan — ehkä siitä syystä, että hän oli saksalainen — ja hän saattoi viipyä tässä kaupungissa parikymmentä päivää. Timbuktusta hän matkusti Senegaliin, ollen ensimmäinen eurooppalainen, joka kulki tämän välin. Hänen jälkeensä ei Timbuktussa käynyt ketään, ennenkuin ranskalainen meriupseeri Boiteux v. 1894 sen valloitti.

Lenz Timbuktussa.

»Noin tunnin matkan päässä Timbuktusta lakkaa runsas kasvullisuus ja alkaa jälleen hiekkainen hedelmätön maa. Täältä näimme Timbuktun ensi kerran! Tunsin sanomatonta tyydytyksen ja kiitollisuuden tunnetta suosiollista kohtaloa kohtaan, kun etäisyydessä näin talot ja moskeijain tornit, jotka ovat Barthin kuvasta tunnetut. Timbuktu, jossa ei ainoakaan eurooppalainen ollut käynyt sen jälleen, kuin Barth siellä oli 27 vuotta takaperin; Timbuktu, joka oli ollut niin monen matkustajan kiihkeiden toiveiden päämäärä, joka oli saanut heidät ponnistamaan parhaat voimansa ja lannistuneina ja pettyneinä tieltä kääntymään; Timbuktu, Sudanin vanha kauppakeskus, itämaisen taiteen ja tieteen entinen tyyssija — tämä kaupunki oli edessäni ja lyhyen ratsastuksen jälkeen saavutin sen talot.

»Miehenikin ilolla tervehtivät etäisyydessä näkyvää kaupunkia ja onnittelimme toisiamme menestyksen johdosta. Ylpeinä osoittivat meitä saattelevat Arauanin miehet ja sheikki el-Bakay tätä Medinaa, tätä suurta kaupunkia ja kertoivat sen suurista taloista, hyvästä vedestä ja oivasta ruoasta, jonka ansiosta täällä nopeaan toipuisimme. Yksi ajatus meille kuitenkin yhä tuotti huolta: miten meidät otettaisiin vastaan? Tunnettaisiinko minut perältäkin uskottomaksi ja mille kannalle asettuisivat siinä tapauksessa asukkaat ja varsinkin vallanpitäjät?

»Vuoden 1880 heinäkuun 1 päivä on aina pysyvä minulle unohtumattomana. Ehkä kuljetaan Nigeriä pian höyrylaivoilla, joihin rautatiet tuovat matkustajia Atlantin rannoilta; silloin nauretaan, että on ollut aika, jolloin matkustaminen tähän paikkaan oli monen vaikeuden takainen suurtyö.»

Nopeaan retkikunta kulki hedelmättömän vyöhykkeen poikki, joka erottaa Timbuktun mimoosametsästä. Sortuneet seinät ja rauniokasat viittasivat siihen, että Timbuktu ennen oli ollut paljon suurempi. Oikealla puolella näkyi suuria nautakarjoja, lammas-, vuohi-, aasi- ja kameelilaumoja sekä välkkyi melkoinen vedenpinta, daia eli allikko, jotka Sudanin maisemille ovat niin luonteenomaiset.

Lähempänä muuritonta, täydelleen avointa kaupunkia tuli vastaan parvi ratsumiehiä ja jalan kulkijoita, tummia, kasvonsa peittäneitä ihmisiä, joista toisilla oli keihäs kädessä. Nämä tervehtivät tulijoita ystävällisesti ja onnittelivat heitä, että he olivat onnellisesti päässeet erämaan poikki. Useita katuja kulkien Lenz saattajineen sitten saapui kahian, kaupungin pään eli »pormestarin» talolle. Neekerivaimot, joita kyykki kaduilla joukoittain, ruokatavaroita myyden; tervehtivät tulijoita äänekkäästi ja sillä omituisella huudolla, jonka kuulee heiltä kaikissa juhlallisissa tilaisuuksissa. Paljon rahvasta tunkeili tulijain ympäri ja jotkut Lenzin nähdessään huutivat: ihudi (juutalainen), mutta muutoin ei heitä millään tavalla häiritty. Ei missään näkynyt tuota uskonvimmaisen pyhimyksen uhmaavaa ja vihamielistä katsetta, joka Marokossa on niin yleinen, tai ilkeämielistä roskaväkeä, joka Tarudantissa oli tehnyt matkustajain olon niin tukalaksi.

Kahia piti tulijoille mahtipontisen, ystävällisen puheen, onnitteli heitä ja lupasi heille suojeluksensa, antaen heille sitten asunnoksi lähellä olevan soman talon, jossa retkikunta saattoi levätä erämaamatkan vaivoista.

Talo oli jotenkin leveän kadun varrella; pihan ympärillä siinä oli pieniä huoneita tavarain säilytystä varten ja portaat toiseen kerrokseen, jossa oli varsin kaunis huone ja terassi ja terassilla vielä sangen soma huone, jonka toinen akkuna antoi terassille, toinen pihaan. Pihahuoneisiin asettuivat palvelijat ja Lenz saattajainsa keralla toisen kerroksen huoneihin. Talo oli rakennettu savitiilistä, lattiat kovaan tallatusta savesta, ovipielet oli koristettu yksinkertaisilla ornamenteilla, samoin kuin hevosenkengänmuotoiset akkunatkin, jotka olivat puusta. Puusta olivat niinikään ovet. Terassilta näkyi pieni osa kaupunkia.

Alussa kävi retkikunnan luona tavattoman paljon vieraita, joiden joukossa kaikki mahdolliset kansallisuudet olivat edustettuina. Tuli Rhadameksen rikkaita kauppiaita ja tuaregeja, joitten kasvoja sininen vaate, litham, peitti, niin että vain silmät näkyivät, tuli Marokon maurilaisia kauppiaita ja kauniskasvuisia fulbeja, jotka kiihkoisine kasvoineen osoittivat vieraita kohtaan ilmeistä epäluuloa; tuli sekä Senegalin miehiä että Bornun miehiä ja varsinkin orjain kesken olivat lukemattomat rodut edustettuina.

Mielenkiintoisimmat tietysti olivat tuaregit, joilla siihen aikaan oli Timbuktussa suurempi vaikutusvalta kuin fulbeilla. Lenzin mielestä heidän ulkomuotonsa oli ylenmäärin villi. Verhotut kasvot, tummansininen viitta ja monenlaiset aseet, suuri miekka, lyhempi sapeli ja keihäät, joista he eivät koskaan luopuneet, karkea kieli ja itsetietoinen esiintyminen — tämä kaikki teki kammottavan vaikutuksen. Tuaregi-sheikit ymmärsivät, kuten fulbetkin, arabiaa, joka onkin luonnollista, kun nämä kolme kansaa elävät niin lähekkäin ja alituisesti ovat toistensa kanssa tekemisissä, milloin rauhan, milloin sodan toimissa.

Ensimmäisenä päivänä varsinkin Lenzin luona kävi suunnattomasti vieraita. Kun yksi joukko lähti, tuli toinen ja Hadsh Ali keskusteli vieraitten kanssa kaunopuheliaasti. Lenz, joka oli sairas, olisi mieluummin paennut omaan huoneeseensa, jos se olisi käynyt päinsä. K:lo 4 aikaan kahia lähetti ruokaa ja vasta silloin vieraitten paljous vähitellen katosi, vaihtaakseen ulkona pihassa mielipiteitään siitä mitä olivat nähneet. Kävijät eivät kuitenkaan osoittaneet vihamielisyyttä, uteliaisuuttaan he tulivat tyydyttämään.

Kahian lähettämä ateria oli herkullinen: vehnäkuskusta vihannesten keralla, paistettua naudanlihaa ja paistettuja kanoja, verestä vehnäleipää, joka oli oivallista, samoin kuin muutkin ruoat. Juomaksi tosin oli vain vettä, mutta vaikka se olikin ennen mainituista allikoista, joihin Nigeristä vain tulvilla pääsee vettä, oli se kuitenkin parempaa kuin se vesi, mitä matkustajat olivat erämaassa juoneet.

Juoma-astioina oli kalabasseja, suuria pähkinänkuoria. Ruoat tarjottiin saviastioissa. Koko ajan, minkä Lenz Timbuktussa viipyi, sai hän ruoan vapaasti kahialta ja muilta kaupunkilaisilta, joihin hän tutustui. Ruokaa tuli niin runsaasti, että sitä oli jakaa köyhillekin, vaikk'ei kerjäläisiä näkynytkään paljon, ei varsinkaan Marokkoon verraten, jossa niitä oli ollut kosolta. Timbuktussa ilmeisestikin vallitsi jommoinenkin varallisuus.

Timbuktussa syötiin kolmesti. Yhdeksän aikaan aamulla lähetettiin matkustajille muutamia vadillisia hunajaa ja sulaa voita ja pieniä, litteitä, vasta leivottuja leipäsiä, jotka muodostivat oivallisen aamiaisen. Leipä aina jaettiin paloiksi ja palat oikealla kädellä kastettiin vatiin. Kello 3 aikaan tuotiin pääateria, johon kuului kaksi tai kolmekin ruokalajia, kuskusta, vihanneksia, tuoretta lampaan- tai naudanlihaa tai kanan- tai kyyhkynpaistia. Kalaa ei tarjottu milloinkaan, vaikka Niger oli lähellä ja kylläkin kalainen. Vain köyhä rahvas ja neekeriorjat söivät kalaa, enimmäkseen puolimätänä. Illalliseksi tuotiin 9 tai 10 aikaan keitettyä riissiä, jossa oli pieniä lihapaloja. Tämä ruokajärjestyskin jo osoittaa, että Timbuktu on suuri kulttuurikeskus Sudanin neekeriväestön ja erämaan tuaregien välillä.

Runsaan ravinnon johdosta Lenz nopeaan toipui, saaden kuitenkin kuumeen, joka Timbuktussa oli yleinen ja johon Barthkin oli sairastunut.

Timbuktussa on suunnattoman paljon lintuja, sekä kaupungissa itsessään että sen ulkopuolella. Allikoitten rannoilla astelee lukemattomia mustia haikaroita. Pieni soma peipposlaji on yhtä yleinen kuin Euroopassa varpunen. Kyyhkysiä lentää kaupungin yli pilvinä. Monenlaisia korppeja, variksia ja kottaraisia on runsaasti, samoin haukkoja ja kotkia. Tämä runsas eläinmaailma tekee erämaasta tullessa sangen elähyttävän vaikutuksen. Kyttyräselkäistä nautakarjaa, villattomia lampaita ja vuohia, kameeleja ja aaseja laumoittain ja hevosiakin ajetaan allikoille juomaan ja seassa näkee sulkansa menettäneitä strutseja, jotka tässä tilassa ovat sangen rumat. Taloissa taas vilisee suuria kirjavia liskoja, kameleontteja, gekkoja ja muita viattomia, vaikka eurooppalaiselle huonetovereina vastenmielisiä eläimiä. Timbuktun hevoset olivat pientä, mutta kestävää ja nopeata rotua. Strutsien hoitoa ei harjoitettu hyvinkään suuressa mitassa, vaan enin osa kaupassa olevista sulista oli kesyttömistä eläimistä, joita ajettiin ratsain.

Kaupunki oli kolmion muotoinen, jonka kärki osoitti pohjoiseen. Se ei nykyään ole likimainkaan yhtä suuri kuin ennen; Faki Mahmudin hauta, joka ennen oli kaupungissa, on nyt yksinään sen ulkopuolella. Kaupungin muurit hävitettiin v. 1826, jolloin fulbet valloittivat sen ja tekivät sen suojattomaksi. Uloinna on kaupungin ympärillä piiri neekerien ruokomajoja ja vasta tämän sisäpuolella varsinaiset savitalot, jotka kaikki ovat samaa mallia kuin yllä selostamamme. Barth arveli kaupungissa olevan 950 taloa ja 13000 asukasta, Lenzin mielestä oli asukasluku kuitenkin ainakin 20,000. Arabialaisten kirjain mukaan lienee taloja ennen ollut noin 3,500.

Eteläinen, levein puoli on taajimmin asuttu. Kaupunki on jaettu seitsemään kortteliin, joista lounainen, Sanegungu, jossa asuu varsinkin Rhadameksen kauppiaita, on kauneimmin rakennettu. Kahia asui kaupungin pohjoisosassa Sarakainan korttelissa, jossa Barthkin asui Timbuktussa oleskellessaan. Vanhin on Sankore kortteli, joka on kaupungin pohjoisin. Ainoat julkiset rakennukset olivat moskeijat, joita oli neljä, vanhin, »suuri moskeija» vuodelta 1327. Se on melkoinen rakennus, keskellä laaja piha, pihassa suurin torni. Tornit ovat nelitahoiset kuten Marokossakin, mutta kun rakennusaineena on käytetty savea, kapenevat ne melkoisesti huippuaan kohti. Moskeijan pituus on kaikkiaan 262 jalkaa, leveys 194 jalkaa. Sonrhay-kuninkaitten vanhoista palatseista ei ole jäänyt mitään nykyaikoihin. Moskeijoihin on yhdistetty koulut.

Vaikkei Timbuktu enää olekaan suuren opin ahjo, oli sen väestö kuitenkin sivistynyttä, suurin osa kun osasi lukea ja kirjoittaa ja osasi ulkoa pitkät matkat koraania ja kykeni siitä väittelemäänkin. Joitakuita oli, jotka olivat suuresta opistaan kuulujakin, ja eräs näistä oli Lenzin vakinainen vieras. Häneltä Lenz ehkä olisi voinut ostaa jonkun käsikirjoituksenkin, jos varat olisivat sallineet.

Timbuktun väestö on kansallisuudeltaan hyvin kirjavaa. Tärkeimpänä ja parhaana osana ovat marokkolaiset työmiehet. Enimmäkseen he ovat hyvin tummaihoisia naituaan monet sukupolvet neekerittäriä, mutta on semmoisiakin, joilla on verraten vaalea ihoväri. Vaaleita naisia sitä vastoin on hyvin vähän, ja jos on, pidetään ne mitä tarkimmin näkymättömissä. Kaupungissa asuu paljon vanhain sonhrayneekerien jälkeläisiä ja neekeriorjia Sudanin etäisimmistä osista. Karavaaniaikana sinne tulee fulbeja, tuaregeja, Bornun ja Sokoton miehiä, Länsi-Saharan, Algerian, Tunesian ja Tripoliin arabialaisia, Bambarra-maitten neekereitä y.m. Timbuktu oikeastaan on vain suuri markkinapaikka, johon neekerit kokoontuvat vaihtamaan pohjolan tuotteita etelän tuotteihin. Lenzin aikana se ei kuulunut mihinkään valtakuntaan, tuaregit ja fulat vain taistelivat kaupungin veroitusoikeudesta, yrittämättä sitä kuitenkaan hallita. Kaupungin hallinto kuului kahialle, joka oli pormestariin verrattava. Linnan, muurien ja sotaväen puute kuitenkin vaikutti, ettei Timbuktu mitenkään voinut kohota itsenäiseksi eikä suuren valtakunnan keskustaksi.

Eräillä espanjalaisilla juutalaissuvuilla oli vanhastaan ollut oikeus harjoittaa Timbuktussa kauppaa. Tunnetuin on rabbiini Mardokhain suku, joka on monesti siellä rikastunut ja yhtä monta kertaa taas köyhtynyt. Juutalaiset olivat erikoisen valvonnan ja verotuksen alaiset.

Timbuktu ei itse ole teollisuuskaupunki, kuten sen naapuri Ualata lännessä, erämaan keskellä, joka on kuulu varsinkin kauneista nahkateoksistaan. Nahkateoksista, mitä Timbuktussa myytiin, mainittakoon etenkin monilokeroiset, moniväriset ja sirosti kirjaillut tupakkakukkarot, joissa tuluksillakin on sijansa. Näitä tupakkakukkaroita kannetaan nauhasta kaulassa. Muita nahkateoksia olivat mainittavat nahkasäkit, joita tehdään suunnattomia määriä, pyssynkotelot ja nahkapussit, joita hiekalla täytettyinä käytetään kyynärpään tai pään alustana. Ne ovat mitä siroimmin koristellut ja valmistetut oivasta lampaan tai vuohen nahasta, jota saadaan Nigerin rantakaupungeista. Seppiä Timbuktussa tosin oli, mutta ne etupäässä suorittivat vain korjaustöitä. Kaikki, mitä Timbuktussa tarvittiin, tuotiin muualta, etenkin etelästä käsin, ja yhteys Sokoton, Haussan ja Moassinan teollisuuskeskuksien kanssa oli sen vuoksi Timbuktulle mitä tärkein. Kauniisti ja lujasti palmikoidut ruokohatut, saviastiat, vaatteet y.m. tulivat melkein kaikki etelästä; nahkatohvelit ja pyssyt enimmäkseen Marokosta.

Lenzin ajoista ovat Timbuktun olot paljon muuttuneet ja Saharan rautatien valmistuttua muuttuvat yhä enemmän.

Ranskalaisten yritykset Saharan ja Sudanin länsiosissa.

Kun Algerian ylämaa 1850-luvulla oli lopullisesti valloitettu, oli Ranskan valta levinnyt samalle rajalle, joka oli pysäyttänyt niin monta aikaisempaakin valloittajaa roomalaisista alkaen. He olivat päässeet sen suuren erämaan rannalle, joka ikivanhoista ajoista oli tehokkaammin kuin sisämeri erottanut toisistaan Pohjois-Afrikan ja Sudanin, jonka eteläpuolisia seutuja vanhalla ajalla niin vähän tunnettiin, että kreikkalaiset maantieteilijät ja heihin vedoten koko keski-aika luulivat asuttavan maailman loppuvan tämän erämaan rajalla ja päiväntasaajan maitten olevan yhtä karuja, helteisiä hietikoita ja kivierämaita kuin Saharan reuna.

Tämä kammottava erämaa vedenpuutteineen, polttavine aavikoineen ja hiekka- ja pölymyrskyineen ei kuitenkaan ollut niin vailla elämää, kuin olisi ollut sen reunamaitten rauhalle suotavaa. Paitsi keitaitten vakiintunutta väestöä siinä asui muuttelevia paimentolaisheimoja, jotka eivät vielä milloinkaan olleet valloittajan iestä tunteneet, vaikka ne itse ainaisilla ryöstöretkillä olivat häirinneet sekä pohjoisten että eteläisten naapurimaiden rauhaa. Jos mieli saada valloitetun maan rajat turvatuiksi, täytyi ranskalaisten sen vuoksi tunkeutua vielä tähän erämaahankin pitääkseen sen rosvoja kurissa ja turvatakseen uusien alusmaittensa karavaanikaupan.

Aumalen herttua oli jo v. 1843 tehnyt sotaretken Biskran keitaihin, taistellen matkalla tuimasti. Muutama vuosi myöhemmin tunkeutui toinen ranskalainen päällikkö Figigiin saakka, kuljettaen kuormastoa 2000 kameelilla ja 500 muulilla. Nämä retket jäivät kuitenkin vain partioretkiksi, sillä alistumisesta ei näkynyt merkkiäkään. Päinvastoin syntyi helmikuun vallankumouksen vaikutuksesta kapinoita entistä taajemmin ja sekä keitaitten asukkaita että paimentolaisheimoja yllytettiin taisteluun ranskalaisia vastaan. Melkoinen ranskalainen armeija lähetettiin valloittamaan Zaatchaa, mutta vasta sitkeän vastarinnan voitettuaan ja nälkää ja janoa kärsittyään, suuren osan väestään tauteihin menetettyään, ranskalaiset saivat haltuunsa tämän keitaan, jonka kaupunki kostoksi kamalasti hävitettiin ja asukkaat teurastettiin. Se julmuus, jota ranskalaiset tässä tilaisuudessa osoittivat, ei ollut omiaan tasoittamaan heidän tietään Saharassa eikä suostuttamaan sen asukkaita heidän ylivaltaansa. V. 1852 heidän oli tehtävä sotaretki Laghuat keidasta vastaan, joka on Algerian kaupungista suoraan etelään päin. Ankaran taistelun jälkeen keidas valloitettiin, asukkaitten suureksi osaksi kaaduttua taistelussa.

Tämän jälkeen Ranskan hallitus päätti ryhtyä tarkemmin Saharaa tutkimaan, ja useat etevät upseerit saivat tämän vaarallisen tehtävän toimekseen. Algerian Sahara kartoitettiin nyt Uarglan keidasta myöten ja jotkut tunkeutuivat Ghadamekseen saakka, joka on kaukana erämaassa, Tunisista suoraan etelään. Tämän työn kestäessä toiset tutkivat keitaitten ja aavikoitten luonnontieteellisiä oloja. Duveyrier tunkeutui Rhatiin saakka, joka on vielä Ghamadestakin paljon etelämpänä, ja tutustui siellä tuaregeihin, joista siihen saakka oli hyvin vähän tiedetty. Hän teki heidän kanssaan sopimuksen, jonka piti taata kaupan vapaus, mutta jota tuaregit eivät kauaakaan pitäneet. Samalla aavikolla myöhemmin tuhottiin eräs ranskalainen retkikunta, joka aikoi tunkeutua Timbuktuun. Eikä tämä ollut ainoa onnettomasti päättynyt retki, vaikk'emme voi ruveta kaikkia luettelemaan. Moiset vastoinkäymiset eivät kuitenkaan enää voineet pelottaa työtä jatkamasta ja järjestelmällisesti edistyi Algeriasta käsin Saharan tutkimus.. Ranskalaiset perustivat Uarglaan sotilasaseman, pitääkseen ympäristöä kurissa ja osoittaakseen Saharan asukkaille, etteivät he aikoneet tyytyä väliaikaisiin voittoihin, ja v. 1872 kenraali Galliffet teki 700 miehen keralla retken El Golea keitaaseen, joka on Laghuatista suoraan etelään jotenkin samalla leveyspiirillä kuin Ghadames. Uarglasta ‘saakka retkikunta ratsasti kameeleilla, kuljettaen vettä säkeissä. El Golean asukkaat hämmästyivät, kun ranskalaiset niin helposti pääsivät erämaan poikki ja tulivat kaivoitta toimeen, eivätkä uskaltaneet ryhtyä vastarintaan. Mutta vasta myöhemmin El Golea lopullisesti anastettiin, Galliffet vain luki keitaan palmut verotusta varten. Näillä retkillä ranskalaiset perehtyivät erämaan oloihin ja niitä huomioon ottaen alkoivat yhä taitavammin järjestää yrityksiään. Heidän nopeat liikkeensä ja pitkät erämaanmatkansa herättivät pian arabialaistenkin ihmettelyä.

Foureau Keski-Saharassa.

Vasta v. 1899 pääsivät eurooppalaiset ensi kerran matkustamaan Keski-Saharan kautta Algeriasta Airiin. Ranskan hallitus oli jo kauan pyrkinyt avaamaan kauppatietä Algeriasta Nigerin maihin, mutta Keski-Saharan heimojen vastarinnan vuoksi olivat kaikki nämä yritykset olleet turhia. V. 1886 luutnantti Palat murhattiin Guraran eteläpuolella, v. 1889 tuli sama kohtalo Camille Doulsin osaksi Tidikeltissä, hänen yrittäessään tunkeutua Timbuktuun pohjoisesta käsin. Paremmalla menestyksellä toimi Fernande Foureau, joka teki Keski-Saharaan monta retkeä, vähitellen yhä laajentaen toimialaansa. V. 1890 hän saapui Tademaut ylängölle, määräillen siellä paikkain asemia, seuraavina vuosina kävi mahtavien Azjertuaregien maassa, jotka vallitsivat Airiin ja Tshad järvelle kulkevaa karavaanitietä. Turhaan hän kuitenkin yritti päästä heidän alueensa läpi. Se onnistui vasta v. 1899, kun Ranskan hallitus oli varustanut hänelle melkoisen aseellisen saattojoukon. Sen turvissa hän saapui Zinderiin, Nigerian rajalle, joka sijaitsee puolivälissä Nigerin ja Tshadin välillä ja on tärkeä kauppakeskusta. Barth oli ainoa, joka sitä ennen oli siellä käynyt.

Foureaun retken johdosta ranskalaiset sitten ryhtyivät entistä vilkkaampiin toimiin Algerian eteläpuolisessa Saharassa. V. 1900 Tuat kartoitettiin ja taistelun jälkeen vallattiin, mutta heimot eivät siltä taipuneet, vaan ryhtyivät tuimaan sotaan, jossa ranskalaiset kärsivät suuria tappioita. Valloituksiaan turvatakseen he ryhtyivät rakentamaan teitä ja rautateitä. Rautatie jatkettiin v. 1903 Figigiin, josta linja kulkee edelleen Igliin ja Tuatiin. Ranskalaisten aikomus oli jatkaa tätä rataa Timbuktuun saakka, silloittaakseen siten koko erämaan kiskoilla.

Ranskalaiset ovat Keski-Saharassa perustaneet sotilasasemiaan yhä kauemmaksi etelään päin ja niiden kautta saaneet tuaregit kokonaan rauhoitetuiksi. Samalla kävi matkustaminen entistä turvallisemmaksi ja retkikunta toisensa jälkeen on tunkeutunut suunnattoman erämaan sisäosiin, jatkaen sen kartoitusta ja kooten runsaat tietoaarteet maantieteen kaikilta aloilta. Parhaalla menestyksellä toimineista tutkijoista mainittakoon Laperrine, Arnaud ja Cortier, kaikki sotilaita, siviilimiehiä Villatte, Gautier ja Chudeau. Nämä ovat kaikki ranskalaisia. Muita kansallisuuksia mainittakoon sveitsiläinen Hans Vischer, joka v. 1906 matkusti Tripoliista Bornuun Mursukin ja Bilman kautta, ja englantilainen A.H. Haywood, joka v. 1901 matkusti Saharan poikki Gaosta Insalahiin.

Marokon sisäosissa ei Lenzin jälkeen paljoa matkusteltu, ennenkuin ranskalaiset saivat maan valtansa alle. Nyt Marokko on avoinna tutkimukselle, joka onkin ryhtynyt mitä monipuolisimmin tilaisuutta hyväkseen käyttämään. Maa kunnollisesti kartoitetaan, sen kivennäisrikkaudet tutkitaan, sen kansatieteelliset esineet kerätään, ja luultavaa on, että muinaistutkijoillakin siellä on työaloja, sillä perustivathan jo foinikialaiset sen rannoille siirtokuntia, kuten Hannon matkasta näimme (vert. I, s. 31), ja roomalaisaikana Marokko oli hyvin asuttu, kauttaaltaan tunnettu ja — kristitty. Matkustajat ovat sikäläisillä teillä liikkuessaan nähneet paljonkin jäännöksiä Rooman aikuisista rakennuksista.

Marokon vuorimaissa on eräs suomalainenkin tiedemies, prof. Westermarck, moneen kertaan oleskellut, kooten sosiologisia aineksia. Vuorimaan berberit ovat vuosituhansia säilyttäneet verensä jotenkin puhtaana ja käsityksensä alkuperäisinä. He näyttävät olevan samaa muinaisrotua, joka ennen indoeurooppalaisten kansain saapumista piti hallussaan Välimeren pohjoispuolisiakin rantoja ja myöhemmin valloittajakansoihin sulautuessaan jätti näihin paljon vertansa ja rotuominaisuuksiaan, vaikka kielensä menettikin. Afrikalla yleensä on rotuja säilyttävä vaikutus, ja sen vuoksi siellä on pysynyt ennallaan paljon, mikä muualla on mullistuksiin hukkunut.

Ranskalaiset valloittavat Nigerin laakson.

Ranskalaisten valloitukset Länsi-Afrikassa liittyvät mitä läheisimmin Senegalin historiaan. Vanha perimätieto kertoo, että Dieppen kauppiaat jo 14:llä vuosisadalla olisivat käyneet Senegalin suistamossa, mutta minkäänlaisia todistuksia ei tälle asialle ole löydetty. Portugalilainen Dinas Diaz (v. 1445) ja Portugalin palveluksessa toimiva italialainen Cadamosto (v. 1455) olivat ensimmäiset, joiden varmasti tiedetään jokeen nousseen. Portugalilaiset pitivät maata jonkun aikaa hallussaankin ja koettivat tunkeutua sisämaahankin, mutta lopulta asukkaat nousivat kapinaan ja ajoivat heidät pois. Heidän rakennuksiensa raunioita on säilynyt näihin saakka.

Portugalilaisten jälkeen sinne saapuivat ranskalaiset. Jannequin, Rochefortin herra, nousi v. 1637 jokea 300 kilometriä suusta ja vuosisadan lopulla eräs toinen ranskalainen ylämaahan aina Feloun koskille saakka. Sen ajan maantieteilijät luulivat Senegalia Nigerin alajuoksuksi, joka käsitys aina Mungo Parkin aikoihin saakka piti puoliaan. Ranskalaiset perustivat v. 1676 Saint Louisin joen suuhun, ja siitä pitäen tämä maa on ollut ranskalainen siirtokunta, ollen kuitenkin vallankumouksen ja Napoleonin aikana englantilaistenkin hallussa, kunnes se Pariisin rauhassa (v. 1814) luovutettiin Ranskalle takaisin.

Aina vuoteen 1854 saakka siirtokunta oli peräti rappiolla, käsittäen vain muutamia kauppa-asemia rannikolla. Sisämaassa ranskalaisten täytyi maksaa veroa pikkuruhtinaille, milloin sinne kulkivat, ja maurit, joiden Senegalin oikea ranta oli, tekivät rosvoretkiä mielin määrin. V. 1855 Napoleon III kuitenkin lähetti Senegaliin pontevan ja kyvykkään maaherran, majuri Faidherben, joka sitten saavutti paljon kunniaa sodassa Saksaa vastaan, ja hän ryhtyi viipymättä luomaan Senegalista suurta siirtomaata. Sitä varten hän aikoi toteuttaa Colbertin vanhan tuuman, yhdistää Senegalin sotilasasemilla Nigerin laaksoon. Jo v. 1855 nämä asemat ennättivät Féloun koskille saakka, johon perustettiin Medine, mutta se olikin sitten kauan etäisin. Tämä sisämaahan tunkeutuminen oli alkuna pitkällisiin sotiin. El Hadj Omar nostatti maurit pyhään sotaan, ja vaikka hänet voitettiinkin monessa tappelussa, perusti hän kuitenkin fulbein ja neekerien sekarodun, »tukulöörien», avulla valtakunnan, joka ulottui Medinestä Timbuktuun saakka. V. 1864 hän neekerikapinan johdosta murhasi itsensä, mutta hänen neljä poikaansa, jotka jakoivat valtakunnan, jatkoivat sotaa ranskalaisia vastaan.

Vasta 1870-luvun lopulla ranskalaiset jälleen saattoivat ryhtyä siirtomaataan laajentamaan. Senegalista päätettiin rakentaa Nigerille rautatie. Useita upseereja lähetettiin linjaa käymään. Maanasukkaat koettivat tätä vastustaa, Bambarran neekerit esim. kävivät luutnantti Gallienin kimppuun, jonka täytyi paeta Seguun ja olla siellä melkein vankina, kunnes rannikolta saapui enemmän sotaväkeä.

Ranskalaiset olivat nyt siksi hyvin tutustuneet Nigerin laaksoon ja sen luonnonrikkauksiin, että he päättivät sen olevan suurempienkin ponnistusten arvoisen. »Niger on mahtavan, laajan ja hedelmällisen Sudanin sielu ja samalla sen sydänkin», sanoo siitä Eugéne Dubois. »Se on mahtava joki, pituudeltaan kolmas Afrikan joista, vesimäärän puolesta Kongon jälkeen toinen. Sillä on tulvat kuin Niilillä, ja seudut, joiden läpi se virtaa, voittavat viljavuudessa Niilinkin laakson.»

Nigerin lähteet ovat Sierra Leonen ylämaassa noin 900 metriä korkealla merestä, samoissa seuduissa, joista Senegalkin alkaa. Lähteet löysivät Zweifel ja Moustier, kaksi nuorta kauppiasta, v. 1879. Pyhästä lehdosta, josta kerrotaan paljon tarinoita ja johon vain ylimmäinen pappi pääsee, alkaa pieni joki, josta Niger saa alkunsa. Siihen yhtyy kuitenkin jo aivan latvoilla niin paljon muita jokia, että se sadeajalla, jota kestää helmikuusta heinäkuuhun, tuota pikaa kasvaa suureksi virraksi. Yläjuoksun nimi on Djoliba. Aina Bammakuun saakka se saa runsaasti lisäjokia, mutta sitten ne äkkiä lakkaavat. Nigerin tulva ei tällä paikalla vielä ulotu kuin kilometrin verran sivulle päin, mutta saatuaan vielä Baninkin runsaat vedet avukseen se syyskuussa tulvii äyräittensä yli ja virtailee järviä ja putaita muodostellen Timbuktua kohti. Se jättää tulvamaalle lietettään samoin kuin Niilikin, mutta paljon runsaammin ja paljon laajemmalle alueelle. Syyskuussa tulva-alueen leveys on 140 kilometriä. Vasta tammikuussa tulva ennättää Timbuktuun, jossa joki tapaa Saharan ja polvee kaakkoa kohti. Vasen ranta on jyrkkää santatörmää, jonka päälle tulva ei voi kohota, mutta oikea ranta on yhä edelleenkin matalampaa. Polvessa päättyy Nigeriä Ahaggar vuoristosta Saharan keskeltä tuleva suuri kuiva uoma, wadi, joka tietenkin on muinaisen joen kaivama. Jo Tosayen kohdalla on koskia, mutta suurimmat kosket ovat Bussan seuduilla, vaikk'eivät nekään ole aivan mahdottomia aluksin nousta.

Nigerin laakson kylät ovat tulvan aikana laajalla alalla saarina. Tulvan peittäessä vainiot niille istutetaan riissiä. Kun vainiot ovat kuivuneet, kylvetään niihin hirssiä, tupakkaa ja muita viljoja, pumpulia, indigoa, maniokkia ja kaikenlaisia vihanneksia. Sitä paitsi kasvaa runsaasti semmoisia kasveja, jotka eivät kaipaa viljelystä, kuten voipuuta, jonka voita käytetään koko Sudanissa ja erämaassa, kautshukkipuuta, tamarindia, sesamia ja baobabia eli apinanleipäpuuta. Karjoja pidetään varsinkin Segun, Dian, Massinan ja Guimbalan seuduilla. Kun joki alkaa nousta, lähtevät fulbet karjoineen siitä kauemmaksi, palatakseen jälleen takaisin veden aletessa. Nigerin keskijuoksulta saadaan paljon vahaa ja hunajaa, suupuoli, joka kuuluu Englannin alusmaihin, on palmuöljyn luvattu maa. Keskijuoksu on soveliasta laivakulkuun korkean veden aikana, suupuolta noustaan merestä kappaleen matkaa vielä Benuen laskupaikankin ohi. Tämän luonnonrikkaan maan varjopuolet olivat kovin epäterveellinen ilmasto ja ainaiset sodat ja orjanajot.

Muuan ranskalainen retkikunta tunkeutui v. 1881 taistellen Senegalin rannoilta Nigeriä kohti suojelemaan alettuja rautatierakennustöitä, kun samaan aikaan ilmestyi eräs uusi vihollinen, joka kauan ja tehokkaasti vastusti ranskalaisten puuhia. Tämä mies oli Samori niminen rosvopäällikkö, joka oli koonnut ja eurooppalaiseen malliin varustanut suuren sotajoukon, elättäen sitä sodalla, rosvoamisella ja orjan ryöstöllä. Samori oli ranskalaisten saapuessa alistanut valtansa alaiseksi Nigerin latvapuolen koko oikeanpuolisen maan. Menestyksensä johdosta hän oli kautta Sudanin saanut voittamattomuuden maineen. Alaisiinsa hänellä oli harvinainen vaikutusvalta. Hänen armeijaansa kuului 5000 asestettua miestä, joista 1500 oli ratsumiehiä. Tämä väki asui paaluaidoilla linnoitetuissa maakylissä. Kun tämä sotajoukko lähti liikkeelle, syntyi siitä oikea kansainvaellus, sillä vaimot ja lapset otettiin mukaan. Ryöstäen, polttaen ja murhaten se kulki eteenpäin, surmaten vanhukset ja lapset, vieden orjiksi miehet ja naiset. Laajalti Samoria sen vuoksi pelättiin.

Sota Samoria vastaan.

Heti kun ranskalaiset olivat rakentaneet Bammakuun ensimmäisen Nigerin varrelle perustamansa aseman, lähetti Samori 4000 miestä tätä valloittamaan. Ranskalaisia oli vain 400 miestä, mutta kolme päivää kestäneen taistelun jälkeen Samorin joukon siitä huolimatta oli peräydyttävä. Hän uudisti seuraavana vuonna (v. 1882) yrityksensä, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Pari vuotta myöhemmin hän ryösteli Nigerin latvaseutuja, uhaten itse Senegaliakin. Ranskalaiset kuitenkin säännöllisesti voittivat hänet, vaikk'eivät saaneetkaan häntä vangiksi. Saatiin kuitenkin aikaan rauha ja Samori asettui Ranskan suojelusvallan alaiseksi ja lähetti poikansa Ranskaan kasvatettavaksi — muuratakseen hänet myöhemmin elävältä seinään ja kiduttaakseen häntä nälällä ja lopuksi omin käsin kuristaakseen hänet siitä, että poika uskalsi kehoittaa häntä luopumaan hirmuhallituksestaan. V. 1887 ranskalaisilla jo oli Nigerillä tykkivenekin.

Archinard, joka Gallienin jälkeen lähetettiin Senegalin maaherraksi, kukisti vuosina 1888—91 kolmella verisellä sotaretkellä Segun sulttaanin, joka pakeni Saharaan. Bambarran neekerit pääsivät täten vapaiksi tukulöörien sorrosta. Rautatie ei vielä ollut ennättänyt Nigerille saakka, mutta joelle oli tuotu paljon tykkiveneitä. Ranskalaiset upseerit tekivät useita tutkimusretkiä Nigerin eteläpuolisiin maihin, käyden muun muassa Samorin hovissakin. Näiden retkien tuloksena oli, että ranskalaiset päättivät anastaa Nigerin eteläpuolisetkin maat mereen saakka, ennenkuin englantilaiset ennättäisivät sen tehdä. Guinean Norsunluurannikon ja Dahomeyn kohdalla se onnistuikin.

Pian alkoi Samorista kuitenkin jälleen olla huolta, hän kun oli ruvennut englantilaisten ystäväksi ja luultavasti saanut heiltä aseita ranskalaisia vastaan. V. 1891 Archinard tosin valloitti Samorin silloisen pääkaupungin, Kankanin, mutta rosvopäällikön onnistui jälleen paeta. Tämä tapaus peloitti englantilaisia, niin että he pakottivat ranskalaiset suostumaan sopimukseen Sudanin ja Guinean jakamisesta. Määrättiin pääpiirtein, että Nigerin itäpuolinen ja Saharan eteläpuolinen osa jäisi Englannille, muu osa Ranskalle — meren rannikkoa lukuunottamatta.

Ranskan hallitus lähetti tämän jälkeen eversti P.L. Monteilin tutkimaan uusien alusmaiden välisiä rajaseutuja. Monteil lähti Senegalin suistamosta v. 1891, kulki Nigerin mutkan poikki Sokotoon ja Zinderiin ja sieltä Kukaan Tshad järven rannalle, josta hän matkusti Saharan poikki Välimeren rannalle. Seuraavat ranskalaiset retkikunnat valtasivat Nigerin eteläpuolisia maita, katkaisten englantilaisilta Sierra Leonen yhteyden Nigerin syvänteen kanssa. Nigerin varrella valloitettiin Djenne, johon Segun karkoitettu sulttaani oli ennättänyt perustaa uuden valtakunnan.

Samori asettui v. 1894 Kong maahan, perustaen sinne uuden valtakunnan. Nyt hän kuitenkin riitaantui englantilaistenkin kanssa ja sai taistella kahdella rintamalla. Muuan hänen vasalleistaan, sulttaani Babemba, oli murhauttanut ranskalaisen upseerin ja ranskalaiset lähettivät retkikunnan hänen pääkaupunkiaan Sikassoa vastaan. Se oli lujin linna, mitä he vielä olivat Sudanissa tavanneet, ympäröity kymmentä kilometriä pitkällä, viittä metriä vahvalla ja seitsemää korkealla muurilla. Tämän muurin sisällä oli toinen samanlainen. Babemba asui kaupungin keskellä vankasti varustetussa tornissa, jonka ympärillä oli kuutta metriä korkea kahdenkertainen muuri. Kaupungissa sanottiin olevan kymmenisentuhatta sotilasta. Ranskalaisilla oli vain 650 miestä ja kaksi vuoritykkiä. Tämä pieni joukko siitä huolimatta valloitti kaupungin väkirynnäköllä. Babemba kaartinsa keralla teki itsemurhan ja hänen pääkaupunkinsa joutui liekkien uhriksi.

Tällä voitolla oli kauas kantava vaikutus. Kaikki läheiset maat alistuivat ja Samori pakeni Liberian takametsiin, kooten luokseen 60.000 ihmistä. Metsä ei kuitenkaan kyennyt elättämään niin suurta ihmispaljoutta. Lopuksi tuli, että ranskalaiset pienellä joukolla voittivat Samorin armeijan ja ottivat hänet itsensä vangiksi. Kahdeksantoista vuotta ranskalaisia vastaan taisteltuaan hän päätti päivänsä heidän vankinaan Ogove joen rannalla.

Saatuaan Nigerille tykkiveneitä ranskalaiset varmasti etenivät Timbuktua kohti, joka oli vastakkaiselta puolelta lähestyvien englantilaistenkin päämäärä, ja 12 p. jouluk. 1893 ranskalainen meriupseeri Boiteux kahdeksallatoista miehellä ja kahdeksalla tykillä valloitti tämän kaupungin, joka niin kauan oli laajalla maineellaan houkutellut löytöretkeilijöitä. Heidän päävihollisiansa eivät olleet kaupungin asukkaat, vaan tuaregit, jotka pitivät sitä valtansa alla. Timbuktu antautui taistelematta, mutta tuaregien kanssa perässä tulevien pääjoukkojen täytyi taistella pari tuimaa taistelua ja ensimmäisessä niistä ranskalaiset yöllisen yllätyksen kautta perinpohjin voitettiin.

Timbuktu ei ranskalaisten tullessa enää likimainkaan vastannut muinaista mainettaan, mutta se onkin ennen ollut, kuten jo Barth ja Lenz totesivat, paljon suurempi. Nykyään se on 15 kilometrin päässä satamakaupungistaan Kabarasta Saharan äyräällä, mutta Niger on ennen virrannut aivan sen ohitse ja v. 1640 tulvat vielä nousivat Timbuktun alempiin kaupunginosiin saakka. Timbuktu oli siis ennen vielä enemmän kuin nykyisin »kameelin ja jokiveneen yhtymäpaikka», taikka »Sudanin satama Saharan rannalla». Kaupungin entisistä vaiheista on saatu pääpiirteet selville, etupäässä »Tarik es-Sudanista», seitsemännellätoista vuosisadalla kirjoitetusta Sudanin historiasta, jonka käsikirjoitus Timbuktusta löydettiin. Teos on Abderrahman Sadi nimisen timbuktulaisen oppineen kirjoittama.

Songhoi-valtakunta.

Kahdeksannella vuosisadalla asettui Nigerin mutkaan Songhoi- eli Sonrhayneekerien valloittajakansa, johon on jo vanhastaan sekaantunut niin paljon arabialaista ja tuaregilaista verta, että kasvonpiirteet usein ovat aivan kaukaasialaiset, vaikka ihoväri onkin tummanruskea tai musta. Songhoit rakensivat Timbuktun eteläpuolelle Gao nimisen kaupungin ja Nigerin syrjäjoen Banin rannalle Djennen, josta jo varhain tuli tärkeä kauppakaupunki. Yhdennellätoista vuosisadalla songhoit kääntyivät muhammedin uskoon. Tuaregit olivat samaan aikaan perustaneet kaupungin Timbuktun paikoille ja Djennen kauppiaat alkoivat lähettää sinne asiamiehiään, ja siten siitä tuli toiselta puolen Saharan ja sen pohjoispuolisten maurilaisten maitten, toiselta puolen Sudanin välinen markkinapaikka. Djennen kauppiaat lähettivät kahdennestatoista kuudenteentoista vuosisataan tavaroitaan Länsi-Afrikan merisatamiinkin, josta luullaan koko rannikon saaneen Guinean nimen. Kahdennella- ja kolmannellatoista vuosisadalla Timbuktu joutui mandingo-neekerien vallan alle ja oli silloin niin kuulu kulta- ja suolakaupastaan, että sen nimi muodossa »Timboutch» näkyy v. 1373 painetussa katalonilaisessa kartassakin. Jo pariakymmentä vuotta aikaisemmin Ibn Batuta, kuulu arabialainen matkustaja, oli siellä käynyt, (I, s. 379). Viidennellätoista vuosisadalla tuaregit valloittivat kaupungin ja heidän jälkeensä songhoit, joiden aikana Timbuktun loisto kohosi korkeimmilleen ja sen muhammedilainen yliopisto oli koko Länsi-Sudanin opinkeskusta. V. 1590 Marokon sulttaani valloitti Timbuktun, jossa hänen maaherransa kuitenkin pian rupesivat itsenäisiksi, sortaen ympäristön neekerikansoja, kunnes tuaregit v. 1800 tekivät lopun kaupungin itsenäisyydestä. Tuaregien jälkeen sen valloittivat fulbet, sitten tukulöörit ja viime vuosisadan jälkipuolella uudelleen tuaregit, joille kaupungin asukkaat maksoivat veroa, kiskoen sitten kaupanteossa vuorostaan verottajiaan milloin vain saattoivat. Timbuktun asukkaat olivat kuitenkin siihen määrään väsyneet fulbein ja tuaregien sortoon, että he mielihyvällä luovuttivat kaupunkinsa ranskalaisille.

Ranskalaisten vallan alaisena Timbuktu on melko lailla edistynyt, asukkaat ovat korjanneet talonsa, eurooppalaisia kirkkoja, kouluja ja muita laitoksia on rakennettu ja kun rautatie rakennetaan Saharan poikki, tulee siitä ehkä vielä uudenaikainen suurkaupunki.

Sahara tutkimuksen valossa.

Olemme edellisessä lyhyesti tehneet selkoa tärkeimmistä matkoista, mitä yhdeksännentoista vuosisadan kuluessa Saharaan tehtiin. Seuraavassa mainittakoon pääpiirteet saavutetuista tuloksista.

Mikä on Sahara?

Rohlfsin mielestä Saharan raja parhaiten voidaan määritellä erään pienen, mutta usein sangen tuskallisen eläimen esiintymisen mukaan. Siitä missä kirppu häviää, missä se kuin ihmeen kautta hylkää matkustajan oman onnensa nojaan, siitä alkaa Sahara, toisin sanoen maa, jossa on ehdottomasti kuiva ilma. Sahara toisin sanoen on se osa Pohjois-Afrikkaa, jolla ei ole varsinaista vakinaista sadetta. Jos käsitämme alueen aivan yhtenäiseksi, on mainitusta säännöstä kuitenkin moniaita poikkeuksia, sillä Saharan kehyksissä on eräitä korkeita seutuja, joissa sataa ja jotka ovat jotenkin hedelmällisiäkin, kuten Asben eli Air ja Borku.

Sahara ei suinkaan ole kauttaaltaan hieta-aavikkoa; vaan paljon enemmän on kalliota, vuoritasankoa, joka usein kohoo melko korkealle, 200—250 metriin yli meren pinnan. Atlantin meren rannikolla hieta-aavikot ovat vallitsevina, ulottuen mereen saakka. Siellä ovat Saharan suurimmat nietos- eli dyynialueet, joissa hiekkamäkien korkeus vaihtelee 25:stä 300 metriin. Tämä kammottava, eloton seutu on arabialaisten Areg eli Erg. Sieltä vallitsevat tuulet kuljettavat kauas Atlantin merelle pölypilviä, jotka ovat kaikille merenkulkijoille tunnettu ilmiö. Erg-alueen keskellä ja eteläpuolella kohoo Ahaggarin ilmava ylätasanko, joka muodostaa sillan erämaan poikki Nigeriltä Algeriaan.

Sen korkeimmat kohdat kohoavat 1220 metriä yli merenpinnan ja talvi on siellä niin kova, että lumi pysyy vuorilla kolmekin kuukautta. Tältä ylängöltä maa tasaisesti alenee Nigerin ja Tshad järven syvännettä kohti. Tibesti, jonka hietaerämaa erottaa Ahaggarista, kohoo vielä korkeammalle, 2440 metriin, mutta se on alaltaan pienempi. Airissakin on vuoria, joiden korkeus on parituhatta metriä; tämä alue on, samoin kuin Tibestikin, tuliperäinen, kraattereineen ja laavavirtoineen.

»Saharan vuoret ovat sanomattoman kammottavat», lausuu niistä Rohlfs. »Vuorenseinien täydellinen paijaus, niillä kun ei ole pienintäkään kasvullisuutta, kiven musta väri ja kallioiden ihmeelliset muodot muistuttavat matkustajalle elävämmin kuin laajimmatkaan hietanietokset, että hän on suuressa erämaassa.»

Saharan vuoriseutuihin on vesi muinoin, arvatenkin Pohjois-Euroopan jääkaudella, uurtanut syviä kuruja, vadeja, joissa ei nykyään enää juokse jokia, paitsi milloin Saharassakin sattuu satamaan. Silloin ne paisuvat vaahtoaviksi koskiksi. Lumen sulaessa vuorilta niissä niinikään on jonkin aikaa vettä, jota ei kuitenkaan pitkällekään riitä, koska sitä pitkin matkaa vaipuu maan sisään tai haihtuu kuivaan ilmaan.

Suurin osa Saharaa on lakeata ylätasankoa, jota sanotaan hammadaksi, missä pintaa peittävät teräväsärmäiset kivet, ja seririksi, kun peitteenä on pyöreätä soraa tai kivennokareita. Pohjana näillä ylätasangoilla on savea, joka usein on kiven kovuista. Toisin paikoin niillä on hiekka-aavikoitakin tai suolakerroksia. Hammadat ovat kaikki hedelmättömiä; asutus on niillä mahdollinen vain siellä missä on kaivoja.

Saharassa on kuitenkin kaikissa osissa, jopa hieta-aavikoillakin, hajallaan keitaita eli oaaseja (muin. egyptiläisestä sanasta »ua», joka merkitsee asumista). Keitaissa on pohjavettä siksi lähellä maanpintaa ja siksi runsaasti, että sillä saadaan kasvamaan palmuja ja muutakin kasvillisuutta. Erämaan poikki olisikin mahdoton matkustaa, ellei olisi keitaita. Keitaita pitkin kulkevat suuret karavaanitiet Sudanista Välimeren rannoille.

Tripoliista kulkee kaksi karavaanitietä Mursukiin, idempi Soknan ja Sebkan, läntisempi Misdan, Ederin ja Dsjerman kautta. Edellisen tien varrella on enemmän vettä ja asutusta, jonka vuoksi sitä yleisemmin käytetään; jälkimmäinen on mielenkiintoinen siitä syystä, että se kulkee vanhan Roomanaikuisen tien reittiä.

Karavaanitie kulkee ensin yli Ghurien-vuorien, joiden kauniit laaksot palmulehtoineen, lähteineen ja vuoripuroineen, virkistävät silmää runsaalla kasvillisuudella. Vuorilla on joskus lunta.

Ihmiset osaksi asuvat maakuopissa, joita he kaivavat kalkkipitoiseen maahan, kuten Tunisin eteläpuolisissakin vuorissa. Eteläänpäin tie sitten kulkee syväin laaksojen kautta vadi Sufedjinin entiseen jokiuomaan, joka on Tripoliin hedelmällisimpiä seutuja. Siellä on Misda niminen kaupunki. Tämän takana on paljon roomalaisia raunioita, hautapatsaita, muistomerkkejä ja sortuneita linnoja. Tämän jälkeen seutu muuttuu aivan autioksi. Taboniehin lähteen luona alkaa nimittäin palava hammada, sanomattoman toivoton, mieltä järkyttävä maisema, joka on täynnään kiviä, pieniä valkoisia kvartsin paloja, keltaisia limpsiöitä tai tummaa hiekkakiveä. Hammadan eteläpuolella alkaa keltainen hietameri, jonka aallot tummain hammadakallioitten pystysuorat rinteet sulkevat. Laskeuduttuaan hammadalta alas matkustaja »erämaan laivalla» jatkaa matkaa hietameren poikki. Kuusi päivää kestää vedetöntä hammadaa, jonka jälkeen vasta tullaan kaivolle, sitten on kolme päivää kuljettava hieta-aavikkoa, ennenkuin taas tavataan vettä Ederissä, kaupungissa, jonka roomalaiset aikoinaan valloittivat, mutta joka nyt on vähäpätöinen. Neljä päivämatkaa Ederin eteläpuolella on kaupunki lähellä sitä paikkaa, missä muinoin garamanttien pääkaupunki oli. Heidän kaupungistaan kuitenkaan ei ole säilynyt muuta kuin suurien vankkojen savitornien raunioita. Läheisyydessä näkyy vielä viimeisinä muistoina roomalaisista heidän hautapatsaitaan. Kaksi päivää edelleen kuljettuaan matkustaja alkaa nähdä Mursukin palmulehtoineen ja korkeine muurineen kuvautuvan auringonpaahteiselle taivaanrannalle. Tämän kaupungin suuruus ja loisto kuuluu kuitenkin menneisyyteen. Kuivassa, suolaperäisessä erämaanalhossa ovat nyt sen riutuvat puutarhat, joita kaivosta nostetulla vedellä kastellaan. Mursukin rappeutuminen on enimmäkseen johtunut turkkilaisten pashain kehnosta hallinnosta.

Mursuk, Fessanin sulttaanien pääkaupunki, on nykyään vain rauniokasa mahtavine muurineen ja sokkeloineen. Alaltaan tämä valtakunta oli Saksan kokoinen, mutta asukkaita siinä oli vain 140.000. Mutta taatelipalmuja Fessanin keitaissa on noin 15 miljoonaa. Tripoliin valtiollinen vaikutus ulottuu etelää kohti aina Tymmon mahtaville vuorille ja kalkkikiviylängölle saakka, jossa viimeinen kaivo on. Kauempana etelässä ovat Bornun tien varressa kaivot enimmäkseen hiekoittuneet umpeen, joten ne jo ovat tuottaneet tuhon monelle karavaanille, joka niiden varaan on matkansa jättänyt.

Tämän tien itäpuolella on Tibesti, länsipuolella taas rinnakkainen karavaanitie, joka Ghadameksen, Ghatin, Tintellustin ja Agadeen kautta kulkee Länsi-Sudaniin, Katsenaan, Zinderiin y.m.

Ghadames on Pohjois-Afrikan vanhimpia paikkoja. Se on Pliniuksen »Cydamus», joka kuului Numidian maakuntaan, kuten Alexander Severuksen hallitusajalta säilynyt kirjoitus osoittaa. Moskeijoissa on vielä roomalaisten patsaitten jäännöksiä doorilaisine ja korinttilaisine kapiteeleineen, jotka todistavat klassillisen kulttuurin levinneen tänne erämaan sisäosiin saakka. Ghadameessa on 7000 asukasta. Merkityksestään sen on etupäässä kiittäminen oivallista lähdettään, joka on kautta Saharan kuulu. Tästä lähteestä ei vesi koskaan lopu. Lähde on koko keitaan yhteistä omaisuutta; veden kulutus on vesikellolla järjestetty. Ghadameskin kuului Turkin vallan alle muun Tripoliin keralla, kunnes Italia tämän maan anasti.

Aina Ghatiin saakka etelässä turkkilaiset tällä kulmalla tunkeutuivat, kuljettaen mukanaan pienen tykinkin, joka oli erittäin tehokas pitämään tuaregeja kurissa. Nykyään Ghat jo kuuluu Ranskan vaikutusalaan.

Ghatista karavaanitie kulkee edelleen Airiin eli Asbenin vuorimaahan, jossa on ryhmä keitaita 700 metrin korkuisella ylängöllä. Ylängöltä kohoo jylhiä vuoristoja, joiden laaksoissa kasvaa mimoosametsiä ja muuta kasvullisuutta. Syyskuusta lokakuuhun täällä sataa melkoisesti. Asutus on sen vuoksi verraten taaja; sen muodostavat tuaregit, joihin on sekaantunut paljon neekereitä. Paitsi suolaa ja maanviljelystuotteita myydään täältä paljon oivallisia nahkateoksia. Suurin kaupunki on Agadir, joka perustettiin vuoden 1400 vaiheilla. Se on monen karavaanireitin solmukohta. Agadirin pohjoisosissa on Tintellust keidas, jossa niinikään asuu tuaregeja. Tästä Tripoliin ja Sudanin välisestä läntisestä karavaanitiestä antoi ensimmäiset luotettavat tiedot Barth; enimmäkseen matkustajat ovat kulkeneet Mursukin ja Bilman kautta.

Saharan itäosa, jossa vain muutamat harvat matkustajat olivat käyneet, sulkeutui viime vuosisadan jälkipuoliskolla kokonaan senussien lahkon saatua siellä vallan. Matkustavain tiedemiesten täytyi nopeasti kääntyä takaisin ja kaikkialla heitä seurasivat vakoojat. Erämaan arabialainen väestö, joka ennen oli osoittanut muukalaisille jonkin verran hyväntahtoisuutta, kävi nyt niin kiihkeäksi, että se karkoitti jokaisen kristityn, joka yritti erämaahan tunkeutua, ja toisia tappoi.

Senussilaisten vaikutuksesta alkoi orjakauppakin, joka v. 1857 oli muodollisesti lakkautettu koko Osmaanisessa valtakunnassa, uudelleen rehoittaa ja Mursukista tuli sen pääpaikkoja.

Audjila on Tripoliin kaupan tärkeimpiä solmukohtia. Sieltä kulkee karavaanitie Kufran ja Borkun keitaitten kautta Vadaihin, toinen Siuahin keitaaseen, joka on Ali-Egyptin kohdalla, kolmas suoraan Bengasiin Barkan rannalle, neljäs länttä kohti Soknaan ja sieltä Mursukiin tai Tripoliihin. Audjilan eteläpuolella ovat Libyan hirmuisen hiekkameren keskellä erinomaisen hedelmälliset Kufran keitaat, joita on viisi luvultaan. Nämä keitaat ovat senussilaisten pääsijoja. Niissä asuu viidestä kuuteentuhanteen arabialaiseen ja berberiin, joilla on enemmän kuin miljoona taatelipalmua. Vaikka nämä keitaat ovat jotenkin korkealla, on niissä runsaasti vettä jo muutaman jalan päässä maanpinnasta.

Saharasta oli kauan vallalla se käsitys, että se muka on entisen meren pohjaa, joka on jäänyt kuiville veden haihduttua pois. Nyt kuitenkin tiedetään, että tämä otaksuma on kokonaan paikkansa pitämätön. Vain jotkut pienet osat tästä valtavasta alueesta ovat merenpintaa alempana. Hiekka on syntynyt kallioiden rapautumisesta, johon öitten ja päiväin lämpötilain suuri ero on syynä. Kaikesta päättäen on Saharan ilmasto vielä historiallisellakin ajalla ollut nykyistä tuoreempi, joten se lienee kuivumaan päin ja asuttavuus yhä heikkenemään päin. Toivotaan kuitenkin, että arteesiset kaivot, joita ranskalaisten toimesta porataan, voivat kuivumisen pidättää ja ehkä uudelleen tehdä ilmaston jonkin verran tuoreemmaksikin. Pääsyynä Saharan kuivuuteen on kuitenkin ilmapaineen yleinen jakautuminen maapallon pinnalla ja siitä johtuvat subtrooppiset kuivat alueet kautta maailman. Jääkaudella on Saharan ilmasto kaikesta päättäen ollut aivan tuore ja silloin siellä on juossut suuria jokia.

Kaikista vaaroista, mitä matkustajan on Saharassa kestettävä, on vedenpuute suurin. Arabialaiset kauppiaat kertovat paljon hirmuja siitä, mitä karavaanien on täytynyt kestää esim. Länsi-Saharassa. Kerran tuhoutui Timbuktun ja Tafileltin keitaan välillä karavaani, johon kuului 2000 henkeä ja 1800 kameelia, kun eräässä keitaassa kaikki kaivot olivat kuivuneet. Pitkin useimpia karavaaniteitä sen vuoksi näkyykin paljon valkenevia luita.

Keitaissa menestyvät varsinkin monenlaiset hedelmäpuut ja myös viljalajit, mutta niiden ulkopuolella kasvaa vain tamariskeja, akaasioita ja pieniä kuivan maan pensaita sekä karkeata alfaruohoa ja erämaan yrttejä. Samoin kuin kasvisto on Saharan eläimistökin ennen ollut nykyistä runsaampi. Atlasvuoriston eteläpuolelta ja Fessanista on löydetty karkeita kuvia, jotka osoittavat siellä ennen eläneen kirahveja, elefantteja, krokotiileja ja nautakarjaa. Nyt on samoilla seuduilla vain strutseja, pari gasellilajia, erämaan kettu, jäniksiä, sakaaleja ja kesyttömiä aaseja. Jalopeuroja ei koskaan tavata varsinaisessa erämaassa, jossa ne pian kuolisivat nälkään, ja lintujakin on vähän. Matelijoita ja hyönteisiä on sitä vastoin enemmän. Kaivoja porattaessa on maanalaisista vesisäiliöistä toisin paikoin kohonnut eläviä kaloja, joka niinikään viittaa siihen, että Saharassa verraten myöhäisinä aikoina on ollut suolatonta vettä.

Saharan asukkaista ovat tuaregit tärkeimmät ja samalla pahin este Välimerenmaitten ja Länsi-Sudanin väliselle yhdysliikkeelle. Ne ovat kookasta, verraten vaaleata kansaa, berberiläistä rotua.. Luullaan tuaregien alkuaan asuneen Välimeren rannalla ja arvatenkin olleen kristittyjä, mutta arabialaisten valloittaessa maan paenneen erämaahan. Monenlaiset kiviesineet ja muistomerkit osoittavat kuitenkin, että erämaa jo kivikaudella on ollut asuttu. Tuaregit ovat sangen urhoollista ja vapauttaan rakastavaa kansaa, vähään tyytyvää, kärsivällistä ja vastoinkäymisissä alistuvaa. Toiselta puolen he kuitenkin ovat parantumattomia erämaanrosvoja ja kohtelevat vihollisinaan jokaista, joka luvatta tulee heidän alueelleen. Ne karavaanit, jotka maksavat vaaditun veron, saavat kuitenkin yleensä kulkea häiritsemättä. Ankara taistelu olemisen edestä on tehnyt tuaregit tylyiksi, sotaisiksi, väkivaltaisiksi, saaliin- ja kostonhimoisiksi. Heidän leppymättömästä vihastaan kerrotaan Saharassa kaameita esimerkkejä.

Muut berberit ovat alkaneet käyttää arabialaista pukua, mutta tuaregit ovat säilyttäneet vanhan pukunsa, joka on verraten vahva, koska heidän mielestään vahva puku paremmin suojelee lämpöä ja lentohiekkaa vastaan. Alinna on paita ja tämän päällä hihallinen mekko, sitä paitsi heillä on housut, nahkasandaalit ynnä pitkä musta huntu, jonka he kietovat päänsä ympäri. Hunnussa on kaksi leveämpää liuskaa, joista he toisella suojelemat otsaa, toisella kasvojen alaosaa, miespuoliset tuaregit kun aina pitävät suunsa verhottuna. Hunnun päälle kiedotaan pitkä valkoinen vaate turbaaniksi. Päällysvaatteena on kevyt kauhtana. Välttämättömiä tarpeita ovat kukkaroissa kannetut amuletit.

Tuaregien aseita ovat hyvin pitkä keihäs, pitkä kaksiteräinen miekka, tikari, joka remmillä kiinnitetään vasempaan ranteeseen, jotta se on heti käsillä, ynnä elefantinnahkainen kilpi. Vain päälliköillä ja rikkailla on pyssyt. Miesten ainoa koristus on leveä, karkeasta kivestä tehty rengas, joka työnnetään oikeaan käsivarteen ja jota ei siitä koskaan poisteta.

Tuaregit voivat olla monta päivää ilman ruokaa ja juomaa, mutta tilaisuuden tullen he sen sijaan voivatkin syödä sitä enemmän. Vakinaisena ravintona on maito, taatelit, kameelin ja lampaanliha ja vain erikoisen juhlallisissa tilaisuuksissa syödään jauhoruokia, sillä viljaa heillä ei ole muuta kuin mitä saavat ryöstetyksi. Tuaregit eivät koskaan peseydy eivätkä salli vedenpisarankaan iholleen tulevan. Uskonnollisetkin peseytymiset he suorittavat hiekalla. Päänsä he ajelevat kuten arabialaisetkin, jättäen vain harjan, joka ulottuu otsasta niskaan. Tähän harjaan kiinnitetään huntu. Tuaregit ovat kaiken kaikkiaan köyhää kansaa. Vain Asdjerin tuaregit asuvat osaksi vakinaisissa asumuksissa ja viljelevät maata, enimmäkseen tuaregit ovat paimentolaisia, jotka muuttavat paikasta toiseen. Enimmän aikaa he oleskelevat semmoisilla paikoilla, joissa on runsaasti vettä ja hyvä laidun, ylimykset asuen nahkateltoissa, orjat ruokomajoissa. Heimon matkaa tehdessä asuvat vain rikkaat teltoissa, »yhteinen kansa» viettää yönsä taivasalla. Tuaregien kameelit ovat Pohjois-Afrikan parhaita. Hevosia heillä ei ole sanottavasti. Käsityöläisistä nauttivat heidän kesken sepät suurinta arvoa.

Naiset ovat tuaregien kesken tasa-arvoiset miesten kanssa ja tietojen puolesta he ovat tavallaan heitä etevämmätkin, sillä naiset osaavat lukea ja kirjoittaa, johon miehillä ei ole aikaa. Tuaregeilla on yleensä yksi vaimo. Nimi »tuareg» on arabialaisten antama: itse he sanovat itseään »imosjarhiksi», s.o. »jaloiksi» tai »vapaiksi».

Tuaregien varsinaiset asuinsijat ovat Keski-Saharassa Algerian eteläisimmistä keitaista Sudanin rajalle. Atlantin meren äärillä asuu keitaissa läntisiä berberiheimoja, joita äärettömät hieta-aavikot erottavat tuaregeista. Bornun ja Fessanin läheisessä erämaassa asuvat tibbut eli tedat, joihin jo olemme tutustuneet. Tibbut epäilemättä ovat Saharan alkuväestöä. He ovat jo niin varhain berbereistä eronneet, ettei kielissä enää huomaa yhtäläisyyttä. Etelässä tibbut ovat suureksi osaksi sulautuneet neekereihin. Tibbut ovat jo vanhastaan olleet rosvoja, jotka ovat ryöstäneet ja verottaneet karavaaneja, ylläpitäneet ainaisia keskenäisiä heimosotia ja taistelleet reunamaitten berberejä ja vastakkaisella puolella sudanilaisia vastaan.

Paitsi näitä kansoja asuu Saharassa arabialaisia, viettäen siellä samanlaista paimentolaiselämää kuin tuaregitkin, ynnä neekereitä ja juutalaisia. Eräässä Timbuktun ja Marokon välisessä keitaassa asuu omituinen heimo, joka kansallisuudeltaan on joko juutalaisia tai juutalaistuneita tuaregeja. Heidän yksinomaisena toimenaan on opastaa tämän keitaan kautta kulkevia karavaaneja. Juutalaisia on melkein kaikissa keitaissa. Timbuktuun asti he ovat levinneet. He viihtyvät kaikkialla hämmästyttävän hyvin, vaikka ovatkin halveksittuja.

NIILIN LÄHTEET.

Niilin lähteitten löytäminen on vanhin kaikista löytöretkikysymyksistä, mutta siitä huolimatta se oli viimeisiä, joka tuli ratkaistuksi. Tämä joki vuotuisine tulvineen, joille ei voitu keksiä mitään tyydyttävää selitystä, mutta joiden säännöllinen toiminta oli Egyptin elinehto, olikin tietysti omiaan yllyttämään kaikkien aikain oppineita koettamaan tieteensä tehoa tämän kysymyksen selville saamiseksi. Tyydyttävää selitystä ei kuitenkaan löydetty, ennenkuin päästiin lähteille saakka ja tutustuttiin lähdeseuduilla vallitseviin maantieteellisiin oloihin. Tämä tapahtui vasta viime vuosisadan jälkipuoliskolla, ja aina siihen saakka Niili siis oli ensimmäisiä niistä maantieteellisistä kysymyksistä, jotka mieliä askarruttivat.

Vanhat egyptiläiset näyttävät tunteneen Niilin päähaaran Khartumin seuduille saakka ja Sinisen Niilin hamaan Tsana järveen. Mutta Valkoisen Niilin lähteistä emme tiedä heidän koettaneen saada selvää. Jokea pitkin se tuskin olisi ollut mahdollistakaan kasviruuhkain vuoksi, jotka täyttävät joen nykyisen Fashodan eteläpuolella. On kuitenkin mahdollista, että egyptiläiset saivat näistä lähteistä jonkinlaisia tietoja Puntin, s.o. nykyisen Somalimaan kautta, sillä Somalimaasta alkavat Keski-Afrikan savannit, joita oli helppo matkata sekä ruuan saannin että maisemien avonaisuuden vuoksi. Varmaa on, että Somalimaalla jo hyvin vanhoina aikoina on ollut Viktoria Njansan ja Albert Njansan seutujen kanssa yhteyttä.

Olemme ennen kertoneet niistä yrityksistä, joita persialaisten ja roomalaisten aikana tehtiin Niilin latvaseutujen ja lähteitten löytämiseksi, Kambyseen retkistä ja centurioista, jotka Nero lähetti Nubiaan sen hallitsijan avulla edelleen tunkeutumaan, ja kuinka Valkoisen Niilin kasviruuhkat estivät heitä päämääräänsä saavuttamasta. Ennen heitä oli kolme kreikkalaista, Bion, Dalion ja Simonides, koettanut tunkeutua etelää kohti ja ehkä Khartumin seuduille saakka päässytkin. Simonides asui viisi vuotta Meroessa.

Ptolemaioksen tiedot Niilin lähdejärvistä perustuivat tositietoihin, ja klassillisessa kirjallisuudessa on säilynyt jonkin verran osviittaa siitäkin, mistä hän tietonsa sai. Intiassa kaupalla käyvien kreikkalaisten joukossa oli eräs Diogenes, joka sieltä vuoden 50 vaiheilla j.Kr. palatessaan poikkesi Rhaptaan, Sansibarin rannikolle. Rhaptan toiset otaksuivat olevan nykyisen Panganin vaiheilla. Diogenes kertoi sieltä matkustaneensa sisämaahan viisikolmatta päivämatkaa ja saapuneensa kahden suuren järven ja lumenpeittoisten vuorien läheisyyteen, ja siellä muka olivat Niilin molemmat lähteet. Mahdollisia on, ettei hän siellä itse käynyt, mutta ainakin hän saattoi kuulla moisen jutun rannikon arabialaisilta, jotka epäilemättä olivat Sansibarin rannikolle asettuneet paljon ennen kreikkalaisia. Diogenes kertoi tämän jutun Tyyron Marinokselle, syyrialaiselle maantieteilijälle, joka julkaisi sen ajanlaskumme ensimmäiseltä vuosisadalla kirjoittamassaan teoksessa. Marinoksen teos on tosin hukkunut — ehkä se hukkui samalla kuin Aleksandrian kirjasto hävitettiin — mutta seuraavan vuosisadan keskivaiheilla Ptolemaios maantiedeteoksessaan julkaisi siitä otteen melkein kokonaisuudessaan. Eratosthenes ja Pliniuskin olivat tosin jo aikaisemmin kuulleet Niilin lähdejärvistä, mutta heidän tietonsa näyttävät olleen vain epämääräisiä huhuja.

Ptolemaios koetti saada selvän käsityksen Niilin juoksusta, mikäli se virtasi siihen aikaan tunnettujen maitten poikki. Aina nykyisen Berberin seuduille hänen selityksensä on likimain oikea. Atbaran, Sinisen ja Valkoisen Niilin välistä niemeä hän nimittää Meroeksi. Hän luuli, samoin kuin hänen aikalaisensa yleensäkin, että tämä alue oli saari. Molempain Niilien yhtymäkohdan hän asettaa leveyspiirille 12°, vaikka sen latitudi on 15° 40', ja siitä pitäen hänen paikan määräyksensä yhä enemmän poikkeavat todellisuudesta ja Niilin lähteet hänen kartallaan olivat todellisuutta koko joukon etelämpänä. Sinisen Niilin hän ilmoitti alkavan Coloe (Tsana) järvestä, mutta sekin oli hänen kartallaan liian kaukana etelässä. Seitsemäntoista vuosisataa tieto Niilin lähteistä pysyi likimain tällä asteella, ja vasta Stanley lopullisesti selvitti Valkoisen Niilin lähteet Semlikin ja Ruwenzorin löytäessään.

Sinisen Niilin lähteistä saatiin aikain kuluessa tarkemmat tiedot, kuten olemme tämän löytöretkihistorian varressa nähneet. Portugalilaiset lähetyssaarnaajat, jotka vaikuttivat Abessiniassa seitsemännellätoista vuosisadalla, heidän jälkeensä ranskalaiset lähetyssaarnaajat ja kahdeksannentoista vuosisadan lopulla James Bruce selvittelivät pääpiirtein Abessinian maantieteen ja Sinisen Niilin juoksun, niin ettei varsinaisille löytöretkeilijöille sillä suunnalla jäänyt suurtakaan saalista, vaikka tarkemmalla kartoituksella tietenkin on vielä tänäpäivänäkin runsaasti työtä.

Retkiä Egyptistä.

Egypti, joka Vanhan ajan lopulla oli maantieteellisen tutkimuksen keskus, oli kahdeksannentoista vuosisadan lopulla vähimmin tunnetuita Välimeren maista. Niin suuresti olivat asiat vuosituhannen, puolentoista, kuluessa muuttuneet. Kristittyjen ei ollut hyvä lähteä tähän maahan mamelukkien eikä heidän jälkeensä turkkilaistenkaan ajalla. Vasta kahdeksannentoista vuosisadan viime vuosina olot äkkiä muuttuivat kun Napoleon Bonaparte teki retkensä Egyptiin, saadakseen siitä tukikohdan Englannin vallan kukistamiseksi. Napoleon voitti mamelukit loistavissa tappeluissa ja valloitti maan, ja hänen mukanaan tuomansa ranskalaiset tiedemiehet kartoittivat sen ja alkoivat tutkia sen muinaismuistoja ja oloja. Tosin ranskalaisten jälleen täytyi maasta poistua, kun englantilaiset olivat heidän laivastonsa hävittäneet, mutta kuitenkin oli Egypti nyt avattu, ja ne hallitsijat, jotka sitä sitten Turkin sulttaanin nimessä aivan itsenäisesti hallitsivat, kutsuivat eurooppalaisia maahan, toivoen heidän avullaan voivansa kohottaa sen suurempaan kukoistukseen ja mahtiin.

Khartum.

Mehemet Ali lähetti poikansa Ismail pashan valloittamaan Nubiaa, jonne osa mamelukeista oli päässyt pakenemaan, kun hän petoksen kautta tämän sotilaskastin hävitti. Ismail valloittikin maan, kukisti ne itsenäiset arabialaisheimotkin, jotka sikäläisillä lakeuksilla samoilivat, ja perusti v. 1823 Sinisen ja Valkoisen Niilin yhtymäpaikkaan Khartumin Egyptin vallan tukipaikaksi. Ismail pasha tosin kesken näitä puuhia murhattiin, mutta Egyptistä lähetettiin uusi armeija hänen murhaansa kostamaan, ja suuri osa kapinaan nousseista heimoista silloin tuhottiin.

Caillaud.

Ranskalainen Frédéric Caillaud on tunnetuimpia niistä eurooppalaisista, jotka pääsivät tunkeutumaan kauan unhotettuun vanhaan Nubiaan. Jo v. 1820 hän oli Dongolan seuduilta löytänyt pyramidien, temppelien ja muitten rakennusten raunioita, jotka osoittivat Egyptin muinoisen vaikutuksen ulottuneen niin kauas etelään päin. Myöhemmin Ismail pashan retkikunnan keralla matkustaessaan hän löysi samanlaisia rakennusmuistomerkkejä vielä kauempaakin. Varsinkin hän löysi Meroen, jonka tutkimisen kautta Nubian vanha historia on nykyisin saanut paljon valaistusta.

Muutama vuosi myöhemmin kuulu saksalainen luonnontutkija Rüppel kävi Kordofanissa, jonka egyptiläiset olivat niinikään valloittaneet, ja oleskeli kaikkiaan kahdeksan vuotta näillä mailla, matkustaen myös Abessiniassa. Jotkut toiset matkustelivat Valkoisellakin Niilillä, varsinkin belgialainen Linant de Bellefond, jonka brittiläinen Afrikan seura oli matkaan lähettänyt. Hän päätteli lietteestä, että joki lähtee suurista järvistä, mutta ei kukaan näistä matkustajista käynyt kauempana, kuin Mehemet Alin vaikutusvalta ulottui.

Niilin lähteet olivat näitten harrastusten kautta herättäneet niin suurta mielenkiintoa, että Mehemet Ali v. 1839 lähetti retkikunnan niitä etsimään. Mukana oli useita eurooppalaisia ja saksalainen Ferdinand Werne kirjoitti retkestä mieltäkiinnittävän tieteellisen kertomuksen. Retkikunta ei tosin päässyt perille saakka, mutta nousi kuitenkin hyvän matkaa ohi sen kohdan, jossa Bahr-el-Ghazal vasemmalta puolelta laskee Valkoiseen Niiliin, tutkien jokea paljon kauemmaksi etelään kuin kukaan sitä ennen. Ruokatavarain puute ja väestön vihamielisyys estivät sillä kertaa kauemmaksi kulkemasta. Mehemet Ali ei kuitenkaan ollut tähän tyytyväinen, vaan lähetti v. 1840 uuden retkikunnan, jonka mukana taas oli useita eurooppalaisia. Ainaisten ruokoruhkain läpi, kautta lakean asumattoman maan retkikunta tunkeutui etelää kohti aina Gondokoron koskille saakka, mutta tällä kohdalla, 4° 42' pohj. leveyttä, joen poikki oli niin matala särkkä, ettei aluksia saatu sen yli, vaan retkikunnan täytyi kääntyä takaisin. Käännekohdalla se näki etelän ilmalla etäisiä vuoria ja päätti, että ne mahtoivat olla Ptolemaioksen Kuuvuoret ja Niilin lähteet siis lähellä. Niitä suunnattomia soita, joita on Bahr-el-Ghazalin laskupaikoilla, luultiin Niilin lähdejärviksi, jotka Ptolemaios mainitsee. Kolmas retkikunta ei päässyt näinkään kauaksi. Mehemet Ali oli kehoittanut näitä retkikuntia kohtelemaan maanasukkaita hyvin, mutta siitä huolimatta hän alkoi niitten tuloksia käyttää siten, että toimeen pani Sudanissa suuria orjanajoja hankkiakseen mustaa sotaväkeä armeijaansa. Toiselta puolen kuitenkin kauppakin kulki retkikuntain jälkiä, ja useita eurooppalaisiakin asettui Nubiaan ja Bahr-el-Ghazaliin norsunluuta ostamaan. Joku lähetysasemakin sinne perustettiin, vaikk'ei kristitty lähetystoimi ottanut menestyäkseen.

Petherick niam-niamien luona.

