v. 1655 seitsemän laivaa ja useita satoja miehiä sekä saapui niillä

kukistamaan ruotsalaisia. Fort Casimir valloitettiin takaisin ja pian sen jälkeen Kristina ja muut linnoitukset. Uusi Ruotsi kukistui ja joutui hollantilaiseksi alusmaaksi. Rysingh sai joukkoineen lähteä pois.

Suurin osa siirtolaisia jäi kuitenkin paikoilleen. Erittäinkään suomalaiset eivät tunteneet halua palaamiseen. Päinvastoin heitä saapui vielä edelleenkin osittain Hollannin, vieläpä Englanninkin kautta. Eräs suomalainen, Jyrgen, tuli hollantilaisen käskynhaltijan lähimmäksi mieheksi.

Hollantilaisaika oli verrattain ahdasta ja suomalaisillekin vaikeata. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Englantilaiset olivat voimakkaimpia Pohjois-Amerikan asuttajia. Pian kiristyivät heidän ja hollantilaisten välit niin, että tuli kysymys toisen tai toisen kukistumisesta. Englantilaiset pääsivät verrattain helposti voitolle. Stuyvesantin täytyi luovuttaa heille Uusi Amsterdam, josta tuli New York. Ja Uuden Amsterdamin kukistuessa joutui entinen Uusi Ruotsikin englantilaisille 1664.

Tämä vallanmuutos ei häirinnyt siirtolaisia Delaware-joen siirtoloissa juuri ollenkaan. Päinvastoin englantilaiset järjestivät esim. maanomistusolot lujemmalle ja varmemmalle pohjalle. Tässä⁴ järjestelyssä tosin otettiin suomalaisiltakin pois koko joukko liikamaita jaettavaksi maahantulleille englantilaisille ja siten kyllä herätettiin sen verran tyytymättömyyttä, että eräs Königsmarckiksi itseään sanova seikkailija, n.s. Pitkä Suomalainen, sai aikaan pienen kapinayrityksen, joka kuitenkin kukistui jo ennenkuin pääsi alkuunkaan. Johtaja tuskin lienee ollut edes suomalainen eivätkä läheskään kaikki suomalaiset häntä kannattaneet. Kapinallisilta, m.m. eräältä Kolehmaiselta, otettiin maat pois, vaikka he saivatkin niitä myöhemmin takaisin.

Uuteen vaiheeseen joutui siirtokunta sen jälkeen kun William Penn saapui sinne Englannista perustamaan kveekarivaltaansa. Hän oli Englannin kuninkaalta saanut korvaukseksi isänsä amiraali Pennin palveluksista ja rahalainoista kaikki nämä alueet sekä paljon sen lisäksi (koko nykyisen Pennsylvanian valtion). William Penn tuli Uplantiin 1682 ja viivyttyään siellä vähän aikaa valitsi asutuksen pääpaikaksi Delaware- ja Schuylkill-jokien yhtymäkohdan, mihin hän alkoi perustaa Philadelphian (Veljesrakkauden) kaupunkia. Hän osti maata siellä olevilta siirtolaisilta (Svenson Skuteilta, Kokkisilta, Ramboilta y.m.) ja teki muodollisen sopimuksen maista myös intiaanien kanssa neuvottelussa erään jättiläisjalavan (Treaty Elm) juurella, joka kasvoi suomalaissyntyisen Lassi Kokkisen (Cockin) maalla.

William Pennin aikana nousivat nämä siirtokunnat kukoistukseen ja kasvoivat tavattoman nopeasti. Myöskin englantilaistuminen kävi nopeasti juuri sen vuoksi, että englantilaisaines aivan pian voitti kaikki muut. Suomalaiset, joiden kansallisista tarpeista ei alun pitäen ollut pidetty juuri mitään huolta, sulivat jo aikaisin muihin kansallisuuksiin jättäen kuitenkin jälkeensä luonteenominaisuuksia, joita lienee vieläkin niillä tienoin nähtävänä.

Suuri ei suomalaisaines alkuaankaan ollut, sillä eihän koko Uuden Ruotsin väestö noussut kuin muutamiin satoihin. Ruotsin hallitus piti siellä kyllä seurakuntain hoidossa pappeja, joiden joukossa oli sattumalta muuan suomalainenkin. Näitä lähetettiin vielä kauan senkin jälkeen, kun valtiollinen yhteys Ruotsin kanssa oli katkennut (viimeinen Ruotsista lähetetty pappi Nikolaus Collin kuoli v. 1831). He kuitenkin etupäässä valvoivat luterilaisuuden säilymistä, kansallisuuden säilyminen oli heille vähempiarvoinen seikka.

Etteivät suomalaiset noilla tienoin ole sukupuuttoon hävinneet, siitä antoi todistuksen jo William Penn, joka sanoi, että heidän perheissään oli paljon lapsia, useinkin toista kymmentä joka talossa. Mitä heistä on tullut, mitä vaikutusta suomalaisten jälkeläisillä on Amerikan historiaan, sitä ei ole vielä voitu selvittää. Tiedetään vain, että moni amerikkalainen »yankee» johtaa juurensa suomalaisista (historioitsija Bancroft sanoo, että joka 18:s yankee polveutuu Uuden Ruotsin siirtokunnasta). John Morton, Amerikan itsenäisyyden-julistuksen ratkaisija, oli suomalaista perijuurta.

Suomalaisilla ei ole yleensä ollut mainittavaa osaa löytöretkissä ja maailman valloittamisessa. Ruotsalaistenkin, joiden kanssa suomalaisten kohtalo on ollut yhdistettynä, osuus siinä on uudelta ajalta sangen pieni. Uuden Ruotsin siirtokunta on melkein ainoa yritys, sillä sellaisista vähäpätöisyyksistä kuin esim. Guinean siirtokuntahankkeesta, jota samoihin aikoihin järjestettiin, tuskin maksaa vaivaa mainitakaan. Juuri tämän vuoksi on aihetta muistaa Uuden Ruotsin perustamista ja sen asuttamista. Siinä ovat suomalaisetkin kantaneet kortensa kekoon uuden maailman, Amerikan edistyksen hyväksi.

Canadasta Louisianaan.

Löytöretkien jatkaminen ei Canadassa ollut niin vaikeata kuin suurilla mannermailla yleensä. Merenrannikolla on syviä lahtia, joista helposti pääsi kauas maan sisään. Laurentin joki johtaa syvälle mannermaan sydämeen ja tämän vesistön lukemattomat joet ja syrjäjoet ovat kesällä vesiteitä, joita kevyt tuohikanootti helposti ui synkimpiinkin aarniometsiin aina lähdesoihin saakka, ja hyvin usein ovat eri suunnille virtaavien jokien väliset vedenjakajat niin kapeat ja matalat, että venhot voi helposti taivaltaa niitten poikki. Ranskalaiset olivat Canadaan tullessaan kömpelöitä kanootilla kulkemaan ja Champlain oli vähällä henkensä menettää koskissa, kun hän ensi kerran nousi Ottawa-jokea ilman intiaanilaisia venemiehiä. Mutta pian he oppivat melan käytön ja sauvomisen salaisuudet ja voittivat sitten intiaanitkin kanootin hoidossa. Vettä oli kaikkialla ja suunnattoman laaja järvi-, joki- ja puroverkko kallistui suurimpien vesistösyvänteitten valtajokia kohti. Joet tunkeutuivat kuin avatut kadut aarniometsiin, jotka olivat niin sankat, että ne kummaltakin rannalta ulottuivat melkein yhteen. Toisin paikoin oli laajalti vesiruohokoita, joissa ei tottumaton olisi minnekään osannut, mutta joissa tottunut opas näköjään umpimutkasta muutamalla melan punalluksella johti kanootin johonkin järveen selvälle vedelle. Laurentin joki oli koko mannermaan valtatie, sillä se kulkee poikittain syvälle sen sisäosiin ja koskettaa läheltä sekä pohjois- että eteläpuolelle virtaavain jokialueitten latvoja. Varsinkin Mississippiin ovat taivallukset niin lyhyet, että vesi kevättulvan aikana Chicagon seuduilla ja parissa muussakin kohdassa juoksee kumpaankin suuntaan. Talvella taas joet ovat jäässä, lumi peittää laaksot, vuoret, ja metsämies, ahkiolla tarpeitaan perässään vetäen kulki lumikengillään minne halusi. Tämänkin taipaleen teon ranskalaiset pian oppivat. Ainoastaan keväällä jäitten lähdön aikaan oli tässä maassa mahdoton matkustaa. Canadan sisäosat tulivat helppojen vesiliikkeittensä vuoksi hyvin pian tutkituiksi, kun intiaanisodat päättyivät ja lähetyssaarnaajat ja kauppiaat saattoivat matkata pelkäämättä henkensä ja tavaransa, vieläpä päänahkansa menettämistä.

Irokuoi-sodan loppu.

Aarniometsä sulki helmaansa hävitetyn huronien maan rauniot, ja kun englantilaiset uudisasukkaat sata seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin maan raivasivat, niin he löysivät kosolti luukasoja, asumuksen pohjia, talouskapineitten rauskoja, sota-aseita, jotka todistivat maan entistä asutusta ja verinäytelmiä, joissa se oli tuhottu. Jesuiittain suuri keskusasema oli säilynyt, vaikka kaikki haara-asemat olivat joutuneet hävityksen omiksi. Siinä oli hävitysaallon lähestyessä neljäkymmentä ranskalaista, jotka varmaan olivat viimeiseen veripisaraan puolustaneet henkeään, ynnä parikymmentä huronisotilasta, viimeinen jäännös joukosta, joka oli urhokkaasti taistellut irokuoita vastaan ja tuottanut näille suuren mieshukan. Huronien jälkiä seuraten vihollinen saapui aina asemalle saakka ja hiipiviä vakoojia alkoi näkyä metsissä. Munkit rukoilivat kaiken yötä, mutta päivän valjetessa huomattiin, että salaperäinen pakokauhu olikin vallannut irokuoit, niin että he olivat sotavankineen kiiruimman kaupalla paenneet. Munkit pitivät tätä Kaitselmuksen erikoisena apuna. Mutta tietäen, että armonaika oli oleva lyhyt, ja huronien rukouksia kuullen he itse sytyttivät keskusaseman tuleen ja peräytyivät kaikkineen Georgian lahden kaakkoispäässä olevaan pieneen saareen, rakensivat siihen varustuksen ja kokosivat luokseen kolmisensataa huroniperhettä. Talven tullen ajoi nälkä metsistä vielä enemmän kodittomia punanahkoja munkkien armeliaisuuden turviin. Mutta ei kukaan uskaltanut mennä mannermaalle, sillä irokuoijoukkoja väijyi taas kaikkialla. Huronipäällikköjen pyynnöstä, että heidät vietäisiin johonkin turvalliseen paikkaan, jesuiitat lopulta päättivät hylätä kaikki nämä etäiset ylämaan asemat ja paeta heidän kerallaan Laurentin joen suupuoleen. »Kyynelin päätimme jättää maan, jota rakastimme», kirjoitti eräs jesuiitoista v. 1650, »johon kaikki toiveemme olivat kiintyneet ja joka kunniaan kohotettujen veljiemme verestä punertaen lupasi meille avata taivaan tien ja Paratiisin portin.» Pitkin matkaa nähtiin irokuoitten veritöiden jälkiä. Nipissingit oli tuhottu, Ottawa-joen algonkinit tapettu tai hajalle ajettu. Pakenevat huronit olivat niin masennuksissaan, etteivät uskaltaneet vielä Montrealiinkaan jäädä, vaan kiiruhtivat Quebecin tykkien suojaan. He asettuivat ensiksi suureen saareen, joka oli vähän alempana Quebeci' Laurentin joessa, mutta kun mohawkit sinnekin löysivät heiltä päänahkoja rosvoamaan, niin he muuttivat mannermaalle vielä lähemmäksi kaupunkia, ja siellä, heimon vanhassa kotimaassa, heitä on säilynyt hiukkanen näihin saakka.

Ylämaassa jatkui hävitystyötä. Puolueettomien voimakas kansa hajoitettiin. Erien kansa tuhottiin. Muistotiedon mukaan siellä oli palamassa tuhannen roviota, jokaisen rovion keskellä paaluun sidottu erie tuskissaan vääntelehtien, ja vaikka luku olikin ehkä liioiteltu, niin varmaa on, että tämäkin onneton kansa helvetillisellä julmuudella tuhottiin. Osa huroneista ja tupakat, heidän läheiset sukulaisensa, kiertelivät kauan etsimässä itselleen uusia asuinsijoja. Suuri joukko pakeni Manitulin saarelle, joka erottaa Georgian lahden Huronin ulapasta, ja sieltä Michilimackinacin salmeen, mutta sinnekin irokuoitten etujoukot heitä seurasivat. He muuttivat silloin Michigan-järven Green Bayn suulla oleville saarille, mutta eivät saaneet sielläkään olla rauhassa. Sieltä ajettuina he pakenivat Illinoisien alueen kautta siouxien maahan Mississipin rannalle ja sieltä nousivat kahta jokea pitkin Superior-järvelle, jonka lounaispäästä, Chaquamegon-lahden rannalta, he vihdoin löysivät tyyssijan.

V. 1653, kun Uudessa Ranskassa vielä oltiin epätoivoisella mielellä irokuoitten hyökkäysten johdosta, onondagat kaikkien ihmeeksi ehdottivat rauhaa, ja kun se oli solmittu, voitiin siirtokunnista uudelleen nousta ylämaahan turkiksia ostamaan ja löytöjä jatkamaan.

Chouart ja Radisson.

Ensimmäisiä, jotka näihin toimiin jälleen ryhtyivät, olivat Médard Chouart, Grosseillersin herra, ja hänen lankonsa Pierre Esprit Radisson. Viimeksimainittu kirjoitti elämänsä loppupuolella vaiheistaan kirjan, joka vasta viime vuosisadan lopulla löydettiin ja painettiin. Tämä kirja antaa värikkäämmän kuvan turkiskauppiaitten vaiherikkaasta elämästä kuin rohkeimmankaan romaaninkirjoittajan mielikuvitus.

Chouart oli jesuiittain palveluksessa tutustunut huroneihin ja reittiin, joka Ottawaa pitkin vei heidän maahansa. V. 1646 hän erosi jesuiitoista ja alkoi omin päin tehdä intiaanien kanssa kauppaa.

Radisson ei ollut kauaa ollut Canadassa, ennenkuin mohawkit saivat hänet vangiksi. Hän oli jo paaluun köytetty poltettavaksi, oli jo kestänyt valmistelevan kidutuksen, kynsien repimisen sormista ja nuorukaisten pilkkaan ampumisen jousilla, kun eräs mohawkinainen otti hänet pojakseen ja siten pelasti hänen henkensä. Radissonista tuli tämän naisen perheen jäsen ja ennen pitkää heimon suosikki. Hän karkasi sitten muutamien algonkinilaisvankien kanssa ja oli jo päässyt melkein kotiinsa, kun takaa ajavat mohawkit saivat hänet jälleen kiinni. Vaikka kolme mohawkia oli saanut surmansa häntä takaa ajettaessa, niin hänen ottosukulaisensa jälleen pelastivat hänet paalusta. Radisson pakeni kuitenkin uuden kerran, ja nyt pako onnistui. Hän kulki etelää kohti Albanyyn, joka silloin vielä oli hollantilaisten käsissä, ja sieltä meren poikki Hollantiin, mutta palasi pian uudelleen takaisin Canadaan, jossa hänen muukin sukunsa oli.

Chouart ja Radisson nousivat Ottawaa Huron-järvelle, jonka ympäri he melkein kokonaan meloivat, huomaten muun muassa etelärannan saarettomuuden. Tältä retkeltä he palasivat Manitulin saarelle, jossa Radisson voitti sinne muuttaneiden algonkinien mielisuosion johtamalla sotaretkeä kierteleviä irokuoijoukkoja vastaan. Näistä tuotiin kotiin kahdeksan kuolleena ja kolme elävänä. Tapetut syötiin ja elävät poltettiin hiljaisella tulella ja kaikella julmuudella, mitä vain keksiä voitiin.

Manitulin saarelta Chouart ja Radisson yhdessä muutamien pottawatomien kanssa kulkivat Michigan-järveen Green Bayliin ja tutustuivat siellä mascoutineihin. Kaiken talvea ja kevättä he sieltä samoilivat milloin millekin suunnalle, käyden Wisconsinissa ja lähialueilla ja nähden monta kylissä elävää rauhallista heimoa, jotka kaikki ottivat heidät ystävällisesti ja vieraanvaraisesti vastaan. He tapasivat siellä muutamia siouxeja sekä kri-intiaaneja; viimeksimainittu heimo vaelteli hyvin kauas pohjoista kohti, aina »Pohjan merelle», s.o. Hudson-lahden rannoille saakka. Molemmat ranskalaiset lienevät käyneet Mississipillä saakka, siis neljätoista vuotta ennen kuin Joliet ja Marquette; he kertoivat eräälle jesuiitalle, että se oli kaunis joki, suuri, leveä ja syvä, Pyhän Laurentiuksen ison joen vertainen. Michigan oli heidän mielestään maailman kaunein järvi, ilmanala parempi kuin Italian, ja sitä ihanampi, kuta kauemmaksi etelää kohti he kulkivat. Radisson valitti, ettei Euroopan köyhiä voitu tuoda tähän hedelmälliseen maahan, jossa oli metsänriistaakin aivan ylenpalttisesti. Niin kului kesä ja syksyn tullen he palasivat Michiilimackinac-salmen kautta Sault Ste Marieen ja sieltä Superior-järvelle Chaquamegon-lahteen, joka osa tätä järveä on lähinnä Mississipin latvavesiä. Sinne he asettivat pääkortteerinsa ja sieltä käsin tutkivat laajan osan nykyistä Wisconsinin valtiota. He olivat, mikäli tiedetään, ensimmäiset eurooppalaiset, jotka kanootilla kulkivat Superior-järveä.

Superior-järven lounaiskulmaan oli kokoontunut paljon pakolaisia, huroneja, tupakkoja, ottawoja ja Sault Ste Marien kannaksen asujia, joitten niinikään oli täytynyt lähteä irokuoitten vainoa pakoon. Sinne saapui paljon kri-intiaanejakin, kertoen äärimmäisen pohjan perille tekemistään retkistä. Radisson kulki sieltä lumikengillä erästä syrjäjokea alas Mississipille, jonka hän luuli jakautuvan kahtia, niin että toinen haara juoksi alas Mexicon lahteen, toinen länteen päin — toisin sanoen hän luuli Missourin juoksevan sinne päin, josta se tuli. Keväällä 1660 molemmat seikkailijat lähtivät paluumatkalle siirtokuntiin ja saivat viisisataa intiaania mukaansa lähtemään. Ottawa-joella he saivat taistella, mutta ilman muita seikkailuja he elokuussa' kuitenkin pääsivät Montrealiin ja sen alapuolella olevaan Three Riversiin, joka oli turkiskaupan pääpaikka.

Varmaan näille teräville turkiskauppiaille jo oli selvinnyt, että kuta pohjoisempaa, sitä paremmat olivat turkikset. Tämä heitä voimallisesti houkutteli lähtemään sille pohjoiselle merelle, josta olivat kuulleet ja josta he luulivat väylän Kiinaan ja Japaniin aukeavan. Kun he eivät saaneet maaherran lupaa kohtuuehdoilla, lähtivät he salaa matkaan. Heitä odottivat ylempänä virralla nipissingit ja Superiorin intiaanit, lähteäkseen heidän seurassaan kotimatkalle, sillä molemmat ranskalaiset olivat intiaanien kesken tunnetut sotataidostaan. Ottawa-joella irokuoit hyökkäsivätkin joukon kimppuun, mutta heidän kävi nolosti; heitä kaatui kymmenkunta ja loput piiritettiin linnaan, jonka jälkeen molemmat ranskalaiset joukkoineen suurimmalla kiireellä salaa lähtivät matkaa jatkamaan, ottaen mukaansa neljä irokuoivankia ensi tilassa poltettaviksi. Vasta Nipissing-järvellä ruvettiin kulkemaan hitaammin ja siitä matka kävi vanhaa reittiä Huronin rannalle ja edelleen Superior-järvelle, jonka etelärantaa Radisson kuvaa, sen pitkiä hiekkadyynejä, maalattuja kallioita, kupariseutua, Keweenaw-lahtea ja sen pitkää ulapalle pistävää niemeä. He eivät meloneet tämän niemen ympäri, vaan taivalsivat kannan poikki, kuten metsäläisten oli tapana. Montreal-joella osa intiaaneista erosi kulkeakseen vedenjakajan poikki Mississipin latvavesille. Chouart ja Radisson jatkoivat pääjoukon keralla matkaa Chaquamegon-lahteen ja rakensivat sen rannalle kauppa-aseman. Kolme tai neljä vuotta myöhemmin jesuiitat samaan paikkaan perustivat lähetysaseman, se kun oli intiaanien suosituin kokouspaikka.

Talvella 1661—62 molemmat ranskalaiset vaelsivat laajalti pitkin nykyistä Minnesotaa ja rakensivat toisen aseman erään järven luo, johon kahdeksantoista heimon oli tapana tulla kauppaa tekemään. Siellä pidettiin suuri neuvottelu, jossa oli läsnä viisisataa metsäläistä. Kutsumusta noudattaen Chouart ja. Radisson sitten kävivät »härän kansan» vieraina ja tapasivat siellä 7000 miestä. Puolentoista kuukautta siellä viivyttyään he palasivat Superiorin rannalle.

Tähän saakka Radissonin kertomus, joka on kirjoitettu huonolla englanninkielellä, on selvä, mutta siitä eteenpäin hänen matkojansa on vaikea seurata. Hän meloi Chouartin kanssa Yläjärven länsipään poikki pohjoisrannalle, jossa joukko kri-intiaaneja heitä salaisen sopimuksen mukaan odotti, ja näiden keralla he laskivat suurta jokea merelle, oleskelivat sen rannalla kesän ja palasivat talven lähestyessä takaisin ylämaahan. He näyttävät Hudson-lahden rannalla nähneen jonkun vanhan huoneen, jonka Hudson taikka James olivat talveksi rakentaneet. He palasivat sitten asemalleen Superior-järvelle ja keväällä suurin vaivoin saivat intiaanit lähtemään kerallaan alas siirtokuntiin. Kun Uuden Ranskan maaherra heti otti heidät kiinni luvattomasta matkustamisesta, niin he suuttuneina tarjosivat palveluksiaan Englannille ja saivat englantilaiset v. 1667 perustamaan Hudson-lahden komppanian, joka viipymättä rakenteli linnoja lahden rannalle, vaikka ranskalaisetkin vaativat tätä rannikkoa, koska se oli Canadan luonnollista jatkoa.

Radisson ja Chouart palasivat kuitenkin takaisin Canadaan, kun englantilaiset eivät heidän vaatimuksiaan täyttäneet, ja huomauttivat nyt Ranskan hallituksen edustajille, minä vaarana Hudson-lahden komppania oli Ranskan turkiskaupalle. He perustivat sitä vastaan canadalaisen Pohjois-komppanian ja hyökkäsivät maan poikki Hudson-lahden englantilaisten asemain kimppuun. Nelsonin suuhun perustettu englantilainen asema valloitettiin ja sijaan rakennettiin ranskalainen linna. Mutta kahta vuotta myöhemmin molemmat langokset jälleen vaihtoivat lippua ja luovuttivat rakentamansa linnan englantilaiselle Hudson-lahden komppanialle. Canadalaiset uudelleen hyökkäsivät Hudson-lahden asemien kimppuun, vaikka Englanti ja Ranska virallisesti elivätkin keskenään rauhassa.

Jesuiitat ondagain luona.

Onondagain tekemästä rauhasta oli seurauksena, että jesuiitat perustivat heidänkin maahansa lähetysaseman. Siitä ei kuitenkaan tullut pitkäikäistä. V. 1657 lähetettiin kuitenkin kaksi isää sen avuksi, eikä Radisson, jota pyydettiin tulkiksi, voinut vastustaa viettelystä, vaan lähti mukaan. Mutta kevään tullen jesuiitat saivat vihiä, että onondagat aikoivat hävittää lähetysaseman ja surmata kaikki sen jäsenet. Asema oli rakennettu Onondaga-järven rannalle, syvälle irokuoitten maahan; Onondagasta lähti pieni joki Oswego-järveen ja Oswegosta edelleen Ontarioon. Ranskalaiset eivät intiaaneille näyttäneet epäilevänsä petosta, vaan kaikessa salassa rakensivat kanootteja. Kun joki keväällä loi jäänsä, niin he panivat toimeen suuret pidot ja kutsuivat niihin koko kylän. Se oli uskonnollinen juhla, johon oli sekoitettu paljon pakanallisiakin menoja, ja intiaanien keskeinen tapa vaati, että kaikki oli syötävä, mitä vieraitten eteen kannettiin. Siitä riippui nyt lähetyssaarnaajien henki, ja yhä vain kannettiin vieraitten eteen uusia ruokia, maissia, sianpaistia, trapinpaistia, sorsanpaistia, kilpikonnaa, ankeriaista, lohta ja monenlaista muuta ruokaa, ja intiaanit vakavina söivät syömistään niinkuin tapa vaati Lopulta he pyytämällä pyysivät, ettei enempää tuotaisi, mutta ranskalaiset vain muistuttelivat heille uskonnollista velvoitusta ja toivat yhä enemmän ruokaa. Aterian aikana he soittelivat soittokoneilla, joita heillä oli mukana. Lopulta intiaanit toinen toisensa jälkeen vaipuivat kellelleen ja heidän silmäluomensa painuivat umpeen. He nukkuivat syöneen miehen raskaaseen uneen ja kun viimeinen mies oli kellistynyt, ottivat hurskaat isät äkkiä esiin kanoottinsa ja meloivat matkoihinsa. Päivän valjetessa ja intiaanien tointuessa horrostilastaan he olivat jo kaukana Oswegolla. Onneksi vielä lumisadekin oli heidän jälkensä hävittänyt, niin että intiaanit päättivät heidän yön aikana lentäneen pois.

Ménard.

Jesuiitat eivät voineet unohtaa hajoitettua seurakuntaansa.

V. 1660 isä Ménard, ikämies jo, päätti palaavain ottawain keralla lähteä ylämaan suurille järvi lie. Muutamia ranskalaisia turkiskauppiaita seurasi mukana. Vaikka ottawat, roistomaisimmat kaikista intiaaneista, matkalla pitelivät Ménardia pahoin, pääsi hän kuitenkin Superior-järvelle saakka ja oleskeli siellä ottawain luona kahdeksan kuukautta. Mutta huomatessaan heidät aivan piintyneiksi hän lopulta huronien kutsumusta noudattaen lähti näiden luokse. Ennenkuin Ménard heidän kyliinsä pääsi, pettivät huronilaiset oppaat hänet ja toisen hänen seurassaan olevan ranskalaisen. Vähäksi aikaa Guérinista erottuaan Ménard eksyi ja katosi metsään. Hänen ruumistaan ei milloinkaan löydetty, mutta hänen tavaroitaan tavattiin myöhemmin säkkien ja siouxien luota, jossa niitä pyhinä rukoiltiin. Guérin löysi huronien kylät.

Allouez.

