v. 1580 Kauppias-seikkailijat jälleen lähettivät kaksi pientä laivaa,

toisen 40, toisen 20 tonnin vetoisen, Kiinaa etsimään. Kapteenit Arthur Pet ja Charles Jackman eivät säikähtäneet tehtävän suuruutta ja keinojen vähyyttä, he yrittivät monta kertaa tunkeutua Kaara-mereen, mutta turhaan, jäät sulkivat tien. Suurempi aluksista pääsi onnellisesti kotimaahan, mutta pienempi Norjassa talvea vietettyään katosi Islannin matkalla.

Hollantilaisten retket.

Englannista ei tämän jälkeen tehty moneen aikaan yritystä, mutta sitä uutterammin alkoivat vuorostaan Hollantilaiset etsiä koillisväylää. Hollantilaisten ensimäinen matka maanosamme pohjoisosiin tapahtui v. 1565 ja silloin perustettiin Kuolaan kauppa-asema. Oliver Brunei matkusti sieltä Vienaan ja sai Englantilaisten vastarinnasta huolimatta Venäjällä hyviä kauppaystäviä. Mutta hänkään ei päässyt Kaara-mereen tunkeutumaan, vaan menetti Petshoran suulla sekä laivansa että tavaransa. Hollannissa koillisväylä siitä huolimatta alkoi herättää yhä suurempaa huomiota, ja varsinkin Enkhuysenin kaupungissa ryhdyttiin innolla sitä etsimään. V. 1594 varustettiin kaksi laivaa, joita johtivat Cornelis Nain ja Brant Tetgales, ja Amsterdamissa varustettiin kolmas, jota johti Willem Barents, etevä purjehtija ja oppineempikin kuin sen ajan kapteenit yleensä. Neljänneksi joukkoon liittyi pieni terschellingiläinen kalastajavene. Kesäkuun lopulla 1594 kaikki nämä alukset saapuivat Kildiniin (Kilttusuoloon) Kuolan rannalle, sovittuun yhtymäpaikkaan, mutta siellä tiet erkanivat; Enkhuysenin laivat suuntasivat Vaigatshin pohjoisrannalle, Barents taas purjehti aivan uusia teitä. Hän koetti päästä Kaara-mereen Novaja Semljan pohjoispuolitse, mutta kohtasi kovin paljon jäitä, eikä hän urhean pitkällisen taistelun jälkeen päässyt saaren pohjoispäätä kauemmaksi. Barents laski siis eteläänpäin ja tapasi Vaigatshin lounaispuolella muut kapteenit, jotka niinikään olivat kääntyneet takaisin. He olivat pujottautuneet Jugor salmen kautta, joka on Vaigatshin ja mannermaan välillä, ja päässeet hyvään matkaan Kaara-mereen, mutta lopulta heidän kuitenkin täytyi kääntyä takaisin. He väittivät käyneensä aina Obin suistamon edustalla saakka, mutta se tuskin oli mahdollista. Lähdettiin kaikin kotomatkalle ja saavuttiin syyskuun lopulla Hollantiin.

Tetgalesin laivalla oli ollut mukana Jan van Linschoten, Intian kaupan paras silloinen tuntija, ja tämä antoi yrityksestä semmoisen lausunnon, että muka koillisväylän toiveet olivat osottautuneet hyviksi. Kauppiaat sen vuoksi varustivat seuraavaksi vuodeksi koko joukon suuremman yrityksen. Seitsemän laivaa lähti liikkeelle, Nain, Tetgales ja Barents mukana, ensiksi mainittu yhteisenä ylijohtajana. Pienimmän laivoista piti palata takaisin Kap Tabinin luota, kun laivasto oli onnellisesti päässyt sen ohi. Tätä nientä, joka oli Kaara-meren itäpuolella ja joka siis vastasi nykyistä Jalmalniemimaata. luultiin matkan vaikeimmaksi kohdaksi. Kun olisi sen ohi päästy, niin olisi loppumatka Kiinaan sitten lyhyt ja helppo. Silmäys karttaan osottaa, kuinka peräti väärä otaksuma tämä oli.

Laivasto lähti matkaan heinäkuussa 1595. Vähän enemmän kuin parin viikon kuluttua oltiin Jugor salmessa, mutta se oli täynnään suunnattomia jääröykkiöitä. Tutkittiin salmen oloja sekä maalta että veneillä, mutta huomattiin aivan mahdottomaksi tunkeutua sen kautta Kaara-mereen, ja lopulta koko laivasto päätti viisaimmaksi palata takaisin. Siten päättyi tämä suuri yritys, josta oli niin paljon toivottu. Kaara-meri epäilemättä on suurin vaikeus, mitä on koillisväylällä voitettavana, sillä kylmä napavirta ahtaa sen niin täyteen jäitä, että se harvoin on kesälläkään sulana, ellei edullinen tuuli jääkenttiä hajoita. Aasian pohjoisrannikolla siitä eteenpäin on loppukesällä laivalla kuljettava rantasula. jonka Siperian suurien jokien lämmin vesi sulattaa. Mutta tuo ranta on niin suunnattoman pitkä, ettei koillisväylää ole »Vegan» jälkeen kukaan purjehtinut. Kaikki nämä seikat tulivat kuitenkin vasta A.E. Nordenskiöldin kuulun matkan kautta tunnetuiksi.

Huolimatta tämän matkan huonosta onnistumisesta päättivät Amsterdamin kauppiaat hartaista kehotuksista seuraavana kesänä tehdä vielä uuden yrityksen. Barents oli yhä vakuutettu siitä, että parhaat menestyksen mahdollisuudet olisi Novaja Semljan pohjoispuolitse. Toukokuussa 1596 lähti Amsterdamista kaksi laivaa, Barents mukana luotsina. Tästä matkasta, joka on napatutkimuksen kuuluimpia, kerromme seuraavassa tarkemmin.

