Part 7

"Tuntuu siltä kuin ei ihminen voisi mitään kohtalolleen. Minä, jos menen nyt itseeni, olen todellakin ollut vähän kaikkialla ja melkein aina noin sattumalta Itärintamalla, vakoilumatkoilla, vankina, sukellusveneellä, pommarina, sotilaana Suomessa, ryssäläisenä upseerina punaisten keskellä, valtiollisena poliisina, nyi olen bolsheviikkien lähettiläänä, suomalais-saksalaisena jääkärinä englantilaisella sotalaivalla matkalla Arneriikkaan tekemään tyhjäksi ryssäläisten bolsheviikkien suunnitelmia."

"Hm!" virkkoi kapteeni. "Onhan teillä seikkailuja, ja kelläpä niitä ei olisi. Me, meidän aikakautemme on kokenut muutamissa vuosissa enemmän kuin toiset vuosisadoissa."

"Ja siitä huolimatta me tunnemme itsemme tyhjemmiksi, sisällöttömiksi. Kaikki on niin jokapäiväistä, niin harmaata, mikään ei herätä eikä voi herättää enää mielenkiintoamme. Me suhtaudumme kaikkeen välinpitämättömästi, kylmästi, mikään ei voi meitä innostuttaa. Me hymyilemme pilkallisesti ja ylimielisesti kaikelle, mikä muistuttaakin ihanteita, aatteita, itseuhrautuvaisuutta. Vain sitä, mikä tuottaa meille etua, sitä me vain pidämme arvossa, mutta kun olemme sen saavuttaneet, on sekin meille yhdentekevää. Materialismi on tunkeutunut kaikkeen. Meillä on vastaus valmiina kaikkeen, me puhumme aina ja jokapaikassa aatteista ja ihanteista, vaikka tiedämme, ettei kukaan niihin usko, niin, vaikkapa tiedämme, että kaikki tuntevat, että valehtelemme."

"Ja mihin tahdotte tällä kaikella päästä?" kysyi kapteeni. "Etsittekö syytä? Kaikkeen tähän syynä on se, että _elämän romantiikka_ on kadonnut. Romantiikan tilalle ovat tulleet koneet. Me emme löydä romantiikkaa mistään, tuskin taiteestakaan, ja sieltäkin joko mauttomasti liioiteltuna tai sitten tuntemattomaksi väljähtyneenä. Elämässä ei ole enää romantiikkaa. Ja voiko ollakaan? Romantiikka edellyttää jotakin salaperäistä, tuntematonta, kaukaista. Meidän koneemme, meidän tieteemme riistävät kaikelta salaperäisyyden verhon, välimatkoja on tuskin olemassakaan. Kuukaudet ovat muuttuneet päiviksi, päivät tunneiksi ja minuuteiksi. Meillä on kiire, mutta mihin, sitä emme tiedä, levottomuus vaivaa meitä alituisesti, mutta emme tiedä, minkä vuoksi olemme levottomia. Meidän koko huomiomme on kiintynyt koneellisiin valloituksiin ja sisäinen elämämme on kokonaan laiminlyöty. Tietysti emme voi palata enää luonnontilaan, se olisi hulluutta ja taantumusta, mutta meidän olisi annettava arvonsa myöskin sisäiselle elämällemme."

Samassa toi lennätinsotilas tukun sähkösanomia kapteenille. Koskela ja Cotter siirtyivät kapteenin viereen.

"Jaa, tässä pieni esimerkki! Me olemme tuhansien kilometrien päässä ihmisistä, yksinäisiä aavalla valtamerellä, mutta näkymättömät siteet kiinnittävät meidät lujasti sinne. Eetteriaallot pysyttävät meidät tapausten tasalla. Me tiedämme likipitäin kaikki, mitä hiukankin huomattavaa tapahtuu. Tässä on uutisia."

Matkailijat ryhtyivät lukemaan radiolennättimen sieppaamia sirpaleita ja katkelmia maailmanhistoriasta. Pöydällä oli tavallisen sanomalehden ulkomaa-aineisto täydellisenä ja tuoreena.