Kauppiaista on ennen muita mainittava walesilainen John Petherick, ensimmäinen, joka (v. 1855) uskalsi tunkeutua niam-niamien maahan. Tämä kansa asui niillä seuduin, missä Kongon ja Bahr-el-Ghazalin, Niilin suurimman syrjäjoen, lähteet ovat lähinnä toisiaan, ja oli huonossa maineessa sotaisuudestaan ja ihmissyönnistään. Petherickin kantajat osaksi karkasivat matkalla ja loputkin yrittivät lähteä käpälämäkeen, kun oli tultu ensimmäiselle niam-niamilaiselle kylälle, mutta Petherick johti heidät rohkeasti siihen ja lähti joukkonsa keralla suuren kyläpuun alle istumaan. Niam-niamit kokoontuivat paikalla heidän ympärilleen ja jotkut olivat niin hävyttömiä, että kävivät vieraitten jalkain päälle istumaan. He osoittivat vieraitaan sormella ja purskahtelivat äänekkääseen nauruun; sitä he nauroivat, selitti tulkki, että oli niin typeriä ihmisiä, jotka uskalsivat heidän maahansa tulla ilman keihäitä ja kilpiä. Nyt heidät syötäisiin paikalla, kun päällikkö palaisi kylään. Kun retkeläiset tämän kuulivat, tuntui asema heistä melkein yhtä naurettavalta, sillä toden teolla he olivat sangen hyvin asestetut. Paikalle saapui sitten kylän päällikkö, ja Petherick päätti nyt näyttää omain aseittensa vaikutusta. Ilmassa liiteli haukka, hän tähtäsi sitä ja pudotti sen lennostaan. Samalla kun laukaus pamahti, lankesi koko kansa polvilleen, ulvoen säikähdyksestä. Vanha päällikkö oli langennut maahan Petherickin eteen ja piti sormiaan korvissaan, ja kun hänet nostettiin pystyyn, näytti hän niin häiriintyneeltä, että pelättiin hänen järkensä menettäneen. Ensinnä hän tunnusteli päätään, oliko se vielä paikoillaan ja ehjä, ja vasta sitten hän kehoitti väkeänsä katsomaan ylös. Yksi ja toinen nosteli päätään, mutta painoi sen taas paikalla alas, huomatessaan niin paljon muka kuolleita tovereita ympärillään, ja kului kotvanen, ennenkuin he ottivat uskoakseen, että kaikki olivatkin terveinä. Paikalla muuttui heidän käytöksensä ja ruokia kannettiin nyt runsaasti ja monenlaisia. Kovin he olivat mielissään, kun norsunluulla saattoivat ostaa niin kauniita helmiä. Petherick viipyi heidän luonaan kauan aikaa, tutkien maata ja kansaa, ja hän tuli vakuutetuksi siitä, että he olivat kaikkein ahnaimpia ihmissyöjiä, mitä Afrikassa tunnettiin. Eivät ainoastaan vihollisiaan he syöneet, vaan omia kansalaisiaankin, milloin vain sopi, ja heidän kesken kulki semmoinen maine, ettei kukaan niam-niam kuollut luonnollista kuolemaa, vaan että jokainen ainakin vanhana, ellei emien, joutui ruokapataan.

Myöhemmät matkustajat eivät kuitenkaan vahvistaneet näitä tietoja täysin oikeiksi. Piaggia niminen italialainen eli heidän luonaan kaksi vuotta ja sai päällikön tyttären puolisokseen. Veljekset Poncet tutkivat maata niin kauas, että näkivät vesien rupeavan kallistumaan vastakkaiselle puolelle.

Petherick tutki kauppamatkoillaan useita Bahr-el-Ghazaliin laskevista suurista joista ja löysi erään uuden haikaran ja kauriin. Hänen julkaisemansa kirjat herättivät melkoista huomiota ja Englannin hallitus nimitti hänet Khartumiin konsulikseen.

Ensimmäiset retket Sisä-Afrikan suurille järville.

Kilimandjaro ja Kenia.

V. 1844 perustettiin Mombasaan Afrikan itärannalle anglikaaninen lähetysasema, joka ei tosin saanut aivan paljoa aikaan kristinuskon levittämiseksi, mutta maantuntemusta sitä vastoin edisti sitä tehokkaammin. Kaksi saksalaista lähetyssaarnaajaa, Johan Ludvig Krapf ja J. Rebmann, vaelluksillaan silloin vielä tuiki tuntemattomassa sisämaassa löysi korkean vuoriston 300 kilometrin päässä rannikosta. Korkeimmalla kukkulalla oli ikuista lunta. He nousivat sille niin korkealle, kuin asutusta riitti. Tämä kukkula oli Kilimandjaro, ja seuraavana vuonna, v. 1849, Krapf löysi toisenkin lumikukkulan, Kenian, joka on edellistä pohjoisempana ja sitä hiukan matalampi. Samalla hän kuuli, että kauempana lännessä oli suuria vesiä, joihin joet näiltä vuorilta virtasivat.

Näitä löytöjä ei kuitenkaan sen ajan ylikriitillinen tieteellinen maailma uskonut, vaan otaksui sen, mitä molemmat lähetyssaarnaajat olivat luulleet ikuiseksi lumeksi, olevankin vain kalkkijauhoa, joka Alpeillakin muodostaa ikuisen lumen näköisiä valkoisia laikkoja. Vasta paljon myöhemmin, v. 1861, saksalainen matkustaja paroni v. d. Decken kävi Kilimandjarolla erään englantilaisen geologin seurassa, ja seuraavana vuonna hän erään maanmiehensä kanssa nousi sille aina 5000 metrin korkeuteen saakka ja näki useita lumivyöryjä sekä määräsi vuoren korkeuden ainakin 6000 metriksi (Kilimandjaron Kiho kukkulan korkeus on 6010 metriä).

Arabialaiset orjakauppiaat eivät silloin vielä olleet alkaneet tuhotöitään näillä seuduilla, mutta kauempana etelässä he olivat tunkeutuneet sekä Tanganjika että Njassa järville. Liittäen yhteen heidän kertomansa tiedot Viktoria-järvestä, Tanganjikasta ja Njassasta mainitut lähetyssaarnaajat luulivat Afrikan sisäosissa olevan valtavan suuren järven, todellisen sisämeren, jonka otaksuttiin peittävän kaiken sen maan, jonka käsittää näitten järvien kautta kulkeva kehäviiva.

Niin suuri maantieteellinen merkillisyys tietysti kiinnitti mieliä suunnattomasti, eikä kauaa kulunut, ennenkuin ruvettiin valmistelemaan retkiä tämän järven tutkimiseksi. Hyvällä syyllä nimittäin otaksuttiin, että se oli Valkoisen Niilin kauan etsitty lähde.

Burtonin ja Speken matka Tanganjikalle.

Richard Francis Burton, joka oli jo tehnyt monta vaarallista ja vaikeaa matkaa, muun muassa pyhiinvaeltajan valepuvussa käynyt Arabian pyhillä paikoilla ja Speken keralla yrittänyt tunkeutua Somalimaan kautta Niilin lähteille, esitti v. 1853 Englannin maantieteelliselle seuralle retkeä Sisä-Afrikan suurelle järvelle. Vasta v. 1857 retkikunta pääsi lähtemään Bagamojosta, joka on mannerrannalla Sansibaria vastapäätä.

Matka sisämaahan oli niihin aikoihin sangen vaikea, ja kokemuksia matkustamisesta oli vähän. Harvat olivat ne valkoiset, jotka olivat rannikkoa kauemmaksi uskaltaneet, eikä hyvin kaukana siitä ollut käynyt ainoakaan, lukuun ottamatta arabialaisia kauppiaita, joille sisämaa oli kauttaaltaan tunnettu aina Kongon latvoille saakka. Tie tunkeutui viljellyiltä mailta tiheikköihin ja rämeihin, joissa tukahduttava ilma, mätänevien kasviaineitten ja seisovan veden löyhkä ylläpitivät ainaisia kammon tunteita, sillä niihin aikoihin luultiin juuri näitä löyhkiä kuolettavan malarian tuojiksi, eikä osattu epäillä sääskiä muuta kuin vaarattomaksi, vaikka ylen kiusalliseksi maanvaivaksi. Mutta juuri sääsket tuota pikaa istuttivat vilutaudin idut sekä Burtoniin että Spekeen, niin että edellisen täytyi kannattaa itseään kiikkuverkossa, sillä eteenpäin hänen siitä huolimatta piti päästä. Speken kuume uudistui säännöllisin väliajoin, mutta Burton oli sairaana koko ajan, vieläpä Englannissakin kotiin palattuaan. Jonkin ajan hän oli halvaantunut ja sokeakin, jonka vuoksi löytäjän ilot enimmäkseen jäivät Speken osaksi.

Kasvullisuus oli runsas ja uhkuva. Tupakkaa, maissia, maapähkinöitä, papuja, monenlaisia palkokasveja ja bataatteja kasvoi runsaasti. Ananas oli rikkaruoho. Mangoa, melonipuuta, sitruunapuita y.m. puita kasvoi kaikkialla lähempänä merenrantaa ja alavilla mailla viljeltiin riissiä.

Kun rannikon matalista ja vesiperäisistä maista oli päästy, kohosi tie Usagaran korkeaan mäkimaahan ja siellä matkustajain terveys jonkun verran parani. Tie kulki jalojen tamarindilehtojen kautta, joista seutu oli nimensäkin saanut. Toisinaan kuljettiin aamulla ihanan avoimen maiseman kautta, mutta jo puolenpäivän aikaan oltiin korkeissa tiheiköissä, joissa mätänevät ruo'ot löyhkäsivät, tai metsissä, joissa kaatuneet lahot puut poluilla estelivät kulkijoita. Myombo joella muurahaiset hyökkäsivät retkikunnan kimppuun ja sitä alinomaa kiduttivat tsetse-kärpäset, maan vitsaus, joita paitsi se olisi mitä parasta viljeltäväksi. Sekä kantajista että aaseista menetettiin jo täällä useita. Pitkin matkaa pikkukuninkaat nylkivät kauttakulkuveroja, mitä suinkin kukin sai irti lähtemään.

Näistä pikkukuninkaista eli sulttaaneista, joksi arabialaiset heitä sanoivat, oli todella ainainen vastus. Heidän valtakuntansa ei ollut kuin neljää- tai viittäkymmentä kilometriä leveä, mutta he hallitsivat sitä yksinvaltiaina. Heidän tärkein tulolähteensä oli maansa läpi kulkevain karavaanien verottaminen, ja kun vaatimukset olivat ylöttömät ja niistä oli tingittävä loppumattomiin, oli retkikunnan eteneminen jo tästäkin syystä hidasta.

Yhä korkeammalle kohosi tie, kunnes retkikunta tuli ylängölle, joka kauttaaltaan oli tuhatta metriä korkealla merenpinnasta. Maa oli siellä erämaanluontoisempaa ja elefantteja, sebroja ja kirahveja oli runsaasti. Jalopeuroista, leopardeista, sarvikuonoista, puhveleista, gnuista, kvaggoista, antiloopeista ei ollut puutetta ja metsämiehet kokivat monta jännittävää seikkailua hankkiessaan tästä riistarunsaudesta retkikunnalle ruuan apua. Mutta sitä enemmän koettivat maanasukkaat nylkeä kaikesta siitä, mitä retkikunnalle möivät. Polttavat päivänpaisteet ja kylmät yöt lisäsivät matkan rasituksia ja tunkkaisten rämeitten ja karujen palaneitten arojen ainainen vaihtelu ylläpiti tauteja ja vähentämistään vähensi matkueen mieslukua. Usagarasta tultiin Ugogoon, jossa ilma oli viileämpää ja kuivempaa, maa kauttaaltaan yhä korkeampaa. Täällä viljeltiin, riissin, puuvillan ja tupakan sijasta sorghumia ja maissia ja maanviljelys oli kokonaan vaimojen asia. Miehet metsästivät ja kävivät sotia.

Ugogosta tultiin »Kuumaahan», Unjamvesiin ja saavutettiin Kazeh, arabialaisten tärkein kauppakeskusta, 7 p. marrask. 1857. Matka rannikolta sinne oli kestänyt 134 päivää.

Unjamvesi ja sen kantaja-asukkaat.

Stanleyn mielestä, joka lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin matkusti näillä seuduilla, Unjamvesi on koko Itä- ja Keski-Afrikan kaunein maa. Se on avaraa aaltoilevaa lakeutta, joka vähitellen alenee Tanganjikaa kohti. Joltain korkealta paikalta katsoen näkisi laajoja metsiä, purppuraan vivahtavan, siellä täällä paljaitten kenttien katkaiseman lehväryijyn ja pehmeistä maan aalloista, jotka muistuttavat valtameren maininkia myrskyn jälkeen, kohoavan synkkiä typistettyjä vuorenkeiloja. Näköala ei ole vaihteleva, eikä maalaukellinenkaan, mutta siinä on yksitoikkoisuudestaan huolimatta jotain ylevää, lehdet hohtavat kaikin taivaankaaren värein ja etäältä katsoen ovat metsät lystilliseen sumuvaippaan kietoutuneina. Jokia ei ole monta, eivätkä ne ole suuria.

Tämän maan asukkaat ovat merkillisimpiä kaikista Keski-Afrikan asukkaista. Unjamvesiläinen on roteva, hyvänluontoisen näköinen mies, jonka kasvoilla aina asuu hymy. Keskellä yläleuan hammasriviä on aukko, heimomerkki, joka tehtiin hänen poikana ollessa. Päälaelta riippuu satoja hoikkia suortuvia, ruumiinrakenne on sopusuhtaisen kaunis. Unjamvesiläinen on kuin syntynyt kauppiaaksi ja matkustajaksi. Hänen heimollaan on ikimuistoisista ajoista ollut yksinoikeus tavarain kuljettamiseen maasta maahan; hänen apunsa oli jokaiselle matkustajalle tarpeen, jos hän tahtoi kuljettaa tavaroita rannikolta sisämaahan, olipa hän arabialainen kauppias tai eurooppalainen löytöretkeilijä. Tavallisesti merenrannan kaupungeissa, Bagamojossa, Kondukissa, Daressalaamissa ja Kilvassa aina tapasi joukoittain unjamvesiläisiä odottamassa jonkun karavaaninkuljettajan pestiä, melkein kuin merimiehet jossain suuressa satamakaupungissa. Mutta unjamvesiläinen vaati verraten hyvän palkan palveluksistaan. Lualaban rannoilla, Ukavendin metsissä, Ugandan ja Karaguen vuorimaissa, Urorin lakeuksilla, Ugogon ylängöllä, puistomaisessa Ukonongossa, Useguhhan rämeissä, Usagaran vuorisolissa, Ubenan erämaissa, karjanhoitoa harjoittavain Vatutain kesken Rufijin rannoilla, orjia myyvässä Kilvassa, kaikkialla tapasi Keski-Afrikassa Sansibarin sulttaanin vallan aikana unjamvesiläisiä kuljettamassa sisämaahan Amerikan pumpulikankaita, Maskatin karttuuneja, Saksan lasihelmiä, Englannin kalikoita ja metallitankoja.

Matkalla nämä ihmiset olivat tottelevaisia ja auliita. Kylissään he viettivät iloista elämää. Omaan laskuun matkustaessaan ja kauppaa tehdessään he ovat teräviä ja ovelia, rosvoina armottomia ja rohkeita. Mutta tämän kiertelevän elämän kautta heimo epäilemättä heikkoni. Kymmenestä vaalenevasta pääkallosta, joita virui Afrikan sisäosissa kauppateiden varsilla, oli kahdeksan matkan vaaroihin ja rasituksiin sortuneiden unjamvesiläisten.

Unjamvesin pohjoisosissa kansa oli erinomaisen uutteraa. Se sulatti itse rautansa ja valmisti melkein kaikki kuokat, mitä Tanganjikan ja merimaan välillä käytettiin. Unjanjembestä meren rannalle palatessaan karavaanit aina ostivat näitä kuokkia maksaakseen niillä Ugogossa vaaditut verot. Kuokista muut heimot sitten valmistivat keihäänsä, nuolenkärkensä ja sotatapparansa.

Tabora.

Unjamvesin pääpaikka oli Kazeh eli Tabora, Sansibarin arabialaisten rakentama ja asuma kaupunki, jossa suurille järville vievät kauppatiet yhtyivät. Nämä arabialaiset eivät kuitenkaan olleet puhdasrotuisia, vaan niin sekaantuneita neekereihin, että ihoväri ja usein kasvonpiirteetkin olivat neekeriläistyneet. Arabialaisia asui ympärillä maaseuduillakin. Taborasta säteilivät heidän liikeyhteytensä joka taholle. He möivät kankaita, koristeita ja kaikenlaisia teollisuustuotteita ja lähettivät rannikolle norsunluuta ja orjia.

Kazehin laajalta liikkuvilta arabialaisilta Burton ja Speke nyt saivat vähän oikeampia tietoja Sisä-Afrikan suurista järvistä, joita lähetyssaarnaajat olivat luulleet yhdeksi vedeksi. Arabialaiset tiesivät, että järviä oli kolme, Njassa ja Ujijin järvi, joka nykyään tunnetaan Tanganjikan nimellä, ynnä Ukerewe, jonka Speke sittemmin nimitti Viktoria Njansaksi. Sheikki, jonka vieraina retkeilijät olivat Kazehissa, tiesi Ukerewen, jolle arabialaiset olivat tämän nimen antaneet suuresta saaresta, olevan järvistä suurimman, mutta hän erehtyi siinä, kun luuli Afrikan itärannikolle virtaavan Juba joen siitä lähtevän. Molemmat retkeilijät olivat paikalla selvillä siitä, ettei Ukerewe voinut laskea itäänpäin, jossa oli suuri vuoristo edessä, vaan että sen täytyi olla Niilin lähdejärvi.

Speke tahtoi, että retki heti suunnattaisiin Ukerewelle, mutta kun arabialaiset arvelivat Usuin asukkaitten varmaan ryöstävän retkikunnan, päätti Burton lähteä Ujijin järvelle. Hän oli kuitenkin niin sairas, että hänen täytyi jättää johto Spekelle.

Unjamvesista, tästä kantajain luvatusta maasta, oli kuitenkin hyvin vaikea saada kantajia Ujijiin, ja lopulta täytyi uudelleen palkata samat kantajat, jotka olivat saattaneet retkikunnan merenrannalta Unjamvesiin. Vasta joulukuun puolivälissä retkikunta pääsi lähtemään liikkeelle Tanganjikaa kohti. Burton sai välillä halvauskohtauksen, vaikka pian parantuikin sen verran, että saattoi matkaa jatkaa kuuden miehen kantamassa kiikkuverkossa. Maa, jonka läpi tie nyt kulki, oli sangen kaunista: vuoroin ruohokenttiä, tiheitä viidakoita ja viljavia vainioita, joilla kasvoi reheviä laihoja, vihanneksia ja tupakkaa.

Tanganjika.

Unjamvesin hedelmällisistä seuduista tultiin maihin, jotka sota oli hävittänyt autioiksi. Maisemat olivat ryhmyisiä, mäkisiä, mäkien välillä oli syviä soita ja lisäksi oli kuljettava Malagarassin syrjäjokien poikki. Mutta vihdoin kuitenkin löi voiton hetki. Helmik. 13 p. 1858 Burton taudistaan ja raihnaudestaan huolimatta juoksi karavaanin etupäähän moittimaan erästä opasta ja siellä hänelle avautui näköaloista ihanin: Tanganjika vuorirantainsa helmassa. »Unohtaen vaivat, vaarat ja paluumatkasta tietämättä tunsin mielelläni kestäväni vaikka kaksi sen vertaa, mitä jo olin kestänyt, ja koko retkikunta näytti yhtyvän minun ilooni.» Samana päivänä he saapuivat Ujijiin. Speken näkö oli nyt auringon räikeän valon vaikutuksesta heikontunut niin, ettei hän toisinaan nähnyt paljon mitään.

Nämä olivat ensimmäiset valkoiset, mitä Tanganjikan rannoilla nähtiin, ja mustat »olivat mulkoilla silmät päästään», niin he hämmästyivät heidät nähdessään. Yhtä paljon molemmat valkoiset hämmästyivät järven kauneutta, vaikk'eivät voineetkaan sitä kauttaaltaan tutkia Burtonin sairauden ja asukkaiden vastarinnan vuoksi.

Tanganjikan rannalla Kannina niminen pieni kyläpäällikkö nylki molempia matkustajia armottomasti, mutta Ujijissa, joka silloin jo oli arabialaisten pääpaikka tällä rannalla, vastaanotto oli ystävällinen.

Molempain löytöretkeilijäin ensi huoli oli tietysti nyt lähteä tutkimaan tätä suurta järveä, purjehtimaan sen ympäri, jos suinkin mahdollista, mutta paikkakunnilla raivoavat sodat, sopivain veneiden puute ja sairaus vaikeuttivat kovin heidän pyrinnöitään.

Speke sai lopulta vuokratuksi yhdestä puusta koverretun suuren veneen, jolla kaksikymmentä alkuasukasta lähti häntä ja hänen neljää miestään viemään järven poikki Kasengen saarille, jossa eräällä arabialaisella oli suuri purjevene eli dhow. Tuskin he olivat taipaleelle lähteneet', kun raju myrsky oli hukuttaa aluksen kaikkineen.

Speken matka kulki aluksi rantaa pitkin, joka oli oudostuttavan autio, vaikka monet merkit osoittivat kyliä olleen ennen kyliäkin paljon. Orjastajat olivat ryöstäneet ja murhanneet väestön ja polttaneet kylät. Krokotiileja vilisi joka puolella, virtahepoja oli paljon, etenkin jokien suistamoissa. Kaksi käärmettä eli Tanganjikan vedessä, kaloja siinä oli runsaasti. Pitkäsarviset puhvelit töllistelivät kulkijoita ihmeissään, antilooppeja näkyi usein ja elefantteja oli silloin vielä, ennenkuin norsunluun metsästäjät olivat niiden lukua perin tuntuvasti vähentäneet, sangen paljon. Speke ei kuitenkaan saanut aluksensa kapteenilta, jolla selässään oli vuohen nahka arvonsa merkkinä, likimainkaan niin paljon tietoja kuin hän olisi halunnut, sillä uskonnolliset syyt estivät häntä vesillä puhumasta ja varsinkin maihin laskettaissa tai rannasta lähdettäissä oli puhuminen kovin paha enne.

Kapeimmalta kohdalta alus sitten onnellisesti kulki järven poikki ja Speke leiriytyi eräälle saarelle sen länsirannalla. Siellä hänelle sattui omituinen ikävä tapaturma. Kun hän illalla sytytti kynttilän järjestääkseen tavaroitaan, alkoi majaan joka puolelta tulvia mustia kovakuoriaisia. Väsyttyään niitä itsestään pois karistamaan Speke sammutti kynttilän ja vaipui uneen huolimatta siitä, että niitä juoksenteli hänen päällään. Äkkiä hän kuitenkin heräsi siihen, että muuan hyönteisistä tunkeutui hänen korvaansa. Turhaan hän koetti saada sen pois, hyönteinen vain ryömi pidemmälle ja pidemmälle, kunnes saavutti rumpukalvon ja nyt tuotti puremisellaan sietämättömiä tuskia. Kun Spekellä ei ollut käsillä tupakkaa, öljyä eikä suolaa, täytyi hänen kynäveitsensä nirkolla pistellä hyönteistä ja tosiaan hän saikin sen hengiltä mutta haavoitti samalla korvansa niin pahasti, että se tulehtui ja kävi märille pakottaen monta päivää armottomasti. Kasvot vääntyivät ja kun hän ei saattanut pureskella, täytyi hänen tyytyä liemiruokaan. Monta kuukautta hänen kuulonsa oli huono ja kovakuoriaisen kappaleita putoili korvasta vähin erin. Mutta korvan märkiintyminen helpotti silmäkipuja, niin että hänen näkönsä taas vähitellen palasi ennalleen.

Kasengen arabialainen ei voinut lainata Spekelle purjealustaan, kun hän itse tarvitsi sen miehistön käydäkseen Uruvassa kuparia hakemassa eivätkä muut olisi voineet alusta hoitaa. Arabialainen kehoitti häntä lähtemään kanssaan sisämaahan ja Speke oli vähällä suostua. Onneksi hän kuitenkin muutti mielensä ja palasi Burtonin luo Ujijiin. Se arabialainen näet ei milloinkaan palannut retkeltään, sisämaan ihmissyöjät kun hänet murhasivat.

Burton ja Speke tekivät sitten Ujiiista pienempiä veneretkiä pohjoista kohti ja Speke kulki niin kauas, että näki molempain rantain yhtyvän, mutta päätä hän ei saavuttanut. Maanasukkailta he kuulivat Rusisin laskevan järven päähän pohjoisesta käsin, joka ei kuitenkaan estänyt Burtonia myöhemmin, molempain retkeilijäin katkerasti riitauduttua, väittämästä vetten päinvastoin virtaavan poispäin ja Tanganjikan olevan Niilin lähdejärviä. Kun kului parikymmentä vuotta, ennenkuin seuraava tutkimusretkeilijä kävi Tanganjikalla, saavutti Burtonin mielipide paljon kannatusta ja se muun muassa paljon vaikutti Livingstonen käsityksiin ja matkoihin.

Burtonin ja Speken tavaravarat olivat huvenneet niin vähiin, että he Ujijissa olisivat joutuneet pahaan pulaan, elleivät sikäläisiltä arabialaisilta olisi saaneet tavaroita luotolla. Niillä he saattoivat matkustaa takaisin Kazehiin, saapuen sinne kaksitoista kuukautta sen jälkeen, kun olivat lähteneet Sansibarista. Snay niminen arabialainen sheikki jälleen otti heidät mitä vieraanvaraisimmin vastaan.

Burton oli arabian kielen etevä tuntija ja hän saattoi sen vuoksi Kazehin arabialaisilta hankkia mitä täydellisimmät tiedot heidän maantuntemuksestaan. Snay kertoi varsinkin Ukerewesta ja Uganda nimisestä suuresta rikkaasta valtakunnasta, joka oli sen länsirannalla; eurooppalaisille tämän maan nimikin oli siihen aikaan tuiki tuntematon. Sheikki oli itse käynyt Ugandassa ja nähnyt Ukerewe järven, vaikka Ugandan hallitsija sitten oli sulkenut maansa arabialaisilta. Sen eteläpuolella olevassa Karaguessa arabialaisilla sen sijaan oli edelleenkin kauppa-asemiaan.

Burton oli niin sairas, että hänen täytyi jäädä Kazehiin, mutta Speke lähti Ukerewe järvelle pyrkimään, nähdäkseen omin silmin, olivatko arabialaiset puhuneet totta. Hänen oli alussa vaikea saada väkeä tälle matkalle, mutta kun oli alkuun päästy, marssivat kantajat ja suojamiehet — Burtonilla ja Spekellä oli mukana pieni osasto Sansibarin sulttaanin belutshihenkivartijastoa — napisematta.

Taistelu tiestä.

Matka piti suurta karavaanitietä, joka Kazehista kulki järvelle. Eräänä päivänä tuli vastaan norsunluukaravaani. Kun molemmat karavaanit näkivät toisensa, painoivat kummankin miehet päänsä etukenoon ja törmäsivät yhteen kuin kaksi pässilaumaa, puskien toisiaan raivoisasti, kunnes toinen karavaani väistyi tieltä. Speke, joka ei tuntenut Afrikan tapoja, luuli karavaanien välillä syntyneen yleisen tappelun ja aikoi ensin lähteä isolla kepillä erottamaan tappelijoita, mutta kun siinä helposti olisi saattanut lyödä omiakin miehiä, ei hänellä ollut muuta neuvoa, kuin antaa tappelijain puskea toisiaan uuvuksiin asti. Ja sitten tappelu lakkasikin yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin ja kumpikin puoli jäi nauramaan valkoisen miehen kiihtymystä, hän kun ei tiennyt, että Afrikassa karavaanien oli tapana täten toistensa vastaan tullessa koettaa, kumman puolen oli väistettävä.

Ruokatavaroita oli viljalti, mutta niitä ei aina ollut helppo saada, muutamissa kylissä kun ei maksuksi huolittu muuta kuin kirjavia helmiä. Speken helmet taas kaikki olivat valkoisia. Kuninkaita oli taajassa ja kaikille niille oli veroa maksettava, ja olipa jossakin pikkuvaltakunnassa nainenkin ylimmän vallan haltija, ja tämä ei laskenut Spekeä menemään, ennenkuin oli saanut nähdä hänet. Kuningatar oli noin kuudenkymmenen ikäinen tarmokas eukko, sormet, käsivarret ja sääret täynnään kuparirenkaita, nilkoissa isot tukot kaikenlaisia lumoja. Kuningatar istahti Speken viereen, tarkasti hänen kenkänsä, housunsa, liivinnappinsa, takkinsa, pyytäen sitten takkia itselleen. Tämän jälkeen eukko alkoi imarrella vierastaan, kiitellen hänen käsiensä pehmeyttä ja verraten hänen kauniita hiuksiaan leijonan harjaan. Lopulta hän kuitenkin laski Speken menemään, ihmetellen vain hänen joutavaa kiirettään.

Speke Ukerewen rannalla.

Lähempänä järveä raivosi sota ja Speken täytyi tehdä melkoinen kierros. Vihdoin, heinäkuun 30 päivänä 1858, hän näki vilaukselta suuren järven rannatonta ulappaa ja tiesi nyt arabialaisten puhuneen totta. Monen tiheikön läpi täytyi kuitenkin vielä tunkeutua, monen joen poikki kahlata, ennenkuin laajempi näköala järvelle avautui.

»Oli aikainen aamu», Speke matkakertomuksessaan kertoo, »pohjoisella taivaanrannalla näkyi pohjoisen ja luoteen välillä rannatonta vettä, mutta järven leveydestä ei tässäkään saanut käsitystä, koska näköalaa vasemmalla puolella peitti saaristo, kukin saari muodostaen yhden ainoan kukkulan, joka kohosi kaksi- tai kolmesataa jalkaa yli vedenpinnan. Oikealla taas Ukerewen saaren läntinen niemi esti sillä puolella näkemästä järveä kauemmaksi. Sen vaaran alla, jolla minä seisoin, kulki kuitenkin järvestä haarautuva perukka kauas itäänpäin, jossa hämärässä etäisyydessä mannermaahan kuuluva kumpumainen kohennus käsittääkseni osoitti järven etelä- ja itäkolkkaa.»

Speken maksuvälineet olivat nyt niin lopussa, ettei hän voinut sen enempää jatkaa tutkimuksiaan, mutta hän päätti niin pian kuin suinkin palata takaisin paremmin varustettuna. Alkuasukkaitten tiedot yhä vahvistivat häntä siinä käsityksessä, että tämä järvi, jota he sanoivat Njansaksi eli »järveksi» — Speke lisäsi sanan eteen Viktoria — todella oli Niilin päälähdehaara.

Speken varat olivat tosin vähissä, mutta täällä jos missään saattoi karavaanin elättää maan luonnonantimistakin, mitään ostamatta. Speke oli innokas metsästäjä ja maa todellinen metsästäjän paratiisi. Milloin karavaani vähänkin poikkesi yleiseltä kulkureitiltä, aina se tapasi viljalta puhveleita, gnuita, kuduja, hartebeesteja, kauriita, pallahia ja pieniä saltiana-antilooppeja sekä lisäksi elefantteja, leopardeja, hyeenoja, kettuja ja metsäkarjuja. Trappeja, helmikanoja, fasaaneja, viiriäisiä, kurppia, hanhia, sorsia ja kalliokyyhkyjä oli runsaasti. Lisäksi oli kansakin ystävällisempää kuin etelämpänä, jossa asui paimentolaisheimoja. Elokuun lopulla Speke saapui takaisin Kazehiin, jossa väestö niin ilostui, että suurella joukolla tuli karavaania vastaanottamaan. Burtonkin oli liikkeellä olevain sotahuhujen vuoksi ollut sangen huolissaan matkakumppaninsa puolesta.

Syyskuun lopulla retkikunta lähti Kazehista kotimatkalle. Speke sai matkalla kouristustaudin, joka oli vähällä viedä häneltä hengen. Kumpaakin oli kannettava. Helmikuun alussa seuraavana vuonna (1859) retkikunta saapui merenrannalle.

Burton ja Speke olivat matkalla riitaantuneet ja kadehtivat nyt toistensa osuutta näistä suurimmista löydöistä, mitä Afrikassa oli siihen saakka tehty. He sopivat kuitenkin, ett'eivät mitään julkaisisi, ennenkuin olivat molemmat palanneet Englantiin, mutta Speke ei pitänyt sanaansa. Kun Burton huonon terveytensä vuoksi viipyi kauemmin lämpimissä maissa, esitti Speke yksin maantieteelliselle seuralle matkan tulokset ja sai tämän seuran kaikkivaltiaan sihteerin, Sir Roderick Murchisonin, lupauksen, että hänet viipymättä lähetettäisiin jatkamaan Niilin suuren lähdejärven tutkimista. Kun Burton palasi kotimaahan, oli juhlat jo juhlittu, ja vaikka kunnianosoituksia riitti hänellekin, jäi hän kuitenkin toiselle sijalle eikä sen koommin palannut Afrikkaan löytöretkeilijänä.

Speken ja Grantin retki Viktoria Njansalle.

Burtonin ja Speken löydöt herättivät valtavaa huomiota kautta maailman ja niitä näköaloja, joita ne olivat avanneet, pidettiin niin lupaavina, että valtio yhtyi tutkimustyön jatkamista kannattamaan.

Englannin hallituksen varoilla Speke siis varusti uuden retkikunnan ja sai seuralaiseksi sille kapteeni J.A. Grantin, joka kuului Englannin armeijaan, kuten hän itsekin.

Lokakuussa 1860 retkikunta lähti Sansibarista. Se oli hyvin varustettu: siihen kuului muun muassa 60 aseellista sansibarilaista, ja kaikenlaisia kauppatavaroita oli runsaasti mukana. Jälkijoukkona kulki osasto Etelä-Afrikasta lähetettyjä hottentotti-sotilaita, jotka eivät kuitenkaan soveltuneet ilmanalaan, vaan olivat jotenkin pian palautettavat kotimaahansa. Muuleja ja aaseja käytettiin kuormankantajina, mutta ne eivät menestyneet, koska alavassa rannikkovyöhykkeessä tsetse-kärpänen oli yleinen. Painot sen vuoksi olivat kaikki ihmisten kannettavat. Speke aikoi tuoda matkaltaan kokoelman valokuvia Sisä-Afrikan maisemista ja kansoista, mutta märät levyt, joilla siihen aikaan valokuvattiin, olivat mustan teltan kuumuuden vuoksi niin hankalat ja koko menetelmä terveydelle niin vaarallinen eetterin nopean haihtumisen vuoksi, että Speken täytyi luopua tästä hommasta ja tyytyä kapteeni Grantin piirroksiin.

Usagaran ja sen penkereittäin kohoavien kauniitten vuorimaisemien kautta retkikunta nousi Ugogon aaltoilevalle ylängölle, jossa kuivuuden ja pohjoisten ja eteläisten naapurikansain rosvoretkien vuoksi vallitsi nälänhätä. Kansa, wagogot, olivat muutoinkin pahassa maineessa ainaisista rettelöistään. Kahta ahnaammin pikkupäälliköt nyt pyrkivät nylkemään yhä enemmän veroa, kuta kauemmaksi sisämaahan kuljettiin, kantajia karkasi ja kuivuuden jälkeen oli tullut tavallista rankempi sadeaika, maa oli joka puolella tulvillaan. Retkikunta olisi kuollut nälkään, elleivät sen johtajat olisi olleet niin oivallisia metsämiehiä ja riistaa olisi ollut niin runsaasti. Lopulta se ei kantajien puutteen vuoksi päässyt ensinkään etenemään. Tästä vaarallisesta asemasta sen pelastivat Unjamvesin arabialaiset, lähettäen avuksi seitsemänkymmentä kantajaa. Kun Speke Unjamvesin rajalla tarkasti retkikunnan, huomasi hän menettäneensä kuusi hottentottia, jotka olivat osaksi kuolleet,. osaksi oli lähetetty rannikolle, 25 Sansibarin sulttaanin orjaa ja 98 kantajaa, jotka olivat karanneet, kaikki muulit ja aasit ja varkauksien johdosta puolet retkikunnan omaisuudesta.

Unjamvesiä on kaikki Viktoria Njansan eteläpuolinen maa aina Rukwa järveen asti etelässä. Mistä se on »Kuumaan» nimen saanut, sitä ei vielä kukaan ole voinut selittää. Se lienee ennen ollut yhtenä valtakuntana, mutta oli nyt jakautunut moneen pieneen ja keskenään vihamieliseen alueeseen, joilla ei ollut muuta yhteistä kuin kieli. Se on enimmäkseen aaltoilevaa ylänkömaata, siellä täällä joku rotkolaakso lampineen. Kansa on rotevaa ja niin voimakasta, että Unjamvesin miehet kantoivat kahta vertaa suuremman kuorman kuin muut. Samalla he olivat ovelia kauppiaita ja luullaan, että Unjamvesin asukkaat olivat sisämaan kansoista ensimmäiset, jotka ryhtyivät rannikon kanssa kauppaa tekemään. Ainakin viisi vuosisataa Unjamvesi on tehnyt kauppaa Sansibarin kanssa, mutta Sansibarin arabialaiset sinne asettuivat vasta satakunta vuotta takaperin.

Speke kuuli jälleen Unjamvesin arabialaisilta, että »Karaguen pohjoispuolella oli ihmeellinen vuori, joka oli niin korkea ja jyrkkä, että sille oli mahdoton kiivetä. Sitä harvoin näkyi, koska se oli pilvien sisässä, jossa sille satoi valkoista ainetta — lunta tai rakeita.» Arabialaiset puhuivat toisesta järvestäkin, joka oli aivan erilainen kuin Speken edellisellä matkalla näkemä Viktoria Njansa, vesi suolaista. Vuori tietysti oli Stanleyn sittemmin löytämä Ruwenzori, järvi Albert Njansa, jonka vesi on hieman suolahkoa. Tanganjikan laskuväylästä ja monesta etäisestä neekerikansasta he antoivat huomattavan oikeita tietoja, vaikk'ei Speke osannut antaa niille niin suurta arvoa, kuin ne olisivat ansainneet.

Unjamvesissa matkan jatkaminen viivästyi, kun taas oli vaikea saada kantajia. Itäpuoliset seudut olivat sodan jaloissa. Manua Sera niminen neekeripäällikkö oli noussut arabialaisia vastaan, ja tässä sodassa Speken parhaat arabialaiset ystävät saivat surmansa, muiden muassa sheikki Snay, ensimmäinen, joka oli käynyt Ugandassa Viktoria Njansan luoteiskulmilla. Luoteessa Usui nimisen maan sotainen päällikkö, Suvarora, sulki tien Karaguehen, Viktoria järven länsipuolella olevaan maahan, ja lännen ja pohjoisen puolella ryöstivät watutat, omituinen sotainen paimentolaiskansa, jonka sanottiin kuuluvan zuluihin ja heistä kauimmaksi pohjoista kohden edenneen, kun sulut yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella tekivät hyökkäyksensä Itä-Afrikkaan. Speke koetti saada kantajia Unjamvesin pohjoisosista, mutta huonolla menestyksellä, eikä asia siitäkään parannut, vaikka hän sai lyhytaikaisen rauhan solmituksi arabialaisten ja Manua Seran välillä. Speke jätti sen vuoksi Grantin ja osan tavaroista Unjamvesiin ja lähti yksin niine kantajineen, mitä hänellä oli, etenemään Usindshaan, ensimmäiseen vahumain hallitsemaan maahan. Vahumoiksi eli bahimoiksi sanottiin gallalaista ylimystöä, joka Niilin lähdemaihin oli perustanut useita valtakuntia ja ikimuistoisista ajoista oli niitä hallinnut. Speke oli täysin selvillä tämän ylimystön alkuperästä.

Speken täytyi sitten matkustella edestakaisin ja olla pienien neekeripäälliköitten ainaisten tuskastuttavien veronnylkemisten uhrina ja kaiken päälliseksi hän vielä kylmettyi ja sai vaarallisen, kuukausia kestävän yskän. Hänen karavaanejaan ryöstettiin, vaikka tavarat joskus toimitettiinkin takaisin. Useimmat hänen karavaanipäälliköistään olivat pettureita. Speke oli kuitenkin kuukausia ennen saanut lähetetyksi sanan Usuin ruhtinaalle Suvaroralle, joka oli Karaguen vahumaruhtinaan Rumanikan vasalli. Suvarora lähetti lähettilään valtikkansa keralla häntä luokseen kutsumaan, ja tästä Usindshan kavala päällikkö säikähti niin, että päästi hänet lokakuussa 1861 matkaa jatkamaan, toimittaen takaisin osan varastetuista tavaroista ja antaen hänelle jonkun verran kantajia. Grant jäi Usindshaan niiden tavarain kera, joita Speke ei saanut mukanaan kulkemaan. Speke matkaan lähtiessään oli »kurja kuin haamu näöltään, läähätti ja puhalsi askelenkin astuttuaan, olkapäät ryhdittöminä ja vasen käsivarsi riippuen voimattomana kuin halko, hän kun ei saattanut sitä liikuttaakaan.» Uskomattomien harmien ja vastuksien jälkeen, jokaisen pienimmänkin päällikön, jonka maan läpi kuljettiin, veroa vaatiessa, Speke saapui Usuihin Viktoria Njansan lounaiskolkkaan, vilkkaaseen mäkimaahan, jossa vahumoilla oli suuret karjat laitumella. Täällä varkaat joka yö ahdistivat retkikuntaa, kunnes yksi ammuttiin. Maanasukkaat tapauksen johdosta onnittelivat retkikuntaa, sillä vainaja oli ollut mahtava noita. He alkoivat nyt luulla, että valkoiset olivat vielä häntäkin mahtavampia noitia ja että heillä oli vallassaan yliluonnollisia mahteja. Tämä ei kuitenkaan estänyt Suvaroraa kiskomasta retkikunnalta veroa minkä suinkin sai irti lähtemään, mutta lopulta Speke kuitenkin pääsi matkaa jatkamaan.

Usuin ja Karaguen välillä oli autiota maata, jossa Speke jälleen saattoi virkistää mieltään koettujen ikävyyksien jälkeen, rauhassa nauttia maisemain ihanuudesta ja metsästää, sillä sielläkin oli tilaisuus metsästykseen erinomainen. Tässä ihanassa erämaassa retkikunnan luo saapuivat Karaguen kuninkaan Rumanikan lähettämät virkamiehet; nämä toivat seuraavan tervetulleen viestin: »Rumanika on käskenyt meitä paikalla tuomaan teidät palatsiinsa, ja jokainen kylä, johon tiellä poikkeatte, on velvollinen hankkimaan teille ruokaa kuninkaan kustannuksella; sillä Karaguen kuningaskunnassa muukalaisilta ei kiskota veroa.» Päivän toisensa jälkeen matka nyt piti kauniin ja viehättävän seudun kautta, jossa oli runsaasti sarvikuonoja, hartebeest-karjoja ja maanasukkaitten pitkäsarvisia nautakarjoja.

Rumanika.

»Uthenjan laaksosta lähdettyämme nousimme Njamvaran esivuoren poikki ja huomasimme nyt nousseemme viiden tuhannen jalan ilahuttavaan korkeuteen. Ah! kuinka siitä nautimme! — jokainen oli niin onnellinen siitä ajatuksesta, että pian saisimme tavata hyvän Rumanika kuninkaan.»

Karaguessa kaikki alipäälliköt olivat saaneet käskyn toimittaa retkikunnalle ilmaiseksi elintarpeita. Veroa ei kiskottu. Maa oli sangen kaunista, viljelykset hyvät, laitumet oivalliset, kuten tavaton riistarunsauskin osoitti, ja siellä oli paljon kauniita järviä. Rumanikan »palatsi» oli tämmöisen ylämaan järven rannalla. Paikalla kun retkikunta saapui, lähetettiin sille yllin kyllin olutta ja Spekelle valiotupakkaa. Speke antoi pyssyjen paukkua tervehdykseksi ja Rumanika, oikea jättiläinen miehekseen, tuli ja puristi sydämellisesti hänen kättään aito eurooppalaiseen tapaan.

»Rumanika ja hänen veljensä olivat molemmat jalon näköisiä miehiä... Heillä oli hienot soikeat kasvot, suuret silmät ja korkea nenä, kaikki Abessinian parhaan veren tunnusmerkkejä. Alati hymyilevä Rumanika käski meitä istumaan maahan eteensä ja tiedusteli paikalla, mitä pidimme Karaguesta, sillä hänen mieleensä oli iskenyt, että hänen vuorensa olivat maailman kauneimmat; ja entä järvi, emmekö sitä ihailleet?» Veitikkamaisesti hän niinikään kysyä, mitä Speke oli pitänyt Suvarorasta ja Usuin vieraanvaraisuudesta.

Rumanikan palatsi oli, kuten muutkin samanlaiset rakennukset, kokoelma aitauksella ympäröityjä majoja, mutta lisäksi hänellä oli hyvin suuri vastaanottosali, jonka arabialaiset olivat hänelle rakentaneet ja koristelleet.

Speke saatettiin sitten kuninkaallisen perheen naisväen puheille, jotka, sekä kuningatar että prinsessat, olivat suunnattoman lihavia, he kun söivät vain maitoruokia. Eräästä heistä hän kirjoittaa: »Tämä ei kyennyt ylös nousemaan ja käsivarretkin olivat niin lihavat, että liha riippui niistä kuin isot täytetyt putingit. Sitten tulivat lapset sisään, kaikki abessinialaisen kauneuden esikuvia ja käytökseltään kohteliaita kuin gentlemannit ainakin.»

Rumanika veljineen otti retkikunnan lahjat vastaan kiitollisuudella, joka perin pohjin poikkesi Unjamvesin ja Usuin neekeripäälliköitten häijyistä tavoista. Hän kuitenkin sanoi, että jos joku toinen valkoinen vielä tulisi maahan, niin haluaisi hän semmoisen kellon — arabialaiset olivat siitä hänelle kertoneet — jolla on naaman kaltainen taulu vatsan päällä ja silmät, jotka pyörivät heilurin käydessä. Kovin tyytyväinen hän kuitenkin oli Speken antamaan revolveriinkin.

Rumanika pyysi Spekeä viipymään hänen maassaan, kunnes hän voisi lähettää Ugandan kuninkaalle sanan hänen tulostaan. Speke suostui tähän. Odotellessaan vastausta hän kuninkaan pääkaupungin läheisyydessä retkeillessään sattui näkemään Mfumbiron tulivuorien etäisiä keiloja. Hän arveli paikalla niitä Ptolemaioon Kuuvuoriksi, mutta ei kuitenkaan uskaltanut lähteä niitä lähempää tutkimaan. Jos hän olisi lähtenyt, olisi hän ehkä nähnyt vilahdukselta Ruwenzorinkin.

Vahumat.

Speke ei ollut ensimmäinen, joka tutustui Viktoria Njansan länsi- ja eteläpuolella vallitsevaan vahuma-kansaan. Jo parikymmentä vuotta aikaisemmin olivat Sansibarin arabialaiset rannikolle tuoneet tiedon »valkoisista» ihmisistä, joita asui Kuuvuorilla. Speken matkan kautta tästä »valkoisesta» rodusta vihdoin saatiin tarkempia tietoja. »Tiedämme nyt», kirjoittaa siitä Sir H.H. Johnston, »että Viktoria ja Albert Njansan välisiin maihin ainakin kaksituhatta (myöhemmin hän lisää: kolme- tai neljätuhatta) vuotta sitten koillisesta hyökkäsi kaukaasialainen rotu, joka on gallain ja egyptiläisten sukua. Nämä vahumain esi-isät johonkin määrään sekaantuivat neekereihin, sen kautta tummenivat ja saivat villaisemman tukan. Tämä paimentolaiskansa toi mukanaan Abessinian tai Gallamaan karjaa, jonka sarvet voivat kasvaa kolmeakin jalkaa pitkiksi. Samaa karjarotua on Abessinian etelä- ja länsirinteillä yhä vieläkin ja Egyptin vanhoihin rakennuksiin sitä on kuvattuna muitten rotujen keralla. Lännessä päin tätä rotua tavataan Tshad järven seuduilla, jopa rappeutunutta lajia aina Nigerin lähteillä saakka... Vahumat perustivat valtakunnan, joka ulottui Unjoron pohjoisrajoilta Tanganjikan rannoille ja Niilistä Kongon aarniometsään. Tämä Kitaran vanha valtakunta hajosi moneksi pieneksi valtakunnaksi, joita enimmäkseen vahumat edelleenkin hallitsivat, vaikka Ugandan kuningassuku koko joukon neekeriläistyi naimalla neekereitä. Enimmäkseen vahuma-valtakunnat elivät sovussa keskenään ja vasta viime aikoina syttyi veriviha Unjoron ja Ugandan välillä. Neekeriväestö pitää vahumoja yliluonnollisina olentoina, he kun ovat maahan tuoneet sen vähän sivistystä, mitä sitä siellä on. Vahumaruhtinaat ylläpitivät keskenään seurustelua ja siitä he saivat koko laajat tiedot Sisä-Afrikan maantieteestä. He tiesivät, että heidän maittensa rajana lännessä oli läpitunkematon Kongo-metsä. Tanganjikan he hyvin tunsivat, Viktoria Njansan vielä paremmin, jopa sen takaisen Massaimaankin, Niilin juoksun Gondokoroon saakka ja tiesivät Rudolf-järvenkin olevan olemassa. Heidän hallituksensa erosi koko joukon Itä-Afrikan neekeriruhtinaitten vallanpidosta, heidän hoveissaan oli virkamiehiä ja arvonmiehiä ja maan hallinnossa vallitsi jonkinlainen järjestys. Heidän vaikutuksensa näyttää levinneen Kamerunista Sansibariin, Sudanin pohjoisrajoilta Nataliin saakka.»

Speke riensi nyt Viktoria Njansan pohjoispäähän löytääkseen sen paikan, josta Niili lähtee, eikä sen vuoksi joutunut tutkimaan järven länsirantaa, vaikka hänellä ilmeisestikin olisi ollut siihen hyvä tilaisuus. Järven länsirannan hän sen vuoksi piirsi liian kauas itään ja koko järven kooksi vain kaksikolmannesta siitä, mitä se todellisuudessa on. Järven korkeuden merenpinnasta hän jo edellisellä matkalla oli määrännyt melkein täsmälleen oikein. Speke oli Karaguessa kuullut Unjoron kuninkaan lähettiläältä, että valkoisia miehiä paraillaan nousi Niiliä pitkin Unjoroon, ja kiirehti löytämään Niilin lähtökohdan, ennenkuin Khartumista tulevat valkoiset sinne ennättäisivät: Tämä pelko tosin oli turha, mutta kylläkin luonnollinen.

Jätettyään Grantin Karaguehen säärtään parantamaan — Ugandan laki sitä paitsi kielsi laskemasta maahan sairasta miestä — Speke 16 p. tammik. 1862 kulki rajan poikki Ugandaan, ollen ensimmäinen valkoinen, joka sinne saapui. Matka piti pitkin ruokoisia rannikkomaisemia, joissa usein oli kuljettava umpisalmien ja toisinaan melkoisien jokienkin poikki. Speke oli vakuutettu siitä, että nämä joet tulivat »Kuuvuorilta», jotka hän oli Rumanikan pääkaupungista nähnyt, ja että Ptolemaioon tiedot Niilin lähteistä siis olivat aivan oikeat. Viktoria järvi oli itäinen lähdejärvi, jonka ympäri purjehtimiseen toiselta rannalta toiselle sanottiin kuluvan kuukausi; toinen, läntinen lähdejärvi, oli pienempi ja sen ympäri sanottiin kahdeksassa päivässä päästävän. Rantamaisemien kauneus herätti Spekessä vilkasta ihastusta.

Ugandan ihanuus.

»Minua halutti jäädä tänne kuukaudeksi, kaikki näytti niin miellyttävältä. Lämpötila oli ihanteellinen. Tiet olivat kaikkialla yhtä leveät kuin meidän valtamaantiemme, kautta pitkän ruohon leikatut, suoraan yli mäkien ja kautta metsäin, laaksojen — ne olivat hämmästyttävä vastakohta kaikkien naapurimaitten teille. Majat olivat niin puhtaat ja sirot, ettei niissä huomannut vähintäkään vikaa; sama oli puutarhain laita. Kaikkialla, missä vain kävin, näin paljasta runsautta ja rikkautta. Koko maa oli tyynen kauneuden kuva, rannaton meri taustanaan.» Ugandan väkiluku oli niihin aikoihin arvion mukaan neljä miljoonaa, mutta se on sen jälkeen uskonvainojen ja sisällisten sotien kautta paljon vähentynyt. Kansa luuli hallitsijaansa maailman mahtavimmaksi ja itseään kaikista kansoista onnellisimmaksi. Tuskinpa onkaan koko Afrikassa toista yhtä kaunista maata. Ilmastolla ei ole muuta vikaa kuin vaaralliset ukonilmat. Mtesa tosin teloitti hovilaisiaan armotta, mutta kansa itse ei tästä paljoa kärsinyt. Sillä oli runsaasti ruokaa, sillä banaanilehdot kasvattivat yllin kyllin hedelmiä ja vainiot vihanneksia ja viljoja. Joet, järvet ja suot olivat kaloja täynnään. Karja menestyi. Vuohia, lampaita ja siipikarjaa oli yllin kyllin. Ugandalaiset olivat jotenkin siveetöntä väkeä, mutta sopivaisuudesta ylen tarkkoja, jonka vuoksi he pukeutuivat viikunapuun kuoresta ja nahoista tehtyihin vaatteihin.

Mtesa.

Speken käydessä maata hallitsi jumaloitu nuori Mtesa, jonka isä Suna oli Sansibarista karanneelta belutshilaiselta sotilaalta ensiksi kuullut olevan toisenlaistakin maailmaa kuin ne neekerimaat, jotka joka taholla ympäröivät hänen valtakuntaansa. Mtesa polveutui vahanalaisesta hallitsijasuvusta, joka neljäsataa viisikymmentä vuotta oli yhtä mittaa hallinnut Ugandaa. Hän oli miellyttävän näköinen, iho kellertävän ruskea, kasvonpiirteet hieman neekerimäiset. Vaikka hänen palatsinsa olivat palmunrungoista, ruovoista ja ruohoista rakennetut, olivat ne siltä tavallaan suurenmoisia rakennuksia, toiset jopa viittätoista metriä korkeita. Permanto oli maasta ja kova kuin sementti, muuta maata korkeammalla. Majat oli ruokoseinämillä huoneihin jaettu. Permannolle oli tapana levittää hienoa hyvätuoksuista ruohoa matoksi ja tämän päälle leopardin nahkoja ja kauniisti koristettuja häränvuotia. Samanlaisista ruokokattoisista taloista muodostuivat myös kaupungit. Niiden ympärillä oli laajat puutarhat ja banaanilehdot ja ulkomaailmasta ne olivat erotetut korkeilla ruokoaidoilla, jotka olivat palmikoidut kaikenlaisiin vaihteleviin kirjauksiin. Uganda oli siis sangen pitkälle edistynyt sivistyksen tiellä. Uskonto oli henkien palvelemista, palvelluista hengistä toiset esivanhempien, toiset maan, ilman tai veden haltijoita. Papit olivat alkuaan vahumoja.

Speken ja Mtesan kohtaus.

Helmikuun 19 p. 1862 Speke ensi kerran näki Mtesan »kabungan» eli palatsin. Se ei ollut muuta kuin kokoelma ruokomajoja, mutta kun se peitti kokonaisen mäen laen, teki se etäältä nähden uhkean vaikutuksen. Speke luuli pääsevänsä Mtesan puheille yhtä suoraan ja helposti kuin Rumanikankin eteen, mutta siinä hän suuresti erehtyi. Hovilaiset pysäyttivät hänet ja huomauttivat, että Mtesan hovissa vallitsi mitä ankarin etiketti, jota oli ehdottomasti noudatettava. Speken täytyi antaa väkensä ampua tervehdyslaukaukset, jonka jälkeen heille vasta osoitettiin majat. Ne eivät Speken mielestä olleet tyydyttävät, mutta hän ei kuitenkaan tehnyt toraa.

Seuraavana aamuna Mtesan piti ottaa hänet vastaan juhlallisessa audienssissa. Speke pukeutui itse ja vaatetti seuralaisensa niin upeasti kuin saattoi. Hänen edellään kulki kaksitoista tulipunaisiin viittoihin puettua miestä ja jäljessään suuri luku kantajia, joilla jokaisella oli joku lahja kannettavanaan, ja kaikkein ensimmäisenä kannettiin Englannin lippua, »Union Jackia». Hovilaiset, joita oli kahden puolen, olivat ihastuneet ja huusivat: »irungi! irungi!» (kaunista! kaunista!), joten kulkue siis epäilemättä teki juhlallisen vaikutuksen — ellei se ollut paljasta kohteliaisuutta, sillä kohteliaisuus oli Ugandassa erinomaisen pitkälle kehittynyt.

Speke saatettiin ensin siihen pihaan, missä pienemmät hovilaiset oleskelivat, ja sieltä jonkun ajan kuluttua sen takana olevaan pihaan, jossa kuninkaan korkeimmat virkamiehet mitä kohteliaimmin ottivat hänet vastaan. »Miehiä, naisia, mullikoita, koiria ja vuohia, joita talutettiin nuorasta, miehet kantoivat kukkoja ja kanoja käsivarrellaan ja pieniä turbaanipäisiä paasseja kiiteli sinne tänne, ikäänkuin olisi henki riippunut siitä, kuinka nopeaan he pääsivät eteenpäin, jokainen puristaen nahkaviittaansa ympärilleen niin tiukkaan kuin suinkin, ettei vain paljaita sääriä vahingossakaan näkyisi.»

Spekeä pyydettiin tässä pihassa istumaan maahan pahimpaan päiväliekkoseen, kunnes Mtesa laskisi hänet puheilleen, mutta hän oli lujasti päättänyt halveksia kaikkea sopimatonta etikettiä ja sanoi, että ellei hän saisi istua tuolilla katosalla, menisi hän tiehensä. Hovilaiset kauhistuivat niin, että sitä oli sääli katsella. Ei kenenkään ollut tässä pyhässä huoneessa ollut sallittu istua muuta kuin maassa ja he pelkäsivät, että jos valkoinen mies täyttäisi uhkauksensa, saisivat he ehkä päällään maksaa tämän etiketin loukkauksen. Kysyttiin sen vuoksi Mtesalta, joka paraillaan pukeutui, mutta kun suotuisa vastaus viipyi liian kauan, lähti Speke muitta mutkitta takaisin majaansa, kaikki väkensä mukanaan. Speken miehetkin olivat niin kauhuissaan, että he nyt joka hetki odottivat pikkupaasseja noutamaan itseään teloitettaviksi. Mtesa ei kuitenkaan näyttänyt ajattelevan mitään semmoista, sillä hyvin pian saapui airuita, jotka käskivät Spekeä kiiruumman kautta palaamaan ja ottamaan rantatuolinsa mukanaan. Speke joi kuitenkin hyvässä rauhassa kupposen kahvia ja poltti piippunsa, ennenkuin hän uudelleen noudatti kutsua.

Ugandan hovilaiset olivat niin hämmästyneet Speken uhkarohkeudesta, että he otaksuivat hänellä varmaan olevan jonkun salaisen mahdin, joka teki hänet niin pelottomaksi. Häntä kehoitettiin istumaan rantatuolilleen, vaikka miesmuistiin vain hallitsija yksin oli ollut oikeutettu tuolilla istumaan, ja kutsuttiin sitten soittoniekkoja huvittelemaan häntä. Tanssien kuin karhut markkinoilla he soittivat jonkunlaista helmillä kirjailtua pilliä ja paukuttivat hurjasti maahan asetettuja kartiomaisia rumpuja.

Mtesa oli nyt pukeutunut ja Speke vietiin hänen eteensä. Hän oli neljän- tai viidenkolmatta ikäinen nuori mies, hiukset kammattu pitkäksi harjaksi, pukuna pitkä viitta, jota olkapään kohdalta pitivät kiinni vaskesta, messingistä ja helmistä tehdyt somat koristeet. Mtesa oli miellyttävän näköinen, rauhallinen, suurisilmäinen mies, kerrassaan vastakohta julmalle isälleen Sunalle, joka kautta Ugandan oli tullut suunnattoman vihatuksi. Mutta Mtesallekin myöhemmin annettiin liikanimi »Mukaabja», s.o. kyynelten aiheuttaja.

Kun Speke astui nuoren »kabakan», s.o. suurkuninkaan eteen, oli tällä toisella puolellaan korkeimmat virkamiehensä, toisella joukko naisnoitia, takanaan taas joukko vaimojaan ja naispalvelijoitaan, jotka herkeämättä täyttivät hänen juomamaljansa banaaniviinillä. Tulkin puutteessa eivät kesti-isäntä ja vieras juuri muuta voineet kuin tuijottaa toisiinsa, Mtesa kuitenkin käskien sanoa vieraalleen, että hän nostaisi hattuaan, avaisi tai sulkisi päivänvarjonsa, ja hänen väkeään näyttämään tulipunaisia viittojaan. Lopulta tuli kuitenkin tulkki ja Mtesa tämän kautta kysyi, oliko Speke »nähnyt hänet», ja Speken vastattua tähän kysymykseen katselleensa häntä puolen tuntia, otti Mtesa keihäänsä ja astua patsasteli ulos majasta, matkien naurettavalla tavalla jalopeuraa, kuten Ugandan hallitsijain tapana oli juhlallisissa tilaisuuksissa. Tuli sitten ilmi, että Mtesa Speken saapuessa oli luvannut ei syövänsä, ennenkuin näkisi hänet, ja nähtyään nyt nähtävänsä hän riensi syömään.

Pian Speke kutsuttiin hoviin uudelleen vähemmän juhlalliseen vastaanottoon ja nuori kuningas kyseli nyt Speken kotimaasta ja maista, joiden läpi hän oli kulkenut, hovilaisten ja Speken omain palvelijainkin ryömiessä maassa. He eivät uskaltaneet vilkaistakaan hallitsijaan ja sitä varsinkin varoivat, ett'eivät vahingossakaan sattuisi katsomaan Mtesan vaimoihin, joita hänellä nyt oli kerallaan. Speke kuitenkin moitti miehiään heidän arkailustaan ja rohkaistakseen heitä nousi ja tuijotti mustiin kaunottariin, kunnes häntä kehoitettiin istumaan rautaiselle telttatuolilleen, jota ugandalaiset nyt kunnioittivat jonkinlaisena valtaistuimena. Jälleen Mtesa sitten käski kysyä Spekeltä, oliko tämä nähnyt hänet, ja esitti lukemattomia muitakin kysymyksiä, joutamatta kuitenkaan odottamaan niihin vastausta, kysymysten ja vastausten kun täytyi käydä ensin jonkun hovi virkamiehen ja sitten monen tulkin kautta.

Speke lopulta väsyi tähän turhaan puheleikkiin ja käski tuoda sisään kuninkaalle aikomansa lahjat, jotka ilahuttivat Mtesaa kuin lasta. Kultasormus ei häntä kuitenkaan ihastuttanut niinkuin ampuma-aseet, ruuti, työkalut ja helmet ja etenkin se tulipunainen vaate, jolle ne pantiin. Kutakin lahjaa joku hovivirkamies ensin siveli likaisella kädellään, hieroen sitä sitten lievästi puhtaita kasvojaan vastaan, ennenkuin se annettiin kuninkaalle. Tämä näytti aika ajoin siihen määrään ihmettelyn valtaamalta, kun esineitten käytäntö hänelle selitettiin, että hän itsekin unohti hovietiketin ankaran säännön, joka olisi vaatinut peittämään kaikki hänen eteensä tuodut esineet. Lopulta lahjat kuitenkin syydettiin vaatteihin mullin mallin, paassit kantoivat ne pois ja audienssi oli siihen päättynyt.

Mtesan hovi.

Mtesan hovi oli merkillinen virkamiesjärjestelmästään. Pääministeri oli ennen samalla sotaväen ylipäällikkökin. Jotkut viroista olivat perinnöllisiä, luultavasti muistoina entisistä läänitysoloista. Muita virkamiehiä oli kuninkaan napasuonen ja rumpujen vartija, kuninkaallisten hautain vartija, kuninkaan sisarien vartija, ylimmäinen rahastonhoitaja, kyökkimestari, ylimmäinen oluenpanija y.m. Aikain kuluessa monet näistä toimista olivat muuttuneet vain kunniaviroiksi. Järjestelmän näyttävät hamilaiset valloittajat tuoneen mukanaan. Yhteiskunta oli jakautunut säätyihin melkein samaan tapaan kuin muuallakin maailmassa.

Valtakunnan etevimpien velvollisuus oli käydä säännöllisesti tervehtimässä hallitsijaa, ja joko heille annettiin lahjoja taikka heitä piestiin; kumpikin oli armonosoitus, josta piti nöyrimmästi kiittää. Kuningas Mtesan aamu-audienssissa oli paljon tointa, valtionasiat olivat hoidettavat, hovimenot mitä ankarimmin noudatettavat, käskyjä annettava, tuomioita julistettava, lahjoja vastaanotettava. Päälliköt toivat karjaa, taikka mitä muuta olivat saaneet kokoon haalituksi, taiteilijat toivat jaloimpia teoksiaan, metsästäjät harvinaisia eläimiä kuninkaan eläinkokoelmaan. Hovipoikia hääräili edes takaisin ja kaiken aikaa soittajat pitivät raakamaisilla koneillaan korvia vihlovaa meteliä. Kolme päivää kuukaudessa kuningas oli yksikseen, uhraten jumalilleen. Toisin ajoin hän teki pyhiinvaellusretkiä, kaikki vaimonsa mukanaan, toisinaan retkiä Viktoria Njansalle ja eräällä moisella retkellä Spekekin oli mukana.

Speke, joka oli kaunis, miehuullinen, ystävällinen ja suora mies, saavutti sekä oikullisen tyrannin, kuningattarien, ylimysten että koko Ugandan kansankin rajattoman suosion. »Partani», hän kirjoittaa, »oli useimpien keskustelujemme pääsisällyksenä; kaikki ugandalaiset lupasivat vast'edes syntyä karvaisin naamoin.» Mutta kuninkaan kanssa oli silti usein sangen vaikea tulla toimeen, sillä hän kyseli väsymättä, mutta harvoin viitsi odottaa vastausta. Hänen orjamaiset hovilaisensa heittäytyivät yhtämittaa maahan mahalleen, hokien väsymättä »kiitän nöyrimmästi», sanoipa tai tekipä kuningas heille mitä tahansa. Usean kerran Speke sekaantui asioihin pelastaakseen jonkun kuningattaren tai hovipojan hengen, kuninkaan tyhjän tautta tuomittua hänet teloitettavaksi. Eräällä huviretkellä Njansan rannoille sattui seuraava tapaus:

Eräs Mtesan vaimoista, »sangen viehättävä olento ja todella parhaita koko valikoimasta, poimi hedelmän ja tarjosi sitä kuninkaalle, luullen epäilemättä tekevänsä hänen mielikseen; mutta Mtesa suuttuikin silmittömästi kuin mielipuoli ja sanoi, että oli ensi kerta, kun nainen oli ollut niin röyhkeä, että oli uskaltanut hänelle mitään tarjota, ja käski hovipoikia ottamaan hänet kiinni, sitomaan ja viemään mestattavaksi. Tuskin oli kuningas tämän saanut sanotuksi, kuin koko hovipoikalaumassa jokainen irroitti turbaaninauhan päästään ja hyökkäsi kuin ahnas kotkaparvi kuningattaren kimppuun, joka vihastuneena siitä, että mokomat pienet poikalopit uskalsivat häneen koskea, valitti kuninkaalle ja yritti torjua heitä pois kuin kärpäsiä. Mutta sukkelaan hänet otettiin kiinni, sidottiin ja raastettiin pois, hänen pääministeriä Kamuravionaa ja 'Mzungua' (minua) avukseen huutaessa, vaikka Lubuga, lempisisar, ja kaikki muut naiset polvillaan halailivat kuninkaan sääriä, rukoillen anteeksiantoa sisarelleen. Kuta enemmän he rukoilivat armoa, sitä raaemmaksi Mtesa kävi ja lopulta otti paksun kepin ja alkoi sillä pehmittää uhriparan päätä. Tähän saakka olin suurimmalla huolella välttänyt, etten puuttuisi kuninkaan mielivaltaisiin julmuuden töihin, koska tiesin, että semmoinen sekaantuminen alkuasteella olisi vaikuttanut enemmän pahaa kuin hyvää. Mutta hänen viimeinen ilkityönsä oli kuitenkin englantilaiselle verelleni liikaa, ja kun kuulin nimeäni, 'Mzungu' (valkoinen mies), yhä säälittävästi huudettavan, niin hyökkäsin kuninkaan luo ja seisauttaen hänen kohotetun kätensä pyysin häntä säästämään tämän naisen hengen. Tietysti olin vaarassa paikalla menettää omankin henkeni, kun näin estin tyrannia oikkuansa toteuttamasta; mutta hänen oikkunsa kääntyikin kummankin ystäväksi. Väliintulon uutuus sai hänetkin hymyilemään ja vaimo paikalla laskettiin irti.»

Speke oli eronnut Grantista tammikuussa 1862; vasta saman vuoden toukokuussa molemmat matkustajat uudelleen yhtyivät. Grant oli kaiken aikaa ollut niin sairaana, ettei hän kyennyt kartoittamaan järven rantaa.

Niilin alku.

Kuukauden toisensa jälkeen he odottivat, mutta eivät päässeet edes pois lähtemään. Kun Mtesa vihdoin suostui antamaan heille oppaita, oli heidän kuljettava pohjoista suuntaa Niiliä kohti paikkaan, joka oli satoja kilometrejä alapuolella sen paikan, missä joki järvestä lähtee. Speke ei siis olisi voinut itse todeta, että Ukerewe on Niilin lähdejärvi, mutta hänpä Niiliin yhdytettyään palasikin sitä ensin ylöspäin siihen saakka, jossa se Viktoria Njansasta lähtee, ja saavutti näin Niilin vasenta rantaa viikon päivät ylöspäin kuljettuaan Mtesan oikusta huolimatta tarkoituksensa. Aivan joen niskasta, siitä, missä se järvestä lähtee, hän löysi monta metriä korkean putouksen, joka sai Riponin putouksen nimen Englannin maantieteellisen seuran silloisen presidentin kunniaksi.

Riponin putous.

Heinäk. 28 p. 1862 Speke seisoi Riponin putouksen rannalla, kuvaten sitä seuraavin sanoin: »Vaikutus oli niin valtava kuin olla saattoi: rehevä puistomaisema, suurenmoinen, kuutta tai seitsemääsataa jardia leveä joki pikkusaarineen ja kallioineen — edellisillä kalastajain majoja, jälkimmäisillä päivää paistattelevia lintuja ja krokotiileja — upeat, korkearuohoiset rantaäyräät, taustassa reheviä puita ja plataaneja, joiden alla näkyi syöviä topi- ja hartebeest-laumoja, ja vedessä virtahevot purskuttivat vettä sieraimistaan ja jalkaimme juuresta nousi lentoon trappeja ja helmikanoja.»

Unjotossa.

Speke miehineen laski sitten jokea veneillä, mutta heidän lähestyessään niitä seutuja, joissa suuri Kioga järvi on, asukkaat eräässä kylässä Unjoron rajalla osoittivat niin suurta vihamielisyyttä, että hänen täytyi erota joesta ja kulkea maisin Unjoron pääkaupunkiin. Matkalla Spekeen yhtyi Grant ja yhdessä molemmat matkustajat sitten kulkivat edelleen Unjoron pääkaupunkiin.

Unjoro on paljon köyhempää maata kuin Uganda, ja sekä kansa että hallitsija olivat paljon vihamielisempiä. Ensin retkikuntaa ei tahdottu laskea maahan ensinkään, ja kun se oli sinne päässyt, ei sitä tahdottu enää laskea pois. Kuningas Kamurasi, jonka pääkaupunki oli Kafun ja Niilin välisellä niemellä, käytti sitä aikaa, jonka hän retkikuntaa pidätti, kiskoakseen siltä, mitä suinkin sai irti lähtemään. Speke sai täällä kuulla lännessä olevasta suuresta järvestä (Albert Njansasta), mutta ei päässyt sinne matkustamaan.

Speke oli kotimaassaan sopinut Petherickin kanssa, että tämä lähettäisi häntä vastaan Gondokorosta käsin apuretkikunnan, ja kun hän Unjorossa sai kuulla jonkun päivämatkan päässä olevan valkoisia kauppiaita, arveli hän sitä juuri täksi apuretkikunnaksi ja lähetti uskollisimman miehistään, Bombayn, sitä tapaamaan. Tämä palasi pian ilotiedoilla, uusiin vaatteihin puettuna ja jo etäältä ilmaisten riemuaan pyssynlaukauksilla. Hän oli tavannut, ei tosin apuretkikuntaa, mutta joukon »turkkilaisia», s.o. erään maltalaisen kauppiaan De Bonon palveluksessa olevia Sudanin neekereitä, jotka olivat leiriytyneet Gondokoron eteläpuolelle, kahdeksan päivämatkan päähän tästä kaupungista. Unjoron kuningas vihoviimein päästi heidät lähtemään. Marraskuun 9 p. he astuivat veneihin ja laskivat Kalu jokea Niiliin, joka sillä paikalla vielä oli leveä, järvimäinen, ja sitten osa maata, osa Niiliä pitkin veneillä kulkien, saapuivat Kamman koskelle, josta Speke päätti oikaista suoraan maan poikki, koska Niilin sanottiin tekevän suuren mutkan ja Gondokoroon mennessä olevan paljon koskia.

Matkalla Gondokoroon.

De Bonon miesten leiri tavattiin ja siellä oli vastaanotto intohimoisen riemuisa. Speken miehet juhlan kunniaksi hummasivat yhden viikon yhteen mittaan. Mutta Speke ja Grant eivät voineet aikaansa yhtä iloisesti viettää, heidän kun täytyi joka päivä nähdä, kuinka säälimättömästi »turkkilaiset» pettivät ja nylkivät maanasukkaita heidän kanssaan kauppaa tehdessään. Speken täytyi odottaa, kunnes he olivat loppuun suorittaneet norsunluukauppansa ja lähtivät paluumatkalle, sillä hänellä ei ollut enää niin paljon omaisuutta, että olisi voinut omin voimin päästä edes Gondokoroon, Egyptin eteläisimmälle asemalle. »Turkkilaiset» ottivat joka kylästä väkipakolla kantajia sen, minkä tarvitsivat.

15 p. helmik. 1863 Speke ja Grant saapuivat Gondokoroon, oltuaan kolme vuotta matkallaan. Gondokorossa he tapasivat maanmiehensä Samuel Bakerin, joka vaimonsa keralla oli matkalla etelää kohti heitä etsimään. Gondokoroon saapui Petherick'kin vaimonsa keralla, mutta Speke oli hänelle niin vihoissaan siitä, että hän oli uskonut avun tuonnin De Bonon miesten asiaksi, ettei hän enää huolinut Petherickin avusta, vaan matkusti Bakerin aluksella Khartumiin. Hän teki Petherickille suuren vääryyden, sillä tämä oli kyllä jo vuotta ennen käynyt Gondokorossa samalla asialla, mutta kun hän oli palkaton konsuli, ei hän voinut jäädä sinne vuosikausiksi odottamaan. Speken syytökset saivat sitten aikaan, että Petherick menetti konsulivirkansa ja vielä kauppansakin, sillä egyptiläiset, jotka olivat hänelle vihoissaan siitä, että hän oli orjakauppaa vastustanut, juonivat nyt hyvällä menestyksellä häntä vastaan.

Speke ja Grant palasivat Eurooppaan keväällä 1863. Matka, löydöt ja Speken matkakertomus herättivät mitä suurinta huomiota, vaikkeivät julkiset hyvitykset olleetkaan kovin suuria. Speke oli ensimmäisessä sähkösanomassaan ilmoittanut, että »the Nile is settled» (Niilin kysymys lopullisesti ratkaistu), mutta tämä ei estänyt Burtonia asettumasta vastakkaiselle kannalle. Hän julkaisi Petherickin kanssa teoksen osoittaakseen, että Speken löytö olikin verraten vähäpätöinen. Käyttäen hyväkseen Speken tunnustusta, että hän harvassa kohdassa kävi itse järven rannalla, Burton kielsi sen olemassa olonkin, väittäen paikalla olevan monta järveä ja suota. Niilin päävesi muka tuli Albert Njansasta, jonka Baker oli vähän myöhemmin löytänyt, ja sen takaa Tanganjikasta saakka. Asian piti tulla julkisen väittelyn alaiseksi Englannin tiedeseuran kokouksessa Bathissa, mutta juuri kun kokouksen piti alkaa ja Burton oli asettunut paikalleen, vanhan matkatoverinsa ilmestymistä odottaen, saapui tieto hänen tapaturmaisesta kuolemastaan metsästysretkellä. Mies, joka oli niin monet vaarat kokenut, sai odottamatta surmansa kotiseudullaan haulikkonsa tapaturmaisen laukeamisen kautta.

Myöhemmät matkustajat osoittivat, että Speken käsitys Niilin lähteistä oli pääasiassa oikea. Hänen suurin erehdyksensä oli se, että hän piirsi sille monta lähtöhaaraa Viktoria-järvestä, vaikka Riponin putous on ainoa. Erehdys johtui siitä, että eräiden syrjäjokien lähteet ovat niin lähellä järven pohjoisrantaa, että Speke jonkin verran etäämmältä rantaa seuraillessaan tuli kulkeneeksi niiden poikki ja luuli niiden itse järvestä alkavan. Viktoria Njansan luoteisen lahden, Kavirondo-lahden, josta Speke kuuli huhuja, hän piirsi liioitellen hyvin suureksi ja kuuli sille väärän nimen, Bahri-Ngo.

»Speke oli», lausuu hänestä tunnettu Afrikan tutkija Sir H.H. Johnston, »Afrikan löytöretkeilijöistä suurimpia, ehkä vain Stanleyn ansiot ovat suuremmat. Harvinainen tarmo, mielenlujuus, urheus, maltti ja rautainen terveys täytyi sillä miehellä ollakin, joka saattoi voittaa Sansibarin ja Viktoria Njansan väliset esteet ja tunkeutua tältä järveltä Niilin laivaliikkeen päätekohtaan. Unjamvesin ja Viktoria-järven välillä retkikunta oli vähällä joutua tuhon omaksi. Mtesan oikut tuottivat sille monet vaarat, monta kertaa Kamurasi Unjorossa uhkasi sille tuhon tuottaa ja muita vaaroja odotti Madin ja Barin maissa, mutta lopulta se kuitenkin pääpiirtein ratkaisi Niilin kysymyksen. Viktoria Njansa voitiin Speken matkan johdosta piirtää kartalle likimain oikein, Albert Njansan muoto ja laajuus arvata sangen tarkkaan ja Valkoisen Niilin juoksu piirtää osapuilleen. Päiväntasaajan Afrikan merkillisestä vahumaylimystöstä ja Ugandan barbaarisesta hovista saapui nyt ensimmäinen tieto. Speke paljasti Niilin salaisuudet, samoin kuin Stanley Kongon. Vain aukkojen täyttäminen jäi myöhempien tutkijain asiaksi.»

Grant toi matkalta runsaita kokoelmia.

Niilin tutkimisen myöhempiä vaiheita.

Samuel Baker.

