Part 3

Mutta kapteeni on tullut hajamieliseksi. Sen se nuori veri sittenkin tekee! Hän on joutunut suunniltaan, unhottanut pelinsä ja lyö nyt peräkkäin useita pisteitä, niin että hän on jo miltei voittamaisillaan pelin. Silloin marskin hahmo muuttuu hirvittävästi. Hämmästys ja suuttumus kuvastuvat hänen miehekkäillä kasvoillaan. Samalla hetkellä syöksyy hevonen pihaan hurjaa vauhtia. Eräs loan peittämä adjutantti ryntää vahdin läpi ja hyökkää yhdellä harppauksella portaista.

"Marsalkka! marsalkka!..." Sietipä nähdä kuinka hänet otettiin vastaan... Puhisten kiukusta, punaisena kuin kukko, marski näyttäytyy ikkunassa, biljardikeppi kädessä:

"Mikä siellä on hätänä? Mitä on tapahtunut? Kuinka rohjetaan vahdin ohitse?"

"Mutta, marsalkka..."

"Hyvä on... Heti paikalla... Odotettakoon käskyjäni, jumal'avita!"

Ja ikkuna paukahtaa vihaisesti kiinni.

Odotettakoon hänen käskyjään!

Sitähän he juuri tekevät nuo miespoloiset. Tuuli ajaa heihin sadetta ja raehauleja vasten kasvoja. Kokonaiset pataljoonat ovat muserretut, toisten seistessä hyödyttöminä paikoillaan kiväri kädessä, voimatta käsittää toimettomuuttaan. Ei voida tehdä mitään; odotetaan määräyksiä... Niinpä, kun kuolemiseen ei tarvita erityisiä käskyjä, miehiä kaatuu satamäärin pensaihin ja kaivantoihin vastapäätä suurta rauhallista linnaa. Vielä kaatuneinakin heitä raehaulit silpovat, ja heidän avonaisista haavoistaan juoksee verkalleen Ranskanmaan jalo veri... Tuolla ylhäällä biljardisalissa on myöskin tulinen taistelu: marski on taas päässyt edelle; mutta pikku kapteeni puolustaa itseään leijonan rohkeudella...

Seitsemäntoista! kahdeksantoista! yhdeksäntoista!...

Tuskin ehditään merkitä pisteitä. Taistelun melske lähenee. Marskilta puuttuu vain yksi piste. Granatit lentelevät jo puistoon saakka. Jopa yksi niistä räjähtää vesilammikon kohdalla. Sen kalvo särkyy; muudan joutsen pyörii säikähtyneenä ympäri, veristen höyhenten pöllytessä. Se oli viimeinen laukaus...

Sitten on kaikki hiljaa. Ainoasti sade valuu valkopyökkien lehville, kukkulan juurelta kuuluu sekava sorina, ja kuraisilta teiltä kiireisen ihmisjoukon askelien jytinä... Armeija on aivan hajallaan. Mutta marski on voittanut pelin.

Pikku kavaltaja.

Hänen nimensä oli Stenne, pikku Stenne.

Hän oli Pariisin lapsi, hintelä ja kalpea, ehkä kymmenvuotias, mahdollisesti viidentoistakin vanha; noiden huitukkain ikäähän ei koskaan varmasti tiedä. Äiti oli kuollut; isä, entinen merisotilas, oli puistonvartijana Templen kaupunginosassa. Pikku lapset, lapsentytöt, vanhat naiset saranatuoleineen, köyhät äidit, koko tuo jaloitteleva Pariisi, joka hakee suojaa ajoneuvoilta näillä käytävien reunustamilla puistotanhuoilla, tunsivat Stenne-ukon ja kunnioittivat häntä. Tiedettiinhän että noitten karheain viiksien alla, joita koirat ja penkkien siirtelijät kammoksuivat, piili suopea ja hellä, milt'eipä äidillinen hymy, ja että sitä nähdäkseen ei tarvinnut muuta kuin kysyä vanhukselta:

"Kuinka pikku poikanne jaksaa?..."

