Part 2

"Hän sanoi tämän ompelukseltaan, pikku naama niin totisena ja tyynenä... Kuinka olisikaan vanhus voinut epäillä mitään? Linnoitusten tykkejä hän ei voinut kuulla. Onnetonta, synkkää ja sekasortoista Pariisia hän ei voinut nähdä. Vuoteeltaan hän näki ainoasti Riemukaaren yhden sivupuoliskon ja huoneessaan ympärillään kaikenlaista ensimäisen keisarikunnan aikuista rihkamaa, joka oli omiaan pitämään vireillä hänen harhaluulojaan. Siinä oli marsalkkain kuvia, taistelupiirroksia, Rooman kuningas [Napoleon I:sen poika, joka jo kasteessa sai nimen 'Rooman kuningas'] kapalolapsena; lisäksi suuria ja raskaita jalustoja, koristettuina vaskisilla voitonmerkeillä, täynnä keisarillisia muistoesineitä, mitaleja ja pronssikaluja; palanen S:t Helenan kalliota lasikuvun alla; joukko pienoismaalauksia, jotka esittivät samaa naista hienosti käherrettynä, tanssipuvussa, keltaisessa leningissä, röyhyshihoin, silmät säteilevinä; -- ja kaikki tämä, jalustat, Rooman kuningas, marsalkat, keltapukuiset naiset pystyine vartaloineen, korkeine vyötäryksineen ja nurinkurisesti pyntättyinä, kuten vaati muoti v. 1806 -- juuri tämä voittojen ja valloitusten ilmakehä se enemmän kuin kaikki se mitä me voimme hänelle kertoa, saattoi kelpo överstimme niin lapsellisesti uskomaan Berlinin piiritykseen.

"Tämän päivän jälkeen meidän sotatoimemme muuttuivat hyvin yksinkertaisiksi. Berlinin valloitushan ei ollut muuta kuin odotuksen asia. Aika ajoin vanhuksen liiaksi ikävystyessä luimme hänelle kirjeen hänen pojaltaan, tietysti kuvitellun kirjeen, sillä Pariisiin ei enää ulkoapäin päässyt mitään, ja sitäpaitsi Sedanin taistelun jälkeen Mac-Mahonin ajutantti oli lähetetty vankina erääsen Saksan linnoitukseen. Voitte kuvitella tuon lapsi raukan epätoivoa, hän kun ei saanut mitään uutisia isästään, vaan tiesi että tämä oli vankina, vailla kaikkea, kenties sairaana, ja kuitenkin hänen täytyi antaa isänsä muka kirjoittaa iloisia kirjeitä, jotka olivat lyhyehköjä, kuten ainakin sotaretkellä sotilaan, joka kulkee yhäti eteenpäin valloitetuissa maissa. Joskus voimat pettivät hänet; meni viikkoja uutisitta. Mutta silloin vanhus tuli levottomaksi eikä nukkunut enää. Hetipä saapui jälleen Saksasta kirje, jonka tyttönen iloisesti luki vanhukselle vuoteen ääressä pidätellen kyyneliään. Översti kuunteli hartaasti, hymyili jännitetyin kasvoin, hyväksyi, arvosteli ja selvitteli meille hämärähköjä kohtia. Pojallensa hän lähetytti erittäin kauniita vastauskirjeitä: 'Älä konsanaan unhota olevasi ranskalainen', kirjoitti hän... 'Ole jalomielinen noita ihmisparkoja kohtaan. Älä tee maahansamoamista heille liian raskaaksi...' Siinä oli suositteluja loppumattomiin, hartaita varoituksia omistusoikeuden kunnioittamisesta, kohteliaisuusneuvoja naisten varalle, todellinen sotilaskunnian katkismus valloittajain tarpeeksi. Myöskin sekoitti hän joukkoon muutamia politiikkaa koskevia yleismietelmiä ja voitetuille säädettävän rauhan ehtoja. Siinä hän, se sanottakoon, ei ollut vaatelias:

"'Ainoasti sotakorvaus eikä muuta... Miksi hyväksi riistää heiltä maakuntia?... Eihän koskaan voida Saksaa Ranskaan sulattaa!...'

