v. 1507 julkaisemassa painoksessa olivat ensi kerran Atlantin meren

takaiset löydöt huomioon otettuina. Seuraavana vuonna Johannes Ruysch julkaisi saman laitoksen, lisäten siihen Pohjolaa kuvaavan karttalehden. V. 1511 julkaistiin Roomassa painos, jonka toimitti Sylvanus. Painoksessa, jonka Juhana Schott v. 1513 julkaisi Strassburgissa, oli Hylacomyluksen toimittamaan lisätty 20 uutta lehteä. V. 1511 painettiin Veneziassa etevä Ptolemaios-laitos, jossa oli Pohjois-Amerikka mukaan otettuna. Mainittakoon vielä seuraavat Ptolemaios-painokset: Pirckheymerin Strassburgissa v. 1525: Servet'n Lyonissa v. 1535; Münsterin Baselissa v. 1540. Nämä varhaisemmat painokset olivat suurta fooliokokoa; ensimäisen duodesi-painoksen julkaisi Siebenburgissä Honter vuosina 1530 ja 1540; kätevän kokonsa vuoksi se tuli hyvin suosituksi. Kaikkia näitä varhaisempia painoksia haittasivat monet tekstivirheet, joita jokainen uusi jäljentäjä oli edellisen käsikirjotukseen lisännyt; ensimäinen kriitillinen painos saatiin vasta viime vuosisadalla.

Asteverkko.

Samalla kun kreikkalaiset oppineet olivat tulleet siitä vakuutetuiksi, että maa oli pallon muotoinen, selvisi heille myös, ettei sitä voinut tarkoin kuvata tasapinnalle. Mutta mittausopillisia perusteita noudattamalla voitiin kuitenkin virheitä suuresti vähentää, niin että kartta tasapinnallakin tyydytti tärkeimpiä vaatimuksia. Keksittiin asteverkko. Yksinkertaisin oli n.s. latuskakartta, jossa pituus- ja leveysasteet suorin kulmin ja yhtä pitkin välimatkoin leikkaavat toisiaan; mutta se ei tietysti anna minkäänlaista käsitystä siitä, että meridianit napoihin yhtyvät, ja lisäksi se väärin esittää pinta-alat. Marinos Tyyrolaista pidetään latuskakartan keksijänä. Kehittyneempää ajatusta edustavat Ptolemaioksen keksimät keilaprojektsiot, joissa ajateltiin maan navan päällä olevan keilan, joka ulottui alaspäin niin pitkälle kuin kuvattava aluekin, ja asteverkko siihen piirrettiin siten, että pohjoisnapana oli keilan kärki, leveyspiirit kulkivat keilan ympäri ja puolipäiväpiirit kärjestä säteillen niitä leikkasivat. Kun tämä keila sitten ajateltiin auki leikatuksi jotain puolipäiväpiiriä pitkin ja levitetyksi, niin saatiin mittausopillisesti tarkoin määritelty asteverkko, johon kartta voitiin piirtää.

Kuudennellatoista vuosisadalla ruvettiin tätäkin kartan puolta kehittämään ja keksittiin projektsioita, jotka yhä vielä ovat alallaan vallitsevia. Toscanellikartta oli toisten luulon mukaan semmoinen kuin tämän teoksen sivulle 10 piirretty haahmottelu osottaa, toisten arvelun mukaan se oli latuskakartta. Ptolemaios-painoksissa käytettiin mestarin omia suunnittelemia projektsioja. Mutta samalla suunniteltiin uusiakin. Juhana Stöffler ja hänen mukaansa Juhana Werner laativat stereografisen asteverkon. Pietari Apian piirsi koko maapallon yhdelle lehdelle ja keksi sitä varten projektsion. Samaa tarkotusta varten Werner ystävänsä prof. Stabin osotusten mukaan keksi sydämenmuotoisen, kordeiformisen projektsion, joka oli ensimäinen laajuusoikea asteverkko, s.o. karttaruutujen keskinäisten laajuuksien suhteet olivat siinä samat kuin pallokartalla. Tätä projektsiota aikanaan paljon käytettiin. Mutta tärkeimmän työn tällä alalla suoritti Gerhard Mercator. Hän paransi latuskakarttaa siten, että vähitellen molempia napoja kohti lisäsi parallelipiirien keskinäistä väliä vakinaisen ohjeen mukaan. Mercatorin projektsiolla on se ominaisuus, että maiden muodot muutoin pysyvät oikeina, paitsi että mittakaava tasaisesti suurenee napoja kohti ja pohjoiset maat sen kautta ovat suhdattoman suuret päiväntasaajan seutuihin verraten. Latuskakartassa ei ero ole yhtä tuntuva, mutta se taas painaa kaikki maat ikäänkuin lyttyyn, koska maiden itä-länsi-mittakaava suurenemistaan suurenee napoja kohti, mutta pohjois-etelämittakaava sitä vastoin pysyy samana. Mercatorin keksimällä projektsiolla on vielä muuan erinomaisen tärkeä ominaisuus. Jos siihen piirretään viiva, joka samalla kulmalla leikkaa kaikkia puolipäiväpiirejä, niin tämä viiva (n.s. loksodromi) on suora. Toisin sanoen, purjehtija saattoi linjaalilJa vetää karttaan viivan lähtökohdastaan siihen kohtaan, johon hän tahtoi saapua, mitata viivan kulmaan meridianin kanssa ja purjehtia sen mukaan. Hän samalla tiesi, mitkä paikat olisivat hänen reittinsä varrella. Kului kuitenkin vuosisata, ennenkuin purjehtijat tämän kartan edut käsittivät. Mercator lisäksi paransi keilaprojektsiota. Ranskalainen Postell keksi v. 1581 merikartan, jossa napa on kartan keskusta, meridianit siitä haarautuvat kuin pyörän puolat, parallelit ovat navan ympärille piirrettyjä kehiä. Tätä asteverkkoa yhä vielä käytetään napaseutujen kuvaamiseksi kartalle.

Siten olivat tärkeimmät projektsiot keksityt ja niitä käytettiin sen mukaan kuin kartalle kuvattavan alueen asema maapallolla ja sen laajuus kulloinkin vaati.

Gerhard Mercator ja Abraham Ortelius.

Nämä olivat ne kaksi miestä, joiden kautta kartotus enimmän edistyi kuudennellatoista vuosisadalla ja täydelleen vapautui klassillisista esikuvista. Heidän elämäkertansa päävaiheet ovat omiaan osottamaan, kuinka tärkeäksi tieteen alaksi karttain piirtäminen jo oli käynyt, ja kuinka mahtimiehet olivat valmiit hieman tinkimään uskonnollisistakin ennakkoluuloistaan, kun tarvitsivat Mercatorin kaltaisen miehen apua.

Mercator (1512—1594), jonka varsinainen nimi oli Kremer, oli kotoisin Flanderista, flaamilaista sukua. Löwenin yliopistossa hän tutustui Apianin oppilaaseen Gemma Frisiukseen, joka Kaarle V:nnen kehotuksesta oli sinne asettunut. Frisius lienee saanut Mercatorin innostumaan kartotukseen ja maantieteeseen. Jo v. 1534 hän perusti Löweniin maantieteellisen laitoksensa ja julkaisi muutaman vuoden kuluttua ensimäisen karttansa, joka esitti Pyhää maata. 1537—1540 hän kartotti Flanderin. Keisari Kaarle V:nnen käskystä hän sitten laati tähtitieteelliset havaintoneuvot keisarin sotaretkillä käytettäviksi. Hän julkaisi samoihin aikoihin ensimäisen maailmankarttansakin, jossa Ptolemaioksen vaikutus vielä on vallitseva, ja laati 1541 kuulun pallokarttansa ja kymmentä vuotta myöhemmin taivaanpallokarttansa.