Hänhän rakasti niin kovin poikaansa, Stennevanhus! Hän oli niin onnellinen, kun poikanen iltasella koulusta päästyään tuli häntä noutamaan, ja he sitten yhdessä tekivät kierroksen lehtokujilla, pysähtyen joka penkin kohdalla tervehtimään tuttuja ja vastaamaan näiden kohteliaisuuksiin.

Piirityksen [Pariisin piiritys kesti 19 p:stä syysk. 1870 28 p:ään tammik. 1871] mukana kaikki surkeasti muuttui. Isä Stennen puisto suljettiin, sinne sijoitettiin petrolivarasto, ja miespoloinen, velvoitettuna alituiseen silmälläpitoon, kulutti aikansa autioin ja runneltujen puistikkojen keskellä, yksin, tupakoimatta, saamatta nähdä poikaansa muulloin kuin vasta myöhään iltasella kotona. Sietipä tällöin nähdä hänen viiksiään, kun hän puhui preussilaisista... Mutta pikku Stenne, hän ei liioin valitellut tätä elämänmuutosta.

Piiritys! Sehän oli niin hupaista pojannallikoista. Ei huolta koulusta eikä muusta! Alati vaan joutoaikaa ja katu kuin markkinatori!

Poikanen viipyikin ulkona juoksentelemassa iltaan saakka. Hän saattoi valleille marssivia varusväkipataljooneja, seuraten etusijassa niitä, joilla oli hyvä soittokunta; ja siinä pikku Stenne olikin tarkoin perillä. Hän väitti hyvin varmasti ettei 96. pataljoonan soittokunta kelvannut juuri mihinkään, mutta että 55. pataljoonalla oli erinomainen. Aika ajoin hän katseli nostoväen puutteellisia harjoituksia.

Kori kainalossa hän tunkeusi niihin pitkiin ihmisjonoihin, jotka talvisen aamun kaasuvalottomassa hämärässä muodostuivat teurastajain ja leipurien ristikkoakkunain eteen. Siinä sitten vedessä seisten tehtiin tuttavuutta ja juteltiin politiikkaa, ja isä Stennen pojalta tietysti jokainen tahtoi kuulla hänen omaa mielipidettään. Mutta kaikista hauskinta oli sentään muudan laji nappipeliä, tuo tunnettu "kalossipeli", jonka bretagnelaiset nostomiehet olivat saattaneet muotiin piirityksen aikana. Milloin pikku Stenne ei ollut valleilla tai leipomoissa, niin ainakin hänet tapasi kalossipelin äärestä Vesilinnan torilla. Hän tietysti ei itse pelannut, koska siihen tarvittiin rahaa; hän tyytyi olemaan vain pelkkänä päältäkatselijana!

Varsinkin eräs iso, sinimekkoinen pelaaja, joka ei pannut peliin vähempää kuin sadan soun [sou on noin 5 penniä] kappaleita, herätti hänessä ihmetystä! Hänen juostessaan helisivät hopeakolikot hänen mekkonsa povella...

Kerran, hakiessaan pikku Stennen jalkoihin saakka vierinyttä kolikkoa, iso sanoi hänelle matalalla äänellä:

"Mitäs siinä tuijottelet, häh?... No hyvä, jos haluat, sanon sinulle mistä näitä on saatavissa."

Pelin loputtua hän vei Stennen syrjään ja kehotti häntä tulemaan mukaansa myömään preussilaisille sanomalehtiä, joilla ansaitsisi 30 frangia matkalta. Inhoten torjui Stenne moisen esityksen; vieläpä hän pysyi poissa pelin äärestä koko kolme päivää. Kolme kauheaa päivää. Hän ei syönyt eikä nukkunut koko aikana. Yöllä hän näki unissaan pelkkiä kalossiläjiä kasattuna vuoteensa ääreen ja sadan soun kappaleita välkkyvinä kieriskelevän lattialla. Kiusaus oli liian väkevä. Neljäntenä päivänä hän palasi Vesilinnan luo, tapasi siellä ison ja suostui houkutukseen...