V. 1665 isä Allouez lähti nousemaan Ottawaa, jatkaakseen Ménardin työtä. Hänen matkansa oli ylen vaikea, sillä intiaanit eivät suostuneet ottamaan häntä seuraansa ensinkään, vaikka mielellään ottivat keralleen valkoisia turkiskauppiaita. Mutta isä Allouez lähti sittenkin. Hänen kanoottinsa särkyi Ottawan koskissa ja intiaanit olisivat jättäneet hänet nälkään kuolemaan, ellei eräs ottawain päällikkö olisi ottanut häntä omaan kanoottiinsa, pakottaen hänet melomaan muitten mukana. Allouez matkusti yhtä mittaa Superior-järvelle saakka ja perusti Chaquamegon-lahden rannalle lähetysasemansa. Paikka oli mitä parhaiten valittu, koska sinne saapui paljon intiaaneja. Järvi antoi runsaasti ravintoa, lyhyessä ajassa Allouezin miehet pyydystivät kaksituhatta taimenta ja siikaa. Talvella niitä otettiin ahraimella ja taimenet painoivat keskimäärin kaksikymmentä naulaa. Allouez oli taitava kielimies ja osasi saarnata kuudella kielellä. Aseman läheisyydessä oli kaksi kylää, toisessa asui paenneita tupakoita, toisessa algonkineja. Allouez rakensi kappelinsa näitten kylien keskivälille ja alkoi sitten saarnata säkeille, ketuille, Illinoiseille, kri-intiaaneille, siouxlaisille ja muille. Nipissingit olivat paenneet Nipigon järvelle ja Allouez kävi Superiorin poikki heidänkin luonaan. Aseman seutu oli ojibwain maata. Se oli tosin sotainen heimo, mutta ei niin riitainen ja julma kuin itäiset kansat. Täällä ei sotavankeja paalussa rääkätty. Vasta irokuoisodan jälkeen läntisetkin kansat alkoivat sitä harjoittaa kostoksi.

Allouez sai asemallaan paljon tietoja lähempien ja etäisempien seutujen maantieteellisistä oloista, varsinkin Mississipistä ja niistä mahtavista suurista kansoista, joita sen rannalla asui. Hän palasi sitten Quebeciin apua hakemaan, mutta ei viipynyt siellä kuin muutaman päivän, ennenkuin jälleen riensi ylämaahan, mukanaan eräs maallikkoveli ynnä neljä palkkapalvelijaa. Mutta huronit olivat jo niin paatuneet onnettomuuksistaan, ettei työ ensinkään ottanut menestyäkseen heidän keskuudessaan, vaikka isä Allouez suuressa neuvottelussa otti jaloistaan kenkänsä ja karisti niistä tomut heitä vastaan todistamaan. V. 1669 hän sen vuoksi muutti asemansa Michiganin Green Bayn rannalle winnebagojen maahan. Keväällä hän kävi vedenjakajalla ja kulki sen poikki Wisconsinin rannalle, joka virtasi etelään päin ja jota olisi ollut vain kuuden päivän matka Mississipille. Perustamalla Michiganin rannalle aseman hän valmisti tietä Marquetten ja Jollietin löytöretkelle.

Uuden Ranskan hallinnossa tapahtui sitten tärkeitä muutoksia, se kun v. 1663 joutui välittömästi Ranskan kruunun hoitoon. Colbert ryhtyi vielä tarmokkaammin kuin Richelieu siirtomaan kehitystä edistämään. V. 1660 ei Quebecissä vielä ollut täyteen kuuttasataa asukasta, vaikka se silloin oli ollut olemassa puolen vuosisataa. Saadakseen siirtolaisia Uuteen Ranskaan Ludvig XIV joka vuosi omasta rahastostaan suoritti kolmensadan nuoren miehen matkakulut. Ja kun sitten siirtokunnassa valitettiin suurta naisten puutetta, niin hallitus ryhtyi ripeihin toimiin senkin puutteen poistamiseksi. Canadaan toimitettiin nuoria naisia, jotka sitten saivat vapaasti valita miehen, ja häitten jälkeisenä päivänä kuvernööri jokaiselle parikunnalle antoi härän, lehmän, pari sikaa, pari kanaa, kaksi tynnöriä suolalihaa ja yksitoista kruunua rahaa. Väestön lisääntymistä edistääkseen hallitus maksoi palkinnon jokaiselle tytölle, joka meni naimisiin kuuttatoista vuotta nuorempana, ja vanhemmille, joilla oli enemmän kuin kymmenen lasta, annettiin vuotuinen eläke yleisistä varoista. Kahdennentoista lapsen syntyessä eläke korotettiin. Semmoisilta miehiltä taas, jotka mieluummin paloivat kuin naivat, kannettiin erityinen vero. Mutta sittenkään ei Canadan koko ranskalaisen väestön lukumäärä v. 1688 ollut kuin pari sataa päälle 11,000. Siirtokunnassa ei sitä paitsi ollut niin vapaita laitoksia kuin Uudessa Englannissa ja vähitellen muissakin englantilaisissa siirtokunnissa, vaan sitä hallittiin täydelleen emämaan virkavaltaiseen tapaan.

Ranskalaiset eivät raivanneet maata viljelykselle samassa määrässä kuin englantilaiset — maakaan ei ollut maanviljelykseen yhtä edullista kuin Uusi Englanti — mutta sitä enemmän he tunkeutuivat eteenpäin, johon heidän erinomaiset vesiväylänsäkin heitä houkuttelivat. Lähetyssaarnaajat ja turkiskauppiaat rakensivat asemiaan yhä kauemmaksi sisämaahan, kunnes isojen järvien kaikki rannat olivat ranskalaisten vaikutuksen alaisia. Ja kahta innokkaammaksi tämä eteenpäin tunkeutumisen halu kävi, kun saatiin kuulla, että isoilta järviltä oli mitä helpoin pääsy suurelle vesitielle, joka johti jollekin etäiselle merelle.

Irokuoitten kurittaminen.

Olemme nähneet, kuinka irokuoit edelleenkin olivat vaarallisimpana esteenä, mitä oli tällä lännen tiellä voitettavana. Ranskan hallitukselle vihdoinkin selvisi, että jos mieli jatkaa etenemistä ja saada Ranskan valta pysyvälle pohjalle, niin oli tehtävä loppu irokuoivaarasta, ja sitä varten toimitettava Canadaan riittävästi sotaväkeä. V. 1665 sinne siis lähetettiin tuhat kaksisataa miestä Turkin sodissa karaistuja veteraaneja. Näitten keralla De Courcelles tammikuussa 1666 teki lumikengillä retken mohawkien maahan ja seuraavana kesänä markisi de Tracy uuden suuremman retken, jolla poltettiin mohawkien kaikki kaupungit, heidän laihonsa ja ruokavarastonsa hävitettiin. Kaksikymmentä vuotta vallitsi tämän retken jälkeen Canadan joella rauha. Jos Ranskan hallitus joku vuosikymmen aikaisemmin olisi tämän tehnyt, niinkuin Champlain pyysi, niin olisivat huronit ja algonkinit säilyneet, irokuoit eivät olisi koskaan päässeet niin mahtaviksi, satoja valkoisia olisi säilynyt viiltoveitseltä ja kidutuspaalusta ja ranskalaiset olisivat ennättäneet vahvistaa Canadassa valtansa, ennenkuin englantilaiset ryhtyivät sitä heiltä asevoimalla anastamaan.

Vihdoinkin olivat ylämaahan vievät tiet vapaina ja Quebecistä alkoi matkustaa sinne sekä lähetyssaarnaajia että kauppiaita. Sekä Superior-järven että siitä Huroniin johtavan virran rannalle perustettiin lähetysasemat. Tällöin lähti työmaalle isä Marquettekin. Jesuiittain kera kilpaillen alkoivat Montrealin pappiseminaarin oppilaatkin harjoittaa lähetystointa, valiten työmaakseen Ontarion pohjoisen rannan, jonne oli asettunut irokuoita huronien tyhjille tiloille.

Dollier ja Galinée.

Kuusikymmenluvun lopulla lähtivät St. Sulpicen miehet Dollier ja Galinée etsimään lounaan puolelta erästä intiaaniheimoa, jonka oli kuultu olevan hyväluontoisemman kuin irokuoit, ja heihin liittyi La Salle, joka myöhemmin Canadan löytöretkeilijänä saavutti kaikkia muita suuremman maineen. Galinée laati matkasta kartan ja kertomuksen, jossa ensi kerran tehdään tunnetuksi Erie-järvi; siitä ei siihen saakka tiedetty muuta kuin huhuja.

Matka kävi Pyhän Laurentiuksen jokea Ontarioon ja sen poikki senekain maahan ja sieltä juonien ja viivytysten jälkeen järven länsipäähän Niagara-virran suitse. Vaikka he kuulivat könkään jyminän, eivät he kuitenkaan viitsineet lähteä sitä katsomaan, vaan tyytyivät intiaanien siitä antamaan kertomukseen. He löysivät etsimänsä kylän ja saivat sieltä pari orjaa, joista La Salle piti toisen, Ohion varsilta kotoisin olevan, molemmat papit erään Huronin rantain miehen. Suureksi hämmästyksekseen he täältä tapasivat kaksi ranskalaista, Jollietin ja Pérén, jotka olivat paluumatkalla siirtokuntiin. Nämä olivat käyneet Superior-järvellä etsimässä kuparikaivoksia, joista oli paljon kuultu aina Cartierin ajoista saakka, mutta saaneet palata tyhjin toimin. Jolliet oli noussut Ottawaa, mutta paluumatkalla eräs irokuoi-vanki, jonka hän oli ottawoilta pelastanut, opasti hänet Huron-järvestä Detroitin kautta Erieen ja tämän järven itäpäästä kannaksen poikki mainittuun kylään. Niagaran virtaa hän karttoi, kierteleviä andastejoukkoja peläten, ja siten jäi köngäs Jollietiltakin näkemättä. Jolliet kertoi pottawatomien suuresta heimosta, joka oli pyytänyt lähetyssaarnaajia, ja heidän luokseen Huronin taa molemmat papit päättivät lähteä, vaikka heidät oikeastaan oli lähetetty lounaaseen, jossa piti olla muuan tuntematon suuri jokikin — Ohio — löydettävänä. La Salle riitaantui ja sairautta teeskennellen jäi kylään. Jolliet lähti jatkamaan matkaansa Quebeciin, molemmat papit yläjärville. Minne La Salle kulki, siitä ei ole milloinkaan täyttä varmuutta saatu.

Molempien pappien saapuessa Erien rannalle vyöryi mahtavia aaltoja sen' hietikoille. Vuodenaika oli käynyt niin myöhäiseksi, että he päättivät viettää täällä talvea. Kulkien vähän edemmäksi he nousivat Lynn-jokea kappaleen matkaa sisämaahan. Seutu oli Galinéen mielestä kuin maallinen paratiisi. »Ei varmaan ole koko Canadassa kauniimpaa paikkaa. Metsät ovat avoimet, niissä kiertelee kauniita niittyjä, joita kastelevat joet ja purot ja näissä on kaloja ja majavia ylenmäärin. Hedelmiä on jos kuinka runsaasti ja riistaa niin paljon, että me kerrankin näimme sata hirvieläintä yhdessä parvessa». He rakensivat majan joen rannalle erään puistikon kolkkaan, suojaan järven myrskyiltä, ja majansa yhteyteen pienen kappelin, jossa he kolmesti viikossa toimittivat messun. Apotti Dollier sanoi, että se talvi varmaan painoi enemmän heidän ikuisen autuutensa hyväksi kuin kymmenen parasta vuotta heidän muuta elämäänsä. He saivat olla häiritsemättä koko talven, lukuunottamatta erästä yksinäistä irokuoita, joka kävi siellä majavan pyynnissä.

Kevään tullen he lähtivät kanooteissaan järvelle. Mutta kerran heidän rannalla maatessaan syntyi kova myrsky ja vesi nousi niin paljon, että he menettivät osan tavaroistaan, muun muassa ne tarpeet, joilla sakramentti jaettiin, samoin kuin kauppatavaratkin, joilla he ostivat ruokaa. Sen vuoksi he päättivät Ottawan tietä palata takaisin siirtokuntiin, hankkiakseen uudet alttariesineet, joita ilman he eivät voineet sakramentteja jakaa. Matkan varressa he sitten tapasivat punaisen kivestä veistetyn epäjumalan kuvan ja päättivät, että se oli piru, joka oli ollut syynä heidän alttaritarpeittensa hukkaan. He siis hakkasivat sen kappaleiksi ja upottivat palaset syvään jokeen, ja paikalla, sanoo hurskas pappi, »Jumala palkitsi meitä tästä otollisesta työstä, sillä samana päivänä saimme tapetuksi sarvaan ja karhun.» Tämä tapahtui St. Clair-järven rannalla, joka on Huronin ja Erien välisessä virrassa.

Matka kävi sitten Michilimackinacin salmen kautta, jossa ei ollutkaan lähetysasemaa, niinkuin he olivat luulleet, mutta Sault Mariessa he tapasivat isä Marqueten ja erään toisen jesuiitan; näillä oli jo valmiina linnoitettu asema, huone ja kappeli, ja aseman ympärille oli raivattu vainio, jossa kasvoi viljoja. Molemmat papit eivät kuitenkaan siellä kauan viipyneet, sillä St. Sulpice oli jesuiittain kanssa huonoissa väleissä. Ottawan tietä palaten Dollier ja Galinée kesäkuussa 1670 saapuivat takaisin Montrealiin.

Isä Marquette.

Isä Marquette kävi Saultin asemalla Yläjärven lounaiskulmassa ja siellä hänkin illinois-intiaaneilta kuuli Mississipistä. Se suuresti innostutti häntä ja herätti hänessä halua tunkeutua sinne saakka. Huronit ja ottawat olivat kuitenkin niihin aikoihin riitautuneet siouxien kanssa, joitten kestivieraina he asuivat. He olivat nimittäin saaneet hankituksi ranskalaisilta pyssyjä ja teräsaseita ja kävivät siitä niin ylpeiksi, että aikoivat ajaa siouxit heidän omasta maastaan. Mutta tämä mahtava kansa silloin julisti heille sodan ja sen alkamisen merkiksi lähetti isä Marquetelle takaisin kaikki uskonnolliset kuvat, joita hän oli heille antanut. Huronit ja ottawat eivät voineet ajatellakaan taistelua näin mahtavaa kansaa vastaan; heillä ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä pyssyineen etsimään uusia asuinsijoja. Isä Marquette vei huronit kerallaan Michilimackinac-salmeen, jossa jo oli vähän aikaa ollut jonkinlainen lähetysasema, ja isä André ottawat Manitulin saarille, jotka erottivat Georgian lahden Huronin ulapasta. Marquette perusti asemansa Michilimackinac-salmen pohjoisrannalle, ja siihen pian kasvoi kaksi kylää, joista toisessa asuivat huronit, toisessa algonkinit. Paikka kehittyi nopeaan, niin että siitä tuli turkiskaupankin tärkein keskusta. Vasta seuraavan vuosisadan alussa, kun Detroit perustettiin, Michilimackinac menetti suurimman osan merkitystään. Sinne oli vähitellen asettunut paljon »metsän juoksijoita» ja kaupustelijoita, jotka viettivät niin huonoa elämää, että jesuiitat epätoivoissaan itse sytyttivät asemansa palamaan ja muuttivat pois.

Järvialueen juhlallinen valtaus.

Ylämaiden tutkiminen oli nyt edistynyt niin pitkälle, että Ranskan hallitus päätti juhlallisesti ottaa ne haltuunsa. Menot oli tehtävä niin vaikuttaviksi kuin suinkin, että intiaanit saisivat korkean käsityksen merentakaisesta hallitsijasta, joka oli heidät lapsikseen ottanut.

Daumont de St. Lusson lähetettiin v. 1671 näitä menoja toimittamaan. Hän oli talvea Manitulin saarella ja lähetti sieltä sanomat kaikille järvien rannikolla asuville heimoille, että he tulisivat juhlaan Superiorin ja Huronin välisen virran rannalle. Neljäntoista suurimman heimon päälliköt olivat maan anastuksessa saapuvilla, samoin kuin paljon ranskalaisiakin, pappeja, munkkeja, kauppiaita ja virkahenkilöltä. Pystytettiin risti ja se pyhitettiin kirkollisilla juhlamenoilla. Ristin juurelle kohotettiin paalu, jonka päässä oli Ranskan vaakuna. Luettiin julki maananastuskirja, huudettiin »eläköön kuningas» ja kaikilla ampuma-aseilla ammuttiin. Sitten isä Allouez puhui intiaaneille heidän omalla kielellään ja kertoi heille Ranskan mahtavasta kuninkaasta, jolla oli tuhansia yhtä mahtavia päälliköitä kuin Quebecin kuvernööri, joka oli irokuoit voittanut ja jolla oli suunnattoman paljon laivoja ja sotaväkeä. Hän kuvasi, kuinka ilma oli liekeissä, kun kuninkaan tykit paukkuivat, kuinka kuningas vihollistensa veren tahraamana ratsasti sotajoukkojensa keskellä ja kuinka hänen käskystään tapettiin niin paljon vihollisia, ettei kukaan voinut heidän päänahkoistaan lukua pitää, niitä kun oli tapettava niin paljon, että veri juoksi virtanaan. St. Lusson sitten vuorostaan piti puheen, jossa hän selitti kaikkien läsnäolevien intiaanien edustajain siitä hetkestä nauttivan tämän mahtavan kuninkaan suojelusta. Sitten veisattiin Te Deum ja kaikki ampuma-aseet taas laukaistiin.

Intiaaneihin menot tekivät syvän vaikutuksen, pappien komeat puvut, veisuu, ampuminen ja huuto, ja heillä oli siitä moneksi ajaksi puheen aihetta wigwameissaan ja neuvostuliensa ääressä.

Jollietin ja Marqueten Mississipille.

Mississipistä oli jo saatu intiaaneilta niin paljon tiet?oja, että Canadan viranomaiset päättivät lähettää Jollietin sitä etsimään ja tutkimaan, mihin se laski, Tyyneen mereenkö, vaiko Mexicon lahteen. Jolliet, johon jo olemme tutustuneet, oli Canadassa syntynyt ja kasvanut. Hän oli tarmokas, rohkea ja yritteliäs mies ja oli jesuiitoilta saanut hyvän kasvatuksen, hänestä kun alkuaan piti tulla heidän veljeskuntansa jäsen, vaikka sitten metsät ja joet viehättivät enemmän ja hänestä tuli »metsän juoksija» ja kauppias. Tuskin oli Uuden Ranskan uusi tarmokas maaherra, kreivi de Frontenac, saapunut Quebeciin, ennenkuin Jolliet lähetettiin monivaiheiselle matkalleen. Joulukuussa v. 1672 hän saapui Michilimackinacin lähetysasemalle, josta hänen piti ottaa isä Marquette mukaansa. Tämä oli jo kauan hartaasti toivonut päästä tälle retkelle ja oli sitä varten opetellut Illinoisien kieltä. Hän oli intiaaneilta koonnut tietoja edessä olevista maista ja intiaanit olivat koettaneet häntä peloittaa moisesta matkasta, jutellen joen hirviöistä (alligatoreista), jotka söivät ihmisiä, sen rannoilla asuvista sotaisista kansoista ja kamalasta kuumuudesta, joka sen suupuolessa vallitsi. Mutta Marquette ja Jolliet eivät säikähtäneet, vaan kaiken talvea valmistelivat retkeään ja keväällä aikaisin lähtivät matkaan.

He kulkivat ensin veneillä Michiganin Green Bayhin. Marquette poikkesi matkalla menomini-intiaanien luona, jotka olivat nimensä saaneet siitä, että he söivät »metsäkauraa», erään kauran kaltaisen ruohon siemeniä; tätä ruohoa kasvoi laajalti Koillis-Amerikan soissa ja joissa. Green Baysta he nousivat Fox Riveriä Winnebago-järveen ja kulkivat sitten taipaleen poikki Wisconsin-joelle. Siellä heistä erosivat intiaani-oppaat, ja molemmat matkustajat, kerallaan viisi muuta ranskalaista, lähtivät hatarissa tuohialuksissaan laskemaan tuntematonta jokea. Päivän toisensa jälkeen he laskivat tätä yksinäistä vettä, jonka rantoja yhtämittaiset metsät reunustivat, näkemättä ihmisiä, kuulematta juuri muita ääniä kuin puhvelien etäistä mylvinää. Seitsemäntenä päivänä maisema äkkiä avautui ja venhot Illinoisista puskivat mahtavaan Mississippiin, joka vuolaana virtasi poikittain heidän editseen etelää kohti.

Jolliet ja Marquette olivat ensimmäiset valkoiset, jotka meloivat maanosan mahtavimman joen latvapuolta. Heidän veneensä liukuivat sen rauhallisen virtauksen kantamina vihantain saarien lomitse, puistorantain keskitse, ohi matalien umpisalmien, joissa oli äärettömät karjat vesilintuja, mutta ihmisiä ei näkynyt missään, ennenkuin oli kuljettu lähes kolmekymmentä penikulmaa Wisconsinin suusta. Silloin nähtiin hiekkarannalla jalanjälkiä, ja kun niitä seurattiin, niin löydettiin polku, joka metsän läpi vei ihanalle niitylle. Jättäen toverinsa kanootteihin Marquette ja Jolliet lähtivät polkua kulkemaan tavatakseen ihmisiä, vaikk'ei heillä ollut aavistustakaan, millä tavalla nämä ottaisivat muukalaiset vastaan. Kymmenisen kilometriä kuljettuaan he näkivät joen rannalla kylän ja vähän etäämpänä kaksi muuta kylää. Huudoilla ilmaisten tulonsa molemmat ranskalaiset lähestyivät kylää, jossa heidän ilmestymisensä herätti suurta hälinää ja hämmästystä, ja paljon ihmisiä kokoontui heitä katselemaan. Nämä tosin jo olivat kuulleet valkoisista ihmisistä, joita oli meren rannalle tullut, mutta molemmat ranskalaiset olivat ensimmäiset, jotka he omin silmin näkivät. Neljä vanhaa miestä tuli ulos kylästä, rauhanpiippua tuoden ja tarjoten sen poltettavaksi sanoen: »Me olemme Illinoiseja» (me olemme ihmisiä). »Kuinka kaunis on aurinko, kun sinä tulet luoksemme vieraaksi», sanoi iäkäs pappi, jonka majaan heidät johdettiin. »Me tervehdimme sinua ystävinä, astu rauhassa kattomme alle.»

Kuusi päivää retkikunta viipyi näitten ystävällisten ihmisten luona, Marquette kertoen heille ainoasta oikeasta Jumalasta ja Jolliet Ranskan mahtavasta kuninkaasta, joka oli rangaissut ylpeitä irokuoita. Tämä uutinen oli Illinoiseille niin tervetullut, että he panivat toimeen suuren ilojuhlan ja vierailleen tarjosivat parasta, mitä suinkin oli joesta saatu tai metsistä hankittu. Jolliet ja Marquette vuorostaan saivat heiltä tietoja Mississipistä ja sen rannalla asuvista ihmisistä. Kun ranskalaiset vihdoin lähtivät matkaansa jatkamaan, niin saattoivat sadat illinoissoturit heitä veneille ja etevin päällikkö ripusti Marqueten kaulaan kirjavilla linnunpäillä ja sulilla koristellun rauhanpiipun. Se oli intiaanien pyhä rauhansymboli, kalumet, turva sotaisia heimoja vastaan.

Matka oli tähän saakka menestynyt hyvin ja iloisesti sitä jatkettiin. Kanootit liukuivat sukkelaan alas leveätä virtaa. Eräällä kohdalla herättivät huomiota korkeat äkkijyrkät kalliot, jotka maalauksineen näyttivät hirviöiltä. Saavuttiin sitten siihen kohtaan, jossa oikealta kädeltä Missouri työnsi Mississippiin sekaiset vuolaat vetensä. Tätä mahtavaa jokea Marquette toivoi vielä kerran pääsevänsä nousemaan Lännen mereen. Kun oli jälleen kuljettu satoja kilometrejä, niin laski Mississippiin itäpuolelta toinen mahtava joki, jota silloin sanottiin Wabashiksi, nykyisin Ohioksi. Sen rannalla asuivat shawneet, rauhallinen heimo, joka kuitenkin oli silloin tällöin saanut tuta irokuoitten vihoja.

Retkikunta oli nyt kulkenut niin kauas etelään, että ilmasto alkoi tuntuvasti muuttua. Joenrannan ruokotiheiköt muuttuivat niin sankoiksi, ettei edes voimallinen puhveli niitten läpi päässyt. Sääsket ja kaikenlaiset muut itikat ahdistivat matkamiehiä, tuottaen heille sietämättömiä tuskia. Aurinko paahtoi niin kuumasti, että kanoottien purjeet oli asetettava katoksi sitä vastaan. Sitten alkoi niittyjen sijasta rannoilla olla juhlallisia aarniometsiä, joissa komea magnolia kukkineen ja rehevät köynnöskasvit ihastuttivat silmää. Kuljettiin Arkansaan suun ohi aina samannimisen nykyisen valtion etelärajoille saakka, ja niillä seuduin ensi kerran tavattiin vihamielisiä alkuasukkaita. Joukko aseellisia sotilaita hyppäsi yhdestä puusta koverrettuihin veneihinsä ja kamalasti kiljuen meloi heitä vastaan. Kuolema näytti välttämättömältä, mutta kun isä Marquette kohotti rauhanpiipun nähtäväksi, niin vihamielisyys kuin taiasta muuttui ystävyydeksi. Sotilaat heittivät kädestä aseensa ja heidän sotahuutonsa muuttuivat tervetulohuudoiksi. Ja ilomielin he saattelivat rantaan vieraat, joita he olivat vihollisiksi luulleet. Vastaanotto kylässä oli ystävällinen ja sen asukkaat saattoivat retkikuntaa kappaleen matkaa alaspäin Arkansea-nimiseen suureen kylään, josta tuli veneitä puolitiehen vastaan. Tulijain päällikkö kohotti rauhanpiippunsa ilmaan ja Marquette teki samoin, ja paikalla olivat välit ystävälliset ja selvät. Mutta intiaanit puhuivat aivan uutta kieltä, jota ranskalaiset eivät ymmärtäneet. Talvi oli heille tuntematon ja turkisnahkain sijasta olivat puhvelinvuodat heidän suurimpana rikkautenaan. Mutta vielä enemmän retkeläisten mieltä kiinnitti se seikka, että näillä intiaaneilla oli teräsaseita, joita he varmaan olivat saaneet Mexicon lahden espanjalaisilta, koska rauta oli Pohjois-Amerikassa aivan tuntematonta ennen eurooppalaisten tuloa.

Marquette ja Jolliet olivat nyt varmat siitä, että tämä mahtava joki oli sama, jota Soto oli kulkenut ja joka laski Mexicon lahteen. He sen vuoksi päättivät turhaksi kauemmaksi kulkea, etenkin kun oli syytä pelätä, että espanjalaiset ottaisivat heidät huonommin vastaan kuin intiaanit. He päättivät rientää takaisin kertomaan tärkeästä löydöstään ja 17 p. heinäkuuta, kolmekymmentäseitsemän päivää sen jälkeen, kuin olivat Fox Kiveristä lähteneet, he kääntyivät paluumatkalle. Alkoi kovempi työ kuin menomatkalla, jolloin virtauksesta oli ollut niin hyvä apu. Nyt oli melottava sitä vastaan ja nousu edistyi hitaasti. Kun oli Missourin suun ohi päästy, niin poikettiin Illinois-jokeen, jonka intiaanit vakuuttivat paljoa mukavammin vievän Michiganiin kuin Wisconsin. Niin olikin asian laita. Illinois virtasi kauniitten niittymaitten välitse ja oli tyyntä, rauhallista suvantoa. Sen rannalla asuvat kansat olivat ystävällisiä ja vieraanvaraisia ja ne pyysivät lähetyssaarnaajaa tulemaan takaisin ja asettumaan heidän keskuuteensa. Eräs päälliköistä opasti retkikuntaa aina Chicagon taivallukselle saakka.