"Hän lausui tämän niin varmalla äänellä, ja hänen sanoissaan oli sellainen vilpittömyys, sellainen isänmaallinen kunniantunto, että väkisinkin tuli liikutetuksi häntä kuullessaan.

"Sillä välin piiritys edistyi päivä päivältä, mutta ei suinkaan Berlinin vaan Pariisin! Kaikkialla vallitsi kylmyys, pommitus, kulkutaudit ja nälkä. Mutta kiitos olkoon meidän huolenpitomme, ponnistustemme ja väsymättömän hellyyden, joka yhä eneni hänen ympärillään, vanhuksen levollisuus ei päässyt kertaakaan häiriytymään. Loppuun saakka minulla oli hänelle tarjottavana valkeaa leipää ja tuoretta lihaa. Sitä oli tietysti ainoasti häntä varten, ja Te ette voi ajatella mitään liikuttavampaa kuin nuo isoisän ateriat, niin viattoman itsekkäät: -- vanhus vuoteellaan, karskina ja naureskelevana servietti kaulassa, vierellä pojantytär, kalpeahkona puutteista, ohjaamassa hänen käsiään, antamassa hänelle juotavaa, auttamassa häntä syömään kaikkia noita vaivoin hankittuja herkkuja. Talvinen viima puhalsi ulkona ja lumi ryöppysi ikkunoita vasten, mutta vanhuksellamme oli lämpimässä huoneessaan mukava olo, ja levon virkistämänä hän muisteli sotaretkiänsä pohjolan maissa ja kuvaili meille sadannenkin kerran tuon kauhean paluumatkan Venäjältä, jolloin ei ollut muuta syötävää kuin jäätyneitä korppuja ja hevosen lihaa.

"'Ymmärrätkö, tyttöseni? me söimme 'hevosta'!'

"Tiesin varmasti että tyttö ymmärsi, sillä kahteen kuukauteen hänkään ei ollut muuta syönyt... Kumminkin kävi tehtävämme päivä päivältä, sikäli kuin parantuminen edistyi, sairaan luona yhä vaikeammaksi. Tuo hänen kaikkien aistiensa ja jäsentensä lamautuminen, joka tähän saakka oli ollut meille niin suureksi avuksi, alkoi haihtua. Pari kolme kertaa olivat jo Maillot'n portilla ammutut tykkien kauheat yhteislaukaukset saaneet hänet hätkähtämään ja heristämään korviaan kuin metsäkoira; ja meidän täytyi keksiä hänelle rauhoitukseksi vielä yksi viimeinen Bazainen voitto Berlinin luona ja sen kunniaksi Invaliidihotellin luona ammutut yhteislaukaukset. Kerran taas, kun hän oli työnnättänyt vuoteensa ikkunan ääreen -- luulen sen olleen Buzenvalin torstaina -- hän näki kyllin selvästi kansalliskaartilaisia, jotka kokoontuivat 'Suuren armeijan' puistotorille.

"'Mitä joukkoja ovat nuo tuolla?' kysyi vanhus, ja me kuulimme hänen murahtelevan hampaihinsa:

"'Huono ryhti! huono ryhti!'

"Siitä ei toki seurannut enempää. Mutta ymmärsimme hyvin että vast'edes täytyi olla paremmin varoillaan. Onnettomuudeksi ei kuitenkaan kyllin.

"Kun eräänä iltana saavuin heille, tuli lapsukainen vastaani kokonaan suunniltaan:

"'Huomenna he marssivat kaupunkiin', sanoi hän minulle.

