Part 4

Asehuoneen portit olivat selkosen selällään, jotta pihalla rivissä odottelevat preussilaisten kuormavaunut pääsisivät kulkemaan. Hornus tunsi kamalan väristyksen sisään astuessaan. Kaikki muut lipunkantajat olivat siellä, viisi- tai kuusikymmentä upseeria, masentuneina, ääneti. Ja nähdessään nuo synkeät ajoneuvot sateessa ja ihmiset paljain päin niiden takana luulipa olevansa hautajaisissa.

Eräässä nurkassa olivat sekaisin läjässä likaisella kivilattialla Bazainen armeijan kaikki liput. Mikään ei ollut surkeampaa nähdä kuin nuo kiiltosilkkiset lippukankaat, nuo kultatupsujen ja sirotekoisten lipputankojen jätteet, koko tuo kunniakas koru, viskattuna maahan, sateen ja loan tahrimana. Eräs sotahallinnon virkailija otti niistä yhden erältään, ja kuullessaan rykmenttiänsä mainittavan jokainen lipunkantaja astui esiin saamaan kuittia. Jäykkinä ja kylmän virallisina valvoi kaksi preussilaista upseeria toimitusta.

Ja niin te lähditte, te pyhät ja mainehikkaat repaleet, levitellen nähtäviin reikänne ja laahaten surullisesti pitkin kivipermantoa juurikuin siipirikot linnut! Te menitte tahrattujen mainetekojen häpeän saattamina, ja kukin teistä vei mukanaan palasen Ranskaa. Pitkien marssien päivä pimeni vaalenneitten poimujenne väliin. Kuulien jättämät merkit säilyttivät teille muiston tuntemattomista vainajista, jotka sattuman oikku oli surmannut levitetyn sotalipun juurella...

"Hornus, tuossa on lippusi... Sinua kutsutaan... mene hakemaan kuittisi..."

Siis todellakin kysymys kuitista!

Lippu oli siinä hänen edessään. Varmasti se oli hänen, tuo kaikista kaunein ja repaleisin... Ja nähdessään sen jälleen hän luuli olevansa yhä vielä tuolla ylhäällä ratapenkereellä. Hän kuuli luotien vinkuvan, kenttäkattilain kalisevan ja överstin huutavan: "Lipun luo, lapseni!..." Hän näki kaksikolmatta toveriaan kaatuneina ja itsensä kolmantenakolmatta vuorostaan rientävän nostamaan ja kannattamaan tuota käsivarren puutteessa vaipuvaa lippu raukkaa. Oi, tuonahan päivänä hän oli vannonut puolustavansa ja säilyttävänsä sitä kuoloon saakka. Ja nyt...

Tätä ajatellessa kaikki veri sydämestä pakkautui hänelle päähän. Huumautuneena, suunniltaan, hän heittäysi preussilaisen upseerin päälle ja riuhtaisi häneltä rakkaan sotamerkkinsä, tarttuen siihen lujasti molemmin käsin. Sitten hän koetti vielä kerran kohottaa sen tuonne ylös, korkealle ilmaan, huutaen: "Lip..." mutta ääni takertui hänelle kurkkuun. Hän tunsi lipputangon vapisevan ja luisuvan käsistään. Siinä sameassa ja kuolonkolkossa ilmassa, joka niin raskaana painaa antautuneina kaupunkeja, eivät sotaliputkaan voineet enää liehua, eikä mikään ylväs tunnelma voinut enää elää... Ja vanha Hornus kaatui kuin ukkosen lyömänä maahan.

Kommunin turkosotilas.