Michigan-järven eteläreunaa kulkee matala kalliosyrjä, johon jääkaudella on syöpynyt siksi syvä lovi, että järvestä jääkaudella oli avoin väylä Mississipin jokialueeseen. Jääkauden lopulla tämä lovi kuitenkin tukkeutui ja matala, vain muutamaa metriä korkea soraharju patosi järven ja esti sen vettä etelää kohti juoksemasta. Jolliet arveli, että siihen olisi ollut helppo kaivaa kanava, niin että isoilta järviltä olisi voitu kulkea veneillä vaikka Floridaan saakka. Hänen tuumansa jäi silloin toteutumatta, mutta nykyisin tämä kanava on olemassa ja vedenjakajan katkaisupaikalla on Jolliet'n kaupunki.

Kanootit taivallettiin Michiganiin ja palaavat löytöretkeilijät sitten meloivat tämän järven aavaa länsirantaa, kunnes tulivat kapealle kannakselle, jonka poikki taivallettiin Green Bayhin, isä Allouezin asemalle, jolle Marquette oli poissa ollessaan määrätty. Jollietkin viipyi asemalla talven ja vasta seuraavana keväänä jatkoi matkaa Quebeciin kertomaan kreivi de Frontenacille tärkeistä löydöistään. Lähellä Montrealia hänen kanoottinsa koskessa kaatui ja kaikki kartat ja muistiinpanot joutuivat veden saaliiksi. Jolliet yksin pelastui koko venekunnasta. Mutta isä Marquette lähetti selostuksensa ja karttansa tavallista tietä esimiehilleen, ja niissä on kertomus löytöretkestä säilynyt.

Isä Marquette oli matkalla saanut hivuttavan taudin, joka lyhensi hänen loppuikäänsä. Hän aikoi perustaa uuden lähetysaseman illinois-heimon keskuuteen ja matkusti Chicagon taipaleelle. Siellä vietettyään talvea pienessä mökissä hän keväällä v. 1675 saapui Illinoisien kaupunkiin ja saarnasi heille hartaasti evankeliumia. Hän palasi sitten Michilimackinacin asemalle järven itärantaa, jossa virtaus oli apuna, mutta kuoli matkalla rannalle rakennetussa pienessä suojassa. Intiaanit hautasivat hänet rannalle, mutta vuoden kuluttua tuli toisia intiaaneja ja he kaivoivat hänen luunsa maasta ja tapansa mukaan kuivasivat ne auringonpaisteessa, jonka jälkeen joukko, joka oli saapunut kolmellakymmenellä kanootilla, kuljetti ne Pyhän Ignatiuksen asemalle Michilimackinacin salmeen, Marquetten itsensä valitsemaan vaikutuspaikkaan. Niin suuresti metsäläiset kunnioittivat tätä harrasta ja vilpitöntä miestä, joka oli heidän hyväkseen elämänsä uhrannut. V. 1877 löydettiin nykyisessä St. Ignacen kaupungissa jäännöksiä Marqueten kirkosta ja sen holvista puulipas, johon intiaanit olivat opettajansa luut koonneet. Marquettea sitten näissä lännen seuduissa pidettiin kauan pyhänä, vaikkei hän saanutkaan apostolista pyhitystä.

Jolliet myöhemmin kävi Saguenayta nousten Hudson-lahdella. Hän osasi siksi paljon purjehdusta ja purjehdusapuneuvojen käyttöä, että hänet nimitettiin Laurentin joen ja Labradorin rannikon yliluotsiksi. Löytöjensä palkaksi hän sai Anticosti-saaren ja perusti sinne kalastusaseman. Sen kuitenkin englantilaiset hävittivät, ja Jolliet kuoli köyhänä.

Jesuiitat koettivat ulottaa vaikutuspiiriään niittenkin intiaanien keskeen, joita asui pohjoisissa metsissä. Saguenayn laaksoa he nousivat ensinnä vedenjakajalle ja v. 1672 kulkivat edelleen aina Hudson-lahden rannalle, ottaen maan Ranskan omaksi.

La Salle.

Robert Cavelier La Salle, jonka jätimme Ontarion ja Erien väliselle kannakselle, Ohion retkeä mielessään hautomaan, oli saapunut Canadaan v. 1667. Hän oli Normandiasta kotoisin. Hänen veljensä oli Montrealissa St. Sulpicen seminaarissa pappina ja auttoi löytöretkeilijää monella tavalla, ensinnäkin toimittamalla hänelle hyvän laajan alan seminaarin omistamaa maata. La Salle oli erinomaisen kunnianhimoinen mies, itseensä luottava, ylpeä, uupumaton ja järkähtämätön kaikissa tuumissaan. Mutta itsekkäisyytensä ja ynseytensä vuoksi hän oli huonossa suosiossa, ja harvat, jotka hänen palveluksessaan toimivat, häneen kiintyivät.

Intiaanien kertomukset lounaan tuntemattomista maista olivat siihen määrään kiihoittaneet La Sallen mielikuvitusta, että hän möi maansa ja Dollierin ja Galinéen keralla lähti Ohiota etsimään. Kun molemmat papit mielensä muuttaen jatkoivatkin matkaa Huron-järvelle, niin La Salle näyttää päättäneen yksin pyrkiä Ohiolle. Ja hän luultavasti pääsikin sinne, vaikka hän piti löytönsä salassa, vastaisten tuumainsa varalta.

Maaherra kreivi de Frontenac mielistyi heti alussa La Sallen rohkeisiin suunnitelmiin ja antoi hänelle täyden kannatuksensa. Frontenacin ensi tehtäviä oli linnan rakentaminen Ontarion itäpäähän La Sallen suosittamalle paikalle, ja hän kävi itse sen perustukset laskemassa ja puoleksi hyvällä, puoleksi pakolla, taivuttamassa irokuoitten päälliköt luovuttamaan maata. La Sallen hän jätti linnaan sen ensimmäiseksi komentajaksi. Seuraavana vuonna La Salle kävi Ranskassa, jossa hänet aateloitiin ja nimitettiin sen linnaläänin herraksi, jonka komentaja hän oli, ehdolla, että hän suoritti linnan rakentamisesta koituneet kulut. Frontenac-linnan ympärille pian muodostui siirtokunta ja siitä tuli tärkeä kauppapaikka, mutta juuri siitä syystä Quebecin ja Montrealin kauppiaat alkoivat kaikin tavoin sitä ja sen herraa vahingoittaa. V. 1677 La Salle oli toisen kerran Ranskassa, neuvotellen siellä Colbertin, Contin prinssin ja muitten vaikutusvaltaisten henkilöitten kanssa, ja seuraus näistä keskusteluista oli, että hän sai oikeuden perustaa Canadan ylämaahan niin monta linnaa kuin vain tahtoi. Hänen mukanaan saapui Canadaan Henrik de Tonty, josta sitten tuli hänen kaikkein uskollisin ystävänsä ja apulaisensa.

Niagara.

Lopulla vuotta 1678 lähetettiin La Motte rakentamaan uutta linnaa Niagara-joelle, ja tällä retkellä oli Hennepin-niminen jesuiitta mukana. Hennepin oli ensimmäinen, joka julkaisi Niagarasta kuvauksen. Hän liioitteli putouksen korkeutta 600 jalaksi, vaikkei se ole kuin 158 jalkaa Canadan ja 167 jalkaa Yhdysvaltain puolelta. Muutoin hänen kuvauksensa on sattuva, vaikkapa koski onkin siitä pitäen jonkun verran muotoaan muuttanut, se kun kynnystään alati syöden siirtyy taapäin. Retkikunta kulki aivan Niagaran ohitse ja rakensi varastonsa sen yläpuolelle virran varteen. La Salle itse Tontyn keralla lähti kuukautta myöhemmin matkaan. Frontenacin linnassa jo oli saatu valmiiksi melkoinen purjelaiva, jolla kuljettiin Ontariota, ja sillä he jatkoivat matkaa Niagaralle. Mutta äkkimyrskyssä, jotka näillä järvillä ovat niin vaarallisia, laiva kärsi haaksirikon ja kaikki varustukset joutuivat aaltojen omiksi. La Salle ja Tonty olivat tyynen vuoksi lähteneet edeltäpäin kanootilla ja saivat vasta perästäpäin tiedon tästä onnettomuudesta. Se oli ensimmäinen niistä monista vastoinkäymisistä, jotka La Sallen yrityksiä vainosivat.

Hän ryhtyi viipymättä rakentamaan uutta laivaa Niagaran könkään yläpuolella. Senekat, joita kauppiaat olivat La Sallea vastaan yllyttäneet, yrittivät sytyttää laivan telakalla tuleen, mutta se ei onnistunut, ja toukokuussa »Griffon» työnnettiin vesille, ollen ensimmäinen Niagaran päällisiä suuria vesiä kyntänyt purjealus. Talven kuluessa oli Frontenaciin tuotettu uusia varastoja ja rakennettu sielläkin uusi alus hukkuneen sijaan, ja keväällä kaikki toimitettiin Niagaran kannakselle. Elokuussa »Griffon» purjehti Erien länsipäähän ja nousi St. Clairin järveen sekä siitä, tarkkain luotausten mukaan edeten, onnellisesti Huroniin. Mutta ranskalaiset purjehtijat näyttävät halveksineen näitten sisäjärvien tuulia, niinkuin muutkin merimiehet, ja seurauksena oli haaksirikko toisensa jälkeen, sillä toden teolla ne ovat rajummat ja vaarallisemmat kuin merellä. Huronilla iski raju myrsky »Griffoniin», mutta se kuitenkin sillä kertaa pelastui ja saapui onnellisesti Michilimackinac-salmeen, jossa se kävi Pyhän Ignatiuksen satamaan ankkuriin. Intiaaneja kanootteineen keräytyi kosolti sitä ihmettelemään, ja ensi kerran kuultiin täällä nyt tykkien jymähtelevän. Green Baysta etsittiin sitten turkikset, joita edellä kulkenut joukkokunta oli ostanut, jonka jälkeen La Salle lähetti sekä ne että kaikki omat ostamansa »Griffonilla» takaisin Niagaralle ja siitä edelleen Frontenaciin velkojiensa tyydyttämiseksi. Muutamista rauskoista perästäpäin nähtiin, että laiva kaikkineen oli kärsinyt haaksirikon, josta ei ainoakaan ihminen pelastunut. La Salle itse neljäntoista miehen kanssa jatkoi matkaa Michiganin eteläosaan, mutta hänenkin täytyi olla viisi päivää säänpidossa saman myrskyn vuoksi. Hän kulki Michiganin länsirantaa Chicagon kohdalle ja vielä sen ohikin pienelle St. Joosef-joelle, joka laskee järven kaakkois-kulmaan. Sitä hän nousi sisämaahan ja taivalsi toiseen pieneen jokeen, joka laski Chicago-jokeen, ja sitten edelleen Mississippiin. Illinois-intiaanit aluksi olivat La Sallea kohtaan ystävälliset, kunnes kauppiaitten asiamiehet heihin istuttivat epäluuloja, jotka sitten edelleenkin katkeroittivat kaikkia La Sallen töitä. Hän sai kuitenkin luvan linnan rakentamiseen ja sen nimeksi hän pani »Crévecoeur,» s.o. »harmin paikka», koska hän nyt alkoi käsittää, että »Griffonin» oli täytynyt kärsiä haaksirikko. Hän lähetti Hennepinin erään toisen ranskalaisen kanssa laskemaan jokea Mississippiin ja palasi itse Montrealiin hankkimaan uusia tarpeita. Tonty jäi vasta rakennettuun linnaan. Maaliskuun alussa La Salle neljän ranskalaisen ja yhden mohikaani-intiaanin keralla lähti retkelleen, joka kelirikon vuoksi oli suunnattoman vaikea. Lisäksi matka kävi maan kautta, jossa kierteli irokuoilaisia sotilasparvia. Kun kanooteista ei ollut apua, niin ne jätettiin, ja joukko kulki Michiganin eteläpäästä suoraan maan poikki Huronin ja Erien väliselle kannakselle. Detroitin virran poikki kuljettiin lautalla ja Erien rannalla rakennettiin kanootti ja sillä kuljettiin Niagaralle, jossa saatiin varma tieto »Griffonin» haaksirikosta, ja päälle päätteeksi sekin murhesanoma, että eräs toinen laiva, joka oli Ranskasta tuonut suuren määrän tavaroita La Sallea varten, Laurentin joen suussa oli kärsinyt haaksirikon. La Salle jatkoi viipymättä matkaa Frontenaciin ja sieltä edelleen Montrealiin.

Heti rahoja ja tavaroita saatuaan hän palasi ylämaahan. Kun hän saapui Michiganin eteläpäähän rakentamaansa pieneen linnaan, oli se autiona. Kun hän sitten kulki taivalluksen poikki ja alkoi laskea myötävirtaa, niin näkyi joka puolella jälkiä irokuoitten kamalista veritöistä. Sota ja vaino oli sillävälin hävittänyt koko maan. Illinoisien suuri kaupunki oli poltettu, koko heimo kadonnut ja silvottuja ruumiita oli kaikkialla. Crévecoeurin linna oli autiona, Tontysta ja hänen miehistään ei näkynyt merkkiäkään. La Salle etsi ruumiitten joukosta, mutta ei ainoatakaan ranskalaista hän löytänyt. Pääkallot olivat intiaanien, kuten karkeasta mustasta tukasta oli helppo päättää. Neljän miehen kanssa La Salle kulki jokea alaspäin, ja tapausten kulku alkoi sitten käydä ilmeiseksi. Illinoisit olivat joukolla peräytyneet joen toista rantaa, irokuoit seuranneet takaa ajaen. La Salle etsi kummankin puolen leiripaikat, tutki jokaisen paalussa kidutetun ja poltetun jäännökset, mutta ei löytänyt ranskalaisista mitään jälkiä. Näin hän kulki alas aina Mississipille saakka löytämättä Tontya ja palasi sieltä takaisin. Paluumatkalla hän kulki Chicagon taivalluksen kautta ja siellä hän ilokseen näki varmoja heikkoja merkkejä siitä, että Tonty miehineen oli siitä kulkenut ja siis oli elossa. Mutta La Sallen yritys oli auttamattomasti mennyt myttyyn, se oli alettava alusta. Michiganin eteläpäässä koetettuaan koota kaikkia sinne eksyneitä heimojäännöksiä, abenaqueja, mohikaaneja, shawneita, miameja ja Mississipiltä palaavia illinoiseja liittoon irokuoita vastaan La Salle keväällä jälleen lähti palaamaan siirtokuntiin hankkimaan uusia varoja. Matkalla hän Michilimackinacin salmessa vihdoin tapasi Tontyn ja yhdessä he jatkoivat matkaa Montrealiin. Tonty oli joutunut La Sallen lähdettyä mitä vaikeimpaan pulaan, hänen oma väkensä kun kapinoi ja karkasi intiaanien luo. Irokuoitten maahan hyökätessä Tonty hylkäsi linnan ja samosi Michiganin länsirantaa pohjoista kohti, samaan aikaan kun La Salle itärantaa kulkien toi apua. Hennepin taas oli seuralaisensa keralla laskenut Mississipille ja noussut tätä jokea melkoisen matkan, kunnes siouxit olivat ottaneet hänet vangiksi. Hänen matkainsa laajuutta ei kuitenkaan tarkoin tiedetä, sillä hänen matkakertomuksensa on epäluotettava. Mississipin yläjuoksulla hän tapasi Du Luth-nimisen ranskalaisen seikkailijan, joka oli kaksi vuotta tutkinut Superior-järven seutuja ja Mississipin latvaosia sekä niinikään käynyt siouxien kylissä. Hänen kerallaan Hennepin palasi Michiganin Green Bayhin ja Michilimackinaciin, sekä sieltä edelleen matkusti Montrealiin, olematta sen koommin osallisena La Sallen yrityksissä.

La Salle laskee Mississipin.

Frontenacin ja rikkaitten sukulaistensa avulla La Salle vielä kerran selviytyi pulasta ja sai tarvitsemansa varustukset hankituiksi. Syksyn tullessa hän taas oli matkalla ylämaahan, taivaltaen nyt, samoin kuin edelliselläkin kerralla, Ontariosta Simcoe-järven kautta Georgian lahteen ja jatkaen siitä vesitietä Michiganin eteläosaan. Alussa vuotta 1682 hän vihdoin saattoi lähteä sille matkalle, joka perusti hänen löytäjämaineensa. Illinoisin rannalla oli rakennettu vene, ja tällä ynnä kanooteilla La Salle miehineen kulki Mississippiin ja lähti sitä mereen laskemaan. Samoin kuin Jolliet ja Marquette tämäkin retkikunta kiinnitti huomionsa Missouriin ja sen sekavaan veteen, tuli sitten Ohion suulle ja maaliskuun 13 p. kuuli vettä peittävän sumun läpi arkansas-heimon sotarummun läheltä syrjäjokea, jolla vieläkin on heimon nimi. Mutta rauhanpiippu solmi nytkin samoin kuin Marquetten näyttämänä sulan sovinnon, ja retkikunta otettiin Taensain suuressa kylässä mitä parhaiten vastaan. Viivyttyään kylässä kaksi viikkoa La Salle lähtiessään juhlallisesti otti maan Ranskan kuninkaan omaksi, intiaanien uteliaina katsellessa tätä menoa, josta he eivät mitään ymmärtäneet. Maaliskuun 17 päivä kanootit jälleen työnnettiin vesille ja retkikunta lähti laskemaan jokimatkoja, joita ei ennen kukaan valkoinen ollut kulkenut. Muutaman päivän kuluttua saavuttiin järven tapaiselle suvannolle, jonka rannoilla oli paljon kyliä. Niitä laskettiin ainakin seitsemänkymmentäneljä ja talot olivat paljoa paremmin rakennetut ja mukavammat kuin pohjoisten heimojen vaatimattomat wigwamit. Tätä suurta ja väkirikasta seutua hallitsi kuningas, jonka valta oli suurempi kuin pohjoisten päällikköjen. Kansa oli suoraa ja ystävällistä, viljeli maata ja piti monenlaisia hedelmäpuita. Monta päivää ranskalaiset viipyivät näitten intiaanien vieraina, vaikk'ei heidän kieltään ymmärrettykään, vaan täytyi keskustella merkkien avulla.

Mutta alempaa tavattiin heimo, joka oli sotainen. Joessa oli sillä kohdalla suuri pitkulainen saari, ja sen ja mannermaan välistä pudasta laskiessaan ranskalaiset äkkiä kuulivat rannoilta julmat sotahuudot ja rumpujen pärinän, sotilaita ilmestyi, ja kaikkiin rauhan vakuutuksiin saatiin nuolituisku vastaukseksi. Ei edes pyhä rauhanpiippu mitään vaikuttanut. La Sallella ei ollut muuta neuvoa kuin soutaa toiselle rannalle ja sitten nopean virtauksen ja melain voimalla pyrkiä pois niin sukkelaan kuin suinkin. Metsäläiset juoksivat pitkin rantaa perässä ampuen nuoliaan, mutta onneksi ne eivät osuneet. La Salle kielsi miehiään ampumasta, siitä kun ei kuitenkaan olisi ollut mitään hyötyä. Muita hyökkäyksiä ei sitten sattunut. Muutaman päivän kuluttua retkikunta laski sen paikan sivu, jossa nyt on New Orleansin mahtava kauppakaupunki. Kun sitten saavuttiin siihen kohtaan, josta deltamaa alkaa, niin La Salle jakoi kanoottinsa kolmeen osastoon, joista kukin laski mereen yhtä suuhaaraa. Joki alkoi pian käydä suolaiseksi, ja muutaman päivän kuluttua venhot uivat Mexicon lahden ulapalle.

Louisiana.

Veneet sitten yhtyivät ja nousivat läntistä suuhaaraa, kunnes tapasivat kiinteätä maata. Siihen La Salle pystytti mahtavan patsaan, johon koverrettiin Ranskan vaakuna, ja patsaan viereen ristin, ja näitten juurelle hän kaivoi maahan lyijylaatan, joka kertoi matkasta ja maananastuksesta; se oli päivätty 9 p. huhtikuuta 1682. Hän siinä ilmoitti valtaavansa Ranskalle koko Mississipin ja sen syrjäjokien syvänteet ja nimitti koko tämän suunnattoman alueen Louisianaksi kuningas Ludvig XIV:n muistoksi.

Suuri voitto oli näin saatu, mutta nyt oli edessä mitä vaivalloisin paluumatka vastavirtaa, koska ei ollut laivoja, joilla olisi voitu purjehtia meritietä takaisin Canadaan. Paluumatkalla täytyi jonkun verran taistellakin samaa heimoa vastaan, joka oli menomatkalla kimppuun käynyt. La Salle lisäksi sairastui, mutta vaikka hitaastikin matkaa tehden retkikunta kuitenkin ennen syyskuun loppua pääsi takaisin Michilimackinaciin. La Salle aikoi perustaa kaksi siirtokuntaa, toisen Illinoisin rannalle turkiskaupan keskustaksi, toisen Mississipin suulle. Illinoisin rannalle rakennettiin äkkijyrkälle kalliolle St. Louis-niminen linna. Sen ympärille piankin asettui asumaan paljon intiaaneja, toivoen linnasta turvaa irokuoita vastaan.

La Sallen palatessa oli Canadassa uusi maaherra, joka ei ollut löytöretkeilijää kohtaan yhtä suosiollinen kuin Frontenac. Mutta La Salle matkusti Ranskaan ja sai kuninkaalta neljä laivaa siirtokunnan perustamiseksi Mississipin suistamoon. Tämä yritys kuitenkin alun pitäen menestyi huonosti. La Salle, joka ei tiennyt Mississipin suistamon pituusastetta, ei sitä löytänyt, vaan laski maihin paljoa kauemmaksi lanteen Mexicon lahden luoteisrannalle. Yksi laivoista, vieläpä lisäksi se, jossa olivat tulevan siirtokunnan kaikki varastot, kärsi haaksirikon. Siirtolaiset olivat huonoa väkeä. Intiaanit rupesivat vihamielisiksi ja kylvöistä tuli kato. La Salle teki kanoottimatkan Mississippiä etsiäkseen, mutta neljän kuukauden kuluttua hänen täytyi palata tyhjin toimin, kaksitoista miestä retkellä menetettyään. Ei joen merkkiäkään löydetty. Sitten hän kahdenkymmenen miehen keralla teki retken sisämaahan, nykyiseen Uuteen Mexicoon, jossa espanjalaiset luulivat olevan rikkaita kaivoksia. Mutta vain muutamia hevosia ja vähän viljaa ja papuja saatiin siltä retkeltä saaliiksi. Siirtolaisten luvun olivat taudit ja taistelut vähentäneet niin pieneksi, että vain viidettäkymmentä enää oli elossa.

Kun kaksi laivoista oli pois lähetetty ja vielä yksi haaksirikon kärsinyt, niin La Sallella ei lopulta ollut muuta neuvoa kuin lähteä maan poikki Canadaan pyrkimään. Ainoastaan parikymmentä miestä jätettiin Mexicon lahden rannalle Ranskaa edustamaan. Nahkoihin puettuina, jalassa puhvelinnahkalötöt ja muutoinkin huonosti varustettuina ranskalaiset tammikuussa 1687 lähtivät pitkälle matkalleen.

La Salien murha.

He seurasivat jokea latvoille päin mäkimaahan saakka. Maaliskuun puolivälissä he olivat kulkeneet Coloradon syvänteen poikki ja saapuneet eräälle Trinity Riverin syrjäjoelle, kun joukon kuri kokonaan löyhtyi ja tyytymättömyys La Salleen puhkesi tuhotöiksi. Ensin murhattiin La Salien sisarenpoika ja pari hänen apulaistaan, sitten La Salle itse. Kuusi miestä pysyi johtajalleen uskollisena, voimatta kuitenkaan kostaa hänen kuolemaansa. Nämä Joutelin johdolla vaelsivat maan poikki Arkansaaseen saakka, jo§ta tavattiin kaksi Tontyn miestä. Tonty oli nimittäin toisen kerran laskenut Mississipin kadonnutta johtajaansa etsien ja jättänyt osan väestään Arkansaaseen. Joutel viiden toverinsa kera palasi Illinoisin linnaan (v. 1687) ja kirjoitti myöhemmin kertomuksen La Sallen viimeisestä suuresta yrityksestä. Mexicon lahden rannalle jätetyt ranskalaiset rupesivat intiaaneiksi, ne jotka eivät olleet tauteihin ja puutteeseen kuolleet; eivätkä espanjalaiset saapuessaan siirtokuntaa hävittämään tavanneet muuta kuin aution linnan ja luurankoja. Tonty kirjoitti arvokkaan teoksen La Sallen molemmista retkistä, joihin hän oli ottanut osaa.

La Salle oli Pohjois-Amerikan sisäosien -etevimpiä tutkijoita. Hänen suuret saavutuksensa ovat sitä ihmeellisemmät, kun hänen voitettavansa vaikeudet olivat niin suunnattomat. Ranskan vaikutusalue laajeni niiden ansiosta sisämaan kautta suurilta järviltä aina Mexicon lahdelle saakka.

Le Moyne D'Iberville ja Louisianan asutus.

La Sallen kuoltua kului neljätoista vuotta, ennenkuin ranskalaiset ryhtyivät hänen suurta yritystään jatkamaan. Mutta v. 1698 purjehti Mississipin suulle Brestistä canadalainen Le Moyne D'Iberville kahden veljensä, Sauvollen ja Bienvillen keralla, mukanaan kaksisataa siirtolaista, enimmäkseen miehiä. D'Iberville ilmoitti muka lähtevänsä Amazoni-joelle, jottei tieto hänen yrityksestään leviäisi Espanjaan ja Englantiin ja näissä maissa ryhdyttäisi sitä estämään. Retkikunta ensin poikkesi San Domingoon, joka oli Ranskan hallussa, ja sieltä uuden vuoden päivänä v. 1699 laski pohjoista kohti nykyisen Alabaman rannikolle. Ranta tavattiin ensinnä Pensacolan seuduilta, mutta siinä näytti jo olevan espanjalainen kaupunki, jonka vuoksi D'Iberville jatkoi matkaa länteen päin, koska hän ei halunnut ilman pakkoa taistella ja koska sitä paitsi hänen matkansa päämääränä oli Mississippi. Mutta ei hänenkään ollut helppo löytää Mississipin suuta. Vihdoin hän, helmikuun lopulla, lähti veneillä rantaa seuraamaan, voidakseen tarkemmin etsiä, eikä kulunutkaan kuin kolme päivää, ennenkuin nähtiin suuren joen läheisyydestä merkkejä. Merivesi oli sekaista, sen suolaisuus vähenemistään väheni ja paljon puunrunkoja uiskenteli pinnalla, ja pian oli selvä vastavirta jyrkkine aaltoineen soudettavana. Paksu ruokotiheikkö sulki joen suun, mutta veneet tunkeutuivat sen läpi. Vielä ei kuitenkaan oltu varmoja, oliko se Mississippi, ja D'Iberville etsi kaikkialta merkkejä, jotka olisivat todistaneet joen samaksi, jonka La Salle oli vallannut Ranskalle. Veistellen ristejä puihin hän nousi jokea, näki intiaanien tulia, silloin tällöin heitä tapasikin, mutta pelokkaasti kaikki meloivat pakoon, niin kiireesti kuin suinkin pääsivät. Vihdoin saavuttiin siihen kohtaan, jossa nykyisin on New Orleans, ja D'Iberville ilokseen huomasi, että kapea kannas erotti sen maan sisään pistävästä merenlahdesta, johon hän arveli laivoineen pääsevänsä. Nousten jokea vielä korkeammalle hän tapasi bayagoulain ystävällisen heimon, jonka päällikkö oli hänen kaltaiseltaan valkoiselta mieheltä saanut aivinaisen paidan, niin kerrottiin. Erään toisen heimon kylästä löytyi lasipullo, ja ranskalaiset saattoivat nyt olla varmoja siitä, että valkoisia oli jo ennen siellä käynyt. Intiaanioppaat saattelivat heitä vastavirtaa yhä korkeammalle, ja joka kylässä oli vastaanotto mitä parasta, asukkaat panivat toimeen juhlia ja tytöt karkeloivat vieraitten kunniaksi. Ranskalaiset antoivat vastalahjoja. Mutta D'Iberville kaipasi vielä varmempia todistuksia. Tonty oli toisella kerralla Mississipin laskiessaan La Sallea etsiäkseen jättänyt eräälle päällikölle kirjeen, kehoittaen antamaan sen ranskalaiselle, joka pian kulkisi vastavirtaa hänen perässään. Tästä kirjeestä, josta tieto oli levinnyt laajalti heimojen kesken, kerrottiin nyt D'Ibervillelle, ja hän paikalla lähti sitä etsimään. Hän laski jälleen New Orleansin seuduille, ja Bienville kauan etsittyään ja luvattuaan kirveen palkaksi saikin eräältä päälliköltä Tontyn kirjeen. Nyt voitiin olla varmat siitä, että oltiin oikealla joella.