Mercator oli aikaisin kallistunut protestanttisuuteen, jonka vuoksi hänen v. 1533 täytyi joksikin aikaa lähteä Antwerpeniin pakoon. V. 1544 hänet kuitenkin vangittiin ja pantiin harhauskoisuudesta syytteeseen yhdessä neljänkymmenenkahden muun henkilön kanssa, joista kaksi poltettiin, yksi mestattiin ja kaksi elävältä haudattiin. Mercator vältti rangaistuksen, mutta tapaus teki häneen niin syvän vaikutuksen, että hän muutti maasta pois ja sai Jûlich-Cleve-Bergin herttuan toimesta opettajan paikan Duisburgin yliopistossa. Tosin yliopiston perustaminen viipyi niin kauan, ettei Mercator eläissään päässyt opettajatointaan alkamaan, mutta hän sai kuitenkin herttualta vakinaisen viran ja jäi Saksaan, jossa suuri osa hänen sukuaan jo ennestään asui. Keisarin kutsusta hän myöhemmin kävi Brysselissä ja antoi Kaarle V:lle n.s. kosmoksen, s.o. pallokartan, joka oli taivaanpallokartan sisässä, ynnä siihen kuuluvat selitykset ja sai siitä hovineuvoksen arvonimen.

V. 1554 Mercator julkaisi suuren kuusilehtisen Europan karttansa, jossa hän jo alkoi vapautua Ptolemaioksesta ja korjasi Välimeren pituuden, jonka liiottelu oli Ptolemaioksen kartan suurimpia virheitä. Välimeren pituus on siinä 62°: ensimäisessä pallokartassaan Mercator vähensi sen 58°:ksi ja Europan kartassaan 53°:ksi; siihen jäi vielä sittenkin liikaa toistakymmentä astetta, sillä Välimeren todellinen pituus on vain 41 1/2°. Vaikka Kepler likimain oikein määräsi Konstantinopolin pituusasteen, niin kului kuitenkin vuosisata, ennenkuin Välimerta sen jälkeen lyhennettiin. V. 1568 Mercator julkaisi merikarttansa, jonka merkityksestä jo ylempänä puhuimme. Elämänsä lopulla hän alkoi koota kaikki tietonsa maapallon eri maiden topografiasta karttakirjaan, josta hän ensi kerran käytti »atlas» sanaa. Itse hän ei kuitenkaan saanut nähdä sen valmistumista; hänen poikansa Rumold päätti työn ja julkaisi »atlaksen» v. 1595.

Abraham Ortelius oli syntynyt Antwerpenissä v. 1527 ja kuoli samassa kaupungissa v. 1598; hän oli saksalainen syntyperältään, hänen vanhempansa kun olivat Augsburgista muuttaneet. Ortelius matkusteli laajalti kaikissa Länsi-Europan maissa kauppa-asioilla, vaikka hän samalla oli ammatiltaan kartanpiirtäjä ja sillä arvonimellä kuului erääseen Antwerpenin kiltaan. V. 1560 hän, Mercatorin kanssa Lothringissa matkustaessaan, tämän vaikutuksesta innostui maantieteeseen ja alkoi ystävänsä kehotuksesta valmistaa suurta karttaansa, jonka kautta hän sitten tuli kuuluksi. Orteliuksen kartasto ilmestyi painosta v. 1570 nimellä »Theatrum Orbis Terrarum»; se oli ensimäinen uudenaikainen kartasto ja sisälsi 53 karttaa. Suurin osa näistä kartoista oli lainattuja — Ortelius itse mainitsee 87 auktoria,— ja paljon erehdyksiä on tullut mukaan, suuria alueita väärin piirretty, mutta kaiken kaikkiaan tämä kartta oli erinomainen aikaansa nähden, ja se saavutti niin suuren suosion, että siitä ennen Orteliuksen kuolemaa julkaistiin viisikolmatta painosta, ja vielä pari vuosikymmentä hänen kuolemansa jälkeenkin julkaistiin uusia painoksia. V. 1573 Ortelius julkaisi 17 lisäkarttaa. V. 1575 Espanjan kuningas Filip II otti hänet maantieteilijäkseen, kun hänen oikeaoppisuutensa oli vakuutettu — häntä oli v. 1535 epäilty protestanttisuudesta. Elämänsä jälkipuoliskolla hän tutki Vanhan ajan maantietoa ja julkaisi siitä teoksia, jotka perustivat tämän tieteenhaaran. Ortelius oli kuollessaan niin kuulu mies, että koko Antwerpen häntä suri.

Ortelius oli enemmän kokooja ja valikoija, Mercator taas luova nero ja kriitikko. Mutta Mercatorinkaan kritiikki ei ulottunut hyvin tunnettuja alueita kauemmaksi, niiden ulkopuolella hän antoi mielikuvituksensa vapaasti lentää. Napaseutujen täytteeksi hän käytti vanhoja maantieteellisiä taruja, Afrikan sisäosat täytti Ptolemaioksen nimillä, Aasian tuntemattomiin osiin sekotti tämän oppimestarin nimiä ja niitä kuvia, joita Fra Mauro oli Marco Polon matkakertomuksen mukaan piirtänyt. Mutta Europasta hänen karttansa olivat parhaat, mitä lähes 17:nnen vuosisadan loppuun laadittiin. Tosin ei Europankaan piirustus vielä ole niin siro kuin nykyisillä kartoillamme, mutta tarkkaan katsomatta ja vertaamatta on vaikea huomata Länsi-, Keski- ja Etelä-Europan maissa virheitä, siksi varmat ovat jo piirteet.

Pallokartta.

Pallokarttoja tosin tehtiin jo Vanhalla ajalla, mutta ne eivät vielä olleet juuri muuta kuin suurenmoinen aate, joka odotti toteuttajaansa. Arabit rakensivat taivaanpalloja ja Leonin kuningas Alfonso X, tähtitieteilijä, liitti semmoisen tähtitiedeteokseensa. Toscanellin kirjeestä hänen Portugalissa olevalle tuttavalleen näkyy, että pallokarttoja tehtiin Italiassa. Mutta vanhin meidän aikoihin säilynyt pallokartta on se, jonka Martti Behaim rakensi Nürnbergin kaupungin tilauksesta. Magalhãesilla, Del Canolla ja Verrazzanolla näyttää olleen pallokartat. Vanhimpia säilyneitä on n.s. Lennox-gloobi, joka lienee 16:nnen vuosisadan ensi vuosikymmeniltä; siinä on Amerikka nimitetty nimellä »Novus Mundus». Kuuluisa on myös »Nancy-gloobi» vuodelta 1530, joka on hopeata ja osaksi kullattu; siinä on Pohjois-Amerikan nimenä »Asia Orientalis» ja Mexicon lahti on »Mare Chatayum».

Juhana Schöner, joka oli opettajana Nürnbergin v. 1526 perustetussa Melanchton-kimnaasissa, rakensi monta pallokarttaa, jotka koottiin painetuista meridianikaistaleista; ensimäisen puulta painetuista kaistaleista kootun gloobin rakensi Waldseemüller. Leonardo da Vincikin rakensi gloobin. Albrecht Dürer antoi ensimäiset ohjeet, miten gloobi-kaistaleet oli piirrettävä. Tietysti ei tällä tavalla koottu pallokartta voinut olla tarkka, koska meridianien välikaistaleet painettiin tasapinnalle, mutta havaintovälikappaleena pallokartta oli sangen suosittu.