["Kommuni" (ransk. "la commune" = kunnallisneuvosto) oli se vallankumous-sosialistinen erikoishallitus Pariisissa, jonka sosialistiset johtajat piirityksestä villiytyneen Pariisin työväestön ja kansalliskaartin pohjakerrosten avulla perustivat, anastamalla ensin haltuunsa Pariisin kanunat ja sotatarpeet. "Kommuni" vallitsi Pariisia 18 p:stä maalisk. 29 p:ään toukok. 1871, välittämättä hitaistakaan Ranskan laillisesta hallituksesta ja tukien valtaansa hirmukeinoin. Vasta hirveällä taistelulla ja verisaunalla, jossa noin 17,000 "kommunardia" ja 7,000 hallituksen sotilasta menetti henkensä, onnistui Ranskan oikean hallituksen valloittaa pääkaupunki takaisin, sittenkuin vallankumoukselliset olivat petrolin avulla jo polttaneet useita Pariisin loistorakennuksia ja hävittäneet sen muistomerkkejä.]

[Turkot (ransk. "turcos") ovat alkuasukkaista muodostettua kevyttä algerialaista jalkaväkeä, jolla on arabialaiset pukineet. Ottivat osaa ranskalais-saksalaiseen sotaan.]

Hän oli alkuasukas-sotilaihin kuuluva pieni rumpali. Hänen nimensä oli Kadour, ja oli hän Dshendelin heimoa sekä kuului siihen kouralliseen turkoja, joka oli pelastautunut Sedanista Pariisiin kenraali Vinoyn osaston mukana. Weissenburgista Champignyhin saakka hän oli ollut alati mukana sotaretkellä, samoten taistelukenttien halki kuin myrskylintu rautaisine pärryttimineen ja arabialaisine rumpuineen ("derbouka"); ja niin ripeästi, niin huimasti, etteivät kuulat kyenneet osumaan häneen. Mutta talven tultua tuo pikkuinen ruskea afrikkalainen, jonka naaman kartessipanosten tuli oli punannut, ei voinut kestää öitä päävartiossa ja paikallaan-oloa lumessa. Niinpä eräänä tammikuun aamuna hänet tavattiin Marnen rannalta, jalat paleltuneina, koko mies kohmeessa. Hän joutui kauaksi aikaa sotasairaalaan. Sielläpä minä hänet ensi kertaa näinkin.

Surullisena ja kärsiväisenä kuin kipeä koira turko katseli ympärinsä suurin lempein silmin. Kun hänelle puheltiin, niin hän hymyili että hampaat paistoivat. Siinäpä olikin kaikki mitä hän voi tehdä, sillä ranskaa hän ei taitanut, ja hädin tuskin hän osasi edes "sabir"-kieltä, tuota algerialaista murretta, joka on sekoitus provensalista, italiasta ja arabiasta sekä muodostettu kaikenkarvaisista sanoista, joita siihen on koottu kuin näkinkenkiä pitkin Välimeren rantaa.

Mielen virkistykseksi oli Kadourilla ainoasti "derboukansa" (rumpunsa). Aika ajoin, kun hänen tuli kovin ikävä, tuotiin rumpu hänelle sänkyyn ja sallittiin hänen pärrytellä sitä, tietysti aivan hiljaa, ettei häiritsisi muita sairaita. Silloin hänen synkkä ja surumielinen olemuksensa, jonka oli hervannut Pariisin kellahko talvinen päivä ja kadulta näkyvä alakuloinen maisema, jälleen elostui, vilkastui ja seurasi tarkoin tahdin kulkua. Konsa hän pärrytti rynnäkkömerkin, ja silloin hän nauroi julmasti, niin että valkeat hampaat kiilsivät; konsa taas hänen silmänsä kyyneltyivät jonkun muhamettilaisen aamusoiton sävelmästä, hänen sieramensa laajenivat, ja sairaalan tympeässä ilmassa, lääkepullojen ja kääreitten keskellä, hän näki jälleen Blidah'n oranssimetsiköt ja pienet maurittaret tulemassa kylvystä, valkoharsoissaan ja lemuten rautayrtille.