Viipymättä valittiin siirtokunnan paikaksi hiekkainen niemi. Siinä ei tosin ollut vähääkään viljelykseen kelvollista maata, mutta siitä siirtolaiset eivät mitään välittäneet, sillä he olivat espanjalaisilta karkulaisilta kuulleet, että kauempana lännessä muka oli rikkaita vuorikaivoksia, eivätkä aikoneetkaan ruveta maata viljelemään, vaan kultaa etsimään. Paikan nimi oli Biloxi. Jätettyään siihen satakunnan siirtolaista ja molemmat veljensä D'Iberville itse lähti laivoineen pois.

Uutta siirtokuntaa odottivat ikävät ajat. Kuumuus oli raukaiseva, hiekkain hohde silmiä sokaiseva, vesi huonoa, ruokatavaroita vähän ja intiaanit osoittivat vihamielisyyden oireita. Lisäksi oli pelättävä, että joko espanjalaiset taikka englantilaiset millä hetkellä hyvänsä tulisivat heitä pois ajamaan. Espanja piti vanhastaan tätä rannikkoa omanaan ja englantilaiset väittivät sen kuuluvan Carolinaan Kaarle kuninkaan lahjakirjan nojalla. D'Iberville kuitenkin palasi ennen vuoden loppua tuoden uusia tarpeita ja kuusikymmentä kokenutta canadalaista metsästäjää. Hän oli saanut toimekseen kulkea maan puhki ja poikki jaloja metalleja etsiäkseen, ja sitä varten oli hänen kerallaan Le Sueur-niminen asiantuntija. Tämän piti nousta jokea siouxien maahan, siellä kun sanottiin olevan eräänlaista »viheriäistä maata», joka muka saattoi olla kullanpitoista. Mukanaan kaksikymmentä miestä ja muutamia intiaaneja oppaina kivennäistuntija lähti Mississippiä nousemaan, saapui ilman tapaturmia »viheriäisen maan» paikalle, joka oli Minnesota-joen rannalla, kuormasi sitä kanoottinsa täyteen ja lähti sitten taas jokea laskemaan. Mutta siouxit kääntyivätkin vihamielisiksi. Töin tuhkin päästyään lähtemään hän katosi tietymättömiin. Ei ole tietoa siitä, mitä hän viheriäisestä mullastaan löysi, mutta luultavasti hän huomasi sen arvottomaksi.

Iberville lähti vähää myöhemmin itsekin jokea nousemaan ja saapui natchez-heimon maahan, jossa Mississipin rannat alkoivat kohota. Tämä omituinen kansa palveli aurinkoa, samoin kuin Perun asukkaat, heillä oli temppelit ja papit ja ylimmäinen pappi, jota sanottiin »suureksi auringoksi». Natchezit ottivat ranskalaiset hyvin vastaan ja olisivat epäilemättä pysyneet heidän ystävinään, elleivät ranskalaiset olisi katalasti pettäneet heidän luottamustaan. Tämä kuitenkin tapahtui vasta myöhemmin. Ibervillen täällä ollessa laski jokea ylämaasta joukko veneitä, joissa oli turkiskuorma, ja niissä Ibervillen hämmästykseksi teki matkaa Tonty, La Sallen vanha ystävä, canadalaisjoukkueen keralla. Ibervillen nuorempi veli sitten Tontyn keralla nousi Red Riveriä, Mississipin syrjäjokea, saadakseen selville, olivatko espanjalaiset Uudesta Mexicosta käsin anastaneet lännen puolisia takamaita, joissa metallien piti olla. Mutta he eivät löytäneet mitään espanjalaisen valtauksen merkkejä. Iberville jälleen kävi Ranskassa, mutta kun hän lopulla vuotta 1701 palasi Biloxiin, oli siirtokunta niin huonossa kunnossa, että päätettiin muuttaa se suistamon itäpuolelle Mobile-lahteen, aivan Pensacolan naapuriksi. Tämän tehtyään Iberville purjehti kotimaahan, hänen terveytensä kun oli murtunut, eikä hän sen koommin Louisianaan palannut. Sauvolle kuoli kuumeeseen, mutta nuori Bienville kesti urhoollisesti taudit ja vastoinkäymiset ja oli kauan tämän ranskalaisen siirtokunnan varsinaisena johtomiehenä. Ei ollut hänen syynsä, ettei se paremmin menestynyt. Siirtolaiset kuluttivat aikansa helmien ja metallien etsimiseen ja puhvelinkarvojen kokoamiseen, maata ei viljelty, koska se tällä rannikolla on karua ja kuivaa, vaan ruokatavarat olivat edelleenkin tuotavat kotimaasta. V. 1716 Louisianassa oli vasta seitsemänsataa ranskalaista, ja olot yleensä olivat huonolla kannalla. Mutta Mississipistä oli tullut tärkeä liikeväylä, jota myöten kauppiaat toivat pohjan puolesta veneen täydet turkiksia, ja joen rannoille oli perustettu linnoja tämän kaupan turvaksi. Useista näistä linnoista sitten kehittyi kaupungeita.

Skotlantilainen John Low, joka Ludwig XIV:n kuoltua yritti epätoivoisilla keinoilla palauttaa Ranskan raha-asiat paremmalle kannalle, teki suurenmoisen yrityksen Louisianan asuttamiseksi, taikka oikeammin rahan tekemiseksi siitä. Hän perusti suuren kauppakomppanian ja lupasi lähettää Mississipin suulle kuusituhatta valkoista siirtolaista ja kolmetuhatta neekeriorjaa. Bienville nimitettiin siirtokunnan ylimaaherraksi. Ensi työkseen hän perusti uuden aseman Mississipin suupuoleen, paikkaan, jossa joen äyräät olivat tavallista korkeammat, kohoten vedestä kokonaista kymmenen jalkaa, ja tästä pienestä turkiskauppasiirtolasta kehittyi sitten New Orleans-niminen suurkaupunki.

Joulukuussa 1720 John Lowin suurenmoinen keinottelu kärsi mitä surkeimman haaksirikon, tuottaen taloudellisen häviön monen monelle ranskalaiselle. Tapaus herätti Louisianassakin suurta pelästystä, mutta siirtokunta oli jo ennättänyt siksi vahvistua, ettei se kumoon mennyt. Valkoisia siirtolaisia saapui edelleenkin tuhansittain, vaikka joukossa oli paljon rikoksentekijöitä ja muita huonoja aineksia. Neekeriorjia tuotiin niinikään tuhansittain, maanviljelys pääsi niin hyvään voimaan, että siirtokunta tuli omillaan toimeen, ja kauppa oli tuottavaa. Vaikkei vuorikaivoksia löydettykään eikä muutoinkaan saatu suunnattomia rikkauksia kootuksi, niin näytti kuitenkin vihdoin kaikki käyvän hyvin. Mutta vuosisadan jälkipuoliskolla kaikki mitä oli saavutettu menetettiin yhdellä iskulla, kun Ranska v. 1763 luovutti Louisianan Espanjalle. Ei se sen koommin sitä takaisin saanut muuta kuin Napoleonin aikana pariksi vuodeksi; Napoleon v. 1803 luovutti koko alueen Yhdysvalloille.

Turkiskauppiaat Amerikan luoteiskulmilla.

Jacques de Noyon nousi v. 1688 Superior-järvestä Kaministikwia-jokea, jonka suuhun Du Luth oli linnan rakentanut, ja saapui Rainy Lake-nimiseen järveen, viipyen talven sen länsipäässä. Hän näyttää sitten nousseen Rainy River-jokea Lake of the Woods-järveen, jonka hän mainitsee Assiniboiles-järven nimellä. Tämän matkan jälkeen maantuntemus näillä kulmilla eteni vasta seuraavan vuosisadan toisella vuosikymmenellä, jolloin samoille seuduille perustettiin ensimmäiset asemat. Ranskalaisten tienraivaajain tarkoitus oli tunkeutua maan poikki Tyynen meren rannalle saakka, mutta voitettavat vaikeudet olivat paljoa suuremmat kuin he otaksuivat, ja kauan kului, ennenkuin ensimmäinen semmoinen matka todenteolla tehtiin. Sitä varten v. 1727 lähetettiin Michigan-järven kautta retkikunta Missourin rannoille perustamaan asemaa, josta sitten voitaisiin jatkaa tutkimuksia.

La Vérendrye.

Näihin aikoihin saapui Canadan läntisille ulkokulmille Pierre Gaultier de Varennes, Vérendryen herra, joka entistä tarmokkaammin alkoi viedä eteenpäin maantuntemuksen rajapaaluja. Hän oli Canadassa syntynyt, vaikka sitten taisteli Ranskan sodissa Euroopassa ja Malplaquet'n tappelussa (Espanjan perimyssodissa) haavoittui. Canadaan palattuaan hän antautui turkiskaupan palvelukseen ja sai hoidettavakseen Superior-järven pohjoispuolelle perustetun Nipigon järven aseman. Siellä hän sai intiaaneilta kuulla, että lännessä oli suuri vesi, joka kohosi ja laski, ja luuli sitä lännen mereksi, vaikka se luultavasti tarkoitti vain Winnipeg-järveä. La Vérendrye hankki hallitukselta kauppamonopolin niissä maissa, joita hän aikoi siltä puolen löytää, ja sai Montrealin kauppiaat antamaan varoja retkeä varten. Kesällä 1731 hän veljenpoikansa ja kolmen poikansa keralla, mukanaan eräs jesuiitta ja koko joukko venemiehiä ja metsästäjiä, lähti Superior-järven päästä ensimmäiselle retkelleen länttä kohti. Retkikunta perusti asemia Rainy Lake- ja Lake of the Woods-järville. (Lake of the Woods on intiaanikielellä Minitie eli Ministik, s.o. »saarien järvi», eikä »metsien järvi», jota sen nykyinen englantilainen nimi merkitsee.) Winnipeg-jokea Vérendryen vanhin poika sitten laski suureen Winnipeg-järveen, ollen ensimmäinen valkoinen, joka sille saapui. Hän perusti sinne aseman ja palasi sitten apua hakemaan. La Vérendrye sai vaivalla Montrealin kauppiaat antamaan varoja yrityksen jatkamiseksi. Hänen veljenpoikansa kuoli ja hänen vanhin poikansa joutui sioux-intiaanien väijytykseen ja sai kaikkine seuralaisineen surmansa. Mutta molemmat nuoremmat pojat tutkivat Winnipeg-järven rannat ja Assiniboine-jokea hyvän matkaa ja perustivat sikäläiselle prerialle aseman, josta sitten tunkeuduttiin edelleen länttä kohti. Siten kuljettiin vähitellen yhä kauemmaksi Winnipegistä länteen vievää valtatietä, jota nykyisin Canadan pasific-rata kulkee.

Vasta v. 1738 La Vérendrye saattoi ruveta jatkamaan löytöjään ja tunkeutumaan yhä kauemmaksi tuntemattomaan länteen. Hän lähti molempien poikiensa ja canadalaisten assiniboine-intiaanien keralla Ylä-Missourin varsille mandaanien maahan, joka vastasi nykyistä Pohjois-Dakotaa. Retkikunta kulki prerian poikki ja saapui joulukuun ensi päivinä mandaanien kyliin. Tämä kansa oli niin omituisen näköistä, että ranskalaiset epäilivät, tokko he olivat intiaaneja ensinkään. Hyvin paljon oli vaaleaverisiä, ja naisten joukossa oli semmoisia, joilla oli pellavankeltainen tukka. Kasvojen piirteetkin olivat toisenlaiset kuin intiaanien yleensä, asumukset ja tavat niinikään. Myöhempinä aikoina heitä yleensä sanottiin »valkoisiksi intiaaneiksi» ja jotkut luulivat heitä intiaanien ja valkoisten sekaroduksi. Siten oli tunkeuduttu koko joukon sivu puolivälin Tyyntä merta kohti, mutta vaikka samaa reittiä pian kuljettiin kappaleen matkaa kauemmaksikin, niin ei lännen merta kuitenkaan lopultakaan sitä tietä saavutettu. Kun assiniboinelaiset tulkit karkasivat, niin ei retkikunta voinut hankkia mandaaneilta kaikkia haluamiansa tietoja — assiniboinein kertomuksien mukaan olivat he ainoat, jotka tunsivat tien lännen merelle. Sen verran he kuitenkin kertoivat, että vain päivämatkan päässä asui valkoisia miehiä, jotka ratsastivat hevosilla ja käyttivät rautahaarniskoita. Kun Uuden Mexicon espanjalaiset asuivat paljon kauempana, oli ehkä tieto saanut tämän muodon Soton ja Coronadon retkien johdosta, jotka tapahtuivat parisataa vuotta aikaisemmin (vert. Maant. ja löytöretket II, s:t 307 ja 314).

[Mainittakoon tämän yhteydessä, että se Quivira-nimincn kultamaa, joka houkutteli Coronadoa matkalle suurille prerioille, näyttää tarkoittaneen St Lawrence-joen suistamoa ja tuon maan valtijat Grönlannista saapuneita ristiretkeläisiä. Varmoista islantilaisista lähteistä tiedetään, että Eirik piispa, Grönlannin ensimmäinen piispa, v. 1121 lähti Eirikin vuonosta »Viinimaata hakemaan» (Maant. ja löytör. I, s. 242) ja mahdollista on, että hän laski St. Lawrwnce-joen suuhun ja sinne perusti lähetysaseman. Tarkempi kertomus Quivirasta Coronadon matkakertomuksen mukaan sisältää seuraavat piirteet: Quivirassa oli virta, joka oli paria leguaa (noin 8 km.) leveä ja jossa oli hevosen kokoisia kaloja (voisi tarkoittaa mainitun joen suistamossa yleisiä maitovalaita). Joella sen maan herrat kulkivat valtavissa upeissa kanooteissa, joita kuljetti purjeet ja joiden kummallakin laidalla oli yli 20 soutajaa; joka aluksen keulaa koristi suuri kultainen kotka ja herrat lepäsivät niissä upeiden telttain alla. — Kuvaus soveltuu oivasti Viikinkilaivaan. — Joka ilta maan hallitseva päällikkö lepäsi puun alla, jonka oksista riippui monta kultaista kelloa, tuudittaen häntä uneen soinnullaan. — Tämä kuvaus on ehkä saanut alkunsa lähetysaseman vespermessusta. — Jaloja metalleja oli melkein yhtä paljon kuin kiviä; kannut, lautaset ja maljatkin olivat kullasta. — Epäilemättä Grönlannin viikinkipapeilla oli hyvin varustettu alttari, kultaa oli silloin vielä pohjolassa runsaasti.]

[Myöhemmin tiedämme varmoista lähteistä Grönlannin pohjoisemman siirtokunnan kaikkineen kadonneen teille tietämättömille. Ehkä olivat vaaleaveriset mandaanit näiden kadonneitten jälkeläisiä. Ehkä tutkimus voi vielä senkin toteen näyttää, että pois muuttaneet myöhemmin kääntyivät pakanuuteen ja sitten palasivat takaisin ryöstämään Grönlannin eteläisiä siirtokuntia. Siihen suuntaan viittaavat eräät paavien bullat.] [ La Vérendrye palasi takaisin, vaikka talvi olikin ankarimmillaan ja jäätävät viimat tekivät matkan lumisten preriain poikki melkein sietämättömäksi. Helmikuussa 1739 retkikunta pääsi takaisin asemalle, joka oli rakennettu Assiniboine-joen rannalle, mutta johtajan voimat olivat niin murtuneet, ettei hän enää voinut jatkaa löytöjä. Kaksi miestä oli jätetty mandaanien luo kieltä oppimaan, ja he palasivat takaisin seuraavana vuonna syksyllä. Heidän mandaanien luona ollessaan oli sinne tullut erään lännen heimon miehiä kauppaa tekemään. Nämä kertoivat, että lähellä heitä asui miehiä, joilla oli vaaleat kasvot, niinkuin näillä molemmilla ranskalaisillakin. He muka rakensivat tiilistä ja kivistä linnoja ja asettivat niihin tykkejä. Heillä oli härkiä ja hevosia, puuvillavaatteet, he viljelivät viljaa, palvelivat ristiä ja kirjoilla rukoilivat. Näillä intiaaneilla siis näyttää olleen tieto Californian espanjalaisista. La Vérendrye paikalla lähetti poikansa Pierren yrittämään kauemmaksi, mutta kun hän ei saanut mandaaneilta oppaita, niin hänen täytyi palata tyhjin toimin.]

V. 1742 La Vérendryen kaksi poikaa lähti uudelle retkelle, ja tällä kertaa he pääsivät entistä paljon kauemmaksi. He nousivat mandaanioppaitten keralla Pientä Missouria, huomasivat seudun kirjavat maanlaadut ja saapuivat sitten varis-intiaanien maahan. Jatkaen matkaa yhä kauemmaksi länttä kohden he tapasivat joukon jousi-intiaaneja, jotka olivat sotaretkellä pelättyjä käärme-intiaaneja vastaan. Tämän joukon keralla molemmat La Vérendryet saapuivat korkean, lumen peittämän vuoriston luo, jonka rinteillä oli suuret havumetsät. Mutta kun sieltä löydettiin käärme-intiaanien leirinpohja ja siitä päätettiin vihollisen lähteneenkin jousien maahan sotaretkelle, niin nämä kiiruimman kautta palasivat takaisin, eivätkä molemmat ranskalaiset päässeetkään näkemään kauan toivottua lännen merta, jonka he luulivat aaltoilevan vuoriston takana. Ei ole varmaa, kauaksiko länttä kohti he tunkeutuivat; jotkut luulevat heidän päässeen aina Kalliovuoriston pääjonon juurelle saakka, toiset vain Bighorn-vuoristolle, joka on lähempänä idässä. Kului sitten monta vuotta, ennenkuin koetettiin päästä siihen suuntaan kauemmaksi.

Pohjan puolessa La Vérendryet ennen vuotta 1738 löysivät Manitoba-järven, jota he kartassaan sanovat »Preriain järveksi», ja perustivat sen rannalle aseman. Toinen veljeksistä näyttää käyneen Saskatshewan-joella, vaikkei hänen matkastaan sen- enempää tiedetä. Ennen vuotta 1749 oli joki tutkittu aina molempien latvahaarojen yhtymäpaikkaan saakka ja jokivarteen perustettu pari asemaa. Siihen päättyivät La Vérendryen ja hänen poikainsa löydöt. Isä koroitettiin kapteeniksi ja hänelle annettiin korkea ritarimerkki, mutta pian tämän myöhäisen tunnustuksen jälkeen hän kuoli (v. 1749), voimatta enää toteuttaa uusia tuumia, joihin hän ehkä olisi saanut tarvittavat varat. Vähillä varoilla hän oli suorittanut suuren tutkijatyön ja astunut Pohjois-Amerikan sisäosien uranaukaisijain ensimmäisten joukkoon. La Vérendryen ritarimerkki ei suojellut hänen poikiaan suurelta vääryydeltä. Heille ei annettu oikeutta löytöjen jatkamiseen eikä niihin etuihin, joita isälle oli vakuutettu jo löydetyissä maissa, vaan uusi maaherra antoi kaikki heidän perustamansa asemat aivan vieraalle miehelle, jonka lähettämä retkikunta v. 1751 nousi Saskatshewanin eteläistä lähdehaaraa aina Kalliovuorien juurelle saakka, rakentaen sinne linnan. Siellä olevat intiaanit tiesivät kertoa, että eräällä saarella länsirannan edustalla asui valkoisia miehiä, joiden kanssa tehtiin kauppaa, mutta ei ole varmaa, oliko näillä huhuilla tosipohjaa.

Sen koommin eivät ranskalaiset jatkaneet Pohjois-Amerikan sisäosien tutkimista kauemmaksi länttä kohti, sillä v. 1763 Canada kenraali Wolfin voitokkaan sotaretken jälkeen luovutettiin Suur-Britannialle ja sekä pohjoisessa että etelämmässä englantilaiset miehet ryhtyivät työtä jatkamaan.

Hudson-lahden maat.

Retket, joita Canadasta alettiin maitse tehdä Hudson-lahden rannalle, herättivät Englannissa suurta levottomuutta, ja luonnollista oli, että siellä kallistettiin kuuliainen korva Chouartin ja Radissonin puheille, kun he saapuivat kehoittamaan englantilaisia omien maanmiestensä kanssa kilpailemaan. Prinssi Rupert, kuningas Kaarle I:n saksalainen serkku, joka suurimman osan elämäänsä vietti Englannissa ja erinomaisella menestyksellä johti maa- ja merisotavoimia, sai Kaarle II:lta oikeuden Hudsonin löytämän sisämeren rantoihin ja niiden kauppaan. Englantilaiset retkikunnat eivät olleet sanottavasti maissa käyneet, mutta molemmilta ranskalaisilta saatiin kuulla, että nuo pohjoiset ja vielä pohjoisuuttaankin kolkommat seudut olivat erinomaisen rikkaita turkiseläimistä. Majava siellä pesi joka joessa, jonka vettä se kykeni järjestelemään, saukkoja, biisamirottia, näätiä ja kaikenlaisia vesieläimiä, puhveleita, hirviä, hirvaita, karhuja, kettuja ja susia siellä oli.

Komppania perustikin muutamia asemia Hudson-lahden rannalle ja osti intiaaneilta kaikenlaisella vähäarvoisella rihkamalla erinomaisen arvokkaat turkiskuormat. Mutta silti ei prinssi Rupert ystävineen saanut siirtokunnastaan hyötyä, sillä ranskalaiset eivät sitä hyvällä luovuttaneet, vaan tekivät sinne monta sotaretkeä ja valtasivat ja hävittivät englantilaisten asemat. Muun muassa D'Iberville, Louisianan perustaja, johti moista retkikuntaa.

Englantilaiset eivät sen vuoksi alkaneet tehdä asemiltaan laajoja sisämaan matkojakaan, ennenkuin Canada joutui heille. Joku seikkailija tosin kävi intiaanien keralla kauempanakin, mutta tiedot heidän vaelluksistaan ovat aivan häälyväisiä. Ainoastaan kauas pohjoisen perille tehtiin joku tärkeäkin retki.

V. 1719 kapteeni James Knight, lähes 80-vuotias veteraani, lähti kahdella laivalla tutkimaan Hudsen-lahden rantoja, toivoen löytävänsä Anianin salmen, jonka olemassaoloon silloin vielä yleiseen uskottiin. Hänen täytyi viettää Marmorisaaren luona talvea, ja siellä koko retkikunta viimeiseen mieheen kuoli tautiin ja nälkään. Kapteeni Scroggs v. 1721—22 turhaan etsi retkikuntaa; vasta v. 1767 löydettiin saarelta sen tähteitä ja sen kamala kohtalo tuli tunnetuksi.

Kesällä 1741 Englannin hallitus lähetti Christopher Middletonin kahdella laivalla etsimään Anianin salmea. Hän vietti talvea Churchill-joen suulla, Hudson-lahden länsirannalla, ja purjehti seuraavana kesänä pohjoista kohti. Middleton tutki ne syvät vuonot, jotka Hudson-lahden luoteiskulmilta pistävät maan sisään, ynnä Frozen Streetin (jäätyneen salmen), joka kulkee suuren Southampton-saaren pohjoispuolitse, ja osoitti varmasti, ettei Hudson-lahdesta ollut länteen eikä luoteeseen kulkevaa salmea. Vasta hän sai suoritetuksi loppuun Bylotin, Foxen ja Jamesin työn.

Tehtiin kuitenkin vielä myöhemminkin retkiä, sillä Englannissa oli vaikutusvaltaisia miehiä, jotka yhä vielä uskoivat merien välillä olevan salmen. Myöhemmillä matkoilla löydettiin ja tutkittiin Chesterfield-vuono, joka Hudson-lahden luoteiskulmilta pistää kauas maan sisään ja enimmäkseen on syvä ja korkearantainen. Mutta vaikka vuonon alkuosa näyttikin lupaavalta, niin oli kuitenkin pettymys tutkijain lopullinen palkka. Vuonon vesi vähitellen muuttui suolattomaksi ja sen päässä oli järvi, johon laski suuri Dubawnt-joki. Sitäkin noustiin vähän matkaa, mutta siihen jäivätkin moneksi aikaa näillä kulmilla tutkimiset.

Ensimmäinen, joka teki Hudson-lahdelta pitemmän matkan maan sisäosiin, oli Hudson Bay komppanian palveluksessa oleva Anthony Hendry. Yorkin asemalta, joka on Nelson-joen suussa, hän nousi kanootilla aina Saskatshewan-joelle ja assiniboinien maahan, ja kanoottinsa jättäen tutki ensimmäisenä Saskatshewanin molempien lähdehaarain välisen maan. Ranskalaiset olisivat halusta estäneet hänen matkansa, mutta eivät uskaltaneet käyttää väkivaltaa. Prerioilla Hendry tapasi runsaasti riistaa ja assiniboinet ottivat hänet ystävällisesti vastaan. Hän näki tämän jälkeen ensimmäiset puhvelit ja tuli miellyttävään seutuun, jossa oli viljalti riistaa. Siellä hän tapasi toisia intiaaneja, jotka epäilemättä kuuluivat mustajaikain heimoon. Hän vietti talven mustajalkain maassa, kulkien ristiin rastiin, kunnes huhtikuun lopulla lähti kanootilla Red Deer-jokea kotia kohti kulkemaan. Kesäkuun 20 p. 1755 Hendry saapui Yorkin asemalle Hudson-lahden rannalle, suoritettuaan matkan, josta hänen maanmiehilleen oli erinomaisen paljon hyötyä. Siten oli englantilainen matkustaja tutkinut Canadaa länteen päin vielä pitemmälle kuin ranskalaiset, ennenkuin maa vielä oli Englannille siirtynytkään.

Samuel Hearne.

Muista matkustajista, jotka Hudson-lahden komppanian puolesta tutkivat maan sisäosia, on mainittava varsinkin Samuel Hearne, joka siirsi maantuntemuksen rajapaaluja muita paljoa kauemmaksi pohjoista kohti.

