Part 9

Puut ja pensaat vilahtelivat epämääräisinä, mustina haamuina ohitse ja joskus valon kajastus jostakin talosta. Valtatie oli niin leveä, ettei varsinaisesta yhteentörmäyksestä ollut pelkoa, elleivät vastaantulijat ajaisi väärällä puolella. Mutta se vaara kyllä uhkasi, että ajettaisiin jonkun päälle takaapäin.

Oli ajettu jo yli puolitoista tuntia, kun Hoper äkkiä käänsi ohjaustankoa, auto kallistui ja näytti jo kaatuvan. Mutta ei, se vain sujahti muutaman hevosmiehen ohi, joka tylsänä katseli jälkeen, käsittämättä vielä täydelleen, minkälaisesta vaarasta hän oli pelastunut. Ajettuaan vielä jonkun matkaa, hiljensi Hoper vauhtia ja pysäytti viimein kokonaan auton. Matkailijat hyppäsivät jaloittelemaan. Oli kuin olisi muutettu kokonaan toiseen ilmastovyöhykkeseen. Tuntui niin lämpimältä ilmavirran painamisen jälkeen.

Miehet sytyttivät savukkeet ja vilkaisivat kelloon. Se oli vajaa yksi. Hoper hääräili auton luona ja laski säiliöstä bentsiiniä. Auto puhkui kuin hengästyneenä.

"Ehdimmekö perille ajoissa?" kysyi Kivinen.

"Luultavasti", virkkoi Hoper. Hän kääntyi Koskelan puoleen ja lisäsi: "Nyt aion kehittää vauhdin äärimmilleen. En ole vielä milloinkaan ajanut sellaisella vauhdilla, mutta nyt koetan. Teidän on hoidettava sireeniä. Se saa ulvoa nyt koko ajan. Vain siten voimme välttää päälleajon."

Kymmenen minuutin kuluttua nousi seurue uudelleen autoon, joka lähti liikkeelle. Muutaman kilometrin matkalla lisäsi Hoper vauhdin käsittämättömäksi. Matkailijat eivät enää tajunneet mitään. Tuntui siltä kuin ei auto enää koskettaisi ollenkaan maata, vaan suorastaan lentäisi. Heittelehtimiset sulivat yhteen yhtämittaiseksi tärinäksi. Hoperin kasvot näyttivät vaskenkarvaisilta, liikkumattomilta, ja ne olivat kuin kiintyneet yhteen ainoaan pisteeseen avaruudessa. Sireeni ulvoi hyydyttävästi.

Mielikuva mielikuvan jälkeen syntyi Koskelan ajatuksissa, mutta ne katosivat kuin valot matkan varrella. Auto kiiti mielettömästi eteenpäin sysimustassa yössä kuin maailman rajattomassa avaruudessa.

Salamana suhahti auto nukkuvaan pikkukaupunkiin. Hoper ohjasi sen poliisilaitokselle ja ajoi pihalle. Moottorin jyskytys herätti uteliaat virkamiehet.

Siekailematta hyppäsivät matkailijat alas ja riensivät Hoperin jäljessä sisään, rynnäten suoraan komisarion virkahuoneeseen.

"Hyvää iltaa, Marckwill!" jyräytti Hoper hämmentyneelle poliisivirkamiehelle, heittäen samalla autolakkinsa nurkkaan ja riisuen yltään turkit. Toiset seurasivat esimerkkiä.

"Tekö täällä, mr. Hoper!" huudahti komisario.

"Minä juuri", vakuutti Hoper ja puristi toisen kättä. -- "Meillä on hiivatinmoinen kiire. Selitän myöhemmin. Nyt pyydän, että autoani hoidettaisiin kunnollisesti ja säilytettäisiin täällä toistaiseksi, ehkä pitkänkin ajan. Ja nämä vaatteemme jäävät myöskin tänne. Onko pikajuna jo saapunut?"

"Ei ole, mutta se tulee noin kymmenen minuutin kuluttua."

