Part 1

Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen

MAANANTAI-TARINOITA

Valikoima

Kirj.

ALPHONSE DAUDET

Ranskasta ["Contes du Lundi"] suomentanut O. A. Kallio

Kansan Novellikirjasto 13

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa, 1908.

Savonlinnassa, O.-Y. Savolaisen kirjapainossa.

SISÄLLYS:

Alkusanat Viimeinen opetustunti Berlinin piiritys Kelvoton zuavi Peli biljardia Pikku kavaltaja Lipunkantaja Kommunin turkosotilas Sunnuntaipiirakat Taistelu Père-Lachaisella Tarasconin puolustus Äidit Maalaiset Pariisissa Ranskan keijukaiset Ritarimerkki Kuvastin

ALKUSANANEN.

_Alphonse Daudet_ (lue: Dodee) on uudemman ranskalaisen kirjallisuuden tunnetuimpia ja suosituimpia nimiä. Suurimman maineensa hän on saavuttanut viehättäväin pikkukertoelmain ja Pariisin kuohuvaa elämää todenmukaisesti kuvaavien romaanien taitavana sepittäjänä. Runoseppänä ja näytelmäinkirjoittajana -- mikäli hän näitä runoudenaloja viljeli -- hän ei päässyt läheskään yhtä korkealle.

Daudet oli kotoisin aurinkoisesta Etelä-Ranskasta, ja eteläranskalainen hilpeys ja herttaisuus olivatkin hänelle luonteenomaisia. Hän syntyi Nimes'in kaupungissa lähellä Välimeren kukoistavaa rannikkoa v. 1840 ja vietti täällä etelän uhkean luonnon keskellä varhaisimman lapsuutensa. Sitten hän vanhempineen muutti pohjoisemmaksi suureen Lyonin tehdaskaupunkiin, oli koulunkäyntinsä lopetettuaan aliopettajana erään pikkukaupungin koulussa, mutta kyllästyi pian siihen ja lähti 17-vuotiaana toivorikkain mielin, kuten moni muukin kirjailijan tai taiteilijan alku, Pariisiin onnenhakuun. Taisteltuaan täällä aluksi kovia aineellisia vaikeuksia vastaan hän tuli vähitellen tunnetuksi sirojen runojen ja sievien kertoelmain sepittäjänä, pääsi Mornyn herttuan yksityissihteeriksi (1861), ylhäisten seurapiirien tuttavaksi, ja voi sitten huolista vapaana antautua kirjallisiin töihin, pistäytyen tuon tuostakin matkoilla laajentamassa ihmistuntemustaan ja havaintoja keräämässä. Pianpa hän luopui herttuan palveluksesta (1865) haluten elää vapaana, riippumattomana kirjailijana.

Daudet kuuluu uudemman ranskalaisen kirjallisuuden n.s. realisteihin eli todellisuudenkuvaajiin, mutta hänen realismiinsa, joka perustuu ympäröivästä elämästä saatuihin välittömiin hetkenhuomioihin, liittyy samalla paljon oikeaa runollista mielikuvitusta ja lämmintä tunnetta, joka varsinkin hänen aikaisemmille tuotteilleen antaa erityisen sulouden. Hänen varsinainen tuotantokautensa alkaa vuoden 1870 vaiheilla. Tällöin ilmestyi runollisella vapaudella ja paikoin ylellisellä tunteellisuudella sepitetty Daudet'n oman lapsuuden kuvaus _Pikku seikkoja_ (Le petit chose 1868). Seuraavana vuonna valmistui sorea kertomuskokoelma _Kirjeitä myllyltäni_ ja sittemmin (1873) isänmaallista innostusta uhkuvat _Maanantai-tarinat_, joista tässä seuraa valikoima suomeksi. Samalta ajalta (1872) on hänen mainion hauska ja leikehtivä kertomuksensa _Tarasconin Tartarin_, jolla hän toi Ranskan kirjallisuuteen oivallisen, mahdottomasti kerskailevan eteläranskalaisen tyypin.