Hearne lähetettiin etsimään jokea, joka oli kaukana luoteessa ja jonka luona intiaanien tietojen mukaan piti olla runsaasti kuparimalmia. Hän lähti matkaan marraskuussa 1769, mukanaan pari englantilaista ja joukko intiaaneja; intiaanit kuitenkin alkoivat matkalla niskoitella ja karkailla, niin että Hearnen täytyi palata takaisin. Paluumatkalla hän tapasi intiaanipäällikön, joka neuvoi ottamaan intiaanien vaimotkin mukaan; silloin miehetkin pysyisivät mukana. Seuraavana talvena, joulukuussa, hän teki uuden yrityksen ja tämä päällikkö heimon miesten ja vaimojen kanssa lähti hänen kerallaan matkalle. Hearne samosi järvien ja jokien poikki luodetta kohti, kulki napapiirin poikki ja chipewy-intiaanien keralla, joita hän matkalla tapasi, päätti tunkeutua aina Jäämeren rannalle saakka. Matkalla tavatut intiaanit olivat sotaretkellä eskimolta vastaan, ja heihin vielä Kuparikaivosjoella yhtyivät kupari-intiaanitkin. Retkikunta, joka oli jättänyt vaimot ja raskaimmat taakat jälkeensä, oli näin paisunut melkoiseksi. Intiaanit hyökkäsivät eskimoitten kimppuun ja säälimättä surmasivat koko heimon, Hearnen voimatta sitä estää. Heinäkuun 18 p. saavuttiin Kuparikaivosjoen suuhun ja valkoinen mies oli näillä kulmilla täten ensi kerran tavannut Jäämeren rannan. Hearne oli suorittanut matkan, joka takasi hänelle pysyvän maineen, ja vaikka hänen piirtämänsä kartta olikin hatara ja etäisyydet virheelliset, niin toi hän kuitenkin ensimmäiseksi tiedot näistä laajoista autioista maista, jotka osaksi tunnemme vain hänen kertomuksensa mukaan. Mutta kuparia, jota hän oli lähtenyt etsimään, hän ei löytänyt.

Paluumatkalla hän kulki toisia teitä ja löysi suuren järven, jonka nimeksi hän ilmoitti Athapuseowin, vaikkei se lienekään ollut nykyinen Athabasca, vaan hänen matkansa yleisestä suunnasta päättäen Suuri Orjajärvi. Hän kulki järven poikki ja edelleen muita järviä ja jokia, kunnes saapui Walesin prinssin asemalle Hudson-lahden rannalle, josta hän oli matkaankin lähtenyt.

Myöhemminkin Hearne teki komppanian puolesta matkoja sisämaahan ja rakensi alisen Saskatshewanin pohjoispuolelle aseman, joka sitten kauan oli turkiskaupan keskustana niillä kulmilla. La Pérousen v. 1782 tehdessä hävitysretkensä Hudson-lahden rannoille Hearne oli Walesin prinssin aseman komentajana, ja kun hänellä ei ollut minkäänlaisia keinoja vastarinnan tekemiseen, niin hänen täytyi luovuttaa asema kaikkineen ranskalaiselle. La Pérouse antoi hänen pitää matkalla kirjoittamansa päiväkirjan, vieläpä kehoitti häntä sen julkaisemaankin, ja Hearne jonkun ajan kuluttua noudattikin kehoitusta.

Hudson-lahden komppania ei tämän jälkeen muutamaan aikaan jatkanut retkiään, mutta sitä uutterampia olivat ne englantilaiset turkiskauppiaat, jotka Canadassa aloittivat toimensa tämän maan siirryttyä Ranskan vallasta Englannin vallan alaiseksi. Ne seudut, joihin edellämainitut uranaukaisijat olivat matkansa tehneet, tulivat vähitellen sangen laajalti tunnetuiksi heidän matkainsa kautta ja uusia asemia perustettiin. Pietari Pond tutki Athabasca-järven ja -joen ja sieltä Saskatshewanille vievät vesireitit.

Montrealin turkiskauppiaat muodostivat näihin aikoihin suuren Luoteiskomppanian, jonka piti ottaa haltuunsa koko näiden takamaiden turkiskauppa, mutta kaikki eturintaman miehet eivät yhtyneet komppaniaan. Pond pysyi erillään ja päinvastoin muodosti kilpailevan komppanian, jonka pontevin jäsen oli Alexander Mackenzie, nuori skotlantilainen, josta tuli »loiton luoteen» kuuluisin uranaukaisija. Kolmen vuoden kuluttua tämä komppania yhtyi Luoteiskomppaniaan, vaikka se myöhemmin keskinäisen eripuraisuuden vuoksi uudelleen teki pesäeron.

Alexander Mackenzie.

Nuori Mackenzie, joka oli saanut Churchill-joen seudut piirikseen, halusi laajempaa toimialaa ja suunnitteli matkaa Jäämerelle saakka. Hän ryhtyi retkeään valmistelemaan asemalla, jonka hänen serkkunsa oli perustanut Athabasca-järven rannalle, aikoen ensinnä matkustaa sieltä Suurelle Orjajärvelle, jonka rannoille turkiskauppiaat jo olivat alkaneet tunkeutua. Mackenzie lähti useiden eurooppalaisten seurassa matkaan Athabasca-järveltä kesällä 1789 ja laski Suureen Orjajärveen leveätä Orjajokea, jonka koskien ohi veneet oli taivallettava. Säät olivat vielä kylmät ja selillä paljon jäälauttoja, niin että Suuren Orjajärven poikki vain vaivoin päästiin kulkemaan. Laskettuaan järven pohjoiseen haaraan retkikunta tapasi punapuukko- ja kupari-intiaaneja, joiden kanssa tehtiin kauppaa. Osa retkikunnasta jäi tänne asemaa rakentamaan, Mackenzie toisten keralla lähti edelleen retkeilemään kohti seutuja, joissa ei vielä kukaan valkoinen ollut käynyt.

Hän palasi ensin pääjärvelle ja kulki sen pohjoisrantaa länttä kohti laskuväylää etsien. Näin hän löysikin mahtavan joen, jolle sitten on annettu hänen nimensä. Se vähitellen kapeni ja kävi yhä vuolaammaksi. Ensin kuljettiin Horn-vuoriston ohi, joka oli oikealla rannalla, sitten vasemmalta tulevan Liard-joen suun ohi. Intiaaneja nähtiin, mutta retkikunnan huomattuaan ne enimmäkseen kiiruimman kaupalla pakenivat. Toiset taas kuvailivat joen vaaroja niin peloittavin värein, että Mackenzie töin tuskin saattoi estää omia intiaanejaan karkaamasta. Heinäk. 3 p. nähtiin vasemmalla rannalla vuoria ja Mackenzie nousi korkealle, melkein äkkijyrkälle kalliolle, jolta oli laaja näköala joka puolelle. Ilmat lämpenivät ja matkaa jatkettiin ripeästi myötävirtaan. Kuljettiin melkoisen kirkasvetisen syrjäjoen laskupaikan ohi; se tuli Suuresta Karhujärvestä, jonka olemassaolo kuitenkin oli silloin vielä tuntematon. Silloin tällöin tavattiin intiaaneja, mutta ne olivat arkoja ja epäluuloisia. Laskettiin Sans Sault-kosket ja tultiin sitten kapeaan kuruun, jossa mahtava joki puristui korkeiden kalkkikalliorantain väliin. Kun oli päästy tästä kurusta, niin tultiin sille alankomaalle, joka on Pohjois-Amerikan rantueena Jäämerta vastaan. Siitä alkaen joki leveni ja jakautui moneksi haaraksi. Kohdattiin uusi intiaaniheimo ja siltä vihdoin saatiin tietoa Pohjois-Jäämerestä. Vaikka retkikunnan intiaanit niskoittelivat, ruokavarat kun olivat loppumassa, niin päätti Mackenzie kuitenkin jatkaa matkaa. Heinäkuun 12 p. hänen pieni venejoukkonsa vihdoin saapui joen suuhun. Nähtiin paljon pieniä valaita, mutta eskimoita ei näkynyt. Heinäk. 16 p. Mackenzie lähti paluumatkalle, kuljettuaan löytämäänsä jokea 1600 kilometriä Suuresta Orjajärvestä hikien.

Paluumatka oli deltan haarautumiskohdasta alkaen sangen vaivalloista virran vuolauden vuoksi. Eräässä intiaanikylässä Mackenzie sai kuulla huhuja lännen merestä, jonka rannoille oli tullut valkoisia miehiä — nämä arvatenkin olivat niitä turkiskauppiaita, joita oli saapunut Alaskan rannikolle. Yukon-joestakin hän näyttää saaneen tiedon. Karhujoen laskukohdan yläpuolella joen äyräs paloi; saman ilmiön ovat huomanneet myöhemmätkin matkustajat; siihen näyttää syynä olevan paikalla esiin tuleva ruskohiilikerros. Suurelle Orjajärvelle saavuttiin 22 p. elok. ja syyskuun 12 p. Chipewayn asemalle Athabascan rannalle, josta oli liikkeellekin lähdetty. Puolenneljättä kuukautta oli retki kestänyt.

Tämä merkillinen löytöretki ei näytä herättäneen niin suurta huomiota, kuin olisi ollut syytä luulla, mutta Mackenzien tutkijainto ei siitä talttunut. Hän kävi Englannissa hankkimassa tieteellisiä koneita ja oppi tekemään niillä havainnolta. Hän aikoi nyt nousta Peace-jokea, joka laskee Mackenzieen vähän alempana sen lähtökohtaa Athabasca-järvestä, aina Kalliovuoriin saakka ja sitten niiden poikki kulkien jatkaa retkeä länttä kohti, kunnes saapuisi Lännen meren rannoille.

Lokakuussa 1792 hän lähti matkaan Chipewayn asemalta, kulki kanootilla Athabascan päähän, laski kappaleen matkaa siitä lähtevää jokea, kunnes tuli Peacc-joen suuhun. Tämän joen vuolaudesta huolimatta hän, jättäen taakseen kaikki ennen käydyt paikat, nopeaan nousi sitä aina Smoky-joen suulle, johon hän väkensä kera asettui talveksi. Keväällä hän heti säiden salliessa lähti jatkamaan matkaa kohti jokea, jonka hänen talvella tapaamansa intiaanit olivat kertoneet vuoriston takana juoksevan länttä kohti. Saatuaan kaksi intiaania oppaiksi Mackenzie lähti matkaan toukok. 9 p. 1793 uudessa talven kuluessa rakennetussa kanootissa; paitsi intiaaneja hänellä oli mukanaan yksi englantilainen ja kuusi Canadan ranskalaista. Peace-joen rantamaisemat olivat erinomaisen kauniit ja metsänriistaa oli runsaasti. Mutta jokimatka oli ylen vaarallista ja monta kertaa kanootti oli vähällä tuhoutua kuohuissa. Miehet alkoivat väsyä ja tyytymättöminä vaativat palaamaan takaisin, mutta Mackenzie ei tahtonut kuulla puhuttavankaan semmoisista ehdotuksista, vaan päätti raivata tien vuorenrinteellä kasvavan pensaikon läpi taivaltaakseen sitä pitkin kanootin ja tavarat kurun yläpuolella olevalle tyynemmälle virranosalle. Kovilla ponnistuksilla tämä tulikin tehdyksi ja he saapuivat siten siihen paikkaan, jossa yhtyvät Peace-joen molemmat lähdehaarat, Parsnip ja Finlay.

Lähdettiin nousemaan eteläisempää haaraa, Parsnipia. Se oli tulvillaan, virtaus tavattoman kiivas ja nousu sen mukaan ylen vaikeata. Tavattiin intiaaneja, jotka eivät vielä milloinkaan olleet nähneet valkoisia miehiä, ja näiltä Mackenzie sai vähän varmempia tietoja vuoren takana länttä kohti juoksevasta joesta. Hän saapuikin pian Parsnipin latvoille ja oli näin kulkenut Mackenzien sen suusta, Jäämeren rannoilta, aina joen suurimman syrjäjoen latvoille, Kalliovuoriston korkeimpiin soliin saakka. Taivallettuaan kanootin vedenjakajan poikki Mackenzie oli ensimmäinen valkoinen, joka on Pohjois-Amerikan pohjoispuoliskossa maan poikki kulkien saavuttanut Tyyneen mereen laskevan joen. Se oli vuolas vuoristojoki, joka laski suureen, myöhemmin nykyisen nimensä saaneeseen Fraser-jokeen. Muutamassa koskessa kanootti oli vähällä hajota ja koko retkikunta saada surmansa. Miehet alkoivat niskoitella ja vaativat kääntymään takaisin, mutta Mackenzie tarmokkaalla käytöksellään sai heidän vastarintansa voitetuksi, ja lukemattomien vaarojen ja vaikeuksien jälkeen saavuttiin Fraserin tyynemmälle vedelle. Mackenzie luuli tätä jokea Columbiaksi, jonka alaosan purjehtijat olivat löytäneet ja tutkineet. Mutta matkan vaikeudet eivät silti olleet vielä lopussa-. Fraserissakin oli koskia, joiden sivu oli taivallettava, ja intiaanit, joita kohdattiin, olivat kovin epäluuloisia ja hitaita rauhalliseen seurusteluun. Kuultuaan heiltä joen edelleenkin olevan hyvin vaikean veneellä kulkea Mackenzie jätti sen ja lähti samoamaan oikotietä vuoriston poikki. Monien kieltojen jälkeen saatiin oppaaksi muuan intiaani, mutta yleensä asukkaiden vihamielisyys oli ilmeinen, joten Mackenzien täytyi käyttää koko tarmonsa Ja mielenmalttinsa estääkseen heitä aseita käyttämästä. Heinäkuun 4 p. lähdettiin kulkemaan vuoriston poikki raskain taakoin, vähin eväin ja huonojen säitten vallitessa. Retkikuntaa rohkaisi kuitenkin sanoma, ettei meri ollut kaukana ja että sen rannikolla usein kävi valkoisia. Bella Coola-joen rannalla asuvilta ystävällisiltä intiaanéilta saatiin taas kanootit ja laskettiin tätä jokea meren rannalle saakka. 20 p. heinäkuuta Mackenzie vihdoinkin näki kauan kaivatun länsimeren, jonka luo ennen häntä niin moni rohkea retkeilijä oli turhaan pyrkinyt. Vancouver oli vähää ennen käynyt sillä paikalla, jossa Mackenzie meren yhdytti.

Mutta rannikon intiaanit olivat niin vihamielisiä, että Mackenzie tiedon retkestään kallioon maalattuaan viipymättä lähti paluumatkalle. Eväät olivat melkein lopussa ja sitä suuremmalla kiireellä kuljettiin. Vaikka intiaaniheimot koettivatkin ehkäistä paluumatkaa, päästiin kuitenkin elok. 17 p. takaisin Parsnip-joelle, ja toista kyytiä kuin noustessa laskettiin nyt sitä ja Peace-jokea alamaihin. Kuukaudessa kuljettiin siten Tyynen meren rannoilta ylimmälle, Peace-joen rannalle rakennetulle asemalle.

Mackenzien toinen retki oli tärkeimpiä tutkimusretkiä, mitä Pohjois-Amerikan luoteisosiin on milloinkaan tehty, ja sen lopulliset vaikutukset ulottuivat sangen laajalle. Kun tie Lännen merelle näin oli saatu avatuksi, niin ei kauan kulunut, ennenkuin toisia seurasi perässä ja Kalliovuoristo ynnä nykyinen British Columbia tulivat tunnetuiksi.

Hudson-lahden komppaniakin uudelleen rupesi maantutkimusta edistämään ja sen toimesta Philip Turner 1790—92 kartoitti Suuren Orjajärven ja Saskatshewanin välisen maan. Hänen kartassaan m.m. Athabasca-järvi oli ensi kerran oikein esitettynä. Hänen jälkeensä Pietari Fidler jatkoi työtä, matkustellen vielä paljoa laajemmalti. Mutta suurin osa hänen suorittamastaan työstä jo kuuluu seuraavaan vuosisataan, samoin kuin David Thompsoninkin, joka oli näiden laajain erämaiden toimeliaimpia tutkijoita.

Omituista on, että nämä Pohjois-Amerikan etäiset kolkat tulivat osapuilleen tunnetuiksi paljoa ennemmin kuin etelämmät ja hedelmällisemmät seudut. Syynä siihen oli, että ne olivat arvokkaimpien turkiseläimien kotiseudut ja siksi harvaan asutut, että valkoiset vähälläkin joukolla saattoivat mielin määrin niissä samoilla. Sikäläiset intiaanit ovat aina olleet vähemmän sotaisia kuin etelämmät, eikä niillä ollut syytäkään tehdä aseellista vastarintaa ja karkoittaa valkoisia maastaan, nämä kun eivät saapuneet uudisasukkaina heiltä maata riistämään, vaan kauppiaina, jotka tulivat arvoa antamaan heidän siihen saakka melkein arvottomille metsästystuotteilleen ja samalla toivat heille monta uutta hyöty-, ylellisyys- ja nautintoesinettä, joiden viehätykset heihin lujasti vaikuttivat.

Näin oli ennen kahdeksannentoista vuosisadan päättymistä Hudson-lahden, Yläjärvi-Ontario-järvijonon, Jäämeren ja Kalliovuoriston välinen suunnattoman laaja, harvaan asuttu erämaa lukemattomine järvineen ja jokineen tullut osapuilleen tunnetuksi ja oli tehty ensimmäinen retki vuoriston poikki Lännen merelle. Tämän työn olivat suorittaneet etupäässä englantilaiset, ja he myös Tyynen meren puolelta tutkivat vastaavan rannikon, ja siten oli maanosan koko pohjoisosa, Alaskaa lukuunottamatta, joutunut Englannin vaikutuspiiriin, niin että tämä saattoi sen lopulta kokonaan anastaa. Dominion of Canadan perustukset oli siten laskettu.

Uuden Englannin takamaa.

Sillä välin kuin Canadassa niin laajalti vallattiin aluetta, viljeltiin Atlantin rannikon siirtokunnissa maata. Löytöretkiin oli hyvin vähän aikaa — tosin oli niihin paljoa huonommat edellytyksetkin. Ainoastaan Hudson-joen kohdalla oli sisämaahan kuljettava vesireitti, eikä sekään johtanut aivan kauaksi. Sen eteläpuolella kulki takamaassa rinnan merenrannikon kanssa Alleghany-vuoristo monine harjanteineen, joitten poikki ei ollut mahdollista päästä kuin kepeäjalkaisen erämiehen. Englantilaiset senvuoksi sangen hitaasti pääsivät tunkeutumaan rannikolta sisämaahan, mutta heidän lukunsa kasvoi paljoa nopeammin kuin ranskalaisten. Siihen aikaan kun ranskalaisten etäiset yritykset kukoistivat parhaimmillaan, englantilaiset vasta kulkivat lähimpien vuoristojen poikki ja rohkeat tienraivaajat lähtivät katselemaan, minkälaisia maat niitten toisella puolella olivat. Heitä houkutteli varsinkin Ohion laakso, jonka ranskalaiset aikoivat anastaa, kaventaen siten Uuden Englannin siirtokuntien takamaata. Niistä seikkailijoista, jotka sinne lähtivät, mainittakoon varsinkin Christopher Gist, joka oli vapaussodan johtajan Washingtonin ystävä ja liittolainen.

Kentucky.

1748 oli vielä harva valkoinen mies ennättänyt edes Virginian ihanaan Shenandoah-laaksoon saakka. Mainittuna vuonna Yrjö Washington, joka silloin oli vasta kuudentoista-vuotias nuorukainen, työskenteli tässä laaksossa lohkaisemassa siitä lordi Fairfaxille luovutettua aluetta. Seuraavana vuonna muuan komppania lohkaisi itselleen maata Carolinan vuoriston takaa, ja yhtiön johtaja, Tuomas Walker, löysi solan, joka on saanut nimensä Cumberlandin herttuasta, ja joukkoineen tunkeutui sen kautta Cumberland-joelle, jonka rannalle rakennettiin Kentuckyn ensimmäinen siirtokunta. Se oli mitä rikkainta maata siniruohokenttineen, vihantine lehtimetsineen, suurine hirvas- ja puhvelilaumoineen. Cumberland Gap-solasta tuli rintamamiesten lännen valtatie. Metsästäjiä ja seikkailijoita alkoi yhä enemmän kulkea vuoriston oiviin riistamaihin. 1753 Walker aikoi lähteä uudelleen Alleghanyjen poikki etsimään jokea, jota pitkin voitaisiin laskea tuohon ammoin etsittyyn Lännen mereen, mutta uhkaava sota teki tämän tuuman tyhjäksi.

Pennsylvaniasta käsin tunkeutui kaupustelijoita Ohion laaksoon. Philadelphiasta oli vaunuin kuljettava tie Harrisburgiin saakka ja sieltä ratsupolku Potomacille. Potomacin rannalta kulki intiaanipolku vuoriston poikki Ohion haaroille, nykyisen Pittsburgin seuduille. Kauempana lännessä oli toisia intiaanipolkuja. Kaupustelijain luku oli ajan mukana kasvanut melkoiseksi. V. 1749 kulki arvion mukaan kolmesataa englantilaista rihkamakuormaa hevosen selässä vuoriston poikki lännen joille ja sitten laski niitä veneissään edelleen. Samaan aikaan muodostettiin englantilainen Ohion komppania, joka sitten sai aikaan sodan; Ohion komppanian päätiedustelija Christopher Gist lähetettiin 1750 Ohion koskille tutustumaan sikäläisiin intiaaneihin ja etsimään soveliasta hedelmällistä ja tasaista maata. Hän matkusteli laajalti kautta Ohion seutujen ja teki intiaaniheimojen tuttavuutta, lopulta rakentaen Miamin varrelle kauppa-aseman parinkymmenen penikulman päähän Ohiosta. Se oli siihen aikaan englantilaisten etäisin asema sillä puolella. Sieltä Gist teki laajan matkan Kentuckyynkin, käyden etäämpänä kuin kukaan englantilainen ennen häntä.

Washington ja Gist.

Talvella 1753 Gist teki sen matkansa, joka on hänelle tuottanut historiallisen maineen. Myöhään marraskuussa saapui hänen etäiseen raja-asumukseensa Yrjö Washington kahden seuralaisen kanssa pyytämään Gistiä oppaaksi retkelle, jolle viranomaiset olivat hänet lähettäneet. Englantilaisten etenemisestä levottomiksi käyneinä ranskalaiset nimittäin olivat ruvenneet pohjoisesta päin tunkeutumaan Ohion laaksoa kohti, perustaen aseman toisensa jälkeen ja lopulta vallaten Ohion haaratkin, sen tärkeän paikan, jossa nykyinen Pittsburg on. Paikalla olleet englantilaiset oli otettu vangiksi, he kun muka olivat asettuneet ranskalaiselle alueelle. Virginian englantilainen kuvernööri puolestaan väitti, että ranskalaiset olivat tulleet englantilaiselle alueelle, ja oli lähettänyt nuoren Washingtonin heidän linnojaan tarkastamaan ja käskemään heitä poistumaan. Matka oli tavattoman pitkä ja vaikea, koska oli täysi talvi, tietä ei muuta kuin intiaanien polkuja, vuoristoita ja jokia yli kuljettavana. Gist lähti viipymättä muutaman toverinsa keralla matkaan. Otettuaan mukaan intiaaneja, jotka mielihyväkseen saivat kuulla, että oli aikomus ajaa ranskalaiset maasta pois, pieni retkikunta mitä huonoimmilla keleillä saapui ranskalaisten linnoille. Siellä vastaanotto oli kaikin puolin kohtelias, mutta Washingtonin vaatimuksiin linnoituksien päälliköt vastasivat, että he olivat sotilaita, jotka tottelivat Quebecistä saamiaan ohjeita; eivätkä siis voineet Virginian kuvernöörin käskystä lähteä maasta. Paluumatka oli melkein vielä vaikeampi kuin menomatka, ja nopeammin matkatakseen Washington lopulta kulki metsien läpi oikotietä kahden Gistin kanssa. Tällä retkellä muuan yksinäinen intiaani, joka oli luvannut heitä opastaa, yritti salakavalasti ampua jommankumman valkoisista, mutta laukaus ei sattunut. Alleghany-joella he rakensivat pienen lautan yli päästäkseen ja olivat siinä henkensä menettää. Gistin kädet ja jalat paleltuivat pienellä saarella, jolle heidän täytyi lautaltaan paeta, mutta joki kun yöllä oli kauttaaltaan jäätynyt, niin he jalan pääsivät toiselle rannalle. Sitten ei enää ollut pitkää matkaa lähimpään brittiläiseen kauppapaikkaan, jossa molemmat retkeilijät saivat levätä. Tällä retkellä oli historialliset seuraukset. Washingtonin tiedot saatuaan Virginian kuvernööri lähetti Ohion laaksoon retkikunnan rakentamaan haaroihin linnan. Mutta tuskin oli rakennustyöhön ryhdytty, ennenkuin ranskalaiset sen keskeyttivät ja valloittivat paikan. Washington lähetettiin paikalle mukanaan osasto Virginian maanpuolustusväkeä ja hän voitti ranskalaiset metsässä syntyneessä taistelussa. Se oli sen seitsemän vuotta kestäneen sodan ensimmäinen tappelu, jossa Ranska menetti kaikki Uudessa maailmassa olevat alusmaansa.

Daniel Boone.

Alleghany-vuoristo ja sen takainen maa oli intiaanisodan synkkää veristä maata. Henkensä kaupalla siellä liikkuivat valkoiset metsästäjät. Mutta erämaiden viehätys oli vaaroja suurempi. Daniel Boone, joka oli syntynyt Pennsylvaniassa, oli jo nuorena poikana kiintynyt niihin. Jo v. 1760 hän kulki vuoriston poikki Tennesseehen eräretkille. Mutta vielä enemmän häntä viehätti Kentucky ihanine laaksoineen ja lakeuksineen. Tämä maa oli siihen aikaan aivan asumatonta, se kun oli pohjoisien ja eteläisien intiaanien riitamaata ja sen vuoksi ainaisen vainon jaloissa. Boone oli kuullut John Finlay-nimisen erämiehen kiittävän sen erinomaista riistarikkautta. Yhdessä Finlayn ja eräiden toisten toverien keralla hän lähti retkelle tähän luvattuun maahan. Kun oli monen vaivan ja vastuksen jälkeen päästy vuoriston poikki, niin nähtiin vihdoin viimeiseltä harjanteelta ihana puistomaisema, jonka kedoilla kävi laitumella puhveli- ja hirvieläin-karjoja. Metsät olivat erinomaisen reheväkasvuiset. Kaikki näytti lupaavalta, sillä väijyviä intiaaneja ei näkynyt missään. Seikkailijat asettuivat kallion rotkoon, jonka kokonaan peitti suuri kaatunut puu, ja oleskelivat kesän ja syksyn samoilla mailla näkemättä merkkiäkään punanahkoista. Luultavasti he vähitellen kävivät varomattomiksi, sillä eräänä päivänä Boone ja John Stewart äkkiä huomasivat olevansa intiaanien piirittäminä ja heidän täytyi hyvällä antautua punanahkojen vangeiksi. Viikon päivät he olivat intiaanien käsissä; mutta eräänä yönä, näiden nukkuessa tavallista sikeämmin, molemmat erämiehet pääsivät karkaamaan ja palasivat takaisin leiripaikkaansa, josta kuitenkin Finlay tovereineen oli lähtenyt. Seuraavan vuoden alussa punanahkat jälleen hyökkäsivät molempien erämiesten kimppuun ja Stewart sai tappelussa surmansa. Boone olisi jäänyt ypö yksin erämaahan, mutta onneksi saapui silloin vuoriston poikki hänen veljensä erään toisen miehen keralla kadonneita etsimään. Heitä oli nyt kolme, mutta kolmas mies sattui kerran leiristä eksymään, eikä sen koommin palannut; luultavasti oli intiaaninuoli hänet metsässä saavuttanut. Kun ruuti ja luodit alkoivat loppua, niin veli lähti uusia varastolta etsimään, ja Boone jäi yksin erämaahan kolmeksi kuukaudeksi. Vainolaisiaan välttääkseen hän alinomaa muutti leiriään, ja elikin siten aikansa tapaturmaa kohtaamatta, oman kertomuksensa mukaan suuresti nauttien yksinäisestä metsäelämästään. Kolmen kuukauden kuluttua veli palasi ja yhdessä he sitten jatkoivat maan tutkimista. Kun he v. 1761 palasivat kotiin, tunsivat he sangen hyvin Kentuckyn.