Huippuvuoret löydetään.

Barents oli edellisillä matkoilla osottanut enemmän rohkeutta ja tarmokkaampaa jäykkyyttä koillisväylän etsimisessä kuin kukaan muu; helppo oli siis arvata, ettei hän tällä kertaa, kun Enkhuysenin varovaisemmat purjehtijat eivät olleet matkassa, vähällä luopuisi taistelusta.

Barents suuntasi nyt lännempää reittiä ja löysi 11 p. kesäk. Karhusaaren, joka on Huippuvuorien ja Ruijan puolivälissä. Saarella koottiin linnunmunia ja tapettiin suurella vaivalla jääkarhu, josta se sai nimensä. Kesäk. 19 p. nähtiin suuri maa. joka terävistä vuoristaan sai Huippuvuorien nimen. Molemmat laivat tutkivat pitkän kaistaleen sen länsirannikkoa, kunnes jäät pakottivat palaamaan Karhusaareen. Siellä Jan Rijpin laiva erosi ja lähti Huippuvuoria tutkimaan. Hemskerken laiva taas, jolla Barents oli, lähti itään. Heinäk. 11 p. nähtiin Kaninin niemi, viisi päivää myöhemmin Novaja Semljan länsirannikko, mutta sen edustalla oli niin paljon jäitä, että kului lähes kuukausi, ennenkuin oli saavutettu saaren pohjoiskärki. Tällä kertaa päästiin sen sivu ja lähdettiin purjehtimaan itärantaa pitkin eteläänpäin. Nykyisin tiedämme, että itäranta on länsirantaa paljon kylmempi, sillä sitä myöten kulkee kylmä napavirta, länsirantaa taas lauhduttaa vielä Golfvirran henkäys. Ei siis ole kumma, että Barentsin pian täytyi etsiä sataman suojaa ajojäitä vastaan; ja nämä sitten kokonaan sulkivat sataman, niin ettei laiva voinut liikahtaa paikaltaankaan. Tämä tapahtui 26 p. elokuuta. »30 p. elokuuta alkoi jää kovan lumipyryn aikana ahtautua laivan ympärille», kirjottaa alaperämies Gerrit de Veer, joka julkaisi kertomuksen tästä matkasta, »ja jää kohotti laivaa, niin että sen kaikki saumat rytisivät. Näytti siltä, kuin se musertuisi tuhansiksi kappaleiksi, ja tämä oli niin hirveätä nähdä, että hiukset nousivat pystyyn. Sitten laiva vielä kerran joutui samanlaiseen vaaraan, jäätä tunkeutui sen alle, nostaen sen ylös kuin konevoimalla.» Liitokset rytisivät niin pahasti, että päätettiin viisaimmaksi viedä maalle ruokatavarat, purjeita, ruutia, luoteja, pyssyjä ja muita aseita, sekä rakentaa teltta tai maja suojaksi lunta ja karhuja vastaan. Parin päivän kuluttua löydettiin ei aivan kaukaa joki, jossa oli suolatonta vettä, meren rannalta ajopuita ja peuran jälkiä. 11 p. syyskuuta lahti oli niin täynnään suuria jäälauttoja, jotka pusertuivat yhä vahvemmiksi röykkiöiksi, että Hollantilaiset ymmärsivät ei sen koommin pois pääsevänsä. He päättivät suojaksi pakkasta ja petoeläimiä vastaan rakentaa niin suuren huoneen, että kaikki mahtuisivat siihen asumaan, sekä sitten hylätä laivan, jonka tila kävi päivä päivältä epävarmemmaksi. niin ettei siinä enää ollut hauska asua. Onneksi oli rannalla niin runsaasti ajopuita, että niitä riitti sekä huoneen rakentamiseksi että vielä polttopuiksikin. Ne olivat merivirtain tuomia. Siperian jokien kevättulvalla mereen purkamia puita, joita on melkein kaikilla Jäämeren rannoilla.

Ensimäinen talvi napamaissa.

Se oli ensi kerta, kun europpalainen retkikunta vietti talvea napamaissa, keskellä Jäämerta, ellemme lukuun ota pohjanmiehiä, joiden ehkä täytyi useinkin jäädä pyyntimailleen talveksi. Näillä seitsemällätoista hollantilaisella ei sen vuoksi ollut käsitystä eikä kokemusta siitä, mitä talvenvietto napamaissa merkitsi; mutta ihmeteltävän kärsivällisesti he kestivät kohtalonsa, eikä pitkän talven kuluessa tapahtunut ainoatakaan kapinayritystä.