Maailmankartan uudet ainekset olivat siis enimmäkseen Espanjalaisten ja Portugalilaisten käsissä. Heidän piirtämiään merikarttoja täytyi saksalaisten ja muitten maitten oppineitten jäljentää. Mutta aikana, jona vielä niin vähän julkaistiin painotuotteita, näitä aineksia varmaan oli vaikea hankkia, etenkin kun sekä Espanjan että Portugalin hallitukset pitivät salassa suuren osan kerätyistä tiedoista. Se varmaan lienee pääsyy, miksi paljon myöhemmin kuin parhaat espanjalaiset ja portugalilaiset kartat oli laadittu, ilmestyi niin paljon huonompia karttoja, jotka ovat suuria taka-askelia siitä, mitä jo oli saavutettu. Toinen syy oli kuitenkin se, etteivät saksalaiset maantieteilijät sinään tyytyneet lisätietoihin, mitä löytöretkien kautta oli niin runsaasti saatu, vaan koettivat niitä muokkailla sillä tavalla, että ne sopivat yhteen vanhain auktorien kanssa. Se ei ollut mahdollista ilman hyvin suurta mielivaltaisuutta ja mielikuvitusta, ja siten syntyivät kuudennellatoista vuosisadalla nuo monet kummat karttaepäsikiöt. jotka nykyään näyttävät niin käsittämättömiltä, kun näemme aikaisemmin julkaistun niin paljon parempia.

Alussa kuitenkin tiedemiehet olivat ennakkoluulottomammat kuin käytännön miehet. Columbus piti sitkeästi kiinni siitä, että hänen löytämänsä maat kuuluivat Itä-Aasiaan, eikä tosiaan hänen aikanaan mitään varmaa todistusta saatukaan siitä, että tämä oli suuri erehdys. Mutta kosmograafit olivat toista mieltä; he siitä, mitä olivat kuulleet uusien maitten luonnosta, varsinkin Amerigo Vespuccin kuvauksista, päättivät Etelä-Amerikan olevan eri maanosan. Luovuttiin sen vuoksi keskiaikaisesta opista, että maa muka oli kolmia jaettu (terra tripartita), ja Pietari Apianus, Juhana Schöner ja Sebastian Münster julistivat, että maa oli neljään osaan jaettu (terra quadripartila). Sen mukaan piirrettiin kartat ja gloobit, kuten Ruyschin vuodelta 1507, ja monta muuta. Pohjois-Amerikka kuvattiin saaristoksi, vaikka jo Juan de la Cosa oli piirtänyt sille yhtenäisen rannan, ja sen pohjoisin osa usein Itä-Aasiaan kuuluvaksi. Mutta jo kuudennentoista vuosisadan kolmannella vuosikymmenellä tapahtui tieteellisessä maailmassa omituinen käsitysten muutos, huolimatta siitä, että Magalhães oli retkensä kautta osottanut, kuinka suunnattoman laajan meren poikki oli purjehdittava, ennenkuin tultiin Etelä-Amerikan rannoilta Itä-Aasiaan Franciscus Monachus v. 1526 piirsi Amerikan ja Aasian yhteen kuuluviksi ja rannan kulkevaksi Mexicosta suoraan länttä kohti Kiinaan. Ja kumma kyllä, kertomus Magalhãesin matkasta sai Schönerinkin muuttamaan mieltään.

Eräässä maantieteellisessä teoksessa vuodelta 1533 hän lausuu, että Atlantin meren takaa löydettyä uusi maa oli Aasian maanosa itse. Hänkin luuli rannan kulkevan Mexicosta suoraan Kiinaan. Amerikan nimeä hän ei sen vuoksi mainitse, ja siten hän piirsi maailman v. 1534 julkaisemaansa gloobiin. Sama käsitys vallitsee Nancy-gloobissa, Orontius Finaeuksen gloobissa ja monessa muussa aina vuosisadan lopulle saakka.

Rinnan tämän käsityksen kanssa piti kuitenkin edelleenkin puoliaan se, että Uusi maailma oli itsenäinen maanosa. Piirrettiin salmi Pohjois-Amerikan ja Aasian välille, joka salmi muutteli muotoaan ja asemaansa sen mukaan, kuin sitä etsittäissä täytyi siirtää yhä kauemmaksi ne seudut, joista se saattoi alkaa. Aluksi se piirrettiin Atlantin merestä alkavaksi verraten eteläisiltä leveysasteilta ja kulkevaksi suoraan länttä kohti Tyveneen mereen; Aasia piirrettiin ulottumaan sen pohjoispuolitse aina Grönlantiin saakka, kuten tähän kuvatussa Nürnbergissä valmistetussa pallokartassa. Salmi nimitettiin Anianin salmeksi; luultavasti tämä nimi kulki sinne jonkun väärinkäsityksen kautta Marco Polon Taka-Intian nimistöstä. Myöhemmin salmi muutti suuntansa pohjois-eteläiseksi, aivan kuin Behringin salmi, joka siten tuli kartoille oikealle paikalleen satakunta vuotta ennen, kuin oli mitään todellista tietoa sen olemassa olosta. Anianin salmi veti mukanaan Taka-Intiasta muitakin Marco Polon luettelemia nimiä; Colemanista saatiin nimeksi Toloman sille Pohjois-Amerikan osalle, joka vastasi nykyisiä Alaskaa. Paitsi Anianin salmea siellä myös oli Anianin maa ja lahti. Luultavasti näiden nimien siirtyminen Amerikkaan oli niiden karttain ansio, jotka olivat piirtäneet rannan kulkemaan Mexicosta Itä-Aasiaan yhtämittaisena maana. Kun sitten molemmat maanosat salmella erotettiin, niin täytyi kaikkien aasialaisten maan- ja paikannimien peräytyä takaperin, mutta muutamia, joiden aasialaisuus ei ollut niin taattu, jäi salmen itäpuolelle Amerikan osaksi, josta ne kuitenkin löytöjen jatkuessa kaikki katosivat.

Afrikan rantain kartotus selveni varhain, kuten Diego Riberon piirtämästä kartasta näkyy. Hitaammin edistyi Aasian etelä- ja itäosain kuvaaminen. Portugalilaisten suuressa merikartassa vuosilta 1501-1504 eivät ne vielä ole paljoakaan kehittyneet. paitsi että yhteys Afrikan kanssa Etelämaan kautta on katkaistu - tämä korjaus oikeastaan tehtiin jo Keskiajan karttoihin. — mutta uutteran työn kautta Portugalilaiset seuraavien vuosikymmenien kuluessa siihen määrään selvittivät tämän laajan monipoimuisen mannerreunan ja suunnattoman laajan saariston, että ne Orteliuksea v. 1570 julkaisemassa kartassa »Asiae nova deskriptio» ovat liki main oikein piirretyt. Suurimmat virheet ovat jääneet äärimäiseen itään ja kaakkoiskulmaan, jossa vain osa Uuden Guinean rannikkoa tunnettiin.

Maantiedeteokset.

Rinnan kartan kanssa kehittyi maapallon sanallinenkin kuvaus. Ptolemaios-painoksia täydennettiin ja laajennettiin, mutta lopulta tämä teos joka puolelle paisui siihen määrään, ettei vanha kunnioitettu kehys enää kelvannut, vaan täytyi kirjottaa aivan itsenäisiä maantiedeteoksia.

