Part 37
Katolilaisen lähetystoimen vaiheista Kiptshak nimisen tataarivaltakunnan pääkaupungissa Saraissa, joka oli Volgan suistamossa ja jossa lähetyssaarnaajat todella saivat jalansijaa, heidän matkoistaan ja vaikutuksestaan Kaspian ja Keski-Aasian aroseuduissa olisi paljonkin kerrottavaa, mutta nämä veisivät teoksemme kehyksien ulkopuolelle. Parhaiten lupaavalta näytti lähetystoimi kaukana Keski-Aasian vuoristossa, Dshagataissa, jonka maan tataarilaiinen ruhtinas kävi suosiolliseksi kristinuskoa kohtaan, kun lähetyssaarnaajat olivat parantaneet häneltä erään pahan paiseen. Poikansa hän antoi kastaa »Johannekseksi», lähetyssaarnaajat saivat maita, saarnaluvan ja ruhtinas näyttää muullakin tavalla heidän toimintaansa edistäneen, ehkä itsekin kääntyneen; mutta juuri kun tämä työ oli parhaassa alussaan ja lännestä saapui vereksiä voimia, myrkytettiin ruhtinas, muhamedilaiset saivat ylivallan ja pääkaupungissa Armalehissa oleva kristitty kirkko hävitettiin. Piispa ja monta munkkia kärsi kamalan hirmukuoleman. Tosin lähetystointa myöhemmin voitiin jatkaa, kun julma kaani vuorostaan surmattiin, tosin saapui uusia lähetyssaarnaajia ja hävitetty kirkko voitiin rakentaa uudestaan, mutta siitä huolimatta näittenkin maitten käännytys jäi alkuunsa. Yhteydet kristikunnan päämaitten kanssa olivat siksi vaikeat, arokansojen ja niiden naapurimaitten valtiolliset vaiheet niin melskeiset, ja viho viimein oli kuitenkin muhamedin uskonto monivaimoisuuksineen ja yksinkertaisine säädöksineen arojen valtijain käsityskantaa lähempänä.
V. 1333 saapui Länsimaille tieto siitä, että Corvino, latinalaisen kirkon perustaja kaukaisessa idässä, oli kuollut. Paavi ei suinkaan aikonut jättää työtä siltä sikseen, vaan lähetti nyt kolmattakymmentä munkkia ja kuusi maallikkoa sitä jatkamaan. Tämä lähetystö kulki arotietä, joka oli paljon nopeampi ja turvallisempikin kuin meritie. Lähetystö saapui Kambalukiin v. 1342 ja viipyi Kiinassa neljä vuotta, mutta palasi sitten kotia meritse Ormuzin kautta ja saapui v. 1353 Avignoniin, jossa paavi siihen aikaan »maanpaossa» eli.
Marignolli.
Tämän lähetystön matkasta on säilynyt sen huomatuimman jäsenen Marignollin seikkaperäinen kertomus. Marignolli oli ylhäistä sukua Firenzen kaupungista.
Kesäkuussa v. 1339 lähetystö saapui Krimin niemelle ja matkusti sieltä maisin Kiptshakin ruhtinaan Uzbekin hoviin. Se toi ruhtinaalle lahjaksi kalliita kankaita, suuren sotiratsun ja muita esineitä ja vastaanotto oli mitä sydämellisin. Talven Saraissa viivyttyään lähetystö matkusti arojen poikki Dshagatain Armalehiin, jossa muhamedilainen vallananastaja onneksi oli kukistettu, niin että lähetystö saattoi vapaasti saarnata ja kastaa, kaivaa kaivoja, ostaa maata ja rakentaa kirkon. Lopulla vuotta 1341 lähdettiin matkaa jatkamaan Pekingiä kohti, jonne saavuttiin seuraavana vuonna. Suurkaanille tuotiin lahjaksi muun muassa länsimaisia sotiratsuja, joita hän v. 1336 paaville kirjottamassaan kirjeessä oli erikoisesti pyytänyt, koska rotu oli Tataareille tuntematon. Tämä lahja sen vuoksi herätti suurkaanissa mitä suurinta mielihyvää, lähetystö sai asunnon keisarillisessa palatsissa ja viipyi Pekingissä enemmän kuin kolme vuotta. Kaksi tataarilaisruhtinasta määrättiin lähetystön seuraksi ja heidän viihtymisestään pidettiin kaikin puolin mitä parasta huolta. Marignolli itse johti juhlakulkuetta, joka esiintyi suurkaanin edessä ja jossa kannettiin ristiä, savusteita, kynttilöitä ja laulettiin Nikaian uskontunnustuksia. Kublain seuraaja »kaikella nöyryydellä» otti vastaan paavin lähettilään siunauksen. Kiinan hovin aikakirjoissa ei tosin itse lähetystöä mainita, mutta mainitaan molemmat suuret sotiratsut, jotka tulivat Fulangista (Europasta) ja olivat molemmat täysimustat. Niiden koko ilmotetaan tarkoin mitoin. Näitten hevosten saapumisesta voimme päättää, että lähetystö samalla vastaanotettiin suurkaanin hovissa.
Franciskaneilla oli Pekingissä siihen aikaan, kertoo Marignolli, yksi tuomiokirkko aivan suurkaanin hovirakennusten vieressä, monta muuta kirkkoa, arkkipiispan talo, kirkonkelloja ja kaikenlaisia laitoksia. Keisarin rahastosta roomalainen papisto sai mitä runsaimman avustuksen. Tataarit ja Alani-ruhtinaat, jotka olivat suurkaanin luottamusmiehiä ja enimmäkseen kristittyjä, kunnioittivat kuollutta Corvinoa pyhimyksenä.
Lähetystön paluumatka tapahtui meritse, kuten jo mainitsimme. Maisin kuljettiin Etelä-Kiinan kautta Zaytoniin ja Kiinan erinomainen viljelys, taaja asutus ja suuret kaupungit jättivät Marignolliin unohtumattoman vaikutuksen. Zaytonissa olivat kristityt saaneet luvan kohottaa kirkkonsa torneihin kelloja, vaikka kirkko oli keskellä muhamedilaisten kaupunginosaa, ja muhamedilaisten pohjattomaksi kiukuksi he sitä iloisemmin soittelivat kellojaan. Alkupuolella vuotta 1347 saavuttiin Malabarin rannikolle Intiaan, jossa yhä vielä elivät Jordanuksen perustamat seurakunnat. Siellä viivyttiin kuusitoista kuukautta, koristettiin kirkko maalauksilla, ja asetettiin erääseen paikkaan, jonka luultiin olevan Paratiisia vastapäätä, marmorinen muistopatsas, johon kaiverrettiin paavin ja lähettilään vaakunakovat ja kirjotukset intian ja latinan kielellä. Mutta Ceylonissa eräs pikkuruhtinas ryösti lähetystöltä kaikki ne kalliit lahjat, jotka se oli saanut suurkaanilta paaville viedäkseen, kullan, hopean, silkin, helmet, jalokivet, myskin, myrrhan, kultakirjaisen kankaan ja maustimet. Marignollin havainnoista olisi paljonkin sanottavaa, mutta mainitsemme tässä vain, että hän, vaikka uskoikin kaikenlaisiin kristillisperäisiin ihmeisiin, kuitenkin päätti mielikuvituksen tuotteiksi kaikki ne hirviöt, joita oli luultu näissä maan äärissä elävän. Tosin ei hän kieltänyt, etteikö voisi löytyä yksityisiä hirviöitä siellä täällä, mutta kokonaisia rotuja varmaankaan ei ollut olemassa. Koirankuonolaiset y.m., joista oli niin paljon puhuttu, olivat vain tavallista rumempia ihmisiä.
Matkaltaan palattuaan Marignolli nimitettiin piispaksi, pääsi keisari Kaarlo lV:nnen hovisaarnaajaksi ja kirjotti hänen toimestaan Böhmin historian, jossa säilyi suuri osa hänen matkalla keräämistään havainnoista.
Vielä myöhemminkin lähetettiin kaukaiseen itään lähetyssaarnaajia ja piispoja, mutta hyvin vähän tiedetään kristityn kirkon myöhemmistä kohtaloista Kiinassa. Varmaa kuitenkin on, ettei käännytystyötä voitu menestyksellä jatkaa sen jälkeen, kun tataarilainen hallitsijasuku v. 1368—70 sysättiin valtaistuimelta. Uusi kotimainen hallitsijahuone ei tahtonut mitään tietää näistä »epäpyhistä ja vieraista uudistuksista» ja maan laitoksien turmelemisesta »muukalaisten kautta, joitten siveys oli huonossa järjestyksessä».
Edellä olevat tosiasiat osottavat, ettei Marco Polon matka Kiinaan sentään ollut niin yksinäinen ilmiö, kuin saattaisi luulla siitä, että se oli kaikkia muita retkiä kuulumpi. Varmaan oli Länsimailla Keskiajan jälkipuolella Itämaiden oloista aina Kiinaa myöten paljon paremmat ja monipuolisemmat tiedot kuin ajan köyhästä kirjallisuudesta ilmenee.
Kauppiaat.
Muutamista harvoista piirteistä voimme päättää, että Europan kauppiaatkin matkustivat idän teillä ja väylillä usein ja laajalti, vaikka heidän retkistään on vielä vähemmän kirjallisia tietoja säilynyt. Huomattavimpia on eräs kauppiaskäsikirja, jonka Pegoletti niminen firenzeläinen kirjotti neljännentoista vuosisadan alkupuolella. Kauppiaille osotettujen neuvojen muodossa se sisältää mitä tarkimpia tietoja sen ajan itämaisesta kaupasta, kauppatavaroista ja teistä.
Marino Sanuto.
Erikoista muistamista ansaitsee Marino Sanuto niminen venezialainen, sillä hänen kirjottamansa teos osottaa, mitä laajakantoisia tuumia jo alkoi viritä Italian vilkkaissa kauppakaupungeissa.
Marino Sanuto, joka kirjotti teoksensa neljännentoista vuosisadan alussa, oli laajalti matkustanut mies. Parhaan osan ikäänsä hän oli oleskellut Välimeren itäosissa, mutta oli myös liikkunut asioilla pohjoismaissa, aina itämerellä ja Pohjanmerellä saakka. Hän luultavasti tunsi näkemänsä mukaan kaikki näillä pohjoisilla rannoilla olevat Hansa-satamat. Kokemuksiensa nojalla hän koettaa viittoa Länsimaiden yritteliäisyydelle uusia suurempia tehtäviä.
Sanuto ensinnäkin osottaa, kuinka kristityt voisivat hankkia Itämaitten tuotteita, kuten pumpulia ja sokeria, liinaa ja taateleita, maustimia ja Intian tavaroita muitakin teitä kuin Egyptin kautta, jota Mamelukit hallitsivat, kiristäen kaikista kauppatavaroista korkeat verot. Edullisemmin voitaisiin käyttää niitä kauppateitä, jotka kulkivat Mesopotamian ja Persian kautta. Egypti taas oli lannistettava siten, että Välimeren kauppa sen satamista kokonaan estettäisiin. Mamelukit siten menettäisivät sotaisen kuntonsa, sillä heidän armeijansa oli koottu etupäässä kristityistä lapsista, jotka myytiin Egyptiin orjuuteen ja siellä kasvatettiin islamin uskoon.
Mutta lisäksi oli Egyptin vallottamiseksi tehtävä varsinainen ristiretki, koska Niilin suistamosta oli paljon helpompi vallottaa Pyhä maa kuin niitä teitä, joita edelliset ristiretket olivat käyttäneet. Venezian, jolla oli Egyptin suistamoon niin vanhat kauppayhteydet, tuli koko laivastollaan ja asevoimallaan olla ristiretkessä osallisena ja merimiehiä oli lisäksi hankittava kaikista pohjoisistakin maista, aina Norjan rannoilta saakka. Kun Egypti olisi vallotettu, niin hallittaisiin samalla Intiaan vievää suurta kauppatietä. Kristikunnan tulisi sitä varten perustaa Intian valtamerelle suuri oma laivastonsa, joka vallottaisi merenrannalla olevat maat. Tämän suunnitelman toteuttamiseksi oli tehtävä liitto mongolilaisten ruhtinaitten kanssa. Jos ristiretket olisi toteutettu tämän suunnitelman mukaisesti, niin ne ehkä olisivat pysyväisestä muuttaneet Itämaitten ja samalla Europankin kohtalot.
Intian meren rannoilta ja saarilta aina Pohjois-Europan satamiin, Kishistä ja Ormuzista aina Rigaan ja Stettiniin, Nubiasta Norjaan saakka Marino Sanuto keräsi tietoja yleiskatsaukseensa kristittyjen maitten kaupasta ja yritteliäisyydestä. Hän huolestuen näki, kuinka Länsimaitten ja kristikunnan vaikutusvalta idässä vähenemistään väheni ja tahtoi vielä kerran saada koko kristikunnan suureen yhteiseen yritykseen entisen vaikutusvallan takaisin saavuttamiseksi. Oliko kristikunta ahdistettava ahtaaseen maan kolkkaan? hän kysyy. Oliko islam yhä hallitseva Granadaa, Pohjois-Afrikaa ja Itämaita? Oliko itämainen kirkko aina vallitseva Kreikassa, Serbiassa, Bosniassa, Bulgariassa ja Venäjällä? Tuliko kristittyjen kauppiaitten kaikiksi ajoiksi tyytyä siihen, että heidät oli suljettu pois Egyptin kautta kulkevalta Intian tieltä? — Vasta yhdeksännentoista vuosisadan oli suotu nähdä näiden aatteiden toteen käyvän.
Marino Sanuton suurpolitinen teos ei tosin sisällä paljoakaan uusia maantieteellisiä tietoja, mutta se valaisee erinomaisesti neljännentoista vuosisadan kansainyhteyksiä ja alustaa niitä pyrintöjä, jotka sitten johtivat Intian meritien löytämiseen.
Mandeville.
Aikanaan suosituin, vaikka ehkä arvottomin Keskiajan maantieteellisistä kirjailijoista oli Mandeville. Hän kirjotti teoksen, jota levisi suunnattomasti, sillä hän oli höystänyt »matkakertomuksensa» kaikenlaisilla jutuilla hirviöistä, epäsikiöistä ja ihmeistä, jotka herättivät herkkäuskoisissa ihmisissä paljon suurempaa mielenkiintoa kuin kuvaukset todellisista oloista. Marco Polokin joutui Mandevillen rinnalla häpeään. Mutta Mandevillen kirja ei ainoastaan ollut valheita täysi, se oli myöskin kauttaaltaan lainattua tavaraa vanhempien matkustajien kertomuksista. Tämän tosiasian on kuitenkin vasta myöhempi aika paljastanut. Mandevillen kirja kirjotettiin 14:nnen vuosisadan keskivaiheilla. Kirjottaja ilmotti olevansa englantilainen ritari, mutta todenmukaisesti nimi oli salanimi ja kirjottaja oikeastaan muuan Liègen lääkäri.
Pappikuningas Johannes.
Länsimaitten mielessä kummitteli kautta Keskiajan eräs Johannes niminen kristitty hallitsija, jota tavallisesti sanottiin joko »pappikuninkaaksi» tai »presbyter Johannekseksi». Hänen luultiin hallitsevan jossain Itämailla, muhamedilaisten maitten takana, suurta valtakuntaa, ja ankarassa taistelussa vääräuskoisia vastaan toivottiin häneltä apua ja koetettiin sen vuoksi joka tavalla päästä hänen kanssaan yhteyteen. Mutta vaikka miten pitkälle matkustettiin itää kohti, aina tämä tarumainen pappikuningas joko väistyi yhä kauemmaksi taikka siirtyi syrjään saavuttamattomiin maihin, niin ettei milloinkaan päästy varmuuteen siitä, ketä taru oikeastaan tarkotti. Milloin hänen luultiin olevan Keski-Aasiassa, milloin Kiinassa, milloin Intiassa, milloin taas jossain Afrikassa. Turhaan olivat Rubruck, Marco Polo ja myöhemmätkin matkustajat koettaneet päästä hänen olinpaikkansa perille.
Ensimäinen varma tieto tästä kristitystä ruhtinaasta on säilynyt erään saksalaisen historiankirjottajan Freisingin teoksessa. Freising kertoo tavanneensa v. 1145 Viterbossa Gabulan syyrialaisen piispan, joka kyynelsilmin oli kertonut kristityn kirkon vaarasta Itämailla Edessan kukistumisen jälkeen. Samalla oli piispa maininnut, että muutamia vuosia aikaisemmin oli kaukana idässä, Armenian ja Persian takana, erästä nestoriolaisuskoista kansaa hallinnut Johannes niminen pappikuningas, joka oli vallottanut Meedian Ekbatanan ja sitten voittanut Persian ja Meedian kuninkaat kolme päivää kestäneessä tappelussa. Hän oli tämän jälkeen samonnut eteenpäin tullakseen auttamaan Jerusalemia, mutta Tigriin luota hänen oli täytynyt kääntyä takaisin.
On koetettu tarkkain tutkimusten kautta saada selville, mitä pohjaa tässä maineessa mahtoi olla. Toiset ovat luulleet pappikuninkaan tarkottaneen erästä kristityn Georgian hallitsijaa, Marco Polo luuli hänen valtakuntansa olevan muutaman kymmenen päivämatkan päässä Pekingistä, vähän myöhemmät matkustajat, varsinkin Marignolli, sitä vastoin päättivät nimen tarkottavan Etiopian hallitsijaa. On lausuttu sekin mielipide, että tarun historiallinen ydin on lähtenyt Kara-Kitain valtakunnasta, joka kahdennellatoista vuosisadalla perustettiin Tianshanin seuduille. Kara-Kitain kansa ehkä oli kääntynyt nestoriolaiseen kristinuskoon ja väännöksen kautta heidän hallitsijansa nimi muuttunut Johannekseksi. Kara-Kitain hallitsija voitti Persian vallottaneet muhamedilaiset Seldshukit suuressa tappelussa, ja tämä kuulu tappelu on tukenut sitä luuloa, että tuo tarumainen voimallinen kristitty islamin kurittaja juuri oli Kara-Kitain »gur-kaani».
Mutta kun Portugalilaiset olivat löytäneet tien Abessiniaan ja tutustuneet sen kristittyyn hallitsijaan, niin tultiin paikalla vakuutetuiksi siitä, että kauan kaivattu pappikuningas vihdoinkin oli sieltä löydetty. Vielä seitsemännellätoista vuosisadalla oli Abessinian nimi Länsimailla »Regnum Presbyteri Johannis».
Ibn Batuta.
Muistelkaamme nyt erästä arabialaista, joka Keskiajalla näki maailmaa laajemmalta kuin yksikään hänen maanmiehensä. Eivätkä edes Marco Polon matkat olleet yhtä laajat kuin Ibn Batutan, sillä tämä kävi milt'ei kaikissa maissa, joihin Keskiajan maantuntemus laajimmillaan ollessaan ulottui.
Ibn Batuta oli ylhäistä sukua, syntynyt Marokon Tangerissa v. 1304. Hänen ensimäinen matkansa (1325) oli pyhiinvaellus Medinaan ja Mekkaan, profetan haudalle. Matka tapahtui maitse pitkin Afrikan pohjoista rantaa; Egyptissä Ibn Batuta kävi ensimäisillä koskilla saakka. Sitten hän kävi Syyrian, Persian ja Arabian pyhillä paikoilla ja viipyi Mekassa kolme vuotta. Mekasta Ibn Batuta matkusti Adeniin, joka oli tärkeä kauppapaikka, ja purjehti sieltä Afrikan itärantaa Sansibariin ja Quiloaan (Kilwaan), joissa oli suuret arabialaiset siirtokunnat. Palattuaan pohjoisempiin seutuihin hän lähti Ormuziin, joka 15 vuotta aikaisemmin (v. 1315) oli muutettu mantereelta saarelle, ja kulki sieltä Arabian poikki Mekkaan. Tämän jälkeen hän kävi uudelleen Egyptissä ja Syyriassa ja matkusteli sitten Vähässä-Aasiassa, jossa kristittyjen ristiretkien kautta saavuttama vaikutusvalta silloin oli lopullisesti sortumassa. Käytyään osmanilaisten sulttaanien pääkaupungissa Brussassa, joka oli Konstantinopolia vastapäätä Vähän Aasian puolella, hän matkusti Mustan meren etelärannalla olevaan Sinopeen, jonka komeita rakennuksia, varsinkin moskeoja hän kiittelee, ja purjehti sieltä kreikkalaisella laivalla Krimiin, jossa Kaffa oli genovalaisten hallussa kehittynyt niin vilkkaaksi kauppakaupungiksi, että sen satamassa silloinkin oli parisataa laivaa. Sieltä Ibn Batuta lähti Donin arojen poikki tataarilaisen Kiptshakin pääkaupunkiin Saraihin, Volgan suistamoon. Hän kertoo muun muassa suurenmoisesta hevoskaupasta, jota Tataarit harjottivat Intiaan. Erään muhamedilaisen kaanin puolison keralla, joka oli kreikkalainen prinsessa, maita nähnyt arabialainen sitten matkusti Konstantinopoliin; mutta sitä ennen hän kävi Volgan varrella Bolgarissa omin silmin nähdäkseen, oliko todella kesäyö siellä niin lyhyt kuin oli kerrottu. Mielellään hän olisi matkustanut vielä paljon kauemmaksi pohjoiseen, »hämärien maahan», josta kalleimmat turkikset saatiin, ellei matka olisi ollut niin pitkä. Maa oli muka siellä niin sileässä jäässä, etteivät hevoset pysyneet pystyssä, ja sen vuoksi siellä ajettiin koirilla.
Prinsessan suurilukuisen matkueen keralla Ibn Batuta matkusti Etelä-Venäjän arojen kautta Konstantinopoliin. Varnaan saakka saapui prinsessan veli, Byzantionin silloinen perintöruhtinas, kymmenentuhannen panssaripukuisen ritarin keralla sisartaan vastaan. Konstantinopolissa oli vastaanotto suurenmoinen ja kaikkia kelloja soitettiin niin suurella voimalla, »että ilman piirikin siitä tärisi». Mutta Ibn Batuta lymysi rahvaan vihaa peläten kolme päivää huoneessaan, ennenkuin hän uskalsi lähteä kaduille. Siihen aikaan kohdeltiin siis muhamedin uskolsia Konstantinopolissa samalla tavalla kuin myöhemmin kristityltä. Vihdoin arabialainen matkustaja kuitenkin otettiin vastaan hovissa, jonka suunnatonta loistoa ja rikkautta hän ei osaa kyllin kiittää. Juutalaisen tulkin kautta hän sai itse keisarille tehdä selkoa laajoista matkoistaan, jonka jälkeen hänelle lahjotettiin itämaalaisen tavan mukaan kunniapuku ja auringon varjostin. Tämän jälkeen häntä ratsain kuljetettiin pitkin kaupunkia ja julistajat kuuluttivat kansalle, kuinka suuri kunnia oli tullut tämän muukalaisen osaksi. Ja kansa sitten kohtelikin häntä mitä parhaiten, etupäässä sen vuoksi, että hän oli käynyt Pyhän maan paikoissa ja Jerusalemissa. Mutta Sofian kirkkoon häntä ei päästetty, kun hän ei suostunut kumartamaan ristiä.
Oleskeltuaan Konstantinopolissa kuukauden päivät Ibn Batuta palasi Saraihin, josta hän jatkoi matkojaan Khivaan ja Samarkandiin ja sieltä Afghanistanin kautta Intiaan. Siellä hän viipyi pari vuotta, asuen Delhissä. Hindustanin silloinen hallitsija, julma Muhammed, mieltyi matkustajaan niin, että nimitti hänet erään kaupungin tuomariksi. Useitten seikkailuitten jälkeen Ibn Batuta saman hallitsijan lähettiläänä matkusti Kiinaan, mutta sekä tämä että seuraava matkayritys meni jo alussa myttyyn merirosvojen ja myrskyjen vuoksi. Oleskeltuaan jonkun aikaa Maledivien saarilla, joitten hallitsijatar niinikään nimitti hänet tuomariksi, hän pakeni ja joutui monen seikkailun jälkeen Ceyloniin. Sielläkin ruhtinas otti hänet mitä parhaiten vastaan ja antoi hänen käydä Aatamin vuorellakin katsomassa sen kukkulalla olevaa Aatamin eli Buddhan pyhää jalanjälkeä.
Ceylonista Ibn Batuta matkusti Koromandel-rannikoile, sieltä Etu-lntian niemimaan poikki Kalikutiin ja edelleen monenlaisia seikkailuja kokien Bengaliin, jonka hedelmällisyys herätti hänen ihmetystään. Täältä matka piti Nikobarien saaristoon ja Sumatraan, jonka muhamedilaisen kuninkaan antamilla varoilla Ibn Batuta saattoi matkustaa kiinalaisessa aluksessa Kiinaan. Kiinassa hän retkeili laajalta, käyden muun muassa Zaitonissa, mutta ei päässyt »Gogin ja Magogin muurille» saakka, niinkuin olisi halunnut. Kiinalaisten rikkaus, korkealle kehittynyt sivistys ja teollisuus tekivät arabialaiseen matkustajaan syvän vaikutuksen. Valtiolliset levottomuudet pakottivat häntä kuitenkin lähtemään Keskustan valtakunnasta aikaisemmin, kuin hänen aikomuksensa oli ollut. Kotimatka kävi Sumatran, Kalikutin ja Ormuzin kautta. V. 1348 Ibn Batuta saapui Mekkaan ja seuraavana vuonna kotikaupunkiinsa Tangeriin, josta hän oli ollut poissa neljäkolmatta vuotta. Mutta pitkällistä lepoa hän ei itselleen suonut. Käytyään ensin Espanjassa ja katseltuaan varsinkin ihanaa Granadaa, Ibn Batuta Marokon sulttaanin käskystä matkusti erämaan poikki Sudaniin ja kävi Timbuktussa Nigerin rannalla. Hänen näistä siihen saakka tuntemattomista seuduista julkaisemansa kertomus on maantieteen kannalta tärkein osa hänen kokoomastaan tietovarastosta.
Marokon sulttaanin käskystä Ibn Batuta sitten saneli sulttaanin kirjurille matkamuistelmansa, ja kirjuri puolestaan teoksensa lopussa vakuuttaa, että Ibn Batuta oli sekä aikansa että luultavasti koko muhamedilaisen maailman suurin matkustaja.
Lopputuloksena kaikista matkoistaan Ibn Batuta lausui, ettei maailmassa ollut parempaa maata kuin Marokko. Hän kuoli v. 1378 seitsemänkymmenenkolmen vuoden iässä. Europassa Ibn Batutan matkakertomus tuli tunnetuksi vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla.
Aasian matkoja 15:llä vuosisadalla.
Siirrymme nyt ajassa vuosisadan eteenpäin. Tapaamme silloin matkustajan, joka oli viimeisiä niistä Europan miehistä, jotka laajemmalti matkustelivat Itämailla sisimmän Aasian mannerteitä. Tämä matkustaja oli Clavijo niminen aatelismies, joka Espanjan kuninkaan lähettiläänä kävi Timur Lenkin hovissa.
Olot aroilla olivat silloin kokonaan muuttuneet. Hajottuaan ajaksi moneksi itsenäiseksi valtakunnaksi olivat Tataarien hallitsemat maat suureksi osaksi jälleen joutuneet yhden miehen valtikan alle. Tämä mies oli Timur Lenk, julmimpia hirmuhallitsijoita, mitä historia tuntee, mutta sen puolesta aivan toisenlainen mies kuin Tataarien entiset hallitsijat, että hän antoi sivistykselle arvoa, rakennutti pääkaupunkinsa Samarkandin täyteen mitä suurenmoisimpia rakennuksia, perusti sinne yliopiston ja muita laitoksia. Tämän miehen yhteyteen koettivat Länsimaat päästä, ei tosin enää kristinuskoa levittääkseen, sillä vuosisadan kuluessa olivat läntiset Tataarit kauttaaltaan kääntyneet muhamedin uskoon, vaan saadakseen hänestä liittolaisen Ottomaneja vastaan, jotka olivat kokonaan tunkeneet kristityt pois Vähästä Aasiasta ja paraillaan valmistelivat Konstantinopolin vellotusta ja sotanäyttämön siirtämistä Europan manterelle. Timur oli jo löylyyttänyt Ottomaneja moniaassa ankarassa taistelussa ja näytti olevan taipuvainen Länsimaitten liittotarjouksiin.
Clavijon matka.
Clavijo lähti matkalle Sta Marian satamasta läheltä Cadizia toukokuussa v. 1403 ja purjehti Trebizondiin Mustanmeren etelärannalle, josta maisin matkustettiin Timurin pääkaupunkiin. Menomatkalla hän poikkesi Konstantinopoliin, jota Kreikkalaiset sanoivat »Eskonboliksi» (tästä Turkkilaiset johtivat nimen Stambul), ja sanoo tämän suuren ja kaikkia muita kuulumman kaupungin jo joka puolelta olleen rappeutumassa. Turkkilaisia vihollisjoukkoja retkeili sen muureille saakka. Trebizondista matka piti Armenian poikki; siellä toiset kaupungit olivat parhaassa kukoistuksessaan, mutta toiset eivät olleet voineet toipua niistä kovista iskuista, joita olivat saaneet arojen vallottajien kautta kokea. Espanjalaiset kävivät tervehtimässä niitä pieniä munkkilähetysasemia, jotka täällä vielä koettivat jatkaa työtään vaikeissa oloissa. Lähetystoimen edellytykset olivat paljon muuttuneet sen jälkeen, kun Tataarit olivat muhamedin uskoon kääntyneet. Tabrisissa, Luoteis-Persiassa, oli suuri Timurin sotaleiri ja siellä kohdattiin eräs Kairon sulttaanin lähetystö, joka oli viemässä Timurille lahjoja. Lahjain joukossa oli m.m. eräs »jornufa». s.o. kirahvi, jota eläintä Clavijo ei ollut ennen nähnyt. Sillä oli hänen kuvauksensa mukaan härän kaviot, hevosen korvat, puhvelin kyttyrä ja hirven kaula. Tämä tavattoman korkea eläin täytti espanjalaiset aatelismiehet suurella kummastuksella.