Jääkarhuja alkoi olla hyvin runsaasti, ja tuon tuostakin ne tulivat vieraisiin. Moni sai hengellään maksaa uteliaisuutensa, meriväki otti nahkat, mutta ei lihasta huolinut, koska se muka oli epäterveellistä. He söivät mieluummin suolattua lihaa, mutta siitä olikin seurauksena, että keripukki pian alkoi tehdä tuhojaan. Syyskuun 24 p. ruvettiin huonetta rakentamaan. Se tehtiin kaikella huolella ja päällystettiin laudoilla, jota varten laivan keula- ja peräkajuutat revittiin. Lokak. 2 p kurkihirsi pantiin. Eräänä päivänä kova luodetuuli puhalsi meren jäättömäksi, niin pitkältä kuin silmä kantoi, mutta lahdesta jäät eivät lähteneet, vaan kohottivat laivaa vielä muutaman jalan entistä korkeammalle, niin että hollantilaisten mielestä lahti mahtoi olla jäässä pohjiaan myöten, vaikka siinä oli vettä kolme ja puoli syltä. Lokak. 12 p. talo oli siksi valmistunut, että siinä voitiin yötä viettää, ja 21 p. vietiin suurin osa ruokatavaroista, talouskaluista ja muista tarpeista maihin, sillä aurinko alkoi olla niin matalalla, että napayö piakkoin alkaisi. Katolle rakennettiin savupiippu, majaan ripustettiin hollantilainen kello, seinille rakennettiin makuu!averit ja tynnöristä tehtiin kylpyamme, sillä lääkäri oli käskenyt kylpeä uutteraan, se kun muka oli paras keino miehistön terveyden säilyttämiseksi. Talven aikana satoi suunnattoman vahvalta lunta, maja aivan hautautui sen sisään, niin että täytyi ulos inentäissä kaivaa lumeen pitkä käytävä; mutta huone sen kautta kävi paljon lämpöisemmäksi. Öisin majan asukkaat kuulivat. kuinka ensiksi karhut ja sitten ketut koettivat kiskoa katosta lautoja irti, huoneeseen päästäkseen. Majan asukkaat sen vuoksi alkoivat kiivetä savupiippuun, josta he kuin vahtimajasta saattoivat ampua ja karkottaa pedot. He rakensivat myös satimia ja saivat niillä koko joukon naaleja (napakettuja), joiden kallisarvoinen nahka oli mitä parhain suoja pakkasta vastaan, liha hyvä ruuan apu. Hollantilaiset pysyivät kaiken aikaa reippaalla mielellä ja napayön synkeyttä koetettiin kaikenlaisella ratolla vähentää. Mutta toisinaan kävi pakkanen majassakin hyvin tuntuvaksi, kun tuuli tunki savun sisään, niin ettei voitu valkeaa pitää, ja silloin muodostui seinille tuumaa vahva jää. Joka toinen päivä saivat miehet puolen mittaa sherryviiniä mieheen, mutta se oli aina sulatettava, ennenkuin sitä saattoi juoda.

»Joulukuun 7 p. nousi ankara koillismyrsky ja pakkanen kävi sietämättömäksi. Emme tienneet, miten suojella itseämme sitä vastaan, ja meidän tästä keskustellessamme muuan ehdotti, että tässä hädässä tehtäisiin tuli kivihiilistä, joita olimme tuoneet laivasta maalle. Iltapuoleen siis teimme suuren hiilitulen, joka lämmittikin tavattomasti, mutta me emme ajatelleet seurauksia, sillä kun lämpö tuntui erinomaisesti jokaista virkistävän, niin tahdoimme käyttää sen niin tarkoin kuin mahdollista ja tukimme kaikki reiät, savupiipunkin, jonka jälkeen asetuimme kukin vuoteeseemme ja lämpöisestä hyvillä mielin juttelimme keskenämme. Mutta jonkun ajan kuluttua alkoi toinen toisensa jälkeen tuntea huimausta. Huomasimme sen ensimäiseksi eräässä toverissamme, joka oli sairaana ja sen vuoksi helpommin hädänkin tunsi. Me toiset hätäännyimme nyt pahasti, miehet hyökkäsivät savutorvea aukaisemaan, muuan aukaisi oven, mutta vaipui paikalla tunnottomana lumelle. Riensin ulos ja löysin hänet pyörtyneenä. Juoksin takaisin huoneeseen hakemaan etikkaa, jolla hieroin hänen kasvojaan, kunnes hän jälleen tointui. Kun olimme kaikki jälleen toipuneet, niin kapteeni antoi jokaiselle vähän viiniä vahvistukseksi.»

»Joulukuun 11 p. oli selkeä sää, mutta niin kova pakkanen, että se, joka ei ole sitä tuntenut, tuskin minua uskoisi. Jalkineemmekin jalassamme jäätyivät, niin että ne olivat kovat kuin sarvi ja sisäpuoleltakin jään peitossa, ja niitä oli mahdoton käyttää. Vaatteemme olivat huurteesta ja jäästä aivan valkoiset. Joulukuun 25 p., joulupäivänä siis, raivosi myrsky samoin kuin edellisinäkin päivinä. Ketut kerrassaan piirittivät majamme, ja muuan merimiehistä sanoi sitä huonoksi enteeksi. Kun häneltä syytä kysyttiin, niin hän vastasi: 'Siitä syystä, kun ne eivät ole padassamme taikka vartaassa, joka olisi hyvä enne'.»

Vuosi 1596 oli ollut tavattoman kylmä, eikä vuosi 1597 paremmin alkanut. Lumimyrskyt ja kovat pakkaset pakottivat hollantilaisia huoneessaan pysymään. Tämä ei kuitenkaan estänyt heitä viettämästä »Kolmen kuninkaan juhlaa». »Pyysimme tämän johdosta kapteenilta», kertoo Gerrit de Veer. »että kaikessa surkeudessamme saisimme vähän huvitella, ja siihen tarvitsimme vähän viiniä. Meillä oli kaksi naulaa nisujauhoja. ja siitä leivoimme leipäsiä öljyn keralla. Sitä paitsi sai jokainen meistä hienon biskitin. jonka kastoimme viiniin ja sitten söimme, ja nyt meistä tuntui aivan siitä, kuin olisimme olleet kotona sukulaisten ja tuttavien keskellä. Me huvittelimme kelpo lailla ja vahvistuimme ja reipastuimme siitä. Arvalla sitä paitsi valitsimme kuninkaan, ja ylitykkimestaristamme tuli Novaja Semljan herra, maan, joka on kahden meren välillä ja runsaasti kahtasataa penikulmaa pitkä.»

Tammikuun 21:n päivän jälkeen ketut alkoivat kadota ja karhuja taas olla entistä enemmän. Päivät kävivät nyt yhä pitemmiksi ja merimiehet saattoivat ruveta vähän ulkona liikkumaan. 24 p. kuoli toinen merimies — ensimäinen oli kuollut heti syksyllä — pitemmän aikaa sairastettuaan ja hänet haudattiin lumeen. 28 p. oli sangen kaunis sää ja kaikki menivät ulos raitista ilmaa hengittämään, juoksemaan ja lumipallosille, jonka kautta kangistuneet jäsenet hiukan pehmenivät: kaikki nimittäin olivat kovin ränstyneet ja keripukista niin voimattomia, että majaan puita kannettaessakin täytyi monta kertaa levähtää. Maaliskuun alussa meri monta päivää kestäneen myrskyn ja lumituiskun jälkeen oli melkein vapaana jäistä, mutta kun pakkanen ja myrsky edelleenkin pitivät puoliaan ja laivakin sitä paitsi oli yhä kiinni jäissä, niin ei ollut lähtöä ajattelemistakaan. Mutta tarkastettaessa huomattiin laivan muutoin olevan jotenkin hyvässä kunnossa.