"Maailma kuohuu sodan jälkeen", virkkoi Koskela. -- "Levottomuuksia on kaikkialla: Saksassa, Hollannissa, Belgiassa, Portugaliassa, Espanjassa, Norjassa, Italiassa, Rumaniassa..."

"... ja Argentiinassa!" täydensi kapteeni, ojentaen muutaman sähkösanoman Koskelalle.

"Niinkö? Ahaa, vai sielläkin! Ja ryssät! Ne ovat etupäässä aina, missä jotakin bolshevistista on tekeillä. Hm, tohtori?"

"Lyön vetoa tuhannen puntaa, että tohtorilla on jotakin tekemistä sikäläisten tapahtumain kanssa!" huudahti Cotter.

"Mahdollista", myönsi Koskela.

Sähkösanomassa ei kuitenkaan ollut vielä mitään erikoisempaa. Oli vain ilmennyt lakkoliikettä ja levottomuutta Buenos Airesissa.

"Mutta minnehän tohtori matkustaa?" kysyi Koskela äkkiä. "Jos hän saa päähänsä matkustaa suoraan Etelä-Ameriikkaan?"

"Hm, ei ole mahdotonta", virkkoi Cotter alakuloisena.

"Ja me matkustamme New-Yorkiin ja kadotamme kokonaan tohtorin näköpiiristämme."

"Odottakaas, katsotaan! Minulla on laivataulukko mukanani."

Cotter pistäytyi hytissään ja toi paperin mukanaan. Matkailijat ryhtyivät sitä tarkastamaan.

"Hän ei pääse sinne, sillä laiva sinne olisi lähtenyt vasta tänään, eikä tohtori varmastikaan ole uskaltanut viipyä Englannissa päivääkään liian kauan."

"Ja muutenkin tuntuu otaksuma liian vähän perustellulta. Ei ole ensinkään sanottu, että tohtori matkustaa ollenkaan argentiinalaisten asioissa. Toiseksi hän tuskin pistää päätään selvään rotanloukkuun, ja kolmanneksi lienee jo Argentiinassa muita henkilöitä asioita hoitamassa, uutisesta päättäen."

"Sittenpähän näkyy. Luulen kyllä, että tohtorilla on jotakin asiaa sinne, ellei muuta, niin ainakin rahojen lähettämistä."

"Se on luultavaa, sitä tavaraa on tohtorilla aina ollut liiaksikin. Ja rahatta on bolshevismi mahdotonta."

20.

Heikkojen miesten käsiin on vaarallista antaa painavia matkakirstuja.

"Tämä on siis se 'the land of liberty', lännen onnen ja vapauden kultamaa", lausui Koskela, hypäten moottoriveneestä niljakkaan kostealle satamalaiturille.

"Tämä se on", vahvisti Cotter,

Matkailijat olivat saapuneet iltahämärissä syrjäsatamaan New-Yorkin eteläpuolelle. Torpeedovene ankkuroi väylälle ja miehet olivat moottoriveneellä saapuneet maihin, sanottuaan sitä ennen kohteliaat jäähyväiset vieraanvaraiselle kapteenille.

Cotter johti. Hän viittasi vuokra-auton, ja hetken kuluttua ajoivat seikkailijat läpi kaupungin. Passi- ja tullitarkastus oli tapahtunut jo väylällä. Cotter antautui puheisiin kuljettajan kanssa ja sai tältä tietää, että juna lähtisi New-Yorkiin parinkymmenen minuutin kuluttua. Heillä ei ollut mitään kiirettä, vaan asemalle tultuaan saattoivat he hiukan haukatakin ja silmäillä sanomalehteä. Koskela hymyili, sillä lehdissä ei ollut heille mitään uutta. He olivat samat sähkösanomat lukeneet laivallaan.

Junamatkaa kesti noin tunnin, ja matkailijat saapuivat New-Yorkiin.

