v. 1618 hän heidän kanssaan laski jokireittiä alas siirtokuntiin

kauppaa tekemään ja tapasi Champlainin, jolle hän kertoi seikkailunsa ja kuvasi näkemänsä uudet seudut. Hän sai sitten toimekseen taivuttaa huronit säännöllisesti tulemaan Quebeciin kaupoille ja oleskeli enimmän aikansa heidän keskuudessaan. Seuraavina vuosina hän retkeili yhä kauemmaksi länteen päin ja ensimmäisenä saapui Sault Ste Marieen ja tämän jälkeen Superior-järven rannalle. Samoin hän oli ensimmäinen puolueettomain kansan luona käynyt. Champlain oli ollut heidän rajallaan, mutta huronien pelotuksesta palannut takaisin. Mutta Niagarasta Brulé ei nytkään saanut tietoa.

Brulé oppi intiaaniystäviltään enemmän kuin he häneltä. Hän eli heidän keskuudessaan irstaasti eikä kammonut petosta. Hän otti englantilailta vastaan rahoja antaakseen heille tietoja Canadasta. V. 1632 huronit, luullen erästä ruttoa hänen synnyttämäkseen, murhasivat hänet, keittivät ja söivät. Kylän, jossa tämä tihutyö tehtiin, he sitten polttivat, ja heimon poppamies väitti nähneensä murhatun sisaren hengen lentävän kylän yli — vaikka suurin osa intiaaneista luuli tietävänsä, että se olikin ollut hänen setänsä.

Champlainin viimeiset vaiheet.

Champlainin aikomus oli Huron-järvestä tehdä retki pohjoiselle merelle, josta hän oli kuullut, sillä kauppatien löytäminen Kiinaan väikkyi kaiken aikaa hänen mielessään, mutta huronien ja algonkinien välinen sota, jossa vuodatettiin verta ja jonka sovittaminen annettiin hänen toimekseen, viivytti lähtöä niin kauan, että matka lopulta oli sikseen heitettävä. Keväällä 1616 hän vihdoin pääsi lähtemään paluumatkalle samaa reittiä käyttäen, jota oli noussutkin, ja saapui heinäkuussa Quebeciin sekä syyskuussa Ranskaan.

Siihen päättyivät Champlainin löytöretket. Mutta hän olikin kulkenut suuren osan Itä-Canadasta, aivan tuntemattomia maita, laatinut niistä omien tarkkain havaintojensa ja intiaanien osoitusten mukaan kartan ja koonnut paljon tietoja maan luonnosta, tuotteista ja asukkaista. Hän oli tarkalleen tutkinut Acadian merenrannan, kulkenut ristiin rastiin Quebecin maakunnan, noussut Saguenayta ja St. Maurice-jokea niin korkealle, kuin niitä meriveneillä pääsi, ja intiaaneilta koonnut tietoja pohjan puolen seuduista. Hän oli tunkeutunut Laurentin vesistösyvänteen etelärannalle kahdesta paikasta, Champlain-järven reittiä ja Oneidan reittiä, noussut Ottawa-jokea Nipissing-järveen ja sieltä kulkenut French Riveriä Huron-järvelle. Hän tunsi Huron-järven itärannan ja aavisti sen valtavan suuruuden. Hän oli saanut tietoja Superior-järvestä ja kanootissa kulkenut Ontarion poikki. Mutta Erie-järvi oli hänelle tuntematon, luultavasti siitä syystä, että se kuului irokuoitten alueeseen, jonka vuoksi huronit eivät koskaan siellä päin liikkuneet. Niagarasta hän- oli jotain kuullut, vaikkei aavistanutkaan sen putousluonnetta. Champlain oli näin saanut oikean käsityksen Laurentin joen ja suurien järvien välisestä yhteydestä, mutta silti jäi hänen aikalaistensa mieliin vireille toivo, että niistä voisi jatkua vesiväylä Tyyneen mereen, siten nimittäin, että niiden vesi juoksisi kahtia, samoin kuin vanhoissa kartoissa Niilin lähdejärvien.