"Lieneekö vanhuksen kamarin ovi ollut auki, vai miten, mutta seikka on sellainen, että sitten myöhemmin asiaa ajatellessani muistelin vanhuksen sinä iltana olleen aivan erityisessä mielentilassa. Luultavaa onkin että hän oli kuullut meidän sanamme. Ero oli vain siinä, että me puhuimme preussilaisista, mutta vanhus ajatteli ranskalaisia ja heidän voitollista kotiinpalaustaan, jota hän jo niin kauan oli odottanut: -- Mac-Mahon kulkemassa valtakadulla kukkasateessa, torvien soidessa, hänen poikansa marsalkan sivulla ja hän, vanhus, parvekkeellaan juhlapuvussa kuten Lützenin luona, tervehtien rikkinäisiä sotalippuja ja ruudin mustaamia kotkia...

"Isä Jouve parka! Nähtävästi hän oli arvellut että hänet pidätettäisiin olemasta läsnä tässä joukkojemme riemukulussa, jotta hän välttyisi liialliselta mielenliikutukselta. Niinpä hän ei hiiskunut asiasta kenellekään. Mutta huomispäivänä, juuri kun preussilaiset pataljoonat arkaillen järjestyivät sille pitkälle tielle, joka vie Maillot-portilta Tuilerioita kohti, avautui tuolla ylhäällä hiljaa ikkuna, ja översti näyttäytyi parvekkeella kypäri päässä, valtainen sapeli kupeella, kiireestä kantapäähän Milhaud'n entisen kyrassierin vanhassa kunniakkaassa puvussa. Tänäkin päivänä vielä ihmettelen, mikä tahdonponnistus, mikä elämäntarmo oli nostanut hänet noin jalkeille ja täyteen asuun. Varmaa vain oli että hän oli tuolla pystyssä rintanojan takana ja kai kummasteli nähdessään kadut niin tyhjinä ja äänettöminä, talojen ikkunasäleiköt suljettuina, Pariisin synkkänä kuin suuri sairaala, kaikkialla tosin lippuja, mutta niin omituisia: kokonaan valkeita punainen risti keskellä, eikä ketään menossa sotilaitamme vastaan.

"Tuokion hän voi luulla tulleensa petetyksi...

"Mutta ei! Tuolta alhaalta Riemukaaren takaa kuului sekava melu ja näkyi musta jono, joka samosi eteenpäin ylenevän auringon säteissä... Sitten vähitellen alkoivat kypärien piikit välähdellä, pienet rummut pärryttää, ja Tähtikaaren alla, sotilasten raskaitten askelien ja sapelien kalinan säestämänä, raikahti ilmoille Schubertin voittomarssi!...

"Silloin tienoon synkässä hiljaisuudessa kajahti huuto, hirvittävä huuto: 'Aseihin! Aseihin! Preussilaiset!...' Ja etujoukon neljä ulania voivat nähdä, kuinka tuolla ylhäällä parvekkeella kookas vanhus horjui huitoen käsiään ja kaatui jäykkänä maahan. Tällä kertaa översti Jouve oli todella kuollut."

Kelvoton zuavi.

[Zuavit ovat itämaisesti puettua kevyttä jalkaväkeä, jota Ranska pitää Algeriassa.]

Sainte-Marie-aux-Mines'in väkevä seppä Lory ei ollut tyytyväinen tänä iltana.

Tavallisesti hän, heti auringon laskiessa sammutettuaan ahjonsa, istuihe ovensa eteen rahille nauttimaan suloisesta väsymyksestä, jonka tuottaa raskas ja lämmin työpäivä. Ja ennen oppipoikien poistumista hän siinä särpi heidän kanssaan muutamia pitkiä kulauksia raikasta olutta, katsellen tehtaista kotiutuvia työläisiä. Mutta tänä iltana seppämme viipyi pajassaan illallishetkeen saakka, ja vastahakoisesti hän näkyi vihdoin saapuvan. Loryn eukko ajatteli miestään katsellen:

"Mitähän hänelle on tapahtunut?... Mahdollisesti hän on saanut rykmentistä huonoja uutisia, joita ei tahdo kertoa minulle?... Poikamme on kenties siellä sairaana..."