"Minne nyt lähdemme?" tiedusti Koskela. "Hotelliinko?"

"Ehkä sinnekin, mutta sitä ennen pistäydymme muutaman ystäväni ja virkaveljeni luona", vastasi Cotter, astuen aseman luona odottavaan autoon. Se lähti kiitämään tungokseen saakka ahdettuja katuja, jotka kirkkaassa ja räikeässä sähkövalaistuksessa olivat valoisia kuin päivällä.

Keskikaupungin melun ja huvipaikkojen ihmisvilinän jälkeen tuntui miellyttävältä ajaa puulla laskettuja väyliä pitkin New-Yorkin hienoimmassa osassa, jossa mataloita yksityispalatseja eroittivat upeat, nyt syyskolkot puutarhat. Auto pysähtyi muutaman peräti pienen kivitalon eteen, joka oli taitehikkaitten puuistutusten takana ja jonka pääportille johti orapihlaja-aidan reunustama hiekoitettu ajotie. Cotter maksoi, auto kääntyi ja miehet nousivat muutamia porrasaskelmia jykevälle, leikkauksin koristetulle tammiovelle, jossa komeili nimikilpi:

"TOM HOPER."

"Kuka hän on?" kysyi Koskela, Cotterin painaessa soittokellon nappulaa.

"Yksityissalapoliisi ja sanomalehtimies. Toimittaa muuatta huomattua aikakauslehteä."

Palvelija avasi oven ja johti vieraat aistikkaasti sisustettuun eteishalliin. Cotter veti taskustaan nimikortin ja kirjoitti siihen muutaman sanan. Palvelija lähti sisään, mutta parin silmänräpäyksen kuluttua avattiin ovi ja halliin astui keski-ikäinen, erittäin sopusuhtainen, voimakaspiirteinen ja aistikkaasti puettu mies, joka luotuaan silmäyksen matkailijoihin riensi Cotteria vastaan ja puristi voimakkaasti hänen kättään.

"Terve, terve! Mistä kummasta sinä tulet tähän aikaan ja mitään ilmoittamatta?"

"Odotahan, kysyt enemmän kuin ehdin vastatakaan. Salli esitellä: hra Koskela, suomalainen luutnantti ja salapoliisi."

"Tervetuloa!" toivotti ameriikkalainen reippaasti ja miehekkäästi, tarttuen lujasti Koskelan ojennettuun käteen. -- "Ja riisukaa tekin päältänne ja käykää sisään."

Parinkymmenen minuutin kuluttua istuivat miehet jo tuttavallisesti jutellen illallispöydän ääressä, Cotterin ja Koskelan tehdessä selkoa retkestä ja sen tarkoituksesta. Hoper kuunteli tarkkaavaisesti.

"Hm, ehkäpä olemme vähän samoilla asioilla", virkkoi hän, kun matkailijat olivat lopettaneet selontekonsa. -- "Täällä olemme kiinnittäneet hiukan huomiotamme erinäisiin venäläisiin ja juutalaisiin yhdistyksiin, joiden kokoonpano sekä tarkoitukset jättävät tilaa epäilyksille. Noin viikko sitten sain tietää, että jotakuta henkilöä odotettiin muutamaan yhdistykseen Euroopasta, ja sikäli kuin melkein salakielestä pääsin selville, oli kysymys rahoista. Sittenpähän näemme. Minä otan huolekseni järjestää vahdinpidon laivojen saapuessa ja hankin kyllä tilaisuuden päästä lähelle, voidaksemme keksiä teidän 'tohtorinne'. Aikaa meillä on muuten vielä kokonaista kolme päivää. Siihen saakka voitte ja teidän täytyy käyttää aikanne mahdollisimman hauskasti ja vaihtelevasti. Huomenna järjestämme suhteemme ylimpiin viranomaisiin."