Cherokee-intiaanit pitivät Etelä-Kentuckya omanaan, vaikka muutkin heimot siellä metsästivät. Eversti Henderson useitten muitten varakkaitten uudisasukkaiden kanssa päätti ostaa tämän maan cherokee-heimolta, perustaakseen sinne itsenäisen valtion, jonka hän aikoi nimittää »Transsylvaniaksi». Boonen kertomus maan rikkaudesta antoi erinomaista vauhtia tälle tuumalle, etenkin kun Pobjois-Carolinassa siihen aikaan oli hyvin levotonta ja tyytymättömyys viranomaisiin oli suuri. Luultavasti Boone oli eversti Hendersonin asiamiehenä jo sopinut kaupat, kun eversti itse saapui kaupan vahvistamaan ja hinnan maksamaan, polttaen cherokeitten kanssa rauhanpiippua. Kauppakirjan vahvistettuaan päälliköt lausuivat: »Kauniin maan teille nyt annamme, mutta sen asuttaminen taitaa olla vaikeanlaista.» Niin tosiaan olikin.

Daniel Boone johti v. 1773 lunastettuun maahan ensimmäiset siirtolaiset, kaikkiaan kuusi perhettä, Boonen omakin mukaan luettuna. Kiertelevä intiaanijoukko keksi retkikunnan, hyökkäsi sen kimppuun ja surmasi useita, Boonen nuorimman pojan muiden mukana, sekä hajoitti eri suunnille retkikunnan kotieläimet. Uudisasukkaat siitä niin säikähtivät, että palasivat Virginiaan. Vasta v. 1775 Boone saattoi tehdä uuden yrityksen. Hän johti miesjoukon Kentucky-joen rannalle ja rakensi hirsilinnoituksen siirtokuntansa suojaksi. Linna sai nimekseen »Boonesborough». Kun se oli valmistunut, niin Boone lähti perhettään noutamaan ja toikin linnaansa sen, ynnä useita uusia siirtolaisia. Kentuckyn asutus oli jo hyvässä alussa, kun vallankumous tapahtui ja sanoma Lexingtonin tappelusta sinne saapui. Uuden siirtokunnan nimi paikalla muutettiin Lexingtoniksi; se sijaitsee Kentuckyn valtion siniheinäalueella ja on nykyään suuri ja komea kaupunki.

Mutta vapaussodan aikana nuorta siirtokuntaa uhkasivat entistäkin suuremmat vaarat. Intiaaneja kierteli alinomaa sen ympärillä, ja kerran ne ryöstivät Boonen tyttären ja kaksi muuta tyttöä, jotka olivat uskaltaneet lähteä vähän matkaa linnan ulkopuolelle. Yö oli jo lähellä, ennenkuin heidän katoamisensa huomattiin. Seuraavana aamuna Boone muutamien toverien keralla etsi intiaanijoukon jäljet, seurasi niitä ja yllätti partiokunnan paraillaan ruoan keitossa. Erämiehet kaatoivat miehen joka laukauksella, punanahkat pakenivat ja ryöstetyt immet pelastettiin. Samanlaisia seikkailuja sattui tiheään. Kerran joutui Boone itsekin useiden toverien keralla vangiksi maasuolaa kootessaan, ja punanahkat kuljettivat hänet mukanaan Ohion pohjoispuolelle. Englantilaiset lunastivat muut vapaiksi, mutta Boonea intiaanit eivät luovuttaneet, hänen maineensa oli jo niin suuri. Muuan päällikkö pelasti hänet kidutuksesta ja otti hänet pojakseen, ja Boone sitten eli heimokunnan keralla rauhassa, kunnes kuuli punanahkain valmistelevan hyökkäystä hänen siirtokuntansa kimppuun. Hän pääsi karkaamaan ja viidessä päivässä samosi metsien läpi 250 kilometriä Boonesboroughiin, joka hänen toimestaan kiiruimmiten korjattiin ja varustettiin puolustuskuntoon. Puolentuhatta intiaania yhdessä englantilaisten liittolaistensa kanssa hyökkäsi linnan kimppuun, jota vain viisikymmentä miestä puolusti. Yhdeksän päivää kesti taistelua, mutta lopulta intiaanit, paljon väkeä menetettyään, suuttuivat ja lähtivät pois. Siirtokunta oli pelastunut ja Boone lähti etsimään rannikolta vaimoaan ja lapsiaan, jotka olivat sinne palanneet, luullen hänet surmatun.

1790-luvulla Kentucky jo alkoi olla Boonen mielestä niin taajaan asuttua, ettei hän siellä viihtynyt, etenkin kun keinottelijat riistivät häneltä maat, huomattuaan papereissa jonkun muotovirheen. Kuultuaan Missourin viljavista seuduista ja riistarikkaudesta hän päätti muuttaa sinne, vaikka Missouri oli Espanjan vallan alla. Espanjalaiset ottivat vanhan metsämiehen hyvin vastaan ja nimittivät hänet sen piirin päälliköksi, myöntäen hänelle 8000 tynnörinalaa maata yksityisomaisuudeksi. Mutta Boone ei nytkään hankkinut omistusoikeudelleen täyttä muodollista vahvistusta, ja kun Missouri siirtyi Yhdysvaltain vallan alle, niin hän jälleen menetti omaisuutensa. Kentuckyn lainsäätäjäkunta silloin puuttui asiaan ja vahvisti vanhan erämiehen omistusoikeuden muodollisista puutteista huolimatta. Boone oli silloin lähes seitsemänkymmenen vuoden ikäinen, mutta vielä innokas metsästäjä..Vielä 84 vuoden ikäisenä hän palasi eräältä eräretkeltä kuusikymmentä majavannahkaa saaliinaan. Hän kuoli v. 1820 kuudennellayhdeksättä ikävuodellaan.

Daniel Boonea voisimme sanoa Cooperin »Nahkasukan» perikuvaksi, ellei moni muu sen ajan erämies yhtä hyvällä syyllä voisi kunniasta riidellä. Hän oli voimakas, vankka, jäntevä, sopusuhhtainen ruumiiltaan, tarkkoja tarkempi ampumaan, valpas ja sukkela, samalla rohkea ja varovainen, rehellinen ja ystävällinen luonteeltaan, ihmisystävä, mutta niin kiintynyt metsäelämään, että hän ainiaan oleskeli asutuksen eturintamalla, alttiina lukemattomille vaaroille, joista hän aina suoriutui. Eivät terävimmätkään intiaanit kyenneet Boonen kanssa kilpailemaan sotapolulla. Mutta vaikka vaara oli alati seurannut häntä kintereillä, niin kuoli hän kuitenkin vuoteeseensa. »Jälkeni ovat usein olleet veriset», hän sanoi avaamastaan maasta puhuessaan. »Kaksi rakasta poikaa ja yhden veljen olen intiaanien käden kautta menettänyt, neljäkymmentä arvokasta hevosta ja paljon karjaa he ovat minulta ryöstäneet. Monta pimeätä ja unetonta yötä olen ollut vain huuhkajain toverina, kaukana ihmisten rattoisasta seurasta, kesäauringon paahtamana, talven pakkasten purtavana, erämaan asutuksen välikappaleena.» Kolmekymmentä vuotta Daniel Boonen kuoleman jälkeen hänen maalliset jäännöksensä siirrettiin valtion kustannuksella Missourista Kentuckyn pääkaupunkiin.

Espanjalaiset Californiassa.

Paitsi meriretkiä tekivät espanjalaiset Mexicosta käsin muutamia maaretkiäkin Pohjois-Amerikan eteläosiin. Suurien löytöretkien aikana oli tosin Coronado tunkeutunut aina Colorado-kanjonille saakka (II, s. 310), mutta nämä löydöt olivat aikain kuluessa jääneet melkein unhotukseen ja myöhempien löytäjäin oli jälleen alettava alusta. Samoin kuin Amerikan muissakin espanjalaisissa maissa laajensivat maantuntemusta täälläkin lähetyssaarnaajat, varsinkin jesuiitat. Viranomaistenkin toimesta tehtiin muutamia retkiä, esim. sataman etsimistä varten nykyisen Californian valtion rannoille, jotta laivat Itä-Aasiasta palatessaan voisivat siihen poiketa, ynnä sitten Californian niemimaan tarkempaa tutkimista varten. Vaikka nimittäin olikin jo varhain saatu selville, että tämä maa oli niemimaa, niin unhotettiin tämäkin tieto ja myöhemmin pääsi valtaan se käsitys, että Californian niemimaa oli saari.

Seitsemännentoista vuosisadan lopulla yrittivät espanjalaiset asuttaa Californian niemimaan. V. 1683 lähti sinne Don Isidro Otondon johdolla retkikunta, jonka mukana oli kolme jesuiittaa, isä Kuhn muita kuulumpi. Maa kuitenkin huomattiin niin karuksi, että Otondo parin vuoden kuluttua kaikkine siirtolaisineen lähti takaisin Mexicoon. Alkuasukkaitten kanssa oli täytynyt taistella. Isä Kuhn sai kuitenkin toisen jesuiitan, Juan Salvatierran, harrastamaan lähetystoimen levittämistä niemimaahan, ja lokakuussa 1697 lähti Californiaan sitä varten retkikunta. Perustettiin lähetysasema, joka maan karuudesta ja alkuasukkaitten ynseydestä huolimatta pysyi voimassa ja vähitellen laajensi vaikutustaan ja samalla maantuntemusta yhä pitemmälle. Kuhn sillä välin toimi Sonorassa, ulottaen lähetystoimensa yhä kauemmaksi pohjoista kohti ja käyttäen joka tilaisuutta maantuntemuksenkin laajentamiseksi. V. 1694 hän oli Coloradon viimeisen syrjäjoen Gilan rannoilla. V. 1700 hän intiaanien seurassa laski tätä jokea pääjokeen, yuma-intiaanien maahan saakka. Eräältä korkealta vuorelta hän näki Colorado-joen suun ja Californian niemimaan vuoret. Tämä näköala sai hänet vakuutetuksi siitä, että California oli niemimaa, eikä saari. Monta kertaa hän yritti epäämättömillä tosiasioilla todistaa tämän otaksumansa, mutta joka kerralla luonnonesteet tekivät yrityksen tyhjäksi. Californian lahden perukassa estivät laajat hiekkaerämaat pääsemästä niemimaan puolelle, ylempää, yumain ja quinquimain maassa, Colorado oli niin leveä, ettei voitu viedä sen yli kuormajuhtia.

Salvatierra oli saanut Californian niemimaalle innokkaita apulaisia, joista varsinkin isä Ugarte laajensi maantuntemusta. Tehtyään muutaman matkan niemimaan poikki länsirannalle ja töin tuskin pelastuttuaan veden puutteen tuottamasta hädästä hän sai laivan ja veneitä ja lähti niillä rannikkoa tutkimaan. Kovat vuorovesivirtaukset estivät työtä ja lahden perukassa meriveden sekaantuminen Coloradon kuljettamasta liejusta. Vihdoin Ugarte kuitenkin pääsi Coloradon itäisen suuhaaran suuhun. Joki oli tulvillaan ja kuljetti mukanaan paljon ruohoa, lehviä ja puunrunkoja. Silmänäön mukaan ja vuoksen korkeudesta tultiin vakuutetuiksi siitä, että lahti todella oli pohjoista kohti umpinainen. Keripukki ja myrskyt hidastuttivat sitten siihen määrään retkikunnan matkaa, että kului kaksi kuukautta, ennenkuin se pääsi palaamaan lähtökohtaansa. Muutama vuosikymmen myöhemmin isä Consag täydensi Ugarten työn, tutkien niemimaan ulkorannankin, ja toiset jesuiitat jatkoivat maamatkoja yhä kauemmaksi pohjoista kohti. Kun jesuiitat v. 1767 karkoitettiin kaikista Espanjan alusmaista, niin jatkoivat fransiskaanit lähetystointa, ulottaen sen Sonoran puolelta yhä kauemmaksi pohjoista kohti.

Espanjalaiset viranomaisetkin alkoivat samaan aikaan ulottaa siirtokuntatoimiaan yhä kauemmaksi pohjoiseen, ja samalla kun laivaliike Ylä-Californian rannikolle kehittyi, kävi maayhteyskin suotavaksi. V. 1770 perustettiin siirtokunta Montereyn lahteen, nykyisen San Franciscon eteläpuolelle, ja neljä vuotta myöhemmin lähetettiin kapteeni Juan Bautista de Anza etsimään Mexicosta sinne vievää tietä, Garcés-niminen munkki mukanaan. Retkikunta matkasi Sonoran kautta Gila- ja Colorado-joille sekä sitten maan poikki San Gabriel-nimiselle lähetysasemalle, joka oli perustettu Ylä-Californian rannikolle, lähelle nykyistä Los Angeles-kaupunkia. Seuraavana vuonna samat miehet saivat toimekseen lähetysaseman ja hallintokeskustan perustamisen San Franciscon lahteen, mutta matkalla Garcés erosi retkikunnasta ja omin päin teki monta matkaa eri puolille, seutuihin, joissa ei ennen kukaan ollut käynyt. Myöhemmin Garcés lähetettiin perustamaan siirtokuntaa ja lähetysasemaa yuma-intiaanien maahan, mutta kun espanjalaiset anastivat ja keskenään jakoivat intiaanien parhaat maat, niin nämä hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja surmasivat kaikki, Garcéen ja hänen apulaisensa muitten mukana.

Kaksi fransiskaania, isät Escalante ja Dominguez, lähti Mexicon pohjoisosista Santa Fén kaupungista pyrkimään sisämaan kautta Tyynen meren rannoille. Heidän tietysti täytyi tehdä paljoa pitempi maamatka kuin Sonorasta yrittäneiden. Molemmat munkit lähtivät Santa Féstä heinäkuussa 1776 kaksi upseeria ja viisi sotamiestä seuranaan, kulkivat Rio Granden poikki tämän joen latvoilta ja tulivat sitten Coloradon vesistöalueeseen. Käytyään eräässä utah-intiaanien leirissä retkikunta syyskuussa kulki Coloradon poikki ja matkaansa luodetta kohti jatkaen tuli Green Riverille, joka laskee Coloradoon Wyomingin vuorilta. Sen yli kuljettuaan he tulivat maahan, johon pelätyt comanche-intiaanit tapasivat tehdä rosvoretkiään, mutta he eivät näytä näitä kohdanneen. Kuljettuaan vuoriston poikki vaikeita teitä retkikunta saapui Utah-järven rannalle, Suuren Suolajärven eteläpuolelle, ja löysi sieltä Utah-intiaanein kotimaan. Mutta Utaheilla ei ollut kaupungeita, kuten moqui- ja zuni-intiaaneilla, vaan he elivät yksinkertaisissa kehittymättömissä oloissa. He olivat kuitenkin ystävällistä kansaa ja suostuivat siihen, että heidän keskuuteensa perustettaisiin lähetysasema. Retkikunta sai heiltä paljon tietoja ympärillä olevista maista, muun muassa suuresta kauempana olevasta järvestä — Suuresta Suolajärvestä — jonka vesi oli niin suolaista, että siinä kylpeneet sairastuivat. Munkit olivat nyt, ehkä kanjonien vuoksi, kulkeneet niin kauas pohjoista kohti, että he olivat tulleet Montereyn ohi, ja palasivat sen vuoksi etelämmäksi. Mutta kun he eivät mistään saaneet tietoa lännen merestä eivätkä opastusta sen rannalla oleviin espanjalaisiin siirtokuntiin, niin he arpaa heitettyään päättivät palata Colorado-joelle, kulkivat sen poikki ja saapuivat moqui-intiaanien maahan. Nämä tosin sanoivat mielellään elävänsä ystävyydessä espanjalaisten kanssa, mutta eivät suostuneet lähetysaseman perustamiseen. Marraskuun lopulla tultiin Zuniin, ja tammikuun ensi päivänä 1777 retkikunta saapui takaisin Santa Féhen. Se ei tosin ollut saavuttanut matkansa päämäärää, mutta maan sisäosien tuntemista se oli edistänyt erinomaisesti. Escalante kirjoitti matkakertomuksen, jossa on paljon tietoja maasta, sen ilmastosta, tuotteista ja kansasta. Utah-järveä kauemmaksi ei ainoakaan toinen retkikunta tunkeutunut pohjoista kohti, vaan löytöjä näillä kulmilla jatkettiin sitten Yhdysvalloista käsin.

LÅNSI-INTIA JA ETELÄ-AMERIKKA.

Portugal menetti Itä-Intiassa melkein kaikki alusmaansa voimallisemmille kilpailijoille, sen täytyi askel askelelta peräytyä ylivoiman edestä. Paremmin se ja Espanja pitivät puoliaan Länsi-Intiassa, vaikka kilpailu sielläkin oli ankaraa. Ne eivät tosin voineet ylläpitää paavin maanjakoa, niinkuin olisivat halunneet, mutta suurin osa niistä maista, joissa molemmat naapurikansat olivat jalansijan saaneet, niillä myös säilyi, kunnes nuo maat itse vapautuivat.

Hollantilainen Länsi-Intian komppania.

Ennenkuin Alamaat tekivät Espanjaa vastaan kapinan, oli niillä ollut Uudessa maailmassa koko joukko kauppaoikeuksia, ja varsinkin Kaarle V:n aikana teki monta hollantilaista komppaniaa Länsi-Intiassa kauppaa. Espanjalaiset maaherrat olivat niille suosiollisia, koska ne möivät halvemmalla tavaroita kuin espanjalaiset kauppiaat. Siitä kehittyi myös laaja salakuljetus, ennenkuin Alamaat vielä olivat kapinaakaan tehneet. V. 1579 purjehti Länsi-Intian vesillä 120 hollantilaista laivaa, ja vapaussodan aikana ja sen päätyttyä tämä kauppa vielä paljon laajeni. Samoin harjoitettiin salakuljetusta Portugalin alusmaihin Afrikan länsirannalla ja siellä ostettiin orjia. Kun hollantilaiset lopulta saivat pysyvän jalansijan Guayanassa, Pohjois-Amerikassa Hudsonin suulla ja Guineassa, niin kaikki nämä pienet komppaniat yhteisen edun tehokkaampaa valvomista varten v. 1621 sulatettiin yhdeksi Länsi-Intian komppaniaksi, joka neljäksikolmatta vuodeksi sai hollantilaisen kauppamonopolin kaikkialla Amerikassa ja Afrikan länsirannalla ja samanlaiset sodankäynnin ja rauhanteon oikeudet kuin Itä-Intian komppanialla oli.

Uuden komppanian kauppa alusia keskitettiin etupäässä Uuteen Amsterdamiin (New Yorkiin), San Domingoon ja Cubaan, mutta ei kauan kulunut, ennenkuin se aloitti sodan kaikkia kilpailijoitaan vastaan Uudessa maailmassa. Hudsonin suistamosta tuli komppanian tärkein satama Atlantin länsipuolella. Sinne kokoontuivat sekä ne alukset, jotka harjoittivat kalastusta Newfoundlandin matalikoilla, ja niitä suojelevat sotalaivat, että nekin, jotka hankkivat rikkauksia salakuljetuksella ja merirosvouksella Espanjan vesillä. Komppania maksoi osakkailleen sangen korkeita osingoita, vaikk'ei rehellisillä keinoilla saatuja. Se sai paljoa suuremman voiton orjakaupasta, salakuljetuksesta ja merirosvouksesta kuin rauhallisesta kaupanteosta. Ajettuaan portugalilaiset pois Afrikan länsirannalta hollantilaiset saivat käsiinsä tuottavan kullan kaupan, mutta vielä paljoa suurempi oli heidän hyötynsä orjakaupasta. V. 1634 he espanjalaisilta anastivat Curaçaon, aution kuivan kalliosaaren, joka on Karibimeressä muutaman penikulman päässä Venezuelan rannikosta, ja tästä paikasta tuli sitten erittäin toimelias salakuljetuskeskusta, jota vastaan espanjalaiset viranomaiset olivat aivan voimattomia. Koko seitsemännentoista ja kahdeksannentoista vuosisadan Curaçaosta lähti liikkeelle lukemattomia salakuljettajia, ja hollantilaiset merirosvotkin saivat siellä suojaa. Vv. 1623—1636 komppania varusti lähes kahdeksansataa »vapaasaalistajaa», jotka anastivat lähes kuusisataa espanjalaista ja portugalilaista kauppalaivaa, muun muassa v. 1628 kuulun »hopealaivaston», jossa hollantilaisten arvion mukaan oli 30 miljoonan markan edestä jaloa metallia. Näitten kaappausten johdosta Länsi-Intian komppania saattoi jakaa hyviä osinkoja, toisina vuosina satakin prosenttia. Westfalin rauhan jälkeen ei julkista merirosvousta enää voitu harjoittaa, ja salakuljetustakin täytyi melkoisesti rajoittaa, ja seurauksena oli, että komppanian osingot nopeaan hupenivat. Rauhallisella kaupalla ei Uudessa maailmassa vielä ollut riittävän hyviä edellytyksiä, ei varsinkaan sen jälkeen, kun hollantilaiset olivat siellä enimmät alusmaansa kadottaneet. V. 1674 Länsi-Intian komppania teki vararikon, ja vaikka muodostettiinkin uusi sen tilalle, niin ei sekään paremmin menestynyt. V. 1734 Alamaitten kenraalistaatit senvuoksi julistivat Uuden maailman kaupan vapaaksi kaikille hollantilaisille, jotka siitä maksoivat kahden prosentin veron.

Espanjan amerikkalaisten siirtomaiden heikoin kohta oli Länsi-Intian saaristo, koska sitä oli helpoin mereltä vallita ja lisäksi espanjalainen kansanaines näissä trooppisissa maissa oli verraten harvalukuinen. Niistä ei tosin saatu runsaasti jaloja metalleja eikä enää sanottavasti orjiakaan, kun melkein kaikki asukkaat oli sukupuuttoon hävitetty, mutta asemansa vuoksi ne oivallisesti soveltuivat troopilliseen plantaasiviljelykseen, kun halpaa työvoimaa saatiin Afrikasta. Englantilaiset Oliver Cromwellin aikana valloittivat Jamaican; Haiti bukkaniirien toimesta joutui Ranskalle.

Vähät Antillit ja »flibustierit».

Espanjalaiset olivat jättäneet Vähät Antillit valtaamatta, niillä kun ei ollut metalleja, jotka olisivat houkutelleet, eikä tahdottu ruveta maatakaan viljelemään, koska maa olisi täytynyt verellä kalliisti lunastaa sotaiselta karibiväestöltä. Mutta seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella näille saarille alkoi asettua kaikenkarvaisia meriseikkailijoita, englantilaisia, hollantilaisia ja ranskalaisia, harjoittaen niistä merirosvoutta ja salakuljetusta. Heitä alettiin yhteisellä nimellä sanoa »flibustiereiksi». Helppo rahansaanti ja ylellinen rietas elämä houkuttelivat sinne yhä enemmän väkeä, ja salakuljettajia ja rosvolaivoja vilisi joka nurkassa. St. Christopher-saarelle, Guadeloupen pohjoispuolelle, perustettiin ensimmäinen siirtokunta, jonka englantilaiset ja ranskalaiset rosvot keskenään jakoivat. Espanjalaiset tosin hyökkäsivät siirtokunnan kimppuun ja sen hävittivät, mutta siirtolaiset palasivat takaisin ja rakensivat sen uudelleen. Osa ranskalaisista muutti Haitiin vahvistamaan »bukkaniirien» joukkoa, osa asettui Tortuga-saarelle Haitin pohjoisrannalle. Tortugasta tuli siten flibustierein pääpaikkoja, kunnes ranskalaiset hugenotit sen valloittivat v. 1640.

Englantilaiset St. Christopherista käsin valtasivat ja asuttivat useita pohjoispuolisia saaria. 1625 he anastivat Vähien Antillien eteläosassa Barbadoksen, jonka espanjalaiset orjastajat olivat kokonaan väestä tyhjentäneet. Hedelmällisyytensä ja syrjäisen asemansa vuoksi Barbados alkoi nopeaan kukoistaa ja sinne asettui parikymmentätuhatta valkoista. Barbadoksesta käsin anastettiin toinen Tortuga-saari, joka on Venezuelan rannikolla, ja siitäkin tuli tärkeä keskusta ja espanjalaisten lihaan pistävä piikki. Englannin kuningas James I kuitenkin antoi nämä saaret Kuurinmaan herttualle Fredrikille, joka oli hänen heimolaisensa, ja tämä käytti niitä Guinean rannikolla harjoittamansa orjakaupan tukikohtina.

Ranskalaiset anastivat St. Christopherista käsin Guadeloupen ja Martiniquen, joiden karibiväestö teki sitkeätä vastarintaa. Hollantilaiset riensivät ottamaan muutamia Pieniä Antilleja saariston pohjoispäästä ynnä Curaçaon Venezuelan rannikolta, kuten edellä mainitsimme.

Guayana.

Guayanaan olivat Walter Raleighin satumaiset kuvaukset (II s. 437) houkutelleet kosolti seikkailijoita, mutta he eivät löytäneet Manoaa, eivätkä muutakaan sanottavaa aikaansaaneet. Pysyväisiä siirtokuntia perustivat vasta hollantilaiset, jotka v. 1625 alkoivat maansa hallituksen myötävaikutuksella siellä toimia ja perustivat monta näihin saakka säilynyttä siirtokuntaa. He tekivät kerrassaan ihmeitä. Hedelmälliseen rämemaahan he kaivoivat ojia ja kanavia, joilla rämeet kuivattiin, ja erinomaisella menestyksellä he sitten alkoivat viljellä sokeria, kahvia, puuvillaa, tupakkaa ja kaakaota. Hollantilaiset eivät kuitenkaan saaneet olla yksin. Englantilaiset ja ranskalaiset anastivat samalta rannikolta kaistaleita Espanjan vastaväitteistä huolimatta, ja näitten kolmen vallan välillä on maa jaettuna vielä tänä päivänä. Amazoni-joen suistamossakin nämä kolme länsivaltaa koettivat saada jalansijaa, mutta portugalilaiset valloittivat Brasiliasta heidän rakentamansa pienet linnat ja karkoittivat heidät sieltä kokonaan. Espanjan hallitus siitä hyvästä suostui siihen, että Amazoni-joen suistamo liitettiin Portugalin alusmaihin, vaikka se olikin Tordesillaan demarkatioviivan länsipuolella ja siis muka Espanjan omaisuutta. Amazonian omistus olikin ainoa hyöty, mitä Portugalilla oli siitä, että se enemmän kuin puolen vuosisataa oli kuulunut Espanjaan.

Hollantilaiset Brasiliassa.

Huonommalla menestyksellä portugalilaiset puolustivat Brasilian muita osia. Hollantilainen Länsi-Intian komppania olisi mielellään omistanut osan tätä rannikkoa, joka oli niin lähellä Itä-Intian reittiä, ja monta kertaa hollantilaiset jo anastivatkin Bahian, jonka kuitenkin espanjalaiset ja portugalilaiset yhtä monta kertaa valloittivat takaisin. Mutta Pernambucon ja rannikon sen kahden puolen hollantilaiset pitivät, perustivat sinne siirtokunnan, joka sai nimekseen »Uusi Hollanti», ja Mauritia-nimisen kaupungin lähelle mannerta saarelle. Siirtokuntaa hallitsi Nassaun prinssi Moritz, ja siitä ehkä olisi tullut pysyväinen, ellei Portugal v. 1640 olisi vapautunut Espanjan vallanalaisuudesta.