Elämänsä loppuosan Champlain vietti Quebecissa vahvistaen siirtokuntaa kaikella tavalla. Hän hankki sinne enemmän katolilaisia lähetyssaarnaajia, joitten piti kääntää huronit ja algonkinit kristinuskoon, jotta niistä tulisi luotettavia alamaisia. Irokuoit hän olisi kukistanut, jos olisi saanut kotimaasta sitä varten pyytämänsä satakunnan miestä: mutta verraten espanjalaisten ja portugalilaisten merentakaisiin yrityksiin liikeni Ranskasta Canadaan sangen vähän väkeä. Sieltäpä ei saatu kultaa, joka olisi seikkailijoita houkutellut. Kun hän ei voinut irokuoita kukistaa, niin hän teki heidän kanssaan rauhan, jota kesti lähes viisi vuotta ja olisi kestänyt kauemminkin, elleivät algonkinit v. 1627 olisi tehneet typerää hyökkäystä irokuoitten maahan ja siten saaneet näitä uudelleen kaivamaan esiin sotatapparan. Vasta Champlainin kuoltua tämän hurjan työn huonot seuraukset kuitenkin kävivät vallan ilmeisiksi, sillä irokuoit sitten perin pohjin hajoittivat sekä huronien kansan että muutkin ranskalaisten ystäväkansat suurien järvien pohjoispuolelta ja samoilivat niin kauas ranskalaisen alueen sydämeen, että siirtolaiset tuskin uskalsivat lähteä Quebecia edemmäksi.

Vähäiset olivat ne varat, joilla Canada perustettiin, yritys kun oikeastaan oli vain kauppayritys ja perustui kokonaan turkiskaupan tuottamaan voittoon. Vasta Richelieu päätti antaa Canadalle entistä tehokkaampaa tukea ja rupesi itse suuren kauppakomppanian esimieheksi. V. 1629 englantilaiset valloittivat Quebecin, ennenkuin uusi järjestys vielä oli voimaan päässyt, ja Champlain lähetettiin Englantiin sotavankina. Mutta sinne saapuessaan hän ilokseen saikin tietää, että valloitus oli sattunut rauhanteon jälkeen ja Canada annettu takaisin Ranskalle. Champlain palasi siirtokuntaansa v. 1633 ja kuoli pari vuotta myöhemmin Quebecissä 68 vuoden ikäisenä. Hänelle kuuluu kunnia Pohjois-Amerikan sisäosien avaamisesta. Hänen jälkeensä tunnetun alan rajat verkalleen, mutta varmasti laajenivat.

Champlain oli lähettänyt nuoria ranskalaisia intiaaniheimojen luo kieltä oppimaan, ja heistä tuli sitten siirtokunnan ja heimojen välittäjät. Tulkit elivät vuosia intiaanien luona ja palasivat sitten takaisin siirtokuntiin perustaen perheitä, joista moni Canadan vanhimpia ranskalaisia sukuja polveutui. Toiset jäivät kokonaan intiaanien luo asumaan, taikka rupesivat ammattimetsästäjiksi ja ottivat intiaanilaiset vaimot, ja näistä polveutuivat nuo »metsän juoksijat», »coureurs de bois», jotka myöhemmin tuottivat lähetyssaarnaajain joukkoa, puoleksi kauppiaita, puoleksi löytöretkeilijöitä, aina ilonpitoon valmiita, puutteen tai vaarain masentamattomia. He elivät metsäläiselämää, niinkuin metsäläiset itsekin — ja niinkuin usein lähetyssaarnaajatkin, heidän esimeikkiään noudattaen. Intiaanista ei tullut ranskalaista, vaan ranskalaisesta intiaani.

Jean Nicollet.

Champlainin vielä eläessä saapuivat ensimmäiset jesuiitat Canadaan ja perustivat lähetysasemiaan huronien keskuuteen. Heidän mukanaan matkusti ylämaahan Jean Nicollet, joka siellä melkoisessa määrässä laajensi tunnettua aluetta, löytäen Michigan-järven ja luultavasti myös Canadan järvien ja Mississipin välisen vedenjakajan.

Champlain eli kuolemaansa saakka siinä vakuutuksessa, että Laurentin vesistöä oli mahdollinen päästä Etelämereen ja sen poikki Kiinaan ja Japaniin. Nicollet sai toimekseen lähteä entisten löytöjen rajapaaluilta eteenpäin länttä kohti tunkeutumaan.