Mainituissa tuotteissaan Daudet on hilpeä, herttainen ja tuntehikas kertoja, jonka parissa lukija mielihyvällä viihtyy. Mutta keskellä Pariisin kuohuvaa elämää ja tapoja hän herkällä huomiokyvyllään oppii näkemään ja tuntemaan ne perin pohjin niin hyviltä kuin huonoiltakin puolilta. Niinpä soluukin sitten hänen kynästään pitkä sarja laajahkoja romaaneja -- _Fromont nuorempi ja Risler vanhempi_ 1874, _Jack_ 1876, _Pohatta_ (Le nabob) 1877, _Kuninkaita maanpaossa_ 1880, _Numa Roumestan_ 1882, _Evankelista_ 1883, _Sapho_ 1884, y.m. -- joissa hän voimakkaasti ja todenmukaisesti kuvaa huumaavan pariisilais-elämän eri puolia, varsinkin siinä vallitsevaa itsekkyyttä, kunnian-, vallan- ja nautinnonhimoa ja siveellistä rappiota. Henkilömalleinaan hän nähtävästi käyttää suoraan tosielämästä otettuja jopa julkisesti tunnettujakin henkilöitä. Hänen entinen eteläranskalainen hilpeytensä on näissä romaaneissa yleensä tehnyt tilaa vakavaluontoiselle, jopa katkerahkollekin pohjasävylle. Eikä ihmekään, sillä kirjailija sairasti parantumatonta tautia, mikä seikka yhdessä synkkien tosielämän kuvien kera kyllä voi saattaa hilpeänkin luonteen vakavalle tuulelle.

Daudet'n teoksissa paikoin ilmenevä taiteellisen eheyden ja kiinteän kokoonpanon puute voi ehkä jonkunverran antaa aihetta muistutuksiin -- siihen on epäilemättä hänen välittömistä todellisuushuomioista eli impressioneista johtuva tekotapansa syynä -- mutta niitä elähyttää voimakas, moniväreinen tuntemus ja kannattaa sorea, pirteä, havainnollinen ja omintakeinen tyyli, joka näennäisessä huolimattomuudessaankin aina satuttaa oikean sanan ja kuvan oikealle paikalle. Hän onkin varmaan Ranskan parhaita ja omintakeisimpia tyyliniekkoja ja kielitaitureita. Miellyttävin on Daudet epäilemättä novellistina. Varsinkin hänen _Kirjeitä myllyltäni_ ja _Maanantai-tarinoita_ ovat hienon herkkiä, tunnelmallisia "lastuja", joissa Daudet'n eteläranskalaiset ominaisuudet kenties selvimmin esiintyvät. Niissä on todellisuutta ja runoutta sekaisin, siten että kirjailija on runollisella näkemyksellään ja tuntemuksellaan keveästi kirkastanut ja värittänyt näkemiään ja kokemiaan todellisuuskuvia. _Maanantai-tarinat_ ovat suuren, ranskalaisille onnettoman ranskalais-saksalaisen sodan ja Pariisin piirityksen (1870-71) vaikutelmista syntyneitä, täynnä hehkuvan lämmintä isänmaallista tunnelmaa, joka tosin joskus leimahtaa kiihkoisänmaallisuuteen saakka ja silloin myös vaikuttaa hieman tympäisevästi muukalaiseen. Parhaat niistä ovat juurikuin "Vänrikki Stoolin Tarinain" tapaisia suorasanaisia runoelmia, joiden herkkä tunne, huolellinen suunnitus, viehättävän yksinkertainen ja kuitenkin syvästi tehoova piirrostelu, ynnä moniväreinen, kerkeä kieli vastustamattomasti tempaavat lukijan mukaansa. Tuntee heti että nuo kuvat ja tunnelmat ovat välittömästi soluneet paperille kirjailijan herkkävireisestä näkemyksestä.