Siten kului kaksi kuukautta. Pariisissa oli tällä aikaa paljon tapahtunut; mutta Kadour ei siitä aavistanut mitään. Hän oli kyllä kuullut, kuinka hänen ikkunainsa alitse kulki väsyneitä ja laahustavia joukkoja, jotka palasivat taistelusta, kuinka sittemmin kanunoita kuljetettiin edestakaisin aamusta iltaan, kuinka hätäkellot soivat ja tykit paukkuivat. Tästä kaikesta hän ei ymmärtänyt mitään muuta kuin että sota yhä jatkui ja että hänen oli mentävä taistelemaan, jahka hänen säärensä ehtisivät parata. Ja niinpä hän sitten lähtikin, rumpu selässä, etsimään komppaniataan. Hänen ei tarvinnut hakea sitä kauan. Joukko ohikulkevia kapinaliittolaisia vei hänet mukanaan eräälle pääasemalleen. Pitkän kuulustelun jälkeen, jossa hänestä ei saatu muuta selkoa kuin sanat _bono bezef, macache bono_, päivystävä "kenraali" lopuksi antoi hänelle 10 frangia ja omnibushevosen sekä otti hänet esikuntaansa.

Näissä kommunin esikunnissa nähtiin jos jotakin: punaisia laahustakkeja, puolalaisia viittoja, unkarilaisia ihotakkeja, merimiespuseroita, kultakoristeita, samettia, kiiltosolkia ja korunauhoituksia. Turkon siniset, keltaisella kirjaillut liivit, turbani ja "derbouka" täydensivät osaltaan näitä naamiaisia. Perin iloisena siitä että oli joutunut näin pulskaan seuraan ja kevätauringon, tykinjyskeen, katumelun, aseitten ynnä univormujen kirjavuuden huumaamana sekä uskoen vahvasti sodan täten yhä jatkuvan Preussia vastaan, tosin, kumma kyllä, entistä vilkkaammin ja vapaammin, karkurimme tietämättään ja tahtomattaan myllersi mukana tuossa Pariisin suuressa bacchusjuhlassa ja tuli päivän sankariksi. Kaikkialla missä hän näyttäytyi kapinaliittolaiset häntä riemuhuudoin tervehtivät ja juhlivat. Kommuni oli niin ylpeä hänen omistamisestaan, että se näytteli häntä, kuulutti häntä ja kantoi häntä näkyvissä kuin kokardia. Parikymmentä kertaa päivässä hänet lähetettiin kapinallisten pääasemalta toiselle. Olihan näet heitä kylliksi pilkattu siitä että heidän merisotilaansa olivat vääriä merimiehiä, heidän tykkisotilaansa vääriä tykkimiehiä!... Mutta ainakin tämä mies jos kukaan oli todellinen turkosotilas. Ollakseen siitä varma ei tarvinnut muuta kuin katsella hänen nuoren apinan tapaista vikkelyyttään ja tuon pikku ruumiin huimia eleitä ja kummia hyppyjä suuren ratsunsa selässä.

Jotakin kuitenkin puuttui Kadourin onnesta. Hän olisi tahtonut tapella, antaa ruudin puhua. Valitettavasti kommunin aikana kävi samoin kuin keisarikunnan aikana: esikunnat perin harvoin menivät tuleen. "Virkatoimien" ja paraatien väliajat turko parkamme vietti Vendome-torilla tai sotaministeriön pihalla keskellä kaikkea sitä sekamelskaa, jonka muodostivat alati vuotavat "elämänvesi"-lekkerit, avatut läskitynnyrit ja koko se määrätön mässäys, jossa vielä selvästi kuvastui piirityksen aikuinen nälänkiihko. Ollen liiaksi hyvä muhamettilainen ottamaan osaa näihin hurjisteluihin Kadour pysyttelihe syrjässä kohtuullisena ja tyynenä, suoritti uskontonsa vaatimat pesemiset jossakin nurkassa ja valmisti pivollisesta vehnäryynejä kusskussinsa. Sitten hän, ensin hiljaisesti rummutettuansa "derboukaansa", kääriytyi vaippaansa ja nukahti jonnekin portaille nuotiotulien lähelle.