"Hyvä on. Hankkisitteko meille hiukan juotavaa, mieluimmin haaleaa teetä."

Komisario soitti ja antoi määräyksensä. Muutaman hetken kuluttua saivat matkailijat janonsa tyydytetyksi.

"Meillä on vielä aikaa. Huh, oli se matka! Me olemme kurassa ylt'yleensä. Pikajunan takaa-ajaminen ei ole leikkiä, etenkin kun sillä on muutamien tuntien etumatka!"

"Tuletteko suoraan New-Yorkista?" Komisarion ilme oli kuvaamaton.

"Aivan suoraan. Lähdimme sieltä 1/2 11."

Komisario ei kyennyt mitään sanomaan.

"Neuvotelkaamme!" virkkoi Koskela lakoonisesti. -- "Millä tavoin aiomme matkustaa?"

"Kaikki yhdessä. Vasta San Franciscossa hajaannumme. Laivassa emme voine matkustaa yhdessä", ehdotti Cotter.

"Hm, minä en ole samaa mieltä. Mitä hyötyä on neljän miehen yhdessä ajaa yhtä miestä? Me emme kykene tekemään tarpeeksi huomioita. Minulla on ehdotus, joka takaisi meille kohtalaiset menestymisen mahdollisuudet. Se vaatii kyllä kylmäverisyyttä. Mr. Hoperilla sitä onkin harvinaisessa määrässä, vaikka en tietenkään vaadi omaa ehdotustani juuri sellaisenansa hyväksymään", puhui Koskela.

"Ja mikä se olisi? Minä olen valmis kaikkeen", sanoi Hoper innostuneena.

"Katsokaas! Me emme voi sitä tehdä, koska tohtori tuntee sekä minut että Kivisen. Cotter taas on englantilainen eikä tunne täkäläisiä olosuhteita siinä määrässä kuin on tarpeellista. Mutta te voitte kyllä. Suunnitelmani on seuraava: Tohtori on nykyään ilman seuraa. Hänelle on sitä hankittava. Minä opetan teille junassa tarpeelliset merkit ja annan teille muutamia papereita, niin että voitte esiintyä bolsheviikkina. Menette samaan vaunuun kuin tohtori ja teette tutustumismerkin. Minä olen varma siitä, että tohtori menee ansaan. Te valehtelette hänelle olevanne myöskin pakomatkalla. New-Yorkista on teille soitettu. Tohtori ei tiedä sikäläisten vangitsemisesta eikä saa tietääkään. Olette olevinanne hiukan salaperäinen ja matkustatte tohtorin seurassa, minne hän meneekin. Me seuraamme teitä. Te siis vain vaihdatte paikkaa meidän kanssamme. Tohtori ei voi aavistaa mitään, sillä hän ei tiedä, että autolla voidaan tämä pikajuna saavuttaa. Suunnitelmani on hyvin yksinkertainen, mutta se vaatii, kuten jo sanoin, kylmäverisyyttä."

"Se on mainio!" huudahti Hoper, ja muutkin yhtyivät kannattamaan.

"Minä voin vallan hyvin ajankuluksi leikkiä bolsheviikkia. Ja nyt lähtekäämme asemalle, ostakaamme liput ajoissa. Minä pistäydyn asemapäällikön luona ja peruutan sähkösanomamääräyksen. Hei, siinä se onkin!"

Yön hiljaisuuden katkaisi terävä, pitkä vihellys, ja mahtavasti jyristen ajoi pikajuna asemalle. Seurue painautui ulos.

3.

Jääkäri joutuu junamatkalla mietiskelemään yleismaailmallista valtakysymystä ja tulee eurooppalaiselle sangen vähän mairitteleviin johtopäätöksiin.

Pikajunan matkustajat riensivät kiireesti ravintolaan, toisten astuessa ulos hengittämään raitista ilmaa. Asemasilta täyttyi muutamassa hetkessä.

Koskela kävi ostamassa Cotterille, Kiviselle ja itselleen liput, ja kolme tuttavusta nousi muutamaan ensiluokan vaunuun. Tohtoria ei näkynyt.