Daudet kuoli Pariisissa joulukuussa 1897, jättäen jälkeensä maineen että oli ollut -- ja on vieläkin -- maansa suosituimpia kirjailijoita. Eräs etevä ranskalainen Daudet'n tuntija (Georges Pellissier) sanookin hänestä [Teoksessa _Histoire de la Langue et de la Littérature française des Origines à 1900_, tome VIII, siv. 197. -- Muuten viittaamme lähemmin niihin selontekoihin Daudet'sta ja hänen kirjailijatoimestaan, joita toht. Kasimir Leino on laatinut kääntämänsä Daudet'n romaanin "Kuninkaita maanpaossa" (Kansan Romaanikirjasto I) ja maist. V. Tarkiainen kääntämänsä "Kirjeitä myllyltäni" alkuun. -- Daudet'n teoksia on jo käännetty suomeksi koko joukko. Paitsi juuri mainittuja on suomeksi jo ennestään "Tarasconin Tartarin", "Fromont nuorempi ja Risler vanhempi", "Seinevirran laivuri" y.m.]: "Alphonse Daudet yhdisti oivalla tavalla runouden havaintoon. Hänellä on kyynelten lahja eikä mikään ole hänen viehättävän hymynsä vertaista. Hellyys ja ivallisuus, liikutus ja iloisuus, voima ja sulo, siivekäs mielikuvitus ja täsmällinen tarkkuus, tyyliniekan taituruus ja improvisoitsijan välittömyys -- siinä joukko hänelle yhtä ominaisia piirteitä, joista on vaikea päättää, mikä paraiten hänen kykyään kuvaisi... Varmasti Daudet on uudemmista romaanikirjailijoistamme rikkain ja täydellisin. Hän yksin on löytänyt salaisuuden miellyttää koko yleisöä... Hänen teoksensa ovat yhtä paljon hänen sydämensä kuin neronsa tuotteita. On kirjailijoita, joita ihaillaan, ja toisia, joita rakastetaan; mutta hyvin vähän on sellaisia, joita samalla rakastetaan ja ihaillaan. Alphonse Daudet on niitä. Kaikki ne ihailijat, jotka hänen neronsa on hänelle hankkinut, on hänen sydämensä tehnyt hänen ystävikseen".

_Suomentaja_.

Viimeinen opetustunti.

Pikku elsassilaisen kertomus.

Tuona aamuna olin kovin myöhästynyt kouluun menossani ja pelkäsin suuresti torumisia, varsinkin kun herra Hamel oli sanonut meille kyselevänsä partisipeista, joista minulla ei ollut aavistustakaan. Jopa hetkisen välähti mielessäni ajatus jäädä pois tunnilta ja lähteä kuljeksimaan kedoille.

Ilmakin oli niin lämmin, niin kirkas. Rastaat livertelivät metsän laidassa, ja Rippertin niityllä sahan takana pitivät preussilaiset parast'aikaa harjoituksiaan. Kaikki tuo viehätti minua paljoa enemmän kuin partisipien säännöt; mutta onneksi minulla oli voimaa vastustaa kiusausta ja kiirehtiä koululle.

Sivuuttaessani kunnantalon huomasin ihmisiä kokoontuneen sen pienen ilmoituskaapin luo. Juuri täältä meille jo kahden vuoden aikana oli annettu tiedoksi kaikki nuo huonot uutiset, tappiot, vaatimukset ja päällystön määräykset, ja minä ajattelinkin pysähtymättä:

"Mitähän niillä taas mahtaa olla?"

Kun siis siinä juosten jouduttausin paikan ohi, niin seppä Wachter, joka oli siinä oppipoikansa kera lukemassa julkipanoa, huudahti minulle:

"Elä riennä niin kovasti, poikaseni; kyllähän sinä aina ehdit liiankin aikaisin kouluusi!"