Samuel Baker oli nähnyt paljon maailmaa, ennenkuin hän lähti Niilin lähdejärville Speken ja Grantin työtä jatkamaan. Ollen varakkaan kauppiaan poika hän jo varhain saattoi noudattaa matka- ja seikkailuhaluaan. Viljeltyään plantaasseja, rakennettuaan rautateitä Unkarissa ja siellä tutustuttuaan toiseen vaimoonsa, metsästettyään karhuja, metsäkarjuja, susia, hirvaita ja kauriita Vähässä Aasiassa, hän v. 1861 saapui Kairoon vaimonsa keralla, matkustaakseen sieltä Spekeä ja Grantia vastaan. Valmistaakseen itseään tätä vaikeaa tehtävää varten hän ensin päätti tutkia Atbaran, viimeisen syrjäjoen, joka Niiliin vettään tuo.

Baker Atbaralla.

»Parinkymmenen mailin rasittavan matkan jälkeen», hän kirjoittaa, »saavuimme Atbaran ja Niilin yhtymäkohdalle; kaiken matkaa oli vasemmalla kädellä karua hiekkaa silmän siintämättömiin, jota vastoin oikea ranta mailin päähän Niilistä vielä kykeni kasvattamaan kääpiömimoosoja ja _Asclepia giganteaa_... Atbara on omituinen joki; ei ollut sitä paikkaa, josta se ei olisi ollut ainakin tuhattakahtasataa jalkaa leveä, ja toisin paikoin se oli paljon leveämpi. Äyräät, joiden korkeus oli 25—30 jalkaa, olivat epäilemättä tulvain aikana olleet veden alla, mutta nykyisin joki oli kuollut, ei vain osaksi kuivunut, vaan hiekkauoma niin hehkuva, että auringonvalon heijastus oli melkein sietämätön. Äyräillä kasvoi runsaasti hyphaene-palmuja, jotka ovatkin ainoat varjon antajat. Useat allikot olivat melkoisen suuret ja syvät. Tulvan aikana Atbaran uoma on hirmuisena koskena, jonka voima äkkimutkiin kaivaa parin-, kolmenkymmenen jalan syvyisiä kuoppia. Näihin syvänteihin sitten jää vettä, muun uoman kuivaessa... ja täten syntyneissä lampareissa kiehuu suurta kalaa, mahdotonta krokotiiliä, kilpikonnaa ja toisinaan niissä vilisee virtahepojakin... Erämaan eläinten, gasellien, hyeenain ja villiaasien, on pakko tulla näille lampareille juomaan... Palmuissa parveilee lukemattomia kyyhkyskarjoja ja aamuin ja illoin saapuu tuhansittain helmikanoja juomaan ja taas matkaan lähteäkseen.»

Kesäkuun lopulla kuumuus oli kerrassaan tukehduttava, mutta samaan aikaan Baker sai kokea Abessinian alppimaan lumensulamisen ja rankkasateiden vaikutukset. Hän makasi juhannusaattona puoleksi nukuksissaan vuoteessaan joen rannalla, kun hän äkkiä kuuli jyminää, ikäänkuin etäisen ukkosen ääntä. Tämä ääni yhä koveni, kunnes se herätti arabialaisetkin, jotka nyt hyökkäsivät telttaan ja huusivat »joki! joki!» — »Kavahdimme jalkeillemme silmänräpäyksessä ja tulkkini huudahti aivan suunniltaan kauhistuksesta, että joki lähestyi ja että se etäinen jyrinä olikin lähestyvän veden pauhua... Väestäni suuri osa nukkui jokiuoman paljaalla hiekalla ja tuskin ennätti kavuta jyrkän törmän päälle, ennenkuin vesi pimeässä yllätti heidät... joki oli saapunut kuin 'varas yöllä'. Kun aamu valkeni, seisoin uljaan virran, erämaan ihmeen rannalla! Eilen sillä paikalla oli vain karua hohtavaa hiekkaa, reunoillaan kuihtuneita pensaita ja puita paarteenaan. Ei ainoakaan pensas voinut ylpeillä lehdestä, ei ainoakaan puu luoda varjoa: mimoosain rungoilla hauras kummi halkeili... Yhdessä yössä tapahtui tämä ihmeteltävä muutos... Kuin kokonainen kansainvaellus tulvavesi anasti uomaa, joka sitä myöten muuttui 1500 jalkaa leveäksi, viittätoista tai pariakymmentä jalkaa syväksi juhlalliseksi virraksi. Bamburuokoja, pehkoja ja kaikenlaista ruhkaa kiiti ohitseni virran kantamina. Minä käsitin, mikä oli tapahtunut: Abessiniassa satoi ja suli lumi. Abessinian rankkasateet ja sulava lumi ovat Niilin tulvain pääsyyt.»

Baker matkusti Atbarasta Kassalaan, joka sitten myöhemmin tuli kuuluksi dervishien ja italialaisten taistelusta. Kassala on Mareb joen varrella, joka ennen lienee laskenut joko Niiliin tai Atbaraan, mutta nykyisin häviää erämaahan Kassalan pohjoispuolella. Kassalan lounaispuolella hän jälleen yhdytti Atbaran, joka hänen mielestään oli lyhyellä matkalla suuresti muuttanut muotoaan. Poissa oli aava hiekkaerämaa, jonka halki joki alempana virtasi samalla tasolla kuin muukin maisema. »Kuljettuamme näköjään aivan vaakasuoran, 45 mailin levyisen lihavan lietelakeuden poikki, saavuimme äkkiä syvän, viittä tai kuutta mailia leveän laakson reunalle ja näimme sen pohjalla, pari sataa jalkaa maan yleistä tasannetta alempana, Atbaran virtaavan. Vastakkaisella puolella jatkui lännen taivaanrantaa kohti samaa lakeata tasannetta.

»Lähdimme sitten laskeutumaan, joelle. Laakso oli täynnään kuruja ja rotkoja, maanvieremiä ja putaita; koko monta mailia leveä notkelma ilmeisestikin oli joen työtä. Kuinka suunnattomia aikoja joki lieneekään tarvinnut kaivaakseen laa'asta pöytämästä tämän syvän ja leveän laakson? Tämä oli se mahdikas maanraataja, joka oli Ala-Egyptin deltamaan peittänyt viljavalla lietteellään. Näillä laajoilla lihavilla tasanteilla vesi ei kokoonnu joiksi, vaan vaipuu maan sisään. Laakson rinteistä sen vuoksi tuon tuostakin kumpuaa esiin lähteitä, jotka huuhtovat pois hienompia maahiukkasia ja vievät niitä jokeen. Sadeajalla tapahtuu maanrepeämiä ja rinteiltä juoksee laaksoon liejuvirtoja, ja kun joki virtaa alati tulvivana koskena, lohkeilee löyhää äyrästä jokeen, jossa maakappaleet tuota pikaa hajoavat. Atbara on silloin paksua kuin hernerokka ja sen liejuiset vedet toimittavat yhä uudelleen ja uudelleen samaa virkaa, jota ovat kautta aikain toimittaneet. Näin joki myllersi maata meidän saapuessamme sen partaalle laakson pohjalle. Arabialainen nimi 'Bahr-el-Aswad' (musta joki) on hyvin ansaittu. Se on Egyptin musta äiti, joka yhä kuljettaa lapselleen samaa ravintoainetta, josta se on deltan rakentanut. Olkoot Niilin lähteet missä tahansa, Atbara joka tapauksessa on Egyptin äiti!»

Baker ihastui suuresti komeaan arabialaiseen rotuun, joka näillä seuduilla asui.

Atbaran arabialaiset.

Seuraavalla tavalla hän kuvaa erästä täällä tapaamaansa vanhaa sheikkiä: »Hän oli komein arabialainen, mitä olen vielä milloinkaan nähnyt. Ikää hänellä oli kahdeksankymmenen vuoden vaiheilla, mutta siitä huolimatta hän oli suora kuin keihäs ja näytti olevan vain viiden- tai kuudenkymmenen ikäinen. Ruumiinrakennukseltaan hän oli herkulesmainen, kuutta engl. jalkaa kolmea tuumaa pitkä, hartiat ja rinta olivat valtavan leveät, nenä erinomaisen kaareva. Suurten tuuheitten, aivan valkeitten kulmakarvain alta katsoivat kotkan silmät. Sangen vahva lumivalkea parta valui hänen rinnalleen keskivaiheille saakka. Hänellä oli valkoinen turbaani ja valkoinen kashmiriabbai eli pitkä viitta, joka ulottui kaulasta kantapäihin. Täydellisempää erämaan patriarkkaa ei voisi mielessään kuvitella, jos tahtoisi henkilöistyttää Abrahamin kansansa etupäässä.»

Tällä uljaalla vanhalla sheikillä oli mukanaan kymmenen poikaansa, joista useimmat olivat yhtä pitkiä miehiä kuin hän itsekin. Lapsia hänellä oli paljon mutta epäilemättä nämä heimot melkein kokonaan tuhoutuivat mahdin kapinaa seuranneissa surkeissa sodissa.

Baker nousi Atbaran vartta aina joen latvaosille saakka, metsästellen siellä suurta riistaa Hamranin arabialaisten keralla. Nämä arabialaiset kaatoivat elefantteja siten, että ajoivat niitä takaa ratsain ja pitkällä miekallaan yhdellä iskulla katkaisivat kinttusuonen. Kirahveja ja antilooppeja oli viljalta, maa akaasialehtoineen Abessianin vuorimaan liepeillä kuin avointa englantilaista puistomaisemaa. Siellä täällä kasvoi jättiläismäinen baobab eli apinanleipäpuu. Joessa oli m.m. keuhkokalaa (_Protopterus_).

Atbaran latvoilta Baker kulki Abessinian ylängön läntisiä liepeitä Rahadille, Sinisen Niilin syrjäjoelle, joka juoksee melkein yhdensuuntaisesti kuin Dinder joki, laskien sitä Khartumiin. Sieltä hän kauniin puolisonsa kera lähti nousemaan Niiliä, Spekeä ja Grantia vastaanottamaan. Hän tapasi heidät Gondokorossa, kuten olemme ennen maininneet, vei heidät veneellään Khartumiin, ja Speke jätti hänelle perinnöksi Niilin toisen lähdejärven löytämisen.

Baker Albert Njansalla.

Orjain ja norsunluun kauppiaat koettivat kuitenkin kaikin tavoin estää Bakeria palaamasta Speken reittiä bari-neekerien maahan ja saivat hänen miehensä Khartumissa kapinoimaan. Baker pääsi kuitenkin lähtemään, matkassaan 90 miestä, kameeleja, hevosia ja muuleja. Orjakauppiaita ja vihamielisiä maanasukkaita välttääkseen hän ensin teki kierroksen itää kohti ja sai taivutettua puolelleen Ibrahim nimisen orjakauppiaan, joka ensin koetti silläkin puolella kiihoittaa kaikki maanasukkaat retkikuntaa vastaan. Hän tuli sitten Lotukamaahan, vuorimaahan, jossa oli runsaasti elefantteja ja kirahveja ja jonka tavallisia neekereitä muodokkaammat asukkaat olivat taitavia seppiä. Hänen sieltä jatkaessaan matkaa melkein kaikki kantajat karkasivat, ja kun kameelit olivat jo Madi-maassa kuolleet, täytyi Bakerin hylätä kaikki tavarat, jotka eivät olleet aivan välttämättömiä, ja vain ampumatarpeet ja Kamurasi kuninkaalle annettavat lahjat mukanaan he jatkoivat matkaa, yhdyttäen Niilin molempien järvien välissä Kamman koskilla. Baker olisi tästä mielellään laskenut Niiliä Albert Njansaan, mutta Unjoron asukkaat estivät sen ja pakottivat hänet kulkemaan oikopäätä Kamurasin pääkaupunkiin. Kamurasi ottikin Bakerin ja hänen vaimonsa hyvin vastaan, ja se oli onni, sillä Baker oli kuumeesta kuoleman sairaana. Mutta pian hän kuitenkin näytti pahan luontonsa ja kielsi Bakeria matkustamasta Albert Njansalle. Orjain ja norsunluun kauppias Ibrahim oli ostanut kaikki tarvitsemansa tavarat ja jälleen lähtenyt Unjorosta. Kaikki Bakerin kantajat, kolmeatoista lukuunottamatta, olivat karanneet. Huomatessaan kuitenkin, ettei Bakerilta voinut enempää kiristää, Kamurasi, vielä kaksipiippuisen rihlan saatuaan, päästi hänet menemään, antaen hänelle kaksi opasta ja kolmesataa miestä saattoväkeä. Saattoväki kuitenkin täytyi piankin palauttaa takaisin levottomuutensa vuoksi. Tavalla tai toisella, hankkien kantajia kylästä kylään, pääsi Baker sittenkin kaikista vaikeuksista ja onnettomuuksista huolimatta tunkeutumaan Albert Njansan rannoille, yhdyttäen järven Vakovia nimisessä paikassa, joka on sen kaakkoiskolkassa. Tällä taipaleella rouva Baker oli kuolla auringonpistokseen — häntä kannettiin paareilla — ja Baker itse oli kuumeesta puolikuolleena.

Mutta tämän tuntemattoman järven löydettyään he unohtivat kärsimyksensä. »Se oli ihana päivä», kirjoittaa Baker. »Me olimme kulkeneet erään syvän notkon poikki ja paraillaan nousimme ylös vastakkaiselle puolelle. Riensin edellä mäen päälle ja sain nyt nähtyjen vaivain palkan, sillä allani lepäsi rannaton, hopealle hohtava vedenpinta, jota etelää ja lounatta kohti levisi niin laajalti kuin silmä kantoi. Sydänpäivän aurinko valoi sille loistettaan. Lännessä kohosi järvestä 80—100 kilometrin päässä pariatuhatta metriä korkeita sinisiä kukkuloita. Mahdoton on minun kuvata sitä voitonriemua, joka mieleni valtasi. Vihdoin olin saanut palkkani Afrikassa viettämäini vuosien työstä — ja englantilainen oli tämän voiton voittanut!»

Vaikka Baker seisoi kaakkoisrannalla, luuli hän kuitenkin näkevänsä etelän puolessa »rannattoman ulapan», jota ulottui sille suunnalle silmän siintämättömiin. Luultavasti järvellä Bakerin käydessä oli koko joukon auerta, joka siellä on sangen yleistä. Rannattoman ulapan asemesta he muutoin olisivat etelässä aivan lähellä nähneet Ruwenzorin valtavan lumivuoriston. On usein ihmetelty, että Bakerit näin saattoivat erehtyä tämän järven maantieteellisistä seikoista, mutta paitsi luonnollista liioittelemisen halua, oli tähän syynä sekin seikka, että he etelän ilmalla näkivät Semlikin leveän laakson, joka näytti järven jatkolta ja epäilemättä aikanaan onkin ollut Albert Njansan jatkona. Samat jyrkät ylänköäyräät, jotka sulkevat Albert Njansan, rajoittavat Semlikin laaksoakin. Ruwenzorin liepeet Baker näki ja nimitti ne Sinivuoriksi.

Järven rannalla oli kylä, joka harjoitti suurta kalanpyyntiä. Yhdestä puusta koverretulla veneellä Baker vaimonsa keralla sitten lähti seuraamaan järven itärantaa koillista kohti, kunnes tuli siihen paikkaan, jossa Niili siihen vetensä purkaa. Pitkin matkaa näkyi virtahepoja ja krokotiileja. Niiliä hän sitten nousi ylöspäin aina Murchisonin putoukselle saakka, joka oli jäänyt Spekeltä näkemättä. Niilin vesi putoo siinä korkeitten kallioseinämien välissä äkkijyrkkänä könkäänä 40 metriä. Maisema on suurenmoisen ihana ja vain sen syrjäisyys ja kulkuneuvojen huonous on syynä siihen, että se on niin vähän tunnettu. Tältä putoukselta Baker vielä kulki rantaa pitkin aina Kamman putoukselle saakka, mutta sitten kantajat jälleen karkasivat ja parikunta joutui niin vaikeaan tilaan, ettei pelastuksesta enää näyttänyt olevan mitään toivoa. Pari kuukautta täytyi syödä metsän ruohoja ja homehtuneita jauhoja. Harvoin he maanasukkailta saivat jonkun linnun särpimeksi. Sitten Kamurasi jälleen alkoi heitä kiusata, kärttäen Bakerilta apua sukulaistaan Fowukaa vastaan. Bakerin epäröidessä kulki Niilin poikki eräs De Bonon norsunluu-karavaaneista, jonka johtaja oli Fowukan liittolainen. Hän aikoi juuri hyökätä Kamurasin armeijan kimppuun ja varmaan olisi sen helposti voittanut, hänellä kun oli 150 pyssyä, mutta Baker silloin pystytti Kamurasin leiriin Englannin lipun ja varoitti De Bonon väkeä, että Unjoron kuningas nyt oli Englannin suojeluksen alainen. Bakerin uhkauksista säikähtyen norsunluukauppiaat peräytyivät Niilin pohjoispuolelle, mutta Kamurasi palkitsi saamansa avun siten, että hän nyt esti Bakeria ensinkään lähtemästä Unjorosta. Samaan aikaan kuitenkin Ugandan kuningas Mtesa, kuultuaan valkoisen miehen saapuneen Unjoroon ja epäillen Kamurasia, ettei tämä laskenut häntä Ugandaan matkaa jatkamaan, lähetti suuren armeijan Unjoroa hävittämään. Kamarasi pakeni johonkin Niilin saareen, jättäen Bakerin Karuman putouksille ilman ruokavaroja ja juhtia, tulemaan toimeen, miten taisi. Baker sai kuitenkin lähetetyksi sanan orjain ja norsunluun kauppiaalle Ibrahimille, ja tämä tulikin apuun. Matkalla he kuitenkin olivat saada surmansa bari-neekerien maassa, nämä kun olivat nousseet kapinaan orjakauppiaita vastaan. Eivät vielä Gondokorossakaan matkan vaikeudet lakanneet, sillä Niili oli jälleen alkanut tukkeutua ja Khartumissa raivosi rutto. Toukokuussa 1865 Baker vaimonsa keralla saapui Khartumiin, kulki sieltä jokea Berberiin ja Berberistä kameeleilla erämaan poikki Suakiniin.

Bakerin retki herätti suurta huomiota ja hänet sen johdosta aateloitiin. Julkaisemassaan kartassa hän tavattomasti liioitteli Albert Njansan kokoa ja semmoisena se sitten esiintyi kartoilla hyvän aikaa. Speke oli paljaiden kuulopuheiden mukaan piirtänyt järven paljon oikeammin. Baker kannatti Burtonin otaksumaa, että Tanganjika oli Niilin eteläisin lähdejärvi, ja tämä ennakkoluulo se sai hänet näkemään Albert järven monta vertaa todellista suurempana.

Baker masentaa orjakaupan.

Mehemet Ali ehkä todella aikoi lopettaa orjakaupan, mutta olot olivat häntä voimallisemmat. Orjuus oli niin syvälle juurtunut Niilin laakson oloihin, ettei sitä ollut helppo hävittää, ja kun kävi ilmeiseksi, että siitä saataisiin hyvä tulolähde, niin alkoivat Egyptin viranomaiset päin vastoin sitä suosia. Orjakauppiaita pakotettiin maksamaan yksi punta veroa jokaisesta orjasta, ja siitä karttui valtiolle paljon tuloja.

Mehemet Alin jälkeläinen Ismail sitä vastoin päätti täydellä todella ryhtyä orjakauppaa lopettamaan, toivoen siten saavuttavansa Euroopan suosion. Paremmaksi varmuudeksi siitä, että työ tulisi rehellisesti suoritetuksi, hän uskoi sen Sir Samuel Bakerille, joka löytöretkeilijänä oli saavuttanut suuren kuuluisuuden ja hyvin tunsi Niilin yläjuoksulla vallitsevat olot. Baker nimitettiin Sudanin ylimaaherraksi, sai ruhtinaallisen palkan ja kokonaisen armeijan työnsä toimittaakseen. Oloja, joihin hänen nyt tuli aikaan saada muutos, hän kuvaa seuraavasti:

Orjain ryöstö Niilin yläjuoksulla.

»Rikkaat ja hyvin viljellyt seudut olivat autioina, naisia ja lapsia raastettiin orjuuteen, maakyliä poltettiin ja sato ryöstettiin tai tuhottiin, väestö karkoitettiin, maallinen paratiisi oli muutettu helvetiksi ja alkuaan ystävällinen maanasukas oli käynyt vihamieliseksi vieraita kohtaan. Sanalla sanoen, orjakaupan jäljet olivat paljasta hävitystä.

»Ne orjastajat ja orjakauppiaat, jotka olivat syynä kaikkeen tähän rajattomaan kurjuuteen, olivat suurimmaksi osaksi arabialaisia ja Egyptin alamaisia, jotka olivat hylänneet alkuperäisen toimensa, maan viljelemisen Sudanissa, ja ruvenneet Khartumin kauppiaitten palvelukseen. Rikkaimmalla näistä kauppiaista oli palveluksessaan kokonaista kaksituhattaviisisataa arabialaista, ja tämä armeija oli jaettu moneen osastoon, jotka kuljeskelivat Keski-Afrikassa orjia hankkimassa ja rosvoamassa. Nämä hurjat joukot oli pyssyillä asestettu ja jonkinlaiseen sotilaalliseen kuriin harjoitettu. Ne oli jaettu komppanioihin, ja usein niitä komensivat vakinaisesta sotaväestä karanneet sotamiehet. On arvioitu, että noin viisitoistatuhatta kediivin alamaista toimi »mustan norsunluunkaupan» ja orjastuksen alalla Valkoisella Niilillä.

»Jokainen kauppias anasti jonkun määräalueen, jota hän hallitsi täydellisenä tirannina. Voidakseen paremmin pitää piiriään kurissa hän perusti siihen jonkinlaisia sotilas-asemia, joissa kussakin oli noin kolmensadan miehen vartijaväki. Siten näitten kauppiaitten aseelliset joukot anastivat laajoja maa-aloja ja usein tekivät yhden neekerikansan kanssa liiton sen avulla rosvotakseen toiselta kansalta naiset, lapset ja karjan. Orjastajain laajasta toiminnasta antaa käsityksen se, että yhdellä ainoalla kauppahuoneella oli mokoma »oikeus» harjoittaa ihmismetsästystä alueella, joka oli 300.000 neliökilometriä laaja. Tämän kauppahuoneen rosvokomppaniat saivat siis rankaisematta murhata, ryöstää, polttaa ja hävittää maassa, joka oli alaltaan lähes Italian kokoinen!

»On mahdotonta arvata, kuinka paljon orjia Sudanissa vuosittain tehtiin. Mutta minä otaksun, että ainakin 30.000 neekeriä pidettiin vankina orjakauppiaitten leireissä, taikka oli matkalla Valkoisella Niilillä ja Darfurin ja Kordofanin kauppateillä. Ihmishukka, johon orjastus ja orjain pahoinpitely on syynä, on hirvittävä. Välitön seuraus orjakaupasta on, että sen alaisten seutujen väestö pakenee, heillä kun ei ole muuta neuvoa, elleivät tahdo tyynesti nähdä, että heidän vaimonsa ja lapsensa rosvotaan, taikka elleivät tahdo sortajiinsa liittyä, lähteäkseen naapuriheimon naisia ja lapsia ryöstämään. Kamala anarkia käy siten vallitsevaksi niissä seuduissa, joissa orjakauppiaat mellastavat, ja kaikkialla näkyy vain hävitystä, petosta ja hirvittävimpiä konnatöitä.»

Saalis jaettiin siten, että apuna olleet alkuasukkaat saivat ryöstetyn karjan, orjakauppiaat taas kaikki tytöt ja nuorukaiset. Vanhukset ja kelpaamattomat lapset armotta surmattiin. Seuraavalla retkellä sama rosvojoukko liittyi johonkin toiseen heimoon ja lähti sen keralla sotaan samaa heimoa vastaan, joka sitä vast'ikään oli auttanut. Nuoret ja kauniit tytöt myytiin haaremeihin, toiset palvelijoiksi. Miehet pistettiin joko Egyptin varakuninkaan, taikka jonkun aasialaisen ruhtinaan sotajoukkoon, toisia käytettiin maanviljelijöiksi taikka muihin töihin. Osa kuohittiin, niin että he kelpasivat eunukeiksi. Darfurissa oli oikea laitos tätä varten; myöhemmin harjoitettiin silpomista vielä suuremmassa määrin Assiutissa Niilin varrella, ja kaikista muista veivät voiton — koptilaiset munkit. Sen alaiseksi joutuivat orjakaravaanien voimakkaimmat ja kauneimmat 8—10 vuoden vanhat pojat. Tyttölapsia taas leikattiin siten, että he sitten olivat hedelmättömät. Vakinaisen isännän saatuaan orjat kuitenkin joutuivat jotenkin hyvän kohtelun alaisiksi, koska he olisivat karanneet, jos heitä olisi huonosti pidetty. Usein orjakauppiaat möivät omia lapsiaan, joita heille olivat synnyttäneet neekerivaimot.

Bakerin retkikunta.

Näihin oloihin piti Bakerin nyt saada parannusta aikaan. Hänellä oli käytettävänään armeija, jossa oli 1200 egyptiläistä, arabialaista, neekeriä ja turkkilaista sotamiestä, jota paitsi hänellä apunaan oli moniaita eurooppalaisia. Rouva Baker oli jälleen mukana retkellä. Kolme höyrylaivaa ja joukko muita aluksia kuljetti retkikuntaa Niiliä ylöspäin. Mutta Khartumiin päästyään Baker piankin sai kokea, että tehtävä oli paljon vaikeampi, kuin kukaan oli osannut aavistaakaan, sillä ei ollut ainoatakaan kediivin alamaista, joka ei olisi ollut orjakaupalle suosiollinen. Sen vuoksi koettivat kaikki parhaan kykynsä mukaan ehkäistä Bakerin toimintaa.

Baker perusti aluksi Gondokoroon tukiaseman ja pakotti ympäristön neekerit tunnustamaan kediivin yliherruuden. Kaupunki sai nimeksi Ismailia. Oli tosin joku verta taisteltavakin, mutta sotaiset bari-neekerit Baker voitti. Suunnattomalla vaivalla hän oli saanut laivansa nostetuksi Gondokoroon saakka, mutta suurille järville hän ei voinut niitä viedä, vaikka oli toivonut. Toimintaa jatkettiin kuitenkin sillekin suunnalle ja perustettiin useita asemia, joista Lado ja Dufile ovat tulleet tunnetuimmiksi sen kautta, että Emin pasha niitä sittemmin niin sitkeästi puolusti mahdia vastaan. Kun Baker ei voinut laivalla nousta Unjoroon, lähti hän sinne maitse. Siellä hallitsi nyt Kabbarega, joka luonnonlahjoiltaan oli vielä kehnompi kuin hänen isänsä Kamurasi. Kabbaregan täytyi kuitenkin ottaa retkikunta kohteliaasti vastaan, hän kun pelkäsi Bakerin muutoin valloittavan hänenkin maansa. Baker oli saanut kiinni muutamia orjastajia, jotka olivat olleet Unjorossa orjia rosvoamassa, ja hän antoi piestä heidät kuninkaan nähden, josta unjorolaiset suunnattomasti hämmästyivät. Orjat, jotka enimmäkseen olivat unjorolaisia, hän antoi vapauttaa ja lupasi, että kaikki muutkin Unjorosta otetut orjat, mitä vain käsiin saataisiin, samalla tavalla vapautettaisiin.

Baker sitten otti maan Egyptin kuninkaan omaisuudeksi, ja asukkaat alussa näyttivät olevan hyvillään siitä, että pääsivät niin mahtavan suojeluksen alaisiksi. Mutta ystävyyttä ei kauaa kestänyt, pian Kabbarega koetti petoksen kautta tuhota koko retkikunnan ja syntyi sota. Siinä hänen pääkaupunkina, Masindi, poltettiin, mutta lopun lopulta Bakerin kuitenkin täytyi kääntyä takaisin ja kiittää onneaan, että sotajoukkonsa keralla pelastui. Paluumatkalla hän nimitti erään toisen ruhtinaan Unjoron kuninkaaksi, mutta Kabbarega kuitenkin piti sangen kauan puoliaan, ja vasta englantilaisten ottaessa haltuunsa Egyptin perinnön Niilin latvoilla Kabbaregakin menetti valtaistuimensa ja vietiin, samoin kuin niin moni muu musta majesteetti, maastaan pois, Seychellien saarille.

Unjoro muutoin on Sisä-Afrikan esihistoriassa siitä merkillinen maa, että sieltä lähtivät leviämään hamilaiset vahumat, jotka neekerien keskuuteen perustivat valtakuntia ja heille toivat myöhemmän kivikauden kulttuurin, metallien käytön ja karjanhoidon.

Baker alkoi sitten järjestää sen laajan alueen hallintoa, jonka hän sotaretkellään oli saattanut Egyptin vallanalaisuuteen. Elokuusta 1872 maaliskuuhun 1873 hän toimi näissä hommissa, perustaen aseman Niilin rannalle lähelle Karuman koskea ja toisen Fatikoon, sille oikotielle, joka sieltä lähtien katkaisee Niilin mutkan ja Dufilessa taas yhdyttää joen. Huhtikuun alussa Baker palasi Gondokoroon ja kolme kuukautta myöhemmin Khartumiin.

Orjakaupalle hän oli antanut ankaran iskun, mutta kun hän nyt palasi kotimaahansa, eivätkä egyptiläiset viranomaiset jatkaneet hänen työtään, kohosi tämä kauppa pian entiseen mahtiinsa.

Yrjö Schweinfurth Niilin ja Kongon välisellä vedenjakajalla.

Tutustumme nyt löytöretkeilijään, jonka päämäärät olivat kokonaan tieteelliset.

Yrjö Schweinfurth oli syntynyt Riiassa saksalaisista vanhemmista, Saksan yliopistoissa kasvatuksensa saanut, ja saksalaisilla varoilla hän teki Afrikan sisäosiin tutkimusretkensä.

1860-luvun alussa hän tutki Nubian, Ylä-Egyptin, Lounais-Abessinian ja näiden maitten ja Punaisen meren välisten seutujen kasvullisuutta. Palattuaan tältä retkeltä Saksaan hän päätti lähteä töitään jatkamaan Bahr-el-Ghazalin vesistösyvänteeseen ja saapui sitä varten v. 1867 Suakiniin. Tutkittuaan Suakinin eteläpuolisten vuoristojen ja Atbaran lähdeseutujen kasvistoa hän lähti Niilin laaksoon ja nousi jokea Khartumiin, jonne hän saapui marraskuussa 1868. Seuraavan vuoden alussa hän lähti varsinaiselle tutkimusretkelleen Bahr-el-Ghazalin, »gasellijoen», vähän tunnettuihin seutuihin.

»Kun aamuauringon säteet valaisivat virtaavan joen matalia yksitoikkoisia rantoja», kirjoittaa Schweinfurth Valkoisesta Niilistä, »näyttivät ne melkein valtamereltä, niin laaja oli se matka, jonka joki suoraan, matkailematta juoksi eteenpäin... Rantamaisemat pysyivät penikulmittain muuttumattomasti samoina. Harvoin etäinen vuori tai mäki vilkastutti yksitoikkoisuutta.» Huomio kiintyi pian niihin hämmästyttävän suuriin hanhi- ja sorsalaumoihin, joita näkyi päivät pääksytysten. Ja molemmilla rannoilla kävi laitumella suunnattomia karjalaumoja, joiden oli tapana tulla joelle juomaan. »Joen pinnalla soutelevat paimenet, koirat veneen perässä uiden, karjojaan milloin minnekin saatellen.» Schweinfurth kuvaa seikkaperäisesti jokivarren ja ylempänä olevien Niilin rantarämeitten kasvullisuutta. Kolmisensataa kilometriä Khartumin eteläpuolella kasvoi rannoilla siroja varjoisia akaasioita ja suurilehtisiä pensaita, monet niistä köynnöskasvien kauniitten kukkasien peitossa. Virtahepoja oli runsaasti, jalopeurat kiljuivat öisin ja puoleksi arabialaistuneen, neekerien sekaisen hamilaisen väestön asemesta alkoi olla yhä enemmän alastomia mustia ja veteliä shiluk-neekereitä. Suuria monitoriliskoja ja käärmeitä kahisi kuivassa ruohossa, ja apinoita, töyhtökurkia ja somia valkoisen ja ruskean kirjavia kauriita näkyi rannoilla niitä vilkastuttamassa. Vesirajassa loikui suunnattomia krokotiilejä. Täällä matkustaja ensiksi tutustui ambatsh nimiseen papukasviin (_Herminiera claphroxylon_), joka kasvaa matalassa vedessä ja on suurena syynä Niilin tukkeutumiseen. Sillä on lehdet kuin akaasialla ja keltaiset hernemäiset kukat. »Ambatsh on merkillinen puuaineensa uskomattomasta keveydestä, jos sen sienimäinen varsi edes puuaineen nimeä ansaitsee. Se kasvaa viittä tai kuutta metriä pitkäksi ja on juureltaan noin 15 senttiä vahva. Tämän sienimäisen puuaineen paino tosiaan on niin mitätön, että sitä tekee mieli verrata höyheneen. Vasta kun sitä kädessään punnitsi, saattoi uskoa mahdolliseksi, että yksi mies jaksoi selässään kantaa kahdeksan henkeä kannattavan lautan. Tämä kasvi kasvaa nopeasti rannan läheisyydessä tyvenissä paikoissa, ja kun sen juuret ovat vedessä, niin alkavat tuulien ja virran irti repimät ambatsh-pensaat jollekin matalalle paikalle tartuttuaan paikalla siinä kasvaa. Näin oikeastaan syntyvät ne ruokotukot, joiden tiedetään tuon tuostakin tukkivan Niilin Bahr-el-Ghazalin suun seuduilta ylöspäin niin pahoin, että laivakulku käy aivan mahdottomaksi.. Muutkin kasvit ovat osallisina näiden uivien saarien muodostumiseen, joita joka päivä syntyy kuin Delos tarussa. Ennen muita ovat mainittavat _vossia_-ruoho ja kuulu papyro, jota ei enää kasvakaan Egyptissä eikä Nubiassa.» Myöhemmät tutkijat ovat huomanneet, että pääsyylliset ovat varsinkin molemmat viimeksimainitut kasvit. Niiden muodostamat sillat ovat toisin paikoin niin vankkoja, että ne kannattavat elefantin kulkea. Ilkialastomat shilluk-neekerit värjäävät ruumiinsa harmaaksi tuhkalla tai ruosteenpunaiseksi iljettävillä sekoituksilla, suojellakseen itseään hyönteisiä vastaan. Ne nähdessään Schweinfurth ensi kerran kaipasi taakseen jäävää sivistystä.

Bahr-el-Ghazalin suistamosta alkoi dinka-neekerien alue. Mutta »sitä myöten kuin vene eteni, katosivat taaksemme asutut seudut. Joki haarautui putaiksi, jotka pujottelivat lukemattomien saarien välitse kuin labyrintissä. Rantain takaa näkyi etäältä paarre akaasiametsää ilmoittaen, että jossain sentään oli kiinteämpääkin maata. Minä hämmästyin sitä monenlaista kasvirikkautta, joka peitti vedenpinnan. Kasvitieteilijälle se oli ihana näky. Papyrotiheiköt varsinkin olivat aivan lumoavan kauniit. Ne näyttivät kuuluvan toiseen maailmaan, niissä oli jotain juhlallista. Mutta pian kaikki tämä kasvirunsaus alkoi arveluttavalla tavalla estää kulkua. Yhtämittaa meidän täytyi poiketa uusiin putaihin, joiden papyroja ambatsh-seinäin välisen pinnan vesikasvit kattoivat kuin vihanta matto. Yhä kapeammaksi kävivät väylät, joita tunkeuduimme eteenpäin. Veneemme toisinaan tarttuivat niin kovasti kiinni tähän kasviryteikköön, ikäänkuin olisivat juurtuneet kiinni viittätoista jalkaa pitkiin papyro-ruovostoihin, joiden rehevä viheriä väri oli ihastuttavana vastakohtana soutajaimme paljaalle ruskealle iholle. Miestemme huuto ja meiskaaminen herätti tuhansittain kaikuja. Virtahevot pelästyivät, kohottivat päänsä, puuskuttivat ja saivat aikaan hirvittävän mylläkän. Väkemme, joka pelkäsi näiden hirviöiden kaatavan venheet, alkoi huutaa vielä kamalammin. Se olikin ainoa keino saada eläimiä loitompana pysymään, sillä moisessa ihmisten ja venheitten sekamelskassa oli mahdotonta torjua niitä ampumalla.»

Schweinfurth arveli Bahr-el-Ghazalia yhtymäkohdalla yhtä veteväksi kuin Niili itse, joka siitä ylöspäin tunnetaan Vuori-Niilin eli Bahr-el-Dshebelin nimellä. Veden korkeimmillaan ollessa Bahr-el-Ghazal peittää laajalti maata, maaliskuussa taas, jolloin vesi on matalimmillaan, se on ylempää lukemattomina lammikkoina, joissa veden virtausta tuskin huomaakaan, alempaa taas unteloina kapeina putaina, joita rehevä kasvullisuus lauttana peittää, salaten kuitenkin allaan niin syvältä vettä ja liejua, ettei tavallisella riu'ulla tapaa pohjaa ensinkään.

Suuren Djurin ja muitten ylämaan jokien yhtymäseudulta alkaa varsinainen Bahr-el-Ghazal ja tässä kohdassa oli ennen mahdin kapinaa ja sitä seuraavaa Sudanin hävitystä suuri kauppa-asema, Meshra-er-Rek, jonka Khartumin nubialaiset, arabialaiset ja koptilaiset kauppiaat olivat perustaneet. Siitä kauppiaat ja matkustajat tavallisesti lähtivät liikkeelle niam-niamien maahan matkustaessaan. Neiti Tinné, joka Saharassa sai niin surkean kuoleman, oleskeli Meshra-er-Rekissä kauan aikaa, ja siellä hänen retkikuntansa luultavasti sai sen ankaran malarian, jonka uhriksi viisi yhdeksästä valkoisesta joutui, sillä kaikki nämä rämeet ovat äärettömän täynnään sääskiä. Vähän ennen Schweinfurthin saapumista oli näillä seuduin kuollut Le Saint niminen ranskalainen, jonka Ranskan maantieteellinen seura oli lähettänyt Bahr-el-Ghazalin vesistöaluetta tutkimaan.

Schweinfurth matkusti Meshra-er-Rekistä etelää kohti siihen ylämaahan, josta Bahr-el-Ghazalin suurimmat syrjäjoet tulevat. Hän tutustui matkalla väkirikkaisiin neekerikansoihin, ensin djureihin, joiden kesken oli paljon seppiä. Miehet sulattivat rautaa ja takoivat siitä kaikenlaisia esineitä, naiset viljelivät maata. Djurien eteläpuolella asuivat bongot, jotka olivat sanomattoman ahnaita tupakkamiehiä. Hekin sekä viljelivät maata, että olivat taitavia seppiä, ja vielä erinomaisia puuseppiäkin. Heidän suurin intohimonsa oli soitanto. Sitä varten heillä oli monenlaisia omatekoisia soittokoneita, torvia, trumpetteja ja rumpuja, ja he osasivat matkia ukkosen jylinää, sateen roiskunaa, myrskyn ulvonaa ja petoeläinten karjunaa. Toiset »orkesterit» olivat kehittäneet taitonsa niin pitkälle, että ne samalla osasivat matkia sekä kamalaa rajuilmaa että eläinten pelkoa sen aikana.

Nämä seudut olivat jo paremmin tunnetut, mutta niam-niamien maassa, johon Schweinfurth nyt lähti, oli hyvin harva ennen käynyt. Hän huomasi maan runsaitten sateittensa vuoksi olevan kostean kuin sienen, vaikka se on 700 metriä korkealla merestä. Vesi valui sieltä joka suunnalle. Niam-niamit olivat uutteria karjanhoitajia ja metsästäjiä ja harrastivat niinikään tavattomasti soitantoa. Poggia oli kertonut, että niam-niami saattoi neljäkolmatta tuntia yhteen mittaan soittaa soittokonettaan, kertaakaan levähtämättä, ja Schweinfurth sanoi tämän hyvin uskovansa. Vaeltavia laulajia ja soittoniekkoja kulki kylästä kylään, puettuina ihmeellisiin pukuihin. Schweinfurth tuli sangen pian vakuutetuksi siitä, että niam-niamit söivät ihmislihaa. Vieläpä hänen oli vaikea saada lamppuunsakaan muuta öljyä kuin ihmisenihraa, ja ruoanlaitossa oli ainiaan sama vaara tarjona. Hän arveli, että läntiset heimot, joitten luona Poggia lienee käynyt, ehkä eivät syöneet ihmislihaa, ja että siitä olisivat johtuneet Petherickin ja Poggian ristiriitaiset tiedot heistä.

Schweinfurth kulki sitten kauemmaksi eteläänpäin mambuttujen maahan, kunnes siellä tapasi ison syvän joen, joka virtasi länttä kohti. Se oli Uelle, josta ei tiedetty, mihin se laski. Ei kukaan silloin vielä aavistanut, että se oli pisin Kongon syrjäjoista. Vasta myöhemmin kävi ilmi, että tämä joki on Ubangin yläjuoksu. Schweinfurth luuli sen virtaavan Tshad järveen ja siis olevan Sharin latvoja.

Mambuttu.

Schweinfurth oli nyt tullut mambuttu-kansan kuninkaan Munsan alueelle. Tämä kansa oli siihen aikaan aivan tuntematon. Se jakaantui kahteen valtakuntaan, joista Munsa hallitsi läntistä osaa, rikasta, vetevää maata, jossa oli rautaa, uljaita metsiä, monenlaisia viljelyskasveja ja runsaasti metsänriistaa. Naiset viljelivät maan, miehet kävivät sotia ja metsästivät. Paljon norsunluuta myytiin. Matkustajan mielestä tämä rotu oli tavallisia neekerikansoja jalompaa, ylpeämpää ja kansallisuudestaan itsetietoisempaa. Mutta vaikka heillä olikin näitä parempia ominaisuuksia, olivat he kuitenkin inhottavan persoja ihmislihalle. »Ei missään Afrikassa tämä pahe ole yleisempi kuin mambuttujen kesken. Heidän eteläpuolellaan asuu mustia kansoja, jotka ovat heitä paljon alhaisemmalla kehityskannalla ja joita he sen vuoksi suunnattomasti halveksivat. Niiden maa on mambuttujen laaja jahti- ja rosvousalue, sieltä he tuovat karjaa ja ihmislihaa. Kaikki taistelussa kaatuneet viholliset paikalla leikellään pitkiksi viipaleiksi ja jaetaan samalla tavalla kuin muukin sotasaalis. Vangit sitä vastoin ajetaan kotia niinkuin lammaskarja yksitellen kuristettaviksi — voittajien ruuanhalun tyydyttämiseksi. Lapset, sen mukaan kuin olen kuullut, varataan kuninkaan kyökkiä varten, koska ne ovat parhaat makupalat. Sillä aikaa kuin olin mambuttujen luona, kertoi huhu, että kuninkaan pöytää varten joka aamu teurastettiin yksi lapsi. Minulla ei ollut tilaisuutta olla läsnä näissä kamalissa kesteissä; mutta kun kerran sattumalta tulin majaan, jonka edustalla oli koolla ryhmä naisia, näin heidän paraillaan kalttaavan ihmisruumiin alaosaa, aivan samalla tavalla kuin meillä kotona kaltataan ja kaavitaan porsasta. Musta iho oli tämän käsittelyn kautta muuttunut harmaaksi. Muutama päivä myöhemmin näin eräässä talossa ihmiskäsivarren, joka oli ripustettu valkean päälle, arvattavasti savustettavaksi.»

Munsan aitat olivat täpösen täynnään norsunluuta, ja hän olisi kovin mielellään ruvennut yhteyteen pohjan puolen liikemiesten kanssa vaihtaakseen heiltä punaista metallia. Hän otti Schweinfurthin vastaan suurella juhlallisuudella, kaikkien eri arvoisten mustien ylimystönsä läsnäollessa, rumpujen päristessä, norsunluutorvien soidessa ja isojen kellojen moikaessa, lempivaimojensa saattamana, jotka olivat hänet mitä parhaiten koristelleet tätä juhlallista vastaanottoa varten. Käsivarret, sääret, rinta ja pää olivat täpötäynnä kuparihelyjä, jotka kiilsivät kuin kastrullit hyvin varustetussa kyökissä, mutta ne olivat kaikki kotimaista tekoa. Päässä hänellä oli maan tavan mukaan puolta metriä korkea silinterihatun kaltainen pönttö, ruovoista punottu ja papukaijanhöyhenillä koristettu, etupuolessa puolikuun muotoinen messinkilaatta. Hänen ruumiinsa oli ylt'yleensä rasvattu rasvalla, johon oli sirotettu punaista jauhoa, niin että iho melkein muistutti Pompeijin savikuvia. Vyötäisillä oli viikunankuoresta valmistettu vaate, joka oli nahkavöillä kiinnitetty, kaulassa rengas, josta riippui rinnalle suippoja nahkarihmoja. Paljaalla käsivarrella näkyi ihmeellisiä koristeita. Oikeassa kädessä hänellä valtikan asemesta oli kansallinen koukkuveitsi, joka muodoltaan oli vähän sirpin kaltainen. Se oli kuitenkin vaskea ja yksinomaan koriste. Munsa otti saksalaisen matkustajan sangen hyvin vastaan, suureksi osaksi varmaankin siitä syystä, että hän toi runsaita lahjoja, mutta lupaa matkan jatkamiseen etelää kohti hänelle ei annettu.

Akka kääpiökansa.

Mambuttujen maassa oleskellessaan Schweinfurth tutustui akka nimiseen kääpiökansaan, jonka joukossa ei ollut ketään puolentoistakaan metrin mittaista. Hänen väkensä oli nähnyt näitä jo usean kerran, mutta Schweinfurthin puheille he eivät suostuneet tulemaan, ennenkuin muuan sattuman kautta tavattiin hänen leirissään. Tämä kansa asui mambuttujen eteläpuolella ja oli osaksi Munsan vallan alla. Muutamia perheitä asui hänen hovissaan, ja saksalainen matkustaja myöhemmin näki kokonaisen kääpiökomppanian, joka oli Munsan palveluksessa. Hän ensi näkemältä luuli heitä pahankuriseksi poikajoukoksi. He olivat tavattoman vikkeliä liikkeissään ja mambutut heitä käyttivät metsästäjinä. Yhden Schweinfurth otti mukaansa, kuljettaakseen hänet Eurooppaan, mutta hän matkalla kuoli. V. 1874 italialainen Miani vei kaksi akkaa kotimaahansa, jossa heidät Veronassa kasvatettiin. Kummankin oli täytynyt katsella sitä, kuinka Munsan miehet teurastivat ja söivät heidän äitinsä. Akat eivät kuitenkaan itsekään ihmislihaa halveksineet, jota ei olekaan ihmettelemistä, kun heidän joka puolellaan asui Afrikan pahimpia kannibaaleja.

Mambuttujen maasta Schweinfurth palasi takaisin Egyptiin, tehtyään pitkän poikkeuksen länttä kohti Dar Fertitiin ja siellä nähtyään kamalia orjanajoja. Kaiken kaikkiaan hän vietti Bahr-el-Ghazalin vesistöalueella kolme vuotta. Retkillään hän ei voinut suorittaa tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä, mutta hänen välimatka- ja kompassinmääräyksensä olivat niin luotettavat, että sekä Bahr-el-Ghazal itse että sen eteläpuoliset syrjäjoet tulivat kunnolla kartoitetuiksi. Schweinfurth oli ensimmäinen, joka toi luotettavia ja seikkaperäisiä tietoja Kongon kääpiökansoista. Hänen luonnontieteelliset havaintonsa olivat erinomaisen laajat ja perusteelliset, kansatieteelliset tutkimuksensa niinikään. Kaiken kaikkiaan hän on Afrikan tutkijoista kaikkein etevimpiä, vaikk'eivät hänen maantieteelliset löytönsä olleetkaan kovin suuria. Erinomaisen matkakertomuksensa hän kuvitti omilla piirroksillaan, jotka olivat yhtä tarkkoja kuin valokuvat ja samalla selvemmät. Afrikan kasvullisuuden mieltäkiinnittäviä ilmiöitä hän kuvasi perusteellisemmin kuin kukaan ennen häntä. Hänen kuvauksensa Niam-Niam-maan rehevistä jokivarsimetsistä eli »galeriametsistä» tutustutti maantieteilijät aivan uuteen metsäformatioon.

Djur-maassa leiripalon kautta menetettyään suurimman osan kokoelmistaan, päiväkirjoistaan, piirroksistaan ja koneistaan Schweinfurth lähti paluumatkalle ja saapui kotimaahansa syksyllä v. 1871. Parin vuoden kuluttua hän seurasi Gerhard Rohlfsia retkelle Libyan erämaahan, asettui sitten joksikin aikaa Kairoon asumaan ja omisti huomionsa Arabian erämaan ja Abessinian kasvitieteelle.

Junker.

Schweinfurthin työtä Niam-Niam-maassa jatkoi t:ri Wilhelm Johann Junker, joka oli Venäjällä saksalaisista vanhemmista syntynyt ja osaksi Venäjällä kasvanutkin. Junker oli luonnontutkija ja keräykset ja tutustuminen villikansain elämään olivat hänen päämääränsä. Hän oli jo matkustellut Niilin maissa ja Bahr-el-Ghazal maakunnassa laajalti, kun hän v. 1879 lähti uudelle matkalle niam-niamien maahan. Siellä olivat olot suuresti muuttuneet. Niam-Niamien valtakunnat olivat hajonneet, mambuttujen valtakunta samoin ja kuningas Munsa oli kaatunut taistelussa arabialaisia orjakauppiaita vastaan. Oli käynyt täällä, kuten kaikkialla: arabialaiset orjakauppiaat olivat seuranneet valkoisten tutkimusmatkailijain jälkiä, ja ensimmäinen seuraus näitten retkistä sen vuoksi oli kamala hävitys. Mambutut kuitenkin ottivat t:ri Junkerin hyvin vastaan ja hän saattoi laajalti kulkea heidän maassaan ja osoittaa, että Uelle oli Ubangin latvaosa. Junker kävi Aruwiminkin latvoilla, mutta ankara sairaus pakotti hänet sitten palaamaan pohjoisemmaksi, jossa» hänen matkatoverinsa oleskeli erään niam-niam-päällikön luona. Mahdilaiskapinan ja Khartumin valloituksen kautta katkesi kaikki yhteys pohjoiseen päin ja myös toivo voida sen kautta palata kotimaahan. Junker sen vuoksi matkusti Ladoon Niilin rannalle, joka paikka vielä oli Emin pashan hallussa, ja suuntasi sieltä kulkunsa etelää kohti, palaten Unjoron ja Taboran kautta Sansibariin lopulla vuotta 1886. Loppumatkan hän kulki Stanleyn ystävän, orjakauppias Tippu Tipin seurassa. Terveytensä Junker oli matkalla menettänyt, mutta hänen tieteellinen satonsa oli erinomaisen runsas ja arvokas.

Mahdilaisuus.

Samuel Bakerin ponnistukset orjakaupan hävittämiseksi eivät vielä likimainkaan johtaneet pysyviin tuloksiin. Tuskin hän oli Sudanista lähtenyt, ennenkuin se alkoi uudelleen rehoittaa. Egyptin hallitus sen vuoksi lähetti hänen työtään jatkamaan skotlantilaisen Charles George Gordonin, joka sekä Euroopassa että Kiinassa oli sotilaana saavuttanut sankarimaineen.

Gordon saapui v. 1874 Khartumiin ja ryhtyi viipymättä tarmokkaihin toimiin. Jo seuraavana vuonna hänen retkikuntansa kävivät Albert Njansalla saakka ja Vuori-Niilin varteen perustettiin asemia. Unjoron kuninkaan kanssa täytyi riidellä, koska hän suojeli orjakauppiaita, mutta Ugandan kuninkaan Mtesan kanssa Gordon saattoi ylläpitää sitä parempia suhteita. Samaan aikaan Stanley vieraili Mtesan hovissa, kuten saamme myöhemmin nähdä.

Maaliskuussa 1877 Egyptin hallitus nimitti Gordonin koko Sudanin kenraalikuvernööriksi, antaen hänelle rajattoman vallan.

Suurin vastus hänellä oli Seber eli Zober nimisestä orjakauppiaasta, jonka kotipaikka oli Shakka, Bahr-el-Ghazalin pohjoisimman lähdehaaran ja Darfurin välillä, 700 kilometrin päässä Khartumista. Seber oli orjakaupalla koonnut suunnattoman rikkauden ja ylläpiti melkoista sotajoukkoa yksinomaan orjastusta varten. Hänellä oli aina suuret varastot kaikenlaista »mustaa tavaraa», huonepalvelijoita, ulkotyömiehiä, haareminaisia, eunukkeja, ja Shakkaan saapui kaikilta ilmansuunnilta ostajia.

Huhu Seberin rikkaudesta ja hänen »hovinsa» ruhtinaallisesta loistosta herätti kediivin huomiota ja hän päätti kukistaa tämän mahtimiehen, ennenkuin hän kävi liian vaaralliseksi. Egyptiläisten sotatoimet eivät kuitenkaan ottaneet menestyäkseen. Kediivi sen vuoksi keksi toisen keinon. Kun Seber, egyptiläiset voitettuaan, alkoi sodan Darfurin sulttaania vastaan, rupesi kediivi hänen liittolaisekseen, peläten Seberin yhä enemmän voimistuvan, jos saisi Darfurinkin valtansa alle. Darfur valloitettiin yksissä neuvoin, mutta kun Seber huudatti itsensä sen maaherraksi Egyptin lupaa kysymättä, houkutteli kediivi hänet Kairoon, eikä laskenut häntä sen koommin kotiaan palaamaan. Sitä kiivaammin alkoi hänen poikansa Suleiman, joka nyt sai isänsä vallan, egyptiläisiä vihata ja Seber itse juoni Kairosta herkeämättä, salaisten asiamiestensä avulla. Näytti jo siltä, kuin nousisi koko Sudan näiden orjakauppiaitten puolesta kapinaan. Gordon sai nyt toimekseen »tehdä lopun orjakauppiaitten ilkitöistä.»

Hän kokosi 3000 miestä ja marssi 1877 Darfuriin, voitti kapinalliset, hävitti maata ja pakotti Suleimanin alistumaan. Suleiman tosin taas nousi kapinaan, mutta nyt italialainen Gessi kukisti kapinan ja Seberin poika saatiin vangiksi ja ammuttiin v. 1880. Orjakauppa siihen joksikin aikaa tyrehtyi ja Gordon saattoi lähteä Khartumista, jossa hän oli oikeamielisen hallintonsa ja uskonnollisen suvaitsevaisuutensa kautta saanut suuren kansansuosion.

Uudet valtiolliset tapaukset järkyttivät kuitenkin jo muutaman vuoden kuluttua Sudanin olot perustuksiaan myöten, hävittäen kaikki mitä Egypti eurooppalaisten avulla oli siellä aikaan saanut.

Ismail kediivin tuhlailevan hallinnon johdosta olivat Egyptin raha-asiat joutuneet niin huonoon kuntoon, että valtain täytyi sekaantua asiaan ja säästöjä aikaan saadakseen muun muassa suuresti vähentää armeijaa ja upseerikuntaa. Seurauksena siitä oli tyytymättömyys ja kapina, jota Arabi pasha johti. Englanti tosin nopeaan kukisti kapinan ja otti maan välittömän holhouksensa alaiseksi — jättäen kuitenkin kediivin nimellisesti hallitsemaan — mutta siitä huolimatta oli kapinalla kauas kantavat vaikutukset varsinkin Sudanissa. Siellä eräs uskonkiihkoilija julisti itsensä Muhammedin jälkeläiseksi, mahdiksi, ja nostatti kansan kapinaan Egyptiä vastaan.

Mahdi, jonka oikea nimi oli Muhammed Ahmed, oli Khartumin arabialaisia ja väitti polveutuvansa profeetasta itsestään. Hän tiesi, kuinka katkerasti egyptiläisiä eli »turkkilaisia» Sudanissa vihattiin heidän huonon hallintonsa vuoksi ja kuinka varsinkin orjakauppiaat olivat heihin suuttuneet. Tähän vihaan hän ensi sijassa perusti yllytyksensä, terästäen sitä vielä uskonnollisella kiihkolla.

Muhammed Ahmedilla oli se omituinen »lahja», että hän saattoi kauan aikaa seisoa kuin kuollut patsas osoittamatta eleillään minkäänlaisia elonmerkkejä, tapahtuipa hänen ympärillään mitä tahansa. Kun hän jälleen tointui, kertoi hän sielunsa olleen Allahin luona saamassa hänen käskyjään — aivan samoin kuin Muhammedkin kaatuvataudinkohtauksistaan tointuessaan. Muhammed Ahmed asettui Abbas nimiseen Niilin saareen, joka on Khartumin eteläpuolella, ja sinne kulki tuhansittain pyhiinvaeltajia häntä näkemään ja kuulemaan. Khartumin egyptiläinen maaherra lähetti häntä vastaan lopulta sotaväkeä tekemään yllytyksestä lopun, mutta mahdin kannattajat voittivat tämän sotaväen. Urhoolliset baggarat, eräs niistä arabialaisheimoista, jotka harjoittivat suurinta orjakauppaa, yhtyivät mahdiin ilomielin, kun hän kutsui oikeauskoisia taisteluun. Marraskuussa v. 1881 hän valloitti Sennarin, joka on Bahr-el-Azrakin varrella, ja myöhemmin suurimman osan Kordofanista. Toukokuussa 1882 hän hävitti egyptiläisen armeijan, johon kuului 5000 miestä. Ankaria tappioitakin hän tosin kärsi, mutta vaikka hän Obeidia valloittaessaan menetti 20.000 miestä, paisuivat hänen armeijansa vain uusista tulokkaista.

Egyptin hallitus lähetti nyt Khartumin avuksi kymmentuhantisen armeijan englantilaisen Hicks pashan johdolla, mutta yrittäessään valloittaa Obeidin takaisin Hicks pasha joutui väijytykseen ja tuhottiin koko joukkonsa keralla.

Suakimin seuduilla Punaisen meren rantamaissa taisteli Osman Digma niminen kuulu orjakauppias mahdin puolella, vaikeuttaen avun lähetyksiä siltä puolelta, vaikka hän itse joutuikin tappeluissa enimmäkseen tappiolle.

Egyptin hallitus olisi mieluummin jättänyt Sudanin oman onnensa nojaan, mutta siihen Englannin hallitus ei suostunut, vaan alkoi nyt entistä tehokkaammin puuttua asiaan, vallaten Suakimin ja Punaisen meren rannan, saadakseen tukea sotatoimille, ja lähettäen Gordonin Khartumia puolustamaan, kunnes sinne ennätettäisiin saada riittävän suuri sotavoima. Helmikuussa 1884 Gordon saapui Khartumiin, jossa hänen tulonsa synnytti suuren riemastuksen. Khartumissa oli silloin 6.100 miestä puolustusväkeä ja 25.000 asukasta — suurin osa asukkaista oli jo paennut pois. Mahdi siirsi piiritysjoukkojaan yhä lähemmäksi ja Gordonin vähälukuinen armeija lisäksi oli epäluotettava. Hän alkoi piankin älytä, että asema oli jo toivoton ja pyysi pikaista apua. Syyskuussa mahdi itse saapui Khartumin edustalle, leiriytyen päivämatkan päähän siitä.

Englannin hallitus päätti nyt lähettää 10.000 miestä Khartumin avuksi ja nimitti Wolseleyn, kuuluimman kenraalinsa, apuretkikunnan johtajaksi. Syyskuun lopulla v. 1884 Wolseley lähti Wadi Haifasta pitkin Niilin vartta liikkeelle, mutta kulkuneuvojen puutteellisuuden vuoksi oli eteneminen hyvin hidasta.

Se oli niin hidasta, että Wolseley vasten kaikkia varovaisuuden sääntöjä lopulta lähetti pienen, parin kolmen tuhannen miehen armeijan etujoukkona tunkeutumaan Metemmaan, josta Khartumiin oli vain 150 kilometrin matka ja jonne sen puolustajat saattoivat tulla höyrylaivoillaan, laivat kun jaksoivat konevoimalla nousta välillä olevan kuudennen kosken.

Kenraali Stewartin pieni armeija suoritti loistavan marssin ja löi vastaan tulevat mahdilaiset tuimassa tappelussa, jossa kenraali itse kaatui, sekä saavutti Niilin lähellä Metemmaa, jonka mahdilaiset kuitenkin olivat niin lujasti varustaneet, ettei kenraali Wilson, Stewartin seuraaja, voinut ajatellakaan sen valloittamista. Seuraavana päivänä saapui Khartumista kolme Gordonin laivaa, joita apuretkikunta tervehti suurella riemastuksella, ja nämä ilmoittivat kaupungin vielä pitävän puoliaan.

Kenraali Wilson päätti nyt muutaman sadan miehen keralla lähteä laivoilla Khartumiin Gordonin avuksi, mutta lähtö viivästyi valmistusten vuoksi muutaman päivän, ja kun laivat tammikuun 28 p. lähestyivät kaupunkia, tuiskui niitä vastaan sieltä tuli, eikä Egyptin lippu enää liehunut maaherran talolla — kenraali Wilson ymmärsi tulleensa liian myöhään. Khartum oli kukistunut!

Gordon oli piirityksen aikana lähettänyt kotimaahan päiväkirjansa, ja niistä saatiin sitten tietää, mitä Khartumissa oli melkein viimeiseen saakka tapahtunut. Viimeinen muistiinpano on joulukuun 14 päivältä v. 1884. Gordon tahtoi maalleen ja maailmalle ilmoittaa, että hän viimeiseen saakka oli tehnyt velvollisuutensa, ja ettei kaupungin menetys, kun se ehkä vihdoin menetettäisiin, ollut hänen syynsä.

Hän oli turhaan tehnyt monta yritystä kaupungin vapauttamiseksi; tehdyistä verisistä uloshyökkäyksistä ei ollut mitään apua. Kun Berberkin antautui ja hänen laivainsa kävi yhä vaikeammaksi Niilillä liikkua, vihollisen niitä rannoilta ampuessa, arvasi Gordon kohtalonsa hetken lyöneen, aseellista apua kun ei enää voitaisi lähettää kyllin nopeaan. Ainoana pelastuskeinona hän vaati, että Seber pasha, jota yhä vielä pidettiin Kairossa vankina, lähetettäisiin hänen luokseen, sillä tämän hän toivoi voivan synnyttää mahdin armeijassa niin paljon eripuraisuutta, että se hajoaisi. Mutta ei Englannin sen enempää kuin Egyptinkään hallitus suostunut antamaan hänelle entistä orjakauppiasta.

Englannin hallitus, joka alkoi yhä enemmän menettää mielenkiintonsa Sudaniin, lupasi tosin lähettää sinne retkikunnan, mutta vain Gordonia pelastamaan, jota vastoin Sudaniin jääneet egyptiläiset varusväet oli jätettävä oman onnensa nojaan. Mutta tämä harmitti Gordonia. »Ei», hän kirjoitti, »minä en ole se, joka teidän tulee pelastaa, vaan teidän kunnianne, sillä se on tahraantunut. Teitä lupauksenne sitovat ja jos varusväet teurastetaan ja verta juoksee virtanaan, tulee tämä veri teidän päänne päälle.» Jos vain hänen turvallisuutensa olisi kysymyksessä, voisi hän lähteä kaupungista pois milloin tahansa. Mutta hänen velvollisuutensa oli väistyä sitten vasta, kun kaikki muut olivat pelastetut. Hänen kunniansa vaati viimeiseen saakka jäämään Khartumiin asukkaitten luo, sillä nämä ihmisparat uskoivat häneen ja kiihoittaessaan heidät vastarintaan hän oli saattanut heidät mahdin raivoisalle vihalle ja rajattomalle verenhimolle alttiiksi. Hän tahtoi mieluummin kuolla kuin jättää heidät mahdin koston uhreiksi. Sanoja säästämättä hän moitti hallitusta ja niitä miehiä, jotka olivat hänelle sanoneet: »luottakaa vain meihin ja olkaa rauhassa, me tuemme teitä.»

Puolueettomat arvostelijat ovat yksimieliset siitä, että Englannin hallitus ja sen edustajat todella ansaitsivat Gordonin moitteet, niin leväperäisesti ja haparoiden avustusta johdettiin.

Mahdin vankina oli Khartumin edustalla Rudolf Slatin niminen itävaltalainen upseeri, joka oli ruvennut Egyptin palvelukseen ja maaherrana hallinnut Darfuria, kunnes mahdi valloitti tämän maan ja sai Slatinin vangiksi. Slatin oli joku aika ennen kääntynyt muhammedin uskoon saavuttaakseen muhammedilaisen sotaväkensä luottamuksen, ja tämä seikka epäilemättä pelasti hänen henkensä. Hän näki nyt Khartumin valloituksen ja kamalan hirmuhallituksen, joka sitä seurasi. Hän kertoo valloituksesta seuraavaa:

»Tammikuun 25 p. 1885 oli sunnuntai — en elämässäni sitä päivää unohda —. Auringonlaskun jälkeen mahdi muutamain kaliifiensa keralla kulki Niilin poikki kiihoittaakseen sotamiehiään taisteluun intohimoisilla puheilla ja lupauksilla, mitkä ilot heitä paratiisissa odottaisivat. Tiedettiin, että Khartum seuraavana päivänä väkirynnäköllä valloitettaisiin. Toivoin Gordonin saavan tästä tiedon ja olevan varuillaan. Sotamiehiä käskettiin, ett'eivät he huutaen ja kiljuen ilmaisisi taistelunhaluaan. Kun mahdi oli sotilaitaan kehoittanut ja antanut heille siunauksensa, lupasivat he käydä hänen edestään kuolemaan ja hän palasi nyt joen poikia leiriinsä.

»Vietin yöni kuumeentapaisessa jännityksessä. Khartum olisi pelastettu, jos hyökkäys torjuttaisiin; ellei sitä voitaisi torjua, olisi kaikki menetetty. Vihdoin nukahdin, mutta heräsin aamun sarastaessa ankaraan kivääri- ja tykkituleen. Kuulin muutamia yhteislaukauksia, sitten muutamia yksityisiä pamauksia, jonka jälkeen kaikki vaikeni. Tuo ei varmaankaan voinut olla hyökkäys Khartumia vastaan! Aurinko nousi — ah, mitä toisi päivä mukanaan? Suurimmassa jännityksessä odotin tietoja. Kuulin sitten riemuhuutoja ja pian sen jälkeen kertoivat minulle vartijani, että Khartum oli väkirynnäköllä valloitettu. En jaksanut uskoa, että he olivat puhuneet totta, ja lähdin telttaani.

»Mahdin ja kaliifien telttain ympärille oli kokoontunut ihmisiä, jotka nyt lähestyivät minun telttaani. Heidän edellään kulki kolme neekerisotamiestä. Yksi näistä oli entinen orja, joka oli minulle tuttu. Hänellä oli kädessään verinen mytty. Irvistäen sotamiehet seisahtuivat eteeni, avasivat myttynsä ja näyttivät minulle kenraali Gordonin pään. Veri syöksähti päähäni ja olin vähällä menettää tajuni. Minulle kuitenkin onnistui hallita tunteitani ja levollisena katselin kalpeita kasvoja. Vainajan siniset silmät olivat puoleksi auki; piirteet olivat rauhalliset, eivätkä mitenkään vääntyneet. Hiukset ja hieno poskiparta olivat melkein valkoiset. — 'Eikös tämä ole uskoton setäsi?' kysyi sotamies ojentaen päätä minua kohti. — — —»

Syynä Khartumin kukistumiseen oli ruokatavarain loppuminen ja puolustajain siitä johtuva voimattomuus, ynnä se seikka että Niilin tulva oli eräästä kohdasta sortanut vallin. Muualta se oli niin vankasti linnoitettu, ettei sitä olisi ollut mahdollinen rynnäköllä valloittaa. Hurjain laumain hyökätessä kenraalikuvernöörin palatsiin tuli Gordon portaille niitä vastaan, koettaen tyynnyttää niitä puheillaan, mutta heti ensimmäinen mies syöksi keihäänsä hänen lävitseen. Mahdi olisi mieluummin ottanut hänet elävänä haltuunsa.

Englantilaisten aikomus oli ensin valloittaa Khartum takaisin, mutta siihen olivat kuitenkin lordi Wolseleyn voimat liian pienet ja sotatarpeiden kuljetus liian hankalaa, ja kun lisäksi vuodenaika oli epäsuotuisa ja apujoukkojen lähetys vaikeata, päätti Englannin hallitus jättää Sudanin oman onnensa nojaan ja kenraali Wolseley sai käskyn tuoda joukkonsa takaisin Egyptiin.

Mahdin voitonriemu ei ollut pitkällinen. Jo saman vuoden kesäkuussa hän kuoli, toiset sanovat tautiin, toiset myrkytettynä, ja vallan peri baggara-heimoon kuuluva Abdullah, joka oli ollut kuolleen mahdin oikea käsi. Lyhyen mahtiaikansa kuluessa mahdi kuitenkin ennätti osoittaa itsensä täysiveriseksi itämaiseksi hirmuhallitsijaksi, eikä hänen seuraajansa ollut parempi. Kolmetoista vuotta Sudanin täytyi kärsiä tätä vitsausta, ennenkuin Gordonin maanmiehet valloittivat Khartumin takaisin ja yhdessä verisessä taistelussa lopen mursivat mahdilaisuuden voiman.

Niilin vesistö.

Tosin eivät vielä kaikki Niilin maantieteellisiä oloja koskevat kysymykset tulleet edellä kerrottujen löytöretkien kautta ratkaistuiksi, mutta pääpiirtein ne kuitenkin olivat tulleet selvitetyiksi, joten tässä voimme luoda silmäyksen saavutuksiin, mainiten myöhemmät matkat toisessa yhteydessä. Tärkein myöhemmin tulleista lisistä on Runsoron lumivuoriston löytäminen Stanleyn retkellä Emin pashan avustamiseksi, ynnä Albert Njansan ja Tanganjikan välisten maitten tutkiminen.

Niilin syvänne epäilemättä on Afrikan merkillisimpiä ja tuottavimpia osia. Pohjoisimpana, joen suulla, on maa, jonka historia on maailman vanhin — Egypti, joka nykyään elättää kymmenen miljoonaa egyptiläistä, arabialaista, eurooppalaista ja nubialaista kapealla kaistaleella joen kahden puolen, karun, hedelmättömän, elämälle vihamielisen erämaan tylyt reunat aivan lähellä kummallakin rannalla.

Nubia, joka sitä seuraa, ei nykyään tuota sanottavasti muuta kuin vihaisia ihmisiä, joiden suonissa juoksee hamilais-seemiläis-neekeriläistä sekaverta. Nubian jälkeen tulevat rikkaammat Darfur, Kordofan, Sennar, Bogos, Kasala ja Galabat, joissa on runsaasti kauppatavaraa, etenkin kuparia, kameeleja, aaseja ja akaasiakumia. Näiden maiden kasvisto ei enää ole välimerinen, kuten Egyptin, vaan afrikkalainen. Tuhatta metriä korkeammilla mäillä kasvaa traakipuita ja euforbioita, matalilla mailla baobabeja, akaasioita, valtavia viikunapuita, villejä taatelipalmuja ja haarovaa hyphaenea. Sieltä alkaa Afrikan suur'eläimistö — babiaanit, elefantit, antiloopit, jalopeurat, sebrat, tshiitat, leopardit, täplikkäät hyeenat, villiaasit, sarvikuonot ja kirahvit.

Kauempana etelässä alkavat tasaajanalaiset sateet. Aron sijasta on niittyjä ja varsinkin toivottomia rämeitä, joissa rehoittavat papyro, phragmites-ruoko, vossia-ruoho, uivat _Pistia stratioles_-laumat, amarantti, lumpeet ja imbatsh, papukasvi, jolla on tummankeltaiset kukat. Näissä rämeissä vilisee virtahepoja ja krokotiileja, jotka jo ammoin ovat Egyptistä hävinneet. Täällä komeilee omituinen valaspäinen haikara; pyhät ibislinnut, lusikkahanhet, kurjet, töyhtöhaikarat, marabut, valkohaikarat, mustat haikarat, satulanokkahaikarat, Egyptin hanhet, kannussiipiset hanhet, kyhmynokkahanhet ja monenlaiset sorsat pitävät paratiisinaan tätä ikävää seutua, jossa vain lintu näkee taivaanrannan; ihmiseltä sen peittävät ruovostot, kaislikot ja veden varassa kasvavat pehkot. Oikeastaan nämä rämeet ovatkin peitettyjä järviä ja mahtavia virtoja, joille uiva kasvisto muodostaa valeäyräitä. Niiden takana alkaa sitten kivikumpuinen ruohomaa, jos poistumme joesta riittävän kauas, ja tässä maassa asuu alastomia Niilin neekereitä, pitkiä mustia miehiä, joilla on pitkät hoikat sääret ja kahlaajalintujen käynti ja ryhti. He ovat etupäässä karjanhoitajia ja heidän suurissa karjoissaan sikiävät ne karjarutot, joita aina muutaman vuoden kuluttua kulovalkean tavoin kulkee kautta Afrikan.

Rämemaan lounaispuolella alkaa miellyttävä, jopa kauniskin, puistomainen maa, jonka aaltoilevilla mäillä niityt ja kauniit, rehevälehväiset puut vaihtelevat, kun taas virtain kahden puolen on kapeita metsävyöhykkeitä. Puistomaisemain takaa alkaa valtava troopillinen aarniometsä, joka vedenjakajan poikki katkeamatta jatkuu Kongon vesistösyvänteeseen. Tämä troopillinen aarniometsä, jonka rehevyydelle vain Amazonijoen metsät vetävät vertaa, ulottuu Niilin syvänteen lounaista reunaa pitkin kaarevasti Runsorolle ja muutamin paikoin Unjoroon, Ugandaan ja Viktoria Njansan pohjoisrannoille saakka. Viktoria Njansan koillispuolella on ylängöillä toisia taajoja metsäalueita, joitten luonne ei kuitenkaan ole kauttaaltaan troopillinen. Niissä kasvaa suuria havupuita ja pensaskanervaa, jotka Abessiniankin korkeilla vuorilla ovat vallitsevat.

Heti rämemaan eteläpuolella on Vuori-Niilin kahden puolen, Akholi, Lango ja Lotuka maissa, niinikään puistomaisemia. Puistomaisemain takana on Viktoria-Niilin ja Elgon vuoren välissä suuri rämealue. Elgonin pohjoispuolella puistomaisema muuttuu kuivemmaksi ja karummaksi. Viktoria Njansan kahden puolen on kauniita ja terveellisiä ylänköjä, joiden korkeus merenpinnasta on kahdesta- kolmeentuhanteen metriin. Kasvullisuudeltaan nämä ylängöt suuresti muistuttavat Eurooppaa ja Kapmaata.

Rudolf järven ja Valkoisen Niilin välillä on paljon vuoria, mutta kauempana pohjoisessa, Sobatin puolessa, maa muuttuu yhä kuumemmaksi, kuivemmaksi ja hietaisemmaksi, missä se ei ole rämettä.

Niilin maassa on Runsoron ikuisen lumen peittämä alppimaisema, jonka korkeimmat kukkulat kohoavat enemmän kuin 5500 metriä yli merenpinnan. Runsorosta etelään kuuluu Mfumbiro tulivuorialue neljän tuhannen metrin korkuisille keiloineen niinikään osaksi Niilin syvänteeseen. Viktoria Njansan luoteispuolella kohoo Elgonin valtava sammunut tulivuori yli 4000 metriä merestä ja Abessiniassa taas, josta Sobat, Sininen Niili ja Atbara alkavat, on vuoria, joiden korkeus on 5000 metriä ja jotka laellaan kantavat ainaista lunta. Niilinmaa on siis maanmuodostukseltaan, ilmastoltaan ja kasvullisuudeltaan erinomaisen vaihtelevaista.

Sen eläimistö käsittää Afrikan mielenkiintoisimmat, suurimmat ja kauneimmat eläimet. Ja sen ihmisrodut käsittävät melkein kaikki neekeri- ja neekerimäiset tyypit. Siellä tapaamme Kongon kääpiöitä, jättiläismäisiä turkanoja, masaita, joiden ruumis on kuin kreikkalaisen atleetin, ja apinamaisia balegoja, pitkäkoipisia dinkoja ja shilukkeja, lyhytsäärisiä lenduja, pörröisiä ugandalaisia, kauniita vahumoja, rumia bertoja ja shangaloita, partaisia niam-niameja ja naisellisia madeja, kiharapäitä galloja, jotka verhoavat itsensä vaatteilla, ja Niilin neekereitä, jotka käyvät aivan ilkialastomina. Egyptissä väestö puhtaita kaukaasialaisia, Nubiassa, Abessiniassa, njansain välisessä maassa, taas tapaamme saman ylemmän rodun edustajia sekaantuneina vaihtelevin suhtein neekereihin.

Niili oli se valtatie, jota myöten muinoin kaukaasialainen rotu vaelsi neekerien Afrikkaan. Tätä tietä niinikään valkoisen rodun viljelyskasvit ja kotieläimet vaelsivat niihin helteisiin ja tiheisiin metsiin, joissa neekerit elivät puoleksi kuin eläimet, ennenkuin joutuivat kaukaasialaisen rodun kanssa kosketuksiin. Niili oli kaukaasialaisen rodun ensimmäinen ja helpoin tie erämaan poikki varsinaiseen Afrikkaan, ennenkuin se saattoi kulkea sinne valtamerta. Ja Niilin vesistösyvanne oli ainoa osa varsinaista Afrikkaa, sen eteläisintä osaa lukuun ottamatta, joka valkoiselle rodulle tarjosi ilmastonsa puolesta asuttavia maita.

Itä-Afrikan pintamuodot näyttävät pääasiallisesti johtuvan poimumuodostuksista, joiden jäännöksiä Abessinia, Viktoria Njansan idänpuoliset ylämaat ja Njassa järven pohjois- ja länsipuolella kohoavat korkeat maat ovat. Samoja poimumuodostuksia on Runsoro, joka on Afrikan ehkä suurenmoisin vuoristomaisema, vaikka Kilimandsharo ja Kenia ovatkin korkeammat. Afrikan saatua varsinaisen selkärankansa, itäpuoltaan kulkevan korkean maanselän, alkoivat tuliperäiset mullistukset, maankohoamiset ja vajoamiset ja halkeilemiset uurtaa itäpuoliskoa, muodostaen pohjoiskoilliseen suuntaan kulkevia pitkiä laaksoja, joista merkillisin on Njassasta alkava. Tämä järvi itse on tässä syvässä ja kapeassa laaksossa, joka on maanvajoamisesta syntynyt, ja Viktoria Njansan itäpuolella siinä on lukemattomia pienempiä järviä, sekä suolaisia että suolattomia. Tämä laakso ulottuu Punaiseen mereen saakka. Melkein yhdensuuntainen sen kanssa on Tanganjikan laakso, joka on samoin syntynyt. Se ulottuu kauas etelään Kongon latvajoille ja pohjoisessa se jatkuu Albert Njansaan ja Niilin laaksoon, vaikk'ei se olekaan yhtä yhtenäinen kuin edellinen. Kivu-järven pohjoispuoliselta vedenjakajalta saakka tämän laakson vedet laskevat Niiliin.