Koskela tunsi koko lailla pettymystä, kun ensimäisen valtamerilaivan saavuttua he eivät löytäneetkään tohtoria eivätkä Kivistä. Koko aie alkoi hänestä näyttää silmäneulan etsimiseltä heinäsuovasta. Oliko mahdollista ensinkään keksiä miljoonakaupungin ihmisvilinässä kahta miestä, jotka lisäksi voivat olla salapuvussa? Alakuloisena kaivoi Koskela satamatyöläispuvun taskusta savukelaatikon ja pisti tupakaksi. Cotterkin oli tavallista vaiteliaampi, mutta Hoper vakuutti, etteivät tohtori ja Kivinen mitenkään voisi välttää ilmitulemista.

Oli odotettava toista laivaa.

* * * * *

Syysaamuna seisoi Koskela New-Yorkin ulkosatamassa, nauttien syvimmässään sanomattomasti siitä monikirjavasta, vilkkaasta ja värikkäästä liikenteestä, joka suunnattomassa satamassa vallitsi. Purjelaivojen mastot kohosivat rannattomana metsänä korkeuteen, jykevien lastihöyryjen mustat tai punaiset tai sota-ajaksi kirjaviksi maalatut kyljet paistoivat auringonsäteissä houkuttelevan maalauksellisina, pienet höyryvenheet ja hinaajat puikkelehtivat jättiläisten lomissa ja koko sataman täytti koneitten jyskytyksen, pillien vihlovien äänien, nostovipujen vingunnan ja miesten huutojen muodostama sekava, käsittämätön melu.

Koskela seisoi laiturin rintanojaa vasten veltossa satamahampuusin asennossa ja puvussa, kädet rennosti housuntaskuissa ja savuke huolimattomasti suupielessä. Cotter oli lähistöllä samanlaisessa puvussa, kun taas Hoper, luvan saatuaan, oli pukeutunut ameriikkalaiseksi poliisiksi ja seisoi jäykkänä ja varmana pääsyaukon vieressä, jonka kautta valtamerimatkustajat laskettiin kaupunkiin.

Laiva oli jo aikoja sitten saapunut, mutta perinpohjainen passi- ja tullitarkastus vei aikaa.

Koskela alkoi tuntea kärsimättömyyttä. Ajatukset tahtoivat väkisinkin kulkeutua luvattomille teille, eikä hän voinut olla hymyilemättä, miettiessään kohtalon oikkuja, joka oli hänet heittänyt tänne uppo-outoihin oloihin, vieraana ja rahattomana, eroitettuna ainoasta ystävästään. Ei sen puolesta, että hänen olisi ollut ikävä tai että hän olisi ollut tyytymätön tilaansa, sillä jääkäriveri velloi vieläkin voimakkaana hänen suonissaan.

Vihdoinkin alkoi matkustajia virrata, kantajien huutaen ja ähkyen raahatessa matkatavaroita. Pääsyaukon kohdalla täytyi matkustajien näyttää passitarkastuksessa saamaansa lupatodistusta. Hoper piti tarkoin silmällä tulijoita ja Koskela jännitti näköään, koettaen jokaisessa henkilössä tuntea salapukuisen Kivisen ja bolsheviikkitohtorin.

Vain vaivoin jaksoi Koskela pidättää itsensä, tuntiessaan viimeinkin Kivisen tulijoitten joukossa. Hän selvisi viimeisestä tarkastuksesta ja lähti kulkemaan alaspäin, pysähtyen kuitenkin jo ihan lähellä ja jääden odottamaan jotakin, nähtävästi tohtoria. Koskela aikoi jo lähteä häntä puhuttelemaan, mutta malttoi sitten mielensä, ryhtyen hänkin odottamaan tohtoria. Tohtori tuli. Nyt oli hän puettu vanhaksi ja kunnianarvoiseksi kansalaiseksi, muistuttaen lähinnä lakimiestä, silmälasit nenällään, harmaine pujopartoineen ja horjuvine känhteineen. Kantaja kuljetti kohtalaisen suurikokoista matkakirstua.

Tohtorin esiintyminen oli varmaa ja huoletonta. Hoper laski hänet ilman muuta ohitseen, ja tohtori ohjasi askeleensa odottavien autojen luo.