Kuuluin näistä on Sebastian Münsterin laatima, joka kauan piti puoliaan. Sebastian Münster (1489-1552) oli opiskellut Heidelbergissä ja Tübingenissä, ruvennut fransiskanisen munkkikunnan jäseneksi, mutta siitä luopunut ja kääntynyt luterinuskoon. Hän oli oppinut teologi ja itämaisten kielten tutkija, julkaisten muun muassa ensimäisen hepreankielisen raamatun, mitä Saksassa painettiin, kielioppeja ja sanakirjoja; mutta pysyvimmän maineen hän saavutti maantieteilijänä. Hänen »Cosmographiansa» oli suuren työn tulos, 120 apulaista oli sitä laatimassa. Ensimäinen painos julkaistiin v. 1544, mutta arvokkain on vuoden 1550 painos muotokuviensa, kaupunki- ja pukukuviensa vuoksi. Münsterin esikuvana oli Ptolemaios eikä Strabon, ja sen vuoksi hänen maantiedeteoksensa enimmäkseen on kuivakiskoista luettelemista ja ilmotuksia maitten ja paikkain tuotteista; luonnonkuvauksia siinä on hyvin vähän. Maantieteen ja historian välillä ei ollut riittävän selvää rajaviivaa, kerrotaan otteita kunkin maan historiasta ja luetellaan hallitsijoita, tehdään selkoa muinaismuistoista ja kaikenlaisista nähtävyyksistä samaan tapaan kuin nykyaikaisessa matkakäsikirjassa. Toiselta puolen oli kuitenkin Münster ensimäinen, joka kertoi Alppien jäävirroista. Hänen teoksensa saksalaista laitosta julkaistiin 25 painosta; paitsi saksalaista oli latinalainenkin laitos, ja se käännettiin monelle muullekin kielelle.

Värikkäämpi oli se kosmografia, jonka ranskalainen André Thevet julkaisi v. 1575, hän kun oli matkustanut sekä Afrikassa että Länsi-Intiassa ja noussut Pyreneitten vuoriston kukkuloille, niin että hän saattoi kuvata maailmaa oman näkemänsä mukaan, eikä niinkuin oppineet, »jotka eivät ole muuta nähneet kuin oman kamarinnurkkansa hämähäkinverkot.» Muita arvokkaamman maantietoteoksen olisi varmaan, etevä portugalilainen historiankirjottaja João de Barros kirjottanut, jos hän olisi voinut aikomuksensa toteuttaa; mutta vain muutamista Afrikan seuduista hän ennätti julkaista kertomukset, kuten Saharasta ja Senegambiasta. Espanjalaisetkin siirtomaahistorian kirjottajat antoivat teoksissaan laajoja kuvauksia uusista merentakaisista maista, kuten jesuiitta Josef Acosta. joka kuvasi Perua, ja Oviedo, jonka Intiain historiassa on melkein yhtä paljon maantiedettä kuin historiaa; mutta ei kukaan heistä, Encisoa lukuun ottamatta, jonka »Suma de geographia» julkaistiin Sevillassa v. 1519, kirjottanut täydellistä maantiedeteosta.

Matkakertomukset.

Paitsi kosmografioja julkaistiin paljon esityksiä yksityisistä maista ja erinäisistä tieteenhaaroista, etenkin matematisesta maantieteestä.

Tieteiden kanta ei vielä ollut semmoinen, että olisi kyetty tieteellisesti käsittelemään niitä erinomaisen runsaita aineskokoelmia, joita kuudennellatoista vuosisadalla saapui kaikista maailman ääristä. Tyydyttiin etupäässä kertomaan ja kuvaamaan. Kiitettävällä uutteruudella kirjotettiin ja julkaistiin kertomuksia matkoista; niitä kirjottivat, paitsi varsinaisia löytöretkeilijöitä, valtiomiehet, ritarit, kauppiaat, seikkailijat ja hengelliseen säätyyn kuuluvat miehet, varsinkin lähetyssaarnaajat. Ensin niitä kirjottivat espanjalaiset ja portugalilaiset, sitten englantilaiset, hollantilaiset, italialaiset ja saksalaiset. Ne kuvasivat nähtyjen maitten luontoa, mutta vielä enemmän kansaa ja asutusta, kooten siten aineiston, joka on meidän aikamme tutkimukselle mitä arvokkain. Ne kertomukset, joita esim. Mexicon ja Perun vallotuksista kirjotettiin, ovat niin täydelliset, että Prescott saattoi melkein yksinomaan niiden mukaan laatia klassilliset historiateoksensa näistä molemmista merkkitapauksista. Vaikka Antillien asukkaat jo 16:nnen vuosisadan keskivaiheilla olivat kuolleet sukupuuttoon, niin on kuitenkin säilynyt siksi runsaasti tietoja, että voimme luoda jommoisenkin kuvan heidän yhteiskuntalaitoksistaan. Niinpä muuan niistä hengellisistä miehistä, jotka lähetettiin Antillien alkuasukkaita kristinuskoon kääntämään, julkaisi saarelaisten uskonnollisista käsityksistä selonteon, joka Columbuksen elämäkerrassa julkaistiin.

Moni arvokas matkakertomus on valitettavasti hukkaan joutunut, ja vielä useampi olisi menetetty, elleivät kuuluimmat olisi joutuneet niihin suuriin matkakertomuskokoelmiin, joita vuosisadan kuluessa julkaistiin eri maissa. Kuuluimmat näistä kokoelmista ovat Ramusion (alkuvuosi 1550), Hakluytin (alkuvuosi 1569) ja ennen mainitsemamme De Bryn, jota aljettiin julkaista v. 1590.

Gian Battista Ramusio (1485—1557) kuului venezialaiseen ylimyssukuun ja matkusti syntymäkaupunkinsa palveluksessa laajalti Europassa. Hän oli oppinut mies ja oli jo pojasta pitäen innostunut löytöretkiin ja maantieteeseen. Kotonaan Veneziassa hän erään yksimielisen ystävänsä avulla avasi maantieteellisen koulun. Jo v. 1523 hän alkoi kerätä aineksia suurta teostaan varten, ylläpitäen sitä varten erinomaisen laajaa kirjeenvaihtoa sekä tunnettujen että tuntemattomien aikalaisten kanssa. Kaksi osaa painettiin Ramusion eläissä (vv. 1550 ja 1556), kolmas valmistui vasta hänen kuoltuaan, v. 1559. Neljäs osa jäi kokonaan suorittamatta. Vaivojaan säästämättä Ramusio kokosi aineksia sekä Espanjasta että Portugalista ja käänsi vieraskieliset kertomukset italiankielelle. Hänen kokoelmaansa on muun muassa kiittäminen siitä, että kertomus Barbosan retkistä ja Pigafetan kertomus Magalhãesin matkasta ovat jälkimaailmalle säilyneet. Hänen Marco Polo-laitoksensa on erinomaisen arvokas niiden lisätietojen ja selitysten kautta, joita se sisältää. Siinä muun muassa on julkaistuna viehättävä kuvaus Polojen paluusta Veneziaan pitkältä retkeltään, sen mukaan kuin tapausta Ramusion eläissä vielä muistettiin lagunikaupungissa.

Ramusion kokoelmasta, jonka nimi oli »Navigationi e Viaggi» (purjehduksia ja matkoja), ilmestyi monta painosta ja uusiin painoksiin aina tehtiin lisäyksiä, niin että 17:nnen vuosisadan alussa julkaistuihin jo on otettu Hollantilaisten Jäämeri-matkojakin.

Richard Hakluyt (1553—1616) oli englantilainen. Opiskeltuaan maantiedettä hän piti tästä aineesta luentoja Oxfordin yliopistossa, kunnes otti vastaan papin toimen Englannin lähetystössä Parisissa, oleskellen siellä puolen vuosikymmentä. Hän oli Englannissa »tutustunut etevimpiin merikapteeneihin, suurimpiin kauppiaihin ja kansansa parhaisiin merimiehiin». Parisissa hän kokosi lisää aineksia Pohjois-Amerikan maitten luonnon tunnetuksi tekemiseksi ja suureen teokseensa painettaviksi. Hankkimiensa tietojen nojalla hän Sir Walter Raleighin pyynnöstä kirjotti esityksen lännessä tapahtuneista löydöistä, kehottaakseen Englantilaisia anastamaan ja asuttamaan Pohjois-Amerikan viljavat rannat.