Eräänä toukokuun aamuna turko heräsi hirveästä kivärien räiskinästä. Ministeriö oli mullin mallin; kaikki juoksivat, kaikki pakenivat. Koneellisesti hän seurasi muiden esimerkkiä, hyppäsi hevosensa selkään ja liittyi esikunnan mukaan. Kaduilla soivat torvet korvia särkevästi, ja pataljoonat olivat yhtenä mylläkkänä. Kivitystä revittiin irti, katusulkuja rakennettiin. Näkyi selvästi että jotakin erinomaista oli tekeillä... Mikäli lähestyttiin rantakatua, sikäli yltyi ammunta ja kasvoi meteli. Concorde-sillalla Kadour joutui erilleen esikunnasta. Hieman kauempana häneltä otettiin hevonen; sen vei joku, jolla oli moninauhainen kapipäähine ja kauhean kiire joutua katsomaan, mitä tapahtui Kaupungintalolla. Raivoisena turko lähti juoksemaan suoraan taisteluun. Juostessaan hän latasi chassepot-kivärinsä ja virkkoi hampaitaan kiristellen: _Macach bono, Brissien_... hän näet luuli että preussilaiset ne tunkeutuivat kaupunkiin. Jo vinkuivat kuulat obeliskin ympärillä ja Tuileriain puistossa. Rivoli-kadun katusulun luona huusivat Flourens'in [Gustave Flourens, professori, sosialisti, oli kommunin pääjohtajia ja kaatui 3 p. huhtik. 1871 eräässä uloshyökkäyksessä] kuoleman kostajat hänelle: "Hoi, turko! turko!..." Heitä oli vain tusinan verta, mutta Kadour yksin oli kokonaisen armeijan veroinen.

Seisoen katusulun harjalla rohkeana ja näkyväisenä kuin sotalippu hän taisteli huitoen ja huutaen keskellä kuulasadetta. Kerran sauhupilvi, joka kohosi maasta, hetkiseksi hälveni tykinlaukauksien väliajalla, ja silloin hän voi nähdä punahousuja kokoontuneina Champs-Elysées'ille. Sitten taas kaikki meni sekaisin. Hän luuli pettyneensä ja antoi kivärinsä paukahdella entistä kiivaammin.

Äkkiä katusulku vaikeni. Viimeinen tykkimies lähti käpälämäkeen ammuttuaan viimeisen laukauksensa. Mutta turko ei hievahtanut mihinkään. Väjyen, valmiina ponnahtamaan, hän ojensi tanakasti painettinsa ja odotti siten piikkikypärejä... Tuossa saapuikin niitä koko rivi!... Rynnäkköaskelten kumeasta jytinästä kuului upseerien ääni:

"Antautukaa!..."

Turko tuokioksi ällistyi, mutta kimmahti sitten pystyyn kiväri korkealla:

_Bono, bono Francése_!...

Hämärästi hän yksinkertaisella ymmärryksellään otaksui, että siinä se nyt oli tuo pelastava armeija, kenraalit Faidherbe tai Chanzy, jota pariisilaiset jo niin kauan olivat odottaneet. Kuinka hänkin nyt oli onnellinen, kuinka hänkin nyt hymyili heille koko kiiltävän hammasrivinsä täydeltä!... Silmänräpäyksessä oli katusulku valloitettu. Hänet ympäröitiin, häntä töykittiin.

"Näytäs kivärisi."

Hänen kivärinsä oli vielä kuuma.

"Näytäs kätesi."

Hänen kätensä olivat mustana ruudista. Ja turko levitti ne ylpeästi yhäti vain hyväntahtoisesti hymyillen. Mutta silloin hänet työnnetään seinää vasten ja pau!...

Hän kuoli ymmärtämättä tästä mitään.