Alamaat eivät tosin luovuttaneet takaisin Brasiliassa sen enempää kuin muuallakaan anastamiaan siirtokuntia, vaikka tekivät Portugalin kanssa liiton, mutta vapautuminen siihen määrään rohkaisi brasilialaisia, että he itse nousivat aseihin ja v. 1654 karkoittivat hollantilaiset. Seuraavalla kymmenluvulla Hollanti vihdoin rauhansopimuksessa luopui kaikista vaatimuksistaan.

Bukkaniirit.

Samoin kuin flibustierit olivat bukkaniiritkin tämän levottoman ajan ilmiöitä, molemmatkin jatkaen Hawkinsin, Draken, Cavendishin ja muitten englantilaisten merisankarien ammattia, vaikka yhä turmeltuneemmassa muodossa.

Joukko Normandiasta tulleita ranskalaisia seikkailijoita anasti melkein autioksi joutuneen Haitin pohjoisrannan, ruveten metsästämään villiytynyttä sarvikarjaa, jota oli Haitiin, samoin kuin Länsi-Intian muihinkin saariin siinnyt suunnattomat joukot asukkaitten miltei sukupuuttoon hävittyä. He hankkivat siten huokealla hinnalla ruokavaroja ja samalla talia ynnä vuotia myytäviksi. Liha karibilaiseen tapaan kuivattiin verkallisella tulella; tämän toimen karibilainen nimi oli »bukan», ja siitä näitä seikkailijoita ruvettiin sanomaan »bukkaniireiksi». Rohkeutensa ja säälimättömän julmuutensa vuoksi bukkaniirit kävivät Länsi-Intian kaikkien rantain vitsaukseksi ja purjehtijain, etupäässä espanjalaisten, kauhistukseksi. He tekivät uskomattomia hirmun ja väkivallan töitä, sillä espanjalaisten vihaaminen oli heille kaikille ylimpänä yhdyssiteenä. Englannin ja Ranskan hallitukset eivät suostuneet alamaisiaan kurittamaan näistä töistä, kun ei Espanja puolestaan suonut millekään muulle maalle oikeutta kaupantekoon eikä siirtokuntien perustamiseen Länsi-Intiassa. Kuta enemmän bukkaniirien luku kasvoi, sitä suurempiin yrityksiin he ryhtyivät. Länsi-Intiassa vallitsi ainainen sotatila, vaikka Englanti v. 1670 teki Espanjan kanssa rauhan.

Espanja koetti monta kertaa karkoittaa bukkaniirit Haitista. Kun se ei asevoimalla onnistunut — avoimessa tappelussakin bukkaniirit voittivat espanjalaiset — niin alettiin hävittää saarelta metsiintynyttä karjaa, etteivät he tulisi siellä toimeen. Mutta siitä taas oli seurauksena, että ne bukkaniirit, jotka eivät merirosvoiksi ruvenneet, kiintyivät maanviljelijöiksi ja sitten vasta oikein lujassa istuivatkin.

V. 1671 bukkaniirit kuulun päällikkönsä Morganin johdolla anastivat Panaman kaupungin tuiman tappelun jälkeen ja hävittivät sen. Tämä kannaksen poikki tehty retki menestyi niin hyvin; että he v. 1680 uudistivat sen ja anastivat Panamassa useita espanjalaisia laivoja, joita he sitten käyttivät rosvoretkiinsä. Retkillä oli mukana William Dampierkin, joka myöhemmin saavutti kuuluisuutta löytöretkeilijänä. Intiaanit olivat erinomaisella auliudella opastaneet bukkaniirit kannaksen poikki sortajiaan vastaan. Ainoastaan pieni joukko palasi kannaksen poikki Länsi-Intiaan, pääjoukko lähti anastamillaan laivoilla Tyyntä merta viillettämään ja sen espanjalaisia rantoja ryöstämään. Aikansa rosvottuaan tämä pieni laivasto palasi takaisin Länsi-Intiaan Kap Hoornin ympäri kiertäen, matkalla tutkittuaan Patagonian länsirannikon sokkeloisia salmia ja solia.

V. 1683 eräs bukkaniirijoukko, jossa olivat mukana Dampier ja Cowley, John Cook-nimisen kapteenin johdolla lähti liikkeelle Virginiasta ja anasti ensinnä Guinean rannikolla suuren tanskalaisen laivan, joka muutettiin rosvolaivaksi ja sai nimeksi »Poikamiehen ilo». Sitten purjehdittiin Kap Hoornin ympäri Tyynelle merelle. Poikettuaan Juan Fernandez-saarilla ja yhdytettyään toisen rosvolaivan bukkaniirit purjehtivat Galapagos-saarille, joista laadittiin ensimmäinen kunnollinen kartta. Dampierin ja Cowleyn päiväkirjoissa mainitaan, että bukkaniirit nimittivät saaret — heidän nimistään useimmat ovat säilyneet näihin saakka — ja ne sisältävät saaristosta hyvän kuvauksen, muun muassa kertomuksen suurista kilpikonnista, joista saaristo oli saanut espanjalaisen yhteisnimensä. Galapagos-saarilta retkikunta purjehti Mexicon rannikolle, jossa joukkoon yhtyi yhä enemmän bukkaniireja. Ylijohtajaksi tuli nyt Edward Davis ja monta rosvoretkeä tehtiin Mexicon, Keski-Amerikan ja Perun rannoille. Kun vielä ranskalaisiakin bukkaniireja oli joukkoon yhtynyt, niin' oli Davisilla johdossaan kymmenen laivaa ja hän saattoi Panaman lahdessa tarjota taistelua eräälle espanjalaiselle sotalaivastolle. Sitten hän omalla laivallaan valloitti Nicaraguan Leonin, Guayaquilin ja monta muuta paikkaa, kävi pari kertaa Galapagos-saarilla vaurioitaan korjaamassa, ja purjehti lopulta Kap Hoornin ympäri takaisin Länsi-Intiaan.

Dampier oli Nicaraguan rannikolla siirtynyt kapteeni Swanin laivaan ja risteili hänen kanssaan monet ajat Mexicon rannikolla, jota hän päiväkirjassaan tarkkaan kuvaa. Lopulta Swan purjehti Tyynen meren poikki Filippiineille, joilla Mindanaon sulttaani otti hänet hyvin vastaan, koska hän oli espanjalaisten vihollinen. Mutta bukkaniirilaivalla sitten tapahtui kapina ja osa miehistöstä, Dampier muiden mukana, anasti laivan ja jätti kapteenin Mindanaoon. Dampier sitten risteili Etelä-Kiinan merellä, poikkesi Formosaan, palasi jälleen Filippiineille ja purjehti sieltä Celebesiin ja Timoriin. Kaikkia näitä seutuja Dampier päiväkirjassaan kuvaa, ja hänen tuomansa tiedot paljon selvittivät englantilaisten maantieteellisiä käsitteitä. Timorista bukkaniirilaiva käänsi keulansa melkein tuntemattomia maita kohti, purjehtien meren poikki Uuden Hollannin rannoille. Tuonnempana saamme tutustua retken jatkoon.

Jesuiitat Paranán laaksossa.

Etelä-Amerikka oli jo tullut kuudennentoista vuosisadan kuluessa jotenkin moneen suuntaan samoilluksi Doradon etsijäin toimesta. Seitsemännellätoista vuosisadalla maantuntemusta laajensi etupäässä jesuiittain lähetystoimi. Eteneminen tapahtui kolmelta päätaholta, Brasiliasta portugalilaisten, La Platasta ja Perusta espanjalaisten toimesta.

Roque Gonzales de Santa Cruz, jonkun aikaa oltuaan Paranán jesuiittakeskuksien johtajana, perusti v. 1623 uuden keskusaseman Uruguayn rannalle, jonka juoksua eräs toinen jesuiitta tutki kauas sisämaahan. Muutamia vuosia myöhemmin Gonzales etsi Paranán jesuiitta-asemilta suoraa tietä mereen, mutta tällä retkellä intiaanit hänet murhasivat. 1630 La Plata-maiden jesuiittasiirtolat joutuivat kovin vaikeihin oloihin, kun São Paulon maakunnasta Brasiliasta tunkeutui sinne maan poikki kunnottomia seikkailijajoukkoja, jotka hyökkäsivät jesuiittain lähetysasemain kimppuun ja kuljettivat kristinuskoon kääntyneet maan-asukkaat mukanaan orjuuteen. Nämä »paulistit», kuten heitä yhteisellä nimellä sanottiin, olivat portugalilaisia seikkailijoita, joihin oli liittynyt ranskalaisia, englantilaisia ja myöhemmin espanjalaisiakin. He menivät naimisiin intiaaninaisten kanssa, ja avioliitoista syntyneet veripuoli-jälkeläiset olivat mikäli mahdollista vielä häijympää rotua kuin heidän isänsä. Heitä sanottiin »mamelukeiksi». Kuta laajemmalti maa paljastui asukkaista, sitä kauemmaksi sisämaahan täytyi tehdä orjastusretkiä, ja vihdoin paulistit kulkivat vedenjakajan poikki Paranán rannoille ja karkoittivat sieltä kokonaan monen lähetysaseman asukkaat. Jesuiittain täytyi hylätä koko Guayra-seutu ja etsiä uusia vaikutusalueita, jotka olivat vähemmän alttiit pohjoisesta tuleville hyökkäyksille. Kuljettiin alaspäin Paraná-jokea, ja matkan kestäessä kovaonniset pakolaiset saivat kokea uusia vaaroja ja vaikeuksia. He yrittivät sitten perustaa uusia asemia Paraguayn itäpuolelle itatines-heimon alueelle, mutta näidenkin siirtokuntain kimppuun São Paulon rosvojoukot hyökkäsivät, hävittäen lähetysasemat. Munkkien täytyi muuttaa sille maankaistaleelle, joka on Paranán ja Uruguayn välillä ja joka heistä sai Misioneksen nimen. Mutta Paraguayn jesuiitat eivät säikähtäneet ilkimyksiä, jotka orjia ryöstäessään olivat araabejakin julmemmat, vaan ensi tilassa hankkivat intiaaneilleen aseet ja voittivat paulistit, niin että näitten täytyi peräytyä, ja ainoastaan Paranán latvapuoli joutui siten Brasilialle.

Brasilia.

Brasiliassakin jesuiitat olivat lähetyssaarnaajina toimeliaita (II, s. 385), mutta siellä metallien etsijät ja orjain hankkijat kuitenkin tutkivat enemmän maata. Sekä São Paulosta että muista maakunnista tunkeutui sisämaahan seikkailijajoukkoja — usein siellä eri maakuntain joukkojen välillä sattui verisiä kahakoita — ja vähitellen saatiin väsymättömällä etsinnällä selville Brasilian suuret metalli- ja jalokiviaarteet.

Marcos de Azevedo löysi seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla nykyisestä Minas Geraes-maakunnasta hopeasuonia ja smaragdipaikkoja, mutta kun hän ei suostunut viranomaisille ilmoittamaan löytöseutuja, niin hän sai vankeudessa päättää päivänsä. Hallituksen turhaan niitä etsittyä lähti 80-vuotias Fernando Diaz onneaan koettamaan ja iästään huolimatta suuria vaikeuksia ja vaaroja kokien muutamassa vuodessa tutki melkein koko nykyisen Minas Geraesin, avasi sen uudisasutukselle, löysi smaragdipaikat ja vasta sitten kuumeeseen kuoli. Toiset löysivät myöhemmin kultaa, ja kahdeksannentoista vuosisadan alulla alkoi maakuntaan tulvata paljon väkeä, vuoriteollisuus kehittyi nopeaan ja koko maakunta tuli kauttaaltaan avatuksi. Goyaz, joka niinikään on mannun aarteista rikas, sai kauemmin odottaa kehitystään, vaikka jo seitsemännentoista vuosisadan lopulla moniaat seikkailijat olivat tunkeutuneet senkin syrjäisiin kolkkiin ja kultaa löytäneet. Mutta vasta kahdeksannentoista vuosisadan kolmannella vuosikymmenellä syntyivät vastaisien kaivoksien paikoille ensimmäiset siirtokunnat.

Pohjois-Brasiliassa jatkui vielä seitsemännelläkintoista vuosisadalla tarumaisen »El Doradon» etsimistä. Gabriel Soares nousi sitä varten sisämaahan pitkin São Francisco-jokea kauemmaksi kuin kenkään ennen häntä, tunkeutui joen laaksosta vielä sisämaahankin kappaleen matkaa, mutta lopulta hänen täytyi tyhjin toimin palata takaisin. Pernambucosta hollantilaiset, jotka pitivät sitä jonkun aikaa hallussaan, tekivät retkiä sisämaahan metalleja ja jalokiviä etsien. Portugalilaiset jesuiitat harjoittivat tälläkin puolella lähetystointa. Amazoni-joen vesistöalueen avaamiselle oli Paran kaupungin perustaminen (v. 1616) merkkitapaus, vaikka se alussa olikin pikemmin hävityksen kuin edistyksen keskuksena.

Lähetystyö sisämaassa.

Enemmän saatiin aikaan Perun puolella. V. 1635 lähti Quitosta joukko fransiskaanimunkkeja kääntämään kristinuskoon Napon syrjäjoen Aguaricon intiaaneja. Perustettiin lähetysasema Aguaricon suuhun, mutta vihamieliset maanasukkaat sen tuhosivat; kaksi eloon jäänyttä munkkia kuuden sotamiehen keralla, jotka aseman hävityksen aikana olivat olleet poissa retkellä, ei keksinyt muuta pelastuksen keinoa, kuin laskea Amazoni-jokea mereen. Se oli kolmas kerta, kun moinen retki tehtiin.

Teixeira.

Se käänsi jälleen huomion tähän jättiläisjokeen ja Pedro de Teixeira varusti Parassa retkikunnan tutkiakseen jokireitin aina Quitoon saakka. Molemmat yllämainitut munkit olivat mukana ja vähitellen retkikunta nousi yhä korkeammalle ylämaahan ja jotain toista latvajokea kuin Napota seuraten lopulta pääsi Quiton alueelle. Teixeira jätti osan väestään venereitin päähän ja kulki maisin Quitoon, jonne hän saapui syksyllä 1638. Seuraavana vuonna helmikuussa hän lähti paluumatkalle Napota laskien. Mukana oli tällä kertaa pari oppinutta jesuiittaa, jotka merkitsivät muistoon kaikkien tärkeimpien lisäjokien laskupaikat. Saatiin myös tietoja Casiquiaresta, jonka kautta Amazoni-joki on vesiyhteydessä Orinocon kanssa. Osa retkikunnasta olisi tahtonut nousta Rio Negroa sille suunnalle orjastamaan, mutta munkit saivat tämän estetyksi. Acuna, toinen jesuiitoista, joka julkaisi matkakertomuksen, latelee kaikki vanhat jutut Amazonimaan naissotilas-heimoista. Joulukuussa 1639 Teixeira saapui takaisin Parahan. Edestakaiseen matkaan maanosan poikki oli kulunut täsmälleen kaksi vuotta.

Vuosisadan keskivaiheilla Pohjois-Brasiliassa toimi kaksi jaloa miestä, Maranhãon maaherra Vidal ja jesuiitta Vieyra, jotka kumpikin työskentelivät uutterasti orjien vapauttamiseksi ja sisämaan intiaaniheimojen sivistämiseksi. Kaksi jesuiittaa lähetettiin nousemaan Tocantinsia, Amazoni-joen ensimmäistä syrjäjokea, joka purkaa vetensä sen suistamoon, eräs kolmas Xingu- ja Tapajoz-jokien varrella asuvien intiaanien luo. Toiset jesuiitat avasivat maan poikki kulkureitin Maranhãosta Pernambucoon. Amazoni-jokea noustiin nyt useinkin ainakin Rio Negron suulle saakka, toisia retkikuntia tunkeutui Amazoni-joen muihin syrjäjokiin, ja siten tulivat Brasilian sisäosat vähitellen paremmin tunnetuiksi, vaikkapa siellä varsinkin jättiläisjoen vesialueella on paljon valkoisten vielä tänä päivänäkin käymättömiä seutuja.

Amazoni-joen ja Paraguayn latvoilla.

Perusta käsin jesuiitat ja muut munkki-lähetyssaarnaajat perustivat asemia niitten intiaanien keskuuteen, jotka asuvat Amazoni-joen latvajokien varsilla ja Andien itäpuolella. Näiden lähetyssaarnaajain toimesta tulivat Maranjonin lähdejoet entistä paremmin tunnetuiksi. Paljon uhrauksia tämä työ kysyi, ja moni sille elämänsä omistanut lähetyssaarnaaja sai väkivaltaisen surman, mutta yleensä jesuiitat käännytystyössä menestyivät hyvin, koska he osasivat asettua maanasukkaitten kannalle ja todella vilpittömästi harrastivat heidän parastaan. Etelä-Amerikan intiaanien käännyttämistyö on epäilemättä kaunein lehti tämän syystä vihatun munkkikunnan historiaa. Suuri vahinko intiaaneille oli, että heidät Etelä-Amerikankin maista karkoitettiin. Paitsi Ucayalia ja Huallagaa tulivat lähetyssaarnaajain ja myös maallikkoseikkailijain retkien kautta tunnetuiksi Madeiran latvahaarat, Madre de Dios, Beni ja Mamore, joiden varsilla chunchos-intiaanit asuivat.

Useita valloitusretkiäkin tehtiin näihin seutuihin, sillä Perussa piti sitkeästi puoliaan muuan kulkupuhe, että muka Andien itäpuolella olevissa suurissa aarniometsissä oli säilynyt jäännös inkkain valtakunnasta, ja tätä jäännöstä lähdettiin etsimään ja valloittamaan. Sanomattakin on selvää, että nämä etsimiset olivat turhat, ja suurin sitä varten liikkeelle lähteneistä retkikunnista, jota Don Benito Quiroga johti, pääsi (v. 1670) hädin tuskin palaamaan. Fransiskaanit perustivat useita menestyviä lähetysasemia Benin lähteille Apolobamban vuorimaahan, jesuiitat -taas lähetystyö-keskustan kauemmaksi itään Mamore-joen rannoilla asuvien mojo-intiaanien keskuuteen. Näillä seuduilla yhtyivät etelästä Paraguayn puolelta etenevät lähetyssaarnaajat Perusta tulleisiin. Siten jesuiitat ensimmäisinä todellisen sivistystyön avulla rakensivat maanosan poikki sillan. Paraguaysta tulleet jesuiitat vaikuttivat chiquito-intiaanien keskuudessa, joiden asunta-alat olivat mojojen kaakkoispuolella. Näiden intiaanien asumat alueet eivät ole metsämaita, Amazoni-aluecn suuria »selvoja», vaan puuttomia ruohotasankoja, »llanoja», joita ulottuu etelää kohti katkeamatta aina maanosan eteläisimpiin osiin saakka.

Seitsemännentoista vuosisadan lopulla lähetysasemien toiminta laimentui, eikä sen koommin yritetty tunkeutua itää kohti mannermaan tuntemattomiin sisäosiin. Suurempaa toimitarmoa osoittivat edelleenkin portugalilaiset, eivät tosin lähetyssaarnaajat, vaan kaikenlaiset rikkauksien ja tulolähteitten etsijät. Monesta kohdasta he ennättivät jo lähelle Andien lievemaita, ennenkuin tapasivat vastakkaiselta puolelta etenevät espanjalaiset, ja siitä oli seurauksena, että kun kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla rajat käytiin ja Etelä-Amerikka jaettiin lopullisesti näiden molempien maitten kesken, niin sai Brasilia osalleen koko sisämaan aina Mojo- ja Chiquito-llanoille ja Andien vuorimaahan saakka.

Samoin kuin seitsemännellätoista, samoin lähetyssaarnaajat kahdeksannellakintoista vuosisadalla muita tehokkaammin edistivät Etelä-Amerikan tutkimista. Lopulta tuskin oli koko tässä laajassa maanosassa seutua, johon ei heidän vaikutuksensa olisi ulottunut. Portugalin alusmaissa levisi maantuntemus myös kivennäisaarteitten etsinnän ja opastuksen kautta. Kahdeksannellatoista vuosisadalla Etelä-Amerikassa suoritettiin ensimmäiset puhtaasti tieteellisetkin työt.

Olemme edellä nähneet, kuinka lähetyssaarnaajat La Plata-maista käsin koettivat ulottaa lähetystoimensa nykyisen Bolivian rajoille saakka, chiriguana- ja chiquito-intiaanien keskeen, ja kuinka portugalilaiset seikkailijat Brasiliasta käsin häiritsivät heidän työtään. Edellinen mainituista heimoista oli niin sotainen, että sen käännyttämistyö oli heitettävä sikseen; paremmalla menestyksellä työskenneltiin chiquito-intiaanien keskuudessa. Retkillään etäisille lähetysasemille munkit tutkivat Paraguayn latvaosat ja Pilcomayon, sen suurimman syrjäjoen. Nämä matkat olivat sangen vaarallisia alkuasukkaitten sotaisuuden vuoksi. Chacon tobat, jotka nykyaikoihin saakka ovat säilyttäneet itsenäisyytensä, saivat jo silloin sotaisen maineensa, ja moni hengenmies, samoin kuin seikkailijakin, sai surmansa sekä avohyökkäyksissä että väijytyksissä. Jesuiitat laativat matkainsa perustuksella La Plata-maista sangen hyvän kartan ja kehittämistään sitä kehittivät, kunnes veljeskunta v. 1767 karkoitettiin Espanjan kaikista alusmaista, Etelä-Amerikastakin. Jesuiittain kukoistavat asemat viljelyksineen jäivät autioiksi, ja hylätyt rauniot kaukana erämaissa enää todistavat heidän rohkeata ja uupumatonta työtään alkuasukkaitten sekä aineellisen että henkisen toimeentulon parantamiseksi.

Manoel Felix.

Matto Grosso, Brasilian laaja keskusylänkö, tuli tunnetuksi portugalilaisten seikkailijain erään matkan johdosta. Antonio Fernandez de Abrey oli v. 1734 löytänyt sieltä kivennäisaarteita, ja löydön tiedoksi tultua oli alkanut keräytyä seikkailijoita tähän harvaan asuttuun maakuntaan, johon ei ollut teitä eikä vesiväyliä.

Manoel Felix de Lima johti v. 1742 erästä retkikuntaa, johon kuului etupäässä velkojiaan pakenevia seikkailijoita, aikoen yhä kauempaa Madeiran puolesta löytää yhä runsaampia aarteita. Toinen puoli joukosta palasi takaisin jo tieltä, mutta pääosan keralla Manoel Felix onnellisesti saapui espanjalaisten eteläisimmälle lähetysasemalle mojojen maahan. Lähetyssaarnaajat ottivat heidät ystävällisesti vastaan, kunnes saivat esimiehiltään käskyn karkoittaa muukalaiset. Manoel Felix laski Guapore-jokea Mamorehen ja jatkoi matkaa sitä pitkin Benin, Madeiran kolmannen latvahaaran suulle. Matkaa alkoivat sitten haitata vaaralliset kosket, ruoan vähyys ja kärpästen ja sääskien paljous. Kanootti tarttui karille ja tuhoutui, mutta seikkailijat onnekseen löysivät toisen, joka oli tarttunut kiinni kivien väliin, ja pääsivät sillä matkaa jatkamaan. Nälänhätä alkoi jo ahdistaa retkikuntaa ankarasti, mutta vihdoin päästiin portugalilaisten ylimmille lähetysasemille, joista saatiin ruokavaroja, ja laskettiin sitten jokea aina Amazoni-jokeen saakka. Näin sai Amazoni-joen suurin syrjäjoki tutkituksi melkein latvoilta suuhun saakka.

Kun Manoel oli saapunut Parahan, lähetettiin hänet viranomaisten toimesta Lissaboniin tekemään selkoa matkastaan, sitä kun pidettiin tavallista tärkeämpänä. Hän esitti kuitenkin niin ylenmäärin suuria vaatimuksia, ettei Portugalin hallitus lähettänytkään häntä työtä jatkamaan, ja Manoel Felix päätti päivänsä mitä suurimmassa köyhyydessä.

Muuan toinen portugalilainen teki matkan Paraguayn ja Amazoni-joen vesistöjen välialueihin, jotka vielä tänä päivänäkin ovat vaillinaisesti tunnetut. Hän laski Cuyaba-jokea Paraguayhin, nousi Paraguayta ja erästä sen lisäjokea niiden latvoille saakka ja kulki vedenjakajan poikki Tapajosille, eräälle Amazoni-joen suurelle lisäjoelle, laskien sitä sen suuhun saakka.

Rajariitoja.

Espanjalaisten ja portugalilaisten tienraivaajat olivat näin joutuneet kosketuksiin Etelä-Amerikan sisimmissä osissa, ja kun kumpikin maa piti ominaan niitä seutuja, jotka sen alamaiset olivat löytäneet, niin joutui laajoja alueita riidanalaisiksi, koska matkat kävivät ristiin. Portugalilaiset lähettivät Parasta retkikunnan, joka Franciseo Lemen johdolla nousi Madeiran ja siis kulki vastakkaiseen suuntaan kuin Manoel Felix. Tämä matka oli vaarallinen ja vaikea, muun muassa mura-intiaanien hyökkäyksien vuoksi. Madeiran suurien könkäitten alla täytyi rakentaa keveämmät kanootit, ja monta vaivaa ja taivallusta kysyi, ennenkuin päästiin niiden päälle. Mamoren suulta tavattiin ensimmäinen espanjalainen lähetysasema, jossa retkikunnan osaksi vasten odotuksia tuli ystävällinen vastaanotto. Matkan aikana oli nimittäin tapahtunut Espanjassa hallitsijanvaihdos; Ferdinand VI oli naimisissa portugalilaisen prinsessan kanssa, ja tämä liitto paransi molempien naapuruksien välejä. Mutta matkan vaikeudet eivät silti päättyneet. Vuodenaika oli kaikkein pahimmillaan, joet tulvillaan, rantametsät rämeinä, niin ettei niistä saatu juuri mitään ravintoa. Lopulta retkikunta kuitenkin pääsi uloimpiin portugalilaisiin siirtokuntiin nykyisen Diamantinon läheisyyteen yhdeksän kuukautta kestäneen matkan jälkeen. Madeira-Guaporén venereittiä, joka täten oli avattu, portugalilaiset sitten käyttivät jotenkin ahkeraan.

Kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla kävi yhä tärkeämmäksi saada Espanjan ja Portugalin alueitten rajat määritellyiksi selkkausten välttämiseksi. Molempien maitten välillä saatiinkin aikaan sopimus, joka ei enää' perustunut paavin maanjakoon, vaan tutkimusretkillä tunnetuiksi tulleihin maantieteellisiin tosiasioihin. Tämä sopimus ei kuitenkaan päässyt guarani-intiaanien kapinan vuoksi voimaan, ja ennenkuin kapina oli kukistettu, olivat kummankin maan hallitukset käyneet sopimukseen tyytymättömiksi. Senvuoksi se sai raueta ja kolmekymmentä vuotta myöhemmin (v. 1777) tehtiin uusi, joka näihin saakka on ollut Etelä-Amerikan valtiollisen jaon perustuksena, vaikka sen epäselvyys onkin aiheuttanut monta selkkausta.

Don Felix de Azara.