Hoper pistäytyi asemapäällikön luona peruuttamassa määräyksen. Rautatievirkamies katsoi häntä pitkään ja ihmettelevästi, mutta Hoper ei antautunut mihinkään puheisiin. Peruutusmääräys oli erittäin tervetullut, sillä Ameriikassa ei ole totuttu senkaltaisiin epäsäännöllisyyksiin.

Saatuaan asiansa järjestykseen jäi Hoper kävelemään sillalle, koettaen keksiä bolsheviikkitohtorin. Mutta tohtori pysyi näkymättömissä. Todennäköistä oli, että hän nukkui. Kiirettä ei kuitenkaan ollut, sillä matka kestäisi päiviä, ja sillä ajalla tohtori kyllä löydettäisiin.

Hoperia hymyilytti, kun hän ajatteli heidän asemaansa. Heillä ei ollut oikeastaan mitään varmaa tietoa, että tohtori yleensäkään matkusti tännepäin ja tällä junalla. Koko teorian perustuksena oli tuo pieni lyijykynäpiirto junataulukossa.

Junailija vihelsi, ja verkkaan liukui juna liikkeelle, Hoperin hypätessä vaunuun. Hän valitsi itselleen mukavan paikan, asetti tyynyn päänalaisekseen ja vaipui pian uneen, varmistauduttuaan ensin siitä, että lompakko oli liivin povitaskussa ja revolveri saatavissa. Ei ollut vaaratonta matkustaa rautateitse, ei ainakaan nukkuvana. Ja Hoper, joka oli ollut elämänsä aikana monenlaisissa tilanteissa, oli tottunut luottamaan aseeseensa, ei niin paljon sitä käyttäen, mutta se antoi turvallisuudentunnetta ja itseluottamusta.

Pikajuna kiiti jyristen pilkkopimeässä yössä suureen, avaraan länteen. Kivinen torkkui Koskelan olkapäähän nojaten ja ajatteli, kuinka omituisissa olosuhteissa hänen lempiunelmansa, matka Ameriikan preerioille, täyttyikin.

Aamulla menivät Cotter, Koskela ja Kivinen upeaan ravintolavaunuun ja nauttivat erinomaisen aamiaisen. Sota-aika ei ollut tehnyt mitään vaikutusta ruokalistaan. Kallista oli kyllä, mutta laatu oli entinen.

Seurue piti tarkkaan silmällä ovia, niin ettei tohtori olisi päässyt yllättämään. Mitään epämiellyttävyyksiä ei kuitenkaan sattunut.

Seurue oli poistumassa vaunuun, kun Hoper avasi oven ja astui sisään, istuutuen viereiseen pöytään. Ravintolassa ei ollut vielä kuin muutamia matkustajia, mutta Hoper oli varovainen, samoinkuin muutkin, eikä kummaltakaan puolen tehty mitään, joka olisi antanut aihetta luuloon, että matkustajat tuntisivat toisensa. Hoperin tyytyväinen ilme antoi kuitenkin aavistuksen, että jotakin oli tapahtunut. Koskelan mennessä ohi kuiskasi Hoper hiljaa, mutta selvästi:

"Tohtori on junassa."

Se ei ollut paljon, mutta se riitti. Automatka ei ollut turha. Nyt oli pidettävä huoli siitä, ettei tohtori uudelleen päässyt käsistä.

Juna kiiti halki Itä-Ameriikan viljavien peltojen ja kukkuloitten, sivuutti kukoistavia maalaiskyliä ja vilkkaita kaupunkeja savuavine tehtaanpiippuineen ja korkeuteen kohoavine pilvenpiirtäjineen. Se laskeutui hedelmällisiin laaksoihin ja kohosi kiertäen pitkin jyrkkiä vuoren rinteitä, joilta avautui laaja ja ihana näköala silmänkantamattomille tasangoille. Kaikkialla oli elämää ja liikettä, mustilla, likaisilla kaivosseuduilla, teollisuusalueilla, viljelysmailla, kylissä ja kaupungeissa. Ameriikassa ei nukuttu. Jokainen lihas, jokainen jänne oli pingoitettu, ja kaikkialla oli käynnissä uusia arvoja tuottava työ. Ja tästä työstä riippui paljon, vain sen avulla saattoi maailmansodan kauhut ja hävitykset kestänyt vanha Eurooppa tointua ja aloittaa uuden elämän.