Sunnuntaipiirakat.

I.

Tuona aamuna, joka sattui olemaan sunnuntai, kutsui Turenne-kadun varrella asuva piirasleipuri Sureau oppipoikansa ja sanoi tälle:

"Tässä ovat herra Bonnicarin sunnuntaipiirakat... juoksuta ne hänelle ja palaja vikkelästi... Näyttää siltä kuin hallituksen joukot olisivat jo tunkeutuneet Pariisiin."

Tuo pikkupoika, joka ei välittänyt vähääkään politiikasta, latoi piirakat aivan kuumaltaan piiraspannuun, kääri sen huolellisesti valkeaan pyyheliinaan ja nosti koko kantamuksen suoraan lakkilättänänsä päälle sekä lähti juoksujalkaa Saint-Louis'n saarelle, jossa hra Bonnicar asui. Aamupäivä oli ihana, yksi noita toukokuun kirkkaita aurinkoisia päiviä, jolloin kukka- ja hedelmäkaupat täyttyvät sireenien ja kirsikkapuiden kukkakimpuilla. Huolimatta kaukaisesta ampumisesta ja torvien merkkisoitoista katujen kulmissa, säilytti koko tuo vanha Marais'n kortteli rauhallisen ulkonäkönsä. Sunnuntai tuntui itse ilmassa; lapset leikkivät pihain perillä, suuret tytöt heittivät palloa porteilla, ja tuo pieni valkea olento, joka astuskeli aution viertotien keskellä lämpimäin piirakaisten suloisessa lemussa, antoi osaltaan tälle taisteluaamulle jonkinlaisen pyhäpukuisuuden ja luonnollisuuden leiman. Korttelin koko touhina näytti siirtyneen Rivolin kadulle. Siellä raahattiin kanunoita, siellä rakennettiin katusulkuja; joka askeleella kohtasi siellä joukkoja ja toimessa olevia kansalliskaartilaisia. Mutta pikku piirasleipuri ei joutunut ymmälle. Nuo veitikathan ovatkin kuin kotonaan keskellä pahinta tungosta ja katuhälinää! Juuri meluisina juhlapäivinä, jotka tungokseen nähden ovat vuoden pahimpia, ja karnevalisunnuntaisin he saavat enimmin juosta; eivätpä edes vallankumouksetkaan heitä ollenkaan häiritse.

Olipa todella hauskaa nähdä, kuinka tuo pieni valkea lakkilättänä puikkelehti kapipäähineitten [kapi on eräänlainen sotilaslakki] ja painettien välitse, karttaen töyttäyksiä, somasti vaapahdellen, milloin nopeasti, milloin taas väkinäisen hitaasti, mistä vielä selvästi tuntui juoksemisen halu. Mitäpä häneen kuului taistelun touhu! Hänelle oli tärkeintä joutua Bonnicarien luo puolisiksi ja siepata sieltä nopeasti pieni juomaraha, joka vartosi häntä eteisen pikkupöydällä.

Äkkiä syntyi tungoksessa hirveä puristus, sillä "Tasavallan holhokit" marssivat laulaen ohitse. Ne olivat kahden- tai viidentoista vanhoja katupoikia, chassepot-kivärit olalla, punaiset vyöt vyöllä, suuret saappaat jalassa ja yhtä ylpeitä nyt sotilasmaisuudestaan kuin juostessaan laskiaistiistaina lokaisilla bulevardeilla paperimyssy päässä ja kummallinen ruusunpunainen päivänvarjon retale kädessä. Tällä kertaa pikku leipurillamme oli keskellä töyttimisiä kylliksi työtä säilyttää tasapainoansa. Mutta hänen piiraspannunsa ja hän olivat niin sievästi liukuneet kadulla ja tehneet harakanhyppyjä jalkakäytävällä, että piiraspahaiset olivat suoriutuneet pelkällä pelästyksellä. Onnettomuudeksi tuo huumaava meno, poikien laulu ja punaiset vyöt, yhdessä ihmettelyn ja uteliaisuuden kera, herättivät leipurinoppilaassa halun kulkea perille saakka noin hauskassa seurassa. Ja sivuutettuaan Kaupungintalon ja Saint-Louis-saaren sillat hän hoksasi joutuneensa tämän remuavan kulkueen mukana pölyssä ja pauhinassa en osaa sanoa minne.