Palattuaan Ranskasta Hakluyt v. 1589 julkaisi suuren matkakertomuskokoelmansa täydellisen painoksen kolmena niteenä; jo aikaisemmin hän oli toimittanut painoon lyhemmän kokoelman. Tämä julkaisu on verrattoman tärkeä aineskokoelma maantieteellisten löytöjen ja siirtomaa-asutuksen historian tuntemiselle. Se hankki julkaisijalleen pysyvän maineen, eikä syyttä hänen muistokseen itseään nimittänyt suuri englantilainen Hakluyt-seura, jonka erikoisen harrastuksen alaisena löytöretkien historia on. Monella muullakin tavalla Hakluyt edisti maantieteellisiä harrastuksia ja maantieteellistä kirjallisuutta, ja Hakluytia Englannin kansan ehkä on kiittäminen enemmän kuin ketään toista kuningatar Elisabethin aikalaista siitä, että se sai Pohjois-Amerikan rannalla pysyvän jalansijan.

De Bryn matkakertomusteos, josta olemme ennen maininneet (II. s. 21), oli arvokas varsinkin runsaan kuvituksensa vuoksi. Nämä kuvat ovat luotettavia, mikäli ne koskevat pukuja, aseita, työkaluja ja ihmisasunnoitakin, mutta mahdotonta tietysti oli, että niissä valtamerentakaisten kansain kasvonpiirteet ja ruumiinrakenne olisivat tulleet kuvatuiksi nykyajan vaatimuksia vastaavalla tarkkuudella. Useita muita matkakertomuskokoelmia julkaistiin, mutta niiden historiallinen arvo ei ole yhtä suuri kuin edellä mainittujen, vaikka toisia ehkä luettiin enemmänkin. Moiset kokoelmat osottavat, kuinka vilkas maantieteellinen harrastus oli Europan maissa herännyt, kuinka laaja lukijakunta yleistajuisella maantieteellisellä kirjallisuudella oli.

Lähetyssaarnaajain kertomukset ja kartat kuuluvat seuraavan vuosisadan maantieteellisiin saavutuksiin.

Fyysillinen maantiede.

Luonnontieteet eivät olleet paljoakaan edistyneet siitä kannasta, jolle Aristoteles ja muut kreikkalaiset oppineet olivat ne jättäneet, kuinka olisi siis suurien löytöretkien aikakausi voinut uudenaikaisessa merkityksessä käsitellä sitä ainesten runsautta, joka eri tahoilta tulvi oppineitten työkammioihin? Luonnollista oli, että maantiede, samoin kuin muutkin havaintotieteet, tyytyi aluksi ilmiöitä kuvaamaan ja ryhmittelemään, ennenkuin se alkoi niitten syitten perille tunkeutua ja luoda tiedettä.

Maanpinnan korkeusseikkoihin ei kiinnitetty suurta huomiota, koska ei ymmärretty niiden merkitystä. Tosin Mercatorin Europan kartassa tärkeimmät vuorijonot ovat paikoillaan, mutta maanosamme ulkopuolella tuskin on suurimmistakaan vuoristoista merkkiäkään kartoilla. Kirjallisuudesta ei kuitenkaan kokonaan puuttunut tietoja, joita karttain piirtäjät olisivat voineet ohjeenaan käyttää; Acosta esim. v. 1590 julkaisemassaan teoksessa jakaa Perun kolmia: sateettomaan rannikkovyöhykkeeseen, ylätasankoihin ja cordillerien taajametsäisiin itäisiin rinteihin: Mexicoa hän kuvaa ylätasangoksi, jonka vuoristoreunat ovat kohonneet pystyyn Mexicon lahden puolelle. Vuoristojen korkeudesta jäivät voimaan Vanhan ajan suhdattomat käsitykset, kun ei vielä ollut keinoja, joilla olisi voitu se mitata. Sebastian Münster luuli olevan pariakinkymmentä kilometriä korkeita vuoria; sitä ei ole ihmettelemistä, kun toistasataa vuotta myöhemmin jesuiitta Riccioli, jonka oppia vielä 18:nnen vuosisadan alussa ylistettiin, luuli Mont Cenis’iä neljä kertaa korkeammaksi Mont Blancia ja Kaukasossa olevan 60 kilometriä korkeita kukkuloita. Jonkun aikaa luultiin, että Uralissa oli maapallon korkein kukkula, ja myöhemmin, kun oli saatu kuulla Novaja Semljan kukkulain olevan vielä korkeampia, luultiin korkeimman kukkulan olevan siellä. Jesuiitta Acosta aivan oikein vakuutti, että Andien kukkulain rinnalla Pyreneitten ja Alppien korkeimmatkin huiput ovat kuin huoneet tornien rinnalla.

Vielä vähemmän on ihmeteltävä sitä, ettei maankuoren rakenne herättänyt ajan oppineitten huomiota. Oli kuitenkin eräs merkillinen poikkeus. Leonardo da Vinci, löytöretkien aikakauden suurin nero, etevä luonnontutkijana ja insinöörinä samoin kuin taiteilijanakin, oli kanavatöitä johtaessaan eri osissa Italiaa tullut merkillisiin johtopäätöksiin. Hän löysi korkeilta vuorilta maan sisästä merikasvien ja simpukkain kivettymiä ja päätteli siitä, että ne vuoret olivat aikanaan olleet merenpohjana. Merenpohja, joka alkuaan oli ollut tasainen, oli kohonnut, joet olivat sen uurtaneet vakoihin, levittäneet vaot laaksoiksi ja juoksevan veden vaikutuksen kautta oli siten ylänkö jakautunut vuorenkukkuloiksi. Niitä hioutuneita pyöreitä paasia ja kiviä, joita on Alppien rinnepengermillä, hän luuli entisten tulvapurojen hierelemiksi; niin kauas hänen neronsa ei voinut kantaa, että hän olisi keksinyt jääkauden vaikutukset Alpeilla. Hän tutki jokien suistamoita ja osotti, kuinka niissä hieno liete peittää sisäänsä rantakasveja ja eläinten jäännöksiä, jotka lietteen sisässä joko kivettyvät taikka jättävät siihen painalmuksensa, kuinka lietettä karttuu kerros kerroksen päälle, niinkuin sitten näkyy vuorien rinteistä, kun joet ovat niihin laaksoja uurtaneet. Leonardo da Vinci (1452—1519) oli varmaan ainoa, joka tämmöisiä mielipiteitä lausui: vasta kaksisataa vuotta myöhemmin nämä totuudet selvisivät Stenon ja Leibnitzin kaltaisille miehille.

Tulivuoret herättivät monen tutkijan tiedonhalua. Molukkien maaherra Antão Galvão nousi Ternaten tulivuorelle, Mexicossa eräs Corteksen seuralaisista etsi rikkikivennäisiä Popocatepetlin kraterista ja muuan munkki antoi v. 1538 laskea itsensä kettingeillä Nicaraguan Massayan »helvettiin», aivan laavakidan reunalle saakka; hän nimittäin luuli tulivuoren kidassa kiehuvia sulia aineita jaloiksi metalleiksi. Jo aikaisemmin oli historioitsija Oviedo käynyt »helvetin» partaalla; hän julkaisi sitten tulivuoresta kuvauksen. Acosta ensimäiseksi teki erotuksen toimivien ja sammuneiden tulivuorien välillä; sammuneet olivat hänen johtopäätöksensä mukaan ruvenneet lepotilaan sen vuoksi, että ne olivat itsensä tyhjiksi purkaneet. Sebastian Münster tutki niitä muutoksia, joiden alainen Etnan keila oli ollut sen jälkeen, kun Strabon näki tämän tulivuoren. Münsterin luulon mukaan maan sisusta oli tulikuuma, täynnään sulia aineita, jotka vielä siellä täällä tunkeutuivat kuoren puhki maanpinnalle, tulivuoria muodostaen.