Luulin että hän laski leikkiä kanssani ja astuin aivan hengästyksissäni hra Hamelin pieneen taloon.

Tavallisesti tunnin alkaessa kuului sieltä kadulle saakka ankara melu, kun oppilaat sulkivat ja avasivat pulpettejaan ja yhdessä kertasivat ääneen läksyjään, sulkien korvansa paremmin muistaakseen, ja opettaja paukutti paksulla viivottimella pöytään:

"Hiljemmin, hiljemmin!"

Minä luotinkin juuri tähän meteliin päästäkseni huomaamatta paikalleni. Mutta, kumma kyllä, tänään kaikki oli rauhallista kuin sunnuntaiaamuna. Avatusta akkunasta näin toverieni jo istuvan paikoillaan ja hra Hamelin kävelevän edestakaisin hirveä rautaviivotin kainalossaan. Täytyi siis avata ovi ja astua keskelle tätä suurta, hiljaisuutta. Luulette kai että olin punastunut ja peloissani.

Enpä niinkään. Hra Hamel katseli minua vihastumatta ja sanoi perin sävyisästi:

"Mene pian paikallesi, pikku Frans; me aioimme jo alottaa ilman sinua."

Harppasin penkin yli ja istuuduin suoraan pulpettini ääreen. Silloin vasta, toinnuttuani hiukan pelästyksestäni, huomasin, että opettajallamme oli yllään kaunis viheriä pitkätakkinsa, hienosti poimuteltu kaularöyhelö ja musta silkkinen koruommeltu kalotti, joihin hän pukeutui ainoasti tarkastus- ja palkintojen jakamistilaisuuksissa. Muutenkin koko luokassa oli jotakin outoa ja juhlallista. Enimmin minua kuitenkin hämmästytti nähdä kylän väkeä istumassa meidän lailla hiljaa salin perällä olevilla tavallisesti tyhjillä penkeillä. Siellä istui vanha Hauser kolmikolkkaisine hattuineen, entinen kylävouti, entinen kirjeenkantaja ynnä muita kyläläisiä. Kaikki he näyttivät surullisilta; ja Hauser oli tuonut mukanaan vanhan laitarikon aapisen, jota hän piti avoinna polvillaan, suuret nenäkakkulansa laskettuna kirjanlehdille.

Minun kummastellessani kaikkea tätä hra Hamel oli asettunut istuimelleen, ja samalla säveällä ja vakavalla äänellä, jolla hän oli ottanut minut vastaan, hän sieltä lausui meille:

"Lapsukaiseni, viimeistä kertaa nyt opetan teitä. Berlinistä on saapunut käsky opettaa yksinomaan saksaksi Elsassin ja Lotringin kouluissa... Uusi opettaja saapuu huomenna. Tänään on teidän viimeinen ranskantuntinne. Pyydän siis teitä olemaan hyvin tarkkaavaisina."

Nämä muutamat sanat kokonaan musersivat minut. Oi noita kurjia! Tätäkö he olivat ilmoittaneet kunnantalolla?

Viimeinenkö ranskantuntini!... Ja minä poloinen kun osasin tuskin kirjoittaakaan! Enkä enää siis koskaan oppisi! Siihen sitä nyt jäisin!... Kuinka toivoinkaan takaisin menettämääni aikaa, tunteja, jotka olin hukannut linnunpesiä etsimässä ja liukumassa Saar-joella! Kirjani, jotka vielä äsken tuntuivat niin ikäviltä ja niin raskailta kantaa, kielioppini, raamatunhistoriani näyttivät nyt minusta vanhoilta ystäviltä, joista oli perin vaikea luopua. Samoin myös hra Hamel. Ajatellessani hänen lähtevän pois, niin etten häntä enää milloinkaan näkisi, unhotin helposti rangaistukset ja viivottimella lyönnit.

Mies parka!