Kagera jokea, joka Urundin vuorimaasta alkaen laskee Viktoria Njansaan sen itärannalle, on pidettävä Niilin ylimpänä latvana. Sen lähteet ovat neljännellä eteläisellä asteella, vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Tanganjikan vuorisesta pohjoispäästä. Eräästä näistä lähdejoista, joita Urundin vuorilta alkaa useita, ei ole kahtakaankymmentä kilometriä Tanganjikan rantaan.

Kageran juoksu on hyvin mutkitteleva ja monta pienempää järveä on sen varressa, kunnes se ensimmäisellä eteläisellä leveysasteella kääntyy jyrkkään itää kohti ja juoksee Njansaan. Paitsi Kageraa ei Viktoria Njansaan laskekaan muita suuria jokia. Itärannalle ja Kavirondo-lahteen tosin laskee muutamia jokia, mutta ne ovat verraten lyhyitä. Niili järvestä lähtiessään muodostaa heti suuren Riponin putouksen, jonka kynnystään niskaansa kohti syödessä Njansa alenemistaan alenee — ellei teollisuus sitä ennen ota palvelukseensa tätä oivallista putousta. Putouksen alla Niili loi toisenkin ison järven, joka kuitenkin oli niin matala, että se nykyisin on enimmäkseen rämeenä. Monihaarainen Kioga-Kwania järvi on sen jäännös. Viktoria Njansan ja Albert Njansan välillä on useita putouksia, joista varsinkin Murchisonin putous on mainittava. Koko vesimäärä siinä pusertuu viiden ja puolen metrin levyiseen halkeamaan ja putoo yhdellä hyppäyksellä 40 metriä, syöksyen hirmuiseen kuohuvaan kattilaan. Tämän jälkeen Niili jalona, kauniina kymenä hiljalleen vierii edelleen jyrkkien metsäisten kukkulain välitse, kunnes se muutaman kymmentä kilometriä kuljettuaan laskee Albert Njansan koilliskulmaan. Matkallaan Viktoria Njansasta Albert Njansaan Niili kaikkiaan putoaa 500 metriä (järvien korkeus merenpinnasta on 1180 ja 680 m.).

Valkoisen Niilin läntinen latvahaara alkaa Rutshuru nimisenä Mfumbiron valtavan tulivuoriston pohjoisrinteiltä. Tämä vuoristo on verraten myöhäisenä geologisena aikana syntynyt, tukkien ennen mainitun suuren vajontalaakson. Rutshuru laskee Albert Edward Njansaan, jonka kanssa pienempi Dweni järvi on yhteydessä. Näistä järvistä alkaa Semliki — nimi on Stanleyn antama, perustuen kansankielen väärinkäsitykseen — kaartaen Runsoron itäpuolitse ja laskien Albert Njansan lounaispäähän. Valkoisen Niilin vesimäärää ei tämä läntinen lähdehaara suuresti lisää.

Lähtien Albert Njansasta kohdasta, joka on noin 8 kilom. luoteeseen laskupaikasta, joki Vuori-Niili nimisenä virtaa edelleen leveänä ja järvimäisenä, kunnes Dufilen pohjoispuolella Kuku ja Arju vuoret sulkevat sen väliinsä ahtaaseen, mutkittelevaan solaan, jonka maisemat ovat Afrikan kauneimpia. Sadanviidenkymmenen kilometrin matkalla on yhtenään koskia ja joki tällä matkalla laskee 150 metriä. Folan koskissa joki syöksyy kuin valtavaan myllynruuheen, joka ei miltään kohdalta ole viittätoista metriä leveämpi, ja satakunnan metriä siinä karattuaan hyppää syvään onteloon, jonka leveys on vain 12 metriä. Tätä hornankirnua seuraa jälleen pitkä matka pauhaavia koskia. Folan koskien jälkeen Niili 120 kilometrin matkalla on vuoriston tulvapuroa muistuttavaa pauhaavaa ryöppyä. Ladossa, jossa virta hidastuu ja laajenee, on Vuori-Niilin korkeus merenpinnasta vielä 450 metriä. Koskimatkansa alussa Niili saa oikealta Asua nimisen syrjäjoen, joka tuo vettä Elgonin vuoren pohjoispuolelta ja Rudolf-järven vuorisilta seuduilta. Speke luuli Asuaa yhdeksi Niilin niskahaaraksi, otaksuen sen alkavan Njansan koilliskulmasta, Kavirondo-lahdesta.

Ladon pohjoispuolella alkavat laajat rämeet, joiden pituus on lähes 500 ja leveys 300 kilometriä. Tämä alue epäilemättä on ennen ollut järvenä, joka alaltaan on ollut Viktoria Njansan laajuinen, ehkä laajempikin. Lännestä tähän järveen laski seitsemän tai kahdeksan suurta virtaa, jotka nykyään monine syrjäjokineen järven tilalla muodostavat Bahr-el-Ghazalin, Niilin leveän läntisen latvahaaran. Bahr-el-Ghazalin latvat ovat osaksi vain muutaman päivämatkan päässä Kongon syrjäjokien lähteistä. Niili rämealueella haarautuu kahteen rinnakkaiseen uomaan, joista itäinen, Kirahvijoki, uudelleen yhtyy pääjokeen vasta 80 kilometriä Bahr-el-Ghazalin laskupaikan alapuolella. Bahr-el-Abiadin suulta alkaen Niiliä sanotaan Valkoiseksi Niiliksi. Tämän nimen se oikeastaan saa syrjäjoestaan Sobatista, joka tulvillaan ollessaan tuo siihen valtavat määrät maidonvalkoista vettä. Sobatin latvat ovat Abessinian vuorimaan etelärinteillä ja Rudolfin järven läheisyydessä. Sobatin saatuaan Niili juoksee 560 kilometriä suoraan pohjoiseen maan kautta, joka troopillisesta rehevyydestä vähitellen vaihtuu arojen akaasioiksi ja laihaksi heinäksi. Saharan erämaan läheisyys alkaa vähitellen tuntua, sillä pohjoisempana se ulottuu Niilin poikki Punaisen meren rantaan saakka.

Khartumin luona Niili saa suurimman ja tärkeimmän syrjäjokensa, Sinisen Niilin eli Bahr-el-Azrakin, jota maanasukkaat sanovat Abjaiksi. Tämä joki alkaa Abessinian Gojamin maakunnasta, juoksee Tsana-järven eteläpään läpi ja tuo Niiliin joka kesä niin valtavan tulvan, että Niili silloin saattaa vedellään peittää koko Ala-Egyptin. Sininen Niili on alkumatkallaan niin koskinen, että se putoaa 1300 metriä, ennenkuin jättää taakseen Abessinian rajan. Latvaosalla siihen yhtyy paljon jyrkkään putoavia syrjäjokia, jonka vuoksi se lumen sulaessa ja sadekauden alkaessa Abessiniassa tulvii hyvin nopeaan ja Valkoiseen Niiliin tuo 10.000 kuutiometriä vettä sekunnissa, kaksitoista kertaa enemmän kuin pääjoessa itsessään on vettä. Tavallisissa oloissa Sinisen Niilin vesimäärä on vain 200 kuutiometriä sekunnissa.

Kolmisensataa kilometriä Khartumin alapuolella Niili saa viimeisen lisäjokensa, Atbaran eli Bahr-el-Ashwadin (»Mustan joen»), joka alkaa Tsana-järven pohjoispuoliselta ylängöltä. Latvaosaa sanotaan Abessiniassa Takazzeksi, s.o. »hirmuiseksi», siitä rajusta voimasta, jonka se saa laskiessaan enemmän kuin 1300 metriä mutkittelevassa kurussaan. Kuivan aikaan Atbaran uomassa ei ole vettä ensinkään, mutta tulvan aikana se on niin vetevä ja kuljettaa kanssaan niin paljon lietettä, että. Baker piti sitä ensi sijassa Egyptin hedelmöittäjänä. Pää-Niilin, Atbaran ja Sinisen Niilin välinen maa on luultavasti se Meroen saari, josta vanhan ajan historioitsijat kertovat.

Atbaran laskukohdalta Niilin vielä pitää kulkea 2500 kilometriä kuivaa erämaata, ennenkuin se mereen ennättää, ja tämä matka panee sen vesivarat kovalle koetukselle. Nubian erämaassa se muodostaa suuren S:n muotoisen mutkan ja tällä välillä ovat ne kosket eli kataraktit, joita niin usein mainitaan Egyptin ja Sudanin historiassa. Joen laakso on täällä sangen kapea ja erämaa ulottuu aivan rantaan saakka. Muualla sulkevat laakson korkeat karut kalliot. Ilman tavattoman kuivuuden vuoksi on haihtuminen suuri ja Niilin vesimäärä Atbaran suulta saakka vähenemistään vähenee, kuta kauemmaksi se kulkee pohjoista kohti. Kuudes koski on 80 km. Khartumin alapuolella Shabhikan luona. Joki on sillä kohdalla kapea ja luonnonkaunis. Niili siinä putoo 18 kilometrin matkalla 6 metriä. Berberin alapuolella on viides koski, jonka pituus on 160 km. ja korkeus 60 m. Neljäs koski on puolta lyhempi, sen korkeus 50 m. Neljännen ja kolmannen kosken välillä on 320 km. suvantoa, jolla joki laskee sangen vähän. Länsirannalla on tavallista enemmän viljeltävää maata, joten tällä osalla on melkoinen kiinteä väestö, muodostaen Dongolan maakunnan. Kolmannen kosken pituus on 70 km., putouskorkeus 10 metriä. Toinen koski päättyy Wadi Haifan kohdalla, Sudanin rajalla; sen pituus on 200 km. ja putouskorkeus 65 metriä. Toisen ja ensimmäisen, Assuanin, kosken välillä on taas 340 kilometriä tyyntä suvantoa, joka Assuanin padolla on paisutettu suureksi säiliöjärveksi Egyptin tehokkaampaa kastelua varten. Ensimmäisen kosken putouskorkeus on vain viisi metriä.

Voisimme siis nykyään Herodotokselle ja vanhain helleenein muille oppineille, joille Niilin säännöllinen suonen sykkinä antoi niin paljon ajatuksen aihetta, sangen seikkaperäisesti kertoa tämän ikivanhan kulttuurinluojan synnyn ja kehityksen, ja vielä enemmänkin, voisimme heille tarkkaan selostaa senkin, mitä luonnonsuhteita sen on kiittäminen tulvastaan ja hedelmöittävästä lietteestään.

Sekä säännöllisen vesimääränsä että tulvansa Niili saa niistä runsaista sateista, joita sen latvoilla sataa. Säännöllisen vetensä se saa Valkoisen Niilin vesistöalueesta, jossa sataa keskimäärin 125 senttim. vuodessa. Valkoinen Niili se pitää huolta siitä, ettei Egyptistä lopu vesi kuivanakaan vuodenaikana. Rankimmat sateet satavat tammikuusta huhtikuuhun ja syksyllä loka- ja marraskuussa. Sadevesi kokoontuu Viktoria ja Albert Njansaan ja niihin laajoihin soihin, joita on sekä Kioga-järven että Bahr-el-Ghazalin suistamon seuduilla, ja ne toimivat säiliöinä, jotka pidättävät tulvavettä ja säännöstelevät veden annostelun, niin että sitä riittää pitkin vuotta. Viktoria Njansan vesi alkaa nousta tammikuussa, on korkeimmillaan heinäkuussa ja matalimmillaan marraskuun lopulla. Vuori-Niilin vesi on matalimmillaan maaliskuussa ja huhtikuussa, korkeimmillaan syyskuussa. Bahr-el-Ghazalin vedenkorkeus ei suuresti vaihtele, se on korkeimmillaan myöhään syksyllä, mutta yleensä tämän suuren jökiverkon vesimäärä on verraten niukka. Sobat on tulvillaan kesäkuusta lokakuuhun.

Tulvavetensä taas Niili saa Abessinian vuorimaasta, jossa ei sada runsaasti pitkin vuotta, kuten Valkoisen Niilin latvoilla, mutta sitä rankemmin kesäkuukausina kesäkuusta syyskuuhun. Latvajokien jyrkän putoamisen vuoksi tämä vesi erinomaisen nopeaan kokoontuu yhteen ja saavuttaa Niilin. Jo kesäkuussa alkaa Sininen Niili Khartumin kohdalla paisua ja tulvaa kestää heinäkuusta lokakuuhun. Atbara tulvii samoina aikoina.

Khartumin kohdalla Niilin vesi on matalimmillaan huhti- ja toukokuussa, korkeimmillaan elo- ja syyskuussa. Assuanin kohdalla Niilin vesi on matalimmillaan toukokuun lopulla, jonka jälkeen se hitaasti nousee heinäkuun keskivaiheille, koko elokuun sitten nopeammin, kunnes se syyskuun alussa on korkeimmillaan. Loka- ja marraskuun kestää hidasta laskua. Kairon kohdalla joen vesi on matalimmillaan kesäkuun puolivälissä, korkeimmillaan taas lokakuun alussa. Assuanin padon avulla voidaan Niilin uomaan nykyään laskea vettä sen ollessa matalimmillaan sen mukaan, kuinka maanviljelys tarvitsee.

Niilin ollessa matalimmillaan muuttuu sen vesi rämeistä alkaen viheriäiseksi lukemattomista mikroskooppisista levistä ja saa mädänneen hajun ja maun. Nämä levät, jotka sikiävät rämeissä, uivat virran mukana siihen aikaan vuodesta, jolloin vesi on vapaata lietteestä. Kesäkuun lopulla ja heinäkuun alulla tämä »viheriä vesi» saapuu Kairoon, mutta katoo heti, kun joki alkaa heinäkuun lopulla nousta, koska levät eivät elä sekaisessa vedessä. Elokuussa jokivesi Ala-Egyptissä on täynnä tummaa punaisenruskeaa lietettä, jota Sininen Niili ja Atbara tuovat Abessinian ylängöltä. Arvion mukaan sitä silloin kulkee kymmenkunta kuutiometriä sekunnissa. Parissa viikossa se kulkee Khartumista suistamoon, mutta toukokuussa Niilin vesi samalla matkalla viipyy 42 päivää.

Niilin tulvat ovat yleensä sangen säännöllisiä, mutta poikkeusvuosiakin sattuu, eikä poikkeuksen tarvitsekaan olla puoleen tai toiseen aivan suuri, ennenkuin sillä voi Egyptin väestölle olla tuhoisat seuraukset. Niistä on sen vuoksi jo ikivanhoista ajoista, ainakin jo jälkeen vuoden 3600 e.Kr., pidetty mitä tarkin luku ja Assuanissa on Elefantinen saarella vielä tänä päivänä kuulu Niilin mittari, joka rakennettiin jo Egyptin vanhain kuninkaitten aikana ja jota Rooman vallan aikana laajennettiin. Se on hakatusta kivestä vankasti rakennettu ja asteikko osoittaa, korkeallako vesi kulloinkin on. Ismail kediivin toimesta se v. 1870 korjattiin. Kolmen muunkin vanhan Niilin mittarin raunioita on säilynyt ja Karnakin temppelin rantasillassa on kirjoituksia, jotka sisältävät tietoja neljästäkymmenestä korkeasta tulvasta XXV:n dynastian aikana. Assuanin kohdalla Niilin tulvan korkeus on keskimäärin 26 jalkaa, Kairon kohdalla 23 jalkaa. Jos joki Assuanin kohdalla nousee vain 21 jalkaa, tietää se kuivuuskatoa Egyptille, jos taas 30 jalkaa, tuotti tulva hävityksiä, ennenkuin Assuanin pato rakennettiin.

Vanhoista merkeistä päättäen on Niilin uoma Egyptissä historiallisella ajalla kohonnut lietteestä noin 13 senttimetriä vuosisadassa, mutta toisen ja kolmannen kosken välillä se jälkeen vuoden 2500 e.Kr. on syventynyt 24 jalkaa, veden syövyttäessä Semnan kovaa graniittikynnystä pari millimetriä vuodessa.

Vielä suurempiakin ihmeitä voisimme nykyajan tiedoilla kertoa Kreikan kaikkia uteleville viisaille, jotka koettivat ymmärtää Egyptin maan varhaisimman synnynkin, otaksuen, kuten Herodotos, sitä Niilin rakentamaksi entisen merenlahden paikalle. Egypti todella on ollut merenpohjana, vieläpä montakin kertaa, vaikk'ei se siltä ole kokonaisuudessaan Niilin luoma.

Mesotsoisella ajalla Niilin laakso 80 kilometriä suustaan oli Välimeren pohjana mittaamattomia aikoja ja paikalle kerrostui vahvalta kalkkikivimuodostuksia. Punaisesta merestä sen on aina erottanut korkea vuoristo. Eoseenikaudella mainittu kalkkikivikerrostuma vähitellen kohosi, kunnes siitä tuli korkea pöytämaa. On mahdollista, ett'eivät Sisä-Afrikan laskuväylät Egyptin nousun johdosta enää päässeetkään Välimereen virtaamaan ja että Niilin vesi sen johdosta katosi nykyisen Libyan erämaan seuduille, muodostaen vähitellen järviä, jotka vihdoin paisuivat pöytämän tasalle ja alkoivat siihen uurtaa uutta uomaa. Mioseenikaudella näyttää tapahtuneen maankuoren repeämisiä ja siirtymisiä, joiden kautta Niili sai uuden uoman, täyttäen laaksot kuitenkin osaksi kuljettamallaan soralla ja lietteellä. Lopulta Niili oli kalkkikiveen uurtanut sangen syvän uoman, mutta sitten tapahtui uusia vajoamisia ja Niilin laakso painui mereen, jonka pohjalla joen uoma uudelleen tukkeutui umpeen. Ennen sitä oli luultavasti tapahtunut suuria tulivuorenpurkauksia sen kautta, että Niilin vesi halkeamista valui syviin ja kuumiin kerroksiin. Siten syntyi basalttikerroksia, joiden poikki Niili jälleen uursi itselleen uoman. Tertiäärikauden lopulla Egyptissä satoi runsaasti, vaikka se tätä nykyä on yhtä kuivaa kuin erämaa. Rankat sateet kaivelivat ja muodostivat maan pintaa ja kasvattivat reheviä metsiä. Egyptin länsipuolelle ulottui sitä vastoin arvion mukaan suuri Välimeren lahti niille seuduille, joilla nykyään Libyan erämaan hieta-aallot ovat.

Plioseeniajalla, jolloin ihminen ilmestyi maanpinnalle, Egypti jälleen sukelsi Välimeren aaltoihin, jotka luultavasti vyöryivät aina Assiutiin saakka. Välimeri oli siihen aikaan melkein varmasti yhteydessä Punaisen meren kanssa Suetsin kannaksen paikalla olevan salmen kautta. Niilin juoksu oli luultavasti nykyistään jyrkempi, jonka vuoksi se nopeaan syvensi uomaansa. Sitten maa uudelleen kohosi, Suezin kannas erotti Punaisen meren Välimerestä ja Välimeri sai likimain nykyisen laajuutensa. Niili alkoi kasata alijuoksullaan lietettä, jota se toi latvoiltaan, ja siten kohottaa uomaansa yhä korkeammalle. Suistomaatansakin se on liejullaan laajentanut, vaikka tämä rakennustyö onkin siksi huonoa, että nykyään taas on järviä semmoisilla paikoilla, mistä jo ennen on korjattu runsaita satoja.

Jonkun ajan kuluttua saapui sitten ihminen Egyptiin, luultavasti idästä, ja Egyptin länsipuolella olevat seudut alkoivat kohota merestä. Maan kohoamisesta ja eräistä muista seikoista, joista meillä ei ole selvää tietoa vielä, oli seurauksena, että Afrikan ilmasto viidennentoista leveysasteen pohjoispuolella alkoi yhä enemmän kuivua Saharan ja Arabian erämaitten vaikutuksesta. Monet seudut, jotka ensimmäisen ihmisen niihin tullessa vielä olivat rehevän kasvullisuuden peitossa ja joissa apinat, elefantit ja antiloopit viihtyivät, alkoivat kuivamistaan kuivaa ja tätä kuivamista kaikesta päättäen kestää vielä tänä päivänä. Vain Egypti pysyi kasvullisena siunauksellisen jokensa ansiosta, Niilin, joka troopillisen Afrikan lumivuorien ja rankkasateitten ravitsemana voitokkaasti katkaisi tuhannenviidensadan kilometrin pituudelta paahtavaa erämaata, kastellakseen Egyptissä kapeat rantakaistaleet ja deltamaansa vedellään ja lihavoittaakseen maan mukanaan tuomalla hienolla lietteellä.

Niilin pituus pitkin uomaansa kaikkine mutkineen on 6400 kilometriä, joten se luultavasti on maailman pisin virta. Kongon vesistösyvänne on puolta suurempi kuin Niilin, mutta se veden paljous, jonka Kongo purkaa mereen, on monta vertaa suurempi kuin Niilin, joka matkalla menettää suunnattomia määriä haihtumisen kautta. Mikä toinen joki maailmassa on vedellään saanut aikaan niin suurenmoisia asioita kuin ikivanha Niili!

Abessinia.

Abessinia oli aina niistä ajoista saakka, jolloin portugalilaiset tekivät sinne retkiään auttaakseen »Pappi-Johannestä» maureja vastaan (vert. II, s. 159), ollut ainaisten sisällisten rettelöitten raatelema. Se oli vain löyhä kokoelma maakuntia, joitten ruhtinaat olivat keskenään ainaisissa sodissa. Tärkeimmät näistä maakunnista olivat Tigre pohjoisessa, Amhara maan keskiosassa ja Shoa etelässä. Maan hallitsija, joka kutsui itseään »negus negustiksi», s.o. kuninkaitten kuninkaaksi, tavallisesti hallitsi välittömästi vain Amharaa. Muilta maakunnilta hän kantoi veroa, milloin kykeni sen itse ulos ottamaan.

Toisinaan hallitsi monta negusta samaan aikaan. Koko maan historia onkin paljasta synkkää sisällistä sotaa, raakalaistekoja, horjuvaa hallintoa, valtaistuimen tavoittelua, rosvoretkiä, petosta ja ryöstöä. Silloin tällöin tähän sekamelskaan lankeaa joku valoisampi säde, kun joku valistunut ruhtinas on saanut järjestyksen palautetuksi ja rauhan ja edistyksen siunaukset joksikin aikaa turvatuiksi.

Kun Euroopan vallat yhdeksännellätoista vuosisadalla alkoivat entistä enemmän kiinnittää huomiotaan ja halujaan Afrikkaan, tuli Abessiniakin jälleen suuremman huomion alaiseksi. V. 1805 Englannin hallitus lähetti sinne lähetyskunnan pyytämään Punaisen meren rannalta maa-aluetta siltä varalta, että Ranska anastaisi Egyptin, kuten sen aikomus oli. Myöhemmin maassa alkoi yhä useammin käydä matkustajia. V. 1830 protestantit alkoivat siellä lähetystoimensa, lähtien samasta maanasukkaita loukkaavasta edellytyksestä kuin latinalaisetkin lähetyssaarnaajat heitä ennen, ettei nimittäin Abessinian kirkko kelvannut uskon perustukseksi soveliain korjauksin. Nämä lähetyssaarnaajat kulkivat maassa moneen suuntaan ja julkaisivat matkoistaan kertomuksia. Kahdeksan vuoden kuluttua heidän kuitenkin täytyi lähteä tiehensä kotimaisen papiston vastarinnan vuoksi. Ainoastaan Shoassa he saivat vielä edelleenkin jonkin vuoden vaikuttaa.

Samoihin aikoihin Abessiniassa kävi useita luonnontutkijoitakin ja muita matkustajoita, jotka samoilivat siellä ristiin rastiin ja kävivät semmoisissakin seuduissa, joita ei portugalilaisten ajoista saakka kukaan ollut nähnyt.

Kuuluimmat näistä tutkijoista ovat veljekset Antoine ja Arnaud d'Abbadie, jotka oleskelivat Abessiniassa kymmenen vuotta (1838—1848), suorittaen tärkeitä tieteellisiä töitä ja samalla ottaen osaa maan valtiollisiinkin rettelöihin, sillä englantilaiset ja ranskalaiset kilpailivat vaikutusvallasta ja kummallakin maalla oli puolueensa. Veljekset Abbadie kokosivat tietoja maan pintamuodoista ja muista kartoitusseikoista, sen luonnontieteellisistä oloista ja muinaismuistoista ja keräsivät monta sataa vanhaa käsikirjoitusta, jotka valaisevat aitiooppialaisen kulttuurin menneisyyttä. Mutta maassa, joka on niin täynnään vuoria ja laaksoja ja syrjäisiä soppia, on vielä tänäpäivänäkin paljon tehtävää.

Massovasta, Punaisen meren rannalta, ei ole pitkä matka Abessinian ylängölle. Ahtaat vuorisolat sille johtavat, kohoten pengermältä pengermälle, kunnes ilmasto on korkeuden vuoksi viileätä, vaikka maa kuuluukin kuumaan vyöhykkeeseen ja läheiset Punaisen meren rannat ovat maailman kuumimpia seutuja. Korkeimmilla kukkuloilla on ikuista lunta. Niiltä juoksee jokia eri puolille merta kohti, muodostaen koskia ja nopeaan uurtaen uomansa syviksi kanjoneiksi ja kuljettaen alamaihin paljon lietettä.

Kaikki matkustajat ovat ylistäneet maan luonnonkauneutta ja ilmaston terveellisyyttä. Päivässä matkustaja voi nousta troopillisista seuduista viileään vyöhykkeeseen. Ylämaat ovat jotenkin paljaat, mutta laaksoissa ja rotkoissa on sitä taajempi ja rehevämpi kasvullisuus. Kaffa-maa on kahvin varsinainen koti, ainakin se on siitä nimensä saanut. Alamaissa asustavat kaikki kuuman Afrikan suuret nisäkkäät ja matelijat, ylämaissa useimmat näistä lajeista katoavat ja toisia, kylmemmän ilmanalan eläimiä tulee sijaan. Väestö epäilemättä on alkuaan hamilaista, mutta siihen on sekaantunut paljon seemiläisiäkin aineksia, ja vallitseva kieli on seemiläistä, joka juurtuu Arabian himjariitin kielestä, vanhimmasta seemiläisestä kielestä, mitä tunnetaan. Paitsi varsinaisia abessinialaisia maassa asuu paljon galloja ja somalilaisia, jotka ovat puhtaampaa hamilaista juurta, vaikka heihinkin on sekaantunut paljon arabialaista verta. Abessinian, niinkuin yleensä Pohjois-Afrikan kansojen, suonissa virtaa sitä paitsi paljon neekeriverta, neekerittäret kun ovat haremeissa suositut. Siitä ihovärin tummuus, vaikka kasvonpiirteet usein ovat mitä puhtaimmin kaukaasialaiset.

Lordi Napierin sotaretki.

1850-luvulla eräs verraten alhaissukuinen mies tarmonsa ja etevyytensä kautta vähitellen sai Abessiniassa niin paljon vaikutusvaltaa, että hän saattoi ruveta etevimpien ruhtinaitten kanssa kilpailemaan ja lopulta julistaa itsensä koko maan negus negustiksi, ottaen hallitsijanimekseen Teodor. Monen hyvän ominaisuuden ohella hänellä kuitenkin oli huonojakin, ja näistä suunnaton ylpeys ja kiivaus tuottivat hänelle tuhon. Englannin hallitus oli jättänyt erään hänen kirjeistään vastaamatta, ja vaikka negus suosikin englantilaisia, vihastui hän tästä niin hirmuisesti, että vangitsi kaikki maassaan olevat englantilaiset, pahoinpiteli heitä eikä suostunut heitä vapauttamaan, jonka vuoksi Englannin hallituksen täytyi lähettää sotajoukko valloittamaan neguksen pääkaupungin Magdalan. Tällä retkellä, jota lordi Napier johti, oli muun muassa Henry Stanley mukana kirjeenvaihtajana, lähettäen Magdalan valloituksesta lehdelleen tiedon, ennenkuin englantilaiset saivat virallistakaan viestiä.

Retkikunta, johon kuului 16,000 miestä ynnä 12,000 miestä kuormastoa, nousi v. 1868 maihin lähellä vanhaa Adulista, jossa tavattiin joitakuita jälkiä Ptolemaioon muinoisista varustuksista, ja lähti sieltä marssimaan ylämaahan. Negus oli koonnut sotajoukon, jossa toisin ajoin oli 100,000 miestä, mutta tämä oli huonoa ja epäluotettavaa väkeä ja sotajoukko nopeaan hupeni karkausten kautta. Negus pakeni Magdala nimiseen linnaansa armeijansa tähteitten keralla ja puolusti itseään siellä taidolla. Napierin retkikunnan lähestyessä Magdalaa hän kuitenkin luovutti pois vangitut englantilaiset ja pyysi rauhaa, mutta ei suostunut tunnustamaan Englannin yliherruutta, ja siitä oli seurauksena Magdalan valloitus. Teodor tavattiin itsensä murhanneena huoneissaan ja Abessinia sai Tigren ruhtinaasta uuden hallitsijan, joka otti nimeksi Johannes.

Negus Johannes joutui sotaan Egyptin kanssa, joka yritti moneen kertaan laajentaa alueitaan Abessinian kustannuksella, mutta perinpohjin voitettiin. Erästä Ismail kediivin lähettämää retkikuntaa johti tanskalainen eversti Arendrup, joka ratkaisevassa taistelussa sai surmansa. Paljon vaarallisemman vihollisen Abessinia sai uskonraivoisista mahdilaisista, joita vastaan taistellessaan negus Johannes Metemmehin tappelussa kaatui. Mutta Abessinian vuorimaa pysyi mahdilaisilta valloittamatta.

Ranska, Italia ja Englanti olivat anastaneet Abessinian kohdalta merenrannat, saadakseen siten tämän maan vaikutusvaltansa alaiseksi. Mutta kun mainitut vallat keskenään kilpailivat, oli Menelikin, joka Johanneksen kuoltua Shoasta käsin valloitti maan, helppo aina saada jokin toinen eurooppalainen valta puolelleen, jos häntä yksi ahdisti. Italia pyrki Erytreasta käsin valloittamaan koko Abessinian ylängön, se kun olisi italialaiselle siirtolaisuudelle tarjonnut parempia edellytyksiä kuin tulikuuma rannikko, mutta Menelik Ranskan salaisella avulla taisteli Italiaa vastaan hyvällä menestyksellä ja tuotti Italian armeijalle niin tuntuvan tappion, että sen oli kokonaan luovuttava yrityksestä ja tyydyttävä Erythrean jotenkin suppeihin rajoihin. Sen jälkeen on Abessinia saanut elää rauhassa ja melkoisesti vahvistua pontevan hallitsijan vallan alaisena, mutta mahdollista on, että sen lopultakin täytyy suostua jonkun eurooppalaisen vallan suojelukseen. Parhaimmalla menestyksellä sen omistamisesta kilpailee Englanti, jonka alueet kolmella taholla Abessiniaa kiertävät.

ETELÄ-AFRIKKA.

Kapmaa oli viime vuosisadan alussa vielä sangen vaatimaton siirtokunta. Englantilaisten anastaessa sen kahdeksannentoista vuosisadan lopulla siinä oli 25.000 valkoista, joilla oli kaksi sen vertaa hottentotteja ja neekerejä orjina. Englannista tosin alkoi saapua uusi siirtolaisvirta, mutta se ei kuitenkaan ollut sen suurempi, kuin että hollantilaiset, »afrikanderit», edelleenkin pysyivät siirtokunnan päärotuna. Siitä huolimatta heitä ruvettiin sortamaan, heidän kieltään vainoamaan, ja tästä tietysti syntyi paljon tyytymättömyyttä, joka jo puhkesi kapinoiksikin, vaikka nämä kapinat saatiin kukistetuiksi. Taloudellinen sorto se vihdoin sai maljan yli vuotamaan ja tuhansia hollantilaisia perheitä muuttamaan omaisuutensa kera maasta, etsimään sisämaasta uutta isänmaata, kun entinen ei enää voinut taata heille vapaata kansallista tulevaisuutta. Kun orjuus Englannin hallituksen käskystä Etelä-Afrikassakin lakkautettiin, niin sikäläiset maanomistajat tuskin saivat kolmattaosaa siitä vahingonkorvauksena, joka heidän piti virallisen arvion mukaan saada, ja tämän ynnä työvoiman puutteen vuoksi, joka orjain vapautuksesta oli seurauksena, he joutuivat semmoiseen epätoivoon, että v. 1836 lähtivät vaellukselle sisämaahan, niinkuin muinen israelilaiset Egyptistä erämaahan paetessaan, ja pitäen itseään Herran valittuna kansana samoinkuin hekin.

Buurien vaellus.

Maasta muuttajat olivat etupäässä Kapmaan itäosien asukkaita. He valjastivat härkänsä suurten vaunujensa eteen, jotka kokemus oli opettanut rakentamaan niin lujiksi ja samalla joustaviksi, että niillä voitiin tehdä matkaa huonoimmillakin teillä, ja samalla niin tilaviksi, että niissä voitiin kerrassaan asua. Ne oli jaettu eri osastoihin ruokatavaroita, taloustavaroita, kauppatavaroita ja makuusijoja varten, ja olivat ne niin leveät, etteivät ne voineet hevillä kaatua, ja vahvalla vaatteella katetut suojaksi tuulta, pölyä ja sadetta vastaan. Tavallisesti lähti matkalle monta perhettä samalla haavaa, sillä monet olivat matkan vaarat, milloin uhkasivat luonnonvoimat, milloin vihamieliset alkuasukkaat, milloin jalopeurat, joita siihen aikaan vielä oli niin runsaasti, että ne saattoivat pitää koko Etelä-Afrikkaa luonnollisena perintöosanaan, johon ei kenelläkään muukalaisella ollut asiaa. Kuudet, kymmenetkin vaunut kulkivat peräkkäin kiemurtelevaa polkua, joka vaunun edessä monta pitkäsarvista härkää, jotka ikeet niskallaan verkalleen matkasivat eteenpäin totellen sivullaan kulkevan ajajan kehoittavia huutoja ja valtavan monta metriä pitkän ruoskan läimäyksiä. Tavallisesti juoksi ensimmäisen härkäparin edellä poika, joka sitä poikkeutti milloin oikeaan, milloin vasempaan — näillä juhdilla ei nimittäin ollut minkäänlaisia suitsia — vieläpä jokien poikki uikin niiden edellä, rohkaisten niitä esimerkillään, etteivät ne pysähtyneet ja siten keskellä jokea saattaneet epäjärjestykseen koko perässä tulevaa valjaikkoa. Vuorien poikki kuljettaessa vetojuhtien voimat eivät aina riittäneet, vaikk'ei yksissä vaunuissa juuri ollut tuhatta kiloa enempää painoa. Silloin täytyi edellä kulkevien vaunujen eteen asettaa enemmän juhtia, kymmenen ja kaksitoista paria, ja jättää osa vaunuista odottamaan, kunnes alkupää oli saatu rinteen päälle. Toisin paikoin vielä täytyi kuormat purkaakin ja kuljettaa tavarat vähin erin pahan paikan poikki. Usein juhdat nääntyivät kesken matkaa ja silloin täytyi asettua leiriin keskelle erämaata ja odottaa, kunnes oli käyty hakemassa lisävoimia. Iltaisin vaunut järjestettiin piiriin ja sytytettiin suuria tulia petoeläinten karkoittamiseksi, joiden hehkuvat silmät usein kiiluivat pensaikoista, ja tapana oli, että päivä päätettiin soitolla ja karkelolla. Huolimatta näiden matkain vastuksista ja vaaroista niitä aina ilolla muisteltiin ja iloisin toivein niille lähdettiin.

Lopulla vuotta 1837 oli jo tuhatkunta buuria kulkenut Drake-vuoriston poikki laskeutuakseen sen itäpuolisiin laaksoihin, mutta zulukafferien päällikkö Dingaan, joka alussa oli suosinut tätä muuttoa, pelästyi valkoisen kansanvaelluksen suuruutta ja petoksen kautta surmasi heistä suuren joukon. Siitä alkoi säälimätön sota. Tugelan erään syrjäjoen varrella, jota vielä tänä päivänä sanotaan »Moordspruitiksi», s.o. murhapuroksi, teurastettiin yhdellä kerralla lähes seitsemänsataa hollantilaista, miestä, naista ja lasta, ja »Weenen» (itku) on itse paikan nimi. Mutta eloon jääneet pitivät vaunulinnassaan tarkoilla pyssyillään puoliaan, kunnes hyökkääjäin suuren mieshukan kärsittyään täytyi peräytyä. Kivääri voitti tapparan ja keihään ja tuota pikaa valkoiset muuttuivat hyökkääjiksi. He kulkivat Tugelan poikki ja hyökkäsivät zulujen omien kylien kimppuun ja v. 1840 he pakottivat sulut hylkäämään Dingaanin ja uuden päällikkönsä keralla rupeamaan heidän liittolaisikseen. Buurit perustivat Tugelan laaksoon Natalin vapaan tasavallan, jonka pääkaupunki heidän kahdesta johtajastaan, Pieter Reliefistä ja Gevrit Maritzista, sai nimeksi Pietermaritzburg.

Englanti ei kuitenkaan tunnustanut tämän uuden valtion itsenäisyyttä, vaan Kapmaan hallitus lähetti sotaväkeä valloittamaan sen. Maa ei tosin ollut Englannin valtaamaa, mutta englantilaiselta puolelta väitettiin, että maasta muuttaneet buurit edelleenkin olivat Englannin alamaisia ja siis heidän valtaamansa maatkin brittiläisen maailman valtakunnan laajennusta. Osa maastaan muuttaneista buureista jäi Nataliin brittiläisen vallan alle asumaan, mutta suurin osa valjasti uudelleen vaununsa, kokosi tavaransa ja lähti nousemaan Drake-vuoriston poikki Oranjan vapaavaltion alueelle.

Tänne oli nimittäin sillä välillä saapunut toinen siirtolaisvirta, jonka alkupää oli Hendrick Potgieterin johdolla kulkenut Oranja-joen poikki ja kafferien kanssa monet taistelut taisteltuaan laskenut uuden vapaavaltion perustukset. Englantilaiset kuitenkin tulivat perässä ja grikvalaisten [grikvalaiset olivat hollantilaisten miesten ja hottentottinaisten liitosta syntynyttä sekarotua. Grikvalaisia oli jo pari vuosikymmentä aikaisemmin muuttanut maahan, joka on heistä nimen saanut] avulla pakottivat uuden vapaavaltion tunnustamaan Englannin ylivallan. Osa ei kuitenkaan tähän tyytynyt, vaan kulki Vaal joen poikki vielä kauemmaksi pohjoista kohti perustaen Transvaalin tasavallan. Siellä heidän oli alussa taisteltava tuimat taistelut matabeleja vastaan, jotka surmasivat suurimman osan ensiksi tulleista, mutta osa kuitenkin piti puoliaan. Joka vuosi saapui yhä enemmän siirtolaisia, maa vallattiin ja Transvaalin tasavalta saattoi puolustaa itsenäisyyttään Englantiakin vastaan.

Näiden suurien muuttoretkien kautta oli käytännöllinen maantuntemus ulotettu sangen kauas pohjoista kohti. Oli tutustuttu jokiin ja vuoristoihin, saatu taistellen tulla tuntemaan sekä basutot, jotka asuvat Drake-vuoristossa, sulut ja matabelet, tutkittu laajain aroalueiden asutukselle tarjoomat edellytykset, ja alkuasukkaitten lannistamisen ja valkoisten kotien perustamisen kautta oli avattu sisämaa tietorikkaammillekin matkustajille.

Kapkaupungissa perustettiin v. 1834 erikoinen seura sisämaan tutkimista varten. Tämä seura lähetti jo seuraavana vuonna retkelle Andrew Smithin, joka tutustui Transvaalin pohjoiseen rajaan, suureen Limpopo eli Krokotiilijokeen. Sisämaan erinomainen riistarikkaus houkutteli sinne metsästäjiä, muun muassa ruotsalaisen Wahlbergin, joka v. 1841 tunkeutui Drake-vuorien ja Vaaljoen poikki Magaliesvuoristoon ja Limpopolle. Tämän joen suistamo pysyi kuitenkin vielä monet ajat tuntemattomana, samoinkuin Nigerinkin, koska sitä meren puolelta on vaikea huomata suistamosärkän vuoksi. James Alexander tutki vuosina 1836—37 Saksan Lounais-Afrikaa — samaa maata siis, jossa suomalainen Ovambo-lähetys työskentelee. Englantilainen lähetyssaarnaaja Moffat perusti Betshuaanimaan Kurumaniin lähetysaseman, josta pian tuli lähtökohta entistä suurisuuntaisemmalle ja tuloksellisemmalle löytöretkeilylle. Paitsi näitä olivat jo monet luonnontutkijat matkustelleet Etelä-Afrikassa, jonka omituinen kasvisto ja eläinkunta tarjosivat niin mieltäkiinnittävää työalan.

SAMBESI JA KONGON LÄHTEET.

Livingstone lähetyssaarnaajana.

Se mies, joka on suurimman työn suorittanut Mustain maanosan tutkimisessa, saapui sinne aivan toista tarkoitusta varten, lähetyssaarnaajana. Halu laajentaa tämän työn aluetta sai hänet lähtemään tuntemattomiin seutuihin ja matkasauvaan kerran tartuttuaan hän sai siitä elinaikaisen toverin, mutta kaikki retkensä hän teki alkuperäinen tarkoituksensa yhä silmämääränään.

David Livingstone, Sambesin tutkija, Kongon lähteitten löytäjä, oli syntynyt pienessä Skotlannin kylässä v. 1813. Hän peri isältään, joka ammatiltaan oli matkustava teekauppias ja maallikkosaarnaaja, hartaan uskonnollisuuden. Mutta nuorempana hän siitä huolimatta mieluummin luki klassillisia auktoreita — omin päin latinaa opittuaan — ja matkakertomuksia kuin hartauskirjoja. Vaikka hänen täytyi tehdä tehdastyötä elatuksensa ansaitakseen, ennätti hän kuitenkin joutohetkinään hankkia sangen huomattavat tiedot ja ansionsa hän käytti niin hyvin, että saattoi talveksi lähteä Glasgowiin opiskelemaan kreikkaa, lääketiedettä ja teologiaa, hänen aikomuksensa kun oli ruveta lähetyssaarnaajaksi. Saatuaan apua perusteellisemmin opinnoitaan täydentääkseen ensin Glasgowissa ja sitten Lontoossa hän valmiina lääkärinä ja lähetyssaarnaajana valmistautui lähtemään Kiinaan. Kun Kiina kuitenkin oli oopiumisodan vuoksi suljettu, valitsi hän toimialakseen Etelä-Afrikan, jossa evankeelinen lähetystyö joku vuosikymmen aikaisemmin oli alkanut.

Matka Etelä-Afrikkaan.

Lopulla vuotta 1840 hän astui Kapmaahan menevään laivaan. Epäilemättä nuori lähetyssaarnaaja jo silloin myös ajatteli niiden tyhjäin alojen täyttämistä, joita Etelä-Afrikan kartta oli täynnään, koska hän laivamatkalla kapteenin johdolla opetteli tähtitieteellistä paikanmääräystä, perehtyen tähän tehtävään sangen tyydyttävästi. Kapkaupungissa kuukauden päivät oleskeltuaan hän lähti Alagoa lahden Port Elisabetiin, josta oli vilkas liike sisämaahan, hankki härkävaunut, joilla niihin aikoihin, samoinkuin vielä tänä päivänäkin, matkustettiin Etelä-Afrikassa, ja lähti taipaleelle, Betshuaanimaan Kuruman matkan määränä. Hänen aikomuksensa oli perustaa sisämaahan pysyvä lähetysasema, jolla hän sitten voisi rauhassa antautua tehtäväänsä, eikä hän silloin osannut aavistaa, että tämä vaikea ja vaivalloinen matka oli vain pitkän löytöretkeilijäelämän alkuvaihe ja se työ, johon hän nyt enemmäksi kuin vuosikymmeneksi antautui koko hartaudellaan, siihen valmistelua.

Robert Moffat.

Robert Moffat oli ollut ensimmäisiä lähetyssaarnaajia, jotka ryhtyivät Etelä-Afrikan alkuasukkaita kristinuskoon kääntämään ja sivistämään. V. 1818 hän Oranjajoen yli kulkien oli perustanut lähetysaseman Kurumaniin betshuaanien keskuuteen, joihin valkoisten vaikutusvalta siihen saakka tuskin oli ensinkään ulottunut.

Kuruman oli sangen viehättävä paikka rannattomain ruohoaavikoiden keskellä. Maasta kumpusi siellä erinomaisen runsas lähde, josta jommoinenkin puro sai alkunsa, ja tämän lähteen vedellä Moffat saattoi kastella laajoja puutarhoja, joille seudun niukka sademäärä ei riittänyt, ja kasvattaa niissä viljoja, vihanneksia, viinirypäleitä, omenoita, persikoita, viikunoita, sitruunia ja muita etelänhedelmiä. Betshuaanit suostuivat häneen mielellään ja auttoivat häntä saamaan kuntoon kauniin aseman kirkkoineen ja kouluineen, joihin lopulta tuli vielä kirjapainokin, sillä kunnolla kieltä opittuaan Moffat käänsi koko raamatun betshuaanien kielelle ja painoi sen omassa kirjapainossaan. Vain pitkällisten ja tuhoisien poutien sattuessa lähetyssaarnaaja joskus joutui suureenkin vaaraan sateen tekijäin vuoksi, jotka syyttivät häntä ja hänen valkoista ihoväriään siitä, ett'eivät pilvet tuoneet sadetta. Niin kuivassa ilmastossa sateen tekijöillä oli suuri vaikutusvalta ja ammattiaan he puolustivat sitkeästi lähetyssaarnaajaa vastaan, joka sen kansalle paljasti syntisenä taikauskona. Moffatin asemalla piti Livingstonen nyt alkaa lähetystyönsä.

Ensimmäisessä matkakertomuksessaan Livingstone on seikkaperäisesti kuvannut niitä outoja oloja ja sitä uutta luontoa, joiden tuttavuutta hän nyt teki.

Matka Kurumaniin.

Kapealta rantakaistaleelta matka nousi korkealle »veldtille», aromaisille ylätasangoille, jotka käsittävät sisämaan. Se on kuivaluontoista laidunmaata, jonka vihannuus kesällä kuihtuu melkein olemattomaksi. Pohjoista kohti veldt muuttuu yhä karummaksi, kunnes Oranja-joen pohjoispuolelta alkaa Kalaharin erämaa. Missä maa on avointa, siellä se tavallisesti on vedetöntä ja laajalta hiekan ja kivien peitossa, ja helle on näännyttävä. Missä vettä on runsaammin, siellä on okapensaikko vallalla, sillä Etelä-Afrikka on niiden luvattu maa, ja semmoisen pensaikon läpi tunkeutuminen on sekä ihmisille että juhdille hirmuinen koettelemus, josta ne suoriutuvat vain revityin vaattein ja verta vuotavin nahkoin. »Odotahan hiukkasen» nimisen pensaan oat kantavat monen kilogramman painon ja kun niitä samalla haavaa käy parikin tusinaa kiinni tietä raivaavan matkustajan vaatteihin, on hänellä vaikea ja kylläkin aikaa kysyvä tehtävä itseään irti päästellessään. Ruohoaroilla väjyivät jalopeurat, ja juhdat sen aavistaen olivat aina korkeassa ruohossa vaikeat hillitä. Niillä oli sama vainu kuin antiloopeillakin, jotka mieluummin oleskelivat laihemmilla aroilla. Edullisinta oli tien laatuun nähden kulkea kuivia jokiuomia pitkin, joilla pyörät kohtasivat vähimmän esteitä ja joissa lisäksi oli paras toivo veden löytämisestä, mutta niissä varsinkin väjyivät petoeläimet, ja tarjolla oli sekin vaara, että ylempänä satanut rankkasade äkkiarvaamatta muutti uoman kuohuvaksi koskeksi, josta olisi ollut vaikea päästä pois, milloin siihen oli leiriydytty, etenkin missä rannoilla oli taajaa pensaikkoa. Lisäksi olivat yöt näillä seuduin sangen viileät. Muutoin aroilla silloin vielä eleli suunnaton riistarikkaus ja matkustajan oli sen vuoksi helppo pysyä tuoreessa lihassa.

Livingstonen mielenkiintoa herätti suuresti outo hyönteismaailma, johon hän matkalla tutustui, monenlaiset muurahaiset, joista joitakuita yleiseen syötiin, heinäsirkat, joita alkuasukkaat pitivät herkkuna ja joita karjakin yleiseen söi, milloin niitä runsaasti satoi, pillerinkiertäjä-kuoriaiset, hämähäkit ja muut, mutta vielä tärkeämpää hänelle oli oppia tuntemaan ne monet omituiset kasvit, jotka näissä kuivissa seuduissa kokoavat juurimukuloihinsa vettä ja joiden ominaisuuksista alkuasukkaat ovat tarkoin selvillä. Muutamat okapensaat hikoilevat imelää kumia, jota yleisesti syödään. Toisilla seuduin kasvaa mitä hedelmättömimmällä hiekkamaalla osasta vuotta kurkkua, joka on erinomaisen mehukas ja hyvänmakuinen, minkä vuoksi se jonkun kuukauden onkin sekä ihmisten että eläinten pääravinto. Se hyödyttää vielä senkin kautta, että se laajalla juuriverkollaan pitää maata koossa, jottei siitä tule lentohiekka-aavikkoa.

Vesimelooni.

Paljon yleisempi on vesimeloni, jota kasvaa Kalaharin erämaassa etenkin runsaina sadevuosina. Se tuottaa silloin suuren osan vuotta mitä runsaimman hedelmäsadon, ja koko luomakunta, elefantit, sarvikuonot, antiloopit, hyenat, jalopeurat, hiiret y.m. ahmivat silloin ihmisen kanssa kilvan näitä karuimman luonnon runsauden antimia. Niinkauan kuin vesimeloonia on, eivät ihmiset eivätkä juhdat tarvitse vettä, ja meloonivuosina on sen vuoksi mahdollista kulkea seutujen kautta, joissa ilman niitä olisi vedenpuutteen takia mahdotonta matkustaa.

Semmoisia kasveja, jotka maanalaisiin juurimukuloihinsa varaavat kosteutta kuivan ajaksi, on tässä sateesta köyhässä maassa monta. Sekä ihmisille että eläimille nämä syvälle maahan kätketyt vesivarat ovat korvaamaton siunaus ja monen ne ovat pelastaneet janoon kuolemasta. Mutta pitää olla tottunut silmä, jos mieli löytää näitä aarteita. Muutaman senttimetrin pituinen vaatimaton varsi tai matala suikerteleva lonkerokasvi ilmaisee, että tiilenkovaksi palaneen maankuoren alla kolmanneksen tai puolen metrin syvyydessä on mehukas ja virkistävä mukula, lapsen tai miehenkin pään kokoinen. Jotkut lajit leviävät yhdestä kohdasta joka puolelle ja silloin yhden mukulan löytämisestä johtuu koko siirtokunnan löytäminen. Erämaan asukkaat kaivavat mukulat esiin terävällä sauvalla, jonka kärki on polttamalla karkaistu. Maanpäällisten merkkien puutteessa he koputtavat maata kivellä ja päättelevät äänestä, onko sen sisässä mukuloita kätkeytyneinä. Riistaeläimetkin, etenkin antiloopit, älyävät kaivaa maasta näitä kasvilähteitä. Mukulain mehu on sitä virkistävämpää, kun se syvällä maan povessa pysyy verraten raikkaana.

Toistatuhatta kilometriä kuljettuaan Livingstone heinäkuun viimeisenä päivänä 1841 saapui Kurumaniin, oleskellen siellä jonkun aikaa, vastaisen vaikutusalansa oloihin perehtyäkseen. Betshuaanien kieltä oppiakseen hän sitten kuudeksi kuukaudeksi kokonaan erottautui muista valkoisista, matkustaen sitä varten kauemmaksi maahan erään päällikön luo. Kun asemaa ei kuitenkaan käynyt heimovainojen vuoksi sinne perustaminen, etsi hän vielä kauempaa, kunnes Mabotan laakso, josta eräs Limpopojoen latvahaara alkaa, hänestä tarjosi uudelle asemalle otolliset edellytykset, vaikka se olikin 320 kilometrin päässä Kurumanista ja lähellä Transvaalin rajaa. Omin käsin hän ryhtyi asemaansa rakentamaan, kuten Moffatkin aikanaan, ollen itse muurari, nikkari, seppä, puutarhuri y.m., ja hankki itselleen samalla alkuasukkaitten kesken tuttavia ja oppilaita. Täällä hän tuota pikaa joutui seikkailuun, joka oli lyhyeen lopettaa hänen ratansa — jalopeura oli saada hänet saaliikseen. Tapauksen hän kuvaa seuraavasti:

Jalopeuran kidassa.

»Huomasimme jalopeuran pienellä, puuta kasvavalla, 400 metrin pituisella mäellä ja alkuasukkaat asettuivat tämän ympärille piiriin. Sitten he alkoivat kaikki lähestyä mäkeä, niin että piiri kävi yhä pienemmäksi ja pienemmäksi. Äkkiä huomasimme, minä ja Mebalve, joka oli alkuasukaskoulunopettaja ja mitä kunnollisin mies, alhaalla lakeudella seistessämme jalopeuran, joka istui kalliolla piirin sisällä. Mebalve ampui, ennenkuin minä ennätin tähdätä, ja luoti sattui kiveen, jolla eläin istui. Jalopeura puraisi sitä paikkaa, johon luoti sattui, aivan samalla tavalla kuin koira puraisee sille heitettyyn keppiin tai kiveen. Sitten se yhdellä loikkauksella hyppäsi pois kiertäjien piiristä ja pääsi ehjin nahkoin pakenemaan. Pian sen jälkeen huomasimme piirissä kaksi muuta jalopeuraa, mutta emme nyt uskaltaneet ampua, kun pelkäsimme sattuvan alkuasukkaihin. Nämäkin molemmat pääsivät karkuun. Maan yleisen tavan mukaan olisi alkuasukkaitten pitänyt käydä keihäillään petojen kimppuun, niiden murtautuessa ulos kierroksesta. Arvelimme, ettei nyt enää ollut mitään tehtävää, ja käännyimme kotia päin; mutta mäen toiseen päähän tullessani näin äkkiä jalopeuran, joka istui kivellä noin 30 metrin päässä, edessä olevan pensaan puoleksi peittämänä. Tähtäsin petoa tarkkaan läpi pensaan ja laukaisin yhtaikaa molemmat piiput. Alkuasukkaat huusivat nyt täyttä kurkkua: »Siihen sattui! siihen sattui!» Toiset sitten huusivat: »Joku toinenkin ampui jalopeuraa, mennään katsomaan.» Näin kuitenkin, kuinka peto raivoissaan suomi hännällään kylkiään, ja käännyin sen vuoksi alkuasukkaitten puoleen, sanoen: »Odottakaa vähän, kunnes olen ladannut.» Juuri kun minun piti painaa luodit alas, kuulin huutoa, ja kun käännyin katsomaan, huomasin jalopeuran juuri olevan hyökkäämäisillään kimppuuni. Ja samassa se jo hyökkäsikin ja iski minua olkaan, niin että molemmat mukelsimme nurin. Peto karjui hirmuisesti ja menetteli samalla tavalla kuin rottakoira rottaa pyydystäessään. Tämä kauhun tunne turrutti minut, niin että minusta taisi tuntua samalta kuin hiirestä kissan hypätessä sen kimppuun. Huomasin vaipuvani jonkinlaiseen horrostilaan,jossa en tuntenut kipua enkä tuskaa, vaikka olin täysin tietoinen siitä, mitä tapahtui... Tämä merkillinen mielentila luultavasti valtaa kaikki, joiden kimppuun petoeläimet hyökkäävät...

»Jalopeura piti toista käpäläänsä päälaellani, ja kun tästä painosta vapautuakseni käänsin itseäni, näin pedon tuijottavan Mebalveen, joka kymmenen tai viidentoista metrin päästä sitä tähtäsi. Hänen piilukkopyssynsä kumpikin iskuri kuitenkin petti. Samassa peto hellitti irti minusta ja hyökkäsi Mebalven päälle, purren häntä reiteen. Eräs toinen alkuasukas, jonka hengen olin puhvelinjahdilla pelastanut, hätyytti nyt jalopeuraa keihäällään, ja peto kääntyi paikalla hänen kimppuunsa, iskien hampaansa hänen olkapäähänsä. Mutta siihen sen voima tyrehtyi — samassa se sortui maahan ja heitti henkensä. Koko tämä kahakka kesti vain muutaman sekunnin. Molemmat luotini olivat olleet kuolettavia ja sen viimeiset urotyöt olivat vain kuolonkamppauksen raivonpurkauksia.» Onneksi Livingstonella oli yllään vahvat vaatteet, niin ett'eivät pedon hampaat myrkyttäneet haavoja, kuten usein tapahtui. Mutta hänen käsivartensa oli katkennut, jonka vuoksi se jäi huonompivoimaiseksi koko loppuiäksi.

Pyyntitapoja.

Nuori lähetyssaarnaaja oli ahkera metsämies ja tutki niissä harrastuksissa alkuasukkaidenkin pyyntitapoja. He pyydystivät kaikenlaista suurta riistaa, kuten sebroja, kirahveja, antilooppeja, joita näillä aroilla eli monta lajia, ja puhveleita V:n muotoisilla tarhoilla, joiden kulmauksessa oli suuri kuoppa. V:n molemmat haarat olivat puoltatoistakin kilometriä pitkät. Aron eläimet ahdistettiin ovelasti viritetyillä tulilla aitaukseen, jonka avoimesta perukasta ulos purkautuessaan ne sortuivat suin päin kuoppaan. Tämä pyydysti niitä niin paljon kuin siihen mahtui, jonka jälkeen loput pääsivät juoksemaan yli. Muitakin samanlaisia julmia, vaikka tehokkaita pyyntitapoja neekerit olivat keksineet. Mashonamaassa rakennettiin pitkät rivit kuoppia, jättäen aina muutaman metrin kuoppain väliä. Kuoppain pohjaan pistettiin vielä teräviä seipäitäkin, jotka lävistivät putoavan eläimen.

Lopulla vuotta 1844 Livingstone vietti häitä t:ri Moffatin vanhimman tyttären, Maryn, kanssa ja perusti itselleen sitten uuden lähetysaseman kauemmaksi pohjoiseen bakuena heimon Setsjele-nimisen päällikön kylään. Setsjele, joka oli iso ja voimakas ja harvinaisen musta mies, oppi lukemaan ja tutkisteli uutteraan raamattua ja antoi kastaa itsensä, mutta hänen alamaisiinsa uusi oppi ei tahtonut tehota yhtä helposti.

»Luuletko sinä», sanoi lopulta päällikkö, »koskaan paljailla puheilla saavasi näitä ihmisiä uskomaan? Minä en saa heitä mihinkään ruoskimatta. Jos tahdot, niin kutsun kokoon päällikköni, ja sarvikuononnahkaisilla ruoskillamme saamme heidät kaikki tuota pikaa uskomaan.» Livingstone ei kuitenkaan tätä käännytyskeinoa hyväksynyt.

Setsjelenkin kylässä sattui kova kuivuus pian sen jälkeen, kuin Livingstone oli sinne asettunut, ja bakuenat kärsivät ankaraa puutetta. Livingstone silloin kehoitti heimoa muuttamaan toiseen paikkaan joen luo, jossa aina olisi vettä, paisuttamaan sen padolla ja johtamaan pelloilleen padotun veden.

Kolobeng.

Ehdotus hyväksyttiin ja koko heimo muutti kauemmaksi etelään Kolobeng joen rannalle, jonne Livingstone omin käsin rakensi kolmannen asemansa. Jälleen hänen täytyi tehdä kaikki työ itse, kaataa ja sahata laudoiksi puut, joista tiilimuotit valmisti, ja samoin kasvavasta puusta itse tehdä ovet ja ikkunatkin. Rakennus täytyi vielä tehdä melkoisen suurikin, jotta se herätti maanasukkaitten kunnioitusta. Muuraaminenkin lähetyssaarnaajan täytyi suorittaa itse, koska betshuaanien, jotka ikivanhoista ajoista olivat tottuneet tekemään vain pyöreitä majoja, oli melkein mahdoton tehdä mitään neliskulmaista. Täälläkin ahdisti siirtokuntaa kuitenkin niin ankara kuivuus, että Kolobeng jokikin kuivi, mutta päästiin kuitenkin miten kuten yli pahan ajan.

Livingstone oli jo lähetystoimensa ensi vuonna muodostanut tehtävästään sen käsityksen, että valkoisten lähetyssaarnaajain varsinainen tehtävä oli uran aukaiseminen, asemain perustaminen ja kansanopettajain kouluuttaminen, ja että varsinainen lähetystoimi oli jätettävä näiden, kansan riveistä nousseitten katekeettain tehtäväksi.

Ensimmäiselle löytöretkelle.

Seitsemän tai kahdeksan vuotta betshuaanien kesken vaikutettuaan hän sen vuoksi päätti etsiä itselleen uuden vaikutusalueen. Kun itäpuolella asuvat buurit olivat lähetyssaarnaajaan työlle vihamielisiä, päätti hän pyrkiä pohjoista kohti, jossa kuulopuheiden mukaan oli suuri Ngami järvi hedelmällisessä ja taajaan asutussa maassa. Tällä järvellä ei vielä ollut käynyt ainoakaan eurooppalainen. Välillä oli tosin Kalaharin vedetön erämaa, jonka poikki ei luultu mahdolliseksi matkustaa, vaikka maanasukkaat ennen olivat paljonkin matkustelleet siinä, mutta tarkkaan kyseltyään kaikki seikat Livingstone luuli mahdolliseksi päästä järvelle erämaan reunoja kiertämällä. Setsjele itse olisi mielellään tullut mukaan, järven seutuja kun mainittiin sangen rikkaiksi, mutta hän pelkäsi buurien hyökkäystä ja piti velvollisuutenaan jäädä kotiin. Hän antoi kuitenkin mukaan oppaita. Kaikkiaan kuului retkikuntaan, kun se kesäkuun 1:sena 1849 lähti matkaan, kaksitoista henkeä, mukaan luettuna kaksi englantilaista urheilijaakin, William Oswald ja Mungo Murray, jotka olivat varta vasten saapuneet lähetyssaarnaajan seuraksi tälle matkalle. Juhtia oli retkikunnalla 80 härkää ja 20 hevosta.

Kalahari.

Kalaharin erämaassa ei nykyjään ole jokia, vaikka vanhat uomat osoittavat niitäkin olleen ennen, mutta lähteitä on harvakseltaan, koska koko alue on, kuten Livingstonekin huomasi, matala syvänne, jonka reunat ovat korkeammalla. Maaperä on hiekkaa, mutta siitä huolimatta se ei ole vailla kasvullisuutta. Maanpinnan alla on kova kerros nuorta hietakiveä, joka pidättää vettä syvälle painumasta. Jos tämän kerroksen rikkoo, katoaa vesi auttamattomasti maan sisään. Livingstonen matkue saapui kerran kolme päivää vedettä oltuaan lähteelle, jonka kaikkien kauhistukseksi huomattiin kuivuneen. Paikalla ei ollut muuta kuin vähän pensaikkoa ja kaiveltuja kuoppia, vettä ei nimeksikään. Oppaat kuitenkin vakuuttivat, että vettä saataisiin, ja kaivoivat lapioillaan ja käsillään paria metriä syvän kuopan, kunnes läpäisemätön hiekkakerros tuli vastaan. Kuoppaan alkoikin joka puolelta tihkua vettä, vaikka niin hitaasti, että matkueen täytyi jäädä paikalle pariksi päiväksi, ennenkuin ihmiset ja eläimet saivat sitä riittävästi.

Erämaa on enimmäkseen ruohoaroa ja ruoho kasvaa hyvin korkeaksi. Ruohoalueiden välissä on, missä maa ei ole paljasta, lonkerokasveja, mukulakasveja, vesimelooneja ja kurkkuja, joista jo puhuimme. Toisin paikoin on laajoja pensaikoita ja metsiköitäkin. Päivät ovat kuumat, mutta yöt viileät, ja aamut ja illat erinomaisen virkistävät. Ilmasto on kuivuutensa vuoksi hyvin terveellistä. Kun ei vettä ole, ei ole sääskiäkään eikä siis malariaakaan, joka kauempana pohjoisessa on ainainen vitsaus.

Kalaharissa asui kahta kansaa, bakalahareja, jotka olivat pääväestönä, ja bushmanneja.

Bakalaharit.

Bakalaharit ovat vanhaa betshuaani-heimoa, jolta voimakkaammat sotilasheimot ennen vanhaan ovat anastaneet maat ja karjat, tunkien heidät asumattomaan erämaahan. He olivat kuitenkin säilyttäneet vanhan rakkautensa maanviljelykseen ja karjanhoitoon, vaikk'eivät voineetkaan viljellä muuta kuin hieman melooneja ja kurpitsoja eivätkä pitää muuta karjaa kuin vuohia, joille heidän täytyi usein lusikalla koota vettä. Huonon ravinnon vuoksi he olivat näivettynyttä kansaa, jonka pullistuneet vatsat todistivat ruoan kehnoutta, mutta he olivat sangen rauhallisia ja hyväntahtoisia. Kun he olivat hajallaan laajalla alueella, ei heillä ollut päälliköitä. Sen sijaan oli heidän tapansa lähimpäin betshuaanien keskuudesta valita itselleen vaikutusvaltaisia suojelijoita, joilta he turkiksilla vaihtoivat keihäitä, puukkoja, tupakkaa ja koiria. He pyydystivät sakaaleja, kettuja, oselotteja, villikissoja ynnä suuria petoeläimiäkin, parkitsivat nahkat ja neuloivat pienet yhteen turkisviitoiksi, joilla oli erinomainen menekki, erämaan turkikset kun olivat erikoisen kauniit. Betshuaanien kesken oli kuitenkin tapana käydä ryöstämässä toistensa suojatteja, ja silloin bakalaharit menettivät turkisviittansa ilmaiseksi, he kun eivät uskaltaneet asettua vastarintaan.

Mutta kerrassaan matelevaa imartelevaisuutta bakalaharit osoittivat bushmanneja kohtaan, näiden tullessa heiltä tupakkaa saamaan, he nimittäin tiesivät bushmannin helposti kostavan myrkkynuolilla, ellei hän saanut, mitä vaati.

Pelko sai bakalaharit usein asettumaan kauas vedestä, saadakseen olla rauhassa. Vettä kaivamalla löydettyään he usein loivat kuopan jälleen umpeen, vesipaikan salatakseen. Naiset tämmöisestä maanalaisesta vesipaikasta vettä ottaessaan kaivoivat siihen kourallaan niin syvän kuopan kuin käsivarsi ulottui, pistivät siihen ruovon, jonka alapäähän oli sidottu heinätukko, tukkivat sitten jälleen kuopan ja alkoivat ruovon suusta imeä. Heinätukkoon kokoontunut vesi kohosi ruokoon, josta nainen sitä imi suuntäyden toisensa jälkeen, tyhjentäen aina suunsa tyhjään strutsin munaan, joita hän oli verkkopussilla tuonut suuren kimpun mukanaan. Täytettyään täten pari-kolmekymmentä strutsinmunaa hän tukki niiden suun ruohotukolla, kantoi vesivarastonsa kotia ja kätki sen huolellisesti maahan.

Bushmannit.

Bushmanni on erämaan varsinainen asukas. Hän on paljon pienempi kuin hottentotti, jonka heimolaisesta hän muutoin saattaisi käydä, ja vielä rumempi. Bushmanneilla ei ollut asuntoa eikä karjaa, vaan elättivät he itseään metsänriistalla, jota myrkkynuoleillaan ampuivat, sekä mukuloilla, heinäsirkoilla ja toukilla.

Bushmannin 'mitta on noin 130 sm., ihoväri kokomusta, hiukset villaiset, kähärät, nahka ryppyinen. Varsinaista asuntoa hänellä ei ole ensinkään, vaan asettuu hän pensaan, muurahaispesän tai kallion suojaan, tai majoittuu kallionkoloon, piikkisian tai muurahaisleijonan luolaan tai ontoksi kaivamaansa muurahaispesään. Ellei muuta neuvoa ole, rakentaa hän kepeistä ja heinistä hataran kodan suojaksi yökylmiä vastaan. Bushmannilla on vuoroin yllin kyllin syötävää, vuoroin hän näkee nälkää, ja ainainen huoli ravinnosta ja omasta turvallisuudestaankin vaikuttaa, että hän jo 40-vuotiaana on vanhus. Enimmäkseen sai hän kuitenkin ennen aikaan luodista surmansa, sillä missä hänet vain nähtiin vakinaisten asutusten läheisyydessä, kaikkialla karjan katoamisesta syytettiin häntä, ja siirtolaiset ja kafferit, samoinkuin muutkin heimot, ampuivat hänet kuin petoeläimen, missä vain tapasivat. Katkerimmin vihasivat bushmanneja kafferit, jotka moisen pikkumiehen nähdessään raivostuivat suunniltaan. Bushmannit pelkäsivätkin kaffereita enemmän kuin mitään muita vihamiehiään, sillä kafferien isoa kilpeä vastaan heidän myrkkynuolensa olivat tehottomat. Siirtolaisten oli tapana lähteä joukolla ratsain bushmanneja takaa ajamaan. Päiväkausia he saattoivat seurata heidän jälkiään ja joukon tavattuaan armotta ampua joka sielun. Vain lapsia joskus säästettiin palvelijoiksi, ja hyvän kohtelun saatuaan he kasvoivat kunnon ihmisiksi. Bushmannit puolestaan kostivat täten kokemansa vainon ja hyökkäsivät öisin yksinäisten talojen kimppuun, sytyttivät ne palamaan ja murhasivat asukkaat. Heidän oli tapana ryöstää kokonaisia karjoja. Jos rosvojen jäljille päästiin ja he alkoivat olla ahtaalla, ampuivat he elukat kuoliaiksi myrkkynuolillaan tai leikkasivat niiltä kinttusuonet tai kurkut poikki, jättäen ne sitten kuolemaan. Kafferit, jotka niinikään olivat pahoja karjanrosvoja, rosvosivat vain omain karjainsa jatkoksi. Jos heitä ajettiin takaa eivätkä he saaneet kuljetetuksi ryöstämiään eläimiä turvaan jättivät he ne eloon. Jos bushmanni ryöstösaaliineen pääsi erämaahan, oli häntä melkein turha ajaa enää takaa, sillä bushmannit tunsivat erämaan niin tarkkaan, että he yöllä kulkivat yhtä vapaasti kuin päivälläkin, ja oli heillä siellä maahan kaivetut vesivarastonsa pitkäin välimatkain päässä, joten he tulivat toimeen seuduissa, missä valkoiset tuota pikaa olisivat menehtyneet janoon. Ryöstämänsä karjan he ensi tilassa teurastivat ja lihasivat sekä kaivoivat lihat maahan, syöden sitten näitä herkeämättä, niin kauan kuin niitä riitti, välittämättä suuriakaan siitä, vaikka loppuosa jo olisi ennättänyt hyvinkin pahentua. Hyvin ahtaalle joutuessaan he asettuivat vastarintaan ja olivat myrkkynuolineen vaarallisia vihollisia. 100—150 askeleen matkalla he ampuivat pienillä jousillaan sangen tarkkaan. Myrkkynuolillaan he kaatoivat isoa riistaa, leikaten sitten haavan ympäriltä lihan pois, pienempää sitä vastoin pyydystivät keihäällään ja kivillä, joita he linkosivat mestarillisesti.

Bushmannit olivat kostonhimonsa ja pahuutensa vuoksi yhtä pelättyjä kuin vihattujakin. Turhaan koettivat myöhemmin lähetyssaarnaajat heitä sivistää, heidän oli mahdoton luopua kiertelevästä elintavastaan, mutta joku joukko suostui kuitenkin rupeamaan maanviljelijöiksi ja parin kolmen sukupolven kuluttua heistä tuli tyydyttäviä talonpoikia.

Livingstonen ja hänen seuralaistensa matka erämaan kautta oli vaikea ja rasittava. Vaunut olivat pehmeässä hiekassa ylen raskaat. Päivällä oli helteen vuoksi oltava leirissä, vaikka olikin talvi, vain aamuin ja illoin kävi taipaleen teko laatuun. Poluton maisema oli niin yksitoikkoista ja samanlaista, pensaistot ja lehdot niin toistensa näköisiä, että metsästäjäin oli vaikea lyhyenkään matkan päästä löytää takaisin vaunujen luo. Onneksi oli kuitenkin opas tarkka. Hän aina löysi ne harvat paikat, missä oli vedestä toivoa. Kuivuudesta huolimatta näissä seuduissa eli komeita antilooppeja, sillä nämä ovat vähitellen tottuneet tulemaan toimeen vedettä hyvinkin kauan, niille kun riittää se kosteus, minkä ne kasveista saavat. Antilooppien esiintyminen ei sen vuoksi ole merkkinä siitä, että läheisyydessä on vettä, jota taas virtahepojen, puhvelien, gnuittan, sebrain, kirahvien ja eräitten määrättyjen antilooppilajienkin esiintyminen aina osoittaa. Kuukauden lopulla kulku parani jonkun verran, retkikunta kun tapasi vanhan jokiuoman, jota se saattoi matkustaa, ja tuli seutuun, jossa vettä ja laidunta oli runsaammin.

Harhanäky.

Kerran matkustajat jo luulivat näkevänsä toivotun Ngamin. He näkivät auringonlaskun aikana edessään laajan, mitä sinisimmän järven, jonka rantoja reunusti leveä metsävyöhyke. »Mielikuvituksen ei tarvinnut vähääkään lisätä», lausuu Livingstone, »se oli semmoisenaan suuren veden sattuva kuva. Aallot vyöryivät, puut kuvastuivat niin kirkkaasti ja syvästi veden kalvoon, että härät, hevoset ja koirat, vieläpä alkuasukkaatkin juoksivat harhakuvaa kohti»... Se olikin ollut joskus maailmassa suuri järvi, mutta vesi oli kuivunut pois ja jäljelle oli jäänyt vain suolaräme, jonka valkoiset suolakiteet auringonlaskun valossa hohtivat niin kauniin sinisinä. Ngamille oli vielä matkaa 300 kilometriä.

Heinäkuun alkupäivinä retkikunta vihdoin saapui Sugalle, kauniille vetevälle joelle, joka juoksi kaakkoa kohti. Ystävällisiltä asukkailta kuultiin, että tämä joki tuli Ngamista ja että joen rantoja kulkien järveen oli neljän viikon matka. Yrityksen onnistumista voitiin nyt pitää varmana, sillä laidunta oli runsaasti joen rannoilla, joiden kasvullisuus erämaamatkan jälkeen tuntui satumaisen rehevältä. Mahtavia baobab-puita kasvoi toisin paikoin aivan veden partaalla, kun taas toisaalla vettä ja maata erottivat toisistaan taajat, korkeat ruovostot. Jokivarressa oli paljon kyliä, joiden asukkaat, järvellä asuvalta päälliköltä saamansa käskyn mukaan, ottivat matkueen ystävällisesti vastaan. Livingstone jätti lopulta tänne härkävankkurinsa ja lähti asukkailta saamillaan veneillä nousemaan jokea, jonka virtavuus oli hyvin heikko. Tällä matkalla hän ensi kerran sai varman tiedon siitä, että Ngamin takana oli maa, jossa oli niin paljon jokia, ettei niiden määrääkään tietty, ja siitä pitäen hänessä heräsi niin kiihkeä halu päästä näitä tuntemattomia seutuja tutkimaan, että Ngami hänestä alkoikin tuntua sivuasialta. Siellä sanottiin olevan paljon ihmisiä ja suuria puita, ja lähetyssaarnaaja toivoi joista löytävänsä jonkun kulkureitiksi soveliaan, niin että laivoilla ja veneillä voitaisiin nousta aivan maan sydämeen saakka.

Ngami.

Elokuun 1:sena 1849 Livingstone seuralaisineen saapui Ngamille, joka oli niin laaja, ettei päitä näkynyt. Asukkaitten kertomuksen mukaan sen kuitenkin olisi voinut kolmessa päivässä kiertää. Rannat olivat niin laidot ja matalat, että niitä oli mahdoton lähestyä muuta kuin sauvomalla, ja vesi oli suolaisen sekaista. Sadeajalla sen kuitenkin sanottiin olevan suolatonta ja järven silloin paisuvan paljon suuremmaksi. Ympäristössä oli runsaasti metsiä ja pensastoita ja näissä suunnaton riistan paljous.

Järveen laski vain yksi joki, Tioge eli Okavango, johon Livingstone ei kuitenkaan tutustunut. Järven laskuväylä Suga, joka nykyisillä kartoilla tavallisesti on Botletle nimisenä, vie vetensä Makarikari nimiseen suureen suolarämeeseen. Koko tämä maa on kuitenkin niin alavaa ja sen vesistöt niin epämääräisiä ja uomaansamuuttelevia, että kului kauan aikaa, ennenkuin sen hydrografiasta päästiin selville. Ngami järvi on suunnattoman laajan aro- ja erämaa-alueen alin kohta, jolta alueelta ei ole ainoatakaan laskuväylää mereen. Runsaina sadevuosina kokoontuu vesi mataliksi järviksi, jotka sitten sateesta niukempina vuosina täydelleen kuivavat. Livingstone määräsi Ngamin korkeuden merenpinnasta kiehumapisteen mukaan.

Järven rannalla asuva päällikkö, Letshulatebe, ei kateudesta laskenut Livingstonea matkustamaan kauemmaksi pohjoiseen, jossa asui hänen ystävänsä Setsjelen hyvä ystävä Sebituane, makololojen mahtava päällikkö. Letshulatebe pelkäsi valkoisten vievän Sebituanelle ampuma-aseita, joten tästä olisi tullut hänelle vielä vaarallisempi naapuri. Hänen alamaisensakaan eivät siis vieneet matkuetta virran yli, ja kun ei lauttakaan, jonka Livingstone koetti rakentaa, tullut kunnollinen, täytyi hänen kääntyä takaisin. Väkivaltaa eivät Sugan jokivartelaiset sentään vieraita vastaan käyttäneet. He näyttivät olevan hyvänluontoista ja iloista kansaa, vaikka tosin varastelemaan ja valehtelemaan kärkkäitä, kuten heidän päällikkönsäkin. Letshulatebe heimoineen kuului betshuaaneihin, mutta he olivat joku miespolvi takaperin tulleet tänne valloittajina, ja suurin osa asukkaista oli» toista, mustempaa rotua, joka valloittajista oli saanut ylimystön. Vihollisen uhatessa tämä ylimystö kuitenkin tavallisesti taisteluun ryhtymättä pakeni veneihinsä, lymyillen Sugan ruovostossa, kunnes vaara oli ohi.

Huhtikuussa 1850 Livingstone uudelleen lähti Kolobengistä pyrkiäkseen Sebituanen luo. Toivoen löytävänsä paikan, johon voisi perustaa lähetysaseman, hän otti mukaansa vaimonsa ja lapsensa ja Setsjele päällikön. Tällä kertaa hän matkusti itäisempää reittiä Sugalle, jonka rantaa hän sitten kulki edelleen, monessa kohden raivaten tietä metsän läpi, jossa oli usein puita kaadettava, jos mieli päästä eteenpäin. Livingstone aikoi vaunuineen kulkea Sugan poikki ja jatkaa niillä matkaa Sebituanen pääkaupunkiin saakka, mutta kuultuaan edessäpäin olevan tsetsekärpäsiä, jotka olisivat hänen juhtansa tappaneet, hänen täytyi luopua tästä tuumasta. Kun hänen vaimonsa ja lapsensa samalla sairastuivat kuumeeseen, ei ollut muuta neuvoa kuin taas palata takaisin Kolobengiin.