Mutta hän ei tohtinut kysellä mitään, vaan koetti ainoasti hillitä kolmea pientä valkotukkaista päivänpaahtamaa vekkulia, jotka naureskelivat pöydän ääressä ja syödä nakertelivat kermasta ja mustista retiiseistä valmistettua maukasta salattia.

Vihdoin seppä työnsi lautasensa vihaisesti syrjään:

"Haa, konnat ja lurjukset!"

"Mikä sinulla on, Lory?"

Seppä kivahti:

"Mikäkö? Onpahan viisi tai kuusi roistoa, jotka tästä aamusta alkaen on nähty maleksivan kaupungilla ranskalaisten sotamiesten pukineissa käsikynkin baijerilaisten kanssa... Ne ovat niitä samoja lurjuksia, jotka ovat -- kuten he sanovat -- muka ruvenneet Preussin kansalaisiksi... Joka päivähän näemme noita epäkelpoja elsassilaisia palajavan!... Mitä hiton taikajuomaa heille on mahdettu tarjota?"

Eukko koetti heitä puolustella:

"Näetkös, ukkoseni, eihän se oikeastaan ole näiden poikaparkojen vika... Onhan tuo afrikkalainen Algeria, jonne heidät lähetetään, niin kovin kaukana!... Heille tulee siellä koti-ikävä, joka kovasti houkuttelee heitä palajamaan ja jättämään sotilaan toimen".

Lory iski nyrkkinsä ankarasti pöytään:

"Vaikene, vaimo! Te naiset ette sellaisesta ymmärrä mitään. Eläessänne alati lasten kanssa ja vain niiden hyväksi te tietysti asetutte noiden mukulainne puolelle... No hyvä, minä sanon sinulle, että tuollaiset miehet ovat lurjuksia, luopioita, kurjia pelkureita, ja jos onnettomuudeksi meidän Risto olisi yhtä kunnoton raukka, niin, niin totta kuin olen Georges Lory ja seitsemän vuotta palvellut Ranskan jääkäriväessä, minä lävistäisin hänet sapelillani."

Ja julmana, puoliksi pystyyn kimmoten, seppä viittasi pitkään jääkärisapeliinsa, joka riippui seinällä pojan muotokuvan alla. Kuva esitti afrikkalaista zuavia. Mutta nähdessään nuo rehdit elsassilaiskasvot aivan tummina ja Afrikan tulisen auringon paahtamina, hän kohta tyyntyi ja rupesi nauramaan:

"Minä kiivastun niin helposti... Miten voisi Ristomme ajatellakaan muuttuvansa preussilaiseksi; hänhän on heitä kaatanut niin paljon sodan aikana!"

Tultuaan tätä ajatellessa jälleen hilpeälle tuulelle seppä lopetti iloisena illallisensa ja lähti tuota pikaa ottamaan pari naukkua _Ville de Strassbourgiin_.

Nyt on rouva Lory yksin. Saatettuaan makuulle kolme pientä valkotukkaistansa, jotka sitten livertelevät vierushuoneessa kuin nukkuva linnunpesä, hän ottaa käsityönsä ja istuutuu mietteliäänä ovelle puutarhan puolelle. Aika ajoin hän huoahtaa ja ajattelee itsekseen:

"Niin, minä kyllä tahdon. He ovat lurjuksia, luopioita... mutta samapa se! Heidän äitinsä ovat niin kovasti onnellisia nähdessään heidät jälleen."

Hän muistelee aikaa, jolloin hänen poikansa ennen sotaväkeen menoaan oli ollut täällä tällä samalla hetkellä vaalimassa pientä puutarhaa. Hän katselee kaivoa, josta hän oli täyttänyt ruiskukannunsa, pusero yllään, hiukset pitkinä, nuo kauniit hiukset, jotka häneltä oli leikattu hänen zuaviksi joutuessaan...

Äkkiä hän hätkähtää. Pikku takaportti, joka antoi vainioille päin, on auki. Koirat eivät ole haukkuneet; kuitenkin se, joka lähestyy pitkin muuria varkaan lailla, pujahtaa mehiläiskekojen välitse...