Koskela ajatteli, minkä vuoksi Ameriikkakin oli ryhtynyt sotaan. Tästä kysymyksestä on paljon kiistelty. Toiset ovat ylistäneet Ameriikan ottamaa askelta, toiset kironneet sen. Jääkäri koetti suhtautua asiaan puolueettomasti, niin vaikeaa kuin se ehkä olikin. Oli selvää, ettei mistään varsinaisesta sodan aiheesta voinut puhua. Keskusvalloilla ja Ameriikalla ei ollut varsinaisia hankauskohtia, ameriikkalaiset eivät suinkaan tunteneet kansallisvihaa kohoavaa Saksaa kohtaan. Päätös perustui laskelmiin, innostus kiihoitukseen. Mutta vaikka laskelmissa annettiin etusija puhtaasti hyötynäkökohdille, ei voinut kieltää, että aatteellisuudestakin saattoi puhua. Ameriikka ja liittolaiset edustivat kaikesta huolimatta ainakin jossakin määrin kansanvaltaa ja edistysmielistä maailmankatsomusta, jonka vastustajina suursaksalaiset olivat. Suursaksalaisten voitto olisi ollut myöskin taantumuksen voitto. Tämä lienee ollut Ameriikan sekaantumisen aatteellinen pohja, mutta siihen sekoittui tuntuvia hyötylaskelmia. Pelko, että liittolaismaihin sijoitetut pääomat menetettäisiin, jos liittolaiset voitettaisiin, sekä myöskin Saksan kilpailu, joka oli suurempi vaara kuin Englannin, vaikuttivat sen, että liittolaisia täytyi tukea.

Ja Ameriikka teki vaalinsa, sitäkin helpomman, kun Saksan aloittama sukellussota häiritsi suunnattomassa määrässä kauppaliikennettä. Ameriikan apu muodostui ratkaisevaksi. Voitto oli suuri ennenkaikkea amerikkalaisille itselleen, sillä he eivät voittaneet vain sodassa, vaan myöskin taloudellisesti. Ranska, Englanti ja Italia olivat heidän armoillaan. Suunnattomia pääomia oli kiinnitetty ranskalaisiin ja englantilaisiin yrityksiin, ameriikkalaisilla oli erinomaisia takeita lainoistaan. Ranskassa on kokonaisia alueita, jotka tosiasiallisesti kuuluvat Yhdysvalloille, ja tuskin lienee ranskalaista liike- tai teollisuusyritystä, missä ameriikkalaisilla ei olisi ratkaisevaa, tai ainakin huomattavaa sananvaltaa. Ameriikka on valloittanut eripuraisen Euroopan, ja koko vanha maailma on sen armoilla. Ameriikassa on rahaa, jota velkaantunut ja hävitetty Eurooppa välttämättömästi tarvitsee, Ameriikassa on viljaa, joka yksin voi pelastaa nälkäkuoleman partaalla olevan Euroopan, ja Ameriikassa on voimaa, joka voi, jos mikään voi, pysäyttää koko inhimillistä kulttuuria uhkaavan bolshevismin.

Ja kuitenkin on Ameriikka vähimmin voitonsokaisema, se on kohtuullisin vaatimuksissaan, se koettaa kaikin voimin lahjoittaa nääntyneelle ihmiskunnalle sen kaipaaman rauhan ja suhteellisen onnen, sikäli kuin se kansanvaltaisten ja vapaamielisten aatteitten toteuttamisella on saavutettavissa.