Sebituane tosin jo tiesi odottaa Livingstonea ja oli hänen matkaansa helpottaakseen lähettänyt välillä oleville päälliköille lahjoja, mutta velvollisuus perhettään kohtaan pakotti Livingstonen jättämään matkan sikseen.

Andersson Ngami järvellä.

Ennenkuin jatkamme kertomusta Livingstonen seuraavista matkoista, tahdomme tässä yhteydessä muistella erästä ruotsalaista löytöretkeilijää, suurmetsästäjä C. Anderssonia, joka matkusteli Etelä-Afrikassa moneen suuntaan, seuduissa, joissa ei siihen saakka kukaan valkoinen ollut käynyt, ja lopulta saapui Ngami järvelle vuotta myöhemmin kuin Livingstone.

Andersson oli Etelä-Afrikan länsirannoilla kuullut huhuja suuresta järvestä, joka muka oli Damara-maassa. Järvi kuitenkin oli vain kuralampi, mutta englantilaisen toverinsa Galtonin kanssa Andersson sieltä jatkoi matkaa ja löysi Ovambomaan — saman, jossa suomalaiset lähetyssaarnaajat ovat useita vuosikymmeniä vaikuttaneet — ja mielistyi erikoisesti sen kunnolliseen ja hyväntahtoiseen maanviljelysväestöön, mutt sitä kauemmaksi ovambot eivät laskeneet häntä. Hän palasi siis takaisi rannikolle.

Seuraavan matkan Andersson toverinsa kanssa teki itää kohti, aikoen sen maan kautta tunkeutua Ngami järvelle. Viisi kuukautta kuljettuaan ja paljon rasituksia kestettyään retkeilijät uupuneina tulivat seutuun, jossa vesi kokonaan loppui, eikä heillä ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin. Seuraavan kerran Andersson yritti yksin, mutta silloin oli riistaa niin vähän, että hän saattajineen näki nälkää. Erämaan asukkaat neuvoivat hänelle nyt siitä kohdasta, josta hän edellisellä kerralla oli palannut takaisin, itäisemmän reitin, jolla ei ollut niin paljon okapensaita j jolla tieksi oli kuivunut joenuoma vesipaikkoineen. Kaikki lätäköt tosin olivat elefanttien ja virtahepojen tallaamat ja sotkemat, mutta vettä kuitenkin oli, ja monista ihmistöistä päättäen sitä oli ennen ollut paljon enemmän. Lopputaipaleilla tuli retkikuntaa vastaan Leshulateben lähettämiä miehiä, ja parin päivän kuluttua Andersson saapui kauan toivotun päämääränsä — Ngam avautui hänen eteensä. Se näytti hänestä ihanalta kuin Luvatun maan maisema, mutta lähemmäksi tultua hän huomasi, että se puuttuikin paljon ihanteesta. Järvi oli tavattoman matala, sen vesi katkeraa ja pahanmakuista ja liejun ja ruovostojen vuoksi ei järven rantaa voinut lähestyä kuin harvoissa kohdin. Järveltä Andersson kulki Suga joelle, jonka niskapuolessa Letshulatebe silloin asui. Päällikkö ei alussa tahtonut antaa Anderssonille tietoja maasta; eikä lupaa sen läpikään matkustaa, mutta muutaman päivän kuluttua hän odottamatta oli niin halukas antamaan veneitä matkaa varten pohjoiseen päin, että Andersson epäili hänellä olevan jotain kavaluutta mielessään. Päällikön antamat venemiehet käyttivät erittäin taitavasti airoja ja sauvointa, mutta kun he eivät uskaltaneet hatarilla aluksillaan etääntyä kauas rannoista, vaati matka Tiogen eli Okavangon suuhun kaksi päivää.

Andersson ihmetteli järven ja joen rantain erinomaisen rikasta eläinkuntaa. Siellä oli kosolta kaikenlaista suurta riistaa, elefantteja, sarvikuonoja, virtahepoja, puhveleita, kirahveja ja Anderssonin ennen näkemäin antilooppien lisäksi kaksi uuttakin, jotka olivat kuin luodut näitä rämeseutuja varten. Riistaa oli melkein aina näkyvissä ja Andersson saattoi ampua sitä riittämään saakka ahnaille, aina nälkäisille saattajilleen, joiden luku vapaaehtoisten kautta oli lisääntynyt 50—60 päähän. Vedessä vilisi krokotiileja, joitten joukossa oli oikeita jättiläisiä.

Andersson nousi Okavangoa muutaman päivän. Monessa kohden vesi oli tulvinut rannoille, niin että molemmin puolin oli laajoja kaislarämeitä, joiden lomassa vain siellä täällä kohosi soma palmuryhmä. Neljäntenä päivänä maisema muuttui kauniimmaksi, rannat kohosivat ja niille ilmestyi reheviä lehtoja palmuineen, mimoosoineen, sykomoorineen ja matkustajalle aivan outoinekin puineen, joista muutamissa oli hyvänmakuiset hedelmät. Andersson ei mielestään voinut kuvitellakaan kauniimpaa maata. Päiväkausia olisi matkustaja mielestään voinut viipyä näiden uljaitten puitten varjossa, kuulla lintujen laulua ja katsella mitä kauneimpia antilooppilaumoja, joita kulki kentillä laitumella. Hän kuitenkin pelkäsi seudun käyvän kovin epäterveelliseksi tulvan alennuttua ja kuumeajan alkaessa.

Koko seutu oli putaitten, jokien, ojien, allikoitten ja rämeitten labyrintti, joka lopulta oli niin monisokkeloinen, etteivät oppaatkaan enää tahtoneet väylää löytää. Veneet sitä paitsi olivat niin täynnään heidän tavaroitaan, että Andersson melkein alati oli vedessä, milloin uiden, milloin kahlaten, ja sai olla iloinen, kunhan saattoi yöllä tulen ääressä kuivata vaatteensa.

Kahdentoista päivän matkan jälkeen hän vihdoin saapui suureen kylään, jossa bajeijein päällikkö asui; heimo kuului sekin betshuaaneihin. Paikka oli sangen soma. Kauniitten viuhkapalmujen ja valtavien metsäpuitten keskellä oli eräällä joen saarella toista sataa majaa ja joka puolella oli joki leveä kuin järvi, täynnään pieniä reheviä saaria.

Täällä vihdoin Letshulateben puijaus paljastui. Alkuasukkaat jättivät äkkiä matkustajan oman onnensa nojaan ja hänelle sanottiin päällikön kieltäneen antamasta hänelle veneitä tai oppaita matkan jatkamiseksi. Mutta kun Andersson lupasikin palata takaisin, suostuivat he jälleen häntä kuljettamaan. Oikeastaan hän oli aikonut käydä Libebe nimisessä paikassa, joka oli vielä jonkun verran ylempänä jokivarressa ja jossa kuului käyvän paljon kauppamiehiä monesta heimosta.

Suuttuneena petoksesta Andersson piti uutena loukkauksena sitä, että häntä takaisin vietiin vain ruokolautalla. Mutta sitten hän huomasikin, että tämä alkuperäinen alus olikin mukavampi kuin hän oli luullutkaan. Lautta rakennetaan siten, että ruokoja tai palmunoksia ladotaan ristiin päällekkäin, ensinkään niitä yhteen sitomatta. Sitä myöden kuin alimmat kerrokset vettyvät, ladotaan päälle uusia. Tämmöistä alusta käytettiin niillä seuduin aina myötävirtaan kuljettaessa. Kolme tai neljä miestä rakensi tunnissa niin suuren lautan, että se hyvin kannatti heidät ja kaikki heidän tavaransa. Alkuasukkaat käyttivät näitä lauttoja, joilla aina oli hinausvene mukanaan, virtahepojakin ajaessaan, virtahevot kun eivät voineet kaataa niitä kumoon.

Yhdeksän päivää kesti Tiogen laskua ja neliviikkoisen matkan jälkeen Andersson taas saapui takaisin leiriinsä, jossa hänen oli ollut aikomus perinpohjin läksyttää Letshulatebe. Mutta kun päällikkö makeasti hymyillen ja mitä viattomimmalla ilmeellä kysyi, oliko hän ollut Libebessä ja miten matka oli häntä miellyttänyt, täytyi Anderssonin purskahtaa äänekkääseen nauruun ja hänen suuttumuksensa katosi kuin tuuleen. Olikinhan hän todenteolla saanut tehdä paljon tärkeämmän löytöretken kuin Letshulatebe osasi aavistaakaan. Andersson oli samalla kauppiaskin, joka osteli norsunluuta, ja se arvatenkin oli syy, miksi päällikkö ei häntä Libebeen päästänyt.

Anderssonille kertyi niin suuret norsunluuvarastot ja kokoelmat, että hänen täytyi lähteä länsirannikolta vaunuja hakemaan, millä matkalla hän viipyi neljä kuukautta, kulkien osaksi yksin, osaksi yhden ainoan seuralaisen keralla. Usein hän kulki seutujen poikki, jotka karuuteen nähden vetivät Saharalle vertoja. Jalopeurat ja muut pedot väijyivät häntä, mutta vielä suuremman vaaran tuottivat nälkä ja jano. Toisinaan ei matkustaja kahteen päivään saanut ruokaa ja vain kerran päivässä hän saattoi kostuttaa vedellä kuivia huuliaan. Joskus hän uupuneena tajuttomana vaipui hiekka-arolle. Mutta asiansa hän kuitenkin ajoi. Parikymmentä vuotta myöhemmin kuoli samaan erämaahan 300:sta buurista 250 ja 9000 eläintä heidän koettaessaan siirtyä sen poikki Angolaan Englannin ylivaltaa pakoon. Heimojen keskinäisiin taisteluihin osaa ottaen Andersson sitten sai länsirannikolla surmansa.

Ngami oli Livingstonen sillä käydessä ympärimitaten 112 kilometriä laaja ja siinä oli paljon kaloja. Nykyään järvi on vain ruokoa kasvava petollinen liejulakea ja Botletle, joka siitä ennen vei veden edelleen, on lakannut virtaamasta. Asukkaat kertoivat myöhemmille matkustajille, että lukemattomat lautat 1890:n vaiheilla olivat tukkineet Okavangon laskuväylän, niin että joki oli rämeiden kautta Ngamin ohi etsinyt itselleen uuden suoremman laskuväylän Botletlen keskijuoksulle. Lautoilla olivat Okavangon varressa asuvat heimot tuoneet vuotuista viljaveroaan Ngamin seuduilla asuvalle ylipäällikölle. Okavangon lakattua tuomasta järveen vettä se kuivui.

Sadekautena Okavangosta haarautuu laskuväylä Sambesin syrjäjokeen Linjantiin, jonka rannoilla siihen aikaan oli makololo-kansan perustama valtakunta.

Keväällä 1851 Livingstone uudelleen lähti Kolobengistä matkaan, ottaen jälleen vaimonsa ja lapsensa matkaan, hänen aikomuksensa kun oli perustaa Sebituanen maahan lähetysasema. Sugan yli mentyään hän onnenkaupalla päätti jatkaa matkaa suoraan pohjoiseen. Maa oli aivan tasaista heinäaroa, jolla harvakselleen kasvoi mopare- ja baobab-puita. Suuria suola-alhoja oli siellä täällä, toiset hyvinkin laajoja. Siellä, missä maa oli kalkkituffia, oli erinomaisia lähteitä, joiden luo oli asettunut bushmanniperheitä. Nämä bushmannit olivat kuitenkin kookkaita ja mustia, eivätkä sellaisia likaisen keltaisia kääpiöitä kuin Kalahari erämaassa. Kesäkuun alussa retkikunta tuli kolkon, vedettömän erämaan reunalle, jonka poikki eräs bushmanni suostui opastamaan.

Vedettä erämaassa,

Neljäntenä päivänä hän kuitenkin karkasi, jättäen matkueen vedettömään hiekkaerämaahan, jonka ainoa kasvi oli matala pensas. Livingstonella ei ollut muuta neuvoa kuin kulkea siihen suuntaan, missä hän viimeksi oli nähnyt oppaan, ja puolenpäivän aikaan päästää härät valjaista vettä hakemaan. Vaistomaisesti ne hyökkäsivät länteen päin. Ajajat lähtivät niiden mukana, mutta vasta seuraavana iltapäivänä he palasivat takaisin tuoden vettä pienestä joesta, jonka eläimet olivat löytäneet. Livingstonen lapset olivat vähällä kuolla janoon, ennenkuin vesi saapui. Karanneen oppaan miehet olivat löytäneet joella asuvain bajejein luota.

Seuraavana päivänä Livingstone saapui banajoa heimon asunnoille, jotka olivat paaluille rakennetut, niin että niiden alla voitiin pitää valkeata sääskien karkoittamiseksi, sillä sääskiä kiehui ilma mustanaan. Uuden oppaan johdolla hän sieltä kulki Tshobelle, Sebituanen valtakunnan rajajoelle, jonka pohjoiselle rannalle hän kulki kaalamon poikki niin pian kuin suinkin, koska pohjoisranta oli vapaa tsetsekärpäsistä. Siitä huolimatta nämä ennättivät purra juhtia, niin että niitä kuoli viidettäkymmentä, ennenkuin Livingstone pääsi matkansa päähän.

Tsetsekärpänen.

Tsetsekärpänen oli ja on yhä vieläkin sekä näiden seutujen että monen muunkin Afrikan seudun pahin vitsaus. Se ei ole paljoa suurempi huonekärpästä, väritykseltään ampiaista muistuttava. Hevosille, sarvikarjalle, lampaille ja koirille sen purema tuottaa varman kuoleman, milloin jo muutaman päivän, milloin pidemmän ajan kuluttua, sen mukaan, kuinka monta kärpästä eläimen kimpussa on ollut. Ihmiseen ei tämän tsetsen pureman sanottu vaikuttavan, eikä muuleihin, aaseihin eikä vuohiinkaan. Sen purema ei tuntunut kipeämmältä kuin sääsken, jonka vuoksi eläimet eivät olleet siitä milläänkään. Mutta vähitellen purrut eläimet alkoivat riutua ja kuolivat viimeistään 2—3 kuukauden kuluttua. Kärpänen asusti hyvin tarkkaan rajoitetuilla alueilla, joista se ei koskaan muuttanut muualle. — Vasta viime aikoina on tsetsekärpästen salaisuuden perille päästy. Tämä laji istuttaa erästä trypanosoma-loista eläimiin ja tämä pienoisloinen se saa aikaan eläinten sairastumisen ja kuoleman. Eräs toinen laji istuttaa ihmiseen trypanosoman, joka niinikään tuottaa kuolettavan unitaudin. Ei kumpaakaan vastaan ole vielä parannuskeinoa keksitty.

Sebituane tuli Livingstonea vastaan, sanoman hänen tulostaan kuultuaan, ja otti hänet juhlallisesti ja mitä ystävällisimmin vastaan eräällä Tshoben saarella. Hän oli solakka, voimakas mies, neljänkymmenen vaiheilla, ja hengenlahjoiltaan etevin päällikkö, mitä Livingstone oli milloinkaan tavannut. Jo varhain seuraavana aamuna hän Livingstonelle kertoi elämäkertansa.

Sebituane.

Kaukana kaakossa, bassutojen maassa, oli hänen varsinainen kotinsa. Vihollisten karkoitettua osan hänen heimostaan asuinpaikoiltaan oli hän paennut Kolobengiin ja sieltä edelleen pohjoista kohti, voittaen matkalla kaikki betshuaaniheimot, jotka asettuivat häntä vastaan. Matabelet hänet tosin voittivat ja ryöstivät montakin kertaa, mutta hän sai kuitenkin pidetyksi koossa joukkonsa, jota hän itse taisteluissa johti, totuttaen miehensä ankaralla kurilla kuolemaa pelkäämättömiksi. Kalaharin yli kuljettuaan ja matkalla kaiken karjansa menetettyään Sebituane sitten valloitti Ngami järven seudut ja päätyi lopulta useiden seikkailujen jälkeen Tshoben ja Sambesin välisiin alaviin kosteisiin maihin, jotka tarjosivat verraten hyvän suojan matabeleja vastaan. Useimmat hänen alkuperäisistä eri betshuaaniheimoihin kuuluvista seuralaisistaan olivat uudessa kotimaassaan kuolleet kuumeeseen, mutta voitetut kansat, barotset y.m., olivat valinneet Sebituanen ylipäällikökseen, hän kun oli niitä ja niiden päälliköitä kohdellut lempeästi, ja siten hänestä oli tullut vieraan kansan mahtava ja rikas päällikkö. Eloon jääneet betshuaanit muodostivat hänen valtakuntansa aatelin, joka kutsui itseään makololoiksi ja asui hajallaan pitkin valtakuntaa.

Sebituane vei vieraansa sitten pääkaupunkiinsa Linjantiin, joka oli alempana Linjantin eli Tshoben etelärannalla, luvaten näyttää hänelle maansa, että hän saisi valita mieleisensä paikan asemalleen. Mutta jo muutaman päivän kuluttua Sebituane äkkiä sairastui johonkin keuhkotautiin ja kuoli. Hänet haudattiin karjatarhaansa, kuten kaikki betshuaaniruhtinaat, jonka jälkeen karjaa ajettiin kummun yli tunti tai pari, kunnes se oli aivan maan tasalla. Onneksi ei tätä äkkikuolemaa luettu Livingstonen syyksi.

Sambesi.

Sebituanen tahdon mukaan joutui päällikön arvo sitten eräälle hänen tyttärelleen, jonka luvalla Livingstone ja Oswell tekivät luodetta kohti parinkymmenen penikulman retken etsiäkseen asemalle soveliasta paikkaa, ja tällä retkellä he kesäkuun lopulla 1851 tulivat uhkealle, 300—700 metriin leveälle joelle, joka oli Sambesi. Sambesin luultiin siilien aikaan alkavan paljon kauempaa etelästä ja juoksevan toisella tavalla, sillä vain sen suupuoli tunnettiin. Löytö oli sen vuoksi suurimerkityksellinen maantieteellinen tapaus. Lukuisia termiittipesiä lukuunottamatta oli Tshoben ja Sambesin välinen seutu aivan lakeata, kasvaen enimmäkseen villitaatelipalmuja, muita palmuja, mimoosoja y.m. Rannoilla oli paljon rämeitä, joihin tulva — Sambesi nousee näillä seuduin 7 metriä — jätti niin paljon seisovaa vettä, ettei asemaa kuumetautien vuoksi ollut mahdollista sinne perustaa. Livingstone päätti sen vuoksi lähettää perheensä Englantiin ja palata uudelleen vielä perusteellisemmin etsimään sopivaa asemapaikkaa. Erittäinkin hän tahtoi saada selville, voisiko makololojen maasta löytää lyhyemmän tien merelle.

Buurien mielivaltaisuutta.

Huhtikuussa 1852 Livingstone oli Kapkaupungissa, hankkien siellä varustuksia vielä suurempiin yrityksiin, jotka lähetystoimen johtajat kaikin puolin hyväksyivät. Parin kuukauden kuluttua hän jälleen lähti hitaalle paluumatkalle, etäinen Linjanti matkan määränään. Kun hän saapui Kolobengiin, olivat buurit, jotka jo kauan olivat karsain silmin katselleet hänen lähetystyötään, hänen poissaollessa ryöstäneet hänen kotinsa, hävittäneet Setsjelen kraalin, tappaneet hänen väestään 60 henkeä ja ryöstäneet kaiken karjan sekä vieneet 200 kouluoppilasta ja useita täysikasvuisia orjuuteen — buurit nimittäin yleiseen vielä pitivät orjia ja kohtelivat orjiaan jokseenkin huonostikin. Setsjele matkusti Kapkaupunkiin valittamaan kärsimäänsä vääryyttä, vaikk'eivät hänen valituksensa silloin vielä johtaneet tuloksiin. Hänen ympärilleen kuitenkin sitten kokoontui niin paljon pakolaisia, muun muassa semmoisia, jotka buurit olivat orjuuteen vieneet, että hän jonkun ajan kuluttua oli vielä entistäänkin mahtavampi päällikkö.

Tammikuun 15:ntenä 1853 Livingstone lähti onnettomain bakuenain luota, matkustaakseen uudelleen erämaan poikki. Edellinen vuosi oli ollut erikoisen sateinen ja erämaa oli sen kautta muuttunut suunnattomaksi meloonimaaksi. Juhdat eivät näitä mehukkaita hedelmiä syödessään vähääkään kaivanneet vettä, jonka vuoksi erämaan poikki nyt oli helppo matkustaa mihin suuntaan tahansa. Livingstone kulki nyt '700 metrin korkuisen Bamanguato vuoriston ohi, jonka mustat basalttiseinämät jyrkästi kohoavat erämaan lakeasta pinnasta. Vuoriston rotkoissa asui siihen aikaan eräs matabelein vainoama bamanguato heimo, joka piti suuria vuohi- ja lammaslaumoja, laitumet kun olivat ylen karut. Vuoristossa oli siellä täällä kauniita metsiä. Sen pohjoispuolella alkoi taas rannaton lakeus, jolla aluksi oli poikkipuolin Ntwetwe niminen suunnaton lakea suola-alho. Siellä syötiin paljon maakilpikonnia.

Baobab.

Suola-alhoa, joka oli tasainen kuin meri, seurasi alue, joka kasvoi baobab- eli apinanleipäpuita. Alkuasukkaat ottivat tämän jättiläisen kuoresta niintä, ja vaikka kuoren olisi kolonut pois kuinka moneen kertaan tahansa, kasvoi se aina uudelleen, eikä puu ollut kolomisesta milläänkään. Sitä ei syö tuli, eikä tapa varren onteloksi kovertaminenkaan ja maahan kaadettunakin se kasvaa edelleen. Baobabin puuaine on niin pehmyttä, ettei kirvestä tahdo saada irti lähtemään, jos sen voimalla puuhun iskee. Sen seurassa kasvoi rautapuu, jonka lehdillä eräs hyönteisentoukka valmistaa syötäväksi kelpaavaa imelää ainetta. Alkuasukkaat söivät kosolta tätä luonnonkonvehtia ja särpimenä erästä lihavaa toukkaa, joka eleli samassa puussa.

Lakeudella asui aina Tshobeen saakka ennen mainittua kookasta bushmanniheimoa, joka kohteli matkustajia ystävällisesti. Matkan jatkuessa tultiin yhä rehevämpiin seutuihin, joissa kasvoi metsiä, viidakoita ja avoimilla mailla valtavan pitkää heinää. Suurta riistaa, kuduja, gnuita, sebroja, puhveleita y.m. alkoi olla yhä runsaammin, eivätkä ne juuri ensinkään pelänneet kulkijoita. Mutta nyt alkoi kuume ahdistaa matkustajia, niin että retkikunnan maaliskuun alussa täytyi melkoiseksi ajaksi aivan seisahtua, ja tavallista hitaammin sujui matka, kun se uudelleen lähti liikkeelle. Onneksi ei seudussa ollut tsetse-kärpästä, muutoin olisi helposti voinut käydä niin, että seurue olisi menettänyt kaikki juhtansa ja jäänyt tavaroineen vaunuineen erämaahan. Metsiköissä täytyi tietä avata kirveellä. Äkkiä alkoi matkan varressa olla kosolta viiniköynnöksiä, jotka rypäleitä täynnään kiipeilivät puihin. Rypäleet olivat kuitenkin sangen kirpeän makuisia. Alkoi myös ilmestyä viikunapuita, palmuja, taatelipalmuja ja useita aivan outoja puita. Heinä oli usein vaunujakin korkeampaa. Lopulta retkikunta saapui eräälle Tshoben putaalle, joka oli täynnään virtahepoja; rannat taas kasvoivat laajalti niin valtavaa kaislikkoa, ettei Livingstone tahtonut saada mukanaan tuomaansa ponttoota viedyksi jokeen. Muutaman päivän etsittyään hän kuitenkin löysi soveliaan ylimenopaikan ja ilmestyi erääseen joen saareen rakennettuun makololokylään niin odottamatta, että asukkaat luulivat hänen joko pilvistä pudonneen tai tulleen virtahevon selässä.

Linjantissa.

Muutaman päivän kuluttua saapui sitten Linjantista paljon väkeä auttamaan koko retkikunnan juhtineen vaunuineen joen poikki. Vaunut hajoitettiin ja kuljetettiin yli veneillä, juhdat uitettiin. 23:ntena tammikuuta 1853 retkikunta saapui Linjantiin, josta 6—8000 henkeen oli lähtenyt vastaan etenkin vaunuja näkemään, niitä kun pidettiin suurena ihmeenä.

Makololot olivat sillä välin saaneet uuden päällikön, 18-vuotiaan Sekeletun, Sebituanen pojan, koska hänen vanhemman sisarensa päällikkyys ei tahtonut menestyä. Sekeletu ja hänen kansansa ottivat Livingstonen mitä parhaiten vastaan, lähetyssaarnaajat kun olivat lyhyellä vaikutusajallaan Etelä-Afrikan alkuasukkaitten kesken saaneet erittäin hyvän maineen. Makololot toivoivat rauhan miehen läsnäolosta itselleen suuria etuja, muun muassa luullen hänen voivan suojella heitä matabeleja vastaan, joiden suuri päällikkö Mosilikatse erikoisesti kunnioitti Moffatia, Livingstonen appea. Orjakauppiaat, jotka olivat alkaneet makololoittenkin luona katalaa ammattiaan harjoittaa, pakenivat kiiruumman kautta Livingstonen tulosta tiedon saatuaan.

Livingstonelle oli valmiiksi kylvetty maissipelto, jottei häneltä puuttuisi ruokaa. Päällikkö antoi hänelle härkiä, lypsylehmiä ja muita ravintoaineita ja kyseli alati hänen tarpeitaan. Mutta kristinuskoon hän ei ollut kovinkaan suostuvainen, peläten sen muuttavan hänen sydämensä samalla tavalla kuin Setsjelenkin, jonka nyt täytyi tulla toimeen yhdellä vaimolla, vaikka vähintään viisi oli tarpeen. Livingstone ei tyrkyttänyt hänelle oppiaan, mutta piti kuitenkin säännöllisesti hartaushetkiä, joihin saapui paljon väkeä. Lääkärintointakin Livingstone harjoitti, varoen kuitenkin, ettei joutunut riitaan alkuasukkaitten omain tohtorien kanssa. Jonkun ajan kuluttua alkoi ilmestyä semmoisia, jotka halusivat oppia lukemaan, ja aakkoset he oppivatkin sukkelaan ja opettivat ne sitten toisillekin.

Oleskeltuaan Linjantissa muutamia viikkoja Livingstone lähti pohjoista kohti jatkamaan soveliaan asemapaikan etsiskelyä. Sekeletu saattoi häntä 160 seuralaisen keralla bawtsien maahan, joka on Sambesin kahden puolen. Maa oli erinomaisen lihavaa lietemaata, jolla väestö piti suuria karjoja, jota paitsi lakeuksilla oli suunnattomia antilooppilaumoja huolimatta siitä, että niitä vuosittain tuhottiin suuret määrät.

Sambesin yläjuoksulle.

Sambesia sanottiin näillä seuduin Liambaiksi. Sen pohjoisella rannalla oli vielä runsaammin kaikenlaista riistaa kuin eteläisellä. 33 veneellä retkikunta alkoi nousta majesteettistä jokea, joka toisin paikoin oli kolmisen kilometriä leveä. Metsäisiä saaria oli paljon. Pohjoisempana maisemat kävivät yhä kauniimmiksi, maa mäkiseksi ja sekä rannoilla että saarilla oli kauniita metsiä. Asukkaat olivat makololojen hallitsemaa banjeti-heimoa, joka ei tsetsekärpästen vuoksi voinut pitää karjoja, mutta viljeli maata sitä uutterammin ja valmisti puusta, raudasta ja savesta somia esineitä. Ylempänä oli useita koskia, joista eräs oli 10 metrin korkuinen. Koskien yläpuolella oli 150 kilometrin pituinen niittylaakso, jonka joki joka vuosi peitti tulvallaan, niin että kummuille rakennetut kylät olivat suuren järven saarina. Kyläkummuista jotkut olivat keinotekoisiakin. Kylät olivat pieniä, mutta niitä oli sitä taajemmassa. Ne elivät sekä maanviljelyksellä että karjanhoidolla. Maa tuotti kaksi satoa vuodessa ja karja menestyi lietemaalla erinomaisesti. Etelämpänä viljeltyjen kasvien lisäksi täällä kasvatettiin bataatteja, jamsia, maniookkia ja sokeriruokoa, jota pureskeltiin semmoisenaan, kun sokerin valmistusta ei tunnettu. Eräässä kylässä Livingstone näki intialaisen banaanin, jota asukkaat sanoivat »jalalliseksi puuksi», koska sen oksista kasvoi maahan ilmajuuria ja näistä sitten uusia runkoja. Livingstone sattui näkemään asukkaiden omituisen suolanvalmistuksenkin. Eräs mies poltti parhaillaan kahden vaimonsa ja lastensa kanssa kaisloja ja tsitlan varsia puunoksista tehdyn suppilon alla, kooten sitten tuhkan vedellä täytettyyn kalebassiin. Tästä juoksutettiin vesi pienen reiän kautta auringonpaisteessa haihtumaan, kunnes saatiin sen verran suolaa, kuin yhteen ateriaan tarvittiin. Joki ja allikot olivat erinomaisen kalaiset ja niissä asusti kovin paljon vesilintuja.

Barotse-laakso.

Barotse-laakson asukkaat kehuivatkin, että nälkä oli heille tuntematon asia. Mutta sitä paremmin tunnettiin kuume, jonka vuoksi ei tämäkään laakso sopinut lähetysaseman paikaksi.

Livingstone jätti sen vuoksi Sekeletun barotsien pääkaupunkiin Nalieleen ja lähti nousemaan jokea vielä kauemmaksi, löytääkseen paremman paikan. Sekeletu antoi hänelle soutajia ja muita saattajia, muun muassa airueen, joka aina lähetyssaarnaajan johonkin kylään tullessa kulki edellä ja voimainsa takaa mylvi: »Herra tulee, se suuri jalopeura!» Livingstonen osaksi tuli mitä paras vastaanotto. Mutta soveliasta paikkaa asemalleen hän ei löytänyt, vaikka kulki Liba nimisen syrjäjoen suulle, makololojen alueen ulkopuolelle. Tällöin hänessä heräsi ajatus matkustaa Libaa pitkin sen latvoille saakka, käydäkseen Portugalin alueella Loandassa.

Sekeletua juhlittiin Barotse-laaksossa kaikkialla, koska hän nyt kävi siellä ensi kerran hallitsijana. Kyläin esimiehet toivat härkiä, maitoa ja hirssiolutta enemmän kuin ruhtinaan lukuisa seurue saattoi syödä ja juoda, vaikkapa se söikin ja joikin hämmästyttäviä määriä. Rahvas karkeloi ja lauloi, tai oikeammin hyppi ja kiljui. Miehet seisoivat piirissä puolialastomina, polkivat maata jaloillaan vuorotellen, heittelivät päätään ja käsiään joka suuntaan ja kiljuivat koko ajan kauheasti. Hiki virtasi tanssijain koko ruumiista ja sakeita pölypilviä kohosi tanteresta. Mutta tanssijoita karkelo huvitti ja Sekeletu antoi heille joka kerta härän vaivan palkaksi.

Rajua kyytiä laski matkue sitten jokea takaisin Seshekeen, josta kuljettiin maitse Linjantiin. Retki oli kestänyt yhdeksän viikkoa. Vaikka sekä päälliköt että ruhtinas olivat Livingstonea kohdelleet mitä suurimmalla huomaavaisuudella, alkoi näiden raakain luonnonlasten seura tuntua hänestä kovin rasittavalta ja nyt vasta verratessaan eteläisten betshuaaniheimojen silloista tilaa makololoihin, jotka edustivat kansan entisyyttä, hän täydelleen alkoi käsittää lähetystyön suuren kasvattavan vaikutuksen. »Kaiken kaikkiaan», lausuu Livingstone eräässä kirjeessään, »he osoittautuivat ensi luokan villeiksi. Heidän tanssinsa, melunsa, laulunsa, kaskujen kertomisensa, napinansa, riitelynsä, murhaamisensa ja ilkeyksiensä ja lisäksi ainaisen kerskumisensa kuuleminen ja näkeminen olivat minulle kylläkin ankara rangaistus.»

Makololoja miellytti suuresti se ajatus, että heille avattaisiin suora tie meren rannalle, niin että he pääsisivät mambari-kauppiaitten kiskomisista ja saisivat norsunluustaan paremman hinnan. Sekeletu antoi matkalle 27 saattajaa, joista 8 oli oikeita makololoja, loput kuuluivat voitettuihin heimoihin, mutta Livingstone odotti marraskuuhun, kunnes ilmat jäähtyivät, ennenkuin lähti liikkeelle.

Marraskuun 11:ntenä 1853 retkikunta lähti Linjantista, kulkien ensin mutkittelevaa Tshobea Liambaihin eli Sambesiin, jota pitkin noustiin Seshekeen. Siellä päällikkönä oli Sebituanen vävy, joka pienen makololojoukon keralla hallitsi maan varsinaisia asukkaita. Livingstone viipyi Seshekessä jonkun aikaa, julistaen rahvaalle evankeliumia. Matkaa jatkettaessa toivat rantakyläin asukkaat Sekeletun antaman käskyn mukaisesti retkikunnalle ruokavaroja.

Matka Loandaan.

Livingstone joukkoineen nousi tavallisesti ylös heti päivän koitossa. Kun hän oli kahvin juonut, tehtiin joku tunti veneillä taivalta, mentiin sitten maihin päivällistä syömään ja tunnin päivällislevon jälkeen lähdettiin jälleen joelle. Iltapäivällä helle kuitenkin oli kovin painostava, jonka vuoksi matka sujui hitaammin, ja hyvissä ajoin noustiin maalle, kun löydettiin sopiva paikka yöksi. Illallisen jälkeen Livingstonen teltta pystytettiin, koottiin ruohoja vuoteeksi ja kanootit pinottiin kahden puolen seiniksi. Makololot rakensivat käden käänteessä itselleen oksista majat, peittäen ne lehdillä. Majain oviaukot olivat kaikki kohti suurta tulta, joka viritettiin Livingstonen teltan eteen ja oli leirin keskus. Livingstone opetti väkensä ruokaa laittamaan ja pesemään hänen paitansa. Itse hän pyssyllään hankki ravinnon apua, ja kun joella vilisi vesilintuja ja rannoilla nelijalkaista riistaa, niin olikin lihan saanti helppo, vaikka Livingstonen täytyikin vikaantuneen käsivartensa vuoksi ampua vasemmalta poskeltaan ja luoti usein lensi sivu.

Joulukuun 9:ntenä retkikunta saapui barotsien pääkaupunkiin, jossa Livingstone ensi työkseen taivutti rauhaan sikäläiset makololot, jotka olivat tehneet sotaretken barotsein karkoitettuja päälliköitä ja heidän luokseen paenneita vapaita barotseja vastaan sekä ottaneet joukon vankeja. Nämä vangit annettiin nyt Livingstonelle vietäviksi kotiaan.

Erään syrjäjoen suulle oli retkikunnalle Sekeletun käskystä hankittu 8 ratsu- ja 7 teurashärkää. Osa retkikunnasta jatkoi matkaa veneillä, osa ajoi tätä karjaa rantaa pitkin edelleen, kahlaten Sambesin lukuisien syrjäjokien poikki. Rasvaa ja voita oli sälytetty mukaan suunnattomat määrät, koska se kaikkialla oli mitä parhaita lahjoja. Ihon voiteleminen voilla ehkäisi hikoamista ja toimi johonkin määrään verhoavasti sekä auringonpaisteessa että varjossa. Makololot lausuivat aina lahjan tuodessaan jonkun vaatimattoman kohteliaisuuden, esim. härän tuodessaan: »Tässä on sinulle pieni palanen leipää». Betshuaanit taas olivat vaikka kuinka viheliäisen vuohen tuodessaan kerskuen sanoneet: »Katsos tätä härkää.»

Barotse-laakson yläpuolella olivat rannat melkoisen matkan asumattomia, mutta riistaa ja vesilintuja oli suunnattomasti, niin että retkikunnalla oli yllin kyllin ruokaa. Metsiköissä helkytteli kaunis tulipunarintainen trogon lyyryään ja alkuasukkaat olivat siitä mielissään, sillä sen he sanoivat merkitsevän hyvää metsästysonnea. Muita vielä merkillisempiäkin lintuja Livingstone näki, voimatta kuitenkaan ryhtyä niitä kokoamaan, kantamukset kun olisivat siitä liiaksi karttuneet. Liban suulla hän laski mukanaan tuomansa sotavangit maihin, lähettäen heidän kerallaan tervehdyksensä vapaitten barotsien päällikölle.

Liban vesi oli mustaa pääjoen veteen verraten. Rannat olivat avoimia puistomaisemia, ja Livingstonea ihastutti varsinkin kukkain kauneus ja tuoksu, kun taas kauempana etelässä kukat hänestä eivät tuoksuneet, elleivät kerrassaan haisseet pahalta. Uudelta vuodelta alkoivat rankat, melkein yhtämittaiset sateet ja matkan teko kävi siitä entistä tukalammaksi. Maan tavan mukaan oli matkan varressa olevien kylien päälliköille lähetettävä edeltäpäin sanansaattajat, antamaan tietoja matkustajista ja heidän tarkoituksistaan. Tämä koko joukon hidastutti kulkua.

Lunda.

Liban varressa alkoikin pian uusi maa, Lundan kuulu valtakunta, jonka hallitsija, Muata Jamvo, asui kaukana pohjoisessa, jossain keskellä kartan valkoista. Lundalaiset, balundat, olivat rauhallisia maanviljelijöitä, joiden viljelyskasvit olivat maniokki eli kassava ja maissi. He käyttivät myös ravinnokseen monenlaisia luonnon varassa kasvavia hedelmiä, jotka olivat Livingstonelle tuntemattomia, muun muassa erästä palkokasvia, jonka liha maistui leivokselta. Maniokkia viljeltiin metrin levyisissä lavoissa, joihin ne istutettiin 1 l/2 metrin päähän toisistaan; väliin kylvettiin papuja ja maapähkinöitä. 10—18 kuukauden kuluttua maniokin juuret olivat syötävät. Erään lajin juuret ovat myrkylliset, mutta liottamalla maanasukkaat uuttivat niistä myrkyn pois.

Balundat olivat ensimmäiset todelliset epäjumalanpalvelijat, mitä Livingstone tapasi. He tekivät puusta ja savesta monenlaisia ihmisen ja eläimen kuvia, rukoillen näitä apua tarvitessaan. Valkoista ihmistä he eivät olleet milloinkaan nähneet, mutta olivat kuitenkin kuulleet niitä olevan ja heidän olevan merestä kotoisin. Ja merivesi se tietysti olikin liottanut Livingstonen hiukset niin suoriksi, niin he päättelivät.

Amatsoneja.

Livingstone tapasi täällä kaksi naispäällikköäkin, äidin ja tyttären, jotka vaativat häntä käymään vävynsä Shintin, niiden seutujen suurimman lundalaispäällikön luona, ja nuorempi, Manenko nimeltään, lähti itse häntä saattamaan. Samalla hän vaati retkikuntaa kokonaan jättämään joen, koska ylempänä oli pahoja koskia ja siellä asuvat balobalet olivat makololoitten verivihollisia. Manenko, itsepäisen ja riidanhaluisen neekerikaunottaren perikuva, kulki itse matkueen etunenässä aivan alastomana ja niin nopeaan, etteivät muut tahtoneet perässä päästä, ei varsinkaan härällä ratsastava lähetyssaarnaaja. Tämän kysyessä, miksei hän ainaisesta rankasta sateesta huolimatta ottanut vaatetta päälleen, vastasi reipas amatsooni, ettei hänen, päällikön, sopinut olla arka.

Seutu oli metsää ja niittyä, siellä täällä kyliä ja peltoja. Asukkaat rakensivat majansa paaluista, oviaukotta, kuten hölmöläiset. Oven asemesta heillä oli kaksi irtainta paalua, jotka nostettiin pois majaan mentäessä. Livingstone sairastui jälleen kuumeeseen, joten matka rasitti häntä moninkerroin. Riista alkoi täällä käydä yhä harvinaisemmaksi ja aremmaksi, jonka vuoksi ei ollut juuri muuta syötävää kuin maniokki, joka taas ei tahtonut tyydyttää nälkää. Metsät kävivät yhä sankemmiksi pohjoista kohti, ja valtavien puitten välillä oli köynnöskasveja, joita täytyi kirveellä katkoa, jotta päästiin kulkemaan. Asukkailla oli puissa kaarnasta rakentamiaan mehiläispesiä, joista he saivat niin paljon vahaa, että sitä liikeni viedä maasta merenrannikolle suuria määriä. Hunajasta he tekivät väkevää simaa. Metsänaukeamissa oli aina kyliä, joista asukkaat tavallisesti pakenivat pois, vaikka Manenkon rumpalit suurella päristyksellä ilmoittivat ylhäisiä vieraita olevan tulossa. Toisissa kylissä oltiin luottavampia; ja asukkaat nostivat illalla majainsa keilamaiset katot paikoiltaan ja lainasivat ne vieraille yöksi teltoiksi.

Shintissä.

Shintistä tuli jonkun matkan päähän lähettiläitä lausumaan vieraat tervetulleiksi. Kaupunki oli pienellä mäellä romanttisessa laaksossa, varjoisain puitten ympäröimänä. Majat olivat täällä nelikulmaiset, suorain katujen varrelle rakennetut, ja olivat erittäin siististi palmikoiduilla aidoilla ympäröidyt. Kaupungin ulkopuolelle oli leiriytynyt joukko matkustavia orjakauppiaita, ja heidän leirissään makololot harmikseen näkivät joukon nuoria kahlehdittuja tyttöjä.

Seuraavana päivänä oli Shintissä suuri vastaanotto. Päällikkö istui kotlalla oli audienssipaikalla leopardin nahkalla verhotulla tuolilla, suuren puun alla. Muun tilan täyttivät sotamiehet ja yleisö. Kun kaikki olivat järjestyneet, astui Manenkon mies yhden seuralaisensa kanssa esiin ja kertoi kaikuvalla äänellä kaikki, mitä he matkalla olivat tohtorista kuulleet, hänen entisen toimintansa, tulonsa makololojen luo, kuinka hän oli solminut rauhan ja mikä nyt oli hänen matkansa tarkoitus. »Ehkä hän on tyhjän lörpöttelijä, ehkä ei — edellinen tuntuu todenmukaisemmalta — mutta balundoilla on hyvä sydän, eikä Shinti ole ennenkään kenellekään pahaa tehnyt. On parasta ottaa valkoinen mies hyvin vastaan ja laskea hänet edelleen kulkemaan.» Hänen jälkeensä esiintyi vielä monta muuta puhujaa, vuoron mukaan, kertoen muun muassa »taivaan sanasta», jonka matkustaja oli mukanaan tuonut, ja kauppatiestä, jonka hän aikoi avata, ja puheiden väliajoilla naiset lauloivat jotain surullista säveltä; mutta kun joku puhui heidän mielensä mukaan, nauroivat he ja paukuttivat käsiään. Kolme rumpalia ja neljä marimban soittajaa kulki tuon tuostakin kotlan ympäri soittaen, kunnes lopulta Shinti, joka koko ajan oli istunut arvokkaana ja vaieten, nousi tuoliltaan ja siten osoitti vastaanoton päättyneen.

Seuraavana päivänä hän seurusteli Livingstonen kanssa vapaammin, ottaen ilolla vastaan suuren kalebassin täyden voita ja rasvaa ja härän, jotka Livingstone hänelle antoi Sekeletun lahjoina. Shinti antoi Livingstonelle vastalahjaksi kymmenvuotiaan orjatytön olemaan »Livingstonen lapsi ja kantamaan hänelle vettä.» Kun lähetyssaarnaaja ei suostunut orjatyttöä vastaanottamaan, vaan selitti, että hänellä itsellään oli neljä lasta, joita hän ei suinkaan aikonut omalle päällikölleen pois lahjoitettaviksi luovuttaa, ymmärsi Shinti tämän niin, että tyttö oli liian pieni, ja lähetti suuremman. Livingstone koetti selitellä, kuinka häpeällistä orjuus oli, mutta Shintin oli häntä mahdoton ymmärtää. Livingstone näytti hoville taikalyhtykuvia, jotka suuresti sekä huvittivat että hirvittivätkin kaikkia. Maan tapoihin kuului, ettei vieras saanut lähteä aivan äkkiä pois, ja siitä syystä, ynnä kuumeen ja jokapäiväisten sateittenkin vuoksi, Livingstonen matka viivästyi tammikuun 20:nteen saakka. Shinti oli häntä kohtaan kaiken aikaa sangen suosiollinen ja hyväntahtoinen ja antoi hänelle oppaan ja kahdeksan kantajaa, joiden ei pitänyt häntä jättää, ennenkuin hän oli päässyt meren rannalle. Lopuksi hän antoi vielä paikkakunnalla sangen suuriarvoisen kaulakoristuksenkin, joka oli simpukankuorista tehty. Pitkin matkaa käskettiin väestöä tuomaan retkikunnalle ruokavaroja, jotteivät Shintin ystävät näkisi nälkää. Ja ruokaa tuotiinkin, mutta vain maniokkia, jota kansa itsekin söi, mutta joka ei tahtonut ravita näitä lihapatain äärestä tulleita matkamiehiä.

Sadeaika.

Matka kävi luodetta kohti, kunnes kuljettiin Liban yli ja samalla jätettiin Shintin aluekin. Liban takana oli rannattomia niittyjä, joilla oli nilkkaan saakka vettä. Yöt, illat ja aamut satoi, vain päiväsydännä ilma jonkun verran seestyi. Teltat, vaatteet ja makuutamineet hajosivat riekaleiksi, metalliesineet söi ruoste. Kronometriaan tohtorin täytyi pitää kainalokuopassaan, säilyttääkseen sen kuivana.

Maan jälleen kohotessa tultiin Katema nimisen päällikön maahan, jossa oli kahlattava monen Libaan laskevan pienen joen poikki. Maa oli niin kaunista ja hedelmällistä, että asukkaat kylvivät ja korjasivat satoja pitkin vuotta ja että vainioilla näki maissia, hirssiä y.m. toukoja kaikilla kasvuasteilla. Asukkaat olivat edelleenkin sangen hyväntahtoisia ja antoivat ilmaiseksi ruokatavaroita, muutoin 27 henkeä käsittävä retkikunta olisikin joutunut ahtaalle. Katema otti retkikunnan juhlallisesti vastaan, kuten Shintikin, antoi sille sitten runsaasti ruokavaroja ja sanoi: »Menkää nyt leiriinne ja keittäkää ja syökää itsenne kylläisiksi, jotta huomenna voitte paremmin jutella minun kanssani.» Livingstonen pienet lahjat hän otti vastaan suurella ilolla ja tohtorin kysyessä, mitä hän saisi tuoda hänelle Loandasta lahjaksi, sanoi päällikkö haluavansa saada uuden takin, nykyinen kun alkoi olla vanha ja kulunut. Katema kehui, ettei hän vielä milloinkaan ollut vierasta tappanut, ja kohteli tohtoria, jota hän piti jonkinlaisena taikain tekijänä, sangen hyvin, neuvoen hänelle uuden tienkin, koska yleiseen käytetyllä tiellä nyt oli vyötäisiin saakka vettä.

Dilolo järvi.

Laajalla, veden vallassa olevalla ruoholakeudella kuljettiin Dilolo järven päitse; lakeus oli samalla vedenjakaja. Järven synnystä opas kertoi seuraavan tarinan. Kerran oli eräs naispäällikkö matkalla ollessaan pyytänyt ruokaa kylästä, joka silloin oli tämän järven paikalla. Ruokaa ei kuitenkaan annettu ja kun päällikkö siitä moitti ja uhkaili kyläläisiä, kysyivät nämä pilkalla, mitä hän luuli voivansa heille tehdä. Naispäällikkö oli silloin alkanut laulaa ja kun hän lopuksi oli laulanut nimensä ja hitaasti, korostaen lausunut sen viimeisen tavun, oli koko kylä asukkaineen, siipikarjoineen, koirineen vaipunut maan sisään. Kun kylän päällikkö palasi metsästysretkellä, syöksyi hän kylän paikalla olevaan järveen ja kuuluu olevan siellä vieläkin.

Etäämpänä lännessä tultiin seutuun, jossa oli kuljettava syvien metsäisten laaksojen poikki. Jokaisen laakson pohjalla oli joki, ja kun jokien poikki ei voitu kahlata, täytyi maanasukkailta aina pyytää apua ylipääsyyn.

Veronkiskojia.

Nämä ihmiset, joiden maan kautta orjakauppiaitten tie kulki, eivät kuitenkaan olleet yhtä hyväntahtoisia kuin Sambesin varren asukkaat, vaan koettivat kiskoa kaikesta, jopa tien käyttämisestäkin. Ensi sijassa kysyttiin ruutia, jota tohtorilla ei kuitenkaan ollut, sen enempää kuin muutakaan arvotavaraa, ja puute alkoi nyt täydellä todella kouristella matkuetta. Riistaa oli täällä niin niukasti, että asukkaat kaivoivat myyrätkin maasta, saadakseen joskus lihaakin maistaa. Heti ensimmäinen päällikkö vaati maansa läpikulusta orjan, norsunhampaan, pyssyn, tai härän, mutta tyytyi lopulta vanhaan paitaan. Samanlaisia vaatimuksia esitti moni muukin ja kerran muuan neekeri vaati maksua portaan käyttämisestä, jonka hän oli rakentanut pienen puron poikki! Tohtori aivan hämmästyi tätä sivistyksen esimakua, siltarahoja, Afrikan sydämessä.

Nämä seudut olivat muutoin verraten taajaan asutut, mutta kaikkialla oli suuret alat mitä parasta maata joutilaana ja betshuaanit huudahtelivat lakkaamatta: »Mainiota karjanlaidunta! Vahinko, kun näin oivallinen viljelysmaa on mahona!» Asukkailla ei ollut karjoja, ne oli heiltä ryöstetty, ja suuri riista oli täällä, jossa ampuma-aseita yleiseen käytettiin, jo lopen hävitetty. Tsetse-kärpästä ei ollut, mutta sangen runsaasti hämähäkkejä, joita Livingstone tutki.

Tshibookkien alueella päällikkö esitti kerrassaan häpeämättömiä vaatimuksia ja Livingstonen täytyi jo lopulta panna kiväärinsä ampumakuntoon, ennenkuin kiskuri taipui. Makololot, jotka olisivat mielellään taistelleet vähälukuisuudestaan huolimatta ja vaikka heillä oli vain viisi kivääriä, piirittivät huomaamatta kiristelevän päällikön neuvoksineen, eikä näillä ollut silloin muuta neuvoa kuin taipua. Härkä heille kuitenkin täytyi antaa, eivätkä he vastalahjaksi antaneet muuta kuin hieman jauhoja ja kappaleen saman härän liilaa. Ei muka ollut muuta.

Orjakauppiaat olivat opettaneet päälliköt näille tavoille — he luulivat Livingstonen saattajia hänen orjikseen ja vaativat kauttakulkuluvasta miehen kuten muiltakin orjain kuljettajilta — ja Livingstone poikkesi sen vuoksi toiselle reitille, toivoen pääsevänsä helpommalla. Mutta samaa kiskomista kohtasi kaikkialla. Aina vaadittiin joko mies, elefantinhammas, härkä tai muuta, muutoin uhattiin sulkea tie. Ruokatavaroista kiskottiin häpeämättömiä hintoja. Yöksi täytyi leiri ympäröidä paaluaidalla äkkihyökkäyksen varalta ja metsissä varottiin alati väjytyksiä. Livingstonen miehet masentuivat siihen määrään, että he jo halusivat palata rannikolle.

»Sain käyttää koko puhetaitoni heitä taivuttaakseni. Sanoin heille jatkavani matkaa yksin, jos he takaisin palaisivat. Menin sitten telttaan ja käännyin Hänen puoleensa, joka kuulee sielun huokauksen. Vähän päästä pisti yksi väestä päänsä sisään ja sanoi: 'Emme sinua koskaan hylkää, älä lannistu, seuraamme sinua, minne vienetkin; puhuimme siten vain siitä syystä, että nämä tämän puolen ihmiset ovat niin pahoja.' Ja sitten tuli luokseni yhä useampia ja useampia sanomaan, että he kaikki olivat lapsiani; he tunsivat vain Sekeletun ja minut ja tahtoivat kuolla puolestani.» Viimeiset härkänsä retkikunta pelasti itselleen siten, että leikkasi niiden hännänpäät poikki; eräs härkä oli nimittäin hylätty sillä verukkeella, että sen hännässä oli vikaa, ja makololot paikalla arvasivat, että se oli taikauskoa. Eikä sen jälkeen todellakaan kukaan enää vaatinut teuraita.

Kuango-joella.

Maaliskuun 30:ntenä retkikunta saapui sen ylängön toiselle reunalle, jonka poikki se oli kulkenut, ja Kuango-joen suuri 'ja mahtavan leveä laakso oli sen edessä. Livingstone tiesi, että sen toisella puolella alkoi Portugalin alue, ja piti retkikuntaa pelastettuna. Mutta laaksossa asuvat basindshit olivat miltei vielä pahempia nylkyreitä kuin kaikki edelliset ja ampuivat joukon jälkeen luotejakin, kun se meni veroa maksamatta. Huhtikuun 4:ntenä retkikunta vihdoin pääsi Kuangon länsirannalle, saatuaan apua toisella rannalla asuvalta portugalilaiselta puoliverikersantilta, ja oli nyt Portugalin alueella. Kuango oli ylimenopaikalla sadanviidenkymmenen metrin levyinen.

Pienellä portugalilaisella sotilasasemaila — sekä päällikkö että sotamiehet olivat puoliverta — retkikunta sai mitä parhaan vastaanoton ja lepäsi viikon päivät, ennenkuin lähti matkaa jatkamaan Kassandjeen, joka siihen aikaan oli portugalilaisten etäisin kauppa-asema. Sikäläiset kauppiaat ottivat Livingstonen niinikään mitä parhaiten vastaan, vaikka epäilivätkin häntä ennemmin englantilaiseksi sotilasvakoojaksi kuin lähetyssaarnaajaksi. Hän sai kunnolliset vaatteet ja hänen väkensä runsaan ravinnon, jota paitsi he täällä saivat edullisesti myydä mukanaan tuomansa elefantinhampaat. Makololot hämmästyivät täällä saamaansa hyvää hintaa. Kotonaan heidän täytyi kivääristä antaa kaksi hammasta, täällä he sitä vastoin saivat yhdellä hampaalla kaksi kivääriä, kolme pönttöä ruutia, suuret kimput lasihelmiä ja niin paljon karttuunaa ja villakangasta, että koko retkikunta saattoi ostaa uudet vaatteet. Toiselta puolelta paikkakunnan mustat heille uskottelivat, että tohtori aikoi rannikolla myydä heidät ja että heidät sitten vietäisiin laivoihin lihoitettaviksi ja syötäviksi, valkoiset kun muka olivat ihmissyöjiä, mutta Livingstonen kuitenkin onnistui tyynnyttää heidän pelkonsa. Kassandjestä annettiin Livingstonelle saattajaksi musta aliupseeri, jonka arvo vaati, että hän antoi orjain kantaa itseään riippumatossa aina kylään tultaessa ja kylästä lähdettäessä. Sitä paitsi hänellä oli erikoinen orja kirjoitusneuvojaan kantamassa, sillä hän teki kaikki retkikunnan ostokset, kirjoittaen aina siron tilauslipun ja pitäen samalla huolen siitä, että hän itse sai kunnollisen vaivanpalkan.

Angolan ylämaa.

Kassandjestä oli rannikolle vielä viisisataa kilometriä, ja vaikka väestö olikin kauttaaltaan ystävällistä ja maa erinomaisen kaunista, puutetta ei missään, oli matka sairaalle Livingstonelle kuitenkin ylenmäärin rasittava. Tien varressa oli yksinkertaisia majataloja, joissa iltaisin oli vilkasta elämää, kantajaliike sisämaahan kun oli suuri. Se seura, joka ensiksi saapui, anasti majan, ja myöhemmin tulleet saivat pitkästä runsaasta ruohosta laittaa itselleen suojat. Heti kun matkustajat olivat tulleet, alkoi läheisistä kylistä keräytyä naisia, jotka toivat kaupan maniookkia, jamsia, maapähkinöitä, oransseja y.m. Kaupanteko tapahtui nauraen ja jutellen; maksuvälineenä käytettiin karttuunaa. Ruokatavarat olivat tavattoman halvat, maa kun oli ylenmäärin hedelmällistä. Kyläläisillä oli puutarhojakin, joissa he viljelivät eurooppalaisia viljelyskasveja, muun muassa vehnää. Kahvipuu, jonka jesuiitat aikanaan olivat tuoneet maahan, oli puutarhoista levinnyt metsiin, ja vaaroilla ja vuorenrinteillä kasvoi jo suuria kahvimetsiä. Korkeat vuoret, kukkulat, laaksot ja metsät tekivät Angolan maalauksellisen kauniiksi maaksi, mutta merenrannalla, Loandankin ympärillä, on hedelmätön vyöhyke.

Angolassa vallitsi orjuus, ja vaikka englantilaiset sotalaivoillaan vartioivatkin rannikkoa ja orjien vienti siten oli käynyt mahdottomaksi, eivät portugalilaiset siltä osoittaneet englantilaista matkailijaa kohtaan minkäänlaista vihamielisyyttä, vaan Livingstonen osaksi tuli Loandassa, jonne hän saapui toukok. 31:senä, mitä herttaisin vastaanotto. Kaupungissa asui vain yksi englantilainen, hallituksen asiamies Gabriel, joka heti luovutti sairaalle, puoleksi tajuttomalle lähetyssaarnaajalle oman vuoteensa ja hänen saattajilleenkin hankki hyvät majat. Valtameri teki makololoihin syvän vaikutuksen.

Maailman loppu.

Kotonaan he siitä sitten kertoivat: »Me olemme luulleet, kuten isämmekin, ettei maailmalla ole loppua, mutta äkkiä maailma sanoi: Kas tässä minä lopun.» Huolimatta hyvästä hoidosta makasi Livingstone viikkoja sairaana. Hänelle tarjottiin englantilaisella sotalaivalla matkaa kotimaahan, mutta Livingstone oli luvannut saattaa makololot kotiakin ja tahtoi lupauksensa pitää; sitten hän aikoi Linjantista laskea Sambesia mereen nähdäkseen, olisiko sille suunnalle parempi pääsy. Makololot hänen parantumistaan odottaessaan katselivat ympäristöä ja olivat luonnollisesti näkemästään kovin ihmeissään. Taloja ja kirkkoja he vertasivat ontoiksi koverrettuihin kallioihin, sotalaivoja kaupunkeihin. Heidän kunnioituksensa Livingstonea kohtaan kasvoi suurenmoisesti, kun he näkivät, kuinka suuressa arvossa heidän johtajaansa täällä pidettiin. Yhdessä he kävivät englantilaisessa sotalaivassa, jossa merimiehet heitä kohtelivat sangen hyvin ja jossa heidän annettiin laukaista tykki. »Tämmöisillä aseilla me estämme kauppiaita myymästä mustia ihmisiä», sanoi Livingstone. Jotain ansaitakseen makololot sitten alkoivat kantaa kaupunkiin polttopuita ja tämän jälkeen he kuukauden päivät hikipäissä purkivat kivihiiliä eräästä laivasta. Siinä oli »palavia kiviä» niin paljon, että se heistä tuntui käsittämättömältä, ja enempi puoli vielä oli purkamatta, kun he työstä luopuivat. Ansaitsemillaan rahoilla he ostivat kankaita ja muita tavaroita, osoittaen etenkin kankaitten valinnassa paljon älyä.

Loandan viranomaiset ja kauppiaat olivat hyvin suosiolliset uuden kauppatien avaamiselle ja yhteisillä varoilla ostettiin Sekeletulle monenlaisia näytetavaroita, koruvaatteita y.m. lahjaksi, vieläpä kaksi aasiakin, ja Livingstone osti kaikille makololoille uudet vaatteet ja kiväärin. Tavaroita karttui niin paljon, että retkikunnan täytyi palkata kaksikymmentä kantajaa. Angolan piispa, joka samalla oli siirtokunnan maaherra, antoi kaikille viranomaisille käskyn olla retkikunnalle avullisia. Syyskuun 20:ntenä v. 1854 Livingstone jälleen lähti Loandasta paluumatkalle.

Paluumatkalla Linjantiin.

Paluumatkalla hän kulki Angolan kautta osaksi toisia teitä, nähdäkseen sitä laajemmaltikin, ja saattajainsa sairastelun vuoksi hän viipyi portugalilaisella alueella niin kauan, että saattoi melko lailla korjata sen karttaa, koota paljon tietoja asutuksesta, väestöstä, sen tavoista ja luonnontieteellisiäkin havaintoja. Kaiken kaikkiaan tämä maa häneen teki erittäin edullisen vaikutuksen. »Usein», hän kirjoittaa, »näin vaelluksillani maisematauluja, jotka olisivat enkeliäkin riemastuttaneet. Usein näin aamun hiljaisina hetkinä ihastuttavan kauniita näköaloja. Kaikki suloisen lämpimän ilman hivelemänä, joka vienoilla henkäyksillään toi viileyttä kuin viuhkan hiljainen leyhyttely. Rehevillä vihannilla niityillä kulki karjoja laitumella, hyppeli vuohia iloa pitäen, paimenpoikaparvet leikkivät pienillä keihäillään, jousillaan ja nuolillaan, naisia kulki joelle keinuvia vesiruukkuja päälaellaan kantaen, miehet siemensivät maitaan banaanien varjossa, harmaapäitä vanhuksia istui maassa ja kuunteli huomenjutteluita, toiset korjailivat aitojaan ja majojaan. Ja yli kaiken valoi Afrikan aurinko loistoaan ja linnut lauloivat puissa, kunnes keskipäivän helle sai ne ääntään alentamaan. Kaikesta tästä kutoutui kuvia, joita ei voi milloinkaan unohtaa.» Vahinko vain, että tämä kaunis maa oli oikea kuumeen koti, kuumetta oli sekä alavilla mailla että vuoristoissakin, ja Livingstone ja hänen väkensä sairastuivat siihen pian.

Kuangon yli kuljettuaan retkikunta jälleen oli kuin vihollismaassa. Nyt Livingstone kuitenkin esiintyi jyrkempänä pikkupäälliköitä kohtaan, jotka yrittivät häneltä veroa kiskoa. Hän maksoi, mitä piti kohtuullisena, eikä välittänyt uhkauksista. Hänen joukkonsa oli nyt hyvin asestettu, jonka vuoksi kiristäjätkin enimmäkseen tyytyivät pelkkiin uhkauksiin. Sateet alkoivat jälleen ylängöllä käydä niin rankoiksi, että sekä matkanteko että varsinkin yön viettäminen kävi tavattoman rasittavaksi.

Hyökkäys ja tappelu.

Erään kylän luo Livingstonen täytyi leiriytyä kolmeksi viikoksi ja kylän päällikkö kerjäsi kaiken aikaa niin itsepintaisesti, että tohtori lopulta löi häntä vasten suuta. Siitä syntyi suuri tora ja retkikunnan kimppuun hyökättiin metsässä, sen matkaan lähdettyä, vaikka hyökkääjäin luodit onneksi osuivat puihin. Livingstone pääsi niin lähelle päällikköä, että saattoi asettaa kuusipiippuisen revolverinsa hänen rintaansa vastaan ja pakottaa hänet peräytymään.

Retkikunta poikkesi lopulta kauppiaitten yleiseltä tieltä eteläisemmälle reitille, tavatakseen vaatimattomampaa kansaa, jolta se voisi ostaa ruokaa halvemmalla. Matka kulki laaksojen poikki, joiden pohjalla virtasi Kongon syrjäjoen Kassain isompia ja pienempiä syrjäjokia. Sekä halpaa ruokaa että ystävällisempiä ihmisiä löytyikin, kunnes taas Kassain ylimenopaikalla oli syntyä erään petollisen päällikön kanssa ilmisota. Hän käski kuljettaa kaikki veneet pois, mutta eräs Livingstonen miehistä huomasi, mihin veneet oli kätketty, ja yöllä retkikunta anasti veneet ja kulki niillä omin luvin joen yli.

Kassain eteläpuolella oltiin ystäväin maassa, joka oli sitä ilahduttavampaa, kun Loandasta otetut vaihtotavarat alkoivat olla lopussa ja tohtorin saattajatkin olivat myyneet melkein kaikki tavarat, mitä he olivat ostaneet ja toivoneet voivansa kotiaan tuoda. Makololot alkoivat jälleen elää maasta, kuten matkustavat kisällit: »Me olemme köyhiä matkustavaisia», he sanoivat. »Me olemme kulkeneet kovin pitkän matkan, antakaa meille syötävää.» Emäntien suosion saavuttaakseen he karkeloivat omia kansallistanssejaan, miesten kanssa solmivat vastaisen varalle veriveljeyksiä, he kun aikoivat toistekin kulkea saman tien ja tuoda mukanaan enemmän tavaraa. Menoon kuului myös hyvä annos olutta, jonka hankkiminen ei tietenkään voinut olla matkamiesten asia.

Ruoholakeuksilla.

Niiltä veteviltä lakeuksilta, jotka ovat vedenjakajana Kassain ja Liban välillä ja joilta pieni Dilolo järvi purkautuu kummallekin suunnalle, oli tulvavesi enimmäkseen juossut pois ja monenlainen eläimistö ja kasvisto elähytti niitä nyt, vaikka ne menomatkalla olivat olleet melkein autiot. Oli sekä riistaa että petoeläimiä ja ilmassa lenteli suuria korppikotkaparvia. Suunnaton kukkapaljous ilahutti silmiä, mutta samalla lakeudella Livingstone myös sai seitsemännenkolmatta kuumekohtauksensa tällä matkalla. Kesäkuun 14:ntenä retkikunta saapui Kateman luo, leväten hänen vieraanvaraisessa pääkaupungissaan muutaman päivän ja antaen päällikölle tuomansa lahjat. Yhtä herttaisesti otti vanha Shinti heidät vastaan ja sieltä he enemmittä seikkailuitta saapuivat veneilleen ja lähtivät Sambesin vuolaan virran kantamina matkansa lopputaipaleelle. Barotse-laaksossa palaajat otettiin vastaan suurella riemulla.

Palaavia juhlitaan.

»Kun saavuimme Libontaan», Livingstone kirjoittaa, »joka on pohjoisimpia kyliä, mitä Sekeletu Barotse-laaksossa hallitsi, otettiin meidät vastaan semmoisilla riemunosoituksilla, etten ole koskaan nähnyt niiden vertaa. Naiset tulivat tanssien meitä vastaan huutaen »lulliluta», toiset kantoivat keppiä ja mattoa, jotka esittivät keihästä ja kilpeä, ja toiset juoksivat suutelemaan käsille ja poskille, keitä meistä sattuivat tuntemaan. Meitä juhlittiin kuin kuolleista ylös nousseita, sillä etevimmät tietäjät olivat jo aikoja sitten vakuuttaneet meidän joutuneen tuhon omiksi. Tämän kylän miehet antoivat meille kaksi teurashärkää ja naiset runsaasti maitoa, munia ja voita, kaikki ilmaiseksi, ja olin aivan häpeissäni, kun en voinut antaa heille mitään vastalahjaksi. Kun väkeni selitti, kuinka olimme kaiken omaisuutemme kuluttaneet, sanoivat libontalaiset: 'Se ei tee mitään, te olette avanneet meille tien ja me saamme rauhan.' Lähiseudulta kokoontui ihmisiä joukoittain ja useimmilla oli jotain tuotavaakin. Sama uudistui sitten Barotse-laaksossa pitkin matkaa. Joka kylässä meille lahjoitettiin mullikka tai pari, ja ihmiset olivat meille merkillisen hyväntahtoisia. Olin heille sangen kiitollinen, samoinkuin olen vielä tänäpäivänäkin, ja koetin hyödyttää heitä ainoalla tavalla, jolla taisin, antamalla heille tietoa siitä Vapahtajasta, joka voi heitä hätäpäivänä lohduttaa ja auttaa. Se, että palasimme yhtä köyhinä kuin olimme lähteneetkin, ei arvoani heikontanut. He käsittivät, että olin nähnyt vaivani heidän tähtensä, ja väkeni sanoi: 'Vaikka palaammekin yhtä köyhinä, kuin olimme mennessämme, emme siltä ole turhaan matkustaneet'.»

Jotakuta palaavista odotti kuitenkin pettymyskin. Kotia tullessaan he tapasivat vaimonsa imettämässä äsken syntyneitä lapsia. Siitä he eivät tosin suuria välittäneet, mutta sitä enemmän kiukustuivat siitä, että nuo uudet miehet olivat eläneet heidän viljallaan. Livingstone härnäili heitä sillä, ettei yhden vaimon menetys suuria merkinnyt siihen nähden, että heillä oli niitä niin monta.

Linjantissa oli ilo retkikunnan palaamisesta suuri ja Sekeletu ihastui varsinkin vanhaan portugalilaiseen paraatiunivormuun, jonka Angolan kauppiaat hänelle lahjoittivat. Molemmat aasit ja niiden kiljuna oli taas rahvaan mielestä suurin kumma. Sekeletu oli uskollisesti vartioinut Livingstonen vaunua ja tavaroita ja nyt tämä sai vuosi takaperin saapuneet kirjeet ja tavarat, jotka hänen appensa Moffat oli hänelle toimittanut matabelein, makololoitten verivihollisten välityksellä. — Matka oli kestänyt lähes kaksi vuotta.

Pian sen jälkeen kuin retkikunta oli palannut, 'pidettiin Linjantissa kokous, jossa pohdittiin, eikö koko heimon olisi parempi muuttaa Barotse-laaksoon asumaan, jossa oltaisiin lähempänä rannikkoa. Sekeletu päätti neuvottelun sillä tiedolla, että minne vain Livingstone asemansa rakentaisi, sinne hänkin asettuisi asumaan. Livingstonella ei ehdolla olevia paikkoja vastaan ollut muuta muistuttamista, kuin että niissä vallitsi kuumetauti, mutta tämän haitan hän arveli ehkä menettävän jonkun verran merkitystään, kun saataisiin rakennetuksi kiinteä asema.

Livingstone kulkee Sambesin vartta merelle.

Ennenkuin Livingstone teki päätöksensä aseman rakentamisesta, tahtoi hän kuitenkin nähdä, olisiko Linjantista helpompi tie Intian merelle pitkin Sambesia. Sekeletu antoi hänelle matkaa varten niin paljon norsunluuta, että sitä kantamaan tarvittiin 114 miestä, kaksitoista härkää eväiksi ynnä muita elintarpeita ja kauppatavaroita. Marraskuun 3:ntena lähti Linjantista sitten lukuisa retkikunta liikkeelle, Sekeletun itsensä ja useiden etevien makololojen saattamana. Seshekessä, jossa Sambesi yhdytettiin, osa meni veneisiin, osa ajoi härkiä rantaa pitkin. Venematkaa ei kuitenkaan kauaa kestänyt, sillä lähellä edessäpäin kuului olevan iso putous, jota ei ollut mahdollinen veneellä laskea. Sekeletu erosi retkikunnasta sillä kohdalla, jossa sen piti poiketa joesta koillista kohti sisämaahan, välttääkseen putouksen ja karttaakseen virran rantojakin, koska niillä seuduin oli tsetsekärpäsiä. Sambesi polveaa itsekin putouksen alla koillista kohti, saaden pohjoisesta useita lisäjokia, joista retkikunta sitten erästä laski takaisin pääjokeen.

Viktoria-putous.

Ennenkuin lähdettiin matkaa jatkamaan, poikkesi Livingstone putoukselle, jota jo Sebituane oli hänelle maininnut kovin merkilliseksi. »Musi-oa-tuniaksi» (savu tässä puhuu) olivat maanasukkaat nimittäneet putouksen, ja jo kahdeksan kilometrin päästä Livingstone alkoi nähdä virran suunnassa samanlaisia valtavia savupatsaita kuin aroilla kulovalkean riehuessa. Niitä oli kaikkiaan viisi, juuresta vaaleampaa, yläosastaan tummempaa, ja tuuli tuuditteli niitä, hämmentäen pilviin yläosan, niinkuin tavallisen savunkin. Putouksen yläpuolella oleva maisema, jota eurooppalaisen silmä nyt ensi kerran katseli, oli erinomaisen kaunis. Rannoilla ja joen lukuisilla saarilla kasvoi mitä moninaisimpia, suurimmaksi osaksi kukkivia puita: valtavia baobabeja, siroja palmuja ja muita vanhastaan tunnettuja aivan outojen seurassa, joista toiset muistuttivat ketriä, toiset tammea tai pähkinäpuuta.

Kun vesi vielä oli hyvin matalalla, saattoi Livingstone veneellä laskea halki vuolaan virran pienelle, joen keskellä olevalle saarelle, joka oli aivan putouskynnyksen partaalla. »Ei kukaan ihminen voi tällä paikalla käsittää», Livingstone sanoo, »mihin maailmaan tuo suunnaton vesimäärä yht'äkkiä katoo. On kuin itse horna joen nielisi, sillä putouksen alla näyttää poikittain kulkeva muuri liittävän yhteen molemmat äyräät umpinaiseksi seinäksi, eikä täten syntynyt kuilu ole kuin kolmekymmentä metriä leveä.» Livingstone meni niin lähelle kuilun parrasta kuin pääsi ja sai täten käsityksen maiseman rakenteesta. »Koko tämä hämmästyttävä maisema on syntynyt siten, että maa joskus on kohonnut ja sen johdosta on basalttikallioon revennyt syvä halkeama, joka kulkee uoman poikki ja vasempaan päin jatkuu kymmeniä kilometrejä mäkisen maan kautta. Tähän kuiluun syöksyy tuo vähintäin 1000 metriä leveä ja yli 30 metriä syvä joki. Kuilussa se äkkiä pusertuu vain 15—20 metrin levyiseksi ja sitten äkkikäännöksen tehden hirmuisella pauhulla syöksyy uuteen suuntaan kapeassa syvässä kalliouomassaan, jossa se pitkän matkaa näkyy valkoisena nauhana. Vesi hajaantuu valtavan korkealta kynnykseltä pudotessaan lopulta pölyksi ja tätä puhaltaa syvyydestä takaisin 80—100 metriä korkealle ilmaan, jonka jälkeen se sataa ympäristöön ainaisena vihmana.»

Livingstonen käydessä oli kirkas päivänpaiste ja suurenmoinen kahdenkertainen sateenkaari vielä kohensi maiseman kauneutta. Tulvan aikana kuiluun ahtautuu niin paljon vesipölyä, ettei siitä erota mitään, mutta savupatsaiden sanotaan silloin näkyvän 24 kilometrin päähän.

Vaikka portugalilaiset olivat vuosisatoja pitäneet hallussaan. Sambesin suistamoa ja sisämaassakin laajalti matkustaneet, ei kukaan ennen Livingstonea ollut käynyt Sambesin suurella putouksella. Hän siis hyvällä oikeudella saattoi sille antaa nimen kuningattarensa Viktorian muistoksi, joka sillä maantieteessä onkin, vaikka maanasukkaitten kuvaava nimi kieltämättä ansaitsisi tulla säilytetyksi. Livingstonen selitys putouksen synnystä on saanut väistyä uudemman, tarkempiin tutkimuksiin perustuvan käsityksen tieltä. Musi-oa-tunia epäilemättä on syntynyt, samoin kuin Niagarakin, siten, että putous on vähitellen syönyt taapäin kynnystään.

Bakobain maassa.

Sambesilta oli matkan suunta koillinen, kautta bakobain kauniin ja viljavan maan. Alussa täytyi tsetsekärpästen vuoksi matkustaa yöllä. Outoja hyvänmakuisia hedelmiä kannettiin Livingstonelle. Maa nousi nousemistaan ja kasvullisuus muuttui toisenluontoiseksi, sillä retkikunta tuli nyt sille ylätasangolle, joka itäpuolella rajoittaa Sisä-Afrikan syvännettä. Metsikköineen ja laajoine kauniine nurmikenttineen maa muistutti Angolan ylätasankoa ja samoja puitakin tavattiin kuin siellä. Asukkaitten ihonvärikin vaaleni maitokahvimaiseksi, jotavastoin ihmiset jokilaaksossa olivat mustia. Lopulta metsät kokonaan hävisivät ja tultiin aaltoileville ylämaille, joita makololot oivain laitumiensa vuoksi pitivät oikeana paratiisina. Tänne olikin Sebituane aikonut ensin asettua, mutta kun puuttui luonnollisia varustuksia matabeleja vastaan, täytyi hänen luopua tuumasta. Suurta riistaa oli viljalta, mutta asukkaat oli matabelien ja makololoitten sota karkoittanut kauas kukkuloille ja kylät olivat autioina. Livingstonea tämä seutu suuresti miellytti; hän otaksui lähetysaseman ja eurooppalaisten kauppiaitten menestyvän täällä erinomaisesti.

Matkan teko oli näillä terveellisillä ylämailla, joissa sentään oli yksinäisiä puitakin, erinomaisen miellyttävää, heinäsirkat vain tahtoivat laulaa liiaksi. Eräs harmaa sirkka lauloi melkein samanlaisella äänellä kuin skotlantilainen säkkipilli eikä tohtorimme voinut käsittää, kuinka niin pieni eläin saattoi saada aikaan niin lujan äänen, että melkein maa tärisi.

Täällä asuvat bakobat, jotka eivät tunnustaneet makololoitten ylivaltaa, alkoivat osoittaa niin uhkaavia eleitä, että retkikunnan tila tuota pikaa muuttui kerrassaan vaaralliseksi. Mutta sitten levisi tieto, että valkoinen mies oli saanut makololot suostumaan ainaiseen rauhaan, ja mielet muuttuivat kuin ihmeen kautta. »Anna meille rauha, olemme ainaiseen pakenemiseen väsyneet.» Ihmisiä virtasi kylistä näkemään ensimmäistä valkoista miestä ja maissia ja hedelmiä tuotiin runsaasti retkikunnan ravinnoksi.

Bakobain tapa tervehtiä oli omituisin, mitä Livingstone oli vielä nähnyt. Tervehtivä paiskautui selälleen maahan, piehtaroi puoleen ja toiseen ja löi koko ajan käsillään reisiinsä voimainsa takaa ja mylvi »kina bomba, kina bomba!» Tohtorin oli oikein vaikea olla tätä hommaa katsellessaan, mutta kuta enemmän hän kielteli, sitä innokkaammin tervehtijät vaivasivat itseään.

Paratiisimaisia maisemia.

Retkikunta tuli sitten pitkät matkat kuljettuaan jälleen alavampiin seutuihin, joissa oli kuljettava romanttisten laaksojen ja jokien poikki, kunnes oli mentävä 250 askeleen levyisen Kafuen poikki, jonka rannoilla asui uuttera maanviljelijäväestö. Kafuen toisella puolella olevia vuoria kiipeiltäessä Livingstone löysi kivettymämetsän, joka oli aivan maanpinnalla, niin että joitakuita rungontynkiä vielä seisoi pystyssäkin, toisia makasi maassa. Ne olivat araukarioita, jotka Vanhasta maailmasta ovat jo ammoin hävinneet. Sambesille ei nyt ollut pitkä matka; Kafuen ja pääjoen välisellä alavalla maalla oli niin suunnattomasti suurta riistaa, ettei Livingstone mielestään ollut koskaan nähnyt sen vertaa. Se ei pelännyt vähääkään. Hänestä tuntui, kuin olisi hän nähnyt maailman semmoisenaan, kuin se oli luomisen päivinä, ennenkuin vielä ihmistä oli olemassa. Elefantteja täytyi kovilla huudoilla peloitella tieltä väistymään ja puhvelit tulivat uteliaina tekemään kesyjen nautain tuttavuutta, niin että ne täytyi pyssynlaukauksilla karkoittaa. Erään yön retkikunta majaili valtavan baobabin alla, jonka ontto runko soi 20 hengelle oikein mukavan suojan.