He lähtivät retkelleen eräänä lumisena aamuna, pussi olalla, sanomalehdet puseroiden sisällä piilossa. Heidän saapuessaan Flanderin portille päivä vasta hämärsi. Iso tarttui Stenneä käteen ja lähestyen vahtia -- punanenäistä ja sävyisää kelpo varusväkisotilasta -- hän virkkoi tälle surkealla äänellä:

"Sallikaa meidän päästä, hyvä herra... Äitimme on sairas, isä on kuollut. Me olemme, pikku veljeni ja minä, menossa keräämään perunoita vainioilta."

Hän itki. Stenne häpeissään katseli maahan. Vahtisotilas katseli heitä tuokion, loi pikaisen silmäyksen autiolle ja valkoiselle tielle ja sanoi heille astuen syrjään:

"Menkää sukkelasti." -- Silloin pojat kiireesti loikkasivat Aubervilliers'in tielle, ja iso naurahteli mielissään!

Sekavasti kuin unessa pikku Stenne näki kasarmeiksi muutettuja tehtaita, autioita, märkien riepujen peittämiä vallituksia ja pitkiä savutorneja, jotka läpäisivät sumun, kohoten särkyneinä ja tyhjinä taivasta kohti. Siellä täällä näkyi vahtisotureja, huppupäähineesen kääriytyneitä upseereja, jotka kaukolasilla katselivat etäisyyteen, ja pieniä, sammuvien vahtitulien sulattaman lumen liottamia telttoja. Iso tunsi kyllä tiet ja oikaisi kedon poikki välttääkseen vahteja. Kuitenkin he osuivat, voimatta sivuuttaa, erääsen vapaajääkärien (francs-tireurs) päävartiostoon. Vapaajääkärit olivat pienine päällysvaippoineen kyyryksissä vedellä täyttyneen haudan uomassa Soissons'iin vievän rautatien varrella. Tällä kertaa ison taas täytyi alottaa historiansa, heitä kun ei mielitty laskea ohi. Silloin, ison juuri vaikertaissa, astui vahtimajasta tielle vanha kersantti, aivan valkoparta ja kurttuinen, isä Stennen näköinen:

"Menkää raukat, älkääkä itkekö! sanoi hän pojille. Te pääsette etsimään perunoitanne; mutta sitä ennen käykää sisään hiukan lämpenemään... Tuon nallikan naamahan on vallan jäässä!"

Oi, ei suinkaan! Ei pikku Stenne värissyt kylmästä, vaan pelosta ja häpeästä... Vartiossa he tapasivat muutamia sotamiehiä kykkysillään perin kurjan ja kituvan tulen ympärillä, jonka lieskassa he paahtelivat painettiensa kärjessä korppujaan. Miehet puristausivat toisiinsa tehdäkseen pojille tilaa. Pojat saivat murenen korppua ja vähän kahvia. Heidän sitä juodessa tuli ovelle eräs upseeri, kutsui kersanttia, puheli hänelle aivan hiljaisesti ja poistui saman tien.

"Pojat! sanoi kersantti palaten säteilevänä sisään, tänä yönä me _saamme tupakkaa_. On siepattu preussilaisten tunnussana... Luulenpa että me tällä kertaa otamme heiltä takaisin tuon kirotun Bourget'n!" [Bourget on kylä Pariisin lähellä; taistelu 30 p. lokak. ja 21 p. jouluk. 1870]

Kaikki remahtivat hyvähuutoihin ja naurunpuuskiin. Tanssittiin, laulettiin, kalistettiin kuvepistimiä; sill'aikaa pojat, käyttäen meteliä hyväkseen, hävisivät tiehensä.

Päästyään varuspaikan ohi heillä oli jälellä vain tasankoa ja perällä pitkä valkea ampumareikien läpäisemä muuri. Juuri tätä muuria kohti he suuntasivat kulkunsa, pysähtyen joka askeleella juurikuin ollen poimivinaan perunoita.

