v. 1690 Falklandin saarilta löysivät patagonialaisia kettuja, niin

päättivät he siitä, että saaristo oli Etelä-Amerikasta irti lohjennut kappale. Zimmermann huomasi, että Australia eläinkuntansa puolesta oli oma alueensa ja että taas Sunda-saaristo ennen oli ollut Aasian yhteydessä.

Ihmismaantiede.

Hollantilainen Pietari Camper perusti kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla antropologian määrittelemällä pääkallon mittaamismenetelmän; hän piti kasvoprofiilin viistoutta rotumerkkinä. Tästä Camperin kasvokulmasta alkoivat vertailevat kallonmittaukset. Joh. Friedr. Blumenbach keksi toisen mittausperusteen, jota käyttäen kallon leveys paremmin esiintyi, ja molemmat nämä menetelmät sitten yhdeksännellätoista vuosisadalla ruotsalainen Retzius yhdisti ja niitä melkoisesti kehitti. Blumenbach jakoi ihmiskunnan viiteen päärotuun, kaukaasialaiseen, mongolilaiseen, neekereihin, malaijeihin ja amerikkalaiseen.

Kansatiede sai varman perustuksen jalkainsa alle, kun kielimiehet alkoivat kielien nojalla määritellä kansojen heimolaisuutta. Espanjalainen pappi Don Lorenzo Hervas ensimmäisenä erotti muista sekä seemiläisen että suomalaisen kieliryhmän. Viimeksimainittuun hän luki lappalaiset, karjalaiset, virolaiset, permalaiset, votjakit, mordvalaiset, tsheremissit, voguulit ja madjaarit. Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla keksittiin sanskritin sukulaisuus indogermaanisten kielten kanssa, ja tämä avasi erinomaisen laajoja näköaloja nykyisten sivistyskansain menneisyyteen ja vanhoihin juuriin. Mutta vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla nämäkin heimoyhteydet on perusteellisesti todistettu ja valaistu.

Kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa vähitellen kehittyivät tilastotieteen alkeet. Ensimmäinen yleinen väenlasku tapahtui Yhdysvalloissa v. 1790. Toisten tietojen mukaan oli kuitenkin Tanskassa jo parikymmentä vuotta aikaisemmin toimitettu »kaikkien ihmisten laskeminen». Ensimmäiset kuolevaisuustaulut laski jo v. 1691 englantilainen matemaatikko Halley Breslaun väestöluettelosta, jota pidettiin erikoisen tarkkana ja luotettavana.

Maantieteellinen kirjallisuus.

XVII ja XVIII vuosisata olivat kaikilla maantieteen aloilla orastavan tutkimuksen ja avautuvien suurien näköalojen aikaa. Ne todelliset tulokset, mitä ne ennättivät tuottaa, olivat kuitenkin vielä siksi keskeneräiset, ettei niistä voitu koota suurta kokonaisuutta. Yleismaantieteillä, joita kahdeksannellatoista vuosisadalla kirjoitettiin ja suunniteltiin, oli etupäässä teoreettinen, tutkimusta suuntaava, mahdollisuuksia avaava merkitys.

Filip Cluverius julkaisi v. 1624 maantiedeteoksen, määritellen samalla maantieteen »selonteoksi koko maasta, mikäli sitä tunnetaan». Kosmografian hän jätti pois maantieteeseen kuulumattomana.

»Yleisen maantieteen» (Erdkunde) hän erotti »maittentiedosta» (Länderkunde), joka ero nykyisissäkin maantiedeteoksissamme on vallalla. Yleiselle maantieteelle on omistettu teoksen alkuosa, jälkimmäinen ja paljon laajempi osa maittentiedolle. Useimmat Euroopan maat kuvataan tässä teoksessa jotenkin seikkaperäisesti. Cluverius oli historiallisen maantieteen tienraivaajia, ja tälle tieteenhaaralle hän omistikin suurimman osan työstään.

Varenius.

Seitsemännentoista vuosisadan tärkein maantieteellinen kirjailija oli Varenius. Bernhardus Varenius oli kotoisin Elben suupuolesta, läheltä Lüneburgia. Hän opiskeli matematiikkaa ja lääketiedettä, mutta viehättyi vielä enemmän maantieteeseen. Varenius muutti opinnot suoritettuaan Amsterdamiin lääkärin ammattia harjoittamaan ja tutustui siellä hollantilaisten suuriin löytöretkiin. Mutta vaikka hän rikkaassa hollantilaisessa kaupungissa saikin ystäviä, muun muassa Blaeun, oli hänen toimeentulonsa kuitenkin niin huono, että hän jo v. 1650 kuoli vastoinkäymisten murtamana, vasta kahdeksankolmatta vuoden vanhana.

Tästä lyhyestä iästä huolimatta hän jo oli ennättänyt julkaista kuvauksen Japanista, johon hollantilaiset siihen aikaan tutustuivat, ja seuraavana vuonna maantiedeteoksensa, _Geographia Generalis_, jossa hän aikansa tiedon pohjalla koetti laajalle perustukselle yhdistää kaikki maantieteeseen kuuluvat alat. Varenius käsitteli ainettaan filosofisessa hengessä ja kauan tämä teos oli paras tieteellinen ja vertaileva maantiede, mitä oli olemassa. Isaac Newton julkaisi siitä