Matka kävi nyt edelleen pitkin Sambesin vasenta rantaa, alavia maita, kukkulat kun olivat väistyneet melko kauas kummallekin puolelle. Sambesi oli täällä saamistaan lisäjoista paljon vetevämpi ja vuolaampi kuin Viktoria-putouksella, jonka luona Livingstone oli sen viimeksi nähnyt. Virran laaksossa väestö harjoitti maanviljelystä ja oli kauttaaltaan ystävällistä ja vieraanvaraista, kukkulaseuduissa pyydystettiin elefantteja. Kahtakin pyyntitapaa käytettiin, putoavaa pölkkyä, johon kiinnitettiin myrkytetty terä, taikka puihin rakennettuja metsästysmajoja, joista elefanttien päälle viskeltiin leveäteräisiä keihäitä.

Kylästä kylään palkattiin oppaita ja kuljettiin metsänriistan tallaamia teitä. Täkäläisillä naisilla oli tapana tehdä ylähuuleensa haava ja pistää siihen simpukan kuori, niin että siitä tuli ankan nokkaa muistuttava laite.

Tammikuun alkupäivinä retkikunta tuli kyliin, joissa väestö oli vihamielistä. Naiset ja lapset pakenivat, miehet lähestyivät suurissa aseellisissa joukoissa. Täällä oli jo joskus tultu tekemisiin portugalilaisten kanssa. Loangwen ja Sambesin yhtymäkohdalla oli hylätyn portugalilaisen siirtokunnankin raunioita. Sortuneessa kirkossa oli vielä haljennut kellokin, jossa näkyi jesuiittain veljeskunnan merkki. Paikka, jonka nimi oli Zumbo, oli romanttisen kaunis, kahden puolen leveät joet, rehevät rannat, niiden takana kukkulat ja taustassa vuorijono.

Edessäpäin oli sitten Mpende nimisen päällikön maa. Sen Livingstone mieluimmin olisi kiertänyt, jos olisi päässyt joen yli, tätä päällikköä kun sanottiin kovin vihamieliseksi valkoisille, niin ettei hän varmaankaan päästäisi retkikuntaa kulkemaan. Kun ei kuitenkaan ollut mahdollista saada veneitäkään, millä kulkea joen poikki, ei lopulta ollut muuta neuvoa kuin lähteä jalopeuran kitaan.

Sodan uhka.

Mpende ei antanut mitään vastausta Livingstonen tuloilmoitukseen, mutta kylän ulkopuolelle kokoontui paljon ihmisiä, jotka sytyttivät suuren tulen ja hirmuisesti kiljuen pitivät monenlaista menoa, ikäänkuin tehdäkseen vieraat täten voimattomiksi. Metsässä ja pensastoissa vilisi aseellisia miehiä ja niissä oli liikettä pitkin yötäkin, joten päällikkö epäilemättä kokosi koko heimonsa sotaväen. Kaikesta päättäen oli taistelu tulossa, mutta makololot olivat siitä vain mielissään. »Sinä olet nähnyt», he sanoivat Livingstonelle, »mitä me mahdamme elefantteja vastaan. Huomaa nyt, miten miesten kanssa tappelemme.» He toivoivat sekä ryöstävänsä itselleen kangasta uusiin vaatteihin, että vankeja kantamaan norsunluutaan, ja Mpenden vaimojakin he jo hiljaisessa mielessään pitivät omaisuutenaan.

Hyvä sydän mustia kohtaan.

Asia kuitenkin saikin aivan toisen käänteen. Päällikkö lähetti kaksi airutta, jotka tuota pikaa tulivat vakuutetuiksi siitä, ettei vieras ollut portugalilainen. Englantilaisten nimeä, »lekoaa», he eivät tunteneet, mutta kysyivät: »Oletko sinä ehkä siitä valkoisesta heimosta, jolla on hyvä sydän mustia kohtaan?» ja kun Livingstone heti vastasi myöntävästi, selvisivät kaikki vaikeudet. He tiesivät hyvin, että eräs valkoinen kansa oli ryhtynyt orjakauppaa hävittämään. Mpende auttoi nyt retkikuntaa kaikin tavoin, kuljettaen sen veneillä joen etelärannallekin, koska sitä puolta oli lyhempi ja parempi tie Teteen, portugalilaisten ylimpään kaupunkiin. Mahtavan päällikön suosio vaikutti, että alempanakin kaikki kohtelivat retkikuntaa ystävällisesti.

Sambesin eteläpuolella olevat seudut kuuluivat mashonain maahan. Livingstone etsi täältä matkan varresta hopeaa, kuitenkaan löytämättä, mutta sen sijaan hän löysi kivihiiltä. Pitkistä ajoista retkikunta sai täällä suolaa, joka oli maassa niin haluttua, että lapset mieluummin nuoleskelivat suolaa kuin sokeripalaa. Hyena oli täällä niin rohkea, että majat oli rakennettu korkeille lavoille suojaksi sekä sitä, että leijonia vastaan, joita niinikään oli ylen runsaasti. Vaikka hyena onkin pelkuri, kävi se täällä kuitenkin makaavien kimppuun, purren hyvin rumia haavoja, ja lapsia se ryösti, milloin sai. Ankaran helteen vuoksi edistyi matka hitaasti, jotapaitsi kantajat tuon tuostakin lähtivät hunajalintujen johdolla mehiläispesää hakemaan tai etsivät sarvilinnun pesiä, joissa naaras juuri oli lihavimmillaan. Naaraan löydettyä soveliaan puukolon ja ruvettua siihen munimaan, muuraa koiras pesän suun savella kiinni, jättäen vain siksi suuren reiän, että naaras saattaa pistää siitä päänsä ulos ja vastaanottaa koiraan tuoman ravinnon. Vankeutensa aikana, jota kestää pari kolme kuukautta, naaras lihoo tavattomasti ja alkuasukkaat pitävät sitä erinomaisena herkkuna.

Matkansa lopulla Livingstone koetti kiertää kaikki kylät, päästäkseen veroa maksamasta, ja enimmäkseen tämä onnistuikin, vaikka oppaita olikin vaikea saada, sillä tässä maassa vallitsi akkavalta. Sulhanen ei ottanut morsianta kotiinsa, vaan lähti itse morsiamen kylään asumaan, ja jos hän halusi palata takaisin oman joukkonsa luo, täytyi hänen jättää lapsensa, sillä ne olivat vaimon. Naisillakin oli kuitenkin ristinsä, heitä voitiin syyttää noituudesta, jolloin heidän täytyi käydä »jumalantuomion» läpi. Kun syytetty ensin oli paastonnut, antoi poppamies hänelle valmistamansa juoman. Jos se vaikutti ylenannattavasti, oli uhri syytön, jos taas ulostavasti, oli hänen syyllisyytensä varma.

Livingstone säästyi tällä matkalla kuumeesta kokonaan, hän kun oli Moffatilta saanut kiniiniä, jonka vaikutus jo silloin tunnettiin. Parin tunnin matkan päähän Tetestä hän kuitenkin uupui matkan rasituksista ja lähetti Loandasta saamansa suosituskirjeet edeltäpäin kaupunkiin ilmoittamaan, mikä mies hän oli. Kaupungista tuli silloin häntä vastaan joukko portugalilaisia upseereja, mukanaan semmoinen kantotuoli, joita vallanpitäjät täällä yleensä käyttivät, ja tarpeet kunnon aamiaisen rakentamiseen. Maaliskuun 3:ntena 1856 retkikunta vihdoin saapui kaupunkiin, jossa portugalilainen komentaja otti sen mitä ystävällisimmin vastaan. Sitä oli jo jonkun aikaa odotettu, vaikk'ei oltukaan osattu aavistaa, minkälaatuinen mies tulija oikeastaan oli. Retkikunnan edellä kulkeva huhu oli nimittäin kertonut, että »Jumalan poika oli tullut ja että hän saattoi ottaa auringon alas taivaalta ja pistää sen kainaloonsa» — johtuen sekstantista ja keinotekoisesta horisontista, joita Livingstone käytti paikkain maantieteellistä leveyttä määrätessään. Matka Linjantista Teteen oli kestänyt neljä kuukautta.

Tete oli tärkein kaupunki, mitä portugalilaisilla oli Sambesin varrella, hallinnollinen keskusta, vaikka muutoin sangen vaatimaton yhteiskunta.

Candido kertoo Njanjesta.

Livingstone viipyi siellä jonkun aikaa, koska Sambesin suistamossa, jossa hän aikoi astua laivaan, kuumekausi oli paraillaan. Telessäkin hän kuitenkin sairastui kuumeeseen, joka ei sentään estänyt häntä hankkimasta tietoja seudun maantieteellisistä oloista. Candido niminen portugalilainen kertoi hänelle käyneensä 45 päivämatkan päässä, pohjoiskoillisessa suunnassa olevalla järvellä, jota asukkaat sanoivat Njanjeksi eli suureksi järveksi. Sen keskellä oli ollut korkea vuori, jolla oli ollut kylä ja paljon karjaa. Järven eteläpäästä oli lähtenyt kaksi jokea, Njanje ja Shire eli Shirwa, mutta tämä oli muka ollut niin täynnään vesikasveja, ettei sitä voinut kulkea. — Nimet ovat oikeat, mutta niiden maantieteellisestä yhteydestä senhor Candido ei ollut aivan selvillä.

Livingstone löysi Teten ympäristöstä monesta kohdasta kivihiiltä, sai tietoja seudun kullanhuuhtomoista ja kuuli Manican kultaseudusta, jota luultiin kuningas Salomon Ofiriksi. Mashonamaankin kultaseuduista portugalilaisilla oli tieto. Suuremman nokareen löytäessään alkuasukkaat kaivoivat sen maahan siinä luulossa, että se oli tarpeen, jotta uusi sato voisi kasvaa. Alkuasukkaat sulattivat louhimastaan magneettisesta rautamalmista erinomaista taottavaa rautaa, josta he valmistivat aseensa. Teten ympäristössä oli kuitenkin kaikenlainen teollisuus rappeutunut, koska orjain vienti Brasiliaan oli riistänyt maalta asukkaat. Portugalilaiset itse alkoivat taas muuttaa maasta pois. Oli syntynyt kapina, Tete oli melkein kokonaan hävitetty ja portugalilaisten oli täytynyt pari vuotta pysytellä linnansa muurien takana. Sitten Tete kuitenkin oli alkanut jälleen toipua ja Livingstonen käydessä vallitsi seudulla rauha tai ainakin aselepo.

Matka Afrikan poikki päättynyt.

Livingstone jätti suurimman osan makololoista Teteen, jossa he saivat maata viljelläkseen ja rakensivat itselleen oman kylän sekä puunhakkaajina, venemiehinä ja elefantin metsästäjinä hankkivat itselleen ansiota. Joitakuita hän otti mukanaan Kilimaneen, jonne hän maaliskuun lopulla lähti. Kulkien Sambesin väkevän virtauksen kantamana deltaan saakka hän sen alkaessa oikaisi maataipaleen poikki, saapuen Kilimaneen meren rannalle toukokuun 20:ntenä v. 1856. Hän oli ensimmäinen eurooppalainen, joka näin oli kulkenut Afrikan poikki merestä mereen. Kaksi portugalilaista »pombeiroa» (puoliverikauppiasta, jotka välittivät rannikon ja sisämaan välistä kauppaa), Pedro João Baptista ja Omaro José, oli kuitenkin jo ennen tehnyt likimain saman matkan, kulkien Angolasta Teteen. Matkaa kesti lähes kymmenen vuotta (1802—1811), sillä he viipyivät kauan siellä, missä hyvänä pidettiin, eivätkä pitäneet kiirettä semmoisiin seutuihin, joissa paraillaan sota raivosi. He palasivat takaisinkin samaa tietä, mutta tiedot heidän matkoistaan ovat niukat, eivätkä ne missään tapauksessa hyödyttäneet maantiedettä. Pombeirojen jälkeen oli eräs arabialainen kauppias ja erään portugalilaisen kauppiaan orja tehnyt toisia reittejä saman matkan, mutta heidänkään retkistään ei tiedetä sen enempää.

Heinäkuun 12:ntena Livingstone lähti Kilimanesta kulkeakseen ensin englantilaisella sotalaivalla Mauritiukseen, josta oli paremmat laivatilaisuudet kotimaahan. Sekvebun, parhaan makololoista, hän tämän hartaista pyynnöistä suostui ottamaan mukaansa Englantiin. »Sinä kuolet, jos tulet minun maahani, siellä on niin vilu», oli Livingstone varoittanut. »Yhtä kaikki», vastasi Sekvebu, »anna minun sitten kuolla jatkaisi juureen.» Sekvebu ei päässyt Mauritiusta kauemmaksi. Kaikki se uusi, mitä hän näki, sekoitti hänen järkensä, ja äkillisen mielenhäiriön puuskauksessa hän hyppäsi mereen ja meni ankkurikettinkiä myöten pohjaan.

Livingstonen matkat olivat kotimaassa herättäneet mitä suurinta huomiota — hän oli Loandasta lähettänyt kertomuksen suuren löytöretkensä alkupuolesta ja siitä saanut Englannin maantieteellisen seuran mitalin — ja vastaanotto oli sen mukaan erinomaisen innostunut. Hänen matkakertomuksensa sai niin suuren lukijakunnan, että hän jo yksin sen tulojen perustuksella saattoi pitää itseään varakkaana miehenä. Tieteelliset seurat valitsivat hänet jäsenekseen, suuret kaupungit kunniaporvarikseen, yliopistot antoivat hänelle oppiarvoja. Kuningatar kutsui hänet puheilleen ja osoitti harrastustaan hänen työtään kohtaan.

Kun matkakertomus ilmestyi, osoitti se hänen olevan sekä suuren matkustajan että suuren tutkijankin, vaikkapa hänen tieteellinen pohjauksensa olikin siksi niukka. Hän oli käyttänyt jokaista tilaisuutta kirjoittaakseen muistiin niiden maiden maantieteelliset, fyysilliset ja ilmastolliset seikat, joiden läpi hän matkusti. Tähtitieteilijät kiittivät hänen erinomaisen tarkkoja latitudi- ja longitudihavaintojaan. Hänen kasvi- ja eläintieteellisetkin havaintonsa olivat erittäin arvokkaat. Kauppaetuja silmälläpitäen hän oli tuonut mukanaan monenlaisia luonnontuotteita, joista teollisuudenharjoittajat saattoivat luoda käsityksen näiden uusien alueitten mahdollisuuksista. Erikoisen ilmeinen oli hänen kykynsä kohdella alkuasukkaita ja saavuttaa heidän luottamuksensa, kuten olemme edellä nähneet. On siis luonnollista, että näiden lahjain edelleen käyttämistä samaan tarkoitukseen pidettiin suotavana.

Livingstonen retki Sambesille vv. 1858—1864.

Livingstone oli päättänyt palata Afrikkaan jatkamaan tutkimuksiaan, mutta sitä varten hän tarvitsi enemmän varoja kuin Lontoon lähetysseura saattoi hänelle antaa. Hän sen vuoksi erosi lähetysseuran palveluksesta ja otti vastaan Englannin konsulin toimen Kilimanessa, jotapaitsi hänen oli johdettava retkikuntaa, joka lähetettiin jatkamaan Itä- ja Keski-Afrikan tutkimista. Lähetystointa makololojen maassa jatkamaan toimitettiin Natalista uusi retkikunta hänen lankonsa John Moffatin johdolla. Vaikutusvaltaiset miehet, etenkin tunnettu geologi Roderick Murchison, Englannin maantieteellisen seuran esimies, edistivät kaikella tarmollaan Livingstonen matkavalmistuksia.

Sangen runsaat rahavarat hän sai käytettäväkseen. Lontoossa hänelle koottiin kunnialahja ja Glasgowin kaupunki sitoutui pitämään huolta hänen lapsistaan sen ajan, kuin hän uudella matkallaan viipyisi, tai vielä kauemminkin, jos kuolema hänet tapaisi. Hallitus antoi 10,000 puntaa, rakennutti rautaisen jokihöyryn ja antoi retkikunnalle vapaan matkan Sambesiin. Portugalin hallitus lupasi myötävaikutustaan ja kuusi valkoista lähti Livingstonen apulaisiksi, näiden joukossa hänen veljensä Charles ja luonnontutkija, t:ri Kirk, josta sitten tuli Englannin hallituksen edustaja Sansibariin. Paitsi maantieteellisiä ja mineralogisia tutkimuksia piti retkikunnan tutustua asukkaihin ja edistää heidän toimeliaisuuttaan, niin että he voisivat hankkia raaka-aineita Englannin tehtaille. Ja vihdoin oli etsittävä keinoja orjakaupan hävittämiseksi. Höyrylaiva annettiin retkikunnan käytettäväksi, jota paitsi Itä-Afrikan rannikolla vartiopalvelusta suorittavat brittiläiset sotalaivat antoivat apuaan. Suuria toiveita liittyi tähän hyvin varustettuun yritykseen. Ei kuitenkaan otettu eikä edes tiedetty ottaa lukuun sitä, että voitettavat vaikeudet olivat vielä suunnattoman paljon suuremmat kuin käytettävissä olevat voimat. Sambesin retkikunta tuottikin sen vuoksi suuria pettymyksiä. Trooppisten tautien silloiseen tuntemiseen nähden olikin melkein varmaa, että pettymykset tämän kaltaisissa yrityksissä olisivat sitä suuremmat, kuta suuremmilla voimilla niihin ryhdyttäisiin.

Sambesin suistamo.

Retkikunta lähti Englannista maaliskuussa 1858.

Kap-kaupungissa poikettuaan se seuraavassa toukokuussa saapui Itä-Afrikan rannikolle, jossa se ensi työkseen ryhtyi tutkimaan Sambesin soveliaisuutta kauppatieksi ja samalla siksi tieksi, jota kristinusko vietäisiin Afrikan sisäosiin. Livingstone toivoi tästä vesiväylästä suuria, mutta tarkempi tutkimus osoitti, että hän oli arvannut voitettavat vaikeudet aivan liian pieniksi. Ne alkoivat heti joen suistamossa, joka purkautuvan veden paljoudesta huolimatta ei tarjoa ainoatakaan kunnollista väylää. Suurimmat suuhaarat ovat Milambe, Kongone, Luabo ja Timbwe eli Muselo. Tulvavedellä on koko suistamo rämeenä ja pudassokkelona, joka herkeämättä muuttaa muotoaan sitämukaa kuin virran kuljettama hiekka ja liete rakentavat maata ja vesi jälleen sitä hävittää. Intian meren suolaisen veden kohdatessaan liete vaipuu pohjaan muodostaen suistamouomain poikki vaarallisia hietasärkkiä, »baareja», joiden yli suuret laivat eivät ensinkään pääse jokeen.

Kun Livingstone oli saanut Englannista tuomansa pienen höyryn, »Ma Robertin», kootuksi, lähti hän sillä Kongoneen, suurimpaan ja helpoimmin kuljettavaan suuhaaraan. Retkeilijöitä ihastutti näiden matalain rantain uhkuva mangrove- ja palmukasvullisuus, joka Kirkille tarjosi oivallisen tutkimusalueen. Toisin paikoin oli laajoja niittyjä ja miehenkorkuista heinää. Mutta asukkaita tässä suistamossa oli vähän, koska sotaiset sulut viime aikoina olivat tunkeutuneet Sambesin suistamoon ja sen ylikin, pitäen maan herroja, portugalilaisiakin niin ahtaalla, että heidän täytyi maksaa suluille veroa. Määräaikoina nämä aina saapuivat portugalilaisiin siirtokuntiin kiskomaan veroa portugalilaisilta kauppiailta ja peloittamaan kaikkia hurjilla sotilaskarkeloillaan. Heidän mellastuksensa oli suurena syynä siirtokuntain rappiotilaan. »Ma Robert» oli hirmuinen puunkuluttaja ja koneenkäyttäjä huokaili, kun ei ollut lieteen työntää muuta kuin kallisarvoista ebenpuuta ja elämänpuuta, joista Lontoossa olisi maksettu valtavat hinnat.

Varsinaiselle Sambesille tultuaan Livingstone mielipahakseen näki, ettei hänen laivansa pitänyt puoliaan edes asukkaitten veneille ja että se muutoinkin oli kaikin puolin epätyydyttävä. Se oli rakennettu uudenaikaisesta ohuesta teräslevystä, joka oli niin heikkoa, että vuotoja ilmestyi yhtä mittaa. Syyskuun 8:ntena »Ma Robert» saapui Teteen, jossa makololot suurella ilolla ottivat suojelijansa vastaan ja heidän runoilijansa oikopäätä laati tämän ilotapauksen johdosta laulun. Makololot olivat kotiutuneet Teteen, toiset menneet naimisiinkin, mutta muutamia kymmeniä oli kuollut isoonrokkoon.

Tete, josta nyt tuli kuudeksi vuodeksi Livingstonen toimikeskus, oli sekä pieni että vielä rappeutunutkin kaupunki, asukkaitten luku nousi 4500 henkeen. Portugalilaiset sotamiehet olivat suureksi osaksi entisiä rikoksentekijöitä, jotka täällä olivat menneet neekerityttöjen kanssa naimisiin. Upseerit ja kauppiaat viettivät aikansa juomingeissa, joista orjat säännöllisesti kantoivat heidät kotiin. Musta väestö oli kaikista Afrikan ääristä kokoonhaalittuja orjia, kaikenlainen taikausko oli vallalla ja katolilainen pappi kilpaili sateentekijänä neekerinoidan kanssa. Livingstone pääsi kaupungin portugalilaisten kanssa sangen hyviin väleihin, vaikka he toiselta puolen koettivatkin estellä hänen toimintaansa, ja neekerisoittajat kokoontuivat usein hänen talonsa eteen ilahduttamaan häntä sansan, marimban ja panhuilun sävelillä ikäviin asti.

Kebrabasan koskella.

Ensi työkseen Livingstone päätti nousta Sambesia Kebrabasa-koskelle, tutkiakseen veden matalimmillaan ollessa, voisiko tätä koskea laivalla nousta — kosken yläpuolella oli, kuten hän tiesi, pitkältä kosketonta jokimatkaa. Marraskuun 9:ntenä alkoi Kebrabasan korkea, monikeilainen vuorijono näkyä edessäpäin. Sambesi on murtanut sen läpi ahtaan, jylhän rotkouoman, jossa valtavat paadet matalalla vedellä synnyttävät pyörteitä ja kuohuja. Matalalla vedellä koskea oli mahdoton nousta laivalla, mutta korkealla vedellä kosken sanottiin tasaantuvan sileäksi alamäeksi ja Livingstone luuli, että sitä silloin voisi laivalla nousta. Nykyään tiedetään, ettei tätä koskijaksoa kanavoimatta ole mahdollista voittaa. »Ma Robert» varsinkin oli aivan voimaton, minkä vuoksi Livingstone palasi Teteen.

Sinne päästyään hän viipymättä tilasi Englannin hallitukselta uuden voimallisemman höyryaluksen ja sitä odottaessaan päätti lähteä Shireä, Sambesin viimeistä vasemmanpuolista syrjäjokea tutkimaan noustakseen järveen, josta sen sanottiin alkavan. Portugalilaisille Shire oli tuntematon, sitä kun ei muka päässyt vesikasvien vuoksi veneillä nousemaan. Rantain väestö oli sitä paitsi vihamielistä.

Livingstone Shirellä.

Tammikuussa 1859 »Ma Robert» saapui Shiren suuhun, joka todella olikin täynnään _Pistia stratiotesta_, Niilin ja monen muun 'Afrikan joen kiusaa. Höyry kuitenkin voitti vastuksen ja ylempänä kasvi kokonaan katosi. Kun retkikunta tuli ensimmäisen kylän kohdalle, osoittivat asukkaat mitä selvimmin sotaisia aikeitaan, uhaten keihäillä ja myrkkynuolillaan, mutta Livingstonen onnistui puheellaan täydelleen muuttaa suuren vihollisjoukon mieli ja hänen sallittiin häiritsemättä nousta jokea edelleen.

Maisemat ovat Shiren alijuoksulla mäkiset, kallioiset ja sangen kauniit. Huomattava oli varsinkin vasemmalla rannalla Moramballa, s.o. vartiotorni, niminen vuori, joka jyrkin rintein kohosi 1300 metrin korkeuteen ja laelleen saakka oli sankkain metsäin verhoama. Puolitiessä näkyi rinteellä pieni kylä, korkealla jokilaakson taudinpesien ja sääskipilvien yläpuolella. Livingstone kävi tällä vuorella ja väestö otti hänet ystävällisesti vastaan. Vuoren yläosassa oli aivan toinen kasvullisuus kuin juurella, muun muassa saniaispuita, villiappelsiineja ja sitruunapuita y.m. Pohjoisrinteellä pulppusi maasta kuuma lähde.

Moramballan yläpuolella Shire juoksi laajan rämeseudun halki, jossa joen uoma oli niin matalaa, että höyryn täytyi odotella päiviä ja viikkojakin, ennenkuin pääsi eteenpäin. Suurimmalla rämeellä matkustajat näkivät valtavia elefanttilaumoja, joissa saattoi olla 800:kin eläintä yhdessä parvessa. Elefantit oleskelivat näissä rämeissä sen vuoksi, että metsästäjäin oli mahdoton seurata niitä sinne. Pientä puskuttelevaa höyryä ne eivät kuitenkaan ymmärtäneet pelätä, ennenkuin tästä oli ammuttu muutamia. Siitä ne paikalla ottivat oppia, eikä savuava hirviö sitten enää päässyt niitä ampumamatkan päähän. Nykyään koko tämä alue on Englannin hallituksen toimesta rauhoitettu luonnonpuistoksi, jossa elefantin metsästys on kokonaan kielletty.

Murchisonin putous.

Kun »Ma Robert» oli noussut jokea linnuntietä mitaten 100 km, oli vastassa kaunis putous, jonka Livingstone suosijansa kunniaksi nimitti Murchisonin putoukseksi, ja yläpuolella oli useita muita koskia, Shire kun yläjuoksullaan putoaa 400 metriä. Keskimatka on yhtä riehunaa ja pauhua kuin myllynruuhessa. Tätä kauemmaksi ei ollut mahdollista nousta millään laivalla. Livingstone sen vuoksi, lähikyläin päälliköitten tuttavuutta tehtyään ja heille lahjoja annettuaan, palasi takaisin Teteen, aikoen vielä samana kevännä tulla uudelleen, jatkaakseen maisin tutkimuksiaan.

Shirwa.

Niin hän tekikin ja tällä kertaa maanasukkaat ottivat hänet sangen ystävällisesti vastaan, tuoden runsaasti ruokatavaroita kaupan. Koskien alapuolella asuvan Shibisa päällikön kanssa syntyi ystävällinen suhde ja hänen kylästään Livingstone ja Kirk makololojoukon keralla kulkivat jalan Shirwa järvelle. Sillä puolella väestö tosin oli vihamielistä, mutta ilmitappelua ei kuitenkaan syntynyt ja 18 p. huhtik. 1859 retkeilijät tulivat Shirwalle, jonka vesi on hieman suolaista, siitä kun ei ole laskuväylää. Järven länsirannalla kohoaa vuoristo, jonka korkein kukkula täyttää 2300 m., ja eteläpuolella on vielä 700 metriä korkeampi vuoristo. Shirwa-järven ulottuvaisuudesta pohjoista kohti eivät asukkaat tienneet muuta, kuin että sillä puolella kannas erotti sen vielä paljon suuremmasta järvestä. Järven korkeus merenpinnasta määrättiin 600 metriksi. Järvessä oli runsaasti krokotiilejä, virtahepoja ja juotikkaita.

Pari päivää järvellä oltuaan Livingstone palasi laivalleen ja kulki sillä Teteen ja sitten alas Sambesin suistamoon, ottaakseen vastaan englantilaisen sotalaivan tuomia varastoja. Elokuussa hän vuotavalla laivallaan jälleen palasi Shireen, tutkien aluksi erästä sen syrjäjokea, josta kasviruuhka purkautui päävirtaan. Täällä oli varsinkin sääskistä ainaista vastusta. Joskus uhkasivat virtahevotkin, joita vastaan jokivartelaiset kävivät uupumatta sotaa, ruveta vaarallisiksi. Rannoilla kasvoi ylempänä Shiren varressa erästä kaunista viuhkapalmua, jonka siemenen kuorta sekä ihmiset että eläimet mielellään syövät. Sen hedelmistä valmistettiin palmuviiniä, joka oli portugalilaistenkin kesken suosittua. Siellä täällä oli palmujen alla suolan uuttajia, jotka viruttivat suolaa sikäläisestä hyvin suolaisesta maasta. Monessa kohden olivat kirkasvetisen Shiren rannat niin taajan ruovoston paartamat, että niille olisi ollut mahdoton päästä, jos joella olisi tullut haaksirikko ja ihmiset olisivat joutuneet veteen.

Shibisa ja hänen vaimonsa kertoivat tohtorille, mitä hellintä vanhempain surua osoittaen, että heiltä muutama vuosi takaperin oli ryöstetty pieni tytär, joka sitten oli myyty Teten paterille orjaksi. Livingstone lupasi hankkia hänet takaisin ja saikin paterin suostumaan luovuttamaan tyttären, mutta tätä ei enää löydettykään — pikku orja oli myyty edelleen basisuluille ja oli ainaiseksi menetetty.

Shiren ylämaa.

Elokuun 28:ntena 1859 Livingstone valkoisten seuralaistensa ja 36:n kivääreillä aseistetun makololon keralla taas lähti laivasta tutkiakseen Shiren ja Shirwan välisen ylänkömaan ja tutustuakseen sen asukkaihin, mangandshoihin. Tuhannen metrin korkeudessa oli ensimmäinen ylätasanko, josta oli kaunis näköala yli Shiren laakson Sambesin itäisille vuorille saakka. Ylätasangoilla kohosi joka puolella saarimaisia basalttikeiloja ja sekä pohjoisessa että etelässä oli vielä paljon korkeampia vuoria. Valkoisia matkustajia tämä viileä ylätasanko erikoisesti miellytti ja he arvasivat, että siitä vielä tulisi sivistyksen ja valistuksen etuvarustus näissä maanäärissä, niinkuin todella on tullutkin.

Asukkaat, mangandshat, olivat verraten hyvännäköistä kansaa, mutta naiset käyttivät peleleä, ylähuuleen pistettyä rengasta, joka rumensi heidän kasvojansa tavattomasti. Heidän nauraessaan kääntyi rengas ylöspäin, niin että nenänpää pisti siitä ulos ja heidän suuri suunsa teräviksi viilattuine hampaineen oli kuin krokotiilin kita. Muuta ruumistaan he rumensivat rumilla arvilla. Miesten toalettierikoisuutena taas olivat monenlaiset hiussommitelmat, jotka ovatkin Afrikan lasten intohimo. Mangandshat olivat uutteria maanviljelijöitä ja täällä miehetkin ottivat osaa peltotöihin, ylämaassa kun ei ollut riistaa. Kylänsä he ympäröivät myrkyllisellä, okaisella euforbia-aidalla, joka niitä suojeli hyökkäyksiltä.. Kylän päässä oli aina tori, jonka ympärillä kasvoi isoja varjoisia puita. Kauniina kuutamoöinä asukkaitten oli tapana laulaa, juoda olutta ja karkeloida torilla myöhään yöhön. Mangandshat osasivat monenlaisia käsitöitä, mutta olivat suurjuoppoja. Pian englantilaiset saivat perusteellisemminkin tutustua tähän kansaan, jonka keskuuteen ensimmäinen protestanttinen lähetysasema perustettiin.

Pamalombo.

Retkikunta laskeutui jälleen Shiren laaksoon ja lähti sitä nousemaan, pohjoisessa huhutun suuren järven löytääkseen. Ensin tuli vastaan vain 13 kilometriä pitkä järvi, Pamalombo, jossa aivan kiehui hyviä kaloja.

Njassa.

Shire juoksi tämän järven läpi, eikä sen vartta enää tarvinnut kauan nousta, ennenkuin matkan rasitukset tulivat runsaasti palkituiksi ja Njassa 16 p. syyskuuta 1859 aukeni matkustajain katseltavaksi. Palavien niittyjen savu esti heitä kuitenkaan kauaksi näkemästä. Livingstone ei tällä kerralla ryhtynyt järveä tutkimaan, vaan palasi takaisin laivaansa niin nopeaan kuin suinkin. Useita orjakaravaaneja hän tapasi ja olisi voinut orjat vapauttaa, mutta ei pitänyt sitä nykyiseen toimintaansa kuuluvana.

40 päivää kestäneen jalkamatkan jälkeen retkeilijät saapuivat laivalleen sangen huonossa tilassa, he kun luultavasti olivat syöneet myrkyllistä maniokkia. Kirk erään toisen englantilaisen keralla kulki Shibisan kylästä suoraan maan poikki Teteen. Heidän jalkamatkansa oli erinomaisen vaivalloinen vedenpuutteen ja ankaran kuumuuden vuoksi. Helmikuun alussa 1860 Livingstone saapui Teteen, varustautuakseen siellä viipymättä uudelle pitkälle retkelle.

Retki makololojen maahan.

Livingstonen seuraava huoli oli saattaa kotia makololot ja ne heidän alistamiinsa heimoihin kuuluvat miehet, jotka olivat häntä Teteen saattaneet. Kaikki eivät kuitenkaan suostuneet palaamaan, he kun olivat Tetessä menneet naimisiin orjattarien kanssa, eivätkä tahtoneet näitä ja heidän kanssaan saamiaan lapsia jättää, vaikka molemmatkin olivat vierasta omaisuutta. Vielä alkutaipaleiltakin heitä karkasi ja palasi takaisin. Livingstone ja Kirk eivät nimittäin nousseet laivallaan edes Kebrabasan koskille, laiva kun vuoti niin pahoin, vaan kulkivat koko matkan maata seuraten Sambesin pohjoisrantaa heti alusta alkaen. Maa oli hyvin asuttua kukkulamaata. Kafuen suusta Livingstone nyt seurasi jokivartta, nähdäkseen senkin osan Sambesia, jonka hän oli edellisellä matkallaan sivuuttanut suoraan sisämaan poikki kulkien. Batoka-ylängölle hän ei kuitenkaan malttanut olla nytkään poikkeamatta, katsellakseen ylämaan viileästä raikkaasta ilmasta Sambesin laajaan lakeaan laaksoon, jossa oli enimmäkseen metsiä ja niittyjä, vähän sitä vastoin viljeltyjä aloja. Heinäk. 28:ntena, eteläisen pallonpuoliskon talvella siis, oli ylämaassa niin kylmä, että maa aamulla oli härmässä ja vesilätäköt olivat jäätyneet.

Elokuun 9 p. 1860 Livingstone toverinsa keralla saapui Mosi-oa-tunjan putoukselle ja sieltä matkusti Seshekeen ja makololoitten päällikön Sekeletun luo. Mutta ne uutiset, jotka häntä täällä odottivat, olivat kaikin puolin huonoja.

Lähetysaseman surullinen kohtalo.

Livingstone oli Englannissa sopinut lähetysseuran kanssa, jonka palveluksessa hän oli ollut, että Natalista lähetettäisiin maan poikki lähetyssaarnaajia perustamaan asema makololoitten maahan. Jo matkalla tämä retkikunta, johon kuului kolmattakymmentä henkeä, lähetyssaarnaajat kun olivat ottaneet mukaansa vaimonsa ja lapsensa, oli nääntyä erämaassa nälkään, mutta onneksi tapasi heidät Baldwin niminen kuulu metsästäjä ja pelasti heidät. Linjantissa koko joukko sairastui kuumeeseen, johon kolmen kuukauden kuluessa kuoli viisi valkoista ja neljä Natalista tuotua palvelijaa. Ainoa eloon jäänyt lähetyssaarnaaja oli ollut Afrikassa vasta niin vähän aikaa ja osasi kieltä, tunsi tapoja niin vaillinaisesti, että hän kiiruumman kautta pakeni maasta. Livingstonelle tämä surusanoma oli ankara isku.

Mokololoitten maassa vallitsi retkikunnan perille saapuessa ankara ruuan vähyys ja päällikkö, Sekeletu, oli sairastunut spitalitautiin ja oli kokonaan erottautunut maailmasta. Livingstone ja Kirk saattoivat vain vähän lieventää hänen tilaansa. Luullen tautia noitain työksi Sekeletu oli surmauttanut useita henkilöitä, joita hän epäili onnettomuutensa aiheuttajiksi. Kansa oli alkanut vieraantua hänestä ja paljon kummia juttuja oli levinnyt hänestä.

Sekeletu vaati Livingstonea perustamaan aseman batokain ylämaahan ja jättämään t:ri Kirkin sen päälliköksi, mutta Livingstonen tehtävä ei tällä matkalla ensinkään ollut lähetysasemain perustaminen, hän kun oli saanut tehtävänsä Englannin hallitukselta. Syyskuun puolivälissä 1860 hän siis lähti makololomaasta, jossa häntä jälleen oli kohdeltu kylläkin huomaavasti, vaikka kansan huonotkin puolet hädän aikana pistivät esiin varsin selvästi — jotkut toiset matkustajat, kuten Andersson, antoivat heistä hyvinkin huonon arvolauseen.

Mainittakoon tässä yhteydessä lyhyesti makololoitten myöhemmät vaiheet.

Makololo-valtakunnan tuho.

Jo v. 1864 Sekeletu kuoli. Hänen suuri valtakuntansa oli ruvennut jo sitä ennen arveluttavassa määrässä rappeutumaan. Barotseista ja batokoista oli heimo toisensa jälkeen vapautunut. Sekeletun kuoltua syntyi yleinen kapina, jonka kautta barotset kokonaan vapautuivat ja palauttivat oman kansallisen valtakuntansa. Suurin osa makololoista sai näissä melskeissä surmansa. Mutta vaikka makololoitten valta olikin näin lyhyt, niin olivat he kuitenkin pakottaneet barotset luopumaan kielestään ja omaksumaan makololoitten kielen. Sekeletu oli kuitenkin lähettänyt Livingstonen keralla takaisin itärannikolle pienen joukon makololoja tuomaan rohtoja spitalitautinsa parantamiseksi ja nämä makololot paluumatkallaan barotsien kapinasta kuullessaan jäivät Shiren suistamoon ja perustivat sinne, nimensä laajaan arvovaltaan luottaen, useita pieniä makololo-valtoja, jotka aika ajoin sitten tuottivat Brittiläisen Keski-Afrikan hallitusmiehille paljon harmia. Näitten pikkuvaltioittenkin perustajista vain pari oli täysverisiä makololoja, muut barotseja ja batongoja. Täten makololojen kieli yhä elää Viktoriaputouksen yläpuolella ja heidän nimensä sen alapuolella, vaikka historiasta tiedämme, että koko kansa v:n 1870 vaiheilla Sambesin laaksosta hävitettiin sukupuuttoon.

Syyskuun keskivaiheilla 1860 Livingstone seuralaisineen lähti Seshekestä paluumatkalle. Jälleen antoi Sekeletu hänelle saattajia ja härkiä, joita ajettiin rantaa pitkin. Matkustajat itse kulkivat kanooteilla Viktoria-putoukselle saakka.

Vastatuulet, jotka tähän vuodenaikaan säännöllisesti puhalsivat koko päivän vastavirtaan, hidastuttivat paljon venematkaa. Kanootit olivat kylläkin hatarat, mutta soutajat sitä taitavammat. Päivällä he virtahepojen pelosta seurasivat rantaa niin läheltä kuin suinkin, yöllä sitä vastoin laskivat keskivirtaa, virtahevot kun silloin olivat rannalla laitumillaan. Mosi-oa-tunjan putoukselta retkikunta aluksi kulki maisin, seuraten kuitenkin nyt paljon tarkemmin Sambesia kuin molemmilla edellisillä matkoilla. Tarkastettuaan pari vähäpätöistä koskea Livingstone eräältä päälliköltä sekä osti että lainasi kanootteja ja saattoi jälleen lähteä jokea laskemaan.

»Pirun rotko» niminen synkkä rotko, jossa Sambesi 14 kilometriä virtaa korkeain äkkijyrkkäin basalttikallioiden välissä, retkeilijöiltä jäi näkemättä.

Venematka Sambesiila.

Rannoilla oli nyt runsaasti lintuja, hilkkakurkia, kannussiipihanhia, egyptin hanhia ja tuhansittain mehiläissieppaajia, joilla oli törmissä pesänsä. Kun parvi punarintaista lajia istahti puuhun, näytti siltä, kuin olisi puulla ollut punaiset lehdet. Merimetsoja ja haikaroita näkyi, sorsia, pelikaaneja ja skopuksia, monia muita mainitsematta. Riippuvien pesiensä ympärillä lepatteli pieniä punakeltaisia kankurilintuja, jotka muistuttivat lepakoita. Illalla pienet jalohaukat alkoivat ajaa takaa heinäsirkkoja ja muita samanlaisia hyönteisiä, kun taas saksinokka, Rhynchops, ihmeellisellä noukallaan tunnusteli vedestä ravintoaan.

Kariban virtasola jyrkkine kalliorantoineen oli vaarallinen niin hatarille aluksille ja rannalta muuan paikkakuntalainen kysyikin, pitikö hänen joen haltijalta rukoilla heille onnellista matkaa, muutoin he varmaan hukkuisivat. Retkeilijät kuitenkin lähtivät taipaleelle omalla onnellaan. Kapeimmalla kohdalla oli solassa 30 virtahepoa, muutamat niistä keskellä väylää. Venemiehiä pelotti kovasti laskea lähelle niitä, koska muka jokaisessa laumassa oli yksi hyvin häijy yksilö, joka huvikseen kaatoi veneitä. Livingstone ampui yhden otuksista, saadakseen muut pakoon lähtemään. Ammuttuun virtahepoon kiinnitettiin köysi, jolla se aiottiin hinata rantaan soveliaaseen satamapaikkaan, mutta krokotiilit kiskoivat otusta niin ankarasti, että se taas täytyi laskea valloilleen.

Kariban solan ja Kafuen suun välillä vilisi rannoilla suurta riistaa, kova kuivuus kun oli ajanut kaikki eläimet joelle, elefantit, jalopeurat, monenlaiset antiloopit, puhvelit, villisiat, seebrat ja apinat. Kafuen ohitse tultua olivat Kariban kosket laskettavat ja sangen rohkeasti venemiehet ohjasivat aluksensa aallokossa. Livingstonen kanootin aalto täytti, mutta kaksi miestä paikalla hyppäsi virtaan alusta keventääkseen, »jotta valkoinen mies pelastetaan», ja he pakottivat vielä uimataidottoman batokankin esimerkkiä seuraamaan. Täten saatiin vene kevennetyksi, mutta matkatavarat kastuivat.

Marraskuun 1 p. retkikunta saapui Sumboon, jossa Sambesi oli niin matala, että sen poikki saattoi kahlata. Kebrabasan koskissa vesi oli matalimmillaan, jonka vuoksi Livingstone päätti laskea nekin. Yksi kanooteista kuitenkin ajoi kallioihin ja kärsi haaksirikon. Ihmishenkiä ei tosin menetetty, mutta kronometri, ilmapuntari ja t:ri Kitkin päiväkirja ja kasvitieteelliset piirrokset joutuivat aaltojen saaliiksi.

Tapaturman jälkeen eivät miehet enää tahtoneet uskaltaa jatkaa venematkaa, mutta yhden päivän jalkamatka kuumilla kallioilla ja polttavassa hiekassa muutti heidän mielensä ja loppumatkakin kuljettiin sitten veneillä. Teteen saavuttuaan marraskuun 23:ntena oli Livingstone siis jotenkin perusteellisesti tutustunut Sambesiin aina Seshekeä, makololojen kaupunkia myöden. Tetestä hän »Ma Robertilla» lähti Sambesin suuhun pyrkimään, mutta laiva oli jo niin kurjassa kunnossa, että se täytyi ajaa hietasärkälle ja loppumatka kulkea kanooteilla. Kongonen suussa odotettuaan retkikunta ilokseen tammikuun viimeisenä päivänä 1861 sai uuden höyrylaivansa »Pioneerin», joka oli edellistä suurempi ja kaikin puolin parempi, vaikka valitettavasti kulki vähän liian syvässä. Parilla englantilaisella sotalaivalla saapuivat lähetyssaarnaajat, jotka Oxfordin ja Cambridgen yliopistot olivat varustaneet Shiren ylämaahan lähetysasemaa perustamaan. Livingstone oli Englannissa käydessään kehoittanut yliopistoja lähettämään lähetyssaarnaajia ja luuli tämän ylämaan tarjoavan heille parhaat edellytykset terveellisen ilmastonsa vuoksi, siellä kun muka ei kuumekaan ollut sen vaarallisempi kuin kotimaassa tavallinen vilustus. Sitä paitsi hän luuli keksineensä varman parannuskeinon kuumetta vastaan, joka luulo kuitenkin osoittautui aivan pettäväksi.

Yliopistolähetys.

Yliopistolähetyksen johtaja oli piispa Mackenzie, Natalin entinen arkkidiakoni, jolla oli apunaan neljä muuta pappismiestä ja pari maallikkoa. Muutamia taiteilijoitakin seurasi mukana ja Kap-kaupungissa siihen yhtyi useita kastettuja neekereitä. Heti Sambesin suulle tullessaan ja nähdessään, kuinka meren aallokko murtautui sen suistamosärkkää vastaan, selvisi lähetystön jäsenille, ettei joesta koskaan tulisi semmoista liikeväylää Afrikan sisustaan kuin Livingstone oli kuvitellut, ja Livingstone itsekin oli tullut asiasta vakuutetuksi, etenkin kun portugalilaiset seurusteluystävällisyydestään huolimatta monella tavalla estelivät englantilaisten yrityksiä näillä heille kuuluvilla alueilla. Hän sen vuoksi ehdotti, että lähetystö nousisi tuleville vaikutusmailleen Rovumaa pitkin, joka laskee Intian mereen 11:nnen leveyspiirin vaiheilla, se kun oli Portugalin valta-alueen ulkopuolella. Ja sinne lähetystö lähti, vaikka piispa Mackenzie alussa vastustelikin, hän kun olisi tahtonut niin pian kuin suinkin päästä vastaisen toimintansa seuduille.

Rovuma.

Helmik. 25 p. 1861 »Pioneer» saapui Rovuman suuhun, joka oli sekä oivallinen satama, että vailla suistamosärkkää, eroten siinä suhteessa edullisesti Afrikan enimmistä joista. Maisema oli sangen kaunista, mangrovemetsät pian katosivat ja oikealla ja vasemmalla kädellä oli kauniita, ebenpuumetsiä kasvavia vuorijonoja. Asukkaita tavattiin vähän, enimmäkseen arabialaisia, joiden orjatie kulki tästä sisämaahan. Kymmenen päivää »Pioneer» hitaasti nousi tätä jokea, mutta lopulta oli hiekkasärkkäin vuoksi mahdoton päästä kauemmaksi, eikä ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin. »Ja niin päättyi», lausuu Rowley, eräs mukana olleista lähetyssaarnaajista; »ensimmäinen yritys Rovumalla. Mutta pettymyksestämme huolimatta oli oleskelumme täällä sangen mieluisaa kaiken uutuuden, oivan ilmaston, maisemain kauneuden, näkemäimme outojen eläinten ja tapaamaimme ystävällisten ihmisten vuoksi. Sairaudesta ei merkkiäkään; Afrikan jokien mainittu epäterveellisyys näytti meistä sadulta. En koskaan ole tuntenut itseäni terveemmäksi, ei koskaan minulle ruoka maittanut paremmin.» Retkeilijät eivät tienneet, että taudin loiset luultavasti jo olivat heidän veressään, vaikka kuume puhkesikin esiin vasta suistamossa, jossa he ankkuroivat mangroverämeen ääreen. Ei kukaan voinut aavistaa, että pieni sääsken purema oli siihen syynä, kaikki syyttivät myrkyllisiä »miasmeja», joita muka räme huokui, ja huonoa juomavettä. Kaikki laivassa olijat sairastuivat nyt kuumeeseen, niin ettei ollut mahdollista jatkaa, ennenkuin joitakuita jälleen parani konetta ja merenkulkua hoitamaan. Livingstone poikkesi, heti kun liikkeelle pääsi, Komorien Johanna saareen, josta lyhyen levon jälkeen jatkettiin Sambesin suistamoon ja noustiin vanhaa reittiä Shiren ylämaahan. Laivan syväkulkuisuus tuotti paljon haittaa, kerrankin täytyi Sambesilla viettää särkällä pari viikkoa, ennenkuin laiva saatiin irti. Usein sitä täytyi keventää, ennenkuin päästiin matalain paikkain yli.

Orjain vapauttaminen.

Heinäkuun alussa retkikunta pääsi Shiren koskien alle Shibisan kylän luo, mutta täällä saatiin kuulla, että sotaiset ajavat olivat hyökänneet mangandshain kimppuun, joiden keskuuteen lähetysasema aiottiin perustaa, ja että koko maa oli sodan jaloissa, kyliä poltettiin, asukkaita ryöstettiin orjuuteen. Siitä huolimatta lähetyssaarnaajat Livingstonen väen saattamina lähtivät ylämaahan, jossa jo toisena päivänä tuli vastaan orjakaravaani, miehiä, naisia ja lapsia, kaikki sidottuina, jonon etupäässä, keskustassa ja takapäässä pyssyillä asestettuja vartijoita, joista toiset puhalsivat sinkkisillä torvilla, ikäänkuin ylvästellen suorittamistaan urotöistä. Heti englantilaiset nähtyään vartijat kuitenkin livistivät metsään ja englantilainen retkikunta paljoa arvelematta leikkasi vaimojen ja lasten siteet poikki ja päästeli miehet irti kahden metrin mittaisesta orjahaarukasta, johon he olivat kaulastaan kiinnitetyt. Lasten joukossa oli joku viisivuotiaskin. Muuan pieni poika tuli valkoisten luo ja sanoi: »Toiset sitoivat meidät ja antoivat meidän nähdä nälkää; te leikkaatte siteet poikki ja annatte meille ruokaa! Mitä miehiä te olette? Mistä te tulette?» Useita tästä äsken kotoaan raastetusta joukosta olivat kuljettajat murhanneet, kun he syystä tai toisesta hidastuttivat karavaanin kulkua. Kaikkiaan oli täten vapautettu 84 orjaa ja piispa päätti heistä muodostaa tulevan asemansa kantajoukon. Seuraavina päivinä retkikunta vapautti vielä lisää 64 orjaa, joten sen nyt paitsi omaa väkeään oli elätettävä ja vaatetettava 148 henkeä orjuudesta vapautettuja.

Shiren ylämaan lähetysasema.

Piispa Mackenzie päätti perustaa ensimmäisen asemansa Magomeroon, jossa sikäläisten mangandshain päällikkö mielihyvällä otti lähetyssaarnaajat vastaan. Tuskin oli retkikunta sinne päässyt, ennenkuin se kuuli ajavain läheisyydessä paraillaan ryöstävän ja hävittävän. Valkoiset riensivät kiiruumman kautta apuun ja oli vähällä syntyä kahakka. Livingstonen kuitenkin onnistui saada tämä estetyksi, mutta ryöstäjiä hän ei voinut pakottaa saalistaan takaisin luovuttamaan. Piispa ryhtyi sitten viipymättä seuralaisineen asemaansa rakentamaan ja kieltä oppimaan.

Livingstone veljensä ja t:ri Kirkin keralla palasi Shirelle ja lähti 6 p. elokuuta 1861 veneellä nousemaan Njassa järvelle, jota varten vene kuitenkin oli kannettava 64 kilometriä maata pitkin koskien ohi. Shire oli niiden yläpuolella leveää suvantoa, jossa virtahevot valtavista kidoistaan puhalsivat veneeseen vettä, rannoilla oli suuria puhveli- ja antilooppilaumoja, jotka kävivät virralla juomassa. Rosvoilevain ajavajoukkojen vuoksi oli vasenta rantaa kartettava. Pamalombo järven rannoilla kasvoi niin taaja neljän metrin korkuinen papyro-ruovosto, ettei näkynyt ainoatakaan aukkoa. Suunnattomat sääskipilvet häälyivät veden päällä. Retkeilijät olivat päässeet selville siitä, että sääsket yleensä olivat kuumeseudun merkki, ja jatkoivat kiiruimman kautta matkaa Njassalle, jonka viileä, miellyttävä ilma syysk. 2 p. huokui heitä vastaan.

Venematka Njassalla.

Ensi työkseen retkeläiset alkoivat mitata järven syvyyttä. Rannoilla oli ensin ympäriinsä puolen mailin levyinen vaalean vihreä paarre, jonka ulkopuolella vesi muuttui indigosiniseksi kuten Intian meressä. Mailin päässä rannasta oli syvyys 30 metriä, kauempana pohjoisessa ei 70 metrilläkään enää tavattu pohjaa. Länsirannalla, jota retkeilijät nousivat, oli hietaisia lahdelmia toinen toisensa jälkeen. Eräässä vuorilahdelmassa oli 200 metriä syvää ja ulompana ei 240 metrillä tavattu pohjaa.

Vuodenaika oli matkustamiselle sangen epäedullinen. Syystasausmyrskyjen vuoksi ei käynyt kulkeminen järven poikki itärannalle ja sumu ja auer haittasivat näkemistä, verhoten etäisyydet vaippaansa.

Njassa näytti olevan joka puolelta vuorien piirittämä, mutta länsirannan vuoret näyttivät olevan vain kaunismetsäisen ylänkömaan reunaa. Samoin kuin kaikki ylänköjen ympäröimät järvet on Njassakin kovin myrskyinen ja varsinkin nyt, syys- ja lokakuussa, sattui äkkimyrskyjä tiheään. Usein veneen, vienon tuulen vetämänä, purjehtiessa sen sinistä pintaa, syntyi äkkiarvaamatta raivoisa myrsky, joka kohotti veden vaarallisiin aaltoihin. Kerran täytyi ankkuroida ulos järvelle 13 metrin vedelle, kun rantahyökyjen vuoksi oli mahdoton laskea maihin. Kuusi tuntia retkeläiset täten viettivät väistellen tyrskyviä korkeita aaltoja, jotka ilman mukana olevan merimiehen valppautta varmaan olisivat veneen täyttäneet. Kaiken aikaa häälyi heidän päällään vuorilta tullut sankka pilvi ja ympärillä lenteli yökorppeja, joita tavallisesti ei koskaan päivällä näkynyt. Mustat soutajat olivat merikipeinä ja kantajat, jotka kulkivat rantaa pitkin retkikunnan kuormastoa kuljettaen, seisoivat äyräillä ja valittivat, huutaen: »He ovat tuhon omat kaikki! He ovat jo kuin kuolleet!» Sitä suurempi oli heidän ilonsa, kun myrsky vihdoin taukosi ja vene saapui maihin. Livingstone jätti sitten veneen hoidon irlantilaisen merimiehensä asiaksi ja tämä kulki varovaisesti, odotellen maalla usein päiväkausia myrskyn asettumista, ennenkuin antoi matkaa jatkaa.

Järven rannat olivat hedelmälliset ja järven ja korkean takamaan välillä oli monessa kohden lakeuksia. Pohjoista kohti vuoret kävivät korkeammiksi ja toinen toisensa takaa yhä korkeammalle kummuten muodostivat sangen kauniita maisemia. Ei vielä missään ollut Livingstone Afrikassa tavannut niin taajaa asutusta kuin Njassan rannoilla. Etelärannalla oli melkein katkeamaton rivi kyliä. Ihmisiä kokoontui laumoittain katsomaan näitä outoja kulkijoita, joita he sanoivat »villieläimiksi», ja varsinkaan he eivät voineet kylläkseen kummastella heidän syöntiään. Veroa ei kiristetty kuin poikkeustapauksissa. Monenlaisia viljoja kasvatettiin, mutta pohjoisessa oli maniokki eli kassava ja pahentunut kala väestön pääasiallisena ravintona. Pohjoisen puolessa asukkaitten oli tapana erikoisina vuodenaikoina korjata eräs sangen omituinen sato. Retkeilijät näkivät niihin seutuihin saapuessaan järven päällä sankan pilven, ikäänkuin hyvin laajasta metsänpalosta. Mutta kun seuraavana päivänä purjehdittiin tämmöisen pilven läpi, niin huomattiinkin, ettei se ollut savua eikä sumuakaan, vaan muodostunut hyvin pienistä sääskistä, joita oli niin suunnattoman paljon, että ne täyttivät ilman valtavaan korkeuteen saakka ja häälyivät aivan veden pinnallakin, veteen kuitenkaan putoamatta. Tämän elävän pilven läpi kuljettaissa täytyi sulkea suu ja silmät, sillä pilvenhiukkasia satoi kasvoille kuin lumihiutaleita. Vene oli lukemattomien sääskien verhoama, kun se pääsi pilvestä. Alkuasukkaitten tapana oli yöllä kerätä näitä hyönteisiä ja keittää niistä paksuja limppuja, joihin meni monta miljoonaa hyönteistä. Sääskilimppu oli tuumaa vahva ja lautasen kokoinen. Sisältä se oli musta eikä maku ollut hullumpi — se muistutti kaviaaria tai suolattuja heinäsirkkoja.

Erinomaisia kalojakin Njassassa oli, enimmäkseen siihen saakka tuntemattomia lajeja. Mpanga, joka kuuluu karppeihin, nousi jokia lähteille saakka mätiään laskemaan kuten meillä lohi. Sen pituus oli 75 sm ja se oli retkeilijäin mielestä paremman makuinen kuin ainoakaan toinen afrikkalalainen kala. Asukkaat pyydystivät sitä koppaloukuilla ja verkoilla ja onkimallakin. Poikasia pyydystettiin hyvin pienisilmäisillä verkoilla. Alkuasukkaat kalastivat järvessä ahkeraan, lähtien selälle kanooteilla, joita oli kokonaisia laivastoja yhdessä parvessa, ja he rohkenivat lähteä melkoiseen aallokkoonkin. Miehet aina meloivat seisoaltaan. Rantaväestö näytti hyvin laiskalta, miehiä makaili varjoisain puitten alla joukoittain pitkin päivää. Syytä kysyttäessä saatiin kuitenkin kuulla, että makaajat olivat suurimman osan yötä olleet ankarassa työssä. Iltapäivällä he jälleen alkoivat virota ja parsia verkkojaan, jotka he sitten kuljettivat kanootteihinsa, lähteäkseen heti yön tultua pyyntipaikoilleen. Vaikka Njassassa on paljon suuria krokotiileja, eivät kalastajat sanoneet niiden usein tekevän heille pahaa. Jos krokotiileilla on riittävästi kaloja syödäkseen, eivät ne käy ihmisten kimppuun. Mutta jos vesi on sameaa, käyvät ne hyvin vaarallisiksi, koska ne silloin eivät näe varsinaista saalistaan.

Njassan rantueen asukkaat eivät olleet kaunista kansaa. Naiset varsinkin olivat hyvin rumia ja rumuuttaan he vielä lisäsivät suurella pelelerenkaalla, joka heillä oli ylähuulessaan ja toisilla vielä alahuulessaankin. Pelelet oli tehty tinasta, valkoisesta kvartsista tai veripunaisesta piippusavesta, joka varsinkin oli muodissa. Kaikki asukkaat olivat tatuoidut kiireestä kantapäähän, kukin heimo omilla tunnuskuvillaan. Hampaansa he viilasivat teräviksi. Vaatteita ei käytetty kuin nimeksi. Vieraita kohtaan he enimmäkseen osoittivat suurta anteliaisuutta. Jossain kohden yritettiin kuitenkin varastaa, niin että valkoiset eräänä yönä menettivät suuren osan vaatteistaan ja joutuivat siitä pahaan pulaan.

Pohjan puolessa oli kuitenkin rauhatonta. Siellä asui ylängöllä masitu niminen rosvokansa, joka alkuaan oli tullut Sambesin eteläpuolelta ja kuului zuluihin. Hiljakkoin nämä olivat rosvoilleet ja ryöstelleet järven rantakylissäkin aina kahdenteentoista leveysasteeseen saakka, ja vain pari kylää oli menestyksellä puolustanut itseään heitä vastaan euforbia-aitain avulla, joilla heidän kylänsä olivat ympäröidyt. Euforbia-aitoja käytetään vaarallisten okainsa vuoksi varustuksina suuressa osassa Afrikkaa. Livingstonen kantajat pelästyivät ruumiita ja palaneita kyliä tavatessaan niin pahasti, että he, taipaleella vielä seitsemän masiturosvoa tavattuaan, pyysivät päästä takaisin palaamaan, johon Livingstone suostuikin. Itse hän vielä parin rohkeimman miehen kanssa kulki neljä päivämatkaa kauemmaksi pohjoiseen tavatakseen sovitulla yhtymäpaikalla veneen, jonka hän oli jättänyt, kun miehet ilman häntä eivät enää olisi ensinkään uskaltaneet edetä. Pohjoisempana oli ranta täynnään syviä rotkolaaksoja, joiden pohjalla aina juoksi puro, ja matkan teko oli sen vuoksi ylen vaikeaa. Pohjoisimmasta kohdasta, johon retkeilijät saapuivat, noin 11 asteelta eteläistä leveyttä, ei Njassan päätä vielä näkynyt — järven koko pituus on noin 560 kilometriä, sataa kilometriä vähemmän kuin Pohjanlahden — mutta retkeilijät saattoivat arvata, että pohjoispää oli vuorien sulkema.

Kankaan ja muitten kauppatavarain lähetessä loppuaan he kääntyivät takaisin.

Pakolaisia.

Pamalombo järven ruovoston turvissa he paluumatkalla tapasivat mangandshaperheitä, jotka olivat sinne paenneet ajavain edellä. Niin sankkaa oli papyroruovosto, että se kuin veteen lyödyt paalut taivutettujen latvainsa päällä kannatti mangandshain majoja ja että nämä pitkin hyllyvää ruovostoa saattoivat vaaratta kulkea majasta toiseen. Ruovosto nousi ja laski jalkain alla kuin ohut syysjää. Majain ja rannan väliin oli jätetty leveä taaja papyrovyöhyke, eikä maalta kukaan olisi voinut aavistaa, että tiheän vihannan ruokometsän takana asui eläviä olennoita. Mangandshat kulkivat näihin majoihinsa veneillä ja pyydystivät ravinnokseen järven oivallisia kaloja. Loppumatkalla retkeläiset tapasivat 1000 miehen suuruisen ajavajoukon, jonka sanottiin olevan matkalla hävittämään Magomeron lähetysasemaa. Sangen uupuneina retkeilijät marraskuun 18:ntena 1861 saapuivat laivalleen, lähes kolme kuukautta retkellä viivyttyään.

Kuusi päivää myöhemmin saapui piispa Mackenzie laivalle muutamain merimiesten kanssa, jotka olivat olleet ylämaassa parannuksella, ja oli mitä parhaissa voimissa ja täynnään valoisia tulevaisuuden toiveita. »Ajavat oli», kirjoittaa Livingstone, »voitettu ja karkoitettu meidän Njassalla ollessamme, jonka jälkeen he olivat lähettäneet sanan, että he halusivat elää englantilaisten kanssa rauhassa. Magomeroon oli asettunut lähetysaseman turviin paljon mangandshoja ja toivottiin orjakaupan pian lakkaavan ylämaassa ja väestön sitten hyvässä turvassa voivan antautua rauhan töihin. Lähetysaseman luultiin pian voivan tulla omillaan toimeen, se kun ryhtyi maata viljelemään samoin kuin portugalilaisetkin Sennassa ja Kilimanessa. Burrup, tarmokas nuori mies, oli saapunut Shibisan kylään kanootilla päivää ennenkuin piispa. Haavalääkäri ja eräs maallikkoveli seurasivat häntä toisessa kanootissa.

»Pioneer» oli liian syväkulkuinen Shiren latvapuolelle, näytti käytännöllisemmältä seuraavalla kerralla nousta sillä vain Ruon, Shiren syrjäjoen suulle saakka. Piispa sen vuoksi päätti rutkia Magomeron maan tämän joen suulle saakka ja seuraavassa tammikuussa tavata siellä laivan ja sillä tulevat sisarensa ja rouva Burrupin. Näin sovittiin, ennenkuin erosimme ja hyvä piispa ja Burrup, joita meidän ei suotu sen koommin nähdä, erosivat meistä. He huutivat kolme sydämellistä »cheeriä» (eläköön) rannalle lähtiessään ja saivat kolme vastaukseksi, jonka jälkeen lähdimme laivoinemme pois.»

Rowley vain jäi eloon kertomaan näitten urheitten lähetyssaarnaajain surullisesta kohtalosta.

Yliopistolähetyksen tuhoutuminen.

Joku aika sen jälkeen kuin lähetyssaarnaajat olivat Magomeroon asettuneet, pitivät mangandshain päälliköt suuren kokouksen, jossa he pyysivät lähetyssaarnaajain apua ajavoja vastaan, ja asiaa mietittyään valkoiset tähän suostuivat, kun ei näyttänyt olevan toiveita siitä, että rauha muutoin saataisiin palautetuksi.

Elokuun 14:ntenä lähetyssaarnaajat luokseen muuttaneitten makololoitten ja tuhatkunnan mangadshan kanssa lähtivät liikkeelle. Ajavain hyvin varustettu armeija tavattiin ja kun vihollinen ei suostunut minkäänlaisiin keskusteluihin, ei auttanut muuta kuin tapella. Piispa lähetti pienen joukon hyökkäämään vihollisen sivustaan, itse hän johti pääjoukkoa. Laukaustenvaihdon jälkeen ajavat perääntyivät kantomatkan ulkopuolelle, mutta piispan toverit ampuivat silloin heidän päänsä yli puolen kilometrin päästä kauas kantavalla kiväärillä, ja näiden luotien pitkä lentomatka säikäytti ajavoja siihen määrään, että koko armeija pötki pakoon. Piispa palasi voittoisana Magomeroon sotaretkeltä, jolla ei vuotanut verta ensinkään. Edelleenkin hän piti kurissa ryösteleviä ajavajoukkoja, vapauttaen heidän käsistään satoja kurjia vaimoja ja lapsia. Lähetystön jäsenien ja pakolaisten ruokkiminen alkoi kuitenkin tuottaa paljon huolta. Magomeron ympäristössä kun ei ensinkään pidetty karjaa ja viljelykset olivat heikot eivätkä lähetystön omat vainiot vielä paljon tuottaneet. Toiselta puolen alkoivat lähetyssaarnaajat mangandshoissa huomata melko lailla huonojakin puolia ja ajavoissa taas hyviä, oloihin perehdyttyään he alkoivat leppeämmin arvostella ajavoja, jotka olivat kotiseudultaan karkoitettu kansa ja elivät täällä pakolaisina, suurin osa rauhallisesti.

Piispa Mackenzie lähetti sitten pari lähetyssaarnaajista Ruo joelle tietä tutkimaan, mutta joella lähetyssaarnaajat ryöstettiin ja muutamia heidän kantajistaan otettiin vangiksi. Piispan täytyi tehdä kylään uusi sotaretki, jok muutoin menestyi kaikin puolin hyvin paitsi että mukana olevat valkoiset luultavasti silloin saivat kuumetartunnan vereensä.

Retkeltä palattuaan piispa Mackenzie Burrupin kanssa lähti Shirelle, jonne Livingstonen piti tulla heitä hakemaan ollen tammikuun 1:nä 1862 Ruon suussa. Piispa pääsi kuitenkin vastoinkäymistensä vuoksi lähtemään vasta tammik. 2:na ja vasta 8:ntena hän Shibisan kylästä sai veneen Shireä laskeakseen. Matkalla vene kaatui ja lähetyssaarnaajat menettivät lääkkeensä ja kahvi- ja tee-eväänsä. 10:ntenä saapuessaan Ruon suuhun he saivat kokea sen suuren pettymyksen, että Livingstone jo oli lähtenyt paluumatkalle. Molemmat lähetyssaarnaajat sairastuivat kuumeeseen, joka kiniinin puutteessa pian kävi ylivoimaiseksi, ja kuukauden viimeisenä päivänä piispa kuoli. Burrup hautasi hänet Ruon suuhun ja kannatti sitten itsensä takaisin Magomeroon, jossa hänkin helmikuun lopulla kuoli. Pian sen jälkeen tuli tieto, että Shirelle oli Shibisan kylän luo tullut englantilaisen sotalaivan vene, jossa paitsi kuumeeseen sairastunutta kapteenia saapui Mackenzien sisar ja Burrupin puoliso. Surusanomat saatuaan ei näille jäänyt muuta neuvoa kuin palata murtunein mielin kotimaahansa.

Ylämaahan jääneet lähetyssaarnaajat muuttivat nyt asemansa Shiren rannalle ollakseen kauempana mangandshain ja ajavain taisteluista, mutta siellä tuota pikaa vielä kaksi heistä kuoli ja eloon jääneet pyysivät päästä lauhkeampaan ilmastoon henkensä säilyttääkseen. Täten oli yliopistoiähetys saanut surullisen lopun.

Livingstoneen nämä kohtalon iskut koskivat syvästi, mutta vielä välittömämpi suru häntä kohtasi, kun hänen puolisonsakin, joka niinikään oli Englannista palannut, huhtikuun 27:ntenä 1862 Shupangassa, Sambesin suistamassa, sortui kuumeen uhriksi.

Livingstone oli Englannista saanut omalla kustannuksellaan tilaamansa uuden höyrylaivan, »Lady Njassan», jonka hän aikoi kappaleittain kuljettaa Shiren koskien ohi Njassalle, mutta kun tästä ei tullut mitään, kokosi hän laivan Shupangassa ja tämän työn kestäessä hänen vaimonsa kuoli.

Kotimaassa Englannissa herätti yliopistolähetyksen surullinen kohtalo suurta surua ja ynseyttä koko Sambesiyritysrä kohtaan. Sitä varsinkaan ei hyväksytty, että lähetyssaarnaajat olivat ottaneet osaa alkuasukkaitten sotiin, mutta näyttää siltä, ettei heidän vaikeata asemaansa osattu asianmukaisesti arvostella. Rauhallinen ympäristö oli tietysti välttämätön ehto lähetystyön onnistumiselle, mutta sitä paitsi heidän saamissaan ohjeissa nimenomaan sanottiin, että perustettavain asemain tärkeimpiä päämääriä oli orjakaupan hävittäminen. Moitittiin myös Livingstonea siitä, ettei hän kyennyt niin suurta yritystä johtamaan, ja nämä moitteet näyttävät olleen ansaittuja. Lisäksi Livingstonen luonteessa oli ilmaantunut epätasaisuuksia, jotka vaikuttivat, ettei sopu hänen ja hänen apulaistensa kanssa ollut niin hyvä, kuin olisi ollut suotavaa.

Kesäkuussa 1862 »Lady Njassa» laskettiin Shupangassa vesille. Tilaisuuteen oli saapunut paljon alkuasukkaita katsomaan, pysyisikö todella rautainen laiva veden päällä. »Kun me», sanoivat alkuasukkaat, »heitämme veteen kuokan taikka kuinka pienen palan rautaa tahansa, niin uppoaa se paikalla. Kuinka siis näin suunnaton kasa rautaa pysyisi veden päällä? Sen täytyy upota.» Vähemmistö kuitenkin oli sitä mieltä, että valkoisilla oli siihenkin rohtonsa, vaikkapa rauta ei olekaan afrikkalaisia.

Orjastajain kamalat jäljet.

Vuoden 1863 alussa hän molemmilla laivoillaan taas lähti Shupaugasta. Hänen viime kerran Shirellä käydessään oli rannoilla asunut lukuisa väestö, mutta nyt oli kaikki hävitetty, kylät poltettu ja kuolon hiljaisuus vallitsi siellä, missä ennen iloinen laulu oli kaikunut. Teillä vaaleni luurankoja, ruumiiden haju täytti ilman ja joessa uiskenteli ruumiita krokotiilien saaliina.

Sydäntä särkeviä kauhun kuvia kohtasi kaikkialla. Majainsa edessä makasi melkein luurangoiksi laihtuneita ihmisiä odottamassa kuolemaa. Joka päivä takertui laivan siipiin kuolleita. Laivan perässä nousi kerrankin pinnalle pojan ruumis ja samalla suunnaton krokotiili ajokoiran nopeudella hyökkäsi sen kimppuun, kävi ruumiiseen kiinni ja ravisti sitä kuin koira rottaa. Paljon toisia iljettäviä petoja kiiruhti saaliin jakoon ja pitkillä pyrstöillään ne piiskasivat veden kuohuihin ja katosivat vasta, kun saaliista ei ollut mitään jäljellä. Kaikkialla vilisi krokotiileja, puoleensataa niitä lojui pienillä särkillä.

Tämän hävityksen toimeenpanija oli Mariano niminen mulatti, jonka entiset rosvoretket olivat olleet niin julkeita, että portugalilaisten viranomaisten lopulta oli täytynyt vangita hänet ja tuomita hänet maksamaan sakkoa. Näitä sakkorahoja kootakseen hän oli sitten päässyt vankeudesta, mutta sen sijaan että hän olisi lupauksensa mukaan koonnut sisämaasta norsunluusaataviaan, hän olikin varustanut uuden orjastusretken ja riehui nyt kamalammin kuin koskaan ennen.

Livingstone päätti rohkeasti tehdä, mitä saattoi, tämän kamalan kaupan lopettamiseksi. Samotessaan Shireltä ylämaahan hän omin luvin vapautti kaikki vastaan tulevat orjalähetykset, vaikkapa osa orjista oli portugalilaisen kuvernöörin laskuun ostettu. Orjakauppiaat pakenivat suin päin.

Orjakauppiaat Njassalla.

Njassa järvelläkin orjakauppa kukoisti. Arabialaiset olivat rakentaneet järven keskivaiheille lautan, joka taukoamatta kuljetti orjalähetyksiä järven poikki. Toinen orjatie kulki järven eteläpäitse Mosambikiin, kolmas Kiloaan. Livingstonen tietojen mukaan lähetettiin Sahsibarista vuosittain maailmanmarkkinoille 19,000 Njassan ylämaasta anastettua orjaa. Näiden lisäksi tulivat vielä portugalilaisten orjamarkkinoille tuodut. Mutta nämä myydyt orjat olivat vain murto-osa kaikista niistä onnettomista, jotka tämän häpeällisen ammatin kautta tuhoutuivat. »Mutta kun aivan alussaan näimme tämän mellastuksen», kirjoittaa Livingstone, »saimme käsityksen sen kauhuista, Saatana totisesti oli tänne asettunut. Paitsi niitä, jotka vangiksi otetaan, murhataan toisia tuhansittain, taikka sortuvat he nälkään ja haavoihinsa orjanajajain karkoitettua heidät kylistään. Ne lukuisat luurangot, joita tapasimme vuorilla ja metsissä, pienien vesipaikkain ääressä ja erämaan poluilla, todistavat tämän helvetillisen urheilun kauheita tuhotöitä. Varma vakuutukseni on, ettei viidesosakaan, eipä Shiren laaksossa edes kymmenesosakaan näistä onnettomista jää henkiin.»

Livingstone paljasti maailmalle kaikki nämä hirmut ja kuinka portugalilaiset viranomaiset tätä orjakauppaa salaa kannattivat, ollen maaherrasta alkaen siinä osakkaina, ja hänen kertomuksensa teki niin syvän vaikutuksen Englannissa ja koko Euroopassakin, että sitä on pidettävä ratkaisevana vaikuttimena orjakaupan lopettamiseen. Portugalin hallitus tosin oli laatinut alkuasukkaitten parasta tarkoittavia lakeja, mutta kun se samalla Sambesi-maahan lähetti kaikkein huonoimpia aineksia virkamiehiksi ja varusväeksi, jäivät nämä lait kuolleeksi kirjaimeksi ja rivo mielivalta turmeli siihen määrään kaikki olot, että maa portugalilaisille itselleenkin oli ilmetty helvetti maan päällä.

Livingstoneen yhtyi Shirellä Thomson niminen matkustaja, joka oli saksalaisen v. Deckenin keralla käynyt Kilimandjarolla ja nyt tuli Livingstonen keralla geologisia töitä suorittamaan. Parin kuukauden kuluttua hänet kaivettiin Murchison-putouksen alla maan poveen, seudun vaarallisten kuumeitten uutena uhrina.

Uusi retki Njassalle.

Livingstone lähti jälleen Shiren koskien alta maisin Njassalle, mutta nyt tuotti kantajain ja ruoan puute suurta haittaa, väestöstä kun suuri osa oli tapettu, ryöstetty pois tai tauteihin kuollut. T:ri Kirk ja Livingstonen veli sairastuivat niin pahoin, että heidän täytyi palata Englantiin. Kuusi viikkoa myöhemmin, heinäkuun 2:na 1863, Livingstonen saavutti tieto, että Englannin hallitus oli päättänyt lopettaa koko yrityksen, retkikunnan toimet kun eivät näyttäneet johtavan toivottuun tulokseen. Livingstone kuitenkin päätti vielä käydä Njassan länsipuolella olevassa ylämaassa, ennenkuin hän hallituksen käskyä totellen lähti paluumatkalle.

Hän kulki nyt Shiren koskilta koko matkan jalan, oikaisten entistä suorempaa suuntaa muutamain pienien jokien laaksoja Njassan länsirannalle. Väestö hänen näkemissään maissa viljeli uutteraan maata, pääviljana maissia, joka uuden maailman vilja siis oli näille seuduille ennättänyt paljon ennen valkoista tutkimusretkeilijää. Vainioita kasteltiin keinotekoisesti, rikkaruohot perattiin pois ja poltettiin ja tuhka levitettiin vainioille lannaksi. Ainoa maanmuokkausase oli kuokka. Mutta kaikkialla pelättiin masituja ja arabialaisia, joilla eräässä rantakylässä oli veneenveistämönsä niiden aluksien rakentamista varten, joilla he kuljettivat orjansa Njassan itärannalle. Syyskuun puolivälissä Livingstone jätti Njassan noustakseen sen länsipuolella olevalle ylängölle. 1100 metrin korkuiselta kukkulalta hän näki laajalti yli vehmaan ylätasangon, jolla oli paljon jokia. Kauas hän ei kuitenkaan voinut tälle ylängölle kulkea, hänen väkensä kun ei kestänyt sen läpitunkevia viileitä tuulia. Sitä paitsi oli puute kunnollisista ravintoaineista, ja pohjoisempana riehuivat orjastajat. Kaikesta huolimatta hän nyt olisi kulkenut Njassan ympäri, ellei nimenomainen käsky olisi velvoittanut häntä palaamaan ja kuljettamaan »Pioneeria» takaisin merelle.

Tammikuun 19 p. 186 »Pioneer» lähti koskien alta Shireä laskemaan, joki oli sateitten johdosta paisunut ja kulku oli verraten helppoa. Ennen Sambesin saavuttamista Livingstone sai sen lohdullisen tiedon, että mulatti Mariano, joka oli niin kauheasti maassa murhannut ja polttanut, irstailunsa johdosta oli kuollut. Sambesin suulta Livingstone matkusti Bombayhin myydäkseen »Lady Njassan», jonka hän oli omilla varoillaan teettänyt, ja vasta sieltä hän lähti kotia, kuusi vuotta Sambesin ja Shiren tutkimukseen käytettyään.