"Kääntykäämme... Älkäämme menkö sinne", sanoi pikku Stenne vähän väliä.

Toinen hytkäytti vain olkapäitään ja eteni yhä. Äkkiä he kuulivat napsahduksen, joka syntyi pyssyn vireesen vetämisestä.

"Pitkällesi!" sanoi iso heittäytyen maahan.

Maasta pitkältään hän vihelsi. Toinen vihellys vastasi lumelta. He etenivät ryömimällä...Muurin edessä maan tasalla näyttihe kaksi keltaista viiksenpuolikasta likaisen päähineen alta. Iso hyppäsi etuvarustukseen preussilaisen viereen.

"Se on veljeni," sanoi hän osottaen toveriaan.

Stenne parka oli niin pikkunen, että preussilainen hänet nähdessään purskahti nauramaan ja oli pakoitettu ottamaan hänet käsivarsilleen hilatakseen hänet muurinaukkoon.

Muurin toisella puolella oli suuria maakasoja, kaadettuja puita, mustia kuoppia lumessa ja joka kuopassa sama likainen päähine, samat keltaiset viikset, jotka nauroivat nähdessään poikien menevän ohi.

Eräässä kulmassa oli puunrunkojen suojaama puutarhurinhuone. Alakerta oli täynnä sotilaita, jotka pelasivat korttia ja keittivät soppaa suurella ja kirkkaalla valkealla. Siitä levisi suloinen kaalin ja läskin lemu; millainen ero vapaajääkärien nuotioon verraten! Ylhäällä oli upseereja, jotka soittivat pianoa ja korkkailivat auki samppanjapulloja. Pariisilaisten saapuessa tervehdittiin heitä riemuhuudoin. He antoivat saksalaisille sanomalehtensä; heille kaadettiin juotavaa ja käskettiin juttelemaan. Huolimatta upseerien ankarasta ja tuikeasta naamasta huvitti iso heitä etukaupunkilaissukkeluuksillaan ja laitakatu-sanavarastollaan. He nauroivat, toistelivat hänen sanojaan ja ahmivat mielihyvällä sitä Pariisin lokaa, jota heille täten tarjottiin.

Pikku Stenne olisi hänkin mielellään halunnut puhua todistaakseen, ettei hän ollut mikään elukka, mutta jokin häntä ahdisti. Häntä vastapäätä oli erillään eräs vanhempi preussilainen, joka luki tai pikemmin oli lukevinaan, sillä hänen silmänsä seurasivat tarkasti Stenneä. Tuossa katseessa oli hellyyttä ja moitetta, juurikuin miehellä olisi ollut kotonaan Stennen ikäinen poika, jolle hän olisi tahtonut sanoa:

"Pikemmin kuolisin kuin näkisin poikani moisessa ammatissa..."

Tällä hetkellä Stenne tunsi ikäänkuin käden laskeutuvan sydämelleen ja estävän sen tykytyksen.

Päästäkseen tästä tuskasta hän joi. Kohtapa kaikki pyöri hänen ympärillään. Hän kuuli hämärästi naurunpuuskien keskeltä, kuinka hänen toverinsa pilkkasi kansalliskaartilaisia ja heidän sotaharjoituksiaan, matki aseihin tarttumista Marais'ssa [Marais on alava kaupunginosa Pariisissa.] ja yöllistä hälytystä valleilla. Vihdoin iso alensi äänensä, upseerit lähenivät ja muuttuivat kasvoiltaan vakaviksi. Tuo kurja näet rupesi varoittamaan heitä vapaajääkärien hyökkäyksestä.

Silloin Stenne äkkiä nousi raivoisana ja selvinneenä:

"Ei sitä, kuuletko iso... Minä en tahdo."

Mutta toinen vain nauroi ja jatkoi. Hän ei ennättänyt lopettaa, kun jo upseerit olivat kaikki jaloillaan. Eräs heistä osotti pojille ovea:

"Ulos leiristä!" sanoi hän heille.