Koskela vaani tohtorin liikkeitä mitä suurimmalla mielenkiinnolla ja tarkkuudella, silmäten väliin Kivistäkin, joka oli vetäytynyt vähän syrjään tarkastellen sieltäkäsin jännittyneenä tohtorin askeleita.

Kun tohtori oli istuutunut autoon, koetti kantaja heittää matkakirstua katolle, mutta kirstu oli liian raskas nosteltavaksi ja putosi katukivitykselle. Tohtori viittoi hermostuneena käsillään. Kantaja yritti toistamiseen, mutta yhtä huonolla tuloksella. Silloin riensi muuan poliisi auttamaan, mutta nytkin sattui kirstun sivu käymään autoon, pohja repesi äkkiä ja sieltä valahti joukko lentolehtisiä kadulle, leijaillen tuulessa.

Koskela pidätti hengitystään, mutta tohtori antoi siinä silmänräpäyksessä kuljettajalle merkin, auto hypähti liikkeelle ja katosi seuraavan kadunkulman taa, kantajan ja poliisin jäädessä ällistyneinä katsomaan jälkeen.

Cotter ja Koskela riensivät paikalle ja kumartuivat ottamaan lentolehtisiä. Pikainen silmäys riitti vakuuttamaan, että ne olivat bolshevistisia. Silloin vasta poliisikin heräsi ja aikoi ryhtyä pidättämään autoa, mutta se oli jo saavuttamattomissa.

Koskela jätti paikalle kiirehtineen Hoperin tehtäväksi antaa selvitys poliisille, rientäen itse Kivisen jälkeen.

"Terve mieheen!" jyrähti Koskela oikein nautinnolla Kivisen korvaan, ehdittyään hänen rinnalleen.

Kivinen kääntyi ja pysähtyi, katsahti Koskelaa ja ääretön hämmästyksen ilme levisi hänen kasvoilleen.

"Kattos pirua!" lausui hän harvaan ja hartaasti oikein aitosuomalaisella painolla. -- "Millä ihmeen konstilla sinä olet ennättänyt tänne?"

21.

Kivinen alkaa aavistaa, että täytyy tehdä retki maapallon ympäri, ennenkuin pääsee kunnolliseen suomalaiseen saunaan.

"Tässä on osoitteeni. Ota auto ja tule heti. Tein varomattomasti kyllä, kun puhuttelin sinua tässä puvussa, mutta en voinut pidättäytyä. Auf Wiedersehen!"

Koskela ojensi äimistyneelle toverilleen pienen paperilappusen ja hävisi ihmistungokseen. Lähimmässä kadunkulmassa hän nousi raitiotievaunuun ja ajoi keskikaupungille, nousten pois lähellä Hoperin taloa. Saavuttuaan perille hän riensi talon taitse ja astui sisään takaovesta. Palvelija ei osoittanut mitään hämmästyksen merkkejä, kun jääkäri satamahampuusina meni huoneeseensa ja muutti ylleen tavallisen pukunsa.

Hoper ja Cotter eivät olleet vielä saapuneet, ja Koskela ryhtyi heitä odottamaan, tarkastellen joutessaan ameriikkalaisen aistikkaasti, mutta samalla äärimmäisen yksinkertaisesti sisustettua työhuonetta. Yhden seinän peitti suunnaton kirjahylly, ja melkein etsimättä löysi Koskela siitä myöskin suomalaista kirjallisuutta englanninkielisinä käännöksinä. Leveät ja mukavat nahkatuolit ja -sohvat antoivat huoneelle samalla tukevan ja käytännöllisen näön. Seinillä riippui eurooppalaisten taiteilijain tauluja ja muutamia kuparipiirroksia. Sohvan yläpuolella oli melko runsas ja harvinainen kokoelma aseita, joukossa pitkä ja terävä kauhavalainen puukkokin.