Ja nyt, aseellisen taistelun tauottua, taistelee Ameriikka niiden aatteiden toteuttamiseksi rauhankonferenssissa, jotka sen edustaja lausui julki jo ennen sotaa. Miten se taistelu loppuu, ei voi ennustaa, mutta oikeutettu itseluottamus kalskahtaa teräksisistä sanoista, jotka kirjoitettiin presidentti Wilsonille, kun sattui erimielisyyksiä hänen ja imperialistipiirien välillä. "Presidentti Wilsonin takana on voimaa, viljaa ja rahaa!"

Euroopan itsenäisyys on mennyttä. Ameriikka ei olisi kyennyt sitä valloittamaan, mutta Eurooppa lahjoitti sen sille. Ja nyt on tilanne sellainen, ettei Ameriikka tarvitse Eurooppaa siinä määrässä kuin Eurooppa tarvitsee Ameriikkaa.

Maailman keskus on siirtynyt taas länteen, yankee'itten pääkaupunkiin Washingtoniin. Ameriikka on maailman pääkaupunki, -- Eurooppa, tosin historiallisine ja sivistyksellisine arvoineen, syrjäkylä. Eurooppalaiselle se ei ole mairittelevaa, mutta se on totta, ja tosiasiaan on mukautuminen. Euroopan valtakausi on vain muisto, tosin niin läheinen, että se toisinaan voi vielä näyttää todellisuudelta.

Kivinen kirjoitti ja teki muistiinpanojaan, kysellen väliin Koskelalta pikku seikkoja, jotka olivat sattuneet häipymään hänen muististaan tai jotka olivat epäselvät. Sanomalehtimies kärsi todellisia Tantalustuskia, kun ei voinut antaa julkisuuteen tietoja, jotka olivat käsillä ja joiden uutisarvo oli verrattoman ensiluokkainen. Kivinen ei olisi voinut uskoa ennen, että hän kykenisi hillitsemään itseään niin paljon. Reportteriveri, joka on seikkailuhalun ja kirjailemisen sekoitus, velloi voimakkaana hänen suonissaan. Mutta nyt täytyi kuin täytyikin pitää suu kiinni. Muistiinpanoja sai kuitenkin tehdä, eikä Kivinen ollut lyönyt laimin käyttää tätä seikkaa hyväkseen. Seikkailuhistoriikki oli jotenkin täydellinen, ja muistiinpanot olivat hyvässä tallessa osaksi Tukholmassa, Lontoossa ja New-Yorkissa. Kivisen päätä huimasi, kun hän ajatteli julkaisemista.

Juna kiiti länteen. Seurue keskusteli kaikista mahdollisista asioista, ja englantilainen osoittautui erittäin miellyttäväksi ja pirteäksi matkakumppaniksi.

Hoper ei näyttäytynyt, ja matkailijoita piti jännityksessä kysymys, miten ameriikkalainen oli selviävä vaikeasta tehtävästään.

4.

Tohtori taipuu sangen vastahakoisesti mr Fartmannin seuratarjoukseen, mutta päättää sitten kuitenkin matkustaa hänen kanssaan Tokioon.

Hoper istui nurkassaan ja mietiskeli rauhallisesti parasta keinoa päästä tohtorin tuttavuuteen. Hm, oli monta tapaa, mutta mikään ei oikein miellyttänyt ameriikkalaista. Hän tahtoi kerta kaikkiaan päästä kunnolliseen alkuun. Hänen aivonsa työskentelivät kuumeisesti ja huomaamattaan poltti hän savukkeen toisensa jälkeen.

Viimein hän teki päätöksen ja alkoi odottaa vain tilaisuutta sen toteuttamiseen.

Juna kiiti eteenpäin. Hoper katsoi kelloa ja junataulukkoa. Pian oltaisiin asemalla. Silloin oli ryhdyttävä työhön.