Ja upseerit alkoivat puhua nopeasti keskenään saksaksi. Iso lähti ylpeänä kuin ruhtinas helistellen rahojaan. Stenne seurasi häntä allapäin; ja kun hän kulki sen preussilaisen lähitse, jonka katse häntä oli niin kovasti vaivannut, kuuli hän surullisen äänen sanovan:

"Syvälle vajonnut, poika parka."

Hänelle tulivat kyyneleet silmiin.

Päästyään taas tasangolle pojat alkoivat juosta nopeasti kaupunkia kohti. Heidän pussinsa oli täynnä preussilaisten antamia perunoita; siten he esteettömästi pääsivät vapaajääkärien varuspaikalle. Siellä valmistauduttiin yölliseen hyökkäykseen. Joukkoja saapui hiljaisesti ja kokoontui muurien taakse. Vanha kersantti oli täällä sijoittamassa miehiään paikoilleen kasvot ilosta loistavina. Poikien mennessä ohi hän tunsi heidät ja hymyili heille herttaisesti...

Oh, kuinka tuo hymy koski pikku Stenneen! Jopa hänen teki mieli huutaa:

"Älkää tehkö hyökkäystä! me olemme kavaltaneet teidät."

Mutta toveri oli sanonut hänelle: "Jos puhut, niin meidät ammutaan," ja pelko pidätti häntä...

Courneuven luona he menivät autioksi jätettyyn taloon rahoja jakamaan. Totuus vaatii sanomaan, että jako tapahtui täysin rehellisesti ja että pikku Stenne, kuullessaan kiiltäväin kolikkojen helisevän puseronsa povella ja ajatellessaan vastaista kalossipeliä, tunsi rikoksensa vähemmän inhottavaksi.

Mutta yksin jäätyään tuo lapsi parka oli onneton! Kun iso oli jättänyt hänet kaupungin portilla, alkoivat hänen taskunsa tuntua kovin raskailta ja käsi, joka puristi hänen sydäntään, puristi sitä entistä ankarammin. Pariisikaan ei hänestä ollut entisensä näköinen. Ohikulkijat katselivat häntä tuikeasti, juurikuin olisivat tienneet mistä hän tuli. Sana "kavaltaja" kaikui hänen korviinsa rattaiden räminästä ja sotarumpujen pärinästä kanavan rannalta, jossa pidettiin harjoituksia. Vihdoin hän saapui kotiinsa, ja iloissaan siitä ettei isänsä vielä ollut tullut kotiin, hän riensi nopeasti huoneesensa piilottamaan päänalusensa alle nuo niin raskaat kolikkonsa.

Koskaan ei isä Stenne ollut niin hyvä, niin hilpeä kuin tänä iltana. Oli saatu hyviä uutisia maaseudulta: siellä asiat menestyivät paremmin. Kesken syöntiään tuo vanha soturi katseli seinällä riippuvaa pyssyään ja virkkoi naureskellen pojalleen:

"Hei, poikaseni, kaipa sinäkin menisit preussilaisia vastaan, jos olisit suuri!"

Kello kahdeksan tienoissa kuului tykinpauketta.

"Se on Aubervilliers'in luota... Taistellaan kai Bourget'sta," virkkoi vanhus, joka hyvin tunsi kaikki linnoitukset. Pikku Stenne kalpeni ja syyttäen väsymystä hän meni makuulle, mutta eipä hän saanut unta. Tykit paukkuivat yhäti. Hän kuvitteli mielessään, kuinka vapaajääkärit hyökkäävät yöllä yllättääkseen preussilaiset ja itse kaatuvat väjytykseen. Hän muisti kersantin, joka oli hymyillyt hänelle; hän näki nyt hänet pitkänään lumella ja niin paljon toisia hänen ympärillään!... Kaiken tuon veren hinta oli kätkössä täällä hänen päänalusensa alla, ja hän itse, kunnon Stennen, soturin poika, oli... Kyyneleet tukehuttivat häntä. Viereisessä huoneessa hän kuuli isänsä kävelevän ja avaavan ikkunan. Alhaalla torilla pärisi hälytysrumpu, ja pataljoona nostoväkeä valmistausi lähtöön. Epäilemättä siellä oli tositaistelu käymässä. Poika raukka ei voinut pidättää nyyhkytystään.