Mutta eniten kiinnitti jääkärin huomiota muuan valokuva, joka oli somissa kehyksissä kirjoituspöydällä. Se esitti nuorta, noin 18-19-vuotiasta neitosta. Koskela tarkasteli kuvaa pitkään ja hartaasti. Tyttö oli ameriikkalainen, nuortean tarmokkaine kasvonpiirteineen, reippaine hymyineen, vallattomine kiharoineen ja lyhyine, liehuvine hameineen. Hänessä oli sekä naisellista viehkeyttä että tyttömäistä reippautta, joitten ominaisuuksien yhtyminen muodostaa ameriikkalaisten neitosten suurimman lumousvoiman.

-- Hm, toista kuin saksalaiset senttimenttaaliset Margareetat, -- ajatteli jääkäri mielessään, tehden vertailuja, jotka eivät olleet eduksi saksalaisille.

Palvelija toi muutamia päivälehtiä, ja jääkäri syventyi niitä lukemaan, kiinnittäen huomionsa uhkaavaan tilanteeseen Buenos Airesissa.

Muutaman hetken kuluttua tuli palvelija uudelleen sisään ja toi tarjottimella nimikortin. Koskela vilkaisi siihen ja riensi eteiseen, jossa Kivinen odotti.

"Heitä päältäsi ja käy sisään!" kehoitti jääkäri ystäväänsä, kysyen samalla syytä viipymiseen.

"Minun täytyi käydä ensin määrätyssä hotellissa, jonne jätin matkalaukkuni", vastasi Kivinen, silmäillen yhä edelleenkin hämmästyneenä Koskelaa.

Tuskin oli sanomalehtimies ehtinyt heittää yltään, kun Hoper ja Cotter saapuivat. Jälkimäinen tervehti sydämellisesti Kivistä, ja Koskela esitteli ystävänsä Hoperille.

"Kivinen, suomalainen sanomalehtimies ja bolsheviikkien matkasaarnaaja."

Miehet astuivat isännän työhuoneeseen, ja Kivinen sai alkaa tehdä selkoa seikkailuistaan.

"Silloin kun erosin sinusta Lontoon asemalla, lähdin sopimuksemme mukaan kahvilaan, mutta sen lähistöllä tapasi tohtori minut ja pysäytti. Hän selitti, että kahvila oli piiritetty ja että siellä olleet miehet olivat vangitut. Harmittelin mielessäni poliisin kiirettä. Tohtori tiedusti minulta, missä olin ollut ja missä sinä olit. Vastasin, että olimme olleet odottamassa työväenyhdistyksen päätöstä ja että sinä olit edelleenkin jäänyt sinne. Tohtori tyytyi selitykseen ja vei minut mukanaan salaiseen asuntoonsa, jossa hän ilmoitti, että vaarallisen tilanteen ja saapuneen määräyksen mukaan hänen täytyi poistua Englannista ja minun oli häntä seurattava. Sinä saisit sensijaan jäädä jatkamaan toimintaa vastedes annettavien määräyksien pohjalla. Pääsin muutamista sanoista selville, että täällä oli joku uusi suuri yritys tekeillä ja että tohtorin oli oltava mukana. Senvuoksi päätin seurata häntä ja kirjoitin tohtorin määräyksestä sinulle kirjeen, johon lisäsin hänen huomaamattaan morsella ohjeen, ja sen sinä kaikesta päättäen keksitkin. Tohtori hankki, herra ties mistä, uudet passit, ja niin läksimme matkalle. Laivassa matkustimme jälleen erillämme, tohtori ensimäisessä ja minä toisessa luokassa, vaikka tohtori kyllä kutsui minut muutaman kerran hyttiinsä. Siellä huomasin, että hänen matkalaukussaan oli bolshevistista kirjallisuutta, ja päätin keinolla millä tahansa estää sen kuljettamisen perille. Kun luulin, ettet sinä ehtisi ennen meitä Ameriikkaan, aioin vangituttaa tohtorin maihin tullessa, saadakseni silloin yhdellä iskulla haltuuni mahdolliset paljastavat paperit.