Perussa Espanjalaiset saivat runsaasti tilaisuuksia tutustua maanjäristyksiin ja niiden laajuuteen. Maanjäristyksien yleisyyden Perun ja Chilen rannikolla luultiin johtuvan siitä, että merivettä pääsi rakoja ja luolia pitkin tunkeutumaan maan sisustaan ja muodostamaan siellä kaasuja, jotka väkivoimalla pyrkivät ulos.

Columbus ensimäisellä matkallaan Atlantin meren poikki huomasi sekä kompassin poikkeaman, että poikkeaman erilaisuuden eri paikoissa: toiset kuitenkin luulevat, että poikkeama jo aikaisemmin tunnettiin. Purjehtijat kauan otaksuivat poikkeaman johtuvan siitä, että kompassit olivat virheellisesti rakennetut, sillä heidän mielestään oli luonnonvastaista otaksua, ettei kompassi näyttäisi suoraan pohjoiseen. Kun sitten poikkeama oli epäämättömällä tavalla todistettu ja oli osotettu sen voivan olla joko itäisen tai läntisen, niin koetettiin selittää, että poikkeus pohjois-eteläsuunnasta ainakin muuttuu hyvin säännöllisesti, niin että sen suuruus on helppo yksinkertaisen laskelman kautta määrätä, kun tunnetaan laivan asema. Mutta ei kauaa kulunut, ennenkuin tämäkin huomattiin erehdykseksi. Purjehtijat pääsivät selville siitä, että, samallakin meridianilla poikkeama saattoi muuttua sekä läntisestä suoraan pohjoiseksi että vielä itäiseksikin, ja että viivat, joita piirrettiin yhtä suurten poikkeumain kautta, kulkivat hyvinkin epäsäännöllisesti, eivätkä suinkaan meridianien suuntaan. Kuudennentoista vuosisadan lopulla maantieteilijät koettivat piirtää magneettisia poikkeumaviivoja esittäviä karttoja, jotka nykyisin olisivat hyvin arvokkaita poikkeaman vaihtelujen määräämiseksi, jos karttain laatijoilla olisi ollut tietoa siitä, minä vuosina heidän käyttämänsä havainnot oli tehty.

V. 1576 eräs englantilainen mekanikko, Robert Norman keksi magneettineulan kallistumisen, »inklinatsion», s.o. että vapaana riippuva magneetti kääntyy pää melkein pystyyn alaspäin. Tämän kallistuman suuruus mitattiin eri paikoissa maan pinnalla. Henry Hudson oli ensimäinen purjehtija, jolla oli semmoinen magneetti mukanaan laivalla. Huomattiin kallistuman vähentyvän navalta päiväntasaajaa kohti, ja William Gilbert lausui v. 1593 Lontoossa julki sen ajatuksen, että koko maa on magneetti, jonka magneettisten voimain suuntaan magneettineula asettuu.

Magalhãesin matka kokonaan mullisti mielipiteet maan ja meren keskinäisestä laajuussuhteesta maanpinnalla. Kreikkalaiset oppineet olivat tosin arvostelleet vettä olevan maahan verraten monta vertaa enemmän, vaikkei se näykään Ptolemaioksen kartasta, hän kun ei koettanut kuvata maapallon takapuolta. Mutta osaksi raamatun sanoista, osaksi muista syistä Keskiajan oppineet ja Columbus niitten mukaan (II, s. 8) päättivät maata olevan paljon enemmän kuin vettä. Tämä käsitys piti sitkeästi puoliaan vielä sittenkin, kun kaikki suuret valtameret jo olivat tulleet ainakin osaksi tunnetuiksi, ja vielä Mercator arveli, että varmaan vesi ja manner maapallon pinnalla pitivät toisiaan tasapainossa. Tämä tasapaino saatiin aikaan otaksumalla etelänavan ympärillä olevan valtavan manteren, joka kulloinkin piirrettiin ulottuvaksi jotenkin niin kauas pohjoista kohti, kuin kullakin kulmalla oli etäimmäksi etelää kohti purjehdittu.

Meren syvyyksiä mitattiin kaikilla rantavesillä ja syvyydet merkittiin karttoihin. Samalla tutkittiin pohjan väri ja luonne, jotta purjehtijat luotauspainolla näytteitä ottaen saattoivat pohjan laadusta päättää, olivatko joutuneet liian lähelle maata. Suuria syvyyksiä mittaamasta esti vielä koneiden puutteellisuus. Kaikki purjehtijat kokosivat tarkkoja tietoja satama-ajoista, jotka huolellisesti koottiin purjehdusoppaihin; satama-ajan määrääjä on korkean veden aika, joka suuresti vaihtelee samankin maan rannoilla sen mukaan, mikä paikan asema etenevään vuoksiaaltoon on ja miltä puolelta aalto tulee. Vuorovesien vaihtelut kuun ja auringon asemien mukaan tunnettiin. Kun kuu ja aurinko sattuvat taivaalle samalle puolelle taikka maan kahden puolen vastakkain, siis uudenkuun ja täysikuun aikoina, on tulvavuoksi, puolenkuun aikana taas, jolloin kuun ja auringon maan kanssa muodostama kulma on 90°, ovat vajaat vuokset, koska molempien taivaankappaleiden vuoksiaaltoa kohottavat tehot silloin hävittävät toisiaan. Mutta vasta Kepler uskalsi opettaa, että kuun vetovoima (vis tractoria) synnyttää päiväntasaajan seuduilla meren paisunnan, joka vierii molempia napoja kohti, niin että maapallon kaikki meret tulevat vuoksiaallosta osallisiksi.

Samoin kuin vuorovesiä tutkittiin merivirtojakin kaikissa niissä merissä, joita kuljettiin. Guinea-virtaukseen olivat Portugalilaiset jo edellisellä vuosisadalla tutustuneet, Mosambik-virtauksen Vasco da Gama keksi ensi retkellään ja nimitti Kap Corrienteen siitä »virtain nokaksi». Floridan salmessa tutustui Antonio de Alaminos v. 1513 Golf-virtaan, ja vuosisadan alkupuoliskolla opittiin jo tuntemaan »atlanttinenkin virtaus», joka kuljettaa edelleen Golf-virran vesiä Atlantinmeren pohjoisosiin. Se kylmä virtaus, joka etelästä tullen kulkee pohjoista kohti Etelä-Amerikan länsirannikkoa seuraillen, mainitaan jo kuudennentoista vuosisadan purjehdusoppaissa. Ei puuttunut yrityksiä merivirtausten syittenkään selittämiseksi. Leonardo da Vinci arveli veden virtaavan päiväntasaajan seuduilta pohjoista kohti sen johdosta, että se päiväntasaajan seuduilla lämpiää enemmän ja siitä laajenee, jonka vuoksi sen pinta kohoaisi, elleivät virtaukset kuljettaisi liikaa vettä napoja kohti. Tämä tietysti oli oikea päätelmä, mutta todellisuudessa syyt ovat toiset; jos Leonardo da Vinci olisi nähnyt edessään tuulikartan, niin olisi hän siitä paikalla huomannut, että merivirtauksien suunnat ovat melkein samat kuin maapallon suurien tuulijärjestelmien, ja arvatenkin myös älynnyt, että tuulet ovat merivirtauksien todelliset liikevoimat.