"Mikä sinulla on?" sanoi isä Stenne astuen huoneeseen.

Poika ei kestänyt enää, vaan karkasi vuoteestaan ja heittäysi isänsä jalkoihin. Samassapa hopearahatkin kierivät lattialle.

"Mitä nuo ovat? Oletko varastanut?" kysyi vanhus vavisten.

Silloin pikku Stenne yhdessä hengenvedossa kertoi käyntinsä preussilaisten luona ja siihen liittyvät seikat. Mikäli hän ennätti puhua, sikäli hän tunsi sydämensä kevenevän, paljastus juurikuin antoi hänelle lievitystä... Isä Stenne kuunteli hirvittävän näköisenä. Kun kertomus oli lopussa, niin hän kätki kasvonsa käsiinsä ja itki.

"Isä, isä..." yritti poika sanoa.

Vanhus työnsi hänet vastaamatta luotaan ja keräsi rahat lattialta.

"Tässäkö kaikki?" hän kysyi. Pikku Stenne nyökkäsi myöntävästi. Vanhus otti naulasta pyssynsä ja patruunakotelonsa ja virkkoi, pistäen rahat taskuunsa:

"Hyvä on, minä menen palauttamaan ne heille."

Ja lisäämättä sanaakaan, kääntämättä edes päätään hän astui alas yhtyäkseen nostomiehiin, jotka lähtivät öiselle retkelleen. Eikä häntä ole sen jälestä enää koskaan nähty.

Lipunkantaja.

I.

Rykmentti seisoi taistelujärjestyksessä rautatien pengermällä, maalitauluna koko preussilaiselle armeijalle, joka oli ryhmittynyt vastapäätä, metsän suojaan. Siinä ammuttiin toisiaan 80 metrin matkalta. Upseerit kyllä komensivat: "Pitkällenne!..." mutta kukaan ei halunnut totella, ja urhea rykmentti seisoi pystyssä, ryhmittyneenä lippunsa ympärille. Tässä laskevan auringon, tuleentuneen viljan ja vihantain laidunten muodostamassa avarassa maisemassa tuo ihmispaljous, levottomana, sakean sauhun kietomana, näytti karjalaumalta, jonka hirvittävän rajumyrskyn ensimäinen puuska on yllättänyt aukealla kedolla.

Satamalla satoi rautaisia rakeita penkereelle. Ammunta räiski taukoamatta, kaatuvien kenttäkattilat vierivät kalisten syvänteesen, ja kuulat viuhuivat ja soivat taistelutantereen toisesta laidasta toiseen juurikuin kamalasti kajahtelevan soittimen vireessä olevat kielet. Aika ajoin lippu, joka kohosi päitten yläpuolella ja jota ampumisen vaikuttama ilmanvirta liehutteli, vaipui alas savuun. Silloinpa aina kajahti ankara ja ylväs ääni, kuuluen ammunnan, kuolevain korinan ja haavoitettujen sadatusten yli: "Lipun luo, lapseni, lipun luo!..." Ja heti joku upseeri syöksyi vilahtaen kuin varjo tuohon punaiseen usvaan, ja sankarillinen sotamerkki, uudelleen näkyvissä, hulmusi jälleen taistelun yllä.

Kaksikolmatta kertaa se vaipui!... Kaksikolmatta kertaa sen vielä lämpimään lipputankoon, josta kuolevan käsi juuri oli hellittänyt, tarttui toinen käsi ja kohotti sen jälleen pystyyn. Ja kun auringon mentyä mailleen rykmentin jäännökset -- tuskin kourallinen miehiä -- taistellen hitaasti peräytyivät, ei lipusta ollut enää jälellä muuta kuin riekaleita, joita kantoi kersantti Hornus, kolmaskolmatta lipunkantaja sinä päivänä.