Tämän viimeisen opetustuntinsa kunniaksi hän siis oli pukeutunut kauniiseen pyhäpukuunsa, ja nytpä ymmärsin miksi kylän vanhukset olivat saapuneet istumaan luokan perälle. Näyttävätpä nyt siltä kuin katuisivat ett'eivät ennen useammin olleet tulleet tänne koululle. Tämä oli siis juurikuin jonkinlainen kiitollisuuden osotus opettajallemme hänen 40-vuotisesta kunnon palveluksestaan ja kunniatervehdys isänmaalle, joka kadotettiin...

Istuin siinä mietteissäni, kun kuulin nimeäni mainittavan. Oli minun vuoroni vastata. Mitäpä olisinkaan antanut voidakseni rentonaan lasketella ulkoa nuo partisipien mutkalliset säännöt, ääneen, selvästi, virheettömästi. Mutta minä sotkeuduin heti ensi sanoihini ja jäin pystyyn vaappumaan paikalleni sydän kylmänä, tohtimatta kohottaa päätäni. Kuulin kuinka hra Hamel puheli minulle:

"En tahdo sinua torua, pikku Frans, sillä luulenpa että olet jo tarpeeksi rangaistu... Kas siinä sen nyt näet! Joka päivä arvellaan: Hoo, onpa minulla kyllin aikaa. Opinpahan huomenna. Ja nytpä näet kuinka on käynyt... Ah, siinäpä se juuri onkin ollut Elsassimme pahin onnettomuus, kun on aina lykätty oppiminen huomiseen. Nyt nuo ihmiset tuolla ovat aivan oikeassa sanoessaan meille: Kuinka! Te tahdotte mieluummin olla ranskalaisia, mutta ettehän te osaa puhua ettekä kirjoittaa omaa kieltänne!... Tähän kaikkeen et sinä, Frans raukkani, yksin ole syypää. Meillä kaikilla on yllin kyllin aihetta syyttää siitä itseämme.

"Vanhempanne eivät ole tarpeeksi pitäneet huolta teidän oppimisestanne. He mieluummin lähettivät teidät työskentelemään vainioille tai silkkikehräämöihin ansaitakseen muutaman pennin enemmän. Entäpä minä itse? Eikö minussakin ole moittimisen varaa? Enkö olekkin monasti pannut teidät kastelemaan puutarhaani koulutyön asemesta? Ja kun minua halutti mennä forelleja pyytämään, niin enpä ollenkaan epäröinyt antaa teille lupaa!"

Tämän jälkeen hra Hamel alkoi puhua meille ranskankielestä, sanoen että se oli maailman kaunein kieli, selkein ja ehoin; kieli, jota meidän tuli säilyttää keskuudessamme, konsanaan sitä unohtamatta, koska muka kansa, joutuessaan orjuuteen, kieltänsä vaalimalla juurikuin omistaa vankilansa avaimen... Sitten hän otti kieliopin ja esitti meille läksymme. Ihmeekseni ymmärsin nyt aivan hyvin. Kaikki mitä hän lausui tuntui nyt perin helpolta. Luulenpa tosin, etten ollut koskaan ennen kuunnellut niin tarkkaavaisesti ja ettei hänkään ennen ollut niin kärsivällisesti antanut selityksiään. Ehkäpä miesparka ennen virasta poistumistaan tahtoikin jakaa meille kaiken tietonsa, saadakseen sen päähämme yhdellä kertaa.

Läksyn loputtua ruvettiin kirjoittamaan. Täksi päiväksi hra Hamel oli meille valmistanut aivan uudet kaavat, joihin oli kauniilla pyörökirjoituksella piirretty: _Ranska, Elsassi, Ranska, Elsassi_. Tämä tuntui juurikuin pieniä lippuja olisi liehunut ympäri luokkaa pulpettiemme vaiheilla. Sietipä silloin nähdä, kuinka kukin ahkeroi, ja millainen hiljaisuus sitten! Ei kuulunut muuta kuin kynän rapina paperilla. Kerran lensi sisään turilaita, mutta kukaan ei siihen kääntänyt huomiotaan, eipä edes pienimmätkään, jotka vain ahkerasti vetelivät viivojansa kaikesta sydämestään ja sielustaan juurikuin ranskalaisuuttaan osottaakseen... Koulutalon katolla kuhertelivat hiljaa kyyhkyset, ja minä ajattelin heitä kuunnellessani:

"Eiköpähän vain heitäkin vielä velvoiteta laulamaan saksaksi?"