Mahtavasti kohisten vieri pikajuna asemasillan ääreen. Hoper hyppäsi ulos, jääden kävelemään junan viereen. Kun lähdettiin uudelleen liikkeelle, nousi hän kylmäverisesti siihen vaunuun, jossa tohtori oli. Osastossa ei ollut kuin kolme henkeä, tohtori neljäntenä. Matkustajat kyllä loivat uteliaan silmäyksen tulijaan, mutta Hoper kävi rauhallisesti ja välinpitämättömästi istumaan toisen ikkunan ääreen, vetäen sanomalehden taskustaan ja syventyen sitä lukemaan. Vaunussa vallitsi unettava hiljaisuus, ja pikajuna vyöryi halki iltapimenevien tasankojen.

Hoper tarkasti salavihkaa matkustajia. Ne olivat kaikesta päättäen liikemiehiä, Ja kelläpä muulla nyt olisikaan ollut asiaa matkustaa villiin länteen. Tohtori istui kyyristyneenä nurkkaansa, hakien aikakausjulkaisua, ja näytti olevan täydellisesti välinpitämätön ympäristöstään.

Hoper päätti aloittaa. Hän naputti istuimeen sormillaan, silmäten samalla tohtoria. Hän saattoi selvästi huomata, kuinka tämä säpsähti. Mitään vastamerkkiä ei tämä kuitenkaan tehnyt.

Hoper naputti uudelleen ja asetti sitten kätensä määrättyyn asentoon. Tohtori ei tehnyt liikettäkään. Ameriikkalainen puri huultaan harmista. Tohtori ilmeisestikin pelkäsi eikä uskaltanut ilmaista itseään. Hoper hymyili itsekseen katkerasti. Bolsheviikki oli pakoitettava tulemaan ulos kuorestaan.

Salapoliisi otti savukkeen taskustaan, aikoen sen sytyttää, mutta ei ollut löytävinään tulitikkuja. Hän katseli hetkisen neuvottomana ympärilleen, mutta kääntyi sitten tohtorin puoleen ja lausui kohteliaasti hiljaa kuiskaten:

"Saanko luvan pyytää tulta, _tohtori Ralphston_!"

Hoper katseli kiinteästi uhriinsa. Tohtori hillitsi itsensä vaivoin. Hänen ilmeestään kuvastui pelko ja salattu viha.

"Olkaa hyvä, tässä on tulitikkuja, mutta te olette erehtynyt nimestäni", puhui tohtori nopeasti.

Hoper hymyili ja siirtyi tohtorin viereen istumaan.

"Kah, älkää olko niin vaatimaton! Minä en ole erehtynyt."

Tohtori muuttui yhä hermostuneemmaksi.

"Kas niin, ei maksa kieräillä! Minä tiedän, kuka olette, mutta te ette tiedä, mikä minä olen, joten olen paremmalla puolella. Minulla on tehtävänä teille muuan ehdotus."

Tohtori silmäili levottomana ympärilleen. "Puhukaamme hiljaa!" ehdotti Hoper tyynesti.

"Kuka te oikein olette?" pääsi tohtorilta väkisinkin. Hän yritti ansaa.

"Se ei kuulu asiaan. Kun ei mitään tiedä, niin ei voi mitään puhuakaan. Nimittäkää minua esim. mr Fartmanniksi."

Ameriikkalainen puhui rauhallisen alentuvasti. Tohtori pyyhki hikeä kasvoiltaan.

"Siis kuulkaa! Ensiksikin lausun julki tyytymättömyyteni teidän käytökseenne. Te ette vastannut, vaikka minä tein merkkejä. Te petitte lupauksenne. Te pelkäsitte, ja vallankumoukselliselle se on kuolemansynti."

Seikkailija tunsi kauhua. Vallankumouksellisten lait olivat selviä ja jyrkkiä. Hän oli tuon tuntemattoman käsissä.

"Mutta olkaa huoletta! Minä en vaadi teitä tilille rikoksesta, jos te teette, mitä minä pyydän. Minä tarvitsen rahaa."

"Tietenkin!" virkkoi tohtori jo tyynemmin. Hän tunsi virkaveljensä ja tiesi rahan arvon heidän silmissään. Tuntematon oli siis yksinkertainen kiristäjä. Hänestä voitaisiin niin ollen selvitä. Tohtori päätti tinkiä.