"Päivää, äitiseni!"

Siinä on Risto hänen edessään univormu reuhallaan, nolona, hämmentyneenä, kieli kankeana. Tuo onneton on saapunut kotiseudulleen muiden mukana ja jo tuntikauden kierrellyt taloa odotellen isän poistumista tullakseen sisälle. Äiti tahtoisi torua häntä, mutta hänellä ei ole tarpeeksi rohkeutta. Onhan siitä jo niin kaualti kuin hän ei ole nähnyt poikaansa eikä syleillyt! Sitäpaitsi Risto esittää perin päteviä järkisyitä; kuinka muka hänelle oli tullut ikävä kotia, pajaa ja omaisia, kuinka kuri oli tullut siellä ankarammaksi ja toverit olivat kutsuneet häntä "preussilaiseksi" hänen elsassilaisen ääntämisensä vuoksi. Ja äiti uskoi mielellään kaiken tämän. Hänen ei tarvinnut muuta kuin katsahtaa Ristoon uskoakseen heti. Jutellen yhtämittaa saapuvat he alasaliin. Pikku veikot heräävät ja rientävät paljain jaloin paitasillaan syleilemään suurta veljeä. Häntä kehotetaan syömään, mutta hänellä ei ole nälkä. Hänellä on vain kauhea jano, ja hän särpii ahnaasti vettä niiden olut- ja valkoviini-annoksien päälle, jotka hän sitten aamun on tilannut kapakassa.

Mutta joku käy pihalla. Se on seppä, joka palajaa kotiin.

"Risto, tuolla tulee isäsi. Nopeasti piiloon, jotta ennätän puhua ja selittää asiat hänelle", ja hän työntää Riston suuren fajanssikaakeliuunin taa sekä ryhtyy ompelukseensa vapisevin käsin. Onnettomuudeksi zuavin chechia (päähine) oli jäänyt pöydälle, ja heti ensimäiseksi Lory näkee sen. Äidin kalpeus, hänen hämmennyksensä -- seppä ymmärtää heti kaikki.

"Risto on täällä!" hän karjaisee hirvittävällä äänellä, ja paljastaen sapelinsa hurjalla tempauksella hän syöksyy kaakeliuunia kohti, jonka takana zuavi on kyyrysissään, kalpeana, humalastaan selvinneenä, kaatumisen pelosta seinään nojaten.

Äiti heittäytyy väliin:

"Lory, Lory, älä häntä tapa... Minä itse olen hänelle kirjoittanut ja pyytänyt palajamaan, koska sinä tarvitset häntä pajassa..."

Hän takertuu miehensä käsivarteen, laahaa mukana ja nyyhkyttää. Pimeässä huoneessaan, huutavat lapset kuullessaan nuo vihan ja itkun siihen määrin täyttämät äänet, etteivät he enää niitä edes tunnekkaan. Seppä pysähtyy ja sanoo vaimoonsa katsahtain:

"Hoo! vai sinä se annoit hänen palata? No niin, hän menköön maata. Huomenna katson mitä minun on tehtävä."

Huomisaamuna Risto, herättyään raskaasta, painajaisten ja aiheettomien kauhujen täyttämästä unesta, tapaa itsensä omasta lapsuuskamaristaan. Pienistä lyijykehyksisistä ikkunoista, joiden läpi kukkiva humala tunkee, paistaa jo lämmin aurinko korkealta. Alhaalla vasarat paukahtelevat alasinta vasten... Äiti seisoo päänpohjissa, hän ei ole jättänyt poikaansa koko yönä -- niin kovasti isän viha oli saanut hänet pelästymään. Eipä ukko itsekkään ole nukkunut. Aamuun saakka hän on kävellyt huoneessaan itkien, huokaillen, avaten ja sulkien kaappeja, ja nytpä juuri hän astuu poikansa huoneeseen, vakavana, puettuna juurikuin matkaa varten, korkeat säärykset jalassa, avara hattu päässä ja vahva, päästä raudoitettu vuorisauva kädessä. Hän käy suoraan vuoteen ääreen: "Ylös, poika, nouse ylös!"