II.

Vähintäin jo viidenkolmatta vuoden aikana oli Bonnicarin perhe pitänyt tapanaan syödä piirakaisia sunnuntaisin. Täsmälleen puolipäivän hetkellä, kun koko perhe, sekä pienet että suuret, olivat koolla salissa, oli soittokellon iloinen ja hilpeä helinä ilmoittanut kaikille:

"Ahaa!... siellä on piirasleipurimme."

Silloin kolisivat tuolit, kahisivat pyhävaatteet, ja riemusta remahteli lasten nauru katetun pöydän ääressä, johon koko perhe onnellisena asettui piirakkain ympärille, jotka olivat kauniisti ladotut hopeaiselle lämmittimelle.

Tänä päivänä soittokello pysyikin ääneti. Harmistuneena hra Bonnicar katsoi kaappikelloonsa, jonka päällä istui täytetty haikara ja joka ei vielä milloinkaan ollut eistänyt eikä jättänyt. Lapset pälyivät ikkunasta tähystäen kadunkulmaa, josta leipurinoppilas tavallisesti kääntyi heille. Keskustelu laimeni; ja nälkä, jota puolipäivän kaksitoista peräkkäistä lyöntiä yhä lisäsi, saattoi ruokasalin näyttämään niin kovin suurelta ja surulliselta, huolimatta kuviokudokkaalla pöytäliinalla hohtavasta vanhasta hopeakalustosta ja kankean valkeista, torvelle sievästi käärityistä ruokaliinoista.

Monasti oli jo vanha rouva käynyt supattamassa miehensä korvaan, että paisti oli palanut, herneet liiaksi kiehuneet. Mutta hra Bonnicar oli saanut päähänsä, ettei hän istuisi pöytään ilman piirakoita, ja vimmoissaan Sureaulle hän päätti lähteä itse katsomaan, mitä tällainen ennen kuulumaton viivytys merkitsi. Kun hän oli jo menossa heilutellen keppiään, koettivat naapurit varoittaa häntä:

"Olkaa varoillanne, hra Bonnicar; sanotaan että hallituksen joukot ovat jo tunkeuneet Pariisiin."

Hän ei tahtonut kuulla mitään, eipä edes Neuillystä pitkin vedenpintaa räiskivää kiväritulta tai Kaupungintalolla ammuttuja tykkien hälytyslaukauksia, jotka panivat koko korttelin ikkunat tärisemään.

"Haa, tuo kirottu Sureau!..." Ja matkansa kiihdyttämänä hän puheli itsekseen, nähden hengessä itsensä jo tuolla alhaalla myymälässä kolkuttamassa kepillään permantoon, niin että näytelaatikon lasit tärisevät ja leivoslautaset hypähtelevät. Louis-Philippen sillan katusulku katkaisi hänen kiukkunsa. Siinä lojui muutamia julmannäköisiä kapinoitsijoita paistattamassa päivää irtikiskotulla kivityksellä.

"Minne matka, kansalainen?"

Kansalainen kyllä sen selitti, mutta juttu piirakaisista tuntui kovin epäilyttävältä, varsinkin kun hra Bonnicarilla oli yllä kaunis pyhätakkinsa ja nenällä kultasankaiset silmälasit -- siis esiintyi koko vanhan taantumusmiehen komeudella.

"Se on joku urkkija, sanoivat kapinoitsijat, hänet täytyy lähettää Rigault'n luo."