Eri maitten lämpö-olojen mittaamiseksi ei vielä ollut lämpömittareita - ensimäisen lämpömittarin rakensi Galileo v. 1612, mutta kuitenkin huomattiin jo monta perustavaa seikkaa eri seutujen lämpöolojen alalta, kuten esim. että Pohjois-Amerikan itärannikko Europan vastaavien leveyksien lämpötiloihin verraten on koko joukon kylmempi. Historiankirjottaja Barros päätteli Etelä-Amerikan eteläosien viileyden johtuvan siitä, että etelänavan puolessa oli avoin jäämeri. jonka kylmiä viimoja kohtaan Patagonian rannikko oli aivan suojaton. Yhä selvemmin lausuttiin julki, että ilma jäähtymistään jäähtyy, kun noustaan tasangoilta vuorille, ja Pietari Martyr, Columbuksen aikalainen, päätteli lumirajan olevan päiväntasaajan seuduilla korkeammalla kuin Espanjassa ja niiden vuorien, jotka tropiikissa olivat ijäisen lumen peittämät, siis olevan tavattoman korkeita.

Maapallon suurista tuulijärjestelmistä tunnettiin ainoastaan Intian meren monsuunit jo Vanhalla ajalla. Portugalilaiset tutkiessaan Afrikan luoteisrannikkoa tutustuivat ensinnä koillispasaadiin, sitten päiväntasaajan tyventöihin ja päiväntasaajan eteläpuolella kaakkoispasaadiin, vaikkeivät he tällä reitillä vielä voineetkaan muodostaa oikeata käsitystä pasaadien laajuudesta. Paremman käsityksen koillispasaadista sai Columbus ensimäisellä matkallaan. Espanjalaiset nimittivät näitä tuulia »kriiseiksi»; Hollantilaisilta ne saivat pasaadien nimen. Jotenkin samaan aikaan huomattiin, että Atlantinmeressä molempien pasaadien napapuolilla vallitsivat länsituulet, ja jo varhaisimmat Länsi-Intian purjehtijat käyttivät näitä hyväkseen saadakseen myötäisen tuulen takaisin Europan rannoille. Tyynellä merellä tehtiin, kuten olemme ennen nähneet, monta hukkayritystä päästä Filippineiltä takaisin Mexicoon, ennenkuin Urdaneta lähti etsimään Tyynen meren pohjoisosista samanlaista länsituuli-järjestelmää, kuin tiedettiin Atlantinmerellä vallitsevan, ja sen kautta todella löysi ainoan reitin, jota sen ajan huonot luovijat saattoivat purjehtia meren poikki lännestä itään. Portugalilaiset tutustuivat Itä-Intiassa perinpohjin monsuuneihin, joiden suunnat vaihtelevat paljon sen mukaan, millä puolella ne ovat Aasian suurta mannerta. Maa- ja merituuli, joka monella rannikolla vaihtelee yön ja päivän mukaan, oli myös tuttu ilmiö ja sen syykin tunnettiin.

Mutta syitä maapallon vakinaisiin tuuli-järjestelmiin ei vielä käsitetty. Toiset luulivat pasaadien johtuvan siitä, että taivaankansi, »firmamentti», kiertäessään maapallon ympäri veti ilmaa mukanaan. Vasta Varennius seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla selvitti pasaadituulien todelliset syyt.

Uuteen maailmaan ja Intiaan pysyväisesti asetuttuaan europpalaisct tutustuivat kuiviin ja kosteihin vuodenaikoihin, jotka Intiassa riippuivat vuodenaikaisten tuulien suunnisti. Iroopillisessa Amerikassa taas enimmäkseen näyttivät olevan yhteydessä auringon korkeuden kanssa. Perun rannikon sateettomuus herätti heti ensimäisten espanjalaisten huomiota, mutta tämän ilmiön selitys oli vielä liian vaikea sen ajan luonnontieteelle. Columbus mainitsee taajan metsänkasvun edistävän sademäärää; Portugalilaiset olivat Azoreilta, Canarian saarilta ja Madeirasta hävittäneet metsät ja sademääränkin väheneminen oli ollut siitä seurauksena. Sademääriä ei kuitenkaan vielä mitattu, tyydyttiin vain ylimalkaisiin havainneihin.

Kardinaali Bembo teki Etnalle noustessaan havaintoja kasvikunnan korkeusvyöhykkeistä, kuinka ylintä lumilakkia alempana oli puuton ketovyöhyke, sen alapuolella vyöhyke havupuita ja vielä alempana kehä pyökki- ja tammimetsiä. Jesuiitta Acosta erotti Mexicossa eri korkeuksien kasvullisuusvyöhykkeet, kuuman rantavyöhykkeen (tierra caliente), lauhkeat ylätasangot (tierra templada eli tierra de mediana altura) ynnä kylmän vuoristovyöhykkeen, jonka aroilla vain karjanhoito oli mahdollista. Mutta muutoin olivat sekä eläinkuntaa että kasvikuntaa koskevat yleisemmät havainnot vielä harvinaisia, vaikka tutustuttiinkin hyvin suureen lajirunsauteen.

Ihmiskunnan jakaminen rotuihin oli tälle aikakaudelle vielä vieras, mutta espanjalaiset ja hollantilaiset purjehtijat kuitenkin kuvasivat esim. Tyynen meren saarien asukkaat siksi tarkkaan, että heidän kuvauksistaan selvään kyllä huomaa, milloin he puhuvat polynesialaisista, milloin papualaisista. Kun Uudessa maailmassa eskimoitten asumassa perimmäisessä pohjolassakin tavattiin tummaihoisia ja mustatukkaisia ihmisiä, niin huomattiin paikkansa pitämättömäksi Vanhan ajan ja Keskiajan vakuutus, että muka ihmisten iho pohjoista kohti vaalenemistaan vaaleni. Kun ihmiskuntaa ei vielä oltu rotuihin jaettu, niin oli vaikea saada selville kansanryhmäin heimolaissuhteita. Vasta 17:nnen vuosisadan alkupuolella jaettiin Europan kansat germaneihin, romaneihin ja slaaveihin. Matkustajat yleensä kiinnittivät huomionsa etupäässä vieraiden kansojen maanviljelykseen, teollisuuteen, taiteisiin. perheoloihin, valtiomuotoon, tapoihin, lakeihin ja uskontoon. Mutta esim. asutuksen taajuudesta ei hankittu minkäänlaisia arvioita. Vasta seuraavalla vuosisadalla tapahtui tässäkin muutos.

OLAUS MAGNUS.

Olaus Magnuksen kartasta ja maantiedeteoksesta hänen aikalaisensa saivat ensimäisen seikkaperäisen ja enimmäkseen entistä oikeamman käsityksen Pohjolan maista ja kansoista; jälkimaailmalle ne ovat arvokkaat lähdeteoksina, jotka monesta erehdyksestä ja harhaluulosta huolimatta luovat paljon valoa niin kauan vaillinaisesti tunnettujen, vaikka historiassa kylläkin tehokkaasti esiintyneitten Pohjoismaitten oloihin Uuden ajan alulla.

Olaus Magnuksen elämänvaiheet.

Olaus Magnus Gothus — lisäys Gothus oli hä nen itsensä antama ja vakinaisesti käyttämä — oli syntynyt Linköpingissä v. 1490 ja oli kaksi vuotta nuorempi kuin veljensä, Upsalan arkkipiispa Johannes Magnus. He olivat murrosajan lapsia ja sen kovien kohtaloiden alaisia; kiintymys katolinuskoon, jossa he olivat kasvaneet, pakotti heidät viettämään loppuikänsä kaukana vieraalla maalla ja siellä maanpaossa valmistamaan teokset, joilla he saavuttivat kunniasijan isänmaansa tieteen historiassa.