Tämän sopimuksen johdosta saapui Don Felix de Azara Etelä-Amerikkaan. Hän oli espanjalainen upseeri, joka sodassa Algerian merirosvoja vastaan haavan saatuaan v. 1780 nimitettiin Espanjan hallituksen yhdeksi edustajaksi Brasilian ja La Plata-maiden välistä rajaa käyvään komissioniin. Tämä työ edistyi portugalilaisten komissarien vitkastelujen vuoksi hyvän hitaasti, ja Azara käytti loma-aikoja laajoihin matkoihin. Hän ryhtyi ensiksi kartoittamaan Paraguayta, joka siihen aikaan oli nykyistään paljoa laajempi, ja suoritti tämän työn erinomaisen huolellisesti, niin että Paraguay sitten oli monet ajat paremmin tunnettu kuin mikään muu Etelä-Amerikan maa. Samalla hän väsymättömän innokkaasti tutki maan luonnonhistoriaa, vaikk'ei hän ollutkaan tiedemies. Kulutettuaan 13 vuotta näihin töihin Azara lähetettiin La Plata-maiden etelärajalle levittämään Espanjan vaikutusvaltaa pamppain intiaaniheimojen keskuuteen. Väestön sotaisuuden ja maan autiuden vuoksi tämä tehtävä oli sangen vaikea, mutta Azara suoritti senkin menestyksellä ja kartutti paljon tietoja näistä vähän tunnetuista maista. Tämän jälkeen hän vielä tutki Paranán alajuoksun, kartoitti La Plata-maiden itärajan ja johti näiden seutujen asutusta. Vasta v. 1801, kaksikymmentä vuotta kestäneen uutteran työn jälkeen, hän sai luvan palata Espanjaan. Hän oli saanut kokea paljon kateutta ja rettelöimistä Etelä-Amerikan espanjalaisten viranomaisten puolelta, ja näiden juonien vuoksi hänen palveluksensa kotimaassakin jäivät vaille ansaittua palkkaa. Vain osan laajoista muistiinpanoistaan hän viranomaisten estelyn takia saattoi julkaista; vasta meidän aikanamme ne on kaikki julkisuuteen saatettu.

Rio Negron vesistö.

Tutkimus ei edistynyt yhtä ripeästi Etelä-Amerikan pohjoisosissa. Amazoni-joen vesistöalueella maantuntemus levisi varsinkin orjastuksen kautta. Portugalilaiset hankkivat orjia yllyttämällä maan heimoja sotaan toisiaan vastaan ja ostamalla sitten kummaltakin sotijapuolelta vangit. Näitä retkiä tehtiin Rio Negron latvoille saakka, ja sillä puolella portugalilaisten ja Orinocoa nousevain espanjalaisten etujoukot niinikään joutuivat kosketuksiin. Etäisimmät vakinaiset asuinpaikat olivat näilläkin kulmilla lähetysasemat. Espanjalainen munkki Ramon matkusti v. 1744 Orinocon ylimmältä asemalta vastavirtaa, kunnes joen latvoilla kohtasi portugalilaisia orjastajia. Näiden keralla hän kulki Casiquiarea, Orinocoa ja Rio Negroa yhdistävää kuulua välivirtaa pitkin Rio Negron ylimpiin portugalilaisiin siirtokuntiin. Siellä hän, jonkun aikaa odotettuaan, tapasi portugalilaisen jesuiitan Avogadron. Samaa tietä palaten hän oli ensimmäinen, joka antoi täsmällisiä tietoja tästä reitistä, vaikka sen todellinen luonne pysyi Euroopan maantieteilijöille edelleenkin hämäränä. Toistakymmentä vuotta myöhemmin perustettiin Orinocon syrjäjoen Atabapon suulle lähetysasema, ja lähetyssaarnaajat siis pohjoisesta käsin ulottivat vaikutuksensa molempien suurien jokien väliselle vedenjakajalle saakka. Tältä asemalta kuljettiin Orinocon syrjäjokia Metaa ja Vichodaa nousten Bogotán ylängölle, nykyiseen Colombiaan saakka, poikki Ilanjoen, joilla jo 16:nnen vuosisadan seikkailijat olivat samoilleet El Doradoa etsimässä. 18:nnen vuosisadan jälkipuoliskolla tehtiin useita matkoja kultamaan löytämiseksi, mutta ei enää näille aroille, vaan Guayanan eteläosassa oleviin vuorimaihin ja niiden poikki Amazoni-joen pohjoisten syrjäjokien lähteille saakka. Kun nämä retket tietysti olivat turhia, niin luovuttiin piankin jälleen kultamaan etsimisestä. Monta aikaa sen jälkeen kului, ennenkuin näiden maanäärien tutkiminen uudelleen edistyi.

Quiton astemittaus.

Merkillisin maantieteellinen suurtyö Etelä-Amerikassa kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa oli Pariisin akatemian toimeenpanema meridiaanikaaren mittaus. Samaan aikaan kun Maupertuis tovereineen suoritti mittauksia Lapissa, saapuivat ranskalaiset oppineet Bouger, Godin ja La Condamine (v. 1736) Quitoon, jonka ylängöllä he sen ajan tarkimpia koneita ja menetelmiä käyttäen mittasivat meridiaaniasteen pituuden päiväntasaajan seuduilla. Kun tähän työhön maisemanlaadun, ilmaston ja muiden vaikeuksien vuoksi kului vuosikausia, niin he samalla kokosivat paljon arvokkaita tietoja Andien ylätasankojen luonnosta ja tuotteista. Maaliskuussa v. 1743 työ saatiin loppuun suoritetuksi ja Bouger ja La Condamine palasivat Eurooppaan; Godin jäi vaimonsa keralla vielä muutamaksi vuodeksi Peruhun.

Bouger matkusti Magdalena-jokea Cartagenaan, La Condamine Andien poikki Amazoni-joen latvoille ja jättiläisjokea edelleen mereen saakka. Tosin olivat Orellanan jälkeen jo toisetkin tehneet saman matkan maanosan poikki, mutta La Condamine ensimmäisenä laski tieteellisen perustuksen sen kartoitukselle.

La Condamine Amazoni-joella.

Toukokuussa 1743 matkaan lähdettyään La Condamine kulki Andien poikki ja aloitti jokimatkan Chincipe-nimiseltä latvajoelta, joka Andien juurella jo oli yhtä leveä kuin Seine Pariisin kohdalta. Hän laski Chincipen Maranoniin ja sitten edelleen tätä jokea, vaikka siinä vielä olikin koskia ja mahtava joki toisin paikoin ahdistui aivan kapeihin rotkoihin äkkijyrkkien vuorenseinämäin väliin. Kuuluin näistä rotkoista on Pongo de Manseriche, jossa ovat Maranonin alimmat kosket. La Condamine oli tällä paikalla vähällä menettää kaikki matkatavaransa ja muistiinpanonsa, kun hänen lauttansa tarttui valtavaan puunoksaan ja vesi yöllä aleni niin nopeaan, että lautta olisi jäänyt oksan päähän kiikkumaan, ellei hän viime hetkessä olisi saanut sitä irtautumaan.

Pongo de Manserichen alapuolelta alkoivat lakeudet, joilla joki levisi ja haaroi sekavaksi sokkelikoksi ja valtavat aarniometsät peittivät rannat. Maisemat olivat yksitoikkoiset, mutta La Condamine ei väsynyt ihailemasta luonnon uhkuvaa rehevyyttä. Heinäk. 14 p. hän saapui Lagunaan, jossa portugalilainen maaherra häntä odotti. Laguna oli siihen aikaan suuri kauppala, jonka väestön lähetyssaarnaajat olivat koonneet. Jatkaessaan sieltä matkaansa La Condamine määräsi longitudin ja latitudin, milloin se oli mahdollista, joen suunnanmuutokset, mutkain pituudet kellolla, uoman leveyden eri paikoista, syrjäjokien suun leveyden sekä kuinka suuri oli niiden emäjoen kanssa muodostama kulma, merkitsi muistiin saaret ja niiden pituuden, laski virtauksen nopeuden monta eri menetelmää käyttäen. Usein hän mittausopillisesti mittasi itse joen ja sen syrjäjokien leveyden. Kaiken lisäksi hän vielä teki säännöllisiä ilmapuntari- ja lämpömittaushavainnoita. Heinäk. 25 p. La Condamine saapui uudelle lähetysasemalle, jolle munkit olivat koonneet, metsästä houkutellen, suuret määrät yaineos-nimisiä metsäläisiä. Nämä villit olivat hyvin alhaisella kehityskannalla, ja vaikka heidän kielensä oli sangen monimutkaista, eivät he osanneet laskea enempää kuin kolmeen. Aseena heillä oli pitkä putki, jolla he erinomaisen taitavasti lennättivät pieniä nuolia. Nuolet oli kastettu niin väkevään myrkkyyn, että niiden haava minuutissa tuotti kuoleman. La Condamine sai mukaansa tätä myrkkyä, ja siten tuli kuraremyrkky Euroopassa tunnetuksi.

Seuraavana päivänä hän tuli Ucayalin suulle, ja sen alapuolelta Maranon melkoisesti levisi. Yhä uusien heimojen alueitten läpi piti matka ja yhä uusiin tuotteihin matkustaja tutustui, quinquinan, ipekakuanan, simaruban, sassaparillin, guajakin, kaakaon ja vaniljin ynnä kautsukin mainitaksemme. Viimeksimainitusta asukkaat valmistivat pulloja, kenkiä ja männättömiä ruiskuja. Omaguain juhlissa oli tapana antaa vieraille moisia ruiskuja lahjaksi. Napojoen suulla La Condamine toimitti tarkan longitudimääräyksen Jupiterin kuun avulla, ja tähän määräykseen perustui sitten koko loppujuoksun kartoitus.

Lähellä Içan suuta olivat ensimmäiset portugalilaiset lähetysasemat. Joki oli siltä kohdalta jo 900 toisea (lähes 1800 metriä) leveä. Seudun asukkaat olivat jo koko joukon edistyneempiä, heillä oli pumpulikankaasta hameet, lukolliset lippaat, rauta-avaimet, neuloja, peilejä, saksia ja muita Euroopassa valmistettuja esineitä, joita he ostivat Parasta viedessään sinne kaakao-satonsa. Heillä oli paljoa paremmat aluksetkin, pisimmät parinkymmenen metrin mittaiset, puolen kolmatta metriä leveät, neljälläkymmenellä melalla melottavat.

Rio Negron suulla La Condamine keräsi lähetyssaarnaajilta tietoja takamaista ja sai niitä huolellisesti seuloen oikean käsityksen Casiquiaren luonteesta. Hän saapui sitten valtavan Madeiran suulle. Pian senjälkeen alkoi jo tuntua vuorovesien vaikutus. Syyskuussa näkyivät pohjoisesta ensimmäiset vuoret Andeilta lähdön jälkeen; ne olivat Guayanan uloimpia pääteharjanteita. Syrjäkanavia matkaten La Condamine sitten saapui Parahan, mutta teki sieltä erikoisen matkan Amazon-joen suistamoon, jossa hän tutki kuulua pororokaa, korkeata vastavirtaa hyökkäävää vuoksiaaltoa, joka on tielle joutuvain pienten laivain varma tuho. Parasta La Condamine purjehti Cayenneen ja palasi Ranskaan helmikuussa 1744.

Rouva Godin.

Vaikeammaksi kävi Godinin ja hänen vaimonsa kotimatka. Sekin kävi pitkin Amazon-jokea, vaikka eri ajoin. Godin itse lähti matkaan vähän edeltäkäsin, v. 1749; hänen piti palata vaimoansa hakemaan, mutta sota teki paluumatkan mahdottomaksi. Parikymmentä vuotta rouva Godin Perussa odotti ja lopulta hänen täytyi ilman miestään v.1769 matkustaa Andien poikki Amazon-joelle, jossa häntä odotti portugalilainen laiva. Matka kävi kamalaksi seikkailuksi. Intiaanisaattue hylkäsi erämaassa rouva Godinin ja hänen seuralaisensa, kanootti kaatui ja retkikunta menetti kaikki tavaransa. Retkellä tiettömäin metsäin läpi rouva Godinin kaikki seuralaiset sitten kuolivat nälkään ja uupumukseen ja rouva Godin sai ypö yksin pyrkiä eteenpäin, kunnes intiaanit sattumalta hänet löysivät ja pelastivat. Hän saapui lopulta Parahan ja matkusti sieltä Guayanaan, jossa hänen miehensä yhä odotti. Rouva Godinin kokemukset ovat kaikkien aikain matkailun merkillisimpiä.

Kahdeksannentoista vuosisadan lopussa Alexander v. Humboldt aloitti merkilliset matkansa Venezuelassa, Colombiassa ja Ecuadorissa, mutta ne kuuluvat seuraavan vuosisadan saavutuksiin.

MUSTAIN MAANOSA.

Afrikan luoteisrannikko oli se koulu, joka valmisteli purjehtijoita suurien löytöretkien aikakauden urotöihin. Kappale kappaleelta Henrik Purjehtijan kapteenit tunkeutuivat tätä rannikkoa etelämmäksi hälventäen vanhoja keskiaikaisia ennakkoluuloja, jotka olivat pelottaneet merenkulkijoita lähtemästä kuuman vyöhykkeen ulapoille. He löysivät Saharan aution rannikon eteläpuolelta uhkuvan troopillisea kasvullisuuden arvokkaine tuotteineen, saivat kultaa ja orjia. Mutta mitään Intian rikkauksiin verrattavaa he eivät löytäneet ja senvuoksi nämä yhä kauemmaksi ulotetut retket vain olivat edistysaskeleita suurella Intian tiellä, joka yhä varmemmin pysyi purjehtijain päämääränä, kuta enemmän he tulivat Afrikan rantaa tutkineeksi.

Portugalilaiset löysivät Guinean, Kongon, Hyväntoivonniemen ja vihdoin Afrikan itärannikon varakkaat arabialaiset satamat, mutta kaikkien näitten löytöjen päämerkitys oli siinä, että niiden kautta Intian reitti tuli avatuksi. Intiaan löytäjät sijoittivat toimeliaisuutensa ja mahtinsa koko painon ja Afrikan paikat jäivät edelleenkin vain väliasemiksi Itämaille kuljettaessa. Jopa suurin osa mustien maanosan rannikkoa aivan sivuutettiinkin, kun oli saatu selville valtamerien suuret tukijärjestelmät ja parhaat reitit. Intian tietä etsittäessä oli Afrikka kuitenkin ympäriinsä tullut jotenkin hyvin kartoitetuksi.

Mitäpä mustain maanosan raakalaisrannoilla olisikaan ollut Intian rikkauksiin verrattavaa. Niiden köyhyys satamista, villit vihamieliset asukkaat, mangroverämeet ja kuumeet torjuivat luotaan sekä purjehtijaa että kauppiasta.

Mutta viljelyksen ja vuoriteollisuuden päästyä Uudessa maailmassa hyvään alkuun ja sikäläisten heikkojen rotujen tuhouduttua kovassa orjuudessa asiat muuttuivat. Uuteen maailmaan alettiin tarvita yhä enemmän halpaa työvoimaa, sinne alettiin kuljettaa neekereitä, ja samalla Afrikan rannikot sekä portugalilaisista että muistakin merta kulkevista kansoista saivat enemmän arvoa.

Ranskalaiset alkoivat jo kuudennellatoista vuosisadalla purjehtia Diepestä Senegaliin. Englantilaiset pian seurasivat esimerkkiä ja 1588 kuningatar Elisabeth antoi ensimmäiselle englantilaiselle Länsi-Afrikan komppanialle oikeudet. 1618 perustettiin vielä suurempi englantilainen komppania, joka keskitti toimintansa varsinkin Gambia-jokeen, sillä toivottiin sitä pitkin päästävän Timbuktuun ja Länsi-Sudanin kultaseutuihin. Lähelle Gambia-joen suuta, rakennettiin saarelle Fort James, josta tuli sekä englantilaisten pääasema että koko Guinean tärkeimpiä kauppa-asemia. Guinean Kultarannallekin sama englantilainen komppania rakensi linnan. Hollantilaisetkin tarvitsivat paljon orjia ja Itä-Intian komppania perusti sitä ja muutakin kauppaa varten useita asemia Guineaan. He julkaisivat koko rannikosta tarkkoja maantieteellisiä kuvauksia, tuntien sekä Nonin että Nigerin deltan muutkin monisokkeloiset suuhaarat, vaikkeivät osanneetkaan aavistaa, että niiden kautta laski mereen sama sisämaan joki, vieläpä itse Niger. Seitsemännentoista vuosisadan kuluessa samalle rannikolle vielä ilmaantuivat tanskalaiset ja brandenburgilaiset. Tanskalaisilla oli Kultarannalla asemia aina yhdeksännentoista vuosisadan keskivaiheille.

Ranskalaiset yritykset kohdistuivat Senegaliin ja myöhemmin Guinean Orjarannikkoon. Eräs Sieur d'Elbée matkusti rannikolta Ardrahin kuningaskuntaan, joka käsitti suuren osan nykyistä Dahomeita. André Brue, Senegalin siirtomaan maaherra, nousi Senegalia kauas sisämaahan ja lähetti asiamiehiään vieläkin edemmäksi. Siihen aikaan yleiseen luultiin, että Senegal oli Nigerin alijuoksu, mutta Bruen matkahavainnot alkoivat tätä luuloa järkyttää. Eräs toinen ranskalainen, Sieur Compagnon, kulki paljon vastuksia kohdaten maan poikki Tambaura-nimiselle kulta-alueelle ja tutustui siellä neekerien kullanhuuhtomoihin, arvatenkin samoihin, joista jo Henrik Purjehtijan kapteenit olivat tietoja saaneet. Compagnon laati Senegalin ja Falemen välisestä maasta hyvän kartan ja kokosi tietoja kasvi- ja eläinkunnasta. Labat-niminen dominikaanimunkki yhdisti ranskalaisten matkustajain tuomat tiedot ja kirjoitti niiden johdolla Senegalin ja Sierra Leonen välisestä rannikosta kertomuksen.

Kongolle ja Angolalle omistivat huolta portugalilaiset lähetyssaarnaajat. Kapusinimunkit tekivät matkoja kauas sisämaahan, jopa semmoisiinkin seutuihin, joissa ei sen koommin eurooppalaisia ole käynyt. He nousivat Kongoa pitkin Stanley Pooliin saakka ja kastoivat paljon kansaa. Vasta Stanley heidän jälkeensä kävi samoilla seuduilla. Toisia matkusti maan poikki Kuangolle, Kongon ensimmäiselle etelästä tulevalle syrjäjoelle saakka. Kapusinimunkit eivät olleet yhtä oppineita kuin jesuiitat eivätkä kiinnittäneet yhtä paljon huomiota maantieteeseen, mutta kuitenkin voitiin heidän tuomiensa tietojen johdolla kartoittaa Angolaa ja Kongo-maata melkoinen matka sisämaahan.

Enemmän viljelyksiä tarjosi Afrikan itäranta, jolla araabit jo ikivanhoina aikoina olivat kehittäneet melkoisen kaupan sisämaan kanssa. Portugalilaiset noudattivat kuitenkin siellä samaa menetelmää kuin Intiassakin: he jättivät sisämaan kaupan maanasukkaille ja tyytyivät ostamaan tavarat satamissa, joissa he yhtä hyvin saattoivat määrätä hinnat. Arabialaiset kauppiaat olivatkin jo ammoin kehittäneet orjain, kullan ja norsunluun hankinnan niin tehokkaaksi, etteivät portugalilaiset olisi voineet sitä parantaa, eivät edes entiselläänkään pitää. Vielä tänä päivänä on eurooppalaisten kaikkine apuneuvoineen vaikea kilpailla araabien kanssa Afrikan sisäosissa. Portugalilaisista tuli araabien parhaat orjanostajat.

Parilla kulmalla portugalilaiset kuitenkin osoittivat enemmän tarmoa. Sofalasta ja Mosambikista tunkeutui retkikuntia, epäilemättä kullan houkutuksesta, kauas sisämaahan Monomotapa-nimisen kuulun päällikön maahan, joka oli Sambesin keskijuoksusta eteläänpäin.

Monomotapa.

Tämän nimityksen merkitys ei ole selvä. Vanhoissa, portugalilaisiin ja hollantilaisiin lähteihin perustuvissa kartoissa on Sambesin eli Quaman eteläpuolella laaja alue, jonka nimi on regnum monomolafrae; ja kuudennentoista vuosisadan portugalilaiset kirjailijat vakuuttavat sisämaassa olleen voimallisen hallitsijan, jota laajalti mainittiin sillä nimellä. Sana on bantukieltä, mutta sen merkitystä on eri tavoin selitetty. Hänen pääkaupunkina nimi oli Zumubany, joka ilmeisestikin oli väärennys sanasta »Zimbabue»; viimeksimainittua sanaa, jolla nyt etupäässä tarkoitetaan Mashonamaan kuulua rauniokaupunkia, käytettiin siihen aikaan yleensä voimallisien päälliköitten pääkaupungeista. Monomotapan asukkaat olivat karanga kansaa, taikka oikeammin, tämä heimo oli vallitsevana. Useat portugalilaiset kirjailijat tekevät selkoa hallitsijan hovista, hänen vaimojensa luvusta ja hovitavoista, virkakunnista ja niiden järjestyksestä. Monomotapa antoi kastaa itsensä ja joutui kokonaan portugalilaisten vaikutuksen alaiseksi.

Hänen kuningaskunnassaan kävi sitten tuon tuostakin sekä lähetyssaarnaajia että seikkailijoita, mutta maantieteellistä tietopiiriä he eivät enää sanottavasti saaneet laajennetuksi. Yksi huomattavakin matka kuitenkin tehtiin. Bocarro näyttää v. 1616 tunkeutuneen aina lähelle Njassa-järveä, jonka olemassaolo portugalilaisissa siirtokunnissa siten oli tunnettu, vaikka järven laajuudesta ja muodosta päästiinkin vasta paljoa myöhemmin selvyyteen.

Ranskalaiset jatkoivat seitsemännellätoista vuosisadalla toimiaan Madagaskarissa. Etienne de Flacourt, joka oli nimitetty kaakkoisrannalle perustetun Dauphin linnan kuvernööriksi, levitti ranskalaisten vaikutusvaltaa melko laajalle ja v. 1648 kotimaahansa palatessaan julkaisi Madagaskarista teoksen. Intian meressä sijaitsevan Mascarenhas-saariston omituisista eläimistä, varsinkin dodo-kanasta, on tältä ajalta säilynyt useankin matkustajan hajanaisia vaillinaisia muistiinpanoja, mutta vasta jokilietteistä löydettyjen luurankojen johdolla on näistä sittemmin hävinneistä lajeista saatu tieteellisesti pätevä käsitys.

Latinalainen lähetystoimi Abessiniassa.

Portugalilaiset eivät unohtaneet harrastuksiaan »Pappi-Johanneksen» maata kohtaan, jonka Christofer da Gama urheudellaan pelasti maurien valloitukselta, itse sankarikuoleman kärsien. Aseellista apua abessinialaiset eivät enää tarvinneet, mutta heidän kirkkonsa oli poikennut sangen kauaksi Rooman kirkon oikeaoppisuudesta ja senvuoksi portugalilaiset toimittivat maahan lähetyssaarnaajia valistamaan ja korjaamaan.

Ensimmäiset lähetyssaarnaajat saapuivat jo v. 1557 piispa André de Oviedon johdolla. Vaikk'ei vastaanotto ollutkaan kaikin puolin suosiollinen, niin voitiin kuitenkin Tigren maakuntaan perustaa Fremonan lähetysasema, joka vaikutti yhteen mittaan 40 vuotta. 1588 sinne yritti päästä pari jesuiittaa apuun, mutta he joutuivat matkalla araabien käsiin ja saivat viettää vankeudessa seitsemän vuotta, ennenkuin pääsivät Intiaan palaamaan. Intiasta toinen heistä, Pedro Paez, lähti uudelleen Fremonaan pyrkimään ja pääsikin nyt perille (1603). Paez, joka sitten oleskeli Abessiniassa kuolemaansa saakka (1622), matkusti siellä hallitsijan seurueessa moneen suuntaan ja kokosi lähetystyönsä ohella maantieteellisiä ja historiallisia tietoja. Hän kirjoitti niiden johdolla teoksen, joka kuitenkin yhdessä erään toisen lähetyssaarnaajan teoksen kanssa vasta v. 1905 painettiin. Paez kävi Sinisen Niilin lähteellä, josta hän antaa erinomaisen kuvauksen, ja ilmaisee Niilin tulvan oikean syyn, Abessinian vuorimaan äärettömän rankat sadekausisateet.

Eräs toinen jesuiitta, Antonio Fernandez, tunkeutui 1613—14 kauas Shoan eteläpuolella oleviin Galla-maihin. Abessinian hallitsija lähetti Portugaliin lähetystön, mutta se ei uskaltanut kulkea tavanmukaista reittiä Punaisen meren rannalle, koska pelättiin araabien katkaisevan matkan, vaan yritti sinne aivan uutta tietä gallain maan kautta. Fernandez matkusti tulkkina tämän lähetystön mukana. Hän tuli siten kulkeneeksi aivan uusien maitten kautta, joissa hänen jälkeensä vasta yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla on käynyt eurooppalaisia matkustajia; nykyisistä kartoista voimme helposti seurata hänen matkansa suuntaa. Se kävi monen pienen valtakunnan kautta, joiden hallitsijat estelivät lähetystön matkaa, niin että sen lopulta täytyi palata väliltä takaisin, vieläpä vaaroja välttääkseen valita aivan uusi tie.

Jeronimo Lobo-niminen jesuiitta koetti tunkeutua Melindestä Gallamaan kautta Abessiniaan, löytääkseen siten tien, jolla ei tarvitsisi pelätä araabeja eikä turkkilaisia. Hän kulki ensin veneellä merenrantaa Juba-joen suuhun, mutta sikäläisiin galloihin tutustuttuaan heti älysi, että sen kautta oli mahdoton matkustaa, ja palasi takaisin. Intiasta muiden lähetyssaarnaajain seurassa uudelleen matkaan lähdettyään Lobo astui maihin Bab-el-Mandebin salmen rannalla Bailurin satamassa, josta monen vaaran ja vastuksen jälkeen päästiin Fremonaan. Lobokin matkusteli Abessiniassa laajalti ja julkaisi kuvauksen sen eri osista. Erään matkan ään nimenomaan teki löytääkseen taistelussa maureja vastaan kaatuneen Don Christofer da Gaman maalliset jäännökset; se hänelle onnistuikin, ja urhea ritari sai kaikin kunnianosoituksin myöhäisen kristityn hautauksen. Varsinaiseksi vaikutusalueekseen Lobo sai Ligonus-nimisen maakunnan, joka hänen mielestään oli maailman kauneimpia ja miellyttävimpiä seutuja, ilmasto terveellistä ja lauhkeata, vuorien rinteillä varjoisat ketrimetsät.

Sulttaani Segued oli ollut jesuiittalähetyssaarnaajille suosiollinen, ja jesuiitat olivat vähitellen voineet levittää vaikutustaan kautta maan, mutta hänen kuoltuaan alkoi vaino; toisten jesuiittain täytyi paeta maasta, toiset kärsivät marttyyrikuoleman. Myöhemmin yritettiin saada takaisin, mitä oli menetetty, mutta kaikki nämä yritykset olivat turhia. Yhtä paljon kuin uskonnolliset syyt vaikutti vastarintaan pelko, että portugalilaiset, joiden urhoollisuus oli niin suurta ihmetystä herättänyt, anastaisivat maan. Abessinian yhteys Rooman kanssa ei kuitenkaan kokonaan lakannut, sillä katoliseen uskoon kääntyneitä abessinialaisia matkusti tuon tuostakin Egyptin kautta paavin kaupunkiin, jossa muun muassa kuulu saksalainen kielimies Job Ludolf heihin tutustui, perin pohjin oppi heidän kielensä samoin kuin vanhemman gesinkin kielen, jota Abessinian kirkon vanhat kirkkokäsikirjat ovat. Ludolf laati kummankin kielen kieliopin ja sanakirjan, kirjoitti Ethiopian historian ja portugalilaisten jesuiittain teosten ja abessinialaisten matkamiesten ilmoitusten mukaan perusteellisesti korjasi Abessinian kartan. Ludolfin kartta, joka on