Jonka jälkeen neljä hyväntahtoista miestä, joita ei vähääkään huolettanut katusulun jättäminen, tyrkkivät pyssynperillä edellään kiukkuista Bonnicar parkaa.

En tiedä miten he menettelivät, mutta jo puolta tuntia myöhemmin he olivat kaikki siepatut kiinni ja yhtymässä pitkään jonoon vankeja, joka oli valmiina marssimaan Versailles'ia kohti. Herra Bonnicar väitti vastaan minkä ehti, heristeli keppiänsä ja jutteli tarinaansa satakin kertaa. Valitettavasti tuo hänen juttunsa pienistä piirakoista tuntui niin mahdottomalta, niin uskomattomalta kaiken tämän suuren myllerryksen keskellä, jotta upseerit vain nauroivat sille.

"Hyvä on, hyvä on, kelpo ukkoseni... Saatte selvittää asianne Versailles'issa."

Ja Champs-Elysées-puiston halki, joka vielä oli aivan valkoisenaan ruudinsauhua, vankijono laahusti eteenpäin kahden jääkäririvin välissä.

III.

Vangit marssivat viiden miehen muodostamissa tiukasti yhteensullotuissa riveissä. Estääkseen kulkuetta hajaantumasta täytyi heidän käydä toistensa käsikynkässä; ja tuo pitkä ihmisjono synnytti pölyistä tietä polkiessaan ankaraa rankkasadetta muistuttavan huminan.

Bonnicar raukka luuli näkevänsä unta. Hikoillen, puuskuttaen, pelon ja väsymyksen näännyttämänä hän laahusti eteenpäin jonon jälkipäässä kahden vanhan noita-akan välissä, jotka löyhkivät petrolilta ja paloviinalta; ja kuullessaan sanat "leipuri, pikku piirakat", jotka alati toistuivat hänen sadattelujensa ohella, ympärillä kulkijat luulivat hänen tulleen hulluksi.

Totta onkin että tuo miesparka oli kokonaan joutunut suunniltaan. Kun kulkueen rivit ylä- ja alamäissä hiukan hajaantuivat, niin hän todellakin kuvitteli näkevänsä tuolla kauempana pölyn seassa, joka kaikkialta ympäröi heitä, Sureaun pienen oppipojan valkean mekon ja leipurilakin. Ja ainakin kymmenesti tällä matkalla luuli hän niin! Tuo pieni valkea pilkku vilahti hänen silmiensä editse juurikuin ilkkuakseen hänelle ja katosi jälleen univormujen, puseroin ja puvunriekaleitten sekamelskaan.

Vihdoin, päivän laskiessa, saavuttiin Versailles'iin. Ja kun täällä nähtiin tuo vanha, silmälasiniekka porvari, puku aukinaisena, koko mies pölyisenä ja yrmeänä, niin kaikki tietysti olivat heti yksimieliset siitä, että hän oli oikein joku pääheittiö.

Sanottiin:

"Hän on Félix Pyat... Ei! hän on Delescluze." [Pyat ja Delescluze olivat "kommunin" johtomiehiä, jälkimäinen kaatui katusulkutaistelussa.]

Vartiojoukon jääkäreillä oli aika puuha saattaa hänet eheänä ja terveenä Orangerien pihaan asti. Vasta täällä tuo nääntynyt joukko sai hajaantua, heittäytyä pitkälleen maahan ja hengähtää. Muutamat siinä nukkuivat, toiset kiroilivat, muutamat rykivät, toiset itkivät; Bonnicarpa ei nukkunut eikä itkenyt. Istuen portaitten laidalla, pää käsien välissä, enemmän kuin puolikuolleena nälästä, häpeästä ja väsymyksestä, hän hengessään palautti näkyviinsä tämän onnettoman päivän, lähtönsä kotoa, levottomat pöytätoverinsa, iltaan saakka lykkäytyneen ateriansa, joka vieläkin häntä odotti, vieläpä kaikki nuo nöyrytykset, sadatukset ja pyssyn perällä kolhimiset -- ja kaikki tämä oli tapahtunut vain leväperäisen piirasleipurin vuoksi.