II.

Tämä kersantti Hornus oli vanha yrmeä sotakarhu, joka tuskin osasi kirjoittaa nimeänsä ja joka oli kuluttanut kaksikymmentä vuotta aliupseerin kalunain hankkimiseen. Kaikki löytölapsen osaksi tulleet kärsimykset ja koko tuo kasarmielämän synnyttämä elukkamainen tylsyys kuvastuivat hänen matalasta ja painuneesta otsastaan, hänen rensselin köyristämästä selästään ja arvossa kohonneen rivisotilaan itsetiedottomasta ryhdistään. Kaiken lisäksi hän hiukan änkytti, mutta eipähän lipunkantajan oikeastaan tarvitse ollakaan kaunopuhuja. Mainitun taistelun iltana översti lausui hänelle: "Sinulla on lippu, kelpo kersanttini, no hyvä, suojelekin siis sitä!" Ja hetipä leirikaupustelijatar punoi aliluutnantin kultaisen reunusnauhan hänen kehnoon sotilashuppuunsa, jonka sade ja tuli olivat jo läpeensä turmelleet.

Tämä se olikin tuon nöyryytyksistä rikkaan elämän ainoa ylpeys. Samassa vanhan soturin vartalo suoristui. Tuo mies parka oli tottunut marssimaan kumarassa, silmät maahan luotuina, mutta täst'edes hänen olemuksensa oli ryhdikäs, katse tähtäsi ylös nähdäkseen tuon kalliin vaateriekaleen liehumassa ja pysyttääkseen sen pystyssä korkealla, kuoleman, petoksen ja sekasorron yläpuolella.

Te ette ole koskaan nähneet niin onnellista ihmistä kuin Hornus taistelupäivinä, kun hän piteli kaksin käsin lipputankoa, joka istui lujasti vaskikotelossaan. Hän ei puhunut eikä hievahtanut paikaltaan. Hän seisoi vakavana ja juhlallisena kuin pappi pyhä esine kädessä. Koko hänen elämänsä ja voimansa oli keskittynyt hänen sormiinsa, jotka puristivat tuota kaunista kullattua varrentynkää, kuulien vinkuessa sen ympärillä, ja hänen uhmaaviin silmiinsä, jotka tuijottivat suoraan preussilaisiin juurikuin tahtoen sanoa heille: "Koettakaapa tulla tätä minulta ottamaan!..."

Kukaan sitä ei koettanut, eipä edes kuolemakaan. Sodan verisinten tapahtumain, Bornyn ja Gravelotten [Bornyn taistelu 14. ja Gravelotten taistelu 18. p. elok. 1870] taistelujen johdosta lippu kyllä yhä hupeni ja tuli täyteen reikiä, repeämiä ja kaistaleita, mutta vanha Hornus se sitä kumminkin yhä edelleen kantoi.

III.

Saapui sitten syyskuu, armeija oli saarrettu Metziin ja majaili liikkumatta liejussa, jossa kanunat ruostuivat ja jossa maailman parhaat joukot, toimettomuuden, elintarpeiden puutteen ja huonojen uutisten lamauttamina kuolivat kuumeesen ja ikävään koplattujen kiväriensä ääreen. Kaikki, sekä päälliköt että sotilaat, olivat kadottaneet uskonsa; Hornus yksin vielä luotti tulevaisuuteen. Tuo kolmivärinen riepu se piti häntä yhä pystyssä, ja niin kauan kuin hän tiesi sen olevan tallella, ei hänestä vielä mitään ollut kadotettu. Paha kyllä översti säilytti lippua luonaan eräässä Metzin etukaupungissa, koska taisteluja ei enää ollut, ja kelpo Hornus oli melkein kuin äiti, jonka lapsi on imettäjällä. Hän ajatteli sitä lakkaamatta. Ja kun ikävä kävi kovin ankaraksi, hän suoraa päätä lähti Metziin yksistään näkemään, oliko lippu vielä yhä paikoillaan rauhallisesti seinän nojassa. Tultuaan siitä vakuutetuksi hän palasi leiriin täynnä rohkeutta ja kärsivällisyyttä, ja alkoi taas jutella vettyneessä teltassaan taistelu-unelmistaan ja eteenpäin marssinnasta, jolloin tuo kolmivärilippu jälleen hulmuaisi mahtavana levällään tuolla preussilaisten saarrosvarustusten yllä.