Hiukan hämmentyneenä poika aikoo ottaa zuavipukineitaan.

"Anna niiden olla!" sanoo isä ankarasti.

Johon äiti arkana lausuu:

"Mutta, ystäväiseni, hänellähän ei ole muita".

"Anna hänelle minun vaatteeni... En niitä enää itse tarvitse".

Pojan pukeutuessa Lory käärii huolellisesti kokoon univormun, pienet liivit ja avarat punaiset roimahousut, ja saatuaan mytyn valmiiksi hän ripustaa kaulaansa läkkipeltisen kotelon, jossa on matkakartta.

"Menkäämme nyt alas", sanoo hän vihdoin, ja kolmisin he ääneti laskeutuvat pajaan... Palje puhisee, kaikki ovat työssä. Nähdessään taas edessään tämän työsuojan, jota hän oli niin usein ajatellut tuolla kaukana, zuavi muistelee lapsuusaikaansa, kuinka hän oli leikkinyt pitkät ajat tuolla pajan lämpimässä, kipunain säihkyessä mustan hiilentomun keskellä. Hän tuntee jonkinlaisen hellyyden puuskan ja suuren halun saada anteeksi isältään; mutta katsahtaessaan tähän hän yhä kohtaa isän heltymättömän katseen.

Vihdoin seppä ryhtyy puhumaan:

"Poika", hän sanoo, "tuossa on alasin, tuossa työkalut, kaikki ne ovat sinun!... Ja kaikki tuo myös", lisää hän osottaessaan hänelle pientä puutarhaa, joka näkyy savuttuneesta oviaukosta täynnä auringonpaistetta ja mehiläisiä... "Mehiläispesät, viiniköynnökset, talo, kaikki ne kuuluvat nyt sinulle... Koska olet uhrannut kunniasi näitten asiain vuoksi, niin on paikallaan, ettäs niistä huolenkin pidät... Sinä olet nyt isäntä talossa... Minä lähden täältä... Sinä olet Ranskalle velkaa viisi vuotta, minä menen maksamaan ne edestäsi."

"Lory, Lory, mihin sinä menet?" huutaa vaimo parka.

"Isä!" rukoilee poika... Mutta seppä on jo menossa ja kävelee pitkin askelin enää kääntymättä...

* * * * *

Sidi-bel-Abbés'issa, 3:n zuavirykmentin asemapaikassa, otettiin palvelukseen joku päivä sitten 55-vuotias vapaaehtoinen.

Peli biljardia.

Taisteltuaan kaksi päivää ja vietettyään yön rensseli selässä rankkasateessa sotilaat ovat tuiki väsyksissä. Ja kuitenkin annetaan heidän väristä kolme kuolettavaa tuntia, kiväri jalalla, suurten teitten loassa ja veteläin vainioin liejussa.

Nääntyneinä uupumuksesta ja yönvalvonnasta, univormu läpimärkänä, he pakkautuvat kiinni toisiinsa lämmitelläkseen ja pysyäkseen pystyssä. Onpa sellaisiakin, jotka nukkuvat seisaallaan nojaten naapurinsa rensseliin, ja väsymys sekä kärsimykset kuvastuvat selvemmin juuri näistä uneen vaipuneista lamautuneista kasvoista. Kaikkialla vain sadetta ja kuraa, ei tulta eikä keittoa, taivas sameana ja synkkänä, vihollinen aivan ympärillä. Tuo on kamalaa...

Mitä täällä sitten on tekeillä? Mitä aiotaan?

Kanunat, kita ammottaen metsää kohti, näyttävät juurikuin vaanivan jotakin. Väijyvät kuularuiskut tähtäävät tuikeasti ilmanrantaa. Kaikki näyttää valmiilta hyökkäykseen. Mitä sitten odotetaan?...