Nicollet, joka oli Normandiassa syntynyt ja kasvanut, tuli jo nuorukaisena Quebeciin, jossa hänen kykynsä ja rohkeutensa heti herättivät huomiota. Hän ei vielä ollut kahdenkaankymmenen ikäinen, kun hänet lähetettiin algonkinien luo oppimaan heidän kieltään. Hän eli heidän luonaan pari vuotta täydellistä metsäläisen elämää, runsaudessa ja puutteessa, niinkuin näitten metsästäjäheimojen kohtalona oli. Hän oppi heidän kielensä täydelleen ja kävi v. 1622 algonkinien kanssa solmimassa rauhaa irokuoitten kanssa. Sitten hän muutti nipissingien luo ja eli heidän luonaan kahdeksan tai yhdeksän vuotta. Hänet otettiin heimon jäseneksi ja kaikissa neuvotteluissa hän oli mukana. Nipissingien luota hän palasi Quebeciin tulkiksi. Koska hän osasi erinomaisesti tulla toimeen metsäläisten kanssa, uskoi Champlain hänen toimekseen yllämainitun tutkimusretken.

Heinäkuussa 1634 Nicollet lähti matkaan. Hän nousi Ottawaa ja siitä jatkuvaa vesireittiä huronien luo solmitakseen rauhan heidän ja erään lännessä asuvan tuntemattoman kansan välillä, joka kansa oli silloisille asuinpaikoilleen muuttanut länsimeren rannoilta, kuten Nicollet luuli. Seitsemän huronin kanssa hän tuohikanootissa lähti vaaralliselle matkalleen. Matka piti Huron-järven pohjoista rantaa Sault Ste Marieen ja siitä edelleen rantaa seuraten Michilimackinac-salmeen, josta Nicolletille avautui kenenkään sitä ennen näkemätön Michigan-järvi.

»Tämä salmi on suurien järvien avainkohta», lausuu siitä Dawson, »sillä siinä Superior, Huron ja Michigan koskettavat toisiaan, ja lähellä Michiganin länsirantaa Laurentin ja Mississipin suunnattomat vesistöalueet lähestyvät niin lähelle toisiaan, että paljon veden aikana on vedenjakajan poikki kanootin kuljettavat vesiväylät. Silloin saattaa meloa Laurentin joesta Mexicon lahteen ensinkään nostamatta alustaan vedestä. Intiaanilaisia heimoja virtasi tämän salmen kautta edes takaisin metsäläissotien ainaisissa onnen vaiheissa, ja jokaiseen niemeen, jokaiseen saareen liittyi romanttisia legendoja. Aivan salmen suussa näyttää Michilimackinacin metsäinen saari uivan veden päällä, kohoten mahtavin piirtein keskustaansa kohti. Se on nykyisin huvimatkustajain lempipaikkoja, mutta ennen vanhaan se oli algonkinien jumaluustaruston suurien karkeloivien henkien tyyssijoja. Nicollet ensimmäisenä valkoisena miehenä kulki tämän taruportin kautta tuntemattomalle vedelle, josta hän niin paljon toivoi. Hän toivoi löytävänsä tien kultaiseen Itään. Hän olikin varustautunut Itämailla esiintymään; veneessä oli niitten vähien matkatavaroitten joukossa, mitä hän oli mukaansa ottanut, kiinalaisesta damastista neulottu juhlapuku, joka oli lintu- ja kukkaompeluksin kauniisti kirjailtu. Mutta se kare, joka loiski hänen kanoottinsa keulassa, tulikin kuuttasataa kilometriä laajan järven poikki. Hänen oikealla kädellään oli Ignatiuksen niemi, jonka sitten hurskas Marquette läsnäolollaan pyhitti, ja vasemmalla kädellä Mackinac-niemi, jossa myöhemmin Pontiac niin petollisesti teurasti brittiläisen linnaväen. Se on paikka, jonka kauneus etsii vertojaan. Siinä missä Nicolletin kanootti liukui veden yli hiljaa, ilman muuta ääntä kuin melain säännöllinen pistely veteen, kulkee nykyisin suunnaton liike järvestä toiseen. Valtavia höyrylaivoja liukuu edes takaisin sisämerimatkallaan, jonka pituus voi olla puolentoistatuhatta kilometriä. Mutta etäisyydet ovat niin suuret, että tässä salmessa vielä nytkin levon tunnelma on vallitsevana. Ja miten suuria lienevätkin laivat, joitten savut kohoavat taivaanrannalle rajattomilta ulapoilta, niin on täällä tilaa yhtä paljon kuin valtamerellä, eikä mikään kiireen eikä ahtauden tunne vielä nytkään häiritse paikan rauhaa.»