Eräs marski Bazainen päiväkäsky murskasi nuo harhakuvat. Muuanna aamuna Hornus herätessään näki koko leirin metelöivän ja sotilaat ryhmissä, kiihkoisina, yllyttämässä toisiaan raivon huudoilla, nyrkit heristettyinä suoraan kaupunkia kohti, juurikuin heidän kiukkunsa hakisi sieltä syyllistä. Huudettiin: "Vangitkaamme hänet!... Ampukaa hänet!..." Ja upseerit sallivat sen! He astuivat syrjään, allapäin, juurikuin olisivat hävenneet miestensä edessä. Todellakin se oli häpeällistä. Olihan näet luettu sadalleviidellekymmenelle tuhannelle hyvin asestetulle ja vielä voimakkaalle miehelle marskin päiväkäsky, joka luovutti heidät taistelutta viholliselle.

"Entä liput?" kysyi Hornus kalveten... Liput oli luovutettu muiden mukana, yhdessä kivärien, miesten ja sotavarojen kanssa.

"Tu... tu... tuli ja leimaus!" sammalsi miespoloinen. "Minun lippuani he eivät tule koskaan saamaan..." Ja hän lähti juoksujalkaa kaupunkia kohti.

IV.

Sielläkin oli kauhea hälinä. Kansalliskaartilaiset, porvarit, nostomiehet huusivat ja kiihottivat toisiaan. Lähetystöjä kulki, muristen ja alistuen, marskin luona. Hornus parka ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään. Hän puheli itsekseen ja kulki suoraan ylös Faubourgin katua.

"Riistetäänkö lippuni!... Tokkohan sentään! Onko se edes mahdollista? Onko hänellä siihen oikeutta? Antakoon preussilaisille omat tavaransa, kullatut vaununsa ja Mexikosta tuomansa kauniin ja kiiltävän pöytäkaluston! Mutta lippu, se on minun... Se on minun kunniani. Minä estän kenenkään siihen koskemasta."

Näitä katkonaisia lauseita hän sammalteli matkallaan; mutta niiden pohjana vanhuksella oli oma ajatuksensa! Kylläkin selvä ja päätteliäs ajatus: temmata lippu, viedä se rykmentin keskelle ja hyökätä suoraan preussilaisten kimppuun kaikkien niiden kanssa, jotka tahtoisivat häntä seurata.

Kun hän saapui perille, ei häntä tahdottu edes laskea sisään. Översti, itsekin vimmoissaan, ei tahtonut nähdä ketään. Mutta eipä Hornuskaan kuunnellut häntä.

Hän sadatteli, huusi ja tempoi päivystäjää: "Lippuni... minä tahdon lippuni..." Vihdoin avautui akkuna:

"Sinäkö se olet, Hornus?"

"Niin, herra översti, minä..."

"Kaikki liput ovat asehuoneessa. Mene vain sinne, niin saat siellä kuitin..."

"Kuitin?... Ja mitä varten?..."

"Niin kuuluu marskin käsky..."

"Mutta herra översti..."

"Jätä minut rauhaan!..." ja ikkuna suljettiin.

Vanha Hornus horjui kuin juopunut.

"Kuitin... kuitin..." toisteli hän koneellisesti... Vihdoin hän lähti liikkeelle käsittämättä muuta kuin että lippu oli asehuoneessa ja että hänen täytyi välttämättä nähdä se.

V.