Part 6

Minua ovat alati suuresti huvittaneet tuollaiset vaiteliaat ja luottamukselliset pikku kohtaukset, jotka kyllä voi arvata näkemättänsäkin, nuo mykät eleet kadulla, kun sievästi kosketetaan kyynärpäällä ohi kulkiessa ja pienellä liikkeellä paljastetaan kokonainen maailma asioita; mutta tällä kertaa herätti mielenkiintoani etusijassa henkilöitteni suunnaton yksinkertaisuus, ja tunsinpa todellista liikutusta seuratessani tarkoin heidän eleitään, joissa niin ilmehikkäästi ja selvästi kuvastuivat heidän mielentilansa vivahdukset ja koko pienen perhenäytelmän vaiheet.

Näin hengessäni äidin jonakin kauniina aamuna mietiskelevän itsekseen:

"Minua ikävystyttää tuo kenraali Trochu kaikkine määräyksineen... Enhän ole saanut kolmeen kuukauteen nähdä lastani... Tahdon lähteä syleilemään häntä."

Arka ja typerä isä, kammoen luvan saamiseen tarvittavia puuhia, koettaa heti järkisyillä estellä häntä.

"Mutta ajattelehan toki, kultaseni. Tuo Valérien-vuorihan on vallan hornassa! Miten aiot mennä sinne ajoneuvoitta? Muutenkin, sehän on linnoitus, jonne naiset eivät pääse sisälle."

"Kyllä minä menen", sanoi äiti; ja kun mies teki kaikki mitä vaimo tahtoi, niin hän nytkin lähti liikkeelle ja kulki piiripäällikön, pormestarin, esikunnan ja komisariuksen luona, pelosta hikoillen, vilusta jähmettyen, tunkeutuen kaikkialle, erehtyen ovissa, viipyen pari tuntia ihmisjonossa jonkun viraston edessä huomatakseen sitten ettei se ollutkaan oikea paikka. Vihdoinkin hän palajaa iltasella taskussaan kuvernöörin lupakirja... Huomenna he nousevat ajoissa aamukylmään ja sytyttävät lampun. Mies pureksii lämpimikseen leipäkyrsää, mutta vaimolla ei ole nälkä. Hän tahtoo mieluummin murkinoida poikansa kera vuorella. Ja ravitakseen kerrankin oikein ruhtinaallisesti nostomies parkaa hän latoo kaislakoriin aika kasan piiritykseltä säästyneitä ruokatavaroita, suklaatia, makeisia, vanhaa viiniä y.m. kahdeksan frangin arvoiseen säilykerasiaan saakka, jota oli talletettu huolellisesti suurimman puutteen varalle. Sitten lähdetään. Kun he saapuvat kaupungin muurin luo, on heidän päästävä portista ulos. Heidän täytyy näyttää lupakirja. Vaimoa pelottaa jo kovasti... Mutta ei hätää! Lupakirja on laillisessa kunnossa.

"Laskekaa menemään!" sanoo vahtipäällikkö.

Silloin vaimo itsekseen huoahtaa:

"Olipa se todella kelpo mies, tuo upseeri."

Ja kepeästi kuin peltokana hän sipsuttelee eteenpäin. Mies töin tuskin pysyy rinnalla:

"Kovinpa sinä kiiruhdat, kultaseni!"

Mutta vaimo ei kuuntele häntä. Tuolta ylhäältä näköpiirin siinnosta viittaa hänelle Valérien-vuori:

"Tulkaa nopeasti... poikanne on täällä."

Ja nyt, kun he ovat jo saapuneet perille, on edessä uusi huoli.

Jollei häntä tavattaisikaan! Jos hän on mennytkin palajamatta!...

* * * * *

Äkkiä minä näin vaimon hätkähtävän, tarttuvan miehensä käsivarteen ja hypähtävän pystyyn... Kaukaa valliportin holvista hän oli tuntenut poikansa askeleet.

Se oli hän!

Kun hän näyttäytyi, kirkastui samalla koko linnoituksen etusivu.

Toden totta, komea poika! täynnä ryhtiä, rensseli selässä, kiväri kädessä... Hän lähestyi vanhuksia avoimin katsein ja virkkoi miehekkäällä ja iloisella äänellä:

"Päivää, äitiseni."

Ja kohtapa rensseli, päällysvaippa, kiväri, sanalla sanoen koko mies peittyi äidin röyhyhatun alle. Vihdoin tuli isänkin vuoro, mutta se ei ollut pitkä. Röyhyhattu vaati kaikki itsellensä. Se oli kyllästymätön...

"Kuinka voit?... Onko sinulla hyvät tamineet?... Miten on liinavaatteittesi laita?"

Ja hatun röyhyreunojen alta huomasin äärettömän hellyyden katseen, jolla hän mittaili poikaansa päästä jalkoihin saakka, samalla suudellen, itkien ja naurahdellen yht'aikaa; äidillisen rakkauden kolmekuukautisen säästön hän nyt maksoi yhdellä kertaa. Isä oli perin liikutettu hänkin, mutta hän ei tahtonut sitä ilmaista. Hän ymmärsi meidän katselevan heitä ja vilkutti silmää meihin päin ikäänkuin sanoakseen meille:

"Suokaa anteeksi... hänhän on nainen."

Tietysti me sen soimme anteeksi!

Silloin torventoitotus äkkiä rikkoi tämän suloisen riemun.

"Se on merkkisoitto", sanoi poika. "Minun täytyy mennä."

"Kuinka, etkö siis murkinoi kanssamme?"

"Ei käy päinsä. Minä en voi. Olen vahdissa neljäksikolmatta tunniksi ylhäällä linnoituksessa."

"Oh", pääsi vaimo paralta; eikä hän kyennytkään virkkamaan sen enempää.

Hetkisen he kaikki kolme katselivat liikkumatta toisiaan hämmästynein ilmein. Vihdoin sai isä sananvuoron:

"Otahan toki mukaasi säilykerasia", sanoi hän tuskallisella äänellä, ja hänen ilmeensä, joka johtui hukkaan menneestä herkuttelusta, oli samalla liikuttava ja naurettava. Mutta kas kun tuossa hyvästelyjen hämmingissä ja liikutuksessa ei enää löydettykään tuota peijakkaan purkkia; ja kävipä todella sääliksi nähdä heidän käsiensä kuumeisesti vavisten etsivän ja hapuilevan sitä ja kuulla noita kyynelten keskeyttämiä ääniä, jotka kyselivät: "rasia, missä on rasia?" ja kainostelematta sekoittivat tämän vähäpätöisen talousasian heidän suureen tuskaansa... Kun rasia vihdoin löytyi, seurasi viimeinen pitkä syleily, jonka jälkeen poika juoksujalkaa palasi linnoitukseen.

Kuvitelkaahan, kuinka he olivat saapuneet kaukaa tätä ateriaa varten, josta he aikoivat laittaa suuren perhejuhlan, kuinka äiti ei ollut yökausiin nukkunut; ja sanokaahan sitten, tiedättekö mitään tuskallisempaa kuin on tuollainen pettymys, tuollainen paratiisin sopukka, joka jo puoliksi avattuna niin julmasti jälleen suljetaan.

Vanhukset odottelivat vielä jonkun aikaa liikkumatta paikallaan, silmät yhäti tähdättyinä tuohon porttiholviin, jonne heidän poikansa oli kadonnut. Vihdoin mies ravistihe, teki puolikäännöksen, rykäisi kelpo lailla pari kolme kertaa ja varmisti ääntänsä:

"Lähtekäämme liikkeelle, muoriseni!" virkkoi hän ääneen ja reippaasti. Jonka jälkeen hän komeasti tervehti meitä hyvästiksi ja tarttui eukkonsa käsivarteen... Seurasin heitä silmilläni tien mutkaan saakka, Mies oli raivoissaan. Hän heilutteli koriaan epätoivoisin liikkein... Vaimo sen sijaan näytti tyynemmältä. Hän käveli miehensä sivulla allapäin, kädet riipuksissa. Mutta silloin tällöin olin huomaavinani shaalin suonenvedon tapaisesti tutisevan hänen kapeilla hartioillaan.

Maalaiset Pariisissa.

Piirityksen aikana.

Champrosayssa nuo ihmiset olivat perin onnellisia. Heidän takapihansa oli aivan ikkunaini alla, ja kuuden kuukauden aikana vuodessa heidän elämänsä oli hiukkasen kosketuksissa minun elämäni kanssa. Varhain aamusella kuulin miehen menevän talliin, valjastavan rattaittensa eteen ja lähtevän Corbeiliin myömään vihanneksiaan; sitten nousi vaimo, puki lapset, kutsui kanat syömään, lypsi lehmän, ja pitkin aamupäivää riitti suurten ja pienten puukenkäin kopinaa puuportaissa... Puolipäivän jälkeen seurasi hiljaisuus. Isä oli vainiolla, lapset koulussa, äiti äänetönnä pihalla joko levittämässä pesuvaatteita kuivamaan tai ompelemassa ovensa edessä, pitäen silmällä pienintä lastaan. Aika ajoin sattui tielle joku ohikulkija, jonka kera hän neulaansa pistellen jutteli...

Kerran elokuun, tuon vaiherikkaan elokuun lopulla kuulin vaimon virkkavan naapurilleen:

"Todellako, preussilaiset?... Ovatko he jo Ranskassa, mitä?"

"He ovat Châlons'issa, rouva Jean!..." huusin hänelle ikkunastani. Sekös häntä kovasti nauratti... Tässä pienessä Seine ja Oise jokien kolkassa talonpojat eivät tietysti uskoneet vihollisen maahantuloa.

Joka päivä kuitenkin nähtiin menevän tavaroilla kuormitettuja ajoneuvoja. Porvarien talot sulkeutuivat, ja tässä kauniissa kuussa, jolloin päivät ovat niin pitkiä, puutarhat herkesivät kukkimasta, pysyen autioina ja kolkkoina suljettujen ristikkoporttiensa takana... Vähitellen naapurinikin joutuivat liikkeesen. Jokainen uusi maaltamuutto koski heihin kipeästi. He tunsivat itsensä hylätyiksi... Sittenpä eräänä aamuna kuului rummunpärrytys kylän neljältä kulmalta. Kylähallinnon käsky! Oli mentävä Pariisiin myömään lehmänsä, rehunsa, ettei jäisi mitään preussilaisille... Mies lähtikin Pariisiin, ja se oli surkea matka. Valtatien kivityksellä seurasivat raskaat majanmuuttovankkurit jonossa toisiaan, ja samassa mylläkässä kulkivat siat ja lampaat, jotka kirmailivat pyörien välissä, ja kytketyt härät, jotka ankarasti mylvivät; tien laidalla ravien varsilla patikoi ihmispoloisia, työntäen edellään pieniä käsikärryjä, jotka olivat täynnä vanhanaikuisia huonekaluja, haalenneita nojatuoleja, empiiripöytiä, persialaisella kankaalla verhottuja peilejä, ja selvästi näkyi, että ainoasti pakoittava hätä oli saattanut heidät asunnoistaan liikuttelemaan kaikkia noita tomuisia kaluja, siirtämään paikoiltaan kaikkia noita perhekalleuksia ja raahaamaan niitä roukkiossa pitkin valtateitä.

Pariisin porteilla nousi tie pystyyn. Täytyi odottaa pari tuntia... Täll'aikaa miesparkamme, litistettynä lehmäänsä vasten, katseli pelolla ja vavistuksella kanunain ampumareikiä, veden täyttämiä vallihautoja, kaikkialta näkyviä linnoituksia ja pitkiä italialaisia poppelipuita, jotka kaadettuina ja karisseina viruivat tien ohessa... Iltasella hän palasi sieltä typertyneenä ja kertoi vaimolleen kaikki näkemänsä. Vaimolle tuli pelko, hän tahtoi lähteä jo huomispäivänä. Mutta huomisesta toiseen lähtö yhä viivästyi. Oli korjattava viljaa, oli vielä muokattava jotakin maapalasta... Kukapa tietää, vaikka vielä ennättäisi korjata viinisadonkin?... Ja kytipä lisäksi sydämen sopukassa toivonkipinä, että kenties preussilaiset eivät osukaan tälle seudulle.

Eräänä yönä he heräsivät hirmuisesta pamauksesta. Corbeilin silta räjähti silloin ilmaan. Kylässä kiiruhti ihmisiä ovelta ovelle kolkuttaen:

"Ulanit! ulanit! pelastakaa itsenne!"

Silloinpa noustiin äkkiä, valjastettiin kärryt, puettiin unenpöpperöiset lapset, ja niin lähdettiin pakoon oikotietä muutamain naapurein kera. Kun he ennättivät nousta mäelle, löi kello kolme. He kääntyivät viimeisen kerran ympäri. Juottopaikka, kirkkotori, heidän tavalliset tiensä, sekä Seinelle laskeutuva että viinitarhain välissä kiemurteleva -- kaikki ne jo näyttivät heistä vierailta, ja aamun vaaleassa huurussa hylätty kyläpahanen puristautui talo taloa vastaan ikäänkuin hirveästä odotuksesta väristen.

* * * * *

He ovat nyt Pariisissa. Asuntona on heillä kaksi huonetta neljännessä kerroksessa kolkon kadun varrella... Miehellä ei ole suurtakaan hätää. Hänelle on keksitty sopivaa työtä; hän näet kuuluu kansalliskaartiin, hän oleksii varustuksilla ja harjoituksissa ja touhuaa parhaansa mukaan unohtaakseen tyhjän aittansa ja kylvämättömän niittynsä. Vaimo, ollen arempaa luonnetta, on huolissaan, ikävöi eikä tiedä mitä tehdä. Hän on pannut kaksi vanhinta tyttöänsä kouluun, ja kolkossa puutarhattomassa koulutalossa nuo tytöntypykät tuntevat tukehtuvansa muistellessaan hauskaa maalaista luostarikoulua, joka pörisi iloisesti kuin mehiläispesä, ja puolen peninkulman matkaa, joka oli tehtävä metsän halki joka aamu kouluun mennessä. Äiti kärsii nähdessään heidät alakuloisina, mutta varsinkin pikku poikanen tekee hänet levottomaksi.

Maalla kotona poikanen näet liikkui vapaasti, seuraten äitiään kaikkialla pihalla ja talossa, harpaten kynnyksen yli yhtä monesti kuin äitikin, liottaen pieniä ruskettuneita kätösiään lipeäsoikossa ja istuen oven vieressä äidin virkatessa lepotöikseen. Täällä sen sijaan oli neljä kerrosta kiivettävänä, pimeät portaat, joissa jalat kompastelivat, kurjat tulennokset ahtaissa kamineissa, ikkunat korkealla, näköpiiri täynnä harmaata savua ja märkiä liuskekattoja...

Olihan tosin piha, jossa poikanen olisi voinut leikkiä; mutta portinvartijatar ei sitä sallinut. Nekin niitä kaupunkilaiskeksintöjä, mokomat portinvartijattaret! Tuolla maalla kotikylässä kukin on isäntä talossaan, ja kullakin on pieni kolkkansa, joka itse vartioi itsensä. Pitkin päivää asunto siellä on auki; iltasella työnnetään eteen suuri puinen kääntösalpa, ja koko talo vaipuu pelotta tuohon pimeään maaseudun yöhön, jossa uni maistuu niin makealta. Aika ajoin haukahtaa koira kuutamossa, mutta se ei häiritse ketään... Pariisin poloisissa taloissa näkyy sen sijaan portinvartijatar olevan talon todellinen omistaja. Poikanen ei uskalla yksin mennä alas, niin kovasti hän pelkää tuota ilkeää akkaa, joka on pakoittanut heidät myömään vuohensa sillä tekosyyllä, että se muka kuljetti oljenkorsia ja likaa pihan kivitykselle.

Huvittaakseen ikävystynyttä lasta äiti raukka koettaa keksiä jos jotakin. Heti syönnin jälkeen hän vaatettaa pojan juurikuin vainioille menoa varten ja taluttaa häntä kädestä kaduilla pitkin bulevardeja. Hämmästyneenä, kömpelönä, pää pyörällä lapsi tuskin katseleekaan ympärilleen. Hevoset yksistään jaksavat herättää hänessä mielenkiintoa; nepä ne ovatkin ainoa seikka, jonka hän tuntee ja joka panee hänet hymyilemään. Eipä äitiäkään mikään näy huvittavan. Hän kävelee hitaasti ajatellen omaisuuttaan ja taloaan, ja kun näkee heidän kulkevan kahden, äidin ujona ja säädyllisenä, siistissä puvussa, hiukset sileinä, ja poikasen pyöreänä palleroisena paksuine puuanturoineen, niin helposti arvaa, että he ovat kotoaan poistuneita, pakolaisia, ja että he kaikesta sydämestään kaipaavat kotikylänsä raikasta ilmaa ja väljiä tanhuoita.

Ranskan keijukaiset.

Kuviteltu jutelma.

"Syytetty, nouskaa!" sanoi puheenjohtaja.

Petrolinaisten löyhkävällä penkillä syntyi liikettä, ja jokin muodoton olio astui kalisevin hampain aitauksen ääreen. Sen muodosti kasa riepuja, reikiä, paikkauksia, purjelankaa, vanhoja kukkia, vanhoja sulkatöyhtöjä ja niiden sisällä kurja kuihtunut olento, ruskettunut, kurttuinen, halkeillut, jonka pienet mustat silmät vilahtelivat kurttujen keskestä kuin sisilisko vanhan muurin raosta.

"Mikä on nimenne?" kysyttiin häneltä.

"Mélusine."

"Kuinka sanoitte?"...

Nainen vastasi perin vakavasti:

"Mélusine."

Tuuheain rakunaöverstin viiksiensä peitossa puheenjohtaja hymyili, mutta jatkoi kuitenkin silmiään räpäyttämättä:

"Ikänne?"

"En muista enää."

"Ammattinne?"

"Olen keijukainen!..."

Silloinpa kuulijat, neuvosto, itse hallituksen komisariuskin, koko yleisö purskahti valtaiseen nauruun; mutta se ei häntä vähääkään häirinnyt, ja suppealla äänellään, joka oli kirkas ja kimakka sekä kantoi salissa kauas, väreillen kuin joku utuinen unisävel, vanha nainen jatkoi:

"Ah, Ranskan keijukaiset, missä ne ovat? Kaikki jo kuolleet, hyvät herrat. Minä olen viimeinen; ei ole muita jälellä kuin minä... Todella suuri vahinko, sillä Ranska oli paljoa kauniimpi silloin kun sillä vielä oli keijukaisensa. Mehän olimme maan runous, sen kunnia, sen rehellisyys, sen nuoruus. Kaikki ne paikat, joissa me oleskelimme, tiheäpensaisten puistojen perukat, lähteitten kivet, vanhain linnain pikkutornit, usvaiset lammet ja suuret rämeiset nummet täytti meidän läsnäolomme tenhoisalla lumollaan. Tarinain haaveellisessa valossa nähtiin meidän liikkuvan vähän kaikkialla hulmutellen helmojamme kuutamossa tai karkeloiden niityillä ruohojen päällitse. Maalaiset rakastivat ja kunnioittivat meitä.

"Yksinkertaisen rahvaan mielikuvituksessa helmillä seppelöidyt otsamme, taikasauvamme ja loihditut värttinämme vaikuttivat jonkun verran pelkoa ihailun ohella. Lähteemmekin pysyivät aina kirkkaina. Aurat pysähtyivät vartioimillemme teille; ja koska me pidimme arvossa kaikkea vanhaa, me, maailman vanhimmat olennot, niin annettiin Ranskan toisesta laidasta toiseen metsien rauhassa kasvaa, kivien itsestään vieriä.

"Mutta aika on muuttunut. Rautatiet ovat tulleet. Tunneleja on koverrettu vuoriin, lammet täytetty ja puut hakattu niin tarkkaan, että tuskin olemme enää tienneet, missä oleskella. Vähitellen ovat talonpojatkin herenneet uskomasta meihin. Kun kolkutimme iltasin heidän ikkunaluukkuihinsa, sanoivat he: 'Se on tuuli', ja nukahtivat jälleen. Vaimot tulivat pesemään pyykkiänsä meidän lammikoissamme. Siitä lähtien olemme mennyttä kalua. Koska me elimme ainoasti rahvaan herkkäuskoisuudesta, niin sen kadottaessamme olemme kaikki kadottaneet. Taikasauvojemme voima on haihtunut, ja mahtavista kuningattarista, jollaisia olimme, on tullut vanhoja akkoja, kurttuisia ja ilkeitä kuten konsanaan unhoon jääneet keijukaiset; täten oli meidän hankittava leipämme käsillä, jotka eivät osanneet tehdä mitään. Jonkun aikaa nähtiin meidät metsissä raahaamassa kuivia risukuormia tai kokoamassa tähkäpäitä teiden varsilla. Mutta metsänvartijat olivat meille vihaisia, talonpojat heittivät meitä kivillä. Silloin me kuten muutkin raukat, jotka eivät enää kykene hankkimaan elatustaan maaseudulla, lähdimme hakemaan työtä suurista kaupungeista.

"Toiset meistä menivät kehruutehtaihin. Toiset ovat myöneet omenia talvella siltain kulmissa tai rukousnauhoja kirkkojen ovilla. Me työntelimme edellämme hedelmäkärryjä, me ojensimme ohikulkijoille viiden pennin kukkakimppuja, joita kukaan ei ostanut. Lapset pilkkasivat tutisevia leukojamme, poliisit ahdistelivat meitä, ja raitiovaunut ajoivat meidät kumoon. Entäpä taudit, puutteet, vaivaistaloon joutuminen... Kas siten on Ranskanmaa jättänyt kaikki keijukaisensa kuolemaan. Mutta onpa se siitä saanut kelpo rangaistuksenkin!

"Niin, niin, naurakaa vaan, hyvät ihmiset. Sill'aikaa tulemme näkemään miten käy maalle, jolla ei ole enää keijukaisia. Olemmehan kaikki nähneet noiden hyvin syötettyjen ja irvisteleväin talonpoikain avaavan hinkalonsa preussilaisille ja neuvovan heille tiet. Kas niin! Talonpoika ei enää uskonut taikuuteen; mutta vielä vähemmin hän uskoi isänmaahan... Ah! olisimmepa vain me olleet siellä, me muut, niin ei kaikista noista saksalaisista, jotka ovat tunkeuneet Ranskaan, yksikään olisi päässyt elävänä. Haltiamme ja virvatulemme olisivat johtaneet heidät nieleviin nevoihin. Kaikkiin noihin kirkkaihin lähteihin, jotka kantoivat nimeämme, me olisimme sekoittaneet taikajuomaa, joka olisi tehnyt heidät hulluiksi; ja kokouksissamme kuunvalossa me olisimme loitsimalla niin hyvin sotkeneet tiet ja joet, niin hyvin kietoneet viidakoilla ja pensailla puiden tyvet, joiden suojassa he alituisesti piileskelivät, ett'eivät edes hra Moltken pienet kissansilmät olisi koskaan voineet sieltä selviytyä. Maalaiset olisivat marssineet meidän kanssamme. Lampiemme suurista kukista me olisimme valmistaneet voiteita haavoille, maarianlangoista olisimme saaneet harsokangasta, ja taistelutantereilla olisi kuoleva soturi nähnyt kotipuolensa keijukaisen kumartuvan puoliksi sulkeuneitten silmiensä yli ja osottavan hänelle metsikköä, tien mutkaa tai muuta sellaista, joka hänelle muistutti kotiseutua. Sillä tavalla sitä käytäisiin oikeaa kansallissotaa, pyhää sotaa. Mutta oi! maassa, joka ei enää usko, maassa, jolla ei enää ole keijukaisia, sellainen sota ei ole mahdollinen."

Tässä tuo pieni kimeä ääni hetkiseksi taukosi, ja puheenjohtaja virkkoi:

"Tuo kaikki ei selitä meille, mitä te teitte petrolilla, joka löydettiin hallustanne sotamiesten vangitessa teidät."

"Minä sytyttelin sillä Pariisia, hyvä herra, vastasi vanhus perin rauhallisesti. Minä sytyttelin Pariisia, koska vihaan sitä, koska se nauraa kaikelle, koska juuri se on tappanut meidät. Pariisihan on lähettänyt oppineita tutkimaan meidän kauniita ihmeellisiä lähteitämme ja ilmoittamaan tarkalleen, miten paljon rautaa ja rikkiä ne sisältävät. Taikatemppumme ovat muuttuneet leikinteon, ihmetyömme pilan esineeksi, ja kaikkialla nähdään nykyään niin usein rumia olentoja esiintyvän ruusunpunaisissa puvuissamme, siivitetyissä vaunuissamme kuutamolla bengalitulen valossa, ettei enää voida nauramatta ajatella meitä... Ennen aikaan pikkulapset tunsivat meidät nimeltä, rakastivat meitä, pelkäsivätkin meitä hiukan; mutta kaunisten, kultauksilla ja kuvilla täytettyjen kirjojen sijasta, joista he oppivat tuntemaan meidän vaiheemme, Pariisi nykyään on pannut heidän käteensä lastentajuista tiedettä, paksuja nidoksia, joista ikävä kohoaa kuin harmaa tomu ja himmentää noilta pikku silmiltä lumolinnamme ja taikapeilimme... Haa! olenpa todella ollut tyytyväinen nähdessäni tuon Pariisinne loimuavan... Minä se täytin petrolinaisten säiliöt, ja minä itse opastin heidät hyville paikoille: 'Menkää, tyttäreni, polttakaa kaikki, polttakaa, polttakaa!...'

"Aivan varmaan tuo mummo on hullu", sanoi puheenjohtaja. "Viekää hänet pois."

Ritarimerkki.

Ollessani kerran metsästysretkellä Algeriassa yllätti minut iltasella hirveä rajuilma Chelif-joen lakeudella, muutamia peninkulmia Orléansvillestä. Ei jälkeäkään kylästä tai karavanimajatalosta ollut näkyvissä. Kaikkialla vain kääpiöpalmuja, pihkapuuviidakkoja ja aavoja muokattuja peltomaita silmänkantamattomiin. Lisäksi Chelif-joki, rankkasateen paisuttamana, alkoi pelottavasti kohista, ja vaara oli tarjona että saisin viettää yöni vetelällä suolla. Onneksi Milianah'n toimiston kohtelias tulkki, joka oli seuralaisenani, sattui muistamaan, että aivan lähellä meitä syrjäisessä laaksossa asui muudan heimo, jonka agan (päällikön) hän tunsi, ja me päätimmekin mennä pyytämään tältä vieraanvaraisuutta yhdeksi yöksi.

Nämä tasangon arabialaiskylät ovat niin kaktuksien ja Berberian viikunapuiden peitossa, niiden savihökkelit ovat rakennetut niin kiinni maanpintaan, että olimme jo kylän keskellä sitä ollenkaan huomaamatta. Lieneekö sen sitten vaikuttanut pimeä, sade tai tuo suuri hiljaisuus?... Muuten tienoo näytti minusta kovin kolkolta, ja tuntui kuin jokin raskas tuska olisi sen elämän lamannut. Ympäröivillä vainioilla sato oli korjaamatta. Vilja, jyvät, kaikkialla muualla jo korjatut, olivat vielä tuolla mädäntymässä paikalleen. Äkeitä ja ruostuneita auroja oli unhotettu venymään sateesen. Koko heimo näytti vaipuneen samankaltaiseen välinpitämättömään suruun. Tuskinpa edes koiratkaan lähestyessämme haukahtivat. Aika ajoin jonkun majan perältä kuului lapsen huutoja, ja viidakosta vilahti jonkun nulikan keritty pää tai vanhuksen reikäinen vaippa. Siellä täällä seisoi pieniä väriseviä aaseja pensaitten suojassa. Mutta hevosista tai miehistä ei merkkiäkään... ikäänkuin olisi vieläkin ollut suurten sotien aika ja kaikki ratsumiehet olisivat lähteneet jo kuukausia sitten.

Agan talo, pitkähkö, valkoseinäinen ja ikkunaton rakennus, ei näyttänyt toisia elävämmältä. Me tapasimme tallit avoinna, soimet ja ruuhet tyhjinä, eikä ollut tallirenkiä ottamassa hevosiamme vastaan.

"Katsahtakaammepa maurilaiseen kahvilaan", sanoi seuralaiseni.

Maurilaiskahvilan nimellä kulkee arabialaisten päällikköjen vastaanottosali; se on talossa ohikulkeville vieraille varattu huone, jossa nuo kelpo moslemit, niin kohteliaina ja ystävällisinä, saavat harjoittaa vieraanvaraisuushyveitänsä kaikella sillä kotoisella sydämellisyydellä, johon tapa ja laki velvoittaa. Aga Si-Slimanin maurilaiskahvila oli avoin ja hiljainen kuten hänen tallinsakin. Korkeat kalkilla sivellyt seinät, asekoristeet, kamelikurjen sulat, matala leveä sohva, joka kiersi salin ympäri -- kaikki ne valuivat vettä sadekuurojen kastelemina, joita tuulenpuuskat ajoivat ovesta sisään... Kuitenkin oli kahvilassa ihmisiä. Ensiksi kahvinkeittäjä, vanha, ryysyinen kabyli, käppyrässä pää polvien välissä lähellä ylösalaisin kaadettua hiiliastiaa; sitten agan poika, kaunis ja kalpea kuumetautinen lapsi, joka lojui sohvalla, kiedottuna mustaan vaippaan, kaksi suurta ajokoiraa jaloissaan.

Meidän astuessa sisään ei kukaan liikahtanutkaan; korkeintansa toinen koirista kohotti päätään, ja lapsi suvaitsi kääntää meihin kauniit mustat kuumeen hiuduttamat silmänsä.

"Missä on Si-Sliman?" kysyi tulkki.

Kahvinkeittäjä teki päällään epämääräisen liikkeen, joka viittasi kauas, hyvin kauas ilmanrannan taa... Me ymmärsimme siitä että Si-Sliman oli lähtenyt jollekin pitkälle matkalle; mutta kun sade ei sallinut meidän jatkaa tietämme, niin tulkki kääntyi agan pojan puoleen ja sanoi hänelle arabiaksi, että olimme hänen isänsä ystäviä ja pyysimme häneltä suojaa huomiseen saakka. Hetipä lapsi nousi huolimatta taudista, joka poltti häntä, antoi määräyksensä kahvinkeittäjälle, ja osottaen sitten meille sohvia kohteliain elein juurikuin sanoakseen meille: "Te olette vierainani", hän tervehti meitä arabialaisittain kumartunein päin sormisuukkosella sekä, kääriytyen ylväästi viittaansa, poistui kaikella agan ja talon valtiaan arvokkaisuudella.