Livingstone oli laivansa vuoksi velkaantunut, ja kun hallitus ei ottanut laivaa omaan laskuunsa, täytyi hänen koettaa myydä se niin edullisesti kuin suinkin. Sitä varten hän päätti tehdä koko tuon pitkän merimatkan tällä pienellä laivallaan, koska rahti olisi tullut kalliiksi. Miehistönä hänellä oli vain 16 orjuudesta vapautettua neekerinuorukaista, joista ei kukaan ollut ennen edes nähnyt merta. Ja hän oli ainoa koko joukosta, joka ymmärsi merenkulkua ja osasi hoitaa höyrykonetta. Jumalaan ja hyvään onneensa luottaen hän lähti kuukauden kestävälle matkalleen saapuen onnellisesti Bombayhin, jonka väljässä satamassa hänen pikkualuksensa oli kokonaisen päivän, ennenkuin viranomaiset huomasivat sen. Vain kolmannen osan hän sai siitä, mitä laiva oli hänelle maksanut, ja tämänkin summan hän menetti, kun se pankki, johon hän oli rahat tallettanut, teki vararikon.

Livingstone jätti mukanaan tuomansa neekerinuorukaiset Bombayn luona olevalle Nassikin lähetysasemalle, jossa jo ennestään oli paljon englantilaisten risteilijäin vapauttamia neekerinuorukaisia saamassa kristillisen koulukasvatuksen ja oppimassa monenlaista ammattitaitoa. Näistä nuorukaisista Livingstone sitten sai viimeiselle retkelleen uskollisimmat seuralaisensa.

Kotimaassa vanhat ystävät ottivat Livingstonen mitä lämpimimmin vastaan, mutta kieltämättä hallitus ja suuri yleisö olivat Sambesin retken suhteen pettyneet. Hän oli edellisillä matkoillaan saanut aikaan niin paljon niin vähillä varoilla, että oli luultu hänen nyt saavuttavan suurenmoisia tuloksia. Nämä moitteet olivat kuitenkin sangen ansaitsemattomat ja perustuivat olojen tuntemattomuuteen. Yleisön kylmenemiseen vaikutti sekin seikka, ettei Livingstone enää ollut ainoa kuulu Afrikan matkustaja, Speke kun sillä välin oli tutkinut suuremman Niilin lähdejärvistä ja Baker samaan aikaan oli matkalla pienemmälle. Myöhempi aika on kuitenkin osoittanut, että juuri Sambesi-retki oli mitä tärkein Englannin vastaiselle valta-asemalle Afrikassa. Ei kauaakaan kulunut, ennenkuin englantilaiset lähetyssaarnaajat kuumetaudeista, orjasodista ja hengenvaaroista huolimatta alkoivat perustaa lähetysasemia kaikkiin niihin uusiin maihin, jotka Livingstone oli avannut. Lähetyssaarnaajat estivät portugalilaisia levittämästä sisämaahan valtaansa. Lähetyssaarnaajain avuksi tulivat kauppakomppaniat, joista kehittyivät suuret valtiolliset yritykset ja Livingstonen löytöjen ja niiden seurauksien perustuksella Englannin hallitus vihdoin saattoi vaatia itselleen nykyiset Rhodesiat ja Njassan ja Shiren ylämaan, jotka sen afrikkalaisissa alusmaissa muodostavat erittäin tärkeän renkaan.

Livingstonen viimeinen matka.

Julkaistuaan kertomuksensa Sambesin retkikunnan vaiheista Livingstone oli kahden vaiheilla, minkä hän nyt valitsisi toimialakseen. Ystävät kehottivat häntä jäämään kotimaahan ja jättämään Afrikan tutkimusten jatkamisen nuoremmille. Niin hän jo näyttää päättäneenkin tehdä ja elää loppuikänsä perheensä keralla — hän oli jo 53 vuoden vanha — ja kun siis Sir Roderick Murchison ystävineen kehoitti häntä lähtemään Afrikkaan jatkamaan töitään, ehdotti hän nuorempaa miestä sijalleen. Mutta kun hänen ehdottamansa nuorempi henkilö ei suostunut lähtemään, ellei hänelle taattu runsasta rahallista korvausta, päätti Livingstone lopultakin lähteä itse. Hallitus nimitti hänet palkattomaksi konsuliksi, avustaen retkeä rahallisesti vain 500 punnalla ja maantieteellinen seura antoi saman verran. Pääosan kustannuksista suorittivat yksityiset henkilöt. Retken päätarkoitus oli Njassan ja Tanganjikan välisen vedenjakajan tutkiminen, joka Livingstonelta oli edellisellä matkalla jäänyt kesken. Hän oli tosin taipuvainen uskomaan, että Speke, Baker ja Burton jo olivat ratkaisseet Niilin kysymyksen, mutta kuta kauemmin hän asiaa ajatteli, sitä enemmän hän tuli vakuutetuksi siitä, että Niilin lähteet olivatkin kauempana etelässä, ja nämä luulotellut eteläiset latvahaarat hän nyt toivoi selville saavansa.

Lähtiessään kolmannelle retkelleen Livingstone poikkesi Bombayhin ja otti sinne jättämistään neekerinuorukaisista, nassikpojista, osan palvelukseensa. Näistä tuli sitten Susi, hänen lähin miehensä, kuuluksi. Sitä paitsi hän palkkasi siipoisotilaita retkikuntansa turvaksi ja Komoreilta Johanna saaresta kymmenkunnan miestä. Englantilainen sotalaiva vei retkikunnan maihin Mikindanin lahteen, joka on jonkun verran pohjoiseen Rovuman suusta. Sieltä alkoi maamatka.

Kun Livingstone huhtikuun 5:ntenä 1866 lähti Mikindanista sisämaahan tunkeutumaan, oli hänellä melkoinen matkue johdossaan, 12 intialaista sotamiestä, kymmenen johannalaista, seitsemän nassikpoikaa ja kaksi miestä Sambesin laaksosta, ynnä 6 kameelia, puhveleita, muuleja ja aaseja kuormajuhdiksi. Hän toivoi nimittäin juhtien avulla voivansa kuljettaa mukanaan verraten paljon tavaraa ja tulla toimeen vähillä kantajilla, joista varsinkin hävitetyillä ja autioilla alueilla oli paljon vastusta, ravinnon hankkimisen käydessä vaikeaksi.

Onneton alkumatka.

Matka oli kuitenkin heti alun pitäen sangen hankalaa ja vastuksellista väen nurkumisen ja Rovuman taajain rantametsien vuoksi. Polku oli kirveellä auki raivattava, eivätkä kameelit kuormineen sittenkään tahtoneet voida sitä kulkea. Intialaiset ja komorilaiset sangen pian suuttuivat siihen määrään, että tahtoivat pakottaa Livingstonen palaamaan takaisin. Sitä varten he rääkkäsivät kuormajuhtia, niin että ne taipaleelle sortuivat — osa tsetse-kärpäsienkin puremana — ja sitten yllyttelivät alkuasukkaita Livingstonea vastaan. Hänen täytyi jotenkin pian lähettää sotilaat takaisin rannikolle, heistä kun ei ollut muuta kuin harmia. Heinäkuun 18:ntena 1866 Livingstone pienen joukkonsa kera saapui erääseen Jao-maan kylään, josta oli laaja näköala Njassa järvelle. Monta miestä oli erämaassa karannut ja matkaa jatkettaessa karkasi jälleen kaksi vapautettua orjaa, sitten useita komorilaisia johtajineen.

Livingstonen havaintojen mukaan oli suuri osa Jao-maasta ennen harjoittanut suurenmoista raudan sulatusta ja viljan viljelystä. Kaikkialla näkyi särkyneitä sulatuspatoja ja harjuja, joilla oli viljaa kasvatettu. Keskinäiset sodat ja nälänhädät olivat hävittäneet suuren osan kansasta sukupuuttoon, mutta siitä huolimatta olivat eloon jääneet jao-heimot yhdeksännentoista vuosisadan keskivaiheilla arabialaisten uutterimpia orjastajia ja hävittivät Njassan kaakkoispuoliset maat melkein tyhjiksi ihmisistä.

Livingstone oli aikonut kulkea Njassan yli sen keskivaiheilla arabialaisten orjastajien suurella aluksella, jolla nämä lauttasivat järven yli orjakaravaanejaan. Tieto hänen tulostaan oli kuitenkin kulkenut edellä ja seuraus siitä oli, että kaikki orjakaravaaneja kuljettavat arabialaiset väistyivät tieltä ja tekivät tiettömäin metsien kautta pitkiä kiertoretkiä, jotteivät hänen tielleen sattuisi. Tosin he täten menettivät enemmän elävästä tavarastaan matkan rasitusten vuoksi, mutta he pelkäsivät, että Livingstone olisi kaikki vapauttanut. Njassan rannalla he kätkivät häneltä aluksensa, he kun eivät käsittäneet, että hän olisi sillä muuta tehnyt kuin polttanut sen.

Valheellinen huhu Livingstonen kuolemasta.

Livingstonella sen vuoksi ei ollut muuta neuvoa kuin kiertää Njassan eteläpään kautta, jossa hän kulki Shiren poikki järven lounaiskolkkaan. Siellä eräs arabialainen säikäytti hänen komorilaisiaan, niin että ne karkasivat, jättäen kuitenkin kantamuksensa. He pääsivät takaisin rannikolle ja valehtelivat siellä, että masitut olivat Livingstonen murhanneet, ja saivat liikkeelle apuretkikuntia, joiden piti pelastaa edes suuren löytöretkeilijän paperit.

Kulkiessaan Njassa-järveltä edelleen Loangvalle, Sambesin suurelle pohjoisesta tulevalle syrjäjoelle, retkikunnan täytyi matkailla niin paljon, että kuljettu matka oli etäisyyttä pari kolme kertaa suurempi. Syynä näihin polviin oli se, että täytyi kulkea kyliä myöden ruokatavarain ja kantajain saannin vuoksi ja myös välttää niitä seutuja, joissa masitut rosvoilivat. Kaikkialla näiden rosvojen hävitykset olivat järven länsipuolella ilmeiset. Laajoja alueita oli autioina, asumattomina, mutta kyläin jäännökset ja hylätyt raudan sulattimot ja pajat, joita oli joka puolella, todistivat asutuksen entistä tiheyttä. Jäljelle jääneet asukkaat asuivat paaluaidoilla varustetuissa kylissä, valmiina heti pakenemaan vuoristoihin, kun masitut lähestyivät. Oli aivan käsittämätöntä, kuinka nuo rosvojoukot saattoivat pitää niin laajoja alueita hirmuvaltansa alaisina. Kylissä Livingstonea usein pyydettiin ampumaan muutamia pyssynlaukauksia pelottaakseen rosvoja, jotta nämä pysyivät loitommalla. Kirk-vuoristossa, jonka Livingstone oli edellisellä matkalla apulaisensa mukaan nimittänyt ja jonka poikki hän nyt nousi ylämaahan, oli kuitenkin hyvinkin säilyneitä ja niin taajaan viljeltyjä maisemia, että ne muistuttivat englantilaista maaseutua.

Njassan ja Sambesin syrjäjokien välinen vedenjakaja oli lakeata ylänköä, jossa kuitenkin kohosi erillisiä vuorenkukkuloita. Marraskuun jälkipuoliskolla alkoi täällä sadekausi ja tuskin jäi ainoakaan päivä ilman ukonilmaansa ja rankkasadettaan. Alkuasukkaat kuuluivat vielä mangandahain laajaan kansaan. Täälläkin oli sepän ammatti ylinnä ja joka puolelta kuului pajoista vasarain pauketta. Samat miehet sekä sulattivat raudan rautamullasta että takoivat sen, että vielä hoitivat maanviljelyksen ja metsästyksenkin. Vasarana oli hihnoihin kiinnitetty kivi, palkeina pari vuohennahkaa. Yksi mies teki päivässä monta kirvestä, joita kiitettiin sangen hyviksi.

Livingstone menettää rohtonsa.

Joulukuun puolivälissä Livingstone kulki Loangvan, Sambesin suuren syrjäjoen, poikki. Näihin aikoihin hänelle sattui korvaamaton vahinko.

Kaksi Jao-maasta palkattua kantajaa karkasi. He olivat olleet kaiken aikaa sangen uskollisia, pitäen Livingstonen puolta kaikissa rettelöissä alkuasukkaitten kanssa ja kielitaidollaan estäen monta riitaa. Mutta nämä uskolliset miehet nyt sekä karkasivat että veivät mukanaan kantamuksen, jossa paitsi kankaita oli matkustajan lääkelipas, kaikki ruoka-astiat, paljon ruutia, vehnäjauhoja, työaseita ja kaksi pyssyä. Verisempää vahinkoa ei mikään rosvo olisi voinut hänelle tuottaa. »Tuntuu, ikäänkuin olisin nyt saanut kuolemantuomioni, kuten piispa Mackenzie parka», hän kirjoitti päiväkirjaansa. Kaikki muut tavaransa Livingstone oli jakanut siten, ettei aivan vaille jäisi, vaikka jonkun kantamuksen menettäisikin, mutta hänen päähänsäkään ei pälkähtänyt,- että korvaamaton kiniini ja muut rohdot voitaisiin varastaa. »Vaikeata on sydämestään sanoa: 'tapahtukoon Sinun tahtosi', mutta tahdon koettaa.» Tästä eteenpäin hänen päiväkirjassaan tuon tuostakin tapaa tämänkaltaisia lauseita: »Olen ylen heikko — en voi horjumatta kävellä ja korvissani soi taukoamatta, mutta Korkein on johtava minua edelleen.»

Vedenjakajalla.

Livingstonen matka kulki nyt pohjoiseen Tanganjikaa kohti. Loangvan laaksosta maa alkoi verkalleen kohota sitä parintuhannen metrin korkuista vedenjakajaa kohti, joka erottaa Sambesin alueen Kongon vesistöalueesta. Maa, babisain asuma, oli niin köyhää, että Livingstone miehineen viisi viikkoa kärsi kovaa nälkää. Joet juoksivat toiset länttä, toiset itää kohti. Laaksot olivat niin vetiset, että ne olivat kuin pesusieniä. Herkeämättä tuli pohjoisesta ja lännestä uusia riehuvia rankkasateita.

Tshambesi.

Tammikuun 28:ntena 1867 matkustaja vihdoin saapui suurelle Tshambesi nimiselle joelle, jonka hän, portugalilaisten tietoihin luottaen, luuli laskevan Sambesiin. Joen takana alkoi Lobemba niminen maa, jota oli kiitetty rikkaammaksi, ja Tshitapangwa nimisen päällikön kylässä uupunut retkikunta vihdoin sai levätä ja nauttia aulista vieraanvaraisuutta.

Päällikkö, joka oli hyvänluontoinen ja hyvännäköinen mies, otti Livingstonen vastaan hovissaan, rumpaliensa ja muitten soittoniekkainsa ympäröimänä. Livingstonelle tuotiin istuimeksi valtava elefantin hammas, jonka hän sitten sai viedä lahjana mukanaan. Säädyllisen määrän vastalahjojakin hän kuitenkin tahtoi, mutta piti sitten hyvää huolta vieraastaan ja hänen väestään.

Kolme viikkoa Livingstone viipyi täällä kooten tietoja ympärillä olevista seuduista. Hän tapasi täällä myös erään suahelilaisen, s.o. Sansibarin rannikkolaisen, johtaman karavaanin, joka otti viedäkseen ja todella veikin merenrannalle hänen kirjeensä ja pyynnön, että hänelle Udjidjiin lähetettäisiin varastoja, kauppatavaroita ja rohtoja. Näistä kirjeistä saatiin Euroopassa tietää, että Livingstone vielä olikin elossa.

Tshitapangwan kylästä tie Tanganjikalle eli Liemballe, joksi järveä siellä sanottiin, ensin nousi korkealle länsi-itä-suunnassa olevalle ylängölle, joka oli vedenjakajana Tanganjikaa vastaan. Sankka metsä peitti koko seutua ja savinen, hiekkainen maa oli melkein kaikkialla pohjatonta suota. Sitten maa kuitenkin alkoi tuntuvasti aleta Tanganjikaa kohti ja käydä mäkisemmäksi ja kaikin puolin vaihtelevammaksi ja kauniimmaksi, lämpö lisääntyi ja sääsket niinikään. Vuorien välissä virtasi kirkkaita vuolaita virtoja. Maaliskuun 28:ntena Livingstone saapui Momban kylään, jonka takana olevilta kukkuloilta näköala Tanganjikalle aukeni. Väki ilohuudoin tervehti sen sinistä vettä, kun se alkoi puitten välistä hohtaa. Livingstone oli ensimmäinen valkoinen, joka näki Tanganjikan eteläpään, ja tämä seikka yhdessä maiseman kauneuden kanssa tuotti hänelle vilpitöntä iloa.

Tanganjikan rannalla.

»Lähes 1800 metrin korkeuksista matkustaja laskeutuu 600 metriä järven rannoille, ja veden pinta on vielä noin 750 metriä merenpintaa korkeammalla. Järvisyvänteen rinteet ovat sangen jyrkät, toisin paikoin veteen suistuu äkkijyrkkiä 600 metriä korkeita kallioita. Ei missään ole kallioiden juuren ja rannan välissä viidenkään kilometrin levyistä tasaista kaistaletta. Tämän pöytämämaan päällystä, sivut ja pohja ovat muodokkaitten metsien ja mehevien ruohokenttien peittämät, paitsi missä paljas kallio pistää esiin. Maisema on erinomaisen kaunis.

»Rinnan pystyyn laskevan polkumme kanssa syöksyi Aisi, 15 metriä leveä, yhtä syvä joki, joka muodosti yhdellä hyppäyksellä satakin metriä korkeita könkäitä. Liuskeitten kirkas punainen väri sai jöröimmänkin palvelijoistani seisahtumaan ja ihmetellen katselemaan. Jyrkillä rinteillä on runsaasti antilooppeja, puhveleita ja elefantteja, ja vedessä vilisee virtahepoja, krokotiileja ja kaloja. Eräs elefantti väistyi tieltämme verraten tasaiselle paikalle, sitten seisahtui ja karjui meille... Ensimmäinen kylä, johon järven rannalla tulimme, oli öljypalmujen ja muitten puitten ympäröimä, eikä tämän palmun hedelmä ollut Njassan seutujen kääpiömäisiä, vaan aivan yhtä suuri kuin länsirannikon. Pari viikkoa vietettyäni tämän järven rannalla en vieläkään väsy ihailemaan sen erinomaista ihanuutta. Se oli merkillisen tyyni, vaikka sanotaankin myrskyjen toisinaan sen pintaa piiskaavan. Se on syvän kaukalon pohjalla, rannat melkein äkkijyrkät, mutta siitä huolimatta rehevien metsien peittämät. Kalliot ovat paljaissa kohdissa kirkkaan punaista saviliusketta. Puut olivat tätä nykyä kaikki vihantina. Siellä täällä laskee kallioilta kauniita könkäitä ja tasaisemmilla paikoilla käy laitumella puhveleita, elefantteja ja antilooppeja. Ja joka yö kuuluu jalopeurain kiljunaa. Rantalakeus ei ole kahtakaan mailia leveä. Pambeten kylässä, jonka kohdalla ensimmäiseksi järven yhdytimme, öljypalmut antoivat niin runsaita satoja, että piti olla kaksi miestä yhtä rypälettä kantamassa. Aamuin illoin näkee valtavia krokotiileja matkalla laidunpaikoilleen. Virtahevot korskuvat pitkin öitä ja aikaiseen aamulla.»

Rannikko oli Ulungun maata. Asukkaat olivat Livingstonea kohtaan sangen kohteliaita, mutta samalla hyvin epäluuloisia ja epäluotettavia. Mitä hän vain pyysi, kaikkeen he mitä auliimmin suostuivat, mutta eivät koskaan tehneet mitään. Masitujen hyökkäykset ja orjastukset olivat heidän lukuaan paljon vähentäneet, mutta siitä huolimatta he ihailivat masituja ja nuorukaiset matkivat heitä. Livingstone aikoi ensin tehdä venematkan mitatakseen järven syvyyden, mutta alkuasukkaat estivät sen. Sitten hän aikoi länsirantaa kulkea pohjoista kohti nähdäkseen, oliko tämä järvi, jonka rannasta vielä oli Udjidjiin, Tanganjikan ainoaan tarkkaan määrättyyn paikkaan, niin pitkä matka, osa Tanganjikaa vai eri järvikö. Mutta siitäkin häntä varoitettiin, koska siellä paraillaan liikkui ryöstelevä masitujoukko.

Arabialaisten matkassa.

Livingstone palasi nyt etelää kohti sisämaahan Tshitimban kylään, johon suuri joukko arabialaisia oli asettunut, he kun paraikaa sotivat Itavan Nsamaa, mahtavaa päällikköä vastaan. Arabialaisten johtaja Hamis Wodim Tagh osoitti tohtorille monella tavalla ystävyyttään. Puolen neljättä kuukautta Livingstone viipyi Tshitimban kylässä, kunnes Nsama vihdoin suostui tekemään rauhan ja sen pantiksi lupasi tyttärensä Hamiin puolisoksi.

Elokuun 30:ntena Livingstone vihdoin arabialaisten keralla lähti liikkeelle länttä kohden, jatkaakseen tutkimuksiaan. Itawan maan rajalla arabialainen karavaaninjohtaja odotti morsiamensa, Nsaman tyttären tuloa. Prinsessa tulikin, toistakymmentä palvelijatarta mukanaan, punaisella ihomaalilla maalattuna ja vankan miehen olkapäillä ratsastaen. Arabialaiset ja heidän orjansa ottivat hänet vastaan suurilla sotilaallisilla kunnianosoituksilla. Rauha oli täten vahvistettu.

Arabialaiset olivat vasta lyhyen aikaa olleet näillä seuduilla, ja vaikk'ei heillä ollut kuin parikymmentä pyssyä, pelättiin näitä niin suuresti, että Nsamankin kaltaiset mahtavat päälliköt katsoivat viisaammaksi tehdä rauhan heidän kanssaan. He ostelivat orjia ja norsunluuta ja kulkivat nyt länteen päin Lundaa kohti, jonne Livingstonekin halusi. Hän oli jo Angolan matkallaan kuullut paljon tästä muinoin mahtavasta valtakunnasta, jonka portugalilaiset olivat tunteneet jo vuosisatoja. Arabialaisten keralla oli myös Hamed ben Muhammed ben Juma, joka sitten Tippu Tipin nimellä tuli niin kuuluksi. Tippu Tipiksi alkuasukkaat alkoivat kutsua häntä siitä syystä, että hänen tullessaan aina pyssyt alkoivat paukkua.

»Matkustimme», kertoo Livingstone karavaanin matkasta, »kauniita laaksoja matalien graniittivuorien liepeitse, kuljimme vihantia nurmikoita ja monenlaisten vaihtelevien puuryhmien lomitse. Maisema oli moista avointa puistomaisemaa, joka on trooppiselle Afrikalle niin luonteenomaista. Arabialaisten hankkimain orjain ja kantajain pitkä jono vilkastutti maisemaa. Suuri karavaani oli jaettu kolmeen osastoon, kaikkiaan siinä oli neljäsataaviisikymmentä henkeä kullakin osastolla oma oppaansa ja lippunsa, ja kun lippu oli maahan pystytetty, pysähtyi koko se osasto, kunnes se taas nostettiin ylös, rumpua päristettiin ja kudun sarvella puhallettiin lähtömerkki. Kullakin osastolla oli toistakymmentä johtajaa, jotka tunsi heidän ihmeellisistä, helmistä ja höyhenistä sommitelluista päähineistään, punaisista vaatteistaan ja nahkahetaleistaan. Nämä asettuivat riviin paikoilleen, rumpua päristettiin, torvi törähti räikeästi ja kaikki alkoivat astua. Naisorjat, päänsä päällä kantamukset, astuivat urheasti, mutta arabialaisten vaimoilla oli tavallisesti yllään hieno valkoinen saali, päässä kulta- ja hopeakoristeet ja monta naulaa hienoja kuparirenkaita säärissään. Paikalla kun vaimot ja orjat saapuivat leiripaikalle, alkoivat he keittää, ja he keittivät varsin taitavasti, valmistaen herroilleen metsän hedelmistä ja kaikenlaisista vähänarvoisista aineksista maukkaita ruokia.»

Uusi suuri järvi.

Marraskuun 8:ntena Livingstonella oli ilo löytää uusi suuri järvi, josta ei Euroopassa silloin mitään tiedetty, vaikka joku portugalilainen puoliveri olikin sillä käynyt jo ennen Livingstonea. Mainittuna päivänä hän saapui Moero järven rannalle, jonka länsipuolella Rua maan vuoristot siintivät etäisyydessä. Järven hiekkaisia rantoja reunusti troopillinen kasvullisuus, jonka varjoon kalastajaväestö oli majansa pystyttänyt. Moeron leveys on 40, pituus 120 kilometriä, mutta todellisuudessa se näytti vielä paljon suuremmalta, koska kehävuorien ja rantain välillä on leveä matala lietemaa. Alkuasukkaat pitivät järveä Tanganjikaa suurempana eivätkä koskaan kulkeneet sen poikki kanootilla.

Livingstone oli nyt riippuvainen arabialaisista sekä pienien varustustensa että huonon terveytensä vuoksi, eikä voinut ryhtyä Moeroa tarkemmin tutkimaan. Sen sijaan hän erään arabialaisen osaston kanssa kävi Kasembessa, joka oli Moeron eteläpuolella pienen Mofue järven rannalla.

Kasembe.

Kasembe kuului vanhaan Lundaan ja oli maineeltaan jo kauan ollut tunnettu. Portugalilainen löytöretkeilijä Lacerda, Teten maaherra, oli kahdeksannentoista vuosisadan lopulla jo käynyt siellä ja sinne kuollut, ja hänen muistoonpanoistaan saatiin tästä maasta tietoja Seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella oli Kongo-maan eteläosissa syntynyt Lundan suuri valtakunta, osaksi arvatenkin portugalilaisilta saatujen aseitten ja kauppatavarain, osaksi kuitenkin myös pohjoisesta päin tulleiden sivistysainesten vaikutuksesta. Lundaan kuului Kongo-maan koko eteläosa ja pieni osa Sambesin syvänteen pohjoispuolta. Kahdeksannentoista vuosisadan alussa oli eräs Lundan hallitsijan sukulainen muuttanut Moeron etelärannalle ja sinne perustanut vasallivaltakunnan, jonka sijaishallitsija, »kasembe», hän oli. Kasembet olivat sitten vähitellen vapautuneet yliherransa Muata Janvon vallasta ja hallitsivat nyt maata itsenäisesti. Se kasembe, jonka luona Livingstone nyt kävi, oli vallananastaja.

Livingstone lähestyi Kasemben pääkaupunkia tietä pitkin, joka oli paria kilometriä pitkä ja niin leveä, että sitä olisi saattanut ajaa vaunuilla. Päällikön asuntoa ympäröi korkea ruokoaitaus, jonka sisimmän portin edustalla oli kirjavilla väreillä koristettu, omaan vajaansa asetettu tykki, ja aidan päällä kuusikymmentä ihmisen kalloa koristuksena. Tykki epäilemättä oli portugalilaisilta saatu. Kasembe itse oli jäykkä, hieman kiinalaisen näköinen mies ulkonevine poskipäineen. Koko päivän kuluessa hän hymyili vain yhden kerran. Hänen mukanaan kulki kaikkialla pyöveli, leveä miekka kainalossaan ja kaulassaan saksien kaltainen ase, jolla hän leikkeli korvia. Tämä rangaistus tuli kaikkien kärsiä, joihin ruhtinas suuttui. Rikoksentekijöiltä leikattiin muita jäseniä, milloin ei kaulaa katkaistu.

Kasembe istui majansa edustalla nelikulmaisella tuolilla, leijonan ja leopardin nahkoja allaan. Hän oli puettuna valkoiseen Manchesterin palttinaan ja punaiseen hameeseen, joka oli kuin takaperin päälle puettu krinoliini. Käsivarret, sääret ja pää olivat kirjaillut, lakki helmikirjoin koristettu. Lakin päällä oli keltaisista sulista tehty kruunu. Tämä afrikkalainen hirmuhallitsija — jonka jälkeläiset Englannin hallitus lopulta erotti heidän julmuutensa vuoksi, — oli tosin huonossa maineessa, mutta Livingstonea hän kohteli ystävällisesti, eikä millään tavalla estellyt hänen aikeitaan. Samalla hän kuitenkin kohteliaasti ilmoitti matkustajalle, että järvet ja joet olivat paljasta vettä, eikä sen tosiasian toteamiseksi kannattanut nähdä vaivaa eikä varoja kuluttaa.

Vähän sen jälkeen kuin Livingstone oli viety Kasemben luo, tuli kuningatar saliin, keihäällisten amatsoonien ympäröimänä. Hän oli kaunis, solakka nuori nainen ja tahtoi ilmeisestikin tehdä valkoiseen mieheen syvän vaikutuksen, koska oli pukeutunut niin upeihin koruihin ja ottanut mahtavan keihäänkin kouraansa. Mutta hänen esiintymisensä oli niin odottamatonta ja toisenlaista kuin Livingstone oli osannut odottaa, että tältä pääsi nauru, joka aivan turmeli vaikutuksen, ja Livingstonen nauru oli niin tarttuva, että kuningatar itse ensimmäisenä siihen yhtyi ja kaikki amatsoonit hänen kanssaan. Kovin hämillään tästä kuningatar pakeni tiehensä saattajineen ja koko hänen esiintymisensä päättyi sangen nolosti juhlalliseen alkuun verraten.

Aina maaliskuuhun v. 1869, jolloin hän saapui Udjidjiin, Livingstone nyt matkusteli ristiin rastiin Tanganjikan eteläpuolisessa maassa saadakseen selvän tämän laajan vedenjakajaylängön sotkuisista vesistöyhteyksistä.

Retkiä Kongon lähteillä,

Jo edellisillä retkillään hän oli kuullut Bemba nimisestä suuresta järvestä, jota hän luuli samaksi kuin Liemba. Kasembessa arabialaiset kuitenkin niin varmasti vakuuttivat, että kymmenen päivämatkan päässä etelän ilmalla oli semmoinen järvi, että Livingstone alkoi uskoa. Kun paraillaan oli sadeaika, joka näillä seuduin kesti marraskuusta toukokuuhun, ja mainitun järven rantamia vakuutettiin erikoisen soisiksi ja epäterveellisiksi, päätti hän jättää matkan sinne toistaiseksi ja tutkia Moeroa, kunnes arabialaiset lähtisivät Tanganjikalle ja hän pääsisi niiden mukana. Hän kävikin monessa kohden Moeron itärannoilla, joilla asui sangen taaja, maata viljelevä väestö.

Livingstonen seurana oli tällä retkellä Mohammed ben Saleh niminen arabialainen, joka kymmenisen vuotta takaperin oli Kasemben maassa menettänyt kaiken ©maisuutensa ja sen jälkeen ollut siellä vankina. Livingstonen siellä ollessa ja hänen luulonsa mukaan Sansibarin sulttaanin suosituskirjeen vaikutuksesta Kasembe päästi vangin vapaaksi. Suurella riemulla muut arabialaiset jälleen tervehtivät häntä joukkoonsa. Tämä sama mies pian sitten houkutteli kaikki Livingstonen miehet palvelukseensa, niin ettei tohtorille jäänyt kuin neljä nassikpoikaa.

Livingstone olisi mielellään käynyt sillä paikalla, missä Luvua lähtee Moerosta, sen laaksoa kun sanottiin erikoisen syväksi vuoristorotkoksi, mutta eräs vihamielinen päällikkö esti tämän hänen aikomuksensa.

Kun arabialaiset eivät vielä kiirehtineet paluumatkalle, vaikka kuiva vuodenaika oli alkanut, lähti Livingstone sittenkin Bemba eli Bangveolo järvellä käymään. Kesäkuun alussa hän lähti matkaan ja heinäkuun 18:ntena 1868 hän sai kulkeneeksi sen suunnattoman vetisen tasangon poikki, jonka keskellä järvi on, ja seisoi Bangveolon rannalla.

Bangveolon rannalla.

Eräältä ystävälliseltä ja vieraanvaraiselta päälliköltä veneen ja soutajat saatuaan Livingstone teki veneretken järven pohjoisosassa oleville saarille, mutta järven yli eivät miehet mitenkään suostuneet häntä viemään, ulapat olivat siksi liian suuret. Bangveolo näytti hänestä Tanganjikan suuruiselta, mutta järven rannat ovat kuitenkin niin alavat ja epämääräisetkin, yhtyen vähitellen ympäristön laajoihin soihin, ettei siitä ollut mahdollista ilman tarkempia tutkimuksia saada edes likimäärin oikeata käsitystä. Mutta siihen Livingstone oli liian heikko ja sairas. »Joka askel», hän kirjoittaa, »minkä astun, repii rintaani, enkä nykyisessä heikkoudessani tahdo pysyä muiden joukossa, vaikka ennen aina olin ensimmäisenä, vieläpä sain muita odotellakin... Korvissani soi, niin että tuskin kuulen kronometrieni naksutusta. Oleskeltuani muutaman päivän täällä, Bangveolon läheisyydessä, sain pyörtymiskohtauksen, joka osoittaa kuumeen voimaa, kun ei ole lääkkeitä. Satuin olemaan majani ulkopuolella, enkä mitenkään päässyt sisään. Koetin nousta pystyyn selällä makaamasta siten, että tartuin kiinni kahteen ovella olevaan paaluun, mutta kun olin melkein pystyssä, pääsivät ne käsistäni ja kaaduin raskaasti, lyöden pääni erästä laatikkoa vastaan. Pojat olivat nähneet kurjan tilani ja ripustivat peitteen majani oven eteen, etteivät vieraat näkisi avuttomuuttani. Vasta muutaman tunnin kuluttua tulin sen verran tajuihini, että älysin, missä olin.»

Kongon latvat.

Koettaessaan saada selville, mitkä joet Bangveoloon laskevat, hän päätti Tshambesin olevan suurimman. Kun vesi Luapula nimisenä jokena virtaa Bangveolosta pohjoista kohti, ei Tshambesi siis saattanut olla Sambesin latvaosa, kuten Lacerda oli luullut, vaan Luapulan lähdejoki. Livingstone ei kuitenkaan voinut tarkemmin selvittää Luapulan lähtökohtaa, muutoin hän ei olisi piirtänyt tämän joen lähtevän järven pohjoisosasta suoraan pohjoista kohti. Vähän ennen kuolemaansa hän kuitenkin pääsi oikean asianlaidan perille. Vasta ranskalainen Giraud kartoitti järven, viisitoista vuotta myöhemmin, ja totesi silloin, että Luapula lähti järven eteläpäästä, sivuten ensin melkoista Kampolombo järveä, josta vain matala lietasärkkä sen erottaa, ja tehden sitten lännen kautta väljän kaaren, ennenkuin kääntyy pohjoista kohti. Bangveolon vesi on Livingstonen käynnistä melko paljon alennut, samoin kuin Njassankin, ja Giraudin käydessä olivat monet Livingstonen piirtämät saaret muuttuneet niemiksi. Tämän krokotiilien, virtahepojen ja elefanttien luvatun järven vesi ei ole mistään kohdasta yli viittä metriä syvää.

Livingstone oli Tshambesin laskun perille päästyään saanut osapuilleen selville vesistöyhteyden, joka kauan oli häntä tuskastuttanut ja saanut hänet niin paljon kyselemään ja kyselemään, että hänen lopulta täytyi luopua tiedusteluista, jottei luultaisi hänen saaneen »vettä aivoihinsa.» Hän palasi taas Lundaan, jossa kuitenkin nyt riehui sota, jonka takia matkustaminen oli hankalaa ja vaarallista. Maahan oli hyökännyt joukko masituja, jotka arabialaiset ja Uniamvesistä näille seuduille muuttaneet entiset kantajat olivat voittaneet. Näillä uniamvesiläisillä, joilla oli omat kylät Kasemben alueella, oli kiväärit, joita he olivat arabialaisten palveluksessa oppineet käyttämään, ja nähdessään nyt heidän voimansa Kasembe säikähti ja alkoi sodan heitä ja arabialaisia vastaan, ennenkuin he ennättäisivät käydä liian vaarallisiksi. Muita päälliköitä yhtyi Kasembeen, mutta siitä huolimatta ainakin arabialaiset pitivät puoliaan. Livingstone oli useankin kerran vaarassa joutua maanasukkaitten vihan uhriksi, he kun eivät tahtoneet nähdä mitään eroa hänen ja arabialaisten välillä.

Matkalla Udjidjiin.

Syyskuun lopulla arabialaiset lähtivät matkalle Tanganjikaa kohti ja Livingstone yhtyi heihin, koska hänen olisi ollut vaikea omilla apuneuvoillaan tehdä niin pitkää matkaa kautta rauhattoman maan. Tällä matkalla häneen jälleen yhtyivät karanneet palvelijat, jotka olivat arabialaisiin herroihinsa pian kyllästyneet. Livingstone olisi mielellään poikennut katsomaan Ruan maanalaisia asumuksia, joista hän oli paljon kuullut, mutta alueen päällikkö ei laskenut häntä sinne. Niitä sanottiin olevan erään vuoren liepeellä 8 kilometrin matkalla niin paljon, että 10.000 henkeä mahtui niihin asumaan, ja koko siirtokunnan läpi juoksi päästä päähän puro.

Kasemben maasta päästyään eivät arabialaiset silti saaneet rauhassa kulkea, heidän tapanaan kun oli syyttää lähintä kylää orjainsa karkailuista ja ottaa väkisin korvausta. Sekä edestä että takaapäin karavaanin kimppuun hyökättiin, mutta hyökkääjäin urhoollisuudesta huolimatta arabialaiset pitivät varustetuissa leireissään puoliaan. Pari kuukautta kestäneen sotimisen jälkeen saatiin taas aikaan rauha ja joulukuun 11 p. karavaani jälleen lähti Moeron itäpuolelta pyrkimään Tanganjikaa kohti. Livingstone oli koko matkan huonona sairaana. Hän oli sadeaikana kastunut lukemattomia kertoja ja kärsi ankaria rintakipuja. Usein hän oli niin heikkona ja kuumeen vallassa, että houraili ja näki harhanäkyjä, kuten puiden kuorissa ihmisten muotoja ja kasvoja. Usein hän muisteli lapsiaan ja ystäviään ja näyttää melkein nähneen ne edessään. Ensi kerran eläissään hänen täytyi antaa kantaa itseään, hän ei edes voinut kohota istuvaan asentoon. Aurinko, joka paistoi aivan pään päältä, rasitti häntä kovasti ja poltti hänen ihonsa rakoille, missä vain paljaan paikan tapasi. Lihastaan hän kiskoi ulos parikymmentä matoa, erään pistokärpäsen munista syntyneitä toukkia. Kasvaessaan ne muodostivat sääriin kipeitä äkämiä.

Helmikuun puolivälissä 1869 Livingstone pääsi Tanganjikan länsirannalle Lufuko joen suulle, jossa arabialaiset hankkivat hänelle kanootin. Sillä hän ensin nousi länsirantaa Kasangan saarille, joiden kohdalla Tanganjikan yli tavallisesti kuljettiin, nauttien erään siellä asuvan arabialaisen aulista vieraanvaraisuutta. Näiltä saarilta oli kymmenen tunnin matka järven poikki, jolla matkalla Kabogon valtavaa vuorta pidettiin maamerkkinä. Nousten sitten itärantaa Malagarasin suitse Livingstone maaliskuun 14:ntenä pääsi Udjidjiin, kolme vuotta siitä kuin hän oli Rovuman suulta lähtenyt matkaan.

Udjidjissa.

Udjidji oli arabialaisten pääkortteeri, josta he retkeilivät Tanganjikaa ympäröiviin maihin orjastamaan ja norsunluuta hankkimaan. Katalasta ammatistaan huolimatta he olivat ympäröineet asumuksensa jonkinlaisella sivistyksen ulkokuorella, jonka johdosta heidän siirtokuntansa raakalaisten luota ja aarniometsistä tulevalle aina tuntuivat viihdykkäiltä. Samoin kuin matkalla, samoin sai Livingstone Udjidjissakin kokea arabialaisten puolelta mitä ystävällisintä kohtelua ja vieraanvaraisuutta. Mutta katkera pettymys odotti häntä. Hänen tilaamiaan tavaroita oli kyllä lähetetty Sansibariin ja sieltä edelleen runsaat määrät, mutta suuri osa oli jätetty Unjanjembeen, josta matka Udjidjiin välillä raivoavan sodan vuoksi oli vaarallinen, ja näiden tavarain joukossa olivat viini ja etenkin rohdot, joita hän nyt olisi niin välttämättä tarvinnut. Udjidjiin tuoduista tavaroista taas oli suurin osa varastettu — Livingstonen luulon mukaan arabialaisten toimesta, vaikkei tämä epäluulo näytäkään olleen perusteltu — niin että 80:sta kangaspakasta vain 18 oli jäänyt, helmistä ei mitään. Pieni varasto teetä, kahvia ja sokeria oli kuitenkin jäänyt ja villaflanellia, josta uupunut matkustaja saattoi teettää uuden puvun.

Udjidjiin kokoutuivat toinen toisensa jälkeen norsunluunkauppiaat ja orjastajat, joihin Livingstone oli Kasemben maassa tutustunut ja joiden tuttavuutta hän edelleenkin viljeli, toivoen siitä apua tuleville töilleen. Hänen kirjeitään eivät arabialaiset, vieraanvaraisuudestaan huolimatta, kuitenkaan suostuneet kuljettamaan rannikolle, peläten niiden sisällyksen olevan omiaan vahingoittamaan heitä. Livingstone toipui Udjidjissa nopeaan, niin että hän muutaman kuukauden kuluttua jälleen oli retkeilykunnossa, mutta hän oli kahden vaiheilla, mille suunnalle lähteä. Hän mietti jo semmoistakin matkaa, että kulkisi Udjidjista Viktoria Njansalle ja sieltä edelleen joko Niiliä pitkin Egyptiin tai Masai-maan kautta Sansibariin. Lopulta hän kuitenkin päätti jatkaa alkamiaan töitä ja etsiä Lualaban, jota hän luuli Niilin latvaksi, Manjema-maasta, jossa ei siihen saakka kukaan eurooppalainen ollut käynyt.

Sisimpään Afrikkaan.

Saatuaan aluksen järven poikki tapasi hän toisella rannalla Mohammed Bogharib nimisen tutun arabialaisen, joka juuri oli menossa manjemain maahan, ja liittyi hänen karavaaniinsa. Matka kävi pitkin Lualabaan laskevan Luaman laaksoa, joten Lukuga, Tanganjikan laskuväylä, joka on jonkun verran etelämpänä, jäi häneltä näkemättä. Asutus oli lähempänä Tanganjikaa erinomaisen tiheä ja vainiot virstain mittaiset. Niillä kasvoi mainion suurta maniokkia. Vuoristoissa oli sankka aarniometsä vallalla. Täällä tuli jälleen vastaan öljypalmukin, joka länttä kohti kävi yhä yleisemmäksi. Uusi tuttavuus oli hänelle harmaa punapyrstöinen papukaija, joka manjemain kesken oli suuressa suosiossa. Bambarren seutu oli hänen mielestään hämmästyttävän kaunista. Palmuja häälyi korkeimmillakin vuorilla ja valtavat metsäpuut olivat köynnöskasveja täynnään. Ihmeellisiä lintuja ja apinoita näkyi joka puolella.

Naiset kulkivat aivan alasti, eikä tämän Edenin Aatameillakaan ollut sen enempää vaatetta kuin pieni kappale puunkuoresta kudottua kangasta. Alastomuuttaan kumpikin sukupuoli peitti siten, että oli maalannut ruumiinsa täyteen kuita, tähtiä ja krokotiileja ynnä merkkejä, jotka Livingstonen mielestä muistuttivat egyptiläisiä hieroglyyfejä. Mutta joka kolmas tai neljäs vuosi tuhosi isorokko täällä paljon kansaa.

Soko.

Livingstone tapasi täällä suuren simpanssin (_Troglodyles schweinfurthi_), »sokon», joka ihmisen kanssa tapellessaan aina koetti purra poikki vastustajansa sormet ja varpaat, muuta vahinkoa hänelle tekemättä. Manjemat pitivät sokon lihaa erikoisen herkullisena ja Livingstone luuli heidän siitä ehkä oppineen ihmissyöjiksi. Hän tutustui Kongo-maan pieneen elefanttiinkin, joka ei ollut kuin syltä korkea, vaikka sillä oli syltä pitemmät hampaat, Kului sitten vuosikymmeniä, ennenkuin se uudelleen löydettiin.

Bambarren kaupungissa oli suorat kadut, joiden molemmissa päissä oli julkiset kokoushuoneet. Majat olivat neliskulmaiset ja hyvin rakennetut, sisältä sangen siistit. Asukkaita Livingstone piti rehellisinä ja monessa suhteessa etevinä, mutta heistä arabialaiset sittemmin saivat kaikkein julmimmat orjastajansa.

Lualaba.

Livingstone oli Lunda-maassa ja tuttaviltaan arabialaisilta kerännyt niin paljon tietoja kuin suinkin suuresta Lualabasta, jonka hän oli kuullut virtaavan edelleen manjemain maan kautta, ja näiden tietojensa mukaan hän nyt suuntasi retkiään. Stanleylle hän myöhemmin kertoi pääpiirteet siitä, mitä ennen ja tällä retkellään oli selville saanut, ja sen nojalla Stanley saattoi laatia jonkunlaisen kartan hänen löydöistään. Livingstonen itsensä ei ollut suotu järjestää ja täydentää muistiinpanojaan, jotka hänen sairautensa vuoksi jäivät usein hyvin vaillinaisiksi. »Kun Livingstone minulle kuvasi», kertoo Stanley, »Moero järven ihastuttavaa maisemaa, niin viehätyin täydelleen hänen kuvauksestaan. Rannoillaan korkeat, kukkuloilleen saakka tropiikin runsaan kasvullisuuden peittämät vuoret, Moero purkaa liikavetensä syvän, kallioon revenneen rotkon kautta. Pauhaava iso joki tunkeutuu putouksen jyrinällä tämän aukon kautta, mutta heti ahdistuksesta ulos päästyään se leviää ja hiljentää kulkuaan. Juostuaan mutkan länttä ja lounatta kohti sekä jälleen pohjoiseen käännyttyään se laskee Kamolondo järveen.» Alkuasukkaat sanoivat tätä jokea Lualabaksi. Livingstone aikoi nimittää sen erään hyvän ystävänsä muistoksi »Webbin joeksi». Nykyisillä kartoillamme se on nimellä Luvua. Kamolondo järven lounaispuolella, niin oli Livingstone tietoonsa saanut, oli toinen suuri järvi, josta Lomami tuo veden Luaiabaan. Tämän järven, joka ehkä tarkoitti jotakuta karttaimme Lualaban yläjuoksulla olevista pienistä järvistä, Livingstone aikoi nimittää Lincolnin järveksi Amerikan murhatun presidentin, orjuuden hävittäjän, muistoksi. Vähän Kamolondon pohjoispuolella laskee Luaiabaan (Luvuaan) suuri Lufira niminen joki, mutta Lualabaan laskevain jokien luku on niin suuri, ettei Stanley saanut niitä karttaan mahtumaan, jonka vuoksi Livingstone mainitsi vain tärkeimmät. Hänen mainitsemansa Kamolondo ei nykyisillä kartoillamme ole järvi, vaan Lualaban varsinainen latvahaara. Lomami, Lualaban suuri syrjäjoki, juoksee pääjoen kanssa yhdensuuntaisesti kauas Njangven ohikin, laskien pääjokeen vasta päiväntasaajan pohjoispuolella, ja se joki, joka Livingstonen kartassa on merkitty Lomamiksi, on varsinainen Lualaba. Suurimman osan tiedoistaan Livingstone siis ilmeisesti sai kyselyjen kautta; oman näkemänsä mukaan hänen olisikin ollut mahdoton niin tukalissa oloissa saada selväksi tätä monimutkaista vesistöä. Stanley kertoo Livingstonen seuranneen Lualabaa kaikkine mutkineen aina neljännelle eteläiselle leveysasteelle, mutta kauemmaksi hän ei väkensä niskoittelun vuoksi päässyt, vaikka hän kuuli kauempana pohjoisessakin olevan suuren järven, johon Lualaban sanottiin laskevan.

Livingstone Manjemassa.

Livingstone oli ensimmäinen Manjemassa nähty valkoinen, ja vaikka hän tekikin rahvaaseen hyvän vaikutuksen, vainottiin häntä sentään toisin paikoin, etupäässä kai siitä syystä, että hänen luultiin olevan samaa rotua kuin arabialaiset. Manjemassa ja sen itäpuolella olevassa Ruassa ei ollut suurempia valtakuntia, vaan kullakin kylällä oli oma pikku sulttaaninsa, eikä kansa yleensä tiennyt mitään pienen kotipiirinsä ulkopuolella olevasta maailmasta. Harva tiesi edes sitä, että muutaman penikulman päässä juoksi Lualaban suuruinen joki. Tämä metsäläiskansa oli ihmissyönnistään ja muista alkuperäisistä tavoistaan huolimatta kuitenkin sangen perehtynyttä käsitöihin ja valmisti heinistä mitä hienoimpia kankaita, joitten arvon Livingstonen väkikin ymmärsi niin hyvin, että pyrki niihin vaihtamaan omia pumpulikankaitaan. Norsunluuta Manjemassa siihen aikaan oli suunnattoman runsaasti, se oli ensiksi tulleille arabialaisille todellinen Eldorado. He toivat sitä kerallaan niin suuret määrät, että Karaguen, Ugandan ja Ufipan kauppatiet tuota pikaa hylättiin ja kaikki arabialaiset todellisen norsunluukuumeen valtaamina tunkeilivat Manjemaan, ostaen hampaita kaikenlaisella rihkamalla pilkkahinnasta. Majain tukipaaluiksikin Manjemassa käytettiin norsunhampaita. Pian manjemalaiset tosin oppivat käsittämään luun arvon, mutta yhä vieläkin sitä myytiin suunnattoman halvalla (2—7 penniin naulalta). Arabialaiset kuitenkin ahneudellaan ja julmuudellaan pilasivat markkinat. Pienikin arabialaisjoukko piti puoliaan suuria manjemalaisheimoja vastaan. Nämä kun eivät olleet vielä koskaan kuulleet pyssyllä ammuttavan, säikähtyivät sen paukkeesta niin sanomattomasti, että paikalla juoksivat pakoon, kunhan heihin vain pyssyllä tähdättiinkin. He luulivat, että arabialaiset olivat varastaneet taivaasta salaman ja etteivät jouset eivätkä nuolet heitä vastaan mitään tehonneet. Ellei pyssyjä olisi, niin he Livingstonelle vakuuttivat, ei ainoatakaan arabialaista päästettäisi maasta hengissä. Sansibarin ja suurien järvien välisillä kauppateillä arabialaiset eivät enää uskaltaneet tehdä ilkitöitään, he kun olivat myyneet maanasukkaille pyssyjä, joitten vaikutuksen he sitten olisivat saaneet itse tuntea, vaan heidän täytyi siellä kiltisti tyytyä maksamaan veroa kaikille niille pikkuruhtinaille, joiden maitten kautta heidän tiensä kulki, mutta Manjemassa heidän ei tarvinnut mitään pelätä, eikä heidän ahneudellaan ja mielivallallaan sen vuoksi ollut mitään rajoja.

Bambarresta Livingstone pyrki suorinta tietä Lualaballe, lähtien ensimmäiselle retkelle 1 p. marraskuuta 1869 Mohammed Bogharibin kanssa. Maa oli vuorista ja kylien välillä, joita oli sangen taajassa, oli viiden kuuden kilometrin levyiset alueet koskematonta aarniometsää, jonne tuskin ainoakaan auringonsäde pääsi tunkeutumaan. Puusta puuhun kierteli vankkoja köynnöskasveja, joista riippui lapsenpään kokoisia hedelmiä, outoja lintuja ja apinoita hyppeli oksilla ja köynnösverkon sokkeloissa. Missä oli vähänkin aukeata, siinä kasvoi ruohoa, jonka korret olivat yli tuuman vahvuiset. Kylien läheisyydessä viljelivät manjemat uutterasti maata ja heidän pääviljansa oli maissi, joka siis oli jo näin kauas tunkeutunut.

Vähän ennen Livingstonen tuloa oli Dugumbe niminen arabialainen liikkunut näillä seuduin orjia ryöstämässä ja väestö oli niin vihamielistä muukalaisille, että Livingstonen joulukuussa täytyi palata Bambarreen- Lualabaa saavuttamatta.

Jo kuukauden lopulla hän teki uuden yrityksen, suunnaten tällä kerralla kulkunsa pohjoista kohti, tavaten sillä puolella monta Lualabaan laskevaa jokea ja samanlaista maata. Taudit ja uupumus pakottivat hänet kuitenkin palaamaan lähelle Bambarrea Mahomela nimiseen kylään, etsimäänsä jokea saavuttamatta. Mahomelassa hän vuoden 1870 helmikuun alusta viipyi kesäkuun loppuun saakka, osaksi sairauden vuoksi, osaksi siitä syystä, ettei ollut tilaisuutta kulkea edelleen. Katomba niminen arabialainen hoiti häntä niin hyvin kuin taisi. Mahomelan läpi kulki tuon tuostakin arabialaisia retkikuntia, jotka palasivat lännestä, norsunluuta ja orjia mukanaan kuljettaen.

Kolmannen kerran Livingstone kulki Mahomelasta luodetta kohti, kunnes jälleen tapasi Mohammed Bogharibin, joka vakuutti, ettei hän siltä suunnalta milloinkaan löytäisi Lualabaa. Livingstone palasi sen vuoksi takaisin Mahomelaan ja Bambarreen. Tällä retkellä hänellä oli kerallaan vain kolme uskollisinta palvelijaansa, Susi, Tshuma ja Gardner, muut olivat kaikki ruvenneet arabialaisten palvelukseen.

Jalkatauti.

Näillä retkeilyillään Livingstone sai ilkeän jalkataudin, joka nyt hyväksi aikaa sitoi hänet paikoilleen. Jalkoihin nousi ilkeitä paiseita, samoin kuin arabialaisten ja heidän kuljettamainsa orjainkin jalkoihin. Nämä paiseet olivat sangen vaarallisia, ne kun saattoivat syöpyä lihan läpi luihin saakka ja tehdä jalan rammaksi, jopa tuottaa kuolemankin. Vasta lokakuussa Livingstone saattoi uudelleen liikkua, mutta vielä hänen täytyi odottaa kauan, ennenkuin tarjoutui suotuisa tilaisuus löytöretkien jatkamiseen.

Livingstone oli Udjidjista lähettänyt Sansibariin suusanallisen pyynnön, että hänelle lähetettäisiin uusia varastoja. Sansibarissa oli konsulina sama Kirk, joka oli ollut hänen seuralaisensa Sambesilla, eikä tämä henkilö ollut entisen esimiehensä toiminnalle niin suosiollinen, kuin olisi odottanut. Bambarreen tosin nyt saapui kymmenen Kirkin lähettämää orjaa kantamuksineen, mutta nämä miehet väittivät Kirkin käskeneen, että he viipymättä toisivat vanhan tohtorin takaisin rannikolle. Korkeampaa palkkaa vastaan he kuitenkin suostuivat lähtemään Lualaballe, jolle Livingstone helmikuun 16:ntena 1871 lähti neljännen kerran yrittämään.

Tie kulki kautta heinälakeuksien ja aarniometsäin ja pitkäveteisten metsäisten selänteitten poikki. Monilukuisten jokien poikki oli kahlattava, mutta useiden poikki oli siltakin. Kaikkialla seutu oli taajaan asuttua, vuorien rinteillä ja laaksoissa vilisi kyliä. Kylät oli enimmäkseen niin rakennettu, että pääkatu kulki suoraan idästä länteen, koska aurinko siten sopi paistamaan niille pitkin päivää ja nopeaan kuivaamaan kosteuden. Monen majan oven edustalla oli pieni veranda, jossa huomeneksella näki koko perheen tulen ympärillä koolla. Perheen jäsenet siinä hengittivät aamun suloista viileyttä ja juttelivat hauskasti kotoisista asioistaan. Huolelliset emännät paahtoivat heinätulella saviastioitaan koviksi, kooten sitten tuhkan, josta he uuttivat suolaa. Kaikkialta kuului kukonkiekunaa, vuohia hyppeli iloisesti majain keskellä tai lepäili päiväliekkosessa. Majain lehväkatoilta ja kaikista pensaista kimalteli miljoonittain kastehelmiä, sillä yökaste oli hyvin runsas. Kaikki oli lepoa, rauhaa ja kotoista onnea.

Siitä huolimatta ilmeni tässä rahvaassa paljon verenhimoa ja julmuutta, kun Livingstone oikein pääsi sen olemuksen perille, ja mitäpä muuta ihmissyöjiltä olisi voinut odottaakaan. Hyvin yleinen tapa oli, että joku seurassa heitti maahan punaisen papukaijansulan: joka sen poimi, sitoutui samalla murhaamaan jonkun. Ei pidetty täytenä miehenä, ken ei ollut ainakin yhtä ihmistä hengiltä ottanut. Keskenään kylät olivat ainaisella sotakannalla, eikä kukaan uskaltanut kulkea kylästä toiseen, koska hänet olisi voitu vieraalla alueella paikalla tappaa ja syödä. Mutta omassa kylässä ylläpidettiin järjestystä ja jonkinlaista laillisuutta.

Livingstone saavuttaa Lualaban.

Maaliskuun lopulla Livingstone vihdoin saapui Lualaballe, jota hän oli niin kauan etsinyt. Se oli 1000 metrin levyinen, ja kuului ylempää olevan vielä leveämpikin, ja sen ruskea vesi oli kauttaaltaan syvää. Paljon saaria siinä oli ja sen savitörmät olivat kauttaaltaan korkeat ja jyrkät. Joki juoksi sillä kohdalla, jossa Livingstone sen yhdytti, suoraan pohjoista kohti. Paljon suuria syrjäjokia nimitettiin, mutta Njangvesta eteenkäsin jokea ei tunnettu kuin satakunta kilometriä eräälle koskelle saakka, jolla arabialaiset olivat käyneet.

Njangve.

Njangve, johon nyt ei ollut pitkä matka, oli erittäin tärkeä ja vilkas kauppapaikka. Alkuasukkaitten tapana oli sopia siellä kaikki asiansa markkinapäivinä, joita oli kerran viikossa. Silloin saattoi Njangveen saapua kolmekintuhatta alkuasukasta, tuoden kaupan etenkin kaikenlaisia ruokatavaroita, varsinkin kalaa. Muista markkinoilla olevista ruokatavaroista mainittakoon suuret maakotilot, paahdetut muurahaiset, siipikarja, naudat, maniokki, palmuöljy, suola ja pippuri. Sieltä saattoi myös ostaa muabepalmun kuiduista kudotuita kankaita, joitten hinnaksi annettiin rautamöhkäleitä. Näitten möhkäleitten päät oli venytetty hienoksi puikoksi osoitukseksi siitä, että metalli oli hyvää laadultaan. Elämä markkinoilla oli niin vilkasta, tavaroita tutkisteltiin ja kiiteltiin niin hartaasti, että vanhat tuttavat tuskin joutuivat toisiaan tervehtimään. Sattuneet riidat sovintotuomari ratkaisi sukkelaan. Yleensä osoitti rahvas kiitettävää oikeudentuntoa. Seutu oli avointa, nurmikentillä kun kasvoi vain semmoisia puuryhmiä, jotka kestivät vuotuiset ruohonpoltot.

Livingstone viipyi Njangvessa monta kuukautta, koettaen saada kanootin, jolla jatkaa jokea pitkin matkaa. Arabialaiset kuitenkin anastivat kaikki jokiveneet, eivätkä Sansibarista tulleet kantajat suostuneet lähtemään maata myöten muuta kuin korkeintaan Lomamille. Mutta ei edes sinne Livingstone lähtenyt, väliin kun sattui tapaus, joka teki olon Njangvessa niin tukalaksi, että hän lähti paluumatkalle.

Vaikka arabialaiset etupäässä ostivat norsunluuta, olivat he kuitenkin jo alkaneet orjanajonsakin, sillä kansa oli huomattavan kaunista, naiset haaremeihin haluttuja. Livingstonen päiväkirjassa on tuontuostakin muistiinpanoja heidän julmuuksistaan. Erään päivän kohdalle hän kirjoitti: »Kahdeksan kylää palaa; Said ben Habibin orjain työtä...» Erään toisen taas: »Koko aamun ovat pyssyt paukkuneet joen toisella rannalla, ilmaisten arabialaisen Dugumben väen murhaavan.» Vielä kamalampia Livingstone sai heinäkuun 15:ntenä 1871 nähdä itse Njangvessa. Kerromme tapauksen hänen omilla sanoillaan:

»Oli kuuma painostava päivä. Kun lähdin Njangven torille, näin kolme Dugumben kanssa hiljakkoin saapunutta miestä. Minua ihmetytti, että heillä oli pyssyt mukanaan, ja minua suuresti halutti heitä moittia, samoin kuin palvelijani oli tehnyt, siitä että he toivat aseita kerallaan torille. Mutta sitten ajattelin, ettei heillä ehkä ollut tietoa voimassa olevasta määräyksestä, ja aioin jo mennä matkoihini, kun näin erään roistoista ottavan käteensä kanan, jonka hintaa hän alkoi tinkiä. Ennenkuin olin ennättänyt astua parikymmentä askelta pois päin, kuului takaapäin ihmisjoukosta kaksi pyssynlaukausta, ja se oli verilöylyn merkki. Taajoissa joukoissa ihmiset lähtivät torilta pois juoksemaan, nakaten hädissään tavarat luotaan. Samalla kuin nuo kolme torilla olivat ampuneet, alkoi toinen osasto lahdelman luona ampua säikähtyneitä naisia, jotka pakenivat joelle kanootteihinsa. Mutta lahdelma oli niin pieni, etteivät kaikki rannalle vedetyt kanootit päässeet pois, etenkin kun miehet kiireissään olivat melat unhottaneet; miehet ja naiset joukottain hyppäsivät jokeen ja alkoivat uida erästä saarta kohti. Miten he olisivat voineet kuoleman välttää! Rannalta ammuttiin laukaus toisensa jälkeen näitten pakenevien onnettomien perään, toiset uivista päistä katosivat hiljaisesti, toiset ennen uppoamistaan kohottivat käsiään korkealle taivasta kohti, ikäänkuin pyytäen taivaan Herralta armoa. Vähitellen katosivat päät. Arabialaisten arvion mukaan sai surmansa 3—400 henkeä. Ensimmäinen mielijohteeni oli ampua roistot pistooleillani, mutta Dugumbe varoitti minua semmoiseen hommaan ryhtymästä. Ja myöhemmin olin kiitollinen siitä, etten niin tehnyt, sillä sain sitten kuulla syytettävän englantilaisen väkeä ensimmäisten laukausten ampumisesta. Tämän hirmutapauksen jälkeen arabialaisen orjakauppiaan Tagamojon väki — Tagamojo oli hyökkäyksen varsinainen alkuunpanija — jatkoi maanasukkaitten ampumista ja sytytti heidän kylänsä palamaan ja tätä kirjoittaessani kuulen kovia valitushuutoja toiselta rannalta, jossa murhaamista jatketaan. Ei kukaan saane koskaan tietää, kuinka moni ihminen on saanut tänä lämpöisenä kirkkaana kesäaamuna henkensä heittää. Minusta tuntui, kuin olisin ollut helvetissä.» — Arabialaiset tahtoivat tämän verilöylyn kautta saada alkuasukkaat mahtiaan pelkäämään.

Livingstonen kuvaus synnytti Englannissa sitten niin suuren suuttumuksen, että Englannin hallitus päättävästi vaati Sansibarin sulttaania lakkauttamaan orjakaupan, ja suureksi osaksi tämä jo silloin onnistuikin. Arabialaiset, joitten hallussa sisämaan kauppa ja orjastus olivat, olivat Sansibarin sulttaanin alamaisia, Sansibar oli tärkein orjamarkkinapaikka, siitä syystä sulttaani helposti saattoi heihin vaikuttaa ja vielä helpommin suuri merivalta sotalaivoineen pienen saarivaltakunnan hallitsijaan.

Niili vaiko Kongo?

Livingstone oli kuullut, että Lualaba pohjoisempana muka laski suureen tuntemattomaan järveen, jonne ei Njangvesta pitänyt olla pitkä matka, ja tämäkin tieto vahvisti häntä siinä käsityksessä, että Lualaba oli Niilin varsinainen latvaosa. Huhu tuosta järvestä oli tietysti kokonaan perätön. Varmana voimme Stanleyn kokemusten jälkeen pitää, että Livingstone pienen heikon joukkonsa kanssa olisi sangen pian tuhoutunut, jos hän olisi päässyt Kongoa laskemaan.

Heinäkuun puolivälissä Livingstone lähti Njangvesta paluumatkalle Udjidjiin. Seutujen rauhattomuuden vuoksi hänen jälleen täytyi liittyä arabialaiseen orjakaravaaniin, ja sittenkin moni väjytyksestä heitetty keihäs oli matkalla tuottaa hänelle kuoleman. Sangen heikkona ja riutuneena hän lokakuun 23:ntena saapui Udjidjiin, jossa uusi pettymys odotti häntä. Tavarat, jotka hänen poissa ollessaan olivat saapuneet sinne Unjanjembestä, oli kaikki kavallettu ja myyty pilkkahinnasta kaupungin arabialaisen sheriffin toimesta. 3000 metristä kalikoota ei ollut jäänyt ainoatakaan kappaletta, 700 naulasta helmiä ei ainoatakaan nauhaa. Livingstonella ei sen vuoksi näyttänyt olevan muuta neuvoa, kuin kuluttaa loppuun ne vähät varat, mitä hän oli matkaltaan mukanaan tuonut, ja sitten lähteä arabialaisilta apua kerjäämään. Apu oli kuitenkin lähempänä, kuin hän saattoi aavistaakaan. Viisi päivää sen jälkeen, kuin hän oli Udjidjiin palannut, saapui sinne amerikkalaisen »New York Heraldin» kirjeenvaihtaja H.M. Stanley, joka nimenomaan oli lähtenyt häntä etsimään ja auttamaan.

Siihen nähden, että Stanleysta itsestään tuli niin kuuluisa löytöretkeilijä, teemme vähän seikkaperäisemmin selkoa tästä hänen ensimmäisestä itsenäisestä tutkimusretkestään — kirjeenvaihtajana hän oli ollut Afrikassa jo parikin kertaa — etenkin kun hänen matkansa niin elävästi kuvaa niitä vaikeuksia, mitä retkeilijäin yhä vieläkin oli voitettava pyrkiessään Sansibarista suurten järvien rannoille.

Kuinka Stanley löysi Livingstonen.

Stanley oli paraillaan Espanjassa lähettämässä lehdelleen tietoja siellä raivoavasta sisällisestä sodasta, kun hän sai käskyn tulla oikopäätä Pariisiin. Siellä lehden nuori isäntä Gordon Bennett häneltä kysyi, eikö häntä haluttanut lähteä etsimään Livingstonea, josta ei oltu saatu moniin aikoihin tietoja, mutta jonka hän luuli elävän, ja muitta mutkitta retki oikopäätä päätettiin. Se kuitenkin pidettiin tarkimmin salassa ja Stanley oli ensin kirjeenvaihtajana Suezin kanavan avajaisissa ja matkusti sitten Turkin, Etelä-Venäjän, Kaukasian ja Persian kautta Intiaan reportterina, ennenkuin hän Bombaysta purjelaivalla saapui Sansibariin. Ei edes siellä hän sanonut, mikä retken varsinainen tarkoitus oli, vaikka hänen lähtöänsä Afrikan sisäosiin suurien matkavalmistuksien vuoksi olikin mahdoton salata.

Lähtiessään Tanganjikalle pyrkimään Stanley oli aivan kokematon troopillisen Afrikan matkustustapoihin. Hän sai kuitenkin Sansibarissa kokoon melkoisen karavaanin, osti kankaita, helmiä, kuparilankaa y.m. esineitä, jotka maan sisäosissa kävivät rahasta, ja lähetti joukkonsa matkaan useaan osastoon jaettuna. Sansibarista kuljettiin laivalla Bagamojoon mannerrannalle, josta Stanley viidennen, viimeisen osastonsa keralla maaliskuun 21:ntenä 1871 lähti sisämaahan.

Afrikassakin on matkustaminen siitä pitäen paljon muuttunut, sekä englantilaiset että saksalaiset ovat tälläkin rannikolla rakentaneet maanteitä ja rautateitä sisämaahan ja junalla kuljetaan nykyään nopeasti sekä Viktoria-järven että Tanganjikan rannoille. Mutta Stanleyn lähtiessä matkalleen ei sulttaani Bargashin alusmaissa ollut kuin kehnoja jalkapolkuja, siltoja ei muuta kuin joku puunrunko jokien poikki. Retkikuntain täytyi taistella lukemattomia vaaroja, tauteja, nälänhätää, rosvoja vastaan, ja taivalta tehtiin sen vuoksi hitaasti ja moni mies sortui tien varrelle korppikotkain ja hyeenain saaliiksi, lukematta niitä, jotka kantamuksineen karkasivat. Mutta siitä huolimatta oli tällä suurella kauppatiellä jonkun verran järjestystäkin. Ne pikkukuninkaat, jotka hallitsivat karavaanitien kyliä, sallivat retkikuntain yleensä häiritsemättä kulkea alueensa läpi ja möivät niille ruokatavaroita, kunhan nämä maksoivat vaaditun veron.

Tie kulki aluksi tasaisten rantamaitten poikki, jotka olivat vuorotellen viljelyksiä, ruohokenttiä, tiheikköjä ja soita. Jo Kinganissa, ensimmäisessä joessa, oli virtahepoja, jotka makasivat rantaliejussa, toinen puoli ruumista vedessä; oudoista äänistä pelästyen ne äkkiä sukelsivat syvyyteen, piesten joen kellertäväksi vaahdoksi, hajaantuen sitten veden alla ja toinen toisensa jälkeen taas kohottaen sieraimiaan veden pinnalle, vettä ilmaan suihkuttaen ja raikasta ilmaa keuhkoihinsa hengittäen. Maa alkoi vähitellen kohota ja sitä myöten käydä kuivemmaksikin. »Kun olimme kulkeneet lakeuden poikki, kävi tiemme nuoren ebenpuulehdon läpi, jossa näimme helmikanoja ja kamoja. Sitten se oikullisesti mutkaillen luikerteli maanaaltojen poikki ylös ja alas, maanaalloilla reunoillaan mangon tummat lehvä seinät tai mahtavan kurbitsipuun kapeammat ja vaaleammat lehvät, laaksoissa tiheiköt, näiden sisässä siellä täällä avopaikkojakin varjoisine korkeine puuryhmineen. Meidän lähestyessämme pyrähti lentoon kyyhkysparvia, närhiä, ibislintuja, tunturikyyhkysiä, kultafasaaneja, viiriäisiä ja liejukanoja, variksia ja jalohaukkoja, ja silloin tällöin purjehti korkealla ilmassa ylitsemme pelikaani kohti etäistä matkan määrää. Eikä puuttunut tästä vilkkaasta kuvasta antilooppeja eikä apinoitakaan, jotka hyppivät tiehensä kuin australialaiset kengurut.»

Yhä kauempana alkoi olla kuiviakin alueita, ja suunnattoman paljon erilaisia verenhimoisia kärpäsiä, joista Stanley etsi pelättyä tsetseä, karjan ja hevosten surmaa, tietääkseen, olivatko hänen aasinsa ja hevosensa vaarassa. Hän antoi miestensä ottaa talteen eri lajeja ja antoi kiinni otettujen hyönteisten imeä verta käsivarrestaan. Pahoja olivat molemmat ensimmäiset, paarmoja suuremmat, mutta niitä monta vertaa pahempi tavallista kärpästä jonkun verran suurempi kärpänen, joka oli niin vikkelä, että miehet tuntikauden saivat sitä teltassa takaa ajaa, ennenkuin se oli kiinni saatu ja hyönteisneulaan pujotettu. Kun tämä kärpänen puri hevosia ja aaseja, juoksi haavoista veri virtanaan ja purrut eläimet hyppivät pystyyn ja potkivat tuskissaan. Lieneekö sitten tämä kärpänen todella ollut tsetse? Ihmisille sen pureminen ei ollut kuolettava, eikä se Itä-Afrikassa levittänyt heidän keskuuteensa kamalaa unitautiakaan, ennenkuin kymmeniä vuosia myöhemmin, Stanleyn tutkittua ja avattua Kongon ja unitaudin sitä pitkin noustua suurien järvien seuduille. Niissä seuduissa, joissa retkikunta nyt oli, teki tsetse kärpänen niin paljon tuhoa, etteivät asukkaat voineet pitää muuta karjaa kuin vuohia.

Afrikkalaisessa tiheikössä.

Odotellessaan perään jäänyttä osastoa Stanley lähti ensi kerran metsästysonneaan koettamaan. Tutkittuaan tarkkaan pensaikot ja tiheiköt hän tapasi antilooppipolun, mutta ei saanut mitään, vaikka seurasi sitä tuntikauden tiheikön läpi. Lopulta hän taskukompassinsa johdolla palasi lakeudella olevaan leiriin. »Mutta kamala oli tosiaan tämä vaellus afrikkalaisen tiheikön läpi... Niinkuin voi arvata, en ennättänyt astua paria askeltakaan, ennenkuin _Acacia horridan_ oksa — ja se oli vain yksi sadasta samanlaisesta harmista — tarttui kiinni oikeanpuoliseen housun lahkeeseeni ja repäisi sen melkein poikki. Paria syltä kauempana okainen aloe repäisi hajalle toisen lahkeen ja melkein heti sen jälkeen kompastuin köyden vahvuiseen _Convolvulus_ köynnökseen ja makasin nyt pitkälläni oikealla orjantappuravuoteella. Kuin'vainukoiran täytyi minun lähteä nelinkontin matkaa jatkamaan, ja joka minuutti hattuni sai uuden risan, ihoni haavoittui ja vaatteeni joka askelella repeytyivät yhä pahemmin ja pahemmin. Sitä paitsi muuan piikkinen väkevälle lemuava kasvi löi minua kasvoihin, ja lyönnin jälkeen paikkaa kirveli, ikäänkuin siihen olisi hierottu pippuria.» Tämä ja lisäksi vielä tukahuttava kuumuus olivat niin tuskastuttavat, että Stanley itsekseen vannoi ei koskaan enää lähtevänsä afrikkalaiseen tiheikköön rämpimään ilman välttämätöntä pakkoa. »Siitä huolimatta en voinut muuta kuin antaa ansaitun tunnustuksen mahtaviin aaltoihin jäykistyneelle lakeudelle vihantine peitteineen ja juhlallisine reunametsineen, jotka olivat tulvillaan kevään uhkuvaa vihannuutta, ja aavalle pinnalleen siroitettuine metsäsaarekkeineen.»

Ylängöllä oli yleisestä kuivuudestaan huolimatta kuitenkin paljon suotakin ja kun sadeaika lisäksi teki tuloaan, sai retkikunta pian kärsiä paljon kurjuutta. Molemmat hevoset kuolivat, mies toisensa jälkeen sairastui kuumeeseen, toisia karkasi. »Täällä kasvavain kasvien haju ja mädänneistä aineista nousevat löyhkät olivat niin kamalat, että joka hetki odotin kaatuvani tai miesteni kaatuvan kuumeen sortamina.» Stanleykin luuli kuumeen tulevan löyhkänä ihmisruumiiseen. — Ensimmäiset orjamatkueet tulivat vastaan, ihmiset rautakahleilla yhteen sidottuina.

Simbavenni.

Toista sataa kilometriä meren rannasta oli Simbavenni, Useguhhan pääkaupunki. »Semmoista näköä kuin tämä kaupunki Uruguru vuorten juurella, ihana, kahden joen ja monen kirkkaan puron kastelema laakso ja ympärillä kohoavat, runsaan kasvullisuuden peittämät, kuvan ihanat vuoret muodostivat, emme olisi Itä-Afrikassa odottaneet.» Kaupungissa, joka oli nelikulmainen, lienee ollut tuhatkunta taajaan yhteen sullottua afrikkalaiseen tyyliin rakennettua majaa. Ympärysmuuri taas oli arabialais-persialaista mallia ja sangen sirosti rakettu. Joka nurkassa oli hyvin rakennettu kivitorni, jokaisen sivustan keskellä portti. Kaupungin oli perustanut muuan neekeri, joka oli luokseen koonnut paljon karanneita orjia, mutta siitä huolimatta itse oli intohimoinen orjakauppias. Nyt kaupunkia hallitsi hänen tyttärensä, jolle oli maksettava suuri vero. Täällä Stanley ensi kerran sairastui kuumeeseen ja paransi sen kokemuksen opettamalla keinolla — suurilla kiniiniannoksilla. Matkustuksen hitautta osoittaa, että rannikolta Simbavenniin oli kulutettu päivää vaille kuukausi. ‘ Simbavenni oli jo noin 300 metriä korkealla merenpinnasta. Laakso oli Stanleyn mielestä aivan ihmeteltävän hedelmällinen.

Makata suossa.

Simbavennin takana oli kuljettava aavan Makata suon poikki, jossa oli vettä polviin ja vyötäisiin asti ja enemmänkin, ja eteenpäin päästiin kovin hitaasti ja suurin vaivoin. Aaseista kuoli pari kolme joka päivä. Oppaat, sotamiehet ja kantajat saivat lukemattomia tauteja, Stanley itsekin sairastui, hänen miehensä karkasivat, ja molempien valkoisten keralla, jotka hän oli apulaisikseen palkannut, hän oli ilmiriidassa. Stanley, joka oli Pohjois-Amerikan etelävalloissa kasvanut, viljeli ahkerasti ruoskaa, joka hänen vakuutuksensa mukaan oli ensimmäinen keino neekerien kesken. Suon takana tultiin raikkaampaan vuorimaahan ja retkikunta sai virkistää uupuneita voimiaan. »Pian olimme lähimmillä kukkuloilla, joilta oli ihana näköala yli leveän Makata laakson tuhansine palmuineen ja kuohuvine puroineen, jotka kimalsivat kuin hopeanauhat auringonpaisteessa, laajan näköalan taustoina Urugurun ja Usvapangan majesteetilliset vuoret. Lännessä näkyi oikea tunturimaailma, pengermä pengermän takaa, huippu huipun takaa, kukkula kukkulan vieressä. Pohjoisessa, etelässä ja lännessä näkyi vuorenharjanteita kuin jähmettyneitä aaltoja, mutta ei ainoatakaan palanutta eikä kuivunutta paikkaa... Joka kukkula, keila, vaara oli vihanaan metsän peittämä.

Mpvapvan kylään Stanley jätti toisen valkoisista seuralaisistaan, joka oli pahasti sairastunut ruumiin pöhötykseen ja sinne kuoli, toinen, joka jo teki häntä vastaan murhayrityksen, oli sitten juoniensa vuoksi jätettävä Unjanjembeen, ja sinne hänkin kuoli, kuumeen sortamana.

Ugogossa väki oli ylen röyhkeätä, jopa toisinaan siihen määrään, että Stanleyn henki oli vaarassa. Hän matkusti nyt yhdessä kahden arabialaisen kauppiaan keralla, jotka niinikään olivat karavaaneineen tavaroineen matkalla sisämaahan. Yhdessä he tinkivät veroja Ugogon kylissä, lähettäen älykkäimmät ja liukaskielisimmät miehensä kangasmyttyineen puolestaan puhumaan, mutta kaikesta viekkaudestaan huolimatta heidän toisissa kylissä täytyi maksaa hyvin suuret lunnaat ja lisäksi olla alkuasukkaitten kovin tunkeilevan ja nenäkkään huomion alaisina.