"Mistä te päätätte, että tietenkin! Älkää luulko mitään ennen aikoja! Teillä ei ole oikeutta minua loukata!" puhui Hoper harmistuneena.

"Hyvä on! Määrätkää summa!" lausui tohtori kylmästi.

"Minä selitän hiukan. Minä satuin olemaan silloin Cailwayssa, kun puheenjohtaja soitti minulle New-Yorkista, että oli otettava jalat alle. Minä nousin samaan junaan kuin tekin, sillä halusin välttää tuttavuutta ameriikkalaisten vankiloitten kanssa. Mutta minulla ei ole rahaa. Olen käynyt junassa kaikissa vaunuissa, mutta missään en löytänyt tovereita. Tulin viimein tänne ja tunsin teidät. Arvasin teidän olevan pakomatkalla, kuten levoton käytöksenne on sen todistanutkin. Tarvitsen ainoastaan 20,000 dollaria, jonka pikkusumman suvainnette suorittaa minulle", selitti ameriikkalainen.

Tohtori naurahti ilkeästi.

"Hahhaa, te olette erehtynyt! Minä en ole mikään tohtori Ralphston, mutta nyt tiedän, että te olette joku bolsheviikki. Te olette vuorostanne minun käsissäni. Huomaan teidän olevan vasta-alkaja kunnioitettavalla alallanne. Siis, jos haluatte säilyttää vapautenne, niin poistukaa seuraavalla asemalla junasta. Minä annan teille etumatkaa, sillä en halua antautua epämiellyttävyyksille alttiiksi. Ymmärrättekö?"

"En ollenkaan", naurahti Hoper ja lisäsi äänellä, joka ei sallinut vastaväitteitä: "Neuvoisin teitä jo viimeinkin lopettamaan ilveilyn, joka ei minua petä. Minä tiedän, mitä tiedän ja sen ainakin, ettette uskalla turvautua poliisiin. Siis, suostutteko pikku ehdotukseeni?"

"Näin hetikö?"

"Kas niin, nyt alamme ymmärtää toisiamme. Seuraavalla asemalla suoritatte summan minulle, sillä nyt on täällä muita. Onhan meillä vallankumouksellisilla kaikki yhteistä", lisäsi salapoliisi pilkallisesti.

"Ja saanko sitten kunnian päästä erinomaisesta seurastanne?" kysyi tohtori kiusaantuneesti.

"Oi ei, minulla ei ole sellaista kiirettä!" puhui Hoper teeskennellyn kohteliaasti. -- "Mehän olemme juuri vasta tutustuneet."

Tohtori näytti avuttomalta.

"Katsokaas", jatkoi ameriikkalainen, "minulla on vielä toinenkin pyyntö. Oletan teidän olevan pakomatkalla. Oh, älkää väittäkö vastaan, minä olen kyllä oikeassa. Te olette siis pakomatkalla. Ameriikka on käynyt vähän liian kuumaksi. Minä olen samalla asialla. Mutta nyt on jäljellä kysymys: mihin ja miten? Otaksun, että te olette jo itsenne suhteen vastannut näihin kysymyksiin?"

"Mitä --"

"Älkää hermostuko! Meillä on aikaa keskustella vallan järkevästi kaikista näistä asioista, kuten todellisille vallankumouksellisille sopii. Siis, minne olette matkalla?"

"San Franciscoon!"

"Kyllä tietenkin, mutta olen varma siitä, ettette sinne pysähdy."

"Melbourneen."

"Oi, te olette todellakin mainio pilailija, mutta saanko luvan kysyä, mitä tekisitte Austraaliassa. Siellä ei ainakaan voi järjestää vallankumousta."

Tohtori ei vastannut mitään.

"Kas niin, antakaa kuulla mielipiteenne. Takaan, että niin nerokasta ajatusta otan tarkoin punnitakseni."

"Matkustan Tokioon."