Kun tuon tuostakin kohotin silmäni kirjoituksestani, näin hra Hamelin istuvan liikkumatonna tuolillaan tarkastellen ympäröiviä esineitä, juurikuin tahtoisi hän katseessaan viedä mukanaan koko pienen koulutalonsa... Aatelkaas! Neljäkymmentä vuotta hän oli jo ollut siinä samalla paikalla, pihamaansa häntä vastapäätä ja luokka aivan samaisena. Ainoasti penkit ja pulpetit olivat kiillottuneet ja kuluneet käyttämisestä; pihan pähkinäpuut olivat kasvaneet ja hänen oma istuttamansa humala köynnösteli nykyään jo ikkunat kattoon saakka. Miten tuskallista mahtoikaan olla miesparalle jättää kaikki nämä esineet ja kuulla sisarensa häärivän yläkerrassa heidän matka-arkkujaan täyttämässä. Heidän näet täytyi lähteä huomenna ja jättää maa ainiaaksi.

Siitä huolimatta hänellä oli voimaa hoitaa opetus loppuun saakka. Kirjoituksen jälkeen meillä oli historiaa; sitten pikku lapset jamasivat yhteen ääneen a. e. i. o. u. Salin perällä vanha Hauser oli pannut kakkulat nenälleen ja, pidellen aapistaan molemmin käsin, hän tavasi äänteitä lasten mukana. Näkyi selvästi kuinka hänkin ponnisteli; hänen äänensä värisi liikutuksesta, ja niin hassunkurista oli kuulla häntä, että meillä kaikilla oli halu sekä nauraa että itkeä. Ah! tämän viimeisen opetustunnin muistan aina!

Äkkiä kirkon tornikello löi 12; sitten soitettiin angelus. [Angelus on rukous neitsyt Maarian puoleen; siihen kehotetaan kolmasti päivässä kirkonkellon läppäyksellä.] Samalla harjoituksista palajavien preussilaisten torvet rämähtivät aivan akkunaimme alla... Hra Hamel nousi aivan kalpeana paikaltaan. Ei koskaan hän ollut näyttänyt minusta niin suurelta.

"Ystäväiseni", hän sanoi, "ystäväiseni, minä... minä..."

Mutta jokin häntä tukehdutti. Hän ei voinut lopettaa lausettaan.

Silloin hän kääntyi tauluun päin, otti palasen liitua ja, painaltaen kaikin voimin, kirjoitti niin suurilla kirjaimilla kuin voi:

"_ELÄKÖÖN RANSKA_!..."

Sitten hän jäi siihen päätään seinään nojaten, ja puhumatta hän antoi meille kädellään merkin:

"Kaikki on lopussa... menkää!"

Berlinin piiritys.

Olimme tohtori V:n kera kävelemässä Champs Elysées'in puistokujannetta ja katselimme Pariisin piirityksen historiaa granattien halkaisemista seinistä ja kartessien särkemistä jalkakäytävistä, kun, juuri ollessamme saapumaisillamme l'Etoile-pyörylälle, tohtori pysähtyi ja osotti minulle yhtä noista suurista kulmataloista, jotka niin ylväinä ovat ryhmittyneet Riemukaaren ympärille:

"Näettekö", sanoi hän minulle, "nuo neljä suljettua ikkunaa tuolla ylhäällä parvekkeen kohdalla? Elokuun alussa viime kesänä, tuona raskasten tuhojen ja tappioiden kauheana vuonna, minut haettiin sinne kamalan halvauskohtauksen vuoksi. Halvaantunut oli översti Jouve, ensimäisen keisarikunnan aikuinen kyrassieri, kunniaa ja isänmaallisuutta hehkuva vanhus, joka sodan alussa oli muuttanut asumaan Champs Elysées'in luo parvekkeella varustettuun huoneustoon... Arvatkaapa miksi? Ollakseen näkemässä joukkojemme voitollista kotiinpaluuta... Vanhus parka! Uutinen Weissenburgin tappiosta [4 p. elok. 1870] saapui hänelle hänen pöydästä noustessaan. Lukiessaan Napoleonin nimen tappiosanoman alla hän oli kaatunut halvautuneena maahan.

"Minä tapasin entisen kyrassierin pitkällä pituuttaan huoneensa lattialla, kasvot verisinä ja velttoina juurikuin hän olisi saanut nuijan iskun päähänsä. Pystyssä hän nähtävästi oli hyvin kookas mies, pitkällään hän näytti vallan suhdattomalta. Hänellä oli kauniit piirteet, oivalliset hampaat, huolellisesti hoidettu valkea tukka, ja kahdeksankymmenvuotiaanakin hän näytti vasta kuusikymmenvuotiselta... Vieressä oli polvillaan hänen pojantyttärensä ja itki kovasti. Hän oli vanhuksen näköä. Kun näki heidät siinä toistensa vieressä, olivat he kuin kaksi kaunista kreikkalaista mitalia, jotka oli lyöty samalla leimalla, toinen tosin vanha, maatunut, hiukan kulunut ääriviivoiltaan, toinen taas vastaleimatun tavoin kiiltävä, siro ja hienosti välähtelevä.

"Tuon lapsosen tuska liikutti minua. Hän oli sotilaan tytär ja pojantytär, hänen isänsä palveli Mac-Mahonin esikunnassa, ja tuon suuren, hänen edessään viruvan vanhuksen näkö herätti hänen sielussaan toisen yhtä hirveän kuvan. Lohdutin häntä parhaani mukaan, mutta itse asiassa minulla oli niukalti toivoa. Tässähän oli täydellinen toisen sivun halvaus, ja kahdeksankymmenvuotiaana siitä tuskin suoriutuu.

"Kolme päivää todellakin sairas pysyi yhtä tylsänä ja liikkumattomana... Tällä välin uutinen Reichshofenin (Wörthin) tappiosta saapui Pariisiin. Tehän muistatte, millä kummallisella tavalla. Iltaan saakkahan me uskoimme saaneemme suuren voiton, jossa muka 20,000 preussilaista tuhottiin ja kuninkaallinen prinssi vangittiin... En tiedä millä ihmeen tavalla, mitä magneettivirtaa pitkin kaiku tästä kansallisesta ilosanomasta oli löytänyt tiensä kuuromykkä raukkamme luo hänen halvaustilaansa asti; kuitenkin kaikitenkin minä tuona iltana lähestyessäni hänen vuodettaan tapasin siinä vallan muuttuneen olennon. Silmä oli melkein kirkas, kieli vähemmän kankea. Hänellä oli voimaa hymyillä minulle ja sammaltaa pari kertaa:

"'Voit... to!'

"'Niin, översti, suuri voitto!...'

"Ja mikäli minä kerroin hänelle Mac-Mahonin kauniin menestyksen erikoiskohtia, sikäli hänen piirteensä selvenivät ja olentonsa kirkastui...

"Poistuessani tapasin talon nuoren tyttären odottamassa minua kalpeana ovella. Hän nyyhkytti.

"'Mutta hänhän on pelastettu! sanoin tytölle tarttuen hänen käteensä.'