Odotetaan käskyä, mutta päämaja ei sitä lähetä.

Eikä päämaja suinkaan ole kaukana. Se sijaitsee Ludvig XIII:n aikuisessa kauniissa linnassa, jonka punaiset kattotiilet, sateen huuhtelemina, paistavat mäen rinteellä puiston keskeltä. Todellakin ruhtinaallinen asunto, kyllin arvokas kantamaan Ranskan sotamarskin lippua. [Tämä kertoelma tarkoittanee marski Bazainea Metzissä, johon saksalaiset hänet sulkivat ja jossa hänen täytyi ruokavarain puutteessa useampain turhain uloshyökkäysten jälkeen antautua noin 175,000 miehen kera 26 p. lokak. 1870.] Avaran ojanteen ja kivisuojakkeen takana, niiden erottamina valtatiestä, ulottuvat ruohopenkereet suoraan pääportaille asti, sileinä ja vihantina, kukka-astiain reunustamina. Palatsin toisella puolella on valkopyökkimetsikköön laitettu valoisia aukeamia; siellä vesilammikot, joissa joutsenet uiskentelevat, kuvastimena kuultavat, ja suunnattoman lintuhuoneen pagodimaisella katolla löyhyttävät riikinkukot ja fasanit kimeästi kirkuen siipiään ja levittelevät pyrstösulkiaan. Omistajain katoamisesta huolimatta ei linnassa silti häviö eikä sodan turma tunnu. Armeijan ylipäällikön valtalippu on suojellut jopa ruohopengermäin pienimmät kukkasetkin, ja hämmästytpä hyväsestikin tavatessasi niin lähellä taistelutannerta tällaisen runsaan rauhallisuuden, jonka vaikuttaa mallikelpoinen järjestys, puistikkojen säännöllinen ulkonäkö ja lehtokujain syvä hiljaisuus.

Sade, joka tuolla alhaalla kasaa niin ilkeätä liejua teille ja uurtaa niihin niin syviä vakoja, on täällä juurikuin ylhäistä, ylimyksellistä kastelua, joka elähyttää tiilien punaa ja ruohopenkkien vihannuutta ja kiillottaa oranssien lehviä sekä joutsenien valkeita sulkia. Kaikkialla kimaltelee, kaikkialla on rauhallista. Todellakin, ilman katon harjalla liehuvaa lippua, ilman kahta vahtisotilasta ristikko-ovella ei kukaan uskoisi olevansa päämajassa. Hevoset lepäävät talleissa. Siellä täällä kohtaat vaatteenharjaajia, upseerien palvelijoita arkipuvussa vetelehtimässä keittiöiden ovilla tai jonkun punahousuisen puutarhurin, joka tyynesti vetelee haravaansa avarain pihain hiekkakäytäviä pitkin.

Ruokasalissa, jonka ikkunat antavat pääportaille päin, näet puoliksi korjatun ruokapöydän, avattuja pulloja, tyhjiä tahmaisia laseja, tahroja rytistyneellä pöytäliinalla, kaikkialla aterian ja syöminkien jälkiä. Sivuhuoneesta kuuluu äänekästä puhelua, naurua, pallojen vierimistä ja lasien kilinää. Marski pelaa parhaillaan siellä biljardia, ja siinäpä syy miksi armeija saa odottaa käskyjä. Kun kerran marski on alottanut pelinsä, niin saa taivas huoleti revetä eikä mikään maailmassa voi estää häntä lopettamasta.

Biljardi!