"Yritykseni onnistui vain puoleksi. Muistathan, että hiukan ennen Saksan vallankumousta saapui Berliiniin neuvostohallituksen kuriiri. Venäjän lähettilästä epäiltiin jo silloin salaisista hankkeista, ja nyt sattui niin, että kuriirin matkalaukku repesi asemalla ja sen sisältö, kiihoituslehtisiä, putosi kadulle. Yhdellä iskulla oli koko yritys paljastettu ja lähettiläs sai kiireimmän kautta poistua kaupungista. Minä päätin auttaa kohtaloa ja viilsin viimeisen kerran tohtorin hytissä käydessäni matkalaukun kaksinkertaisen pohjan halki. Mutta kai viillokseni ei ollut tarpeeksi syvä, koskapa pohja repesi vasta kadulla, kun tohtori oli jo ennättänyt autoon. No, eipä kannata surra. Saamme kai lisätietoja papereista, ja lisäksi on tohtori edelleenkin vapaalla jalalla, joten voimme tarkata hänen toimiaan kauemmin."

"Hyvä, poikaseni!" huudahti Koskela nauraen. -- "Sinun puukkosi se sitten toimittikin käsiimme tohtorin matkalaukun! Te olette kai sen tutkineet?"

"Kyllä", vastasi Hoper, "mutta sisällys oli perin laiha, ellei ota lukuun lentolehtisiä. Siellä oli vain matkatavaroita eikä ainoatakaan paperia, joka voisi johtaa jäljille."

"Missä tohtori asuu?" kysyi Koskela.

"Luultavastikin 'Strand'-hotellissa. Niin hän ainakin minulle ilmoitti, enkä luule hänen muuttaneen päätöstään välikohtauksenkaan jälkeen, sillä eihän matkalaukusta saanut mitään sensuuntaista vihjettä, ja lisäksi on tohtori kai vaihtanut autoa ennenkuin saapuu hotelliin, hävittääkseen viimeisenkin jäljen", selitti Kivinen.

"Tämä on todellakin jo pitkäpiimäistä", harmitteli Koskela. -- "Me olemme nyt juuri yhtä viisaita kuin lähtiessämmekin, ainakin suhteellisesti. Me olemme kyllä voineet estää pari suurempaa yritystä, mutta emme ole päässeet koko maanalaiseen myyräjärjestelmän perille, saaneet kaikkia lankoja käsiimme, voidaksemme yhdellä iskulla murskata kaikki suunnitelmat. Tohtoria on mahdoton yllättää. Hänet voidaan vangita ja tehdä vaarattomaksi, mutta se ei auta mitään. Järjestelmä toimii siitä huolimatta. Alan päästä siihen vakaumukseen, ettei tohtorikaan tiedä kovin paljon maanalaisista. Hän tuntee ehkä muutamia pääjohtajia, ja siinä kaikki. Nämä taas tuntevat alaisensa, mutta verkosta on vaikea päästä selville. Missä se tiedetään?"

"Venäjällä", virkkoi Hoper lyhyesti.

"Niinpä niin, mutta sieltä ei tietoja saa eikä sinne voi päästä."

"Kyllä sinnekin pääsee, kun vain rohkeutta ja kylmäverisyyttä riittää. Muuten, nyt on kysymyksessä vain Argentiinan levottomuuksien ehkäiseminen. Sen me voimme kyllä suorittaa. Milloin menette käymään tohtorin luona?" Kysymys kohdistettiin Kiviselle.

"Tänä iltana klo 8. Tohtori antoi määräyksen eilen."

"Siihen saakka täytyy meidän odottaa, kun emme mitään tiedä emmekä siis voi mitään tehdäkään."

"Nyt minun täytyy lähteä käymään hotellissani", virkkoi Kivinen ja nousi. "Sinä, Koskela, varo vain, ettet joudu tohtorin näkyviin, sillä silloin on pelimme mennyt. Sinunhan pitää olla Englannissa."