Olaus kävi Vesteråsin tuomiokirkkokoulua, lähti sitten Saksaan ja oleskeli sikäläisissä yliopistoissa 1510—1517 opinnoitaan jatkamassa; ulkomailta palattuaan hän oli Upsalassa ja Linköpingissä kanonikkona. V. 1518 paavin lähettiläs Arcimboldus lähetti hänet Skandinavian pohjoisosiin ehkä rahoja paaville keräämään ja aneita myymään, sekä, hänen oman ilmotuksensa mukaan, taistelemaan luterilaista harhaoppia vastaan, jota niemimaan pohjoisosissa jo oli viljalta. Matka kävi paljon tärkeämmäksi varsinaista tarkotustaan sen kautta, että tämä reaktsionarinen hengen mies sillä tutustui Ruotsin ja Norjan syrjäisempiin osiin, jopa kävi suomalaisenkin asutuksen alalla ja siten sai palavan harrastuksen ja paljon näköaloja ja tietoja suuren teoksensa kirjottamiseen. Hän ei tyytynyt synneistä päästämään ja uutta uskoa vastaan saarnaamaan, vaan kaikkialla kokosi maantieteellisiä ja kansatieteellisiä aineksia teoksiaan varten, keskiaikaiseen henkeen kirjottaen muistoon kaikki kummitusjututkin, mitä hänelle kerrottiin: tämä viimeksi mainittu epätieteellinen harrastus tosin oli omiaan vähentämään hänen teoksensa tieteellisyyttä, mutta jälkimaailmalla ei ole syytä häntä siitä moittia.

Pohjois-Ruotsissa ei ollut teitä, ratsain täytyi sen vuoksi matkaa tehdä, tavaroita joko hevosenselässä kuljettaen tai reellä vedättäen, mutta monta taivalta voitiin veneelläkin kulkea. Olaus kertoo laskeneensa jokia haapioilla (haapar), jotka olivat pitkiä, ilman nauloja koottuja ja hyvin kevyitä aluksia. Hän lausuu muun muassa eräästä jokimatkastaan: — — »Ja siihen määrään hataralle puutekeleelle minun täytyi yleisiä asioita ajaessani luottaa henkeni ja menestykseni; ja sitä kamalampi oli matka, kuta enemmän rannoilla näkyi merkkejä siitä, että veden voima oli jo tuottanut monelle ihmiselle surman.»

Olaus kävi sitten tunturien poikki Norjassa. Hän kuvaa vilkkaasti matkaa vuoristossa. Norjassa, jossa hän oleskeli vuosina 1518—1519, hän teki merimatkan ja näki koottavan ambraa. Norjan rannikon asukkailta hän sanoi kuulleensa paljon juttuja merikäärmeistä ja muista kummista; sitä paitsi hän hankki tietoja rannikon talvikalastuksesta, valaanpyynnistä, traanin ja suolan valmistuksesta y.m. Palattuaan Ruotsiin hän jatkoi matkaansa pohjoista kohti ja saapui 1519 juhannuksen aikaan Tornioon, jossa hän näki lohenpyynnin ja paikkakunnan suuren kauppaliikkeen. Hän kertoo sinne tulleen Venäjän rajan takaa kauppiaita, jotka taipalien poikki kantoivat veneensä olallaan. Lappalaisia ja suomalaisiakin hän siellä näki. Torniosta, jonka latitudin hän ilmottaa 82°:ksi, hän vielä kulki arvionsa mukaan neljä asteväliä pohjoisemmaksi ja kävi siten ehkä Pellossa saakka, jota tarkottanee hänen kartassaan nimitetty »Pele.» Matka luultavasti tapahtui mennen tullen veneellä pitkin Tornion jokea. Syksyllä 1519 Olaus palasi Upsalaan pitkältä matkaltaan. Hän itse väitti sillä kulkeneensa 4860 italialaista penikulmaa (lähes 9000) kilometriä, mutta tämä tietysti oli suunnatonta liiottelua.

Ruotsissa olivat levottomat ajat. 1520 Olaus näki Tukholman verilöylyn. Kustaa Vaasan noustua valtaistuimelle nimitettiin verilöylyssä surmansa saaneiden sijaan uusia piispoja — Johannes Magnus muun muassa Upsalan arkkipiispaksi — ja Olaus lähetettiin v. 1524 Roomaan hankkimaan paavin vahvistusta näille nimityksille. Hän ei sen koommin Ruotsiin palannut.

Hän matkusteli seuraavina vuosina laajalti Europan maissa, ja nämä matkat laajensivat suuresti hänen maantieteellistä näkökantaansa ja tietojaan. Kuningas Kustaa Vaasa antoi hänelle useita valtiollisia toimia, joista tärkein oli kauppaliitosta keskusteleminen Hollannin kanssa. Sitten hän kävi Puolassa neuvottelemassa avioliitosta Kustaa kuninkaan ja Puolan kuninkaan Sigismund I:sen tyttären välillä: tällä matkalla hän (v. 1528) muun muassa kävi Bochnian ja Vieliczan suolakaivoksissa. Mutta kun samoihin aikoihin Ruotsissa tapahtui uskonpuhdistus ja v. 1530 Olauksen koko omaisuus otettiin takavarikkoon ja häneltä riistettiin Ruotsissa kaikki kirkolliset toimet, niin menetti hän yhdellä iskulla sekä maansa että toimeentulonsa. Olausta samoin kuin hänen veljeänsä Johannestakin syytettiin yllytyksestä katolinuskon palauttamiseksi Ruotsiin, eikä hänen ollut hyvä sen koommin palata kotimaahansa.

Veljekset oleskelivat tämän jälkeen enimmäkseen Saksassa ja Italiassa. V. 1537 he matkustivat Italiaan kirkolliskokoukseen, josta ei kuitenkaan tullut silloin mitään. Seuraavana vuonna he oleskelivat Veneziassa sikäläisen patriarkan vieraina. Tämä vierailu kaupungissa, jossa karttain tekeminen ja maantieteelliset harrastukset vanhastaan olivat niin korkealla kannalla, oli erinomaisen tärkeä Olauksen kirjallisille yrityksille. Hän valmisti siellä suuren merikarttansa, Carta Marinan, joka patriarkan kustantamana ilmestyi painosta v. 1539. Johannes Magnus kirjotti Veneziassa valmiiksi molemmat historiateoksensa, jotka kuitenkin vasta hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin painosta.

Veneziasta veljekset Magnus v. 1541 matkustivat Roomaan; Johannes oli niin sairaana, että hän vain vaikeasti kykeni matkan tekemään. Jo v. 1544 hän Roomassa kuoli ja Olaus nimitettiin veljensä jälkeen Upsalan arkkipiispaksi, sillä paavi nimitti Ruotsiin, samoin kuin muihinkin epäuskolle menetettyihin maihin, edelleenkin piispoja, vaikka nämä nimitykset olivatkin vain kirkollisia arvonimiä ilman vastaavaa tuloa ja vaikutusalaa. V. 1545 Olaus oli Tridentin kirkolliskokouksessa, jossa hän muun muassa tapasi Hojan kreivin Juhanan, vanhan tuttavansa. Loppuikänsä hän asui Roomassa kirjallisissa toimissa, kirjottaen siellä elämäkertansa. Hän julkaisi veljensä molemmat historiateokset ja v. 1554 oman kuulun teoksensa Historia de gentibus septentrionalibus (Kertomus Pohjolan kansoista). Olaus Magnus kuoli Roomassa v. 1557.

Carta marina.

Olaus Magnuksen suuri Pohjoismaiden kartta, joka julkaistiin Veneziassa