"Hyvä. Tietenkin höyrylaivalla. Nerokasta! Mutta nykyään tarvitaan maailmassa passeja. Minä olen tänä aikana matkustanut lähes, maapallon ympäri ja minulla on ollut yli sata passia. Kaikissa maissa on erilaista, mutta passi on kaikkialla sama, kaikkialla sitä vaaditaan, niin vallankumouksellisten kuin vastavallankumouksellisten leirissä, niin keisarikunnissa kuin tasavalloissakin. Oletan, että teillä on jonkunlainen passi. Minulla ei ole. Rohkenen pyytää teitä todellisena vallankumouksellisena tekemään minulle sen ystävällisen palveluksen, että hankitte passin."

"Minne te aiotte sitten matkustaa?" kysyi tohtori jännittyneenä.

"Minä olen aivan yksin maailmassa ja epätietoinen minne mennä. Olen päättänyt seurata teitä, sillä oletan teidät pystyväksi mieheksi. Olen ainakin kuullut sellaista puhuttavan teistä. Matkustan teidän kanssanne, vaikkapa aluksi Tokioon."

Voimaton raivo kuvastui tohtorin kasvoilla.

"Älkää olko millännekään!" lohdutti Hoper. -- "On hauskempi matkustaa yhdessä, enkä minä ole, vaikka itse kiitänkin, mikään mahdoton matkatoveri. Tuossa käteni! Te suostutte ehdotukseeni?"

"Hyvä on!" virkkoi tohtori väsyneesti.

5.

Tokio ei ole sama kuin Jokohama, eli mitä eurooppalaisesti puetulla japanilaisella voi olla tekemistä bolsheviikkitohtorin luona.

Tohtori mukautui välttämättömyyteen, ja todellinen ja tekeytynyt bolsheviikki matkustivat ainakin näennäisessä sovussa kaukaiseen länteen.

Ralphston koetti äärimmäisen varovasti, mutta samalla sitkeästi ja johdonmukaisesti päästä selville matkatoverinsa todellisesta olemuksesta ja tarkoitusperistä, mutta Hoper oli kuitenkin liian vanha kettu, paljastaakseen itseään. Niinpä ei tohtori kyennyt parhaalla tahdollakaan saamaan vahvistusta sangen luonnollisille epäluuloilleen, jos ei toiselta puolen mikään noita epäluuloja poistanutkaan. Molemmin puolin tehtiin ikäänkuin äänetön sopimus, että olkoon nyt miten on, varovainen täytyy olla ja koettaa tutkia toista, paljastamatta itseään.

Ystävyksemme kuluttivat aikaansa miten parhaiten taisivat, varoen vain yllätystä. Maisemat kiinnittivät pohjoisten seikkailijoitten huomion. Ne olivat yksitoikkoisuudessaan vaikuttavan suurenmoisia, ne tehosivat kuten muukin Ameriikassa suuruudellaan, laajuudellaan, mittaamattomuudellaan. Koskela ei väsynyt tunnista tuntiin tuijottamasta preerioille. Nä'yt olivat aina uusia, aina tuntemattomuudellaan viehättäviä.

Rannattomana avautui preeria matkustajan silmien eteen, aaltoillen loivina rinteinä ja pikku kukkuloina, joilla kasvoi kitukasvuisia lehtipuita; leviten monikirjavana väriloistoisena mattona punertavaan taivaanrantaan saakka, lauhan iltatuulen huojutellessa matalia puita ja pitkiä kuivettuneita ja kellastuneita ruo'onkorsia, joiden varjot väreillen kuvastuivat iltavälkkyvän sinisen lammen kareilevaan pintaan. Kuulakkana ja korkeana kaartui taivas myöhäissyksyisen maiseman yllä ja koko luonto henki suurta ja syvää rauhaa, niin että ryskyen ja kohisten kiitävä pikajuna vinkuvine ilmavirtoineen ja sinkoilevine hiekkasiruineen oli kuin ilmestys toisesta maailmasta, jolle tällainen rauha oli kokonaan tuntematon.