Nicolletin matka piti ensinnä winnebago-kansan luo. Nimi merkitsi hänen luulonsa mukaan »meren kansaa», ja Nicollet oli vakuutettu siitä, että winnebagot olivat tulleet länsimereltä. Champlain oli kuullut heistä huroneilta. He olivat uutta rotua, jota ranskalaiset eivät olleet tavanneet, eivät ymmärtäneet algonkinien enempää kuin huronienkaan kieltä. He olivat dakotoja, samaa rotua kuin mahtavat siouxit ja assiniboinet. Rodun varsinaisena kotina olivat Mississipin ja Missourin ruohoaavikot, mutta winnebagot olivat sieltä ajelehtineet itää kohti suurien järvien rannoille. Ranskalaiset sanoivat kansaa, sanan intianikielestä kääntäen, »haisijain kansaksi», mutta käännös oli väärä, kuten Nicollet tiesi kertoa, sillä sana merkitsi »haisevaa vettä» ja algonkinit muka sanoivat merivettä haisevaksi. Mutta Nicolletkin erehtyi, he eivät tarkoittaneet merivettä, vaan Mississippiä.

Tämän kansan luo päästäkseen Nicollet meloi Michiganin länsirantaa ja yhä oikealle kääntyen saapui nykyiseen Green Bayhin. Kuljettuaan lahden päähän saakka hän nykyisen Fox Riverin suussa tapasi winnebagot. Nicollet oli edeltäkäsin lähettänyt rantaa pitkin lähettilään tuloaan ilmoittamaan, ja vastaanotto oli mitä paras. Neljä-, viisituhatta henkeä oli tullut rantaan häntä tervehtimään ja nuoret miehet kantoivat hänen tavaransa kylään. Winnebagot olivat jo kuulleet näistä ihmeellisistä valkoisista miehistä ja luulivat heitä hengiksi. Nicollet käveli kylään kiinalaiseen juhlapukuun pukeutuneena, kummassakin kädessä pistooli, joilla hän ammuskeli. Hänhän oli ilmetty Manitu, jolla oli salama ja ukkonen vallassaan, ja naiset ja lapset kauhistuneina pakenivat. Päälliköt ottivat hänet mitä ystävällisimmin vastaan ja panivat toimeen suuria pitoja, joissa eräissäkin syötiin sataviisikymmentä majavaa yhdellä kertaa.

Rauha saatiin pian solmituksi ja Nicolletilla oli sitten hyvää aikaa tutkia maata ja käydä lähiheimoja tervehtimässä. Hän nousi Fox Riveriä Winnebago-järveen ja siitä edelleen aina Wisconsinin taivalluspaikalle saakka. Hän kertoi myöhemmin isä Le Jeunelle, että jos hän olisi vielä kolme päivää kulkenut, niin hän olisi tullut merelle. Mutta hän olisikin tullut vain »suurelle vedelle»; algonkinilainen sana Mississippi merkitsee »suurta vettä», eikä merta eikä »vetten isääkään». Vielä v. 1640 eräs munkki kirjoitti olevansa varma, että tuo meri oli Tyyntä merta ja että sitä pitkin päästäisiin Japaniin ja Kiinaan. Nicollet ei näy kulkeneen vedenjakajaa edemmäksi, vaikkei taivallusta Wisconsin-jokeen olisi ollut kuin pari kilometriä.

Jesuiittain lähetystyö.

Nicollet palasi sitten huronien maahan, jossa jesuiitat olivat sillä välin aloittaneet käännytystoimensa ja rakentaneet keskusasemansa lähelle nykyistä Midlandin kaupunkia, Georgian lahden kaakkois-perukkaan. Asema ympäröittiin paaluaidalla ja muilla varustuksilla, siinä oli kirkko, rakennuksia kaikenlaisiin tarkoituksiin ja asunnot kuudellekymmenelle miehelle. Nicolletin kanssa oli tullut kolme jesuiittaa, mutta heidän lukunsa pian karttui kahdeksaksitöistä. Sitä paitsi oli laitoksessa neljä maallikkoveljeä ja neljä-, viisikymmentä muuta ranskalaista. Tästä keskusasemasta perustettiin eri tahoille pienempiä asemia, joihin lähetettiin viisitoista munkkia. Jumalanpalvelusta vietettiin pääasemalla suurella loistolla, jotta se alkuasukkaihin tekisi syvemmän vaikutuksen. Isät viljelivät maissia ja hankkivat riistaa metsistä, kaloja järvistä, ja siten he saattoivat harjoittaa sangen laajaa vieraanvaraisuutta. Puutteen aikana asemalle kokoontui paljon nälkää näkeviä metsäläisiä, ja aina he saivat ruokaa. Uusia löytöretkiä ei näihin aikoihin tehty montakaan, mutta jesuiittain asemilta maantuntemus kuitenkin laajeni ja syveni joka tavalla.