"Ole huoletta! Viivytkö kauan?"

"Minä vain pistäydyn."

"Tule sitten takaisin ja kerro vähän vaikutelmistasi kosmopoliittisen bolsheviikkitohtorin matkassa."

"Joka kuljettaa kai meidät maapallon ympäri, ennenkuin pääsen kunnolliseen suomalaiseen saunaan", murahti reportteri katkerasti.

22.

Jos vallankumous voidaan tehdä kahden sähkösanoman avulla, voidaan vastavallankumous tehdä yhdellä.

Kivinen nousi rauhallisesti pehmeitten mattojen peittämiä portaita ylös loistavassa "Strand"-hotellissa, mennen määräyksen mukaan tapaamaan tohtoria.

Alhaalla seurustelu- ja kahvilahuoneessa istui oven luona Hoper englantilaisessa matkailupuvussa, syventyneenä tutkimaan iltalehteä. Hän oli kaiken varalta muuttanut asumaan hotelliin, joten tohtori oli hyvin vartioitu.

Kivinen koputti ovelle ja sisältä kuului tohtorin hermostunut ääni huudahtavan: "Entrez vous!"

Sanomalehtimies astui sisään. Tohtori oli heittänyt yltään seurustelupuvun ja pukeutunut iltanuttuun, kävellen levottomasti edestakaisin. Vilkaistuaan tulijaan hän jatkoi käyntiään niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Kuumeisesti palavat silmät, nytkähtelevät kasvot ja tiheä hengitys ilmaisivat, että tohtori oli äärimmäisen kiihtynyt. Kivinen tiesi kyllä syyn.

"Ruotsissa epäonnistuimme..." puhui tohtori kuin puoleksi itsekseen.

Kivinen kuunteli jännittyneenä. Olle ei ollut mitään ilmoittanut.

"Englannissa meni suunnitelmamme myttyyn... ja tänne tullessani kadotin matkalaukkuni... Tämä on käsittämätöntä... epäilyttävää..."

Ja äkkiä, ennenkuin Kivinen ehti tehdä ainoatakaan liikettä, sieppasi tohtori taskustaan kiiltävän revolverin ja suuntasi sen kohti sanomalehtimiestä.

"Kuka te oikeastaan olette?" sähisi tohtori hampaitten välistä, ja hänen ilmeensä kammotti Kivistä. Siinä kuvastui sairaaloinen kiihko ja rajaton viha.

Kivinen käsitti silmänräpäyksessä tilanteen ja ymmärsi, että vain äärimmäinen kylmäverisyys saattoi hänet pelastaa. Tohtori epäili. Hän ei vielä tiennyt mitään, mutta epäili kumminkin, ja hänen henkensä saattoi riippua hiuskarvasta. Tohtori, mielipuoli, oli äärimmilleen kiihtynyt epäonnistumisien takia.

"Kuka te oikeastaan olette?" toisti tohtori, ja hänen silmänsä koettivat tunkeutua Kivisen sisimpään.

"Kuka minä oikeastaan olen, se ei liikuta teitä", vastasi Kivinen rauhallisesti ja kylmästi, "mutta tällä hetkellä olen se jona esiinnyn".

Tohtoriin vaikutti vastaus ilmeisesti hiukan hämmennyttävästi.

"Ja mitä tarkoittaa tämä tällainen kysely? Minä en pelkää revolveria, sillä siihen olen kyllä saanut tottua."

"Minä epäilen teitä."

"Mistä?" Kivisen ääni oli kummasteleva.

"Epäilen petturiksi."

"Millä perusteilla?"

"Niin kauan kuin olen ollut seurassanne, ovat kaikki suunnitelmani epäonnistuneet."

Kivinen naurahti. -- "Minä en voi tietenkään todistaa suoraan, etten ole petturi, mutta sallikaa kysyä: jos olisin petturi, niin miksi olen antanut teidän olla vapaana?"

Tohtori ei vastannut mitään, mutta laski alas revolverinsa.