"Herra Bonnicar, kas tässä teidän pikku piirakaisenne!..." virkahti äkkiä joku ääni hänen vieressänsä; ja kelpo ukkosemme hämmästyi suuresti, kun päätään kohottaen äkkäsi mestari Sureaun pienen oppipojan, joka oli joutunut kiikkiin yhdessä "tasavallan holhokkien" kera, paljastavan ja tarjoavan hänelle valkean esiliinansa alta ottamaansa piiraspannua. -- Niinpä siis kapinasta ja vangitsemisesta huolimatta hra Bonnicar tänä sunnuntaina kuten muinakin sai syödä piirakaisia.

Taistelu Père-Lachaisella.

[Père-Lachaise on tunnettu hautausmaa Pariisissa, monen kuuluisan miehen viimeinen leposija.]

Vartija hymähti:

"Täälläkö taistelu?... eihän täällä ole koskaan ollut taistelua. Se on niitä sanomalehtien juttuja... Voinhan toki koristelematta kertoa, kuinka asian laita oikeastaan on. Toukokuun 22 päivän illalla, joka sattui sunnuntaiksi, näimme saapuvan tänne kolmisenkymmentä kapinallista tykkimiestä seitsentykkisen patterin ja uusimallisen kuularuiskun kera. He valitsivat asemansa tuonne hautausmaan ylängölle; ja koska juuri minulla on se osa vartioitavanani, niin minäpä sainkin antaa heille tilaa. Heidän kuularuiskunsa sijaitsi tuossa puistokäytävän nurkkauksessa, lähellä minun vahtikoppiani; heidän kanunansa hiukan alempana tuolla tasanteella. Saapuessaan he pakoittivat minut avaamaan heille useita hautakappeleja. Luulin aluksi heidän aikovan särkeä ja raastaa tyyten niiden sisällyksen; mutta heidän päällikkönsä pani joukkonsa järjestykseen ja piti heille, asettuen heidän keskelleen, tällaisen pienen puheen: 'Ensimäiseltä lurjukselta, joka vain koskettaa johonkin, minä kärvennän kurkun... Rivit hajalleen!...' Hän oli aivan valkohaiveninen, Krimin ja Italian sodista kunniamerkkejä kantava vanhus, jonka kanssa ei ollut leikkiminen. Hänen miehensä tottelivat häntä, ja minun on mainittava heidän kunniakseen, ett'eivät he riistäneet haudoista mitään, eipä edes Mornyn herttuan haudalta ristiinnaulitunkuvaa, joka yksinään on parin tuhannen frangin arvoinen.

"Kuitenkin kaikitenkin nuo Kommunin tykkimiehet olivat laatuansa perin alhaista väkeä, tilapäisiä tykistösotilaita, jotka eivät ajatelleet muuta kuin helposti ansaita kolmen ja puolen frangin suuruisen päiväpalkkansa... Sietipä nähdä sitä elämää, jota he hautausmaalla pitivät. He makasivat yhteensullottuina hautaholveissa, Mornyn ja Favronnen vieraina, Favronnen, jonka kauniissa haudassa keisarin imettäjä lepää. He säilyttivät viiniään kylmänä Champeaux'n haudassa, jossa on suihkulähde; myös naisia he hankkivat seurakseen. Ja yöt läpeensä siellä juotiin ja mässättiin. Niin, voinpa vakuuttaa teille, että vainajamme saivat kyllikseen kuulla hulluttelua.

"Kuitenkin nuo heittiöt, taitamattomuudestaan huolimatta, tekivät Pariisille suurta vahinkoa. Heidän asemansa oli näet oivallinen. Aika ajoin heille saapui määräys:

"'Tähdätkää Louvrea... tähdätkää Palais-Royal'ia!'