Sepä se on tämän suuren sotasankarin heikko puoli. Siinä hän seisoo vakavana kuin taistelussa, juhlapuvussa, rinta tähtiä täynnä, säihkyvin silmin, posket punottavina, aterian, pelin ja ryyppyjen kiihottamana. Adjutantit seisovat ympärillä jännitettyinä, kunnioittavina, juurikuin kivettyneinä ihmetellen jokaista hänen lyöntiään. Kun marski saa pisteen, syöksyvät he kaikki sitä merkitsemään; kun marskia janottaa, tahtovat kaikki valmistaa hänen lasinsa. Kaikkialla vain olkahetuleitten ja sulkatöyhtöjen kahinaa, mitalien ja kultanauhojen välkettä; ja nähdessäsi kaikki nuo hienot hymyilyt ja hovimaisen kohteliaat kumartelut sekä uudet kullalla kirjaillut univormut tässä korkeassa tammilaudoituksella koristetussa salissa, josta näkee sekä puistoon että suurelle pihalle, muistuvat tuokioksi mieleesi Compiègnen syysjuhlat ja haihtuvat sieltä hetkiseksi tahraiset sotilasraukat, jotka värisevät tuolla alhaalla teitten varsilla ja muodostavat niin synkkiä ryhmiä vesisateessa.

Marskin pelitoverina on pieni, tiukkapukuinen, valkohansikkainen ja käherretty esikuntakapteeni, joka on oivallinen pelaaja ja kyllä kykenee kumoomaan kaiken maailman marskit, mutta hän tietää pysyttäytyä kunnioittavan matkan päässä päälliköstään ja osaa olla sekä voittamatta että menettämättä liian helposti. Sellainen juuri onkin oikea tulevaisuuden mies...

Olkaa varoillanne, nuori mies, ja pitäkää puoltanne! Marskilla on jo viisitoista pistettä ja teillä vasta kymmenen. Siten juuri on peli pelattava loppuun saakka, ja silloin olette varmasti tehneet enemmän ylenemiseksenne kuin jos olisitte tuolla ulkona muiden mukana rankkasateessa, joka pimittää ilmanrannan, tahraamassa kauniin univormunne ja himmentämässä nauhojenne kultauksen, odottaen tulemattomia käskyjä.

Peli on todellakin jännittävä. Pallot vierivät milloin koskettaen toisiinsa milloin vilahtaen ohi. Reunat ponnahtavat hyvin, verka kuumenee... Äkkiä leimahtaa taivaalle kanunanlaukaus. Ankara jyrähdys saa ikkunat vapisemaan. Kaikki säpsähtävät ja katselevat levottomasti toisiaan. Marski yksin ei ole mitään nähnyt, mitään kuullut: kumartuneena biljardin yli hän paraillaan suunnittelee lyödä loistavasti reunasta peräytyvän pallon; hänen vahvin puolensahan onkin peräyttäminen!...

Mutta välähtääpä uusi leimahdus ja taas toinen. Tykinlaukaukset jatkuvat ja tihenevät. Adjutantit rientävät ikkunoihin. Mahtanevatko preussilaiset hyökätä?

"No hyvä, hyökätkööt vaan!" sanoo marski lyöden ohi... "Teidän vuoronne, kapteeni."

Esikunta vallan värisee ihmettelystä. Kanunanlavetilla nukkuva Turenne [Turenne oli kuuluisa ranskalainen sotapäällikkö 1600-luvulla, kaatui 1675 Sasbachin taistelussa] ei ollut mitään tämän sotamarskin rinnalla, joka niin tyynesti pelaa biljardia vaaran hetkellä... Sill'aikaa meteli yhä kasvaa. Tykinlaukauksiin sekaantuu kuularuiskujen rätinä ja kivärien paukkina. Punerva mustalaitainen savupilvi kohoo ruohopengermäin tasalle. Koko puiston takaosa leimuaa tulta. Riikinkukot ja fasanit kirkuvat lintuhuoneessa; arabialaiset ratsut, haistaessaan ruutia, keikkuvat pilttuissaan. Päämaja alkaa liikehtiä. Tiedonantoja tulee lakkaamatta. Sananlennättäjät saapuvat täyttä laukkaa. Kysytään marskia.

Marski on saavuttamattomissa. Sanoinhan jo ettei mikään voisi estää häntä peliänsä päättämästä.

"Teidän vuoronne, kapteeni".