"Lapsirukalla oli tuskin rohkeutta vastata minulle. Julistettiinhan juuri paraillaan oikeaa uutista Reichshofenista: Mac-Mahon paossa, koko armeija murskana... Me katselimme toisiamme hämmästyneinä. Tyttö oli tuskassa isänsä vuoksi. Minä taas vapisin vanhusta ajatellessani. Oli varmaa ettei hän kestäisi tätä uutta iskua... Mutta mitä tehdä?... Jättääkö hänet iloonsa ja harhaansa, joka oli saanut hänet jälleen eloon?... Mutta silloinhan täytyisi meidän valhetella...

"'No hyvä, minä valhettelen! sanoi sankarillinen tyttönen, kuivaten nopeasti kyyneleensä, ja iloa sädehtien hän palasi isoisänsä huoneeseen.'

"Vaikeaan urakkaan hän siinä oli puuttunut. Ensimäiset päivät menivät mitenkuten. Vanhuksen pää oli heikko, ja hän antoi pettää itseänsä kuin lapsi. Mutta terveyden palatessa hänen aatoksensakin seestyivät. Täytyi pitää häntä sotaliikkeiden tasalla ja sommitella hänelle sotasanomia. Oli todella sääli nähdä tuo sievä lapsonen yöt ja päivät kumartuneena Saksan kartan yli piirtelemässä siihen pieniä lippuja ja vaivalloisesti suunnittelemassa loistavaa sotaretkeä: Bazaine Berliniin, Froissart Baijeriin, Mac-Mahon Itämerta kohti. Kaikkeen tähän hän kyseli minulta neuvoa, ja minä autoin häntä minkä voin; mutta isoisä itse se etusijassa oli meille avullisena tässä kuvitellussa maahansamoamisessa. Hänhän oli valloittanut Saksanmaan jo niin monta kertaa ensimäisen keisarin johdolla! Hän tiesi kaikki tapaukset edeltäkäsin: 'Kas tuossa he nyt kai jo ovat menossa... Tuossapa tapahtuu se ja se...' Ja hänen ennustuksensa toteutuivat aina, mikä tietysti yhä lisäsi hänen itseluottamustaan.

"Valitettavasti me viivyimme liiaksi kaupunkien valloittamisessa ja taistelujen voittamisessa emmekä koskaan hänen mielestään edenneet kyllin nopeasti. Hän oli kyllästymätön, tuo vanhus!... Joka päivä käydessäni siellä kerroin hänelle jonkun uuden maineteon:

"'Tohtori, olemme valloittaneet Mainzin, sanoi minulle tuo nuori tyttönen tullen minua vastaan ja hymyillen tuskallisesti'; samassa kuulin oven takaa iloisen äänen huutavan minulle:

"'Hei, edespäin mars!... Kahdeksan päivän päästä me samoamme Berliniin!'

"Tällä hetkellä preussilaiset olivat vain kahdeksan päivän päässä Pariisista... Me arvelimmekin heti aluksi, eikö olisi parempi siirtää hänet maaseudulle; mutta ulkonapa hänellä heti olisi ollut selvillä Ranskan tila. Sitäpaitsi huomasin hänet vielä liian heikoksi, liian lamautuneeksi ankarasta iskustaan antaakseni hänen tietää totuuden. Päätettiin siis pysyä Pariisissa.

"Saarroksen ensi päivänä menin heidän luokseen -- muistan sen hyvin -- sangen kiihdyksissä, sydän täynnä tuskaa siitä, että Pariisin portit olivat suljetut, muurien juurella taisteltiin, ja sota oli siirtynyt aivan äärellemme. Tapasin vanhuksen istumassa vuoteellaan riemullisna ja ylväänä:

"'Onpa hyvä, sanoi hän, että 'piiritys' on alkanut!'

"Katselin häntä ällistyneenä:

"'Kuinka, översti, Te tiedätte?...'

"Hänen pojantyttärensä kääntyi puoleeni:

"'Niin, kyllä! tohtori... Suuri uutinen saapunut... Berlinin piiritys on alkanut.'