V. 1641 ne algonkinit, jotka asuivat Superiorista tulevan virran varrella, kutsuivat jesuiittoja luokseen, ja isät Raynibault ja Jogues lähtivät sinne syyskuussa, jolloin näissä maissa on ihana »intiaanikesä» kirkkaine tyvenine ilmoineen ja syksyisine väriloistoineen. Seitsemäntoista päivää kesti meloa Huron-järven pohjoisrantaa, ennenkuin oltiin Sault Ste Mariessa. Siellä oli koolla kaksituhatta metsäläistä, ja monta kansaa oli neuvottelussa osallisena. Isät kuulivat täällä nadouessieuxien kansasta, joitten nimi myöhemmin lyhennettiin siouxiksi.

Niiden luo oli mentävä Superior-järven poikki ja sitten heidän maansa halki juoksevaa jokea; matkaan kului kahdeksantoista päivää. Jesuiitat eivät voineet aavistaa, että se joki, josta tässä oli puhe, oli sama »suuri vesi», josta Nicollet oli huhua kuullut, sitä mereksi luullen.

Niagara.

V. 1640 kaksi jesuiittaa, Brébeuf ja Chaumont, kävi vaarallisella retkellä puolueettomain maassa Erien ja Ontarion välissä. Tämä kansa oli kaikkein ylpeintä ja vihamielisin!ä koko Laurentin vesistössä. Molempia munkkeja kirottiin, pideltiin pahoin ja rääkättiin joka kylässä, mihin he tulivat, ja hädin tuskin he hengissä pelastuivat. Mutta he saivat tällä retkellä vihdoinkin selvän käsityksen kaikkien näitten järvien ja jokien yhteenkuuluvaisuudesta, kuten eräästä seuraavana vuonna laaditusta kertomuksesta näkyy: »Niagara on puolueettomain kuulu joki. Se on se joki, jonka kautta suuri Huron-järvemme purkaa vetensä. Se laskee ensiksi Erieen eli Kissakansan järveen ja siitä puolueettomain maahan, jossa sen nimi on Onguiaaha aina siihen saakka, missä se laskee Ontarioon eli Pyhän Ludvigin järveen, josta sitten lähtee Quebecin sivu juokseva Pyhän Laurentiuksen joki.» Tästä näkyy, etteivät nämä jesuiitatkaan olleet nähneet putousta, muutoin he eivät varmaankaan olisi jättäneet sitä mainitsematta.

Vasta v. 1648 isä Ragneau antaa selviä tietoja Niagarasta: »Se (Eriestä lähtevä joki) jatkaa siitä matkaansa ja syöksyy kammottavan korkealta kynnykseltä kolmanteen järveen, jota samotaan Ontarioksi, mutta jolle me olemme antaneet Pyhän Ludvigin järven nimen.» Mutta ei hänkään näytä itse nähneen tätä »maailman suurinta vesi-ihmettä».

Irokuoi-sota.

Etelän puolessa oli jo kauan aikaa valmistellut myrskyä, jota silloin tällöin jo olivat ennustelleet yksityiset leimaukset ja joka nyt oli lähellä lopullista puhkeamistaan. Sitä alkoivat jesuiitatkin jo aavistaa, kuten näkyy hurskaan Brébeufin kirjeestä: »_Sentio me vehementer impelli ad moriendum pro Christo_ (Tunnen itseäni väkevästi pakotettavan kuolemaan Kristuksen edestä)». Molemmat yllämainitut munkit tulivat talvella puolueettomain maasta palatessaan jesuiittain asemalle ja saivat siellä vihdoinkin ravintoa ja lepoa. Brébeuf jätti äsken saapuneet uupuneet toverinsa makaamaan ja meni läheiseen metsään rukoilemaan. Ennenkuin hän sen varjoon ennätti, hän luuli tähtien valossa näkevänsä kirkkaan ristin, joka kiiti häntä kohti kaakon ilmalta, ja hän käsitti sen merkityksen. Seuraavana päivänä molemmat matkamiehet jatkoivat matkaansa, ja kun Brébeuf heille kuvasi ilmestystään, niin toinen heistä kysyi, oliko risti suuri. »Kyllin suuri meidän kaikkien ristiin naulitsemiseksi», vastasi Brébeuf.

Ja siitä vuodesta kävi Quebecin ja ylämaan yhteys kovin vaikeaksi. Pieniä irokuoijoukkoja väijyi kaikilla teillä. Montreal perustettiin