Vahumat. Eräässä kylässä Stanley tapasi siirtokunnan vahumoja, joiden kauneus erikoisesti kiinnitti hänen mieltään. Kasvojen jalojen piirteiden ja ruumiin kauneuden vuoksi heitä Stanleyn mielestä olisi voinut sanoa Afrikan kreikkalaisiksi. Paksuja huulia, litteätä nenää ei nähnyt hakemallakaan. Vahumat karttoivat avioliittoja muitten neekerien kanssa ja säilyttivät siten rotunsa puhtaana, mutta iho oli heilläkin musta kuin ebenpuu.

Ruokatavaroita oli karavaanitien varressa yleensä riittävästi saatavana. Kun karavaani leiriytyi ja pyssyllä ammuttiin pari laukausta, alkoi samalla alkuasukkaita saapua tuotteineen; mikä toi viljaa, mikä pombe olutta, mikä lampaan, kanan, hedelmiä tai muuta.

Unjanjembe.

Stanley saapui Unjanjemben pääkaupunkiin Kvikuruun pyssyjen paukkuessa, väkensä iloitessa, ja sai hyvän vastaanoton sekä siellä että varsinkin läheisessä Taborassa asuvien arabialaisten puolelta. Arabialaiset jo ennakolta tietäen hänen tulostaan olivat Kviharan kylässä, lähellä Taboraa, tyhjentäneet hänelle suuren talon, josta hän sai tavaroilleen säilytyspaikan ja itselleen verraten mukavan asunnon. Sinne tuota pikaa kannettiin arabialaisten lähettämiä ruokia, kokonaisia kaukalollisia riissiä, maustettua kananpaistia, valtavia vehnäleipiä, silavapannukakkuja, granaattiomenia ja sitruunia. Sitten tuotiin viisi lihavaa härkää, kahdeksan lammasta ja kymmenen vuohta ynnä toistakymmentä kananpoikasta ja tiu vereksiä kananmunia. Tämä arabialaisten suurenmoinen vieraanvaraisuus voitti kokonaan Stanleyn ystävyyden ja samoin loistivat hänen väkensä silmät ilosta. Seuraavana päivänä saapuivat Taboran arabialaiset ylimykset vierailulle, komeita, kauniisti puettuja miehiä Arabian Omanista, toiset Sansibarin rannikolta. He olivat tänne Afrikan sisään rakentaneet itselleen kauniin kaupungin, ympärillä olevilla kentillä heillä oli suuret karjat ja viljelykset ja kaupan kautta he olivat hankkineet itselleen suuret rikkaudet. Kolmen päivän kuluttua Stanley puolestaan kävi vastavierailulla suurissa pidoissa, jotka he häntä varten laittoivat. Näissä pidoissa he pohtivat sotaretkeä Mirambo nimistä entistä kantajaa vastaan, joka rosvopäälliköksi ruvettuaan oli anastanut Ujoveh maan valtansa alle ja sitten alkanut rosvota naapurimaita ja lopulta julistanut sodan arabialaisiakin vastaan. Hän oli heiltä sulkenut tien Udjidjiin, jonka takana siihen aikaan olivat arabialaisten parhaat markkinapaikat. Kun tie Tanganjikalle siis oli Stanleyltäkin suljettu, hän päätti ruveta arabialaisten liittolaiseksi ja lähteä sotaan Miramboa vastaan. Mutta tuskin oli Stanley päässyt asuntoonsa, ennenkuin hän sairastui niin ankaraan kuumeeseen, että hän viikkokauden makasi tajuttomana. 29 p. heinäkuuta hän kuitenkin saattoi väkineen lähteä sotaretkelle. Tavaransa hän toi puolitiehen, voidakseen paikalla, kun Mirambo oli voitettu, jatkaa matkaa Tanganjikalle.

Sota Miramboa vastaan.

Sotaretki menestyikin alussa hyvin, valloitettiin Mirambon pääkaupunkikin, Viljankuru, mutta kun voittajat Mirambon karkoitettuaan ja kaupungin ryöstettyään kääntyivät paluumatkalle saaliineen, hyökkäsi Mirambo väjytyksestä heidän kimppuunsa, osan surmasi, osan ajoi pakoon. Siitä seurasi yleinen pako ja Stanley, joka par'aikaa sairasti kuumetta ja oli jäänyt vähän jäljelle, oli vähällä jäädä Mirambon käsiin. Arabialaiset olivat kokonaan unohtaneet hänet omaa pelastustaan etsiessään.

Stanleyn täytyikin palata takaisin Unjanjemben Kviharaan. Tavallinen karavaanitie Udjidjiin oli häneltä suljettu. Hän alkoi sen vuoksi miettiä eteläisempää, jota kuitenkin yleiseen pelättiin, koska se kulki autioiden seutujen kautta, joista oli vaikea saada ruokavaroja. Kesken näitä tuumia saapui Mirambo Taboran edustalle ja voitti urhoollisimmat arabialaisista, ryöstäen ja polttaen sitten osan kaupungista. Stanley odotti häntä kylässään 150 aseistetun miehen keralla, mutta Kvihara sai jäädä rauhaan. Arabialaiset lahjoittivat Stanleylle pienen orjapojan, Ndugu M'halin (veljeni rikkaus), jolle karavaani antoi nimeksi Kalulu, koska hän oli sukkela kuin pieni antilooppi.

Suurella vaivalla Stanley sai pelokkaan väkensä lähtemään taipaleelle Tanganjikaa kohti. Suurimman osan tavaroistaan, samoin kuin erään Livingstonellekin tulleen apulähetyksen, hän jätti Unjanjembeen, kun ei ollut mahdollista saada riittävästi kantajia. Enemmän kuin kolme kuukautta siellä vietettyään hän syyskuun 20:ntena 54 valiomiehen keralla lähti matkaansa jatkamaan. Alkutaipaleella miehiä karkasi joukoittain, mutta säälimättä Stanley haetti kaikki takaisin, eikä säästänyt ruoskaa karkureita kurittaessaan. Rankkipa hän heitä varten orjakahleetkin, joihin voitiin kiinnittää kymmenen miestä.

Tie kulki nyt metsäisempien seutujen kautta, mutta tuon tuostakin oli kuitenkin heinäisiä avomaitakin ja kyläkuntia viljelyksineen. Maa oli oikea metsästäjän paratiisi. Noustuaan eräälle kukkulalle Stanley näki jos kuinka monta laumaa sebroja, puhveleita, kirahveja ja antilooppeja, jotka rehevien puuryhmien alla söivät vehmasta mehevää ruohoa. Näistä paratiisin karjoista ei ollut vaikea hankkia leirille illallista, ja milloin valkoisen miehen pyssy paukahteli, silloin oli leirissä illalla iloa ja huolettomuutta. Mutta milloin satuttiin semmoisille taipaleille, joilla ei ollut asutuksia eikä otuksia, vaan nälkä tuli vieraaksi, silloin oli kapina lähellä.

Kapina leirissä.

»Lauantaina lokakuun 7:ntenä lähdimme taas matkaan lihanhimoisten miesteni suureksi suruksi. Aikaisin aamulla he lähettivät luokseni Bombayn (karavaanin »kapteenin») pyytämään, että viipyisin täällä vielä yhden päivän. Semmoisia he aina olivat; heidät valtasi voittamaton inho työtä vastaan, kunhan vain oli ruokaa saatavana. Annoin Bombaylle kelpo nuhteet siitä, että hän oli suostunut moista pyyntöä esittämään, vaikka olimme levänneet kaksi päivää ja he olivat tällä ajalla saaneet ahtaa itseensä lihaa niin paljon kuin jaksoivat. Bombay ei ollut kaikkein parhaalla päällä, sillä täydet lihapadat olivat enemmän hänen mieleensä kuin ainaiset marssit rasituksineen. Hänen kasvonsa saivat yrmeän ilmeen ja hänen iso alahuulensa vaipui alas, joka tiesi: »No pane heidät sitten itse liikkeelle, kovasydäminen ihminen! Minä en sinua auta.»

»Kun käskin opasta soittamaan lähtömerkin, niin seurasikin pahaa ennustava hiljaisuus, eikä kuulunut tavanmukaisen laulun hiiskaustakaan. Miehet menivät nyrpeissään taakkainsa luo, ja Osmanin, jättiläismäisen oppaan, kuulin napisevan sitä, että hän ensinkään oli lähtenyt viemään minua Tanganjikalle. Kaikki lähtivät kuitenkin, vaikka vastahakoisesti, liikkeelle. Seurasin perässä pyssynkantajieni keralla hoputtaakseni vitkastelevia. Puolen tunnin kuluttua näin karavaanin äkkiä pysähtyvän, miesten heittävän taakkansa maahan sekä vihaisin elein keskustelevan.

»Ottaen Selimiltä kaksipiippuisen pyssyni pudotin piippuihin kaksi luotia ja revolverini selviksi tehtyäni menin niskoittelijain luo, jotka nyt tarttuivat pyssyihinsä. Kun olin tullut noin kolmenkymmenen sylen päähän heistä, näin vasemmalla puolella muurahaiskeon takaa kaksi päätä ja kaksi minua kohti ojennettua pyssynpiippua. Kohotin kaksipiippuisen pyssyni poskelleni, tähtäsin tarkkaan ja uhkasin ampua luodin läpi heidän kallonsa, elleivät he paikalla astuisi esiin, jotta saisin heidän kanssaan puhua. Toinen oli valtava Osmani, toinen hänen ystävänsä Mabruki. Oli vaarallista olla tottelematta semmoista käskyä, ja paikalla he tulivatkin esiin, mutta näin Osmanin yhä pitävän sormeaan liipaisimella. Vielä kerran kohotin pyssyni ja uhkasin silmänräpäyksessä ampua hänet kuoliaaksi, ellei hän paikalla heittäisi pyssyä kädestään. Osmani lähestyi minua kylki edellä liehakoivasti hymyillen, mutta hänen silmissään paloi murhanhimon kamala tuli. Mabruki hiipi kimppuuni takaa päin ja koetti huomaamatta kaataa sankkiin ruutia, mutta silmänräpäyksessä ympäri kääntyen pistin pyssynpiipun kyynärän päähän hänen konnahnaamastaan ja käskin hänen paikalla heittää pyssyn luotaan. Hän pudottikin sen paikalla, jonka jälkeen iskin häntä pyssynperällä rintaan niin tuimasti, että hän hoiperteli minusta muutaman askeleen taapäin. Käännyin sitten taas Osmanin puoleen ja pannen sormeni liipaisimelle käskin häntä heittämään pois pyssyn. Ei koskaan ole ihminen ohut lähempänä kuolemaa kuin Osinani sillä hetkellä. Minulle oli vastenmielistä vuodattaa hänen vertaan ja koetin tätä välttää, mutta ellen voinut tätä konnaa nujertaa, oli samalla valtani mennyt. Asian laita oli se, että mieheni pelkäsivät matkan jatkamista ja ainoa keino saada heidät kulkemaan eteenpäin oli pakko, vaikkapa Osmanin olisikin täytynyt hengellään sovittaa rikoksensa. Kun hän siitä huolimatta kohotti pyssynsä ja itsessäni tunsin, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut, niin toinen Mabruki, Speken entinen palvelija, kiskaisi pyssyn hänen kädestään ja huuti kauhusta vapisevalla äänellä: »'Ihminen, kuinka uskallat sinä tähdätä isäntäämme?'

»Mabruki lankesi sitten jalkaini juureen, koetti suudella jalkojani ja rukoili minua hartaasti, etten Osmania rankaisisi. — Kaikki on taas hyvin', sanoi hän, 'ei riitaa enää, kaikki he tulevat Tanganjikalle vähääkään vastaan sanomatta! Inshallah, me löydämme Udjidjista sen vanhan musungun (valkoisen)! Sanokaa, vapaat miehet, eikö niin, emmekö menekin Tanganjikalle tenää tekemättä? Sanokaa isännälle yhdestä suusta!'

»'Menemme, Jumalan avulla, menemme, Jumalan avulla, bana! Me emme sano mitään muuta!' vastasivat kaikki yhteen ääneen.

»'Rukoile banalta anteeksi, ihminen, ja mene tiehesi', sanoi Mabruki sitten Osmanille käskevällä äänellä, ja tämä kaikkien mieliksi noudatti hänen käskyään.»

Mutta Bombayta ja Ambaria, jotka olivat kapinajuonen virittäneet, Stanley rankaisi, piesten heidät ensin keihään varrella, kytkettäen heidät sitten kahleihin ja lopuksi määräten raskaimmat taakat heidän kannettavikseen, kunnes he olivat anteeksi pyytäneet. Tämän tapauksen jälkeen retkikunta lähti kahta halukkaammin jatkamaan matkaa Tanganjikaa kohti.

Hunajalintu.

Metsissä oli runsaasti hunajalintuja, jotka oli helppo tuntea iloisesta viserryksestään. Maanasukkaiden oli tapana hunajalinnun opastuksella etsiä metsämehiläisten hunajavarastoja. Kaksi karavaaniin liittynyttä hunajan pyydystäjää toi Stanleylle joka päivä mitä makeinta valkoista ja punaista hunajaa. Punaisessa hunajassa tavallisesti oli paljon kuolleita mehiläisiä, mutta Stanleyn hätkit seuralaiset arvelematta hotkivat suuhunsa kaikki, vieläpä osan vahastakin. Kun hunajalintu näkee ihmisen, päästää se paikalla hurjia kiukkuisia ääniä, hyppii oksalta oksalle, puusta puuhun, alinomaa toistaen kutsuvaa sirkutustaan. Alkuasukkaat, jotka tuntevat sen tavat, seuraavat sitä empimättä. Kärsimättömän kutsujan mielestä ihminen joskus näyttää kulkevan liian hitaasti, jonka vuoksi se lentää takaisin ja kehoittaa häntä vielä äänekkäämmillä ja kärsimättömämmillä huudoilla, jonka jälkeen se räpyttää siipiään yhä sukkelammin, ikäänkuin osoittaakseen, kuinka sukkelaan hän pääsisi hunajavarastolle, ja näin se opastaa, kunnes aarre lopulta löytyy, alkuasukas sytyttää mehiläisten pesän palamaan ja anastaa hunajan, pikku linnun suoriessa sulkiaan ja voiton riemuisesti visertäessä, ikäänkuin huomauttaen kaksijalkaiselle seuralaiselleen, ettei tämä ilman hänen apuaan olisi koskaan löytänyt hunajaa. — Itse se saa osan saaliista palkinnokseen.

Seudut kävivät nyt erämaan luontoisemmiksi ja kuivemmiksi, niin että alkoi olla puutetta vedestä. Toisin paikoin maa kauttaaltaan oli Mirambon hävittämää. Kuljettuaan kaksi viikkoa lounatta kohti Stanley polvesi luoteeseen, toivoen nyt kyllin etäätse kiertäneensä sodan. Tietä ei tosin ollut uudella suunnalla, mutta päätettiin kulkea metsän läpi pitkin elefantin polkuja. Alussa oli runsaasti metsäpersikoita, jotka maistuivat sangen hyviltä. Missä niitä on, siellä ei matkamiehen tarvitse pelätä nälkään kuolevansa. Silloin tällöin saatiin kuitenkin metsänriistaakin, ja oli metsässä kyliäkin, joiden asukkaat yleensä olivat ystävällisiä. Eräällä soistuneella lakeudella Stanley näki ensi kerran elefantteja. »En koskaan unhota, minkä vaikutuksen nämä eläimet tekivät minuun, kun täten näin ne ensi kerran luonnon tilassa. Elefantti se oikeastaan ansaitsisikin eläinten kuninkaan nimen. Sen valtava ruumis, hallitsijakatse, jonka se luo jokaiseen alueensa rauhan häiritsijään, koko sen itsetietoisesta voimasta puhuva ulkomuoto hyvällä syyllä oikeuttaa sille tuon nimen. Kuljimme lauman ohi aivan läheltä, se pysähtyi meitä katselemaan. Uteliaisuutensa tyydytettyään elefantit menivät rämeen eteläpuolella olevaan metsään, ikäänkuin olisivat karavaanit niiden elämässä jokapäiväisiä tapauksia... Elefanttilauma hävittää metsää aivan hämmästyttävän paljon. Nuoria puita ne kiskovat maasta juurineen rivikaupalla.»

Mrerasta, josta vesi jo juoksi Tanganjikaan, niin että miehet mielestään »tunsivat Tanganjikan kalan hajun», alkoi kymmenen päivän erämaa, jonka poikki piti olla runsaat eväät. Metsä aukeni ja korkealta harjulta avautui laajat näköalat Tanganjikaa kohti kallistuvien jokivesistöjen, kenttien ja lehtojen yli. Tie kulki vuoroin kuivia maita, vuoroin rämeitten poikki, joiden salahautoihin miehet ja retkikunnan johtaja itsekin upposivat leukaansa myöten. Eräästä joesta muuan miehistä muutamassa minuutissa paljain käsin pyydysti kuusikymmentä monnia. Paljon lintuja lenteli virran päällä, kuten valkopääkotkia ja kuningaskalastajia, suuria lumivalkoisia lusikkahanhia, ibislintuja, pääskysiä y.m. Kylien asukkaat olivat erittäin käteviä valmistamaan saviastioita.

Leopardeja ja jalopeuroja oli näillä seuduin runsaasti ja pitkin yötä jalopeurat kiljuivat leirien ympärillä. Mutta maisemat muuttuivat yhä karummiksi, rotkoisemmiksi, eikä kauaa kulunut, ennenkuin ruokavarat loppuivat ja nälänhätä oli edessä. Lopulta kuitenkin päästiin ihmisasunnoille ja vihdoin Malagarasi joellekin, jonka pohjoisrantaa Unjamvesin suuri karavaanitie kulki. Täällä oli ruokavaroja yllin kyllin, mutta sen sijaan päälliköt alkoivat kiskoa niin kamalia veroja, että Stanley pelkäsi ei pääsevänsä perille ensinkään,, jos sillä tavoin jatkuisi. Arabialaisten orjat neuvoivat hänelle oikotien, ja sille hän eräänä yönä johti retkikuntansa ja pääsikin livahtamaan odottavien päällikköjen ohi. Erään joen rannalla levättäessä Stanley kuuli lännestä ikäänkuin etäistä ukkosen jyrinää, ja kun hän kysyi, mitä se oli, vastattiin hänelle, että se oli Kabogo, Tanganjikan rannalla kohoava korkea vuori, jonka juuri on täynnään onteloita. Kun tuuli Tanganjikalla puhaltaa, syntyy onteloissa ukkosen kaltainen jyrinä. Paljon veneitä on sen juurella kärsinyt haaksirikon ja arabialaisten ja maanasukkaitten tapana oli heittää sillä kohdalla järveen sinisiä ja valkoisia kankaan kappaleita ja varsinkin lasihelmiä järven jumalaa lepyttääkseen. »Niille, jotka heittävät järveen helmiä, ei yleensä satu onnettomuuksia, mutta ne, jotka eivät sitä tee, kaatuvat ja hukkuvat. Ah, se on hirveä paikka!»

Kun päästiin Uhhan veronkiskojain maasta, kohotti retkikunta raikuvat ilohuudot. Tie oli nyt tasaista ja iloisesti riennettiin eteenpäin joustavin askelin, sillä matkan määrä oli nyt lähellä. Seuraavana päivänä piti oltaman perillä ja tämän vuoksi kaikki riemuitsivat. Stanleylle osoitettiin jo kukkuloita, joille Tanganjika näkyi. Tuskin ennätettiin levätä, niin kiireellä riennettiin. Asukkaat olivat niin ystävällisiä täällä Ukarangassa, että tulivat kylistään ulos tervehtimään matkuetta. Jostakin kylästä kaikki kuitenkin suin päin pakenivatkin, mutta huomatessaan, etteivät tulijat olleetkaan Mirambon rosvoja, he sitä iloisempina palasivat takaisin.

Tanganjika.

»Marraskuun 10:ntenä. On kulunut 235 päivää siitä kuin lähdimme Bagamojosta ja 50 Unjanjembestä lähdöstämme... Aamu oli ihana, ilma raikasta ja viileää. Taivas hymyili rakkaasti maalle ja sen lapsille. Sankat metsät rehoittivat eloisimmassa vihantavärissään. Mkutin vesi, joka kuohui eteenpäin rantain smaragdivarjossa, tuntui ainaisella kohinallaan vaativan meitä kuin kilpajuoksuun Udjidjia kohti.

»Seisoimme kylän bambuaitain edessä, joka mies yhtä siististi puettuna ja yhtä luottavaisena, kuin Sansibarissa aluksiin astuessamme, joka tuntui tapahtuneen ihmisikä takaperin — niin paljon olimme siitä saakka kärsineet!

»Eteenpäin! ja iloisella mielellä lähtivät miehemme matkaan sitä kyytiä, että varmaan tuota pikaa saapuisimme Udjidjiin. Kuljimme bamburuokoa kasvavan kukkulan poikki, laskeuduimme rotkoa, jonka pohjalla kuohui raju pieni puro, nousimme vielä erään kukkulan poikki ja astuimme pitkin harjun selkää kulkevaa tasaista tietä.

»Kun olimme kulkeneet kaksi tuntia, ilmoitti minulle oppaani, että jyrkältä vuorelta saatoin nähdä Tanganjikan. Olin vähällä huutaa sydämeni kyllyydestä. Mutta odotahan, minun täytyy saada ensin nähdä se. Riensimme eteenpäin ja kapusimme henkeä pidätellen jyrkän rinteen päälle, ikäänkuin peläten kaivatun näyn pakenevan. Vihdoin olemme mäen päällä. Ah, eikö sitä vielä näykään? Vähän kauempaa! Tuolla etäisyydessä, niin niin, siellä se kimaltelee kuin hopea. Näen sen vain puitten lomitse ja — mutta siellä se vihdoinkin on! Se on totta — se oli Tanganjika. Tuolla ovat Ugoman ja Ukaramban tummansiniset vuoret. Tanganjika — hurraa! Karavaani vastaa jyrisevällä huudolla, suuret metsät ja vuoret näyttävät ottavan osaa riemuumme.

»Laskeusimme alas vuoren läntistä rinnettä, Liutshe laakso edessämme. Puolenpäivän aikaan olimme päässeet jokivarren taajoihin sananjalkatiheikköihin. Kaalasimme sen kirkkaan veden poikki, ja kun olimme kulkeneet toisen rannan sananjalkatiheikköjen läpi, olimme keskellä udjidjiläisten puutarhoja, jotka olivat oikeita rehevimmän kasvullisuuden ihmeitä. Yksityisseikkoihin ei kuitenkaan kiintynyt huomioni, omat tunteeni olivat minut voittaa.»

Tulo Udjidjiin.

»Riensimme nopeammin, jottei tieto tulostamme ennättäisi ennen meitä. Pysähdyimme pienen puron luo, kiipesimme muutamille loiville paljaille harjuille ja viimeisen kukkulalle päästyämme näimme allamme vain 250 sylen päässä Udjidjin sataman palmujensa kehyksissä. Tämän nähdessämme emme enää muistaneet matkamme pituutta, emme niitä satoja selänteitä, joitten poikki olimme kulkeneet, metsiä, joiden halki olimme samonneet, tiheiköitä ja pensaikolta, jotka olivat meille tuottaneet niin paljon harmia, emme suolakenttiä joilla jalkamme olivat rakkoihin hautuneet, polttavaa aurinkoa, vaaroja vastuksia, jotka nyt olimme voittaneet Unelmamme, toiveemme olivat toteutuneet. Teroitin katsettani erottaakseni palmujen keskeltä, missä majassa huhuttu valkoinen harmaapartainen mies mahtoi olla.

»'Liput pystyyn, ladatkaa pyssyt. — yks' kaks', kolme — ampukaa!

»Viisikymmentä kivääriä räjäytti nyt tervehdyslaukaukset. Pian näimme sen vastukset kylän rauhallisiin asukkaihin.

»'Opas, kohota korkealle valkoisen miehen lippu! Sansibarin lippu jälkijoukon etupäähän! Toverit, sulkekaa rivinne ja ampukaa, kunnes pysähdymme keskelle kylän toria ja valkoisen miehen talon eteen. Usein olette minulle sanoneet tuntevanne Tanganjikan kalan hajun — Minä tunnen sen nyt. Täällä on kalaa ja olutta ja pitkä lepo odottaa teitä. Mars!

»Emme ennättäneet kulkea kuin pari sataa jalkaa, ennenkuin yhteislaukauksemme alkoivat vaikuttaa. Olimme Udjidjille ilmoittaneet, että oli tulossa karavaani, ja sadoittain kylän asukkaita tulvi meitä vastaan. Lipuista he kohta tiesivät, että olimme karavaani, mutta alussa he hieman ällistyivät Pohjois-Amerikan lippua, jota Osmani, kasvot loistaen kuin päivänpaiste, kantoi korkealla ilmassa. Mutta niiden joukossa, jotka vastaamme riensivät, oli toki monta semmoistakin, jotka tunsivat tähtilipun. He olivat Sansibarin satamassa monestikin nähneet laivoja, joiden mastosta se liehui, ja pian kuulimme heidän tervehtivän kaunista lippuamme huutaen: Bindera kisungi! (valkoisen miehen lippu) Bindera merikani! (Amerikan lippu).

»Sitten he kaikin ympäröivät meidät — vadjidjit, vanjamvesit, vangvanat, varundit, vaguhhat, manjemat ja arabialaiset ja olimme aivan tulla kuuroiksi heidän tervehdyshuudoistaan: Jambo, bana! He tervehtivät jokaista miestäni.

»Olimme nyt ehkä kahdeksan sadan jalan päässä Udjidjista, ja ympärilläni tungos kävi yhä pahemmaksi. Äkkiä kuulin oikealta puoleltani äänen:

»'Good morning, sir!'

»Hämmästyen tätä tervehdystä keskellä mustaa kansaa käännyin äkkiä sivulle päin ja näin mitä mustimmat kasvot, jotka kuitenkin loistivat elämästä ja ilosta — näin miehen, joka oli puettu pitkään valkoiseen paitaan villaisen pään verhona amerikkalaisesta palttinasta kääritty turbaani.

»'Kuka te olette?' kysyin.

"'Olen Susi, Livingstonen palvelija'", hän vastasi ja hymyili, niin että valkoiset hampaat loistivat.

»'Mitä! Onko t:ri Livingstone täällä?'

»'On, sir.'

»'Tässä kylässäkö?'

»'Niin, sir'.

»'Oletteko siitä varma?'

»'Varma, varma, sir. Tulen juuri hänen luotaan.'

»'Good morning, sir!' sanoi samassa toinenkin ääni.

»Se oli Tshumah, Livingstonen toinen palvelija, joka vahvisti Susin sanat. Susi lähti sitten kuin riivattu juoksemaan Livingstonen asunnolle, hänelle ilosanomaa viemään.

»Väkijoukko yhä sakeni meidän kylää lähestyessämme, niin että lopulta tie oli melkein tukossa. Lippuja ja viirejä liehui, arabialaisia ja Sansibarin neekereitä tunkeutui joukon läpi meitä tervehtimään, sillä he käsityksensä mukaan olivat samaa verta kuin mekin. Kaikki ihmetellen kysyivät: 'Kuinka olette tulleet Unjanjembestä?' yleinen karavaanitie kun suuren sodan vuoksi oli tukossa.

»Pian Susi palasi takaisin samaa kyytiä ja pyysi saada kuulla nimeni. Hän oli Livingstonelle kertonut tulostani, mutta Livingstone oli niin ihmeissään, ettei ottanut uskoakseen, ja kun hän oli Susilta kysynyt tulijan nimeä, ei tämä tiennyt siihen mitään vastata.

»Susin poissa ollessa oli Livingstonelle kuitenkin jo toista tietä ennättänyt saapua tieto valkoisen miehen tulosta. Udjidjin mahtavat arabialaiset ylimykset — Muhammed ben Sali, Said ben Majid, Abid ben Suliman, Muhammed ben Gharib y.m. — olivat keräytyneet talonsa edustalle ja Livingstone oli itsekin lähtenyt verannaltaan näkemään ja odottamaan minua.

»Karavaani oli kuitenkin pysähtynyt, opas oli kulkenut edelle muita kohottaen lippuaan ilmaan ja Selim sanoi minulle: 'Näen tohtorin, herra. Ohhoh, kuinka vanha. Hänellä on harmaa parta.'

Livingstonen ja Stanleyn kohtaus.

»Mitähän olisinkaan maksanut, jos olisin nyt hetkisen saanut olla kaukana erämaassa, jotta olisin kenenkään näkemättä saanut vapaasti osoittaa iloani jollain hullunkurisella tempulla — mielipuolen tavoin purra kättäni, taikka heittää kuperkeikkaa salatakseni tunteitani, joita tuskin saatoin hillitä. Sydämeni sykki rajusti, mutta en saanut kasvojeni eleillä osoittaa mielenliikutustani, jotten saattaisi vaaraan valkoisen miehen arvon mukaista esiintymistä näin erinomaisissa oloissa.

»Menettelin siis kuten mielestäni asiat parhaiten vaativat. Työnsin rahvasta tieltäni ja kuljin sen keskitse, kunnes tulin arabialaisten puolikaaren keskipisteeseen, jossa seisoi harmaapartainen mies. Lähestyessäni häntä verkalleen huomasin, kuinka kalpea ja kärsivän näköinen hän oli, päässään sinervä lakki haalistuneine kultanauhoineen, yllään punahihainen jakku, jalassa harmaat puolivillaiset housut. Olisin tahtonut juosta hänen luokseen, mutta olin pelkurimainen raukka niin suuren väkijoukon katsellessa: olisin tahtonut syleillä häntä, jos olisin tiennyt, ettei hän olisi pahastunut semmoista menettelyä... Astuin siis vain varmoin askelin häntä kohti, nostin hattuani ja sanoin:

»'Tohtori Livingstone, eikö niin?'

»'Niin olen', hän vastasi ystävällisesti hymyillen ja kohotti hieman lakkiaan.

»Sitten panin jälleen hatun päälläni ja hän lakin, jonka jälkeen tartuimme toistemme käsiin ja minä ääneen sanoin:

»'Kiitän Jumalaa, tohtori, että minun oli suotu tavata teidät.'

»'Kiitän häntä niinikään siitä, että olen täällä teitä tervetulleeksi sanomassa.'

»Käännyin sitten arabialaisten puoleen, kohotin hattuani, heidän joka puolelta tervehtiessä minua 'jambollaan', ja sitten tohtori esitti minut heille. Unhottaen ympärillämme olevan joukon ja ne miehetkin, jotka olivat kanssani vaarat jakaneet, käännyimme — Livingstone ja minä — hänen tembeensä. Hän näytti minulle verandansa, osoitti lepopaikkansa, olkimaton, jolla oli vuohen nahka ja toinen seinällä, niin ettei hänen selkänsä koskettanut kylmään saveen. Vastaväitteistäni huolimatta minun täytyi istua tohtorin paikalle.

»Istuimme molemmat selkä seinää vasten. Arabialaiset istuivat vasemmalle puolellemme. Edessämme seisoi enemmän kuin tuhannen alkuasukasta taajaan sullottuina, koko torin täyttäen, uteliaisuuttaan tyydyttäen ja pohtien sitä merkillistä tapausta, että Udjidjissa oli toisensa tavannut kaksi valkoista, toinen vast'ikään Manjemasta palattuaan, toinen idästä Unjanjembestä tullen.»

Paljon oli Livingstonella kertomista matkoistaan ja löydöistään, mutta eivät olleet vähiä nekään uutiset, joita kirjeenvaihtaja tiesi kertoa kuusi vuotta ihmisistä erossa olleelle löytöretkeilijälle. Ensimmäinen Pacific-rata oli valmistunut, Grant valittu Yhdysvaltain presidentiksi, Kretan kapina kukistettu, Isabella kukistettu Espanjan valtaistuimelta, Preussi voittanut Tanskan ja Stanleyn matkalle lähtiessä piirittänyt Pariisin, Napoleon kukistettu, Pariisissa kommuuni riehunut.

Livingstone virkistyi melkoisesti sekä henkisesti että ruumiillisesti seurustelusta Stanleyn kanssa ja paremmasta hoidosta, joka nyt tuli hänen osakseen, eikä kauaa kulunut, ennenkuin hän kirjeenvaihtajan ehdotuksesta hänen kerallaan saattoi tehdä veneretken Tanganjikan pohjoispäähän. Burtonin ja Speken matkan jälkeen tieteellisessä maailmassa paljon pohdittiin sitä, juoksiko Tanganjikasta vesi Bakerin löytämään Albert Njansaan, vai laskiko Rusisi joki päin vastoin järveen. Livingstone puolestaan oli vahvasti vakuutettu siitä, että Tanganjika oli Niilin lähdejärviä ja että siis joki juoksi järvestä pois.

Rusisi.

Suuressa arabialaisilta lainatussa veneessä tehtiin tämä matka, joka oli enemmän huviretki kuin vaivalloinen löytöretki, ja Rusisin todettiin laskevan järveen. Livingstone oli siitä huolimatta vakuutettu siitä, että Tanganjikalla oli laskuväylä, koska sen vesi oli melkein suolatonta.

Kivu järvi.

Eräältä järven pohjoispään päälliköltä saatiin kuulla Rusisin alkavan Kivu nimisestä järvestä, josta jo Speke oli kuullut, mutta jonka vasta saksalainen kreivi v. Götzen v. 1894 löysi korkealta tulivuoriensa keskeltä.

Tanganjikan ihanuus.

Stanleyta maisemat viehättivät ylenmäärin. »Oli aivan tyyni ja Tanganjikan tummanvihreä vesi kuvasti helmaansa sinitaivaan. Virtahepoja nousi sukelluksista raitista ilmaa hengittämään niin lähellä venettämme, että se pelotti meitä, kadoten jälleen veden alle, ikäänkuin meidän kerallamme piilosilla oloa leikkiäkseen... Pysyimme kaiken päivää jotenkin lähellä rantaa, jolla runsaan metsän ja kasvullisuuden verhoama vuorijono melkein äkkijyrkästi suistui kirkkaaseen veteen, ja sitä mukaa kuin kuljimme niemien ohi, avautui eteemme yhä uusia, mitä vaihtelevimpia ja ihastuttavimpia näköaloja, jotka saivat meidät tuon tuostakin ihastuksesta huudahtamaan. Kauniit puut, joista suuri osa paraillaan kukki ja levitti sanomattoman suloisia tuoksuja, kohottivat taivasta kohti monimuotoisia latvuksiaan, mikä muistuttaen pyramidia, mikä typistettyä kartiota, pöytää tai huoneen kattoa... En ollut koko matkallani vielä nähnyt mitään niin kaunista kuin nämä maisemat — kalastajakylät palmujensa, pisankiensa, banianiensa ja mimoosojensa suojassa, maniokkipuutarhat palmulehtojen kahden puolen, kentät vehmaine nurmineen, jotka ulottuvat alas tyveniin lahdelmiin saakka, ja lahdelmat itse, joiden kirkkaaseen kalvoon varhaisena aamuhetkenä kuvastuivat kauniit vuoret, suojellen niitä täällä usein raivoavia ankaria myrskyjä vastaan. Kalastajat näyttivät olevan sangen tyytyväisiä. Järvestä he saavat niin paljon kalaa kuin tarvitsevat, vieläpä enemmänkin, niin että suuri osa saaliista voidaan myydä. Jyrkät rinteet, joita naiset viljelevät, antavat yllin kyllin viljaa, kuten durraa, maissia, maniokkia, maapähkinöitä ja bataatteja. Palmupuista saadaan öljyä ja pisangeista yllin kyllin maukkaita hedelmiä. Rotkoissa kasvaa suuria puita, joista kalastajat kovertavat venheensä. Luonto on siis runsaasti antanut näille ihmisille, mitä he tarvitsevat.» Ei ole ihmeellistä, arveli Stanley, että he orjiksi ryöstettyinä kaukana vieraalla maalla huokailevat takaisin ihanaan kotimaahansa.

Stanley tarjoutui saattamaan Livingstonea, jos hän palaisi kotiin joko Ugandan tietä, Gondokorossa Bakeriin yhtyäkseen, tai tavallista karavaanitietä Sansibariin. Mutta Livingstone oli päättänyt jatkaa työtään siitä, mihin oli sen lopettanut, arvellen puolessatoista vuodessa saavansa Niilin lähdekysymyksen ratkaistuksi. Stanleyn mukana hän suostui tulemaan vain Unjanjembeen saakka, noutamaan Stanleyn sinne jättämät tavarat ja hänelle kotimaastakin lähetetyt varastot.

Uutta tietä Unjanjembeen.

Välttääkseen Uhhan veroja kiskovat päälliköt Stanley nyt päätti viedä Livingstonen Unjanjembeen aivan uutta tietä, ensin veneillä pitkin Tanganjikaa etelää kohti ja sitten suoraan maan poikki halki tiettömäin ja harvaan asuttujen seutujen, kunnes saapuisi entiselle reitilleen. Kahdella arabialaisilta lainatulla veneellä molemmat matkustajat soutivat järven itärantaa eteläänpäin, poiketen aina jokien suistamoihin kuljettaessaan niiden yli pääosan karavaanista, joka kulki maata pitkin. Vihdoin venematka päättyi ja koko karavaani lähti länttä kohti samoamaan läpi metsien, poikki vuoristojen ja laaksojen. Maa oli melkein asumatonta, mutta riistaa oli runsaasti, puhveleita, sebroja, kirahveja, antilooppeja ja olisi ollut elefanttejakin, mutta niihin eivät pystyneet retkikunnan pyssyt. Metsät olivat täynnään jalopeuroja, jotka öisin kamalasti karjuivat leirin ympärillä. Livingstone heikkoudestaan ja risaisista kengistään huolimatta kulki koko matkan jalan, vaikka häntä varten oli aasi matkassa. Maisemain lumoava kauneus ja rehevyys kiehtoi Stanleyn mielen siihen määrään, että hänen oli vaikea niistä erota. Kompassin ohjausten mukaan hän löysi vanhan reittinsä ja asutut seudut ja tapasi taas ensimmäiset arabialaiset karavaanit, jotka alkoivat seurata hänen latujaan, kuultuaan hänen uutta tietään onnellisesti kiertäneen Mirambon väijytykset ja saapuneen Udjidjiin. Helmikuun 18:ntena retkikunta seitsemän viikkoa matkalla oltuaan saapui Unjanjembeen.

Siellä arabialaiset yhä kävivät sotaa Miramboa vastaan, jonka pääkaupunki taas piiritettiin. Nyt rosvopäällikkö kuitenkin oli ahtaalla, mutta lopulta hän kuitenkin suoriutui siitäkin pinnistyksestä, kuten Stanley seuraavalla matkallaan sai kokea.

Stanleyn piti hankkia Livingstonelle Sansibarista lisää tavaroita ja kantajia. Jotta viimemainitun odotus tulisi niin lyhyeksi kuin suinkin, lähti hän sadeajasta huolimatta maaliskuun 14:ntenä rannikolle matkustamaan, Livingstonen päiväkirjat ja kirjeet mukanaan. Joet olivat kaikki tulvillaan, mutta ei mikään voinut pidättää kotia kohti rientävää retkikuntaa. Simbavennista oli äkkitulva reväissyt mukanaan kokonaisen sivustamuurin ja hävittänyt viisikymmentä taloa. Muualla oli tulva ja hirmumyrsky pyyhkäissyt maan pinnalta toukokuun 6:ntena pois satoja kyliä, hukuttanut suuret määrät ihmisiä, sortanut metsiä. Saapuessaan Bagamojoon Stanley siellä tapasi retkikunnan, jonka juuri piti lähteä sisämaahan Livingstonelle apua viemään ja jossa oli hänen poikansa mukana. Stanleyn saavuttua ja tuotua sen sanoman, että Livingstone jo oli autettu, tämän retkikunnan valkoiset jäsenet palasivat Eurooppaan — Osvald Livingstone heikontuneen terveytensä vuoksi — ja ainoastaan tavaroista osa lähetettiin perille Stanleyn apuretkikunnan keralla.

Se vastaanotto, jonka Stanley sai osakseen Englannissa, ei alussa ollut ystävällisimpiä, joka seikka yhtä paljon hämmästytti kuin harmittikin häntä, hän kun oli pannut alttiiksi terveytensä ja henkensä pelastaakseen miehen, jonka kohtaloita koko sivistynyt maailma seurasi mielenkiinnolla. Englannissa ei tahdottu edes uskoa hänen sanojaan — amerikkalaiset sanomalehtimiehet olivat siellä huonossa huudossa — mutta kun hänellä oli mukanaan Livingstonen päiväkirja ja hänen kirjoittamiaan kirjeitä, ei tietoja enää käynyt epäileminen. Myöhemmin Englannin maantieteellinen seurakin kutsui hänet vieraakseen ja antoi hänelle sen tunnustuksen, jonka hän tarmokkaan tekonsa kautta oli niin täysin määrin ansainnut.

Livingstonen viimeiset suunnitelmat.

Livingstone Stanleystä erotessaan antoi hänelle seuraavat tiedot vastaisista retkistään: »Kun olen saanut lähettämänne kantajat, niin lähden oikopäätä Ufipaan. Kuljettuani Rungva joen poikki kierrän Tanganjikan eteläpään ja jatkan matkaa Kikumbin Luapulan rannalle. Tämän joen poikki kuljettuani suuntaan kulkuni suoraan länttä kohti Katangan kuparikaivoksille. Sikäläiset ihmiset väittävät Niilin lähteitten olevan kahdeksan päivämatkaa Katangasta etelää kohti. Ne löydettyäni palaan Katangan kautta Ruan suola-asumuksille. Sieltä pitäisi olla kymmenen päivämatkaa luodetta kohti Kamolondo järvelle. Sieltä kuljen veneellä Lufira jokea Lincoln järvelle, josta sitten voin laskea Lualabaa pitkin neljännelle järvelle, jonka luulen ratkaisevan probleeman. Luultavasti tämä järvi joko on Kovambe (Bakerin järvi) tai Piaggian järvi.»

Niilin otaksutut lähteet.

Livingstone oli maanasukkailta kuullut, että Lundan eteläosissa oli neljä lähdettä, joista kaksi juoksi pohjoista kohti, Lualaban latvahaarat muodostaen, kaksi etelää kohti Sambesiin. Lähteet ovat kivettömän harjanteen kahden puolen ja yksi niistä on niin suuri, ettei ihminen toisella rannalla seistessään voi nähdä toisella rannalla seisovaa ihmistä. »Näihin neljään lähteeseen», sanoi Livingstone »Heraldin» omistajalle kirjoittamassaan kirjeessä, »jotka ovat niin lähellä toisiaan ja joista neljä suurta jokea saa alkunsa, soveltuu jossain määrin kaikkien matkustajien isän — Herodotoon — kuvaus, jonka hän Egyptin Saissa kuuli Minervan temppelin rahavartijalta Niilin pohjattomista lähteistä.» (Maant. ja löytör. I, s. 76). Livingstone oli usein matkustanut näiden lähteiden sivu, mutta ei koskaan voinut niillä käydä.

Livingstonelle alkoi nyt Unjanjemben Taborassa pitkä odotus. Maaliskuun puolivälissä 1872 Stanley oli lähtenyt ja elokuun lopulla vasta Livingstone saattoi lähteä viimeiselle retkelleen, suunnaten lounaaseen Tanganjikan länsirantaa kohti. Lokakuun 8:ntena hän saapui järven rannalle ja retkeili sitä pitkin verkalleen etelää kohti, itse sairaana ja väkensä jalat maan kuumuudesta pöhöttyneinä. Marraskuun puolivälissä, sadekauden alkaessa, hän saapui järven eteläpäähän. Vaikka satoi kaatamalla ja ruokavaroista oli suuri puute, käyttäytyi Livingstonen väki kuitenkin sangen hyvin, »ikäänkuin he olisivat olleet makololoja, suurempaa kiitosta en voi heille antaa».

Orjuuden hävittäminen ylin päämäärä.

Veljelleen näihin aikoihin kirjoittamassaan kirjeessä hän sanoi: »Jos Jumala suo minun tehdä lopun orjuuden kauheista onnettomuuksista, niin ei nälkä eivätkä rasitukset minulle mitään merkitse, vaan ylistän Hänen nimeänsä kaikesta sydämestäni. Niilin lähteitten löytäminen on minulle vain keino, sen kautta voin sitten puhua suuremmalla ponnella, ja tämän ponnen aion käyttää parantaakseni yhden maailman löyhkäävistä haavoista. Tahdon käyttää niukat, huonot voimani saadakseni aikaan sen suunnattoman mullistuksen, jota Jumala kaikkitietävässä viisaudessaan on vuosisatoja valmistanut ja jota hän nyt ilmeisesti kiiruhtaa. Uskokoot ihmiset vain, jos tahtovat, että olen kunnianhimoinen.»

Tanganjikan itärantaa kulkien Livingstone saapui samoille maille, joilla hän jo ennen oli ristiin rastiin matkustellut. Sadekauden vaikutuksesta maa verhoutui raikkaaseen vihantaan vaippaan ja joet alkoivat olla tulvillaan. Kasemben maahan hän ei nyt poikennut, se kun oli täydelleen sodan jaloissa. Arabialaiset olivat voittaneet ja surmanneet hänen tuntemansa hallitsijan ja arabialainen hallitsi maata. Vainajan pään ja kuninkaalliset arvomerkit vallananastaja oli kohottanut seipään nenään kaikkien nähtäviksi.

Bangveolon soissa.

Vuoden 1873 ensi päivinä Livingstone jo oli lähellä Bangveoloa, mutta kuta lähemmä hän saapui, sitä vaikeammaksi kävi kulkeminen. Maan asukkaat estelivät. Rankkain sateitten vuoksi oli mahdotonta tehdä tähtitieteellisiä havainnoita, joten Livingstone ei tiennyt, missä oli. Koko lakea maa oli tulvan vallassa. »En ole koskaan tämän moista nähnyt, mutta olemmekin täällä Niilin soissa lähellä Bangveoloa.» Ruovoston ja iilimatojen vuoksi oli kovin tukalaa kahlata soitten poikki. »Sadetta, sadetta, ainaista sadetta, ikäänkuin ei siitä koskaan tulisi loppua.» Toisinaan oli vettä kaulaan saakka ja lisäksi salahautoja, elefanttien jalanjälkiä, joihin mies saattoi pulahtaa näkymättömiin. Jokien poikki oli sairasta matkustajaa kannettava. Vesi oli kylmää, samoin kuin tuulikin. Livingstonen väki kokosi sieniä ja ruohoja ravinnokseen, eikä napissut, vaikka olikin soissa ja jokien poikki kahlatessaan väsyä. Oppaita oli mahdoton saada. Eräänä yönä punamuurahaiset hyökkäsivät retkikunnan kimppuun, purren niin että veri vuoti.

Neljä kuukautta kestäneen jalkamatkansa pitkin Bangveolo-järven pesusienirantoja ja rämeitä Livingstone jatkoi Lofu nimiseltä joelta itää kohti kulkien. Maa oli ennen ollut asuttua, mutta nyt se oli enimmäkseen autiona, entiset kylät raunioina ja joilta oli sillat hävitetty. Ruokatavaroita oli vaikea saada; riistaa tosin oli, mutta se oli kovin arkaa ja päästi harvoin ampumatkan päähän. Jokia, putaita ja puroja oli niin taajassa, ettei niistä ollut mahdollista enää lukuakaan pitää. Helmikuussa retkikunta viipyi jonkun aikaa järven koilliskolkassa saadakseen oppaita edelleen Matipa nimisen päällikön luo, jolta Livingstone toivoi saavansa veneitä. Loppumatonta suota pieni retkikunta kulki edelleen kaakkoa ja etelää kohti; vain siellä täällä kohosi joku saarento palmuineen ja muine puineen yleisestä tulvasta. Matipa kauan esteltyään suostui kuljettamaan Livingstonen pieneen kalastajain asumaan saareen, josta hänen piti saada veneitä, mutta kun ne eivät olleet siksi suuria, että niillä olisi uskaltanut kulkea järven poikki etelärannalle, täytyi Livingstonen edelleenkin kulkea rantaa pitkin.

Maaliskuun 20:ntenä hän saapui Tshambesille, jonka hän siis nyt omin silmin näki laskevan Bangveoloon, eikä Sambesiin. Tämän 400 askelta leveän joen vuolas virtaus kuljetti mukanaan paljon vesikasveja, jotka kietoutuivat yhteen suuriksi kimpuiksi. Tshambesin eteläpuolella jatkui samaa rannatonta rämettä, josta vain puita kasvavat muurahaiskeot kohosivat ympäristöään korkeammalle. Suunnattomia ruoko- ja lootostiheikköjä rehoittaa näissä rämeissä ja niiden kahina muistutti etäisen meren rantahyökyjä. Niitä kasvoi kymmeniä kilometrejä leveänä paarteena ulkona järvestäkin tehden yhä vaikeammaksi saada oikeata käsitystä sen ääriviivoista. Kaikkiaan on rämepaarre puolensataa kilometriä leveä ja leveämpikin, liittyen maan puolella tasaisiin rannattomiin niittyihin, järveen taas lähettäen ruoko- ja lootosniemiä.

Etelärannalla täytyi kulkea lukuisain jokien ja putaitten poikki, mutta niiden joukossa ei ollut sillä puolella suuria jokia, yhtä lukuun ottamatta, kuten asukkaat olivat Livingstonelle kertoneetkin.

Bangveolo-järven rannalta Livingstone kirjoitti Stanleylle kirjeen, joka oli hänen viimeisensä. »Tshambesin poikki», hän tässä kirjeessä sanoo, »kulkivat portugalilaiset jo kauan sitten, ja heille kuuluu kunnia sen löytämisestä. Nimen yhtäläisyydestä johtui, että se karttoihin merkittiin Sambesin itäiseksi haaraksi, ja minä typeryydessäni luulin, että se johtui jostakin tositiedosta. Sen vuoksi jäi ensimmäinen kulkuni sen poikki yhtä tuloksettomaksi kuin portugalilaistenkin. Kokonaista kaksikolmatta kuukautta tarvitsin tämän erehdyksen korjaamiseksi. Kasembe oli ensimmäinen, joka minulle antoi vihjausta siitä, että Tshambesi kuuluu siihen jokien ja järvien jaksoon, joka todennäköisesti muodostaa Niilin. Hän kuitenkin sanoi sen niin leikillään, että minun täytyi lähteä itse lähteitä etsimään tullakseni vakuutetuksi siitä, ettei tämä mahtimies puhunut vain pilojaan. Eräällä saarella keskellä Bangveolo järveä, jossa joka puolella vesi ja taivas yhtyivät, alkuasukkaat sanoivat, kättään verkalleen ympäri kuljettaen: 'Tuo on Tshambesi, joka juoksee tämän paikan ympäri ja muodostaa Bangweolon, ennenkuin se kiertää tuon niemen taa ja saa Luapulan nimen'. Tämä oli löydön hetki, eikä vain kulku vähäpätöisen joen poikki...» Silmäys karttaan osoittaa, kuinka oikein alkuasukkaat kuvasivat molempien jokien ja Bangveolo järven maantieteelliset suhteet, vaikk'ei Livingstone liene vielä täydelleen käsittänyt heidän tietojensa sisällystä. Tshambesi todella juoksee vain järven päitse, jatkaen paikalla Luapulana edelleen.

Kuukauden kestänyt rämpiminen soissa ja yhä ankarammaksi käyvä punatauti mursivat lopulta Livingstonen vankat voimat. Huhtikuun puolivälistä alkaen hänen ruumiin- ja hengenvoimansa nopeaan riutuivat. Siitä huolimatta hän kirjoitti päiväkirjaansa: »Kuinka hartaasti kuitenkin haluan, että Kaikkivaltias soisi minun näkevän työni päättyvän.» Huhtikuun 30:ntena, joka oli sunnuntai, hän heikkoudestaan huolimatta toimitti jumalanpalveluksen. Seuraavana päivänä hän vielä yritti ratsastaa aasilla, mutta vaipui lyhyen ajan kuluttua uupuneena maahan. Palvelijat kantoivat häntä jonkinmoisessa riippumatossa kylästä kylään. Huhtik. 27:ntenä hän viimeisen kerran kirjoitti päiväkirjaansa: »Lopen uupunut; jään tänne voimistuakseni. Olen lähettänyt väkeä ostamaan lypsyvuohia. Eteenpäin Molilamon rantoja kohti.» Vuohia ei kuitenkaan voitu saada. Kun matkaa oli jatkettava, ei Livingstone enää voinut nousta vuoteeltaan, vaan majan seinät oli revittävä auki, jotta paari voitiin sisään saada. Hänen ruumiinsa Oli niin arka, että paarilla matkaaminenkin tuotti hänelle suuria tuskia. Huhtikuun 29:ntenä retkikunta saapui Tshitambon kylään, Bangveolo-järven etelä rannalle.

Kuolema.

Livingstone oli puhunut paljon ja surullisesti omaisistaan ja rukoillut paljon, luvannut vaihtaa tavaransa norsunluuhun ja antaa tämän miehilleen ja lähteä kotia. Nyt hän sanoi: »Rakentakaa minulle maja, että saan kuolla.» Miehet rakensivat majan ja laskivat sairaan vuoteelle. Hän kärsi ankaria tuskia ja voihki yöt päivät. Hän ei voinut syödä ensinkään ja hänen näkönsä heikontui siihen määrään, että hän tuskin huomasi, kun kynttilä sytytettiin. Kolmantena päivänä hän sanoi: »Minua viluttaa kovin, pankaa majan päälle enemmän heiniä». Hänen seuralaisensa eivät puhuneet mitään, eivätkä lähestyneet häntä. Maan päällikkö hänelle lähetti jauhoja ja papuja ja osoitti retkikunnalle monella tavalla ystävyyttä.

Huhtikuun viimeisenä päivänä Susi vielä k:lo 11 aikaan yöllä kävi isäntänsä luona, joka silloin kysyi häneltä, pitkäkö matka vielä mahtoi olla Luapulalle. Susi arveli kolme päivämatkaa. Vielä myöhemmin hän kävi sairaalle hänen pyytämäänsä rohtoa antamassa. Varhain aamulla eräs retkikunnan nuorimmista, joka oli varalla sairaan käskyjä kuulemassa, herätti Susin ja sanoi: »Tule herran luo, minä niin pelkään; en tiedä, elääkö hän enää.» Kun Susi, Tshuma ja pari muuta miestä sitten menivät majaan, niin paloi siellä kynttilä ja Livingstone oli vuoteensa edessä polvillaan, kädet ristissä pieluksella, pää niitä kohti vaipuneena. Kun he kädellään koettivat hänen poskeaan, oli se kylmä.

Viimeinen matka.

Vainaja ei ollut antanut minkäänlaisia määräyksiä siitä, mitä hänelle oli kuoleman jälkeen tehtävä, mutta Susi ja Tshuma päättelivät, ettei häntä voitu jättää sinne tuntemattomaan pakanamaahan, vaan auringonpaisteessa kuivasivat ruumiin viedäkseen sen merenmaalle. Sydän kaivettiin puun juurelle ja eräs kolmas palvelija, Jakob nimeltään, joka osasi kirjoittaa, piirsi suureen mjulapuuhun kuulun löytöretkeilijän nimen ja kuolinpäivän. Lähelle tehtiin tangoista jonkinlainen portti muistomerkiksi, ja tämä tervattiin, jotta se kauemmin kestäisi. Seudun päällikkö lupasi pitää paikan ruohosta puhtaana, jotteivät vuotuiset kulovalkeat muistomerkkiä polttaisi.

Vainajan tavaroista laadittiin luettelo ja kaikki kirjoitukset, kirjat ja koneet vietiin Sansibariin, samalla kuin ruumiskin. Palvelijat matkasivat nyt takaisin Tanganjikan eteläpäähän samaa tietä, kuin olivat tulleetkin, ja sieltä uutta tietä Unjanjemben Taboraan, jonne he saapuivat lokakuussa, leväten siellä jonkun aikaa. Helmikuun 18:ntena 1874 he saapuivat Sansibariin, yhdeksän kuukautta matkalla oltuaan. Sansibarista ruumis vietiin Englantiin, jossa se haudattiin Westminster Abbeyhin. Se tunnettiin David Livingstonen maallisiksi jäännöksiksi leijonan puremasta, jonka hän oli saanut nuorena lähetyssaarnaajana Mabotsassa.

Susin, Tshuman ja Jakobin uskollinen ja rohkea teko, he kun olivat suorittaneet niin vaikean ja vaivalloisen retken osoittaakseen rakkaalle isännälleen viimeisen palveluksen, herätti Euroopassa mitä suurinta myötätuntoa ja vaikutti epäilemättä edullisesti koko neekerirodun tulevaisuuteen. Jakob pääsi Englannin kuningattaren puheille ja rupesi sitten erään Sansibarin kauppiaan palvelukseen. Tshumasta tuli karavaanipäällikkö ja hän matkusti sitten sekä Keith Johnstonin että Joseph Thomsonin keralla uusilla löytöretkillä. Susi oli Stanleyn seuralainen hänen suurella Kongo-retkellään. Mutta näyttää siltä, etteivät uudet herrat enää voineet pitää näissä neekereissä vireillä niitä hyviä ominaisuuksia, jotka Livingstonen seura oli heissä herättänyt.

Livingstonella oli eläessään arvostelijansa ja — kadehtijansa — mutta kuta enemmän hänen työnsä suuruus alkoi selvitä, sitä yksimielisemmäksi kävi maailman tunnustus. Ja hänen traagillinen kuolemansa, juuri kun hän luuli saavuttaneensa toiveittensa päämäärän, oli omiaan saamaan viimeisetkin nurkujat vaikenemaan. Yksimielisesti hänet nykyään tunnustetaan suurimmaksi kaikista Afrikan matkustajista.

Sir H.H. Johnston, Livingstonen elämäkerran kirjoittaja, etevä Afrikan tutkija itsekin, arvostelee seuraavasti hänen ansioitaan löytöretkeilijänä: Livingstone ennen muita teki koko Etelä-Afrikan tunnetuksi Betshuaanimaan kuivien ylänköjen ja Kalaharin erämaan poikki aina Sambesin laaksoon saakka.

Hän löysi Ngami järven. Vuosina 1852—1856 hän tutki Sambesin pää suunnan Tshoben suusta pohjoista kohti aina Liban lähteitten läheisyyteen ja siitä länttä kohti ensimmäisenä varmasti määräsi Kassain ja Kuangon lähteet. Livingstonea voitanee pitää Kassain, Kongon vetevimmän syrjäjoen löytäjänä. Pombeirot näyttävät kiertäneen Kassain lähteet eteläpuolitse. Ladislaus Magyar, unkarilainen kauppias ja löytöretkeilijä, joka matkusteli Angolassa vv. 1849—1864, biheläisen neekerinaisen kanssa naimisiin mentyään, tunkeutui v:n 1851 vaiheilla Kuangon yläjuoksulle ja Sambesin syvänteen luoteisille rajoille ja saattoi ehkä nähdä Kassain latvat v. 1855, muutamia kuukausia ennenkuin Livingstone, mutta vasta Livingstonen kirjan ilmestyttyä hänkin kertoi maailmalle matkastaan. Kun hän oli vailla tieteellistä sivistystä, ei hän sitä paitsi voinut liittää kertomukseensa minkäänlaisia tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä.

On tosiaan merkillisempää, lausuu Johnston, se mitä Livingstonen edeltäjät sivuuttivat, kuin se mitä he löysivät. Portugalilainen t:ri Lacerda saapui pienelle Mofue järvelle, joka on kolmisenkymmentä kilometriä Moefosta etelään, lyhyen matkaa Luapulasta itään, mutta ei hän, sen enempää kuin kukaan muukaan hänen retkikuntansa jäsenistä, viitsinyt käydä päivämatkaa pohjoisempana Moeron rannalla eikä Luapulankaan äyräillä. Bisa maassa he kuulivat »Shuia» järvestä, jonka piti olla vähän matkaa lännempänä, ja tiesivät Tshambesin siihen laskevan. Mutta vasta Livingstone kävi tällä järvellä ja nimitti sen erään saaren mukaan Bangveoloksi. Njassa järvestä portugalilaiset kuulivat kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa ja yhdeksännentoista alussa. Gaspar de Bocarro oli jo v. 1616 kulkenut aivan sen ohitse jotenkin läheltä, Kilwaan ja Mombasaan matkustaessaan, mutta hän ei näytä sitä nähneen, vaikka kulki ylä-Shiren poikki. V. 1846 sen todella näki portugalilainen Candido de Costa Cardoso, mikäli tiedämme. Portugalilaisten matkoista kuitenkin hyvin vähän tiedettiin.

Angolasta palatessaan Livingstone löysi Viktoria-putouksen ja kulki Sambesin jokivartta missä lähempänä, missä etäämpänä joesta suistamoon saakka. Toisella Sambesin matkallaan hän maailmalle paljasti Njassan seudut ja sen eteläpuolella olevan pienen Shinvan, tutki Shiren seudun korkean vuoriston ja Shire joen juoksun, Njassan länsipuolella olevan Luangwa joen, useimmat Sambesin pohjoispuoliset syrjäjoet ja Butangan ylämaan. Tällä toisella matkalla saatiin myös entistä perusteellisempi tieto Sambesin moniputaisesta deltasta.

Kolmannella suurella matkallaan Livingstone jatkoi Rovuman seutujen tutkimista, kartoittaen tästä joesta suuren osan. Hän oli ensimmäinen eurooppalainen, joka tutki Njassan länsipuolisen maan ja Bemba maan. Hän löysi Tanganjikan eteläpään ja arvasi tämän järven purkavan vetensä länttä kohti Lualabaan. Hän oli ensimmäinen, joka lähetti tiedon Moeron suuresta suosta. Livingstonen kautta tulivat tunnetuiksi Moero ja Bangveolo järvet ja niitä yhdistävä Luapula joki, ynnä Kongon yläjuoksu Njangwen seuduilla. Lualaban eli Kamolondon yläjuoksustakin hän toi tiedon. Hän oli ensimmäinen eurooppalainen, joka tunkeutui kolmen ja puolen asteen päähän päiväntasaajasta ja tutustui Manjeman metsään ja sen suuriin simpansseihin ja kääpiöelefantteihin. Hän ensi kerran mainitsee Lomami joen ja kuuli ensimmäiset sanomat Katanga maasta, sen metallirikkaudesta ja luola-asumuksista: »Kuukauden matka Kasemben maasta länttä kohti on Katanga, jossa väestö sulattaa kuparimalmia (malakiittia) suuriksi, ison I:n muotoisiksi, 50—100 naulan painoisiksi harkoiksi. Asukkaat takovat tästä metallista renkaita käsivarsien ja säärien koristukseksi. Kultaakin Katangassa on.» Kivu järvestäkin Livingstone toi varmemman tiedon, samoinkuin Viktoria-järven koillisesta Kavirondo-lahdesta.

Livingstone omisti kaikkialla, missä kulki, huomiota Afrikan muinaisuudellekin, sekä geologiselle että esihistorialliselle. Muun muassa hän kokosi tietoja Mashonamaan kivilinnoista. Niilin lähteitten etsimiseen häntä viehätti sekin luulo, että muka Mooses Egyptissä oleskellessaan oli koettanut saada niitä selville. Hän toivoi sen vuoksi tapaavansa Niilin lähdeseuduilla merkkejä Egyptin muinaisesta vaikutuksesta. Lundan ja muitten seutujen asukkaitten ulkomuodossa hän luuli huomaavansa piirteitä, jotka viittasivat egyptiläiseen verensekoitukseen. Jos hän olisi tuntenut Viktoria järven länsipuolisissa valtioissa hallitsevat vahumat, olisi hän saanut vielä paljon enemmän tukea luulolleen. On kuitenkin hyvin epäiltävää, onko tämä sekoitus egyptiläistä, vaikkapa kyllä hamilaista ja ehkä semiläistäkin. Tanganjikasta Moerolle kulkiessaan v. 1869 hän Itawan päälliköstä ja rahvaasta sanoo: »Nsama, heidän päällikkönsä, oli vanha mies, jonka pää ja kasvot olivat samanlaiset kuin Assyrian muinaisrakennusten veistokuvissa. Rahvas oli harvinaisen kaunista, Itawan miehistä usealla oli yhtä kaunis pää kuin suinkin on mahdollista tavata eurooppalaisjoukossa. Ruumiit olivat hyvin muodostuneet, kädet ja jalat pienet. Koillisessa Njassa-maassa Livingstone tapasi hallitsijahuoneen, jonka kansan tarinan mukaan eräs vaaleaihoinen seikkailija kuuden toverinsa keralla oli perustanut. »Näiden jälkeläisillä oli monet ajat suora nenä, vaalea iho ja pitkä tukka.»

Ystävänsä, sir R. Murchisonin innostamana Livingstone suuresti harrasti geologiaa ja hankki sen alalla sangen perusteelliset tiedot, vaikka häneltä puuttuivatkin varsinaiset opinnot. Keski-Sambesin laaksoa laskiessaan v. 1856 hän löysi fossilisia araukarioita ja päätti tästä, että Etelä-Afrika ennen lienee ollut maayhteydessä sekä Intian että Etelä-Amerikan kanssa. Njassa-järvestä hän ensimmäisenä lausui sen mielipiteen, että se oli maanrepeämän — oikeammin maan vajoamisen — kautta syntynyt.

Livingstone ei matkustaessaan pitänyt kiirettä. Hän teki taivalta sen mukaan kuin sopi, lausuu hänestä Scott Keltie, tehden huolellisia havaintoja ja kirjoittaen muistoon kaikki, mikä oli sen arvoista, harvinaisen tarkkaa maantieteellistä älyä ja tottunutta tieteellistä ymmärrystä osoittaen, tutkien kansan elämäntapoja, syöden heidän ruokaansa, asuen heidän majoissaan, ottaen myötätuntoisena osaa heidän iloihinsa ja suruihinsa. Kaikissa maissa, joitten läpi hän matkusti, alkuasukkaat sen vuoksi rakkaudella häntä muistelivat, pitäen häntä melkein poikkeuksetta korkeampana olentona. Hän kohteli heitä aina hellästi, lempeästi, jalosti. Arabialaiset orjakauppiaatkin, joitten vastustaja hän oli, ihailivat häntä suuresti ja sanoivat häntä »sangen suureksi tohtoriksi». Hänen esimerkkinsä ja kuolemansa vaikuttivat innostavasti, houkuttelivat Afrikkaan kosolta löytöretkeilijöitä ja lähetyssaarnaajia ja synnyttivät Euroopassa niin ankaran vihan orjakauppaa vastaan, että voimme sanoa sen hänen vaikutuksestaan saaneen kuoliniskun. Ihmisenä Livingstone oli puhdas ja helläsydäminen, täynnään inhimillistä myötätuntoisuutta, mieleltään mutkaton kuin lapsi.

* * * * *

Alussa vuotta 1873 Englannin hallitus lähetti Sir Bartle Freren keskustelemaan Sansibarin sulttaanin kanssa orjakaupan lakkauttamisesta. Kun sulttaanilla oli siitä hyvät tulot, ei hän tahtonut ottaa moisia vaatimuksia kuuleviin korviin, jonka vuoksi Sansibariin lähetettiin englantilaisia sotalaivoja, ja silloin sulttaanin täytyi taipua. Sulttaani Bargash kielsi orjain viennin, orjakaupan ja lupasi suojella vapautettuja orjia. Orjakaravaaneja kiellettiin tulemasta sulttaanin manneralueelle ja Sansibarista orjastus-retkikuntia sisämaahan lähettämästä. Sansibarin vanhalle orjatorille rakennettiin suuri englantilainen kirkko.

Cameronin matka Afrikan poikki.

Samaan aikaan kuin Livingstonen palvelijat kantoivat isäntänsä ruumista Sansibariin, varusti Englannin maantieteellinen seura retkikunnan, joka sai tehtäväkseen kuulun matkustajan avustamisen, jonka jälkeen sen hänen neuvojensa johdolla piti suorittaa joku itsenäinen tutkimustyö. Meriluutnantti V. Lovett Cameron otettiin retkikunnan johtajaksi ja hänen apulaisikseen lähtivät lääkäri Dillon ja luutnantti Murphy. Maaliskuussa 1873 retkikunta lähti Sansibarista. Neljäntenä miehenä lähti mukaan kahdeksantoistavuotias Robert Moffat Livingstonen langon poika, joka kuitenkin pian sortui matkalla tautiin. Retkikunnan muutkin jäsenet sairastuivat malariaan ja silmätautiin niin pahoin, että lokakuussa koko yritys uhkasi tuhoutua. Osalta oli siihen syynä sekin että palkattujen kantajain joukossa oli hyvin paljon huonoja aineksia. Varustukset eivät suinkaan olleet paremmat kuin Livingstonenkaan hänen lähtiessään viimeiselle matkalleen.

Taborassa, Unjanjemben arabialaisten pääkaupungissa, retkikunta kohtasi Livingstonen ruumissaaton ja sai siten epäämättömän tiedon siitä, että löytöretkeilijä oli kuollut. Cameron kirjoittaa: »Maatessani eräänä päivänä teltassani sairaana, huolissani ja tuskissani surkean tilamme johdosta, tuli luokseni Tshuma, palvelija, joka kertoi minulle isäntänsä kuolemasta ja että hänen ruumiinsa parin päivän kuluttua saapuisi Taboraan.» Paikkakunnan kaikki etevimmät arabialaiset osoittivat vainajalle kunnioitustaan saaton saapuessa. Murphy päätti nyt palata takaisin ja muutaman päivän kuluttua Dillon teki samoin. Edellinen seurasi ruumissaaton mukana Sansibariin, jälkimmäinen kuumehoureissa ampui itsensä matkalla.

Lukuga.

Camerom lähti yksin Udjidjiin, saadakseen talteen Livingstonen sinne jättämät paperit. Sitten hän aikoi jatkaa matkaa edelleen, laskeakseen, jos suinkin mahdollista, Lualabaa alas mereen. Helmikuussa 1874 hän saapui Udjidjiin, jossa hän Muhamed ibn Salek nimiseltä arabialaiselta saikin Livingstonen hänelle uskomat muistiinpanot. Udjidjista Cameron veneellä kiersi Tanganjikan eteläpään, kartoittaen sen tarkkaan. Toista rantaa noustessaan hän löysi Lukugan, joka vie Tanganjikan vedet Kongoon. Stanley sittemmin lausui epäilyksiä, tokko Cameron oli Lukugaan nähden tullut oikeihin johtopäätöksiin, jonka vuoksi kesti vielä hyvän aikaa, ennenkuin asia sai lopullisen ratkaisunsa.

Cameron totesi, samoin kuin myöhemmin Stanleykin, ettei Lukugaa voinut veneellä pitkällekään kulkea, kasvit, kaatuneet puut ja lieju kun tukkivat sen uoman. Seudun asukkaat kuitenkin vakuuttivat kuukausimääriä kulkeneensa Lukugan vartta, kunnes olivat nähneet sen laskevan Lualabaan. Cameronin mittauksen mukaan juoksi joki puolen solmun nopeudella järvestä poispäin. Venematkansa johdosta Cameron nyt saattoi entistä oikeammin piirtää Tanganjikan kartan ja korjata järven suunnan kaakkois-luoteiseksi; edelliset matkustajat eivät olleet oikealla tavalla lukuun ottaneet kompassin poikkeumaa niillä seuduin, vaan olivat piirtäneet suunnan melkein suoraan pohjois-eteläiseksi. Veneretkellä Cameron sekä sairasti kuumetta että ruokatavarain puutetta, jota paitsi hänen säärissään ja jaloissaan oli vihoittavia haavoja.

Cameron otaksuu Lualaban Kongoksi.

Udjidjiin palattuaan hän lähetti Sansibariin kaikki Livingstonen paperit, mitä siellä säilytettiin, ynnä omat päiväkirjansa, kasvitieteelliset kokoelmansa, karttaluonnoksensa y.m. Sitten hän uudelleen kulki järven poikki, mukanaan 60 miestä, joista 20:llä oli pyssyt. Matkan päämäärä oli Njangwe, etäisin kohta, jonka Livingstone oli Lualaballa saavuttanut. Suuremmitta seikkailuitta Cameron saapuikin Njangween ja mittasi siellä Lualaban leveyden ja syvyyden ja virtauksen nopeuden, joten hän sai käsityksen sen suunnattomasta suuruudesta. Hän tuli puolestaan täydelleen vakuutetuksi siitä, ettei tämä mahtava joki voinut olla Niili, vaan Kongo. Cameron halusi hartaasti päästä ratkaisemaan tämän tärkeän kysymyksen, »mutta», kirjoittaa hän, »en olisi saanut jokimatkaani tarvitsemiani kanootteja millään muulla tavalla kuin rupeamalla ihmiskauppaa tekemään — toisin sanoen ostamaan ja myymään orjia, eikä siitä tietysti voinut olla millään muotoa kysymystäkään. Koettaessani hankkia kanootteja kunniallisilla keinoilla, saapui Njangween Hamed-ben-Muhamed ben Juma, paremmin tunnettu Tippu Tipin nimellä, jonkun verran etelämpänä Lomamin varrella olevasta leiristään. Tämä laajalti tunnettu arabialaispäällikkö oli tullut Njangween sovittamaan riitoja, joita oli syntynyt eräitten arabialaisten väen ja hänen suojeluksessaan olevain alkuasukkaitten välillä. Tippu Tip sanoi, että jos lähtisin hänen kerallaan, voisin kulkea Lomamin poikki ja sen takana palata takaisin Lualaballe. Suostuin ehdotukseen ja lähdin arabialaispäällikön matkaan hänen jälleen palatessaan kotiaan. Njangwen eteläpuolella oli erittäin hedelmällisiä seutuja, joissa ei vielä kukaan eurooppalainen ollut käynyt. Mutta Tippu Tipin asemalle saavuttuani sainkin kokea, etteivät Lomamin takaiset neekeriheimot suostuneetkaan laskemaan minua maansa kautta. Ja uskollisena periaatteelleni, ettei epäoikeutetun eikä aiheettoman verenvuodatuksen koskaan pitäisi tahrata loistavintakaan maantieteellistä löytöä, luovuin yrityksestä ja matkustin eteläisempää reittiä seutujen kautta, joissa ei vielä milloinkaan ollut käynyt eurooppalaisia eikä arabialaistakaan.»

Yhden kerran retkikunnan kimppuun kuitenkin hyökättiin, joten sen täytyi puolustaa itseään, ja taistelussa kaatui yksi alkuasukas. Cameron julisti kaikkialla kulkiessaan, ettei hänellä ollut vihamielisiä tarkoituksia. »Kun alkuasukkaat kuulivat, kuinka orjuutta inhosin, ihastuivat he siitä suunnattomasti.»

Cameron saapui sitten Usua maahan, josta hän aikoi lähteä etsimään »Skankorra» nimistä suurta järveä. Livingstone oli kuullut puhuttavan tästä järvestä, Cameron niinikään — nimi tietysti tarkoitti Sankurua, Kongon suurta syrjäjokea — ja kun hän ei Tippu Tipin leiriltä päässyt sinnekään päin matkustamaan, aikoi hän pyrkiä sinne etelästä, Uruasta käsin. Uruan ylipäällikkö Kasongo oli kuitenkin orjastusretkellä Cameronin saapuessa hänen pääkaupunkiinsa, ja matkustajan täytyi odottaa tämän mahtimiehen palaamista. Kasongon pääkaupungissa Cameron tapasi Jumah Merikani nimisen arabialaisen, joka osoitti hänelle paljon hyväntahtoisuutta ja avuliaisuutta, — »ikäänkuin olisin ollut hänen veljensä.» Hän tapasi siellä myös Alvez nimisen portugalilaisen, joka oli Bihestä kokoisin. Alvez oli orjakauppias kehnointa lajia, kunniaton konna, ja hän oli luokseen koonnut sotajoukon, joka oli samaa laatua. Muun muassa hänen seurassaan oli portugalilaisen majurin Coimbran poika. Cameronin varat olivat siksi ehtyneet, että hänen täytyi liittyä tämän orjakauppiaan karavaaniin päästäkseen maasta pois.

Odotellessaan Cameron teki retken muutaman kilometrin mittaiselle Mohria-järvelle, jossa hän näki samanlaisia paaluasumuksia kuin esihistoriallisella ajalla Sveitsin sisäjärvissä on ollut. Niitä saattoi toisin paikoin olla yhdessä ryhmässä kokonainen kylä. Majat oli rakennettu pyöreille tai nelitahoisille lavoille, joiden alla veneitä säilytettiin ja verkot ripustettiin kuivamaan. Kassalin järvellä hän näki uivia saaria, jotka asukkaat itse olivat rakentaneet, pystyttäen näille omatekoisille saarille sitten majansa ja kylväen niille ruohoa ja istuttaen banaaneja. Mutta ei saarilla sen enempää kuin paalurakennuksissakaan Cameron päässyt käymään. Ne olivat pakopaikkoja, jotka naapuriheimojen ja heidän päälliköittensä rosvoretket olivat- pakottaneet rakentamaan.

Kasongo orjastusretkiltään palattuaan otti Cameronin kylläkin suosiollisesti vastaan, mutta ei sitten laskenut häntä maastaan lähtemään. Ilman Jumah Merikanin apua ja varoituksia Cameron olisi ruhtinaan toimesta ryöstetty ja arvatenkin tapettukin. Lopulta hän kuitenkin pääsi Alvezin karavaanin kera taipaleelle, mutta tämä matka orjakaravaanin keralla, johon kuului puolentoistatuhatta henkeä, oli hänelle sanomaton kidutus, sitä suurempi, kun hän ei voinut mitään tehdä orja parkain kärsimysten lieventämiseksi. Portugalilaiset kohtelivat orjiaan vielä paljon huonommin kuin kehnoinkaan arabialainen. Halvemmalla päästäkseen AIvezin miehet säälimättä ryöstivät kaikki viljat, hedelmäpuut ja varastot, mitä tiellä oli, antamatta mitään korvausta. Cameronilla ei ollut muuta neuvoa kuin ostaa väelleen tätä ryöstettyä viljaa, kun muuta ei ollut saatavana. Enimmäkseen olivat kylät itse orjatien varrella aidoilla ja haudoilla linnoitetut. Koko matkan Cameron oli sairaudesta heikkona. Siitä huolimatta hän toimitti tarkat maantieteelliset paikanmääräykset ja löysi Sambesin, ynnä Kassain ja useitten muittenkin Kongoon laskevain jokien lähteet.

Portugalin alueella Cameron vihdoin tapasi vieraanvaraisia valkoisia, mutta aivan viime hetkessä uhkasi keripukki tuhota suurimman osan retkikunnasta. Cameronin täytyi kolmen vankimman miehensä kanssa kulkea 256 kilometriä neljässä päivässä nälissään ja moninaisia vaaroja kokien saadakseen apua nopeaan riutuvalle karavaanilleen. Se hänelle onnistui, mutta niin viime hetkessä, että yksi mies jo ennätti kuolla ja seuraavina päivinä monta muuta olisi seurannut häntä hautaan. Tämä mies olikin vasta toinen, jonka Cameron pitkällä retkellään menetti. Huolenpitoa miehistään hän kaiken aikaa oli pitänyt ensimmäisenä velvollisuutenaan. Matkansa päätettyään hän itsekin sairastui keripukkiin ja vain lääkärin taito pelasti hänet kuolemasta.

Cameron oli ensimmäinen valkoinen, joka kulki Afrikan poikki idästä länteen. Hänen matkansa tulokset olivat suuriarvoiset, vaikkei hän voinutkaan Lualaban kohtaloita ilmi saada. Seuraava suuri edistys Afrikan sisäosien tutkimisessa oli tämän salaisuuden selvittäminen.