Toukokuun alussa merimiehet alkoivat olla levottomia ja kysyivät Barentsilta, eikö hän piakkoin aikonut ruveta kotimatkaa ajattelemaan. Tämä vastasi, että vasta kuukauden lopulla voitiin ryhtyä valmistuksiin; ellei laivaa silloin saatu irti lähtemään, niin täytyi lähteä isolla veneellä ja luupilla. Ja toukok. 20 p. näitä ruvettiinkin lähtökuntoon varustamaan. Kun luuppi oli korjattu, purjeet kuntoon laitettu, niin molemmat veneet työnnettiin vesille ja niihin vietiin ruokatavarat ja muut tarpeet. Barents kirjotti matkan tarkotuksesta ja vaiheista kertomuksen, jonka hän ripusti majan savupiippuun kiväärinkoteloon suljettuna. 13 p. kesäk. 1597 lähdettiin molemmilla veneillä kotomatkalle. Meri oli sula ja tuuli hyvä. Itärantaa kuljettiin ensiksi Novaja Semljan pohjoispäähän Oranjan saarille ja sieltä jatkettiin matkaa etelään päin pitkin saaren länsirantaa, taistellen kaiken aikaa vaaroja ja vaikeuksia vastaan. »20 p. kesäk. Claas Andriez oli hyvin heikkona ja näimme selvään, ettei hän enää kauaa kestäisi. Ison veneen johtaja tuli sen vuoksi luuppiimme ja sanoi, että Claas Andriez oli sangen huonona, johon Barents vastasi: 'Minusta tuntuu, kuin ei minullakaan enää olisi monia aikoja elettävää!' Me emme tienneetkään, että Barents oli niin sairas, sillä meidän istuessa ja keskustellessa keskenämme hän tarkasti pientä karttaa, jonka minä olin retkestämme tehnyt. Vihdoin hän laski kartan kädestään ja sanoi: 'Gerard, anna minulle vähän juotavaa'. Juotuaan hän kävi niin heikoksi, että silmät kääntyivät nurin, ja hän kuoli niin äkkiä, ettemme edes ennättäneet kutsua kapteenia, joka oli toisessa veneessä. Willem Barentsin kuolema suretti meitä syvästi, sillä hän oli johtajamme ja ainoa luotsimme, johon olimme kaiken luottamuksemme asettaneet; mutta me emme voineet estää Jumalan tahtoa, ja tämä ajatus meitä jonkun verran rauhotti.» Siten kuoli mies, jonka nimi on Hollannin purjehtijain joukossa kunniakkaimpia, joka enemmän kuin kukaan ennen häntä oli Pohjois-Jäämeren salaisuuksia paljastanut.

Jatkaessaan matkaa etelää kohti pitkin Novaja Semljan länsirantaa hollantilaisten tuon tuostakin täytyi vetää veneensä jääkenttäin poikki, jotka tosin usein aukenivat heidän edessään, mutta usein sulkeutuivatkin ja ainiaan uhkasivat musertaa veneet. He kärsivät nälkää ja janoa, mutta saapuivat lopulta Kap Nassauhin. joka on pohjoissaaren länsirannalla. Kun he erään kerran taas kiskoivat venettään jääkentän poikki, niin jää murtui, osa ruokavaroista menetettiin ja miehet olivat vähällä hukkua. Kaikenlaisien vastuksien keskellä oli kuitenkin toisinaan hyväkin onni. Ristisaarelta löydettiin seitsemänkymmentä sorsan munaa, »mutta ei tietty, miten ne saataisiin mukana kulkemaan. Lopulta muuan heistä riisui housunsa, sitoi lahkeet kiinni ja latoi munat niihin, jonka jälkeen kaksi miestä kantoi housuja seipäässä ja kolmas kantoi pyssyä olallaan. Siten he palasivat oltuaan poissa kaksitoista tuntia, niin että veneissä jo luulimme jonkun onnettomuuden tapahtuneen. Munat olivat sangen tervetulleita ja maistuivat mainioilta.» Heinäkuun 11 p:stä oli meressä vähemmän jäitä. 28 p. kohdattiin Pyhän Laurentin lahdessa lähellä saaren eteläpäätä venäläisiä, joihin oli jo Vaigatshissa edellisenä vuonna tutustuttu, ja näiltä saatiin koko joukko ruuan apua. Eräästä paikasta he rannalta löysivät kuirimoa eli keripukkiruohoa (_Cochlearia officinalis_), jonka lehdet ja siemenet ovat erinomainen lääke keripukkia vastaan. He söivät sitä, minkä löysivät, ja melkein paikalla tunsivat yrtin parantavan vaikutuksen. Ruokavarat kuitenkin alkoivat olla melkein lopussa: jäljellä oli vain hyvin vähän leipää eikä lihaa juuri ensinkään. Matkaa lyhentääkseen he sen vuoksi päättivät laskea ulos merelle, toivoen tapaavansa Venäjän rannalla kalastaja-aluksia, joilta saataisiin apua. Tämä toivo ei pettänytkään. Sankassa sumussa veneet sitten erosivat, eivätkä toisiaan tavanneet, ennenkuin Kilttusuolossa, Kuolan vuonon suulla. Kuolassa sattui parallaan olemaan laivoineen Jan Rijp, josta oli edellisenä vuotena erottu Karhusaaressa, ja pelastus oli nyt varma. Rijp hämmästyi, kuullessaan heidän suunnattoman pitkän ja vaarallisen venematkansa; he olivat kulkeneet noin 2,200 kilometriä seitsemässäkymmenessäkolmessa päivässä. Saatuaan muutaman päivän levätä ja tervettä ravintoa palaavat merimiehet olivat aivan ennallaan. 17 p. syyskuuta Rijp lähti Kuolasta ja 1 p. marrask. päästiin onnellisesti Amsterdamiin. »Meillä oli yllämme», sanoo Gerrit de Veer, »samat vaatteet kuin Novaja Semijassakin ja päässä valkoinen ketunnahkalakki. Tässä puvussa astuimme siihen taloon, jossa Pieter Hasselaer asui, Amsterdamin neuvoston jäsen ja meidän ja Jen Rijpin laivan päävarustaja. Hän hämmästyi tavattomasti meidät nähdessään, sillä meitä oli jo kauan pidetty kuolleina.» Haaksirikkoisten kertomus seikkailuistaan herätti kaikkialla mitä suurinta huomiota. De Veer julkaisi seuraavana vuonna matkakertomuksensa.

Kapteeni Heemskerke teki myöhemmin monta matkaa Itä-Intiaan ja sai surmansa samalla kuin voitonkin taistellessaan Gibraltarin luona Espanjalaisia vastaan melkoisen hollantilaisen laivaston johtajana.

Vasta v. 1871, lähes kolmesataa vuotta myöhemmin, kävi jälleen purjehtijoita sillä paikalla, jossa Barents seuralaisineen oli talvea viettänyt; kävijä oli norjalainen kapteeni Carlsen, hänkin tunnettu monista Jäämeri-matkoistaan. Hollantilaisten huone oli napamaan bakterittomassa ilmassa säilynyt niin hyvin, että se näytti vasta rakennetulta. Kaikki oli samassa kunnossa kuin heidän lähtiessäänkin, ja ainoastaan karhut, ketut ja muut napamaan eläimet olivat käyneet paikalla utelemassa. Majan ulkopuolella oli suuret kasat hylkeen, mursun ja karhunluita. Huoneessa itsessään oli kaikki siinä järjestyksessä kuin hollantilaisten lähtiessäkin ja kaikin puolin de Veerin kuvien kanssa yhtäpitävää. Vuodelaverit olivat seinustalla paikallaan, kello seinässä, pyssyt ja pertuskat niinikään. Carlsen toi mukanaan kaksi kuparikattilaa, maljoja, pyssynpiippuja, talttoja ja viiloja, parin saappaita, kahdeksantoista laukauspanosta, huilun, lukon, tinaisia kynttiläjalkoja, kuparipainokuvien tähteitä ja kolme hollanninkielistä kirjaa, joista eräs oli viimeinen painos Mendozan »Kiinan historiaa», Barents kun juuri oli matkalla Kiinaan. Yksi kirjoista oli purjehdustaidon käsikirja. Nämä esineet joutuivat oston kautta takaisin Hollantiin, jossa ne nyt ovat Haagin merimuseon kalleimpia muistoja. V. 1875 löydettiin osa Barentsin päiväkirjastakin.

Kun Barentsinkaan arvoinen etevä purjehtija ei päässyt Novaja Semljaa kauemmaksi, niin Hollantilaiset päättivät koillisväylän etsimisen toivottomaksi, eivätkä seuraavina aikoina jatkaneet yrityksiä. Seuraavan retken teki englantilainen Henry Hudson.

Henry Hudson.

Henry Hudsonin aikaisemmista vaiheista ei ole mitään tietoa, mutta varmaan hän oli laajalti purjehtinut, sillä häntä pidettiin yhtenä Englannin taitavammista purjehtijoista. Hän lähti toukokuussa 1607 ensimäiselle matkalleen Englannin Kauppias-seikkailijain toimesta ja aikoi purjehtia suoraan navan poikki Kiinaan; häntä ehkä johti Davisin harhaluulo, että muka navalla oli sula meri.

Pienellä laivallaan, jossa oli vain 12 miestä, Hudson purjehti Grönlannin itärannalle ja seurasi sitä pohjoiseen päin. Pohjoisempana ilmanala hänen mielestään todella lauhtui. Mutta äkillinen sään muutos ja kylmät pohjoistuulet piankin osottivat semmoisen harhaluulon perättömyyden. Yhä kauempana pohjoisessa oli sekä Grönlannin rannikolla että ulkona meressäkin niin paljon ajojäitä, että Hudsonin täytyi poiketa yhä enemmän itää kohti, kunnes hän tuli Huippuvuorille, jotka silloin jo olivat tunnetut. Hudson tunkeutui Huippuvuorien pohjoisrannoille saakka, mutta siellä tuli vastaan niin paljon jäitä, että oli mahdoton jatkaa retkeä. Löydettyään saaren, joka luultavasti oli nykyinen Jan Mayen, hän palasi Englantiin. Tämän matkan kautta oli selvään osotettu, että Jäämeren poikki oli turha etsiä tietä Kiinaan ja Intiaan. Matka ei kuitenkaan ollut turha, sillä Hudson toi kotia tiedon Grönlannin ja Huippuvuorien välisen meren erinomaisesta valas- ja mursurikkaudesta, ja paljon valastusretkiä tehtiin myöhemmin niille kulmille.

Mutta englantilainen Moskovan komppania ei vielä luopunut etsimisestä. Seuraavana vuonna Hudson lähetettiin uudelleen matkaan; hänen piti nyt yrittää koillisväylän kautta. Hän purjehti Huippuvuorien ja Novaja Semljan väliseen Barentsin mereen, mutta siinäkin jäät estivät kauemmaksi pohjoiseen pääsemästä. Seurailtuaan jonkun aikaa Novaja Semljan rantoja Kaara-mereen päästäkseen hän palasi takaisin Englantiin.

Hudson halusi lähteä vielä kerran yrittämään, mutta englantilainen komppania oli menettänyt halun kuluttaa varojaan näihin turhiin yrityksiin. Hudson sen vuoksi siirtyi Hollannin Itä-Intian komppanian palvelukseen. Huhtikuun alussa 1609 hän purjehti Vaigatshin ja Novaja Semljan väliseen salmeen, mutta vuodenaika oli liian aikainen, jäät sulkivat tien. Kun sitä paitsi hollantilainen laivaväki nurkui, niin Hudsonin täytyi muuttaa suunnitelmansa ja lähteä luoteisväylää etsimään.

Huippuvuorien tutkiminen.

Hudsonin kertomus Huippuvuorien meren riistarikkaudesta houkutteli sinne piankin pyyntimiehiä monesta maasta. Ennen muita ennättivät sinne Englantilaiset, vaikka heidän aluksi täytyikin pestata Biscayan baskeja opettamaan valaanpyyntiä, joka vanhastaan oli Baskien erikoisala. Moskovan komppania vuodesta 1610 eteenpäin lähetti sinne joka vuosi laivoja. Näiden retkien kautta Huippuvuoret vähitellen tulivat yhä paremmin tunnetuiksi. Pian tulivat Hollantilaisetkin sinne. V. 1613 Englannista lähetettiin Huippuvuorien merelle kuusi laivaa, yliluotsina Baffin, joka kirjotti retkestä kertomuksen. Seuraavana vuonna lähetettiin vielä suurempi laivasto, Baffin jälleen yliluotsina. Robert Fotherby yhdessä Baffinin kanssa teki monta yritystä pohjoisrannan tutkimiseksi, ja osaksi veneellä, osaksi maisin he lopulta saapuivat siihen salmeen, joka erottaa Koillismaan Länsi-Huippuvuorista. He antoivat salmelle, samoin kuin muillekin paikoille nimet, mutta nämä ovat sekaantuneet myöhemmin annettuihin ja Huippuvuorien koko nimistö on sen kautta joutunut auttamattomasti hämmennykseen. Hollantilaisia oli niinikään saapunut melkoinen laivasto, ja he vaativat nyt tasaväkisinä pyyntioikeutta, jonka Englantilaiset olivat edellisenä vuotena kieltäneet.

Hollantilaiset alkoivat tämän jälkeen yhä suuremmissa joukoissa purjehtia Huippuvuorien vesille, niin että pyynti lopulta joutui melkein kokonaan heidän käsiinsä. Heidän pääasemansa oli Smeerenberg Amsterdamsaarella, Länsi-Huippuvuorien luoteiskulmassa. Englantilaiset aluksi keskittivät pyyntinsä Huippuvuorien idänpuoleisiin vesiin. He näyttävät siltä puolelta nähneen Koillismaankin, joka kuitenkin sai toisen nimen. Hinlopen salmi, joka erottaa Koillismaan Länsi-Huippuvuorista. varmaan löydettiin jo jotenkin varhain; nimi on hollantilainen. 1630—31 muuan englantilainen retkikunta, jonka mukana oli Edvard Pelham, vietti Huippuvuorilla talvea olojen pakosta: 1633—34 eräs hollantilainen retkikunta siellä talvehti tahallaan.

Luoteisväylä.

John Davis.

Vaikka Meta incognita-retket olivatkin päättyneet niin suureen pettymykseen, niin ei kauaa kulunut, ennenkuin löytöhimo uudelleen houkutteli samoille vesille. Uudet miehet lähtivät etsimään luoteisväylää, joka Frobisherin oli täytynyt kultakuumeen vuoksi sikseen heittää. V. 1585 John Davis, urhea merimies, suoriutui retkelle Englannin hallituksen ja varakkaitten kauppiaitten toimesta.

Davis tunkeutui kauemmaksi pohjoiseen kuin kukaan ennen häntä. Purjehdittuaan Grönlannin eteläniemen ohi hän maan länsirantaa seuraillen nousi pohjoista kohti. Rannalla hän mielestään tapasi monta vihantaa ja miellyttävää saarta ja jäättömän meren. Kääntyen sitten luodetta kohti Kiinaan päästäkseen hän 66:lla leveyspiirillä tapasi uuden rannan ja rannassa leveän aukon, joka sai nimeksi Cumberlandin salmi; sekin oli »Meta incognitan». s.o. Baffinin maan lahti, Frobisher-lahden pohjoinen rinnakkaislahti. Kun vuodenaika alkoi käydä myöhäiseksi ja jäätä muodostua, niin hän, vähään matkaan aukkoon purjehdittuaan, kääntyi takaisin ja palasi Englantiin. Mutta seuraavana ja sitäkin seuraavana vuotena hän oli uudelleen kauppiaitten varustamana samoilla vesillä. V. 1587 hän vähäpätöisellä, vain parinkymmenen tonnin aluksella purjehti yhä kauemmaksi pohjoista kohti siihen leveään merensalmeen, jota nykyään sanotaan Davisin salmeksi, ja saavutti Baffinin lahdessa 73:nnen asteen pohjoista leveyttä. Eskimot tulivat merelle nahkakanoteissaan ja osottivat merkeillä, että kauempana pohjoisessa oli leveä meri. Davis ei nähnyt jäitä ja toivoi tien olevan vapaan. Mutta hän ei saanut enää kauaakaan jatkaa matkaansa, ennenkuin kova pohjoismyrsky ajoi jäitä viljalti vastaan ja pakotti pienoisen aluksen kääntymään takaisin. Davis, joka oli muutamia miehiäkin menettänyt, masentuneena palasi kotimaahan, eikä sen koommin uudistanut yrityksiään. Mutta hän oli varma siitä, että Luoteisväylä löytyisi sieltä, mistä hän oli sitä etsinyt, ja nimitti etäisimmän saavuttamansa niemen »Jumalan armon niemeksi». Hänen mielestään oli meri ollut melkein vapaa jäästä ja ilma jotenkin leuto, ja siitä hän alkoi luulla, että pohjoisnavan ilmanala mahtoikin olla mitä ihaninta, ja pohjoisnavan asukkaat kaikkia muita kansoja jalommat, koska he olivat ainaisessa valossa, eivätkä hämärineen ja täysikuineen milloinkaan pimeyttä nähneet. Davis ei napaseutuja tuntenut muuta kuin kesäin kokemukselta; jos hän olisi siellä talvea viettänyt, niin olisi hän varmaan mielensä muuttanut. Mutta Davisin mielipide piti sitten kumman kauan puoliaan. Vielä viime vuosisadalla haaveiltiin sitä, että navan seuduilla oli sula meri ja ehkä jäätön asuttava maa, syy vain luultiin toiseksi. Oli opittu tuntemaan maan litistyminen ja luultiin maan sisällisen lämmön enemmän vaikuttavan napaseuduilla, koska maanpinta siellä oli lähempänä maapallon keskipistettä.

Luoteisväylää turhaan etsittyään Davis päätti purjehtia Itä-Intiaan Hyvän toivon niemen ympäri, Portugalilaisista huolimatta. V. 1590. pari vuotta siis »voittamattoman armadan» hävityksen jälkeen. Englannin yhä käydessä sotaa sekä Espanjaa että Portugalia vastaan, hän lähti tälle retkelle, mutta valpas vihollinen katkaisi hänen tiensä Marokon rannalla ja pakotti hänet kovan tappelun jälkeen palaamaan. Davis liittyi silloin Cavendishiin, kuuluun kaappariin, joka nautti Englannin hallituksen kannatusta, ja löysi v. 1592 Etelä-Amerikan eteläpään länsipuolelta Falklandin saaret. Hän sai surmansa v. 1605 Malakan rannoilla taistelussa japanilaisia merirosvoja vastaan.

Kului parikymmentä vuotta, ennenkuin luoteisväylää tutkimista jatkettiin. Vaikka Henry Hudsonin ja William Baffinin retket tapahtuivatkin vasta seuraavalla vuosisadalla, niin kerromme ne samassa yhteydessä, sillä niiden jälkeen jäi Pohjois-Amerikan pohjoisrantain tutkiminen moneksi ajaksi.

Hudson etsii luoteisväylää.

Hudson kääntyi Hollannin Itä-Intian komppanian puolesta v. 1609 etsiessään koillisväylää Kiinaan, Vaigatshin saarelta takaisin, kuten edellä kerroimme, koska hollantilainen laivaväki oli vastahakoista kauemmaksi purjehtimaan. Hän päätti, ennenkuin tyhjin toimin Hollantiin palasi, koettaa onneaan luoteisväylällä, sillä hän oli saanut kuulla Virginian etevimmältä uudisasukkaalta, kapteeni Smithiltä, että muka Amerikan manner oli 40:nnen leveysasteen vaiheilta hyvin kapea, ja että siltä tasalta ehkä löytyisi salmi merestä mereen.

Hudson tuiki rannikon Uudesta Skotlannista eteläänpäin, poikkesi sekä Chesapeake lahteen, jossa silloin jo oli englantilainen siirtokunta, että Delaware lahteen, jonka hän anasti Hollannin omaksi, ja tuli sitten nykyisen New Yorkin seuduille ja Hudson joen suuhun, jossa jo Verrazzano ja varmaan moni muukin purjehtija oli käynyt. Hudson joen alaosa on Albanyyn saakka oikeastaan mereen vajonnut laakso, jonka joki on uurtanut maan ollessa nykyistä paljon korkeammalla. Jokea on sen vuoksi vaikea aluksi huomata joeksi, ja Hudson hyvällä syyllä toivoi, että siitä lähtisi kauan etsitty salmi. Hän nousi sitä Albanyn seuduille saakka, kunnes ei enää voinut olla epäilystä siitä, että toivo nytkin petti. Matkalla tavattiin paljon intianeja, joiden kanssa milloin tehtiin kauppaa, milloin kahakoitiin. Hudson otti maan Hollannin omaisuudeksi, eikä kauaa kulunut, ennenkuin Manhattan saarella, nykyisen suurkaupungin tilalla, oli hollantilainen kauppa-asema. Hudson sitten aikoi palata Hollantiin, mutta poikkesi matkalla erääseen englantilaiseen satamaan, josta häntä ei laskettukaan matkaa jatkamaan, koska häntä tarvittiin oman maansa palvelukseen. Eikä kauaa kulunutkaan, ennenkuin hänelle varustettiin englantilainen retkikunta, joka lähetettiin luoteisväylää etsimään, tällä kertaa kuitenkin pohjoisempaa, niiltä seuduin, joissa Frobisherin ja Davisin etsiskelyt olivat kesken jääneet. Hudson sai yhden laivan, »Discovery» nimeltään, ja lähti 17 p. huhtik. 1610 viimeiselle retkelleen. Hän kulki Islannin ohi ja näki Heklan purkauksen, purjehti Grönlannin päitse ja laski juhannuksen aikaan Hudson salmeen. Jäiden keskitse, nähden maata milloin toiselta, milloin toiselta puolelta, hän pyrki eteenpäin, nimitellen saaria, niemiä, lahtia. Vihdoin avautui Hudson lahti, ja purjehtija, luullen vihdoinkin tulleensa kauan etsittyyn Etelämereen, nimitti sen >>Jumalan suuren armon lahdeksi». Lahden taikka sisämeren itärantaa seuraillen »Discovery» kulki etelää kohti, kunnes Jamesin lahdessa tuli eteen umpimutka. Hudson purjehti lahdessa edestakaisin etsien salmea länttä kohti, mutta ei sitä löytänyt, ja 10 p. marrask. hänen laivansa jäätyi kiinni ja retkikunnan täytyi ilman riittäviä valmistuksia jäädä tähän ylen kolkkoon ja autioon seutuun talvea viettämään. Ruokavarat loppuivat, ainoastaan vähän kalaa ja lintuja voitiin saada paikkakunnalta, ja vihdoin laivalla syttyi kapina. Kun jäät lähtivät ja laiva saattoi lähteä kotomatkalle, niin kapinoitsijat pakottivat Hudsonin yhdessä muutamien hänelle uskollisina pysyneiden keralla menemään veneeseen, joka jätettiin oman onnensa nojaan. Kapinalliset sitten purjehtivat laivalla kotiin. Kotomatkalla pari heistä menetti henkensä taistelussa eskimolta vastaan, joilta arvatenkin koetettiin ryöstää ruokavaroja; yksi kuoli nälkään ja jäännös saapui syyskuussa Englantiin, jossa vankeus sitä odotti. Hudsonista ja hänen tovereistaan ei koskaan saatu mitään tietoja, mutta taruissa hänen maineensa eli kauan Uuden Hollannin siirtokunnissa. Hän oli aikansa etevimpiä purjehtijoita ja edisti suuresti Pohjoisen Jäämeren ja sen rajaseutujen tuntemista.

Hudson lahden löytö herätti uusia toiveita. V. 1612 purjehti Thomas Button sinne samalla laivalla kuin Hudson ja tutki lahden rannat aina Nelson joelle saakka. Nelsonin suulla hän vietti talvensa kurjuutta kokien. Etsitty väylä pakeni jälleen tietymättömiin, vaikka toiveet jo olivat olleet niin hyvät.

William Baffin.

William Baffin oli jo tehnyt monta Jäämeren matkaa, kun hän v. 1614 kapteeni Bylotin luotsina lähti Hudsonin työtä jatkamaan. Huolimatta jääesteistä purjehdittiin Hudson salmi ja tutkittiin varsinkin sen luoteispuoleisia rantoja, sekä tehtiin kaiken aikaa tarkkoja vuorovesihavaintoja, koska vuorovesistä olisi pitänyt saada varmoja viittauksia edessä olevasta merestä, jos salmea oli olemassa. Baffin laati tarkan kartan rannikosta ja määräsi paikat tähtitieteellisten havainnoitten kautta. Pituusasteen määräämiseen hän käytti kuun etäisyyttä. Tutkimuksiensa lopputulokseksi hän lausui, että jos Hudson salmesta jatkui väylä länttä kohti, niin ei se voinut olla muuta kuin kapea salmi; pääväylän täytyi lähteä Davis-salmesta.

Bylot ja Baffin lähetettiin siis v. 1616 uudelleen löytöretkelle »Discoverylla», joka jo oli tehnyt niin monta matkaa samoille vesille. Tällä kertaa tutkittiin koko Baffin lahti aina Smith salmeen saakka, jonka kautta se on yhteydessä napameren kanssa. Bylot ja Baffin kulkivat enemmän kuin 5° Davisin pohjoisinta kohtaa pohjoisemmaksi. Aluksi oli jäistä jotenkin paljon haittaa, mutta kesäkuun lopulla ne nopeaan hajosivat ja matka sujui niin suotuisasti, että molemmat purjehtijat luulivat yrityksensä onnistuvan. Mutta lopulta maat kahden puolen lähestyivät toisiaan, niin että näytti olevan edessä umpimutka, ja »Discoveryn» täytyi lahden länsirantoja seuraillen lähteä paluumatkalle. Baffin kulki sekä Jones salmen että Lancaster salmen suitse, mutta ne luultavasti olivat niin täynnä jäitä, ettei niihin voitu laskea. Eivätkä ne missään tapauksessa tarjonneet niin tilavaa väylää, kuin näissä jäisissä merissä olisi ollut tarpeen, jotta sitä olisi voitu kaupan tienä käyttää. Baffin oli sen vuoksi mielestään ratkaissut luoteisväylä-kysymyksen ja osottanut, ettei Atlantinmerestä ollut Tyyneen mereen semmoista väylää, joka olisi kauppatieksi pätenyt. Hän ei kehottanut etsiskelyä jatkamaan. Lopun ikäänsä hän palveli brittiläistä Itä-Intian komppaniaa ja sai surmansa hyökkäyksessä Ormuzin kimppuun v. 1622.

Jens Munk.

Tehtiin kuitenkin vielä myöhemminkin yrityksiä purjehtia Hudson lahden tietä Tyynelle merelle, ennenkuin etsimisestä luovuttiin. V. 1619 lähti sinne tanskalainen retkikunta, jota johti Jens Munk, Tanskan laivaston etevimpiä kapteeneja. Hän oli Novaja Semljan vesillä jo perehtynyt Jäämeren purjehdukseen. Tanskalainen Itä-Intian komppania oli muodostettu v. 1616 ja tämä oli herättänyt kuningaskunnassa halua merentakaisiin yrityksiin. Buttonin retkikunnan vuorovesihavainnot olivat viitanneet siihen, että nykyisen Churchill-joen seuduilla ehkä oli etsitty salmi; niille seuduin siis aiottiin lähteä etsimistä jatkamaan. Munk ensi työkseen tutki Ungava-lahden, joka on Labradorin pohjoisrannalla, ja purjehti sitten lähelle Churchill-joen suuta, jääden sinne talveksi. Mutta retkikunnan kohtalo kävi kovin surkeaksi. Keripukki teki niin kammottavia tuhoja, ettei lopulta ollut elossa muuta kuin Munk itse ja kaksi muuta miestä. Hädin tuskin he pienemmällä laivallaan pääsivät Tanskaan palaamaan. Retken maantieteelliset tulokset olivat vähäiset.

Luke Foxe ja Thomas James.

Enemmän saivat aikaan Luke Foxe ja Thomas Thomas James. James, jotka