Part 5

"Silloinpa vanhus suuntasi kanunansa, ja petroligranatit lensivät suoraan kaupunkia kohti. Mitä siellä tapahtui, siitä ei meillä kenelläkään ollut varmaa selkoa. Kuultiin tosin ampumisen lähenevän vähän kerrassaan; mutta se ei rahtuakaan huolettanut kapinallisia. Chaumontin, Montmartren ja Père-Lachaisen tahoilta ammutussa ristitulessa he katsoivat hallituksen joukkojen etenemisen mahdottomaksi. Asianlaidan selvitti heille vasta ensimäinen granatti, jonka meriväki ampui tänne, saapuessaan Montmartren kukkulalle.

"Sellaista oli kaikkein vähimmin odotettu!

"Minä itse olin heidän parissaan, nojaten Mornyn hautapatsaasen, ja polttelin piippuani. Kuullessani pommien tulevan minä töin tuskin ennätin heittäytyä maahan. Aluksi tykkimiehemme luulivat niitä harhalaukauksiksi, jotka joku pöhnäinen virkaveli oli tähdännyt... Mutta kaikkea muuta! Viiden minutin päästä välähtää jälleen Montmartrelta, ja toinen ilkeä veskuna osuu meihin yhtä suoraan kuin ensimäinenkin. Tällä kertaa nuo veitikat jättivät siihen sekä kanunansa että kuularuiskunsa ja painaltivat kiireimmittäin käpälämäkeen. Eipä hautausmaa silloin ollut heille kyllin avara! He kirkuivat mennessään: 'Olemme petetyt... Olemme petetyt.'

"Vanhus se jäi yksin granattisateesen ja riehui kuin itse paholainen patterinsa keskellä, itkien raivosta nähdessään tykkimiehensä jättäneen hänet.

"Kuitenkin illan suussa niitä palasi muutamia takaisin palkanmaksun ajaksi. Malttakaahan, hyvä herra, ja katsokaa minun vahtikoppiani. Sen seinässä on vielä niiden nimet, jotka palasivat nostamaan palkkaansa. Vanhus kutsui heitä nimeltä ja merkitsi sitä mukaa muistiin: 'Sidaine, läsnä; Choudeyras, läsnä; Billot, Vollon...'

"Kuten huomaatte oli heitä vain neljä tai viisi; mutta heillä oli naisia mukanaan... Ah, en koskaan unhota tuota palkanmaksuiltaa! Alhaalla tuolla loimusi Pariisi, paloi Kaupungintalo, Asehuone, täyteläiset viljamakasiinit. Père-Lachaisella oli valoisaa kuin keskellä päivää. Kapinoitsijat yrittivät vielä ryhtyä ampumaan tykeillään; mutta heitä ei ollut tarpeeksi paljon, ja sitäpaitsi Montmartre pelotti heitä. Niinpä he työntyivätkin erääsen hautakammioon ja rupesivat siellä naikkostensa kera juomaan ja lauleskelemaan. Vanhus oli istuutunut noiden kahden kivikuvan väliin, jotka ovat Favronnen haudan ovella, ja hirvittävän näköisenä hän katseli Pariisin paloa. Nähtävästi hän aavisti viimeisen yönsä olevan käsissä.

"Tästä hetkestä alkaen en oikein varmasti tiedä, mitä tapahtui. Menin näet asuntooni, tuohon pieneen majaan, jonka näette tuolla alempana oksien peitossa. Olin ylen väsynyt. Heittäysin vuoteelleni täysin taminein ja jätin lampun palamaan kuten myrskyöinä on tapani... Äkkiä kolkutetaan kiivaasti ovelle. Vaimoni menee avaamaan kovasti peloissaan. Luulimme vieläkin näkevämme kapinallisia... Ne olivatkin meriväkeä. Päällikkö, muutamia vänrikkejä ja lääkäri. He sanoivat minulle: 'Nouskaa keittämään meille kahvia!'

Minä nousin ja laitoin heille kahvia. Hautausmaalta kuului muminaa ja sekavaa liikettä juurikuin kaikki vainajat siellä heräisivät viimeiselle tuomiolle. Upseerit joivat kahvinsa nopeasti seisaaltaan ja veivät sitten minut mukanaan ulos.

"Hautausmaa oli täynnä sotilaita ja meriväkeä. Minut pantiin erään komennuskunnan etunenään, ja me ryhdyimme tarkastamaan paikkaa hauta haudalta. Aika ajoin sotamiehet, nähdessään lehvien liikahtelevan, ampuivat laukauksen jonkun puistokäytävän perälle, kuvapatsaasen tai hautaristikkoon. Siellä täällä keksittiin joku onneton lymynneenä johonkin kappelin nurkkaan. Hänen kanssaan ei pitkälti vitkasteltu... Niin kävi tutuille tykkimiehillenikin. Tapasin heidät kaikki, miehet ja naiset, sulloksissa vartiokoppini edessä; myös mitalirinta vanhus oli mukana. Eipä ollut se hauska näky aamun kylmässä hämyssä... Brrr... Mutta enimmin minua hämmästytti pitkä jono kansalliskaartilaisia, joita tuotiin samalla hetkellä Roquetten vankilasta, jossa he olivat viettäneet yönsä. He nousivat pitkin suurta puistokäytävää hitaasti kuin saattokulkue. Ei kuulunut sanaakaan, ei itkua erottanut. Nuo onnettomat olivat niin lamassa, niin masennuksissa! Olipa sellaisiakin, jotka nukkuivat kulkiessaan, eikä tieto siitä että menivät kuolemaan heitä herättänyt valveille. Heidän annettiin astua hautausmaan perälle, ja ampuminen alkoi. Heitä oli sata neljäkymmentä seitsemän. Voitte arvata, kauanko tuollainen toimitus kesti... Sellainen se oli Père-Lachaisen taistelu..."

Tässä tuo kelpo vartija, huomattuaan päällysmiehensä, jätti minut äkkiä, ja niin jäin yksin katselemaan hänen vahtikoppinsa seinältä noita viimeisen palkanmaksun nimiä, Pariisin tulipalon kajastuksessa siihen kirjoitettuja. Siinä loihdin mielessäni esille tuon toukokuun yön, granattien halkomana, veren ja liekkien punaamana, tuon suuren aution hautausmaan, joka oli valaistu kuin kaupunki juhlaa varten, keskelle tienristeystä jätetyt kanunat, ympärillä olevat avatut hautaholvit, mässäykset haudoissa, ja tuolla lähellä, keskellä tätä hautakumpujen, patsaiden ja kivikuvien paljoutta, joita liekkien loimahtelut panivat elämään, Balzac'in laajaotsaisen, suurisilmäisen rintakuvan, joka katseli, kaikkea tätä. [Honoré de Balzac (1799-1850), mainio ranskal. romanikirjailija; pääteos romanisarja _La Comédie humaine_ (Inhimillinen huvinäytelmä), mahtava kokoelma tosielämän kuvauksia väkevine valoineen ja varjoineen.]

Tarasconin puolustus.

Jumalan kiitos! Vihdoinkin on minulla uutisia Tarasconista! Sitten viiden sotakuukauden olen tuskin ollut hengissä -- niin suuri oli levottomuuteni!... Tuntiessani tämän kelpo kaupungin kiihkeän innostuksen ja sen asukasten sotaisan mielenlaadun, ajattelin itsekseni: Kukapa tietää, mitä Tarascon on tehnyt? Kenties se on miehissä syöksynyt raakalaisten kimppuun? Kenties se on pommituttanut itseänsä kuten Strassburg tai nääntynyt nälkään kuten Pariisi tai palanut elävältä kuten Châteaudun? Tai ehkäpä se hurjan isänmaallisuuden huumauksessa on lennättänyt itsensä ilmaan kuten Laon ja sen peloton linnoitus?... [Laonin kaupungin linnoituksen räjähyttivät ranskalaiset itse ilmaan preussilaisten valloituksen jälkeen 9 p. syysk. 1870.] Ei mitään sellaista ole tapahtunut, ystäväiseni, Tarasconissa. Tarascon ei ole palanut poroksi, Tarascon ei ole ilmaan räjähtänyt. Tarascon on edelleen samalla paikalla, rauhallisena viinitarhainsa keskellä, kadut tulvillaan auringon armasta paistetta, kellarit täynnä oivallista muskattiviiniä; ja Rhone, joka huuhtelee tätä rakastettavaa paikkakuntaa, vie kuten ennenkin mukanaan mereen kuvan onnellisesta kaupungista ja kantaa kalvossaan heijastuksen sen vihreistä säleakuttimista, hyvin haravoiduista puutarhoista ja uusiin mekkoihin puetuista reservimiehistä, jotka harjoittelevat joen rannalla.

Älkää toki sentään luulko, ettei Tarascon ole tehnyt mitään sodan aikana. Päinvastoin se on erinomaisesti kunnostautunut; ja sen sankarillinen vastarinta, josta tahdon koettaa teille kertoa, on saava ansaitun sijansa historiassa paikallispuolustuksen perikuvana, elävänä tunnusmerkkinä etelän puolustamistavoista.

_Lauluseurat_.

Kerronpa siis teille, että Sedanin onnettomuuteen saakka kelpo tarasconilaisemme olivat pysyneet kotonaan aivan rauhallisina. Näiden ylvästen Pikku-Alppien poikien mielestä se ei suinkaan ollut isänmaa, joka sortui tuolla pohjoisessa; sehän oli vain keisarin sotamiesten ja keisarikunnan häviö. Mutta syyskuun neljäs päivä, tasavalta, Attila leirissä Pariisin edustalla -- nepä äkkiä muuttivat aseman. Ja silloin, niin silloin Tarasconkin heräsi, ja saatiinpa nähdä, mitä on oikea kansallissota... Sen alotti tietysti laulukuntalaisten julistus. Tiedätte kyllä, miten kiihkeästi nuo etelän asukkaat harrastavat musiikkia. Varsinkin tarasconilaiset aivan raivoisasti. Kävellessänne kaduilla kaikki ikkunat teille laulavat, kaikki parvekkeet ravistelevat romansseja niskaanne.

Menitpä mihin myymälään tahansa, aina siellä on myymäpöydällä huokaileva kitara; jopa apteekkioppilaatkin yleisöä palvellessaan hyräilevät: "Oi satakieleni -- sa Spanjan luuttuni -- tralala -- lalalala." Paitsi näitä yksityiskonsertteja on Tarasconissa kaupungin torvisoittokunta, lukion torvisoittokunta ja ties miten monta lauluseuraa.

Pyhän Kristofferin lauluseura ja sen oivallinen kolmiääninen köörilaulu: "Pelastakaamme Ranska!" ne saivat vireille kansallisen liikkeen.

"Todella, pelastakaamme Ranska!" huudettiin kelpo Tarasconissa ja huiskutettiin ikkunoista nenäliinoja, miesten paukuttaessa käsiään ja naisten heitellessä lentomuiskuja suorasuhtaiselle falangille, joka neljän miehen riveissä, sotalippu etunenässä, marssi pitkin katuja ja ylpeästi tömisti askeleitaan.

Vauhtiin oli siten päästy. Tästä päivästä alkaen kaupunki muutti muotoansa: ei enää kitaroita eikä venelauluja. Kaikkialla espanjalainen luuttu sai siirtyä Marseljeesin tieltä, ja kahdesti viikossa aivan tapeltiin esplanadilla, kun tahdottiin kuulla lukion torvisoittokunnan soittavan "Lähtömarssia". Paikoista maksettiin huimaavia hintoja!...

Mutta tarasconilaiset eivät siitä välittäneet.

_Juhlakulkueet_.

Lauluseurojen esiintymisen jälkeen tulivat ratsastavat historialliset juhlakulkueet haavoitettujen hyväksi. Mikäpä olisikaan viehättävämpää kuin nähdä jonakin kauniina aurinkoisena sunnuntaina koko tuo voimakas Tarasconin nuoriso, jalassa pehmeät, jalanmukaiset, vaaleat saappaat, almuja anomassa, ovelta ovelle kulkien, ja hypittämässä hevosiaan parvekkeiden alla, kädessä mahtavat tapparakeihäät ja perhoshaavit; mutta kauneinta kaikista olivat isänmaalliset turnajaiset -- Frans I Pavian taistelussa -- joita seuraklubin herrat pitivät esplanadilla kolmena päivänä perätysten. Ken niitä ei ole nähnyt, hän ei ole koskaan mitään nähnyt. Marseillen teatteri oli lainannut puvut: kulta, silkki, sametti, korukirjaillut liput, vaakunakilvet, kypärikoristeet, hevosloimet, silkkinauhat, ruusukkeet, tupsukkeet, keihäänkärjet, rintahaarniskat panivat koko esplanadin kiurupeilin lailla leiskahtelemaan ja värisemään. Kaiken lisäksi navakka mistraltuuli huojutteli koko tätä valonvälkettä. Se oli kerrassaan suuremmoista. Valitettavasti kävi niin, että kun Frans I - hra Bompard, seuraklubin esimies -- vimmaisen taistelun jälkeen huomasi olevansa saksalaisratsurien saartamana, onneton Bompardimme antaessaan miekkansa viholliselle, teki niin arvoituksellisen liikkeen olkapäillään, että pikemmin näytti siltä kuin "kaikki on menetetty paitsi kunnia" [Frans I:n kuuluisa ilmoitus äidilleen Pavian tappion ja vangiksi joutumisensa johdosta (1525)] lauseen sijasta hän olisi mielinyt sanoa: _Digo-li que vengue, moun bon!_ [Eteläranskalainen, merkitykseltään vaihteleva puheenparsi, suomeksi sananmukaisesti: "pyydä häntä tulemaan, ystäväiseni."], mutta tarasconilaiset eivät olleet niin turhantarkkoja, ja isänmaallisen innostuksen kyyneliä kimalteli kaikkien silmissä.

_Läpimurtautuminen_.

Nämä näytelmät, nämä laulut, aurinko, Rhonen raikas ilma -- muutapa ei tarvittukaan panemaan päät pyörälle. Hallituksen viralliset julistukset saattoivat innostuksen kukkuroilleen. Esplanadilla ihmiset puhuttelivat toisiaan uhkaavin katsein, hampaitaan kiristellen, syytäen sanoja kuin kuulia. Keskustelut haiskahtivat vahvasti ruudille. Ilmassa oli salpietaria. Varsinkin olisi pitänyt kuulla näitä kiehuvia tarasconilaisiamme aamiaisella teatterikahvilassa: "Hävytöntä! Mitä ne pariisilaiset sitten oikeastaan tekevät tuolla kirotulla kenraali Trochulla? Eiväthän he sittenkään murtaudu saarroksen läpi... Vaikka sillä kehnolla olisi kyllä ollut hyvä tilaisuus! Tapahtuisipa sellaista Tarasconissa!..." Prrr!... Jo aikoja sitten olisi hyökkäys tehty!' Ja sill'aikaa kuin Pariisi oli tukehtumassa kauraleipäänsä, nieleksivät nämä herrasmiehet mehukkaita, oivallisella paavinviinillä höystettyjä peltokanoja, ja hyvin ravittuina, korvia myöten kastikkeesta kiiltävinä he kirkuivat kuin kuurot pöytää rusikoiden: "Hyvänen aika, tehkäähän toki uloshyökkäyksenne..." ja, kautta kunniani, heillä oli siihen hyvät syynsä!

_Seuraklubin puolustus_.

Kaikesta huolimatta raakalaiset lähenivät etelää päivä päivältä. Dijon antautui; Lyonia uhattiin, ja jo hirnahtelivat ulanien ratsut halusta haukata Rhone-laakson tuoksuavaa nurmea. "Järjestäkäämme puolustus!" sanoivat tarasconilaiset toisilleen, ja kaikki kävivätkin työn touhuun.

Käden käänteessä kaupunki oli pantsaroitu, vallitettu, ammuksilta suojattu. Joka talosta tuli linnoitus. Aseseppä Costecalden luona oli makasiinin edessä vähintäin kahden metrin levyinen, nostosillalla varustettu juoksuhauta, perin soma laitos. Seuraklubilla puolustustyöt olivat niin mainittavat, että niitä sulasta uteliaisuudesta mentiin katselemaan. Hra esimies Bompard seisoi ylhäällä tikapuilla, chassepot-kiväri kädessä, ja selitteli asioita naisille: "Jos he tulevat täältäpäin, niin pau, pau... Jos he taas nousevat tuoltapäin, niin pau, pau!" Vieläpä joka kadunkulmassa kulkijat pysäyttivät toisensa virkkaen salaperäisinä: "Teatterikahvila on valloittamaton", tai vielä paremmin: "Esplanadi on varustettu torpedoilla!..." Siinäpä olisi raakalaisille hiukan ajattelemisen aihetta.

_Tarkk'ampujat_.

Samaan aikaan syntyi tarkk'ampujayhdistyksiä kuin sieniä sateella. Kuoleman veljekset, Narbonnais'n shakalit, Rhonen muskettimiehet -- niitä oli kaikennimisiä, kaikenvärisiä kuin satakaunokkeja kaurapellossa. Entäs kypärintöyhtöjä, kukonsulkia, jättiläishattuja ja julman leveitä vöitä!... Tullakseen pelottavamman näköiseksi jokainen tarkk'ampuja antoi partansa ja viiksiensä kasvaa niin pörheiksi, ett'eivät enää tunteneet toisiaan kävelimöillä. Kaukaa näette käyvän teitä kohti Abruzzien vuorelaisrosvon, viikset koukussa, säkenöivin silmin, kalistellen sapelejaan, revolverejaan ja väkipuukkojaan; ja kun sitten lähestytte häntä, onkin se veronkantaja Pégolaude. Toisella kertaa kohtaatte portaissa itsensä Robinson Crusoen, suuri suippohattu päässä, kädessä sapeli kuin sahanterä, pyssy kummallakin olkapäällä; loppujen lopuksi se olikin aseseppä Costecalde, joka palasi päivällistä syömästä kaupungilta. Hulluinta asiassa oli se, että tarasconilaiset, täten koettaessaan tulla julmannäköisiksi, lopulta pelottivat toisensakin niin pahasti, ettei kohta kukaan uskaltanut lähteä ulos.

_Tarhakaniinit ja kaalikaniinit_.

Kun hallitus käski järjestää kaikkialla kansalliskaarteja, loppui toki tämä sietämätön tila. Triumviirien [väliaikaisen hallituksen johtomiehet Gambetta, Favre ja Thiers] mahtavasta puhalluksesta lensivät kukonsulat äkkiä päästä, ja kaikki Tarasconin tarkk'ampujat -- shakalit, muskettimiehet ja muut -- liittyivät yhdeksi pataljoonaksi kelpo sotilaita kunnon kenraali Bravidan, entisen varusmestarin, johdolla. Seurauksena oli uusia selkkauksia. Hallituksen käsky jakoi, kuten tiedetään, kansalliskaartit kahteen ryhmään: liikkuvat kansalliskaartit ja paikalliset kansalliskaartit; "tarhakaniinit ja kaalikaniinit", sanoi heistä kylläkin sattuvasti veronkantaja Pégolaude. Kaartien muodostuessa oli luonnollisesti tarhakansalliskaartilla paras osa. Joka aamu kelpo kenraali Bravida johti heidät esplanadille ampumis- ja sotilasharjoituksiin. "Pitkällenne! Pystyyn!" ja niin edespäin. Nämä leikkisodat houkuttelivat aina paljon katsojia paikalle. Tarasconin naisista ei ollut poissa yksikään, vieläpä Beaucairenkin naisväki joskus kulki sillan yli sotaisia kaniinejamme ihailemaan. Samalla aikaa kaalikansalliskaarti parka vaatimattomasti palveli kaupunkia ja piti vahtia museon edustalla, missä tosin ei ollut muuta vartioitavaa kuin sammalilla täytetty paksu liskoeläin ja kaksi falkonettikanunaa hyvän kuningas Renén ajoilta. [René I Hyvä, Provencen kreivi, vv. 1435-1442 Neappelin kuningas, runouden harrastaja; kuoli 1480.] Huomatkaa ett'eivät Beaucairen naiset aivan turhan tähden sillan yli lähteneet... Ja kuitenkin, kun kolme kuukautta kestäneitten ampumaharjoitusten jälkeen nähtiin, ett'eivät tarhakansalliskaartilaiset koskaan hievahtaneetkaan esplanadilta, innostus alkoi vähitellen kylmetä.

Kunnon kenraali Bravida sai kyllin huutaa kaniineilleen: "Pitkällenne! Pystyyn!" -- kukaan ei enää katsellut heitä. Kohtapa nämä leikkisodat joutuivat pilapuheeksi kaupungissa. Jumala sen kuitenkin tietää, ettei suinkaan ollut näitten kaniiniraukkain syy, ett'eivät päässeet lähtemään. He siitä olivatkin vallan raivoissaan. Jopa he eräänä päivänä kieltäytyivät harjoituksistakin.

"Ei mitään paraateja!" he huusivat isänmaallisen innostuksensa vallassa; "mehän olemme liikkuvaa kaartia; antakaa meidän lähteä liikkeelle!"

"Te pääsette liikkeelle, nimeni panen siitä pantiksi," sanoi heille urhea kenraali Bravida; ja harmista halkeamaisillaan hän lähti raatihuoneelle vaatimaan selvityksiä.

Raatihuoneella sanottiin ettei heillä ollut ohjeita ja että se kuului prefektin toimivaltaan.

"Olkoonpa niinkin!" arveli Bravida ja lähti heti pikajunassa Marseilleen etsimään prefektiä, mikä ei suinkaan ollut helppo tehtävä, syystä että Marseillessa oli alati viisi tai kuusi vakituista prefektiä, eikä siellä kukaan voinut sanoa ken heistä oli oikea. Erityisen onnenpotkauksen avulla Bravida löysi heti paikalla oikean, ja keskellä juhlallista prefektineuvostoa tuo kelpo kenraali ryhtyi puhumaan miestensä nimessä kaikella entisen varusmestarin arvokkaisuudella.

Heti ensi sanoihin prefekti keskeytti hänet:

"Anteeksi, kenraali... Mistä johtuu että sotilaanne teiltä vaativat liikkeellelähtöä ja minulta pyytävät saada pysyä paikoillaan?... Kas tässä, lukekaahan!"

Ja hymyhuulin hän ojensi kenraalille liikuttavan pyyntökirjeen, jonka kaksi tarhakaniinia, -- kaksi hurjimmin lähtöä huutanutta -- oli jättänyt prefektin virastoon, varustettuaan sen lääkärin, kirkkoherran ja notarion todistuksilla, ja jossa he kivulloisuuden vuoksi anoivat päästä kaalikaniineiksi.

"Minulla on yli kolmesataa tuollaista", lisäsi prefekti yhäti hymyillen. "Käsitätte kai nyt, hra kenraali, miksi emme ole kiirehtineet käskemään miehiänne liikkeelle. Valitettavasti on jo lähetetty liikkeelle liiaksi sellaisia, jotka tahtoivat jäädä. Niin ei saa enää käydä... Ja nyt, Jumala pelastakoon tasavallan, ja kosolti terveisiä kaniineillenne!"

_Jäähyväiskemut_.

Tarpeetonta mainita, että kenraali oli nolo Tarasconiin palatessaan. Mutta tässäpä onkin uusi juttu. Olipa näet hänen matkalla ollessaan pälkähtänyt tarasconilaisten päähän panna toimeen listakeräyksellä jäähyväiskemut sotaan lähtevien kaniinien kunniaksi! Kelpo kenraali Bravida sai heille turhaan vakuuttaa, ettei sellainen maksanut vaivaa, koska ei kukaan lähtisi; juomat oli jo kerätty ja tilattu, siis ei muuta kuin juoda ne suihinsa, ja niinpä tapahtuikin... Eräänä sunnuntai-iltana siis nuo liikuttavat jäähyväiskemut pidettiin raatihuoneen saleissa, ja aamuhämärään saakka maljat, eläköönhuudot, puheet ja isänmaalliset laulut panivat neuvostotalon ikkunat tärisemään. Jokainen tosin tiesi, mitä oli ajateltava koko juhlasta; kaalikansalliskaartilaiset, jotka sen maksoivat, olivat aivan varmoja siitä, ett'eivät heidän toverinsa lähtisikään, ja tarhakansalliskaartilaiset, jotka sen joivat, olivat siitä yhtä tietoisia; ja arvoisa varapormestari, joka liikutetuin äänin oli juuri vannonut kaikille näille sankareille olevansa valmis lähtemään heidän päällikökseen, tiesi paremmin kuin kukaan, ettei ollenkaan lähdettäisi liikkeelle. Mutta mitäpä siitä! Nämä etelän ihmiset ovat niin eriskummaisia, että jäähyväiskemujen lopuksi kaikki itkivät, kaikki halailivat toisiaan, ja, mikä oli asiassa ihmeellisintä, kaikki olivat siinä täysin vilpittömiä, yksinpä itse kenraalikin!...

Tarasconissa, kuten koko Ranskan eteläosassa, olen usein huomannut tämäntapaisen kangastusilmiön.

Äidit.

Piiritysmuistelma.

Eräänä aamuna menin Valérien-vuorelle tervehtimään ystäväämme maalaaja B:tä, joka palveli luutnanttina Seinen nostoväessä. Tuo kelpo poika sattui juuri olemaan vahdissa, eikä siis voinut liikkua mihinkään. Täytyi vain kävellä edestakaisin laivavahdin lailla linnoituksen holviportin edessä ja puhella siinä Pariisista, sodasta ja rakkaista poissaolevista ystävistämme... Äkkiä luutnanttini, joka mobilivaipassaankin oli yhä edelleen pysynyt kiihkeänä värintöhrijänä, keskeytti, pysähtyi ja kuiskasi minulle tarttuen samalla käsivarteeni:

"Oh, näetkös, millainen Daumier!" [Henri Daumier oli tunnettu ranskalainen pilakuvien piirtäjä (1810-79).]

Ja samalla kuin hänen pienet harmaat silmänsä äkkiä välähtivät kuin metsästyskoiran silmät, hän osotti minulle kahta arvoisaa olentoa, jotka juuri kohosivat näkyviin Valérien-vuoren rinteellä.

Todellakin oiva Daumier-pilakuva! Miehellä pitkä kastanjanvärinen takki, kaulus vihervää samettia, joka näytti metsän vanhasta sammalesta valmistetulta; muuten mies laiha, pieni, punakka, otsa matala, silmät ymmyrkäiset, nokka kuin pöllöllä. Kurttuinen linnunpää, tyhmänjuhlallinen ilme. Lopuksi kukikas kaislakori, josta pisti esiin pullon pitkä kaula, ja toisessa kädessä säilykerasia, tuollainen iänikuinen läkkipeltirasia, jollaista pariisilaiset eivät enää voi nähdä ajattelematta viisikuukautista saarrostaan... Vaimosta ei aluksi näkynyt muuta kuin jättiläismäinen röyhyhattu ja vanha shaali, joka kietoi häntä tiukasti päästä jalkoihin ikäänkuin selvästi tuodakseen ilmi hänen raihnaisuutensa. Silloin tällöin vilahti hänen hattunsa kuihtuneitten poimutusten välistä terävä nenänkärki ja muutamia harmaantuneita hiusten haituvia.

Saavuttuaan tasangolle mies pysähtyi hengähtääkseen ja kuivatakseen hikeä otsaltaan. Tosin täällä ylhäällä ei suinkaan ollut lämmin näin marraskuun lopulla usvassa, mutta hehän olivat kulkeneet niin nopeasti...

Vaimopa ei pysähtynytkään. Käyden suoraan valliporttia kohti hän katseli meitä tuokion epäröiden, juurikuin hän haluaisi puhutella meitä. Mutta nähtävästi upseerikalunain pelottamana hän mieluummin kääntyi vahtisoturin puoleen, ja minä kuulin hänen arasti pyytävän saada nähdä poikaansa, joka kuului Pariisin mobiliväen siihen ja siihen osastoon.

"Odottakaa täällä, sanoi vahtisoturi, minä käyn kutsuttamassa hänet."

Perin iloisena, helpotuksesta huoahtaen, vaimo kääntyi miehensä luo; ja molemmat kävivät istumaan syrjään vallipengermälle.

He saivat siinä vartoa kauan. Tuo Valérien-vuorihan on niin avara, niin täpösen täynnä pihoja, rintavarustuksia, vallinsarvia, kasarmeja, ampumasuojuksia! Meneppäs sitten sinne etsimään jotakin sen ja sen sotilasosaston nostomiestä tuosta sokkeloisesta kaupungista, joka vaappuu maan ja taivaan välillä ja kiemurtelee korkealle pilvien keskelle kuin Laputan saari. Puhumattakaan siitä että tällä erällä koko linnoitus oli täynnä rummunpärinää, sotatorvien soittoa, juoksentelevia sotilaita ja kalisevia kenttäleilejä. Vahdin vaihto, työkuntain vuorotus, ruokatarpeiden jakelu, verta vuotava vakooja, jota tarkk'ampujat tyrkkivät edellään pyssynperillä, Nanterren talonpoikia, jotka tulevat valittamaan kenraalille, nelistävä pikalähetti, paleltunut sotamies, vasta teurastettu nauta, sairaskoreja, jotka saapuvat etuvartiosta tuoden haavoitettuja, jotka vaappuvat koreissa muulien kupeilla ja hiljaa ähkivät kuin kipeät karitsat, merimiehiä raahaamassa uutta kanunaa vihellyspillin ja "hej, hoj" huutojen tahdissa, linnoituksen karja, jota punahousuinen paimen ajaa edellään, pitkä raippa kädessä, kiväri olkanauhassa: -- kaikki tämä myllerrys tulee, menee, kulkee ristiin pihoilla ja työntyy valliportin holviin ikäänkuin jonkun itämaisen karavanimajatalon matalan porttiholvin aukkoon.

"Kunhan vain eivät unhottaisi poikaani!" puhuivat täll'aikaa äiti raukan silmät; ja joka viiden minutin päästä hän nousi, lähestyi varovasti sisäänkäytävää ja heitti salaisen silmäyksen etupihaan väistäen muuria, mutta hän ei rohjennut enää kysellä mitään, peläten siten saattavansa poikansa naurunalaiseksi. Mies taas, ollen vieläkin arempi kuin hän, ei liikahtanutkaan nurkastaan; ja joka kerta kuin vaimo palasi paikalleen sydän pakahduksissa, masentunein ilmein, nähtiin, kuinka mies torui häntä hänen kärsimättömyydestänsä ja kuinka hän hänelle juurta jaksain selitteli palvelusvelvollisuuksia menetellen kuin vähäjärkinen, joka tahtoo